Ivanhoe

Pax vobiscum! virkkoi valemunkki ja yritti kiireesti pujahtaa sivuitse. Mutta lempeä ääni vastasi: »Et vobis — quaeso, domine reverendissime, pro misericordia vestra.» (Ja niin myös teille — minä rukoilen, arvoisa herra, teiltä laupeutta.)

»Minä olen hiukan kuuro», vastasi Cedrik selvällä saksinkielellä ja mutisi sitten itsekseen: »saakeli vieköön tuon hupsun ja hänen Pax vobiscuminsa! Menipä minulta nyt peitseni hukkaan heti ensi heitolla.»

Mutta siihen aikaan oli sangen tavallista, että papin latinankielenkorva oli kuuro. Sen tiesi nainenkin, joka Cedrikiä puhutteli.

»Jumalan tähden, arvoisa isä», hän vastasi munkin omalla kielellä, »olkaa niin armollinen ja tulkaa Jumalan sanalla lohduttamaan haavoitettua vankia, joka makaa tässä linnassa. Armahtakaa häntä ja meitä, niinkuin pyhä virkanne käskee. — Saattepa siitä paremman palkinnon luostarinne hyväksi kuin mistään muusta avusta, jonka vielä eläessänne olette tarvitseville antanut.»

»Tyttäreni», sanoi Cedrik pahasti hämillänsä, »minulle on sallittu niin lyhyt aika tässä linnassa ollakseni, etten jouda täyttämään kaikkia velvollisuuksia — minun täytyy paikalla lähteä pois — elämä ja kuolema riippuu minun joutumisestani.»

»Mutta, arvoisa isä», intti anoja, »sen valan kautta, jonka olette vannonut, minä rukoilen teitä! Älkää jättäkö sorrossa ja vaarassa olevaa ihmisveljeä avutta ja lohdutuksetta!»

»Paholainen periköön minut ja vieköön Ifriniin minut, Odinin ja Thorin sielujen seuraan», äyskähti Cedrik harmissaan. Luultavasti olisi hän jatkanutkin samaan tapaan, mikä peräti poikkesi hengellisen miehen puheesta; mutta samassapa Urfridan, tornissa asuvan vanhan ämmän ääni keskeytti puheen.

»Mitä, lintuseni», virkkoi hän naiselle, »tälläkö tavalla sinä osoitat kiitollisuuttasi hyvyydestäni, kun sallin sinun lentää ulos häkistäsi? — Niinkö rohkenet, mitätön juutalaistyttö, vaivata pyhää miestä, jotta hänen täytyy puhjeta sopimattomiin sanoihin?»

»Juutalaistyttö!» sanoi Cedrik, keksien sen syyn päästäkseen pois. —»Anna minun mennä, vaimo! Älä uskalla estää minua. Minä tulen juuri pyhästä toimesta enkä tahtoisi tulla saastutetuksi.»

»Tulkaa tänne, isä», virkkoi ämmä, »te olette outo tässä linnassa ettekä löytäisi oppaatta ulos. Tulkaa tänne, minulla olisi puhumista teille. —Ja sinä, kirotun kansan tytär, mene takaisin sairaan miehen luokse ja hoida häntä siksi, kunnes palaan. Ja kavahda itseäsi, jos vielä kerran lähdet ulos minun luvattani!»

Rebekka lähti. Hartailla pyynnöillään hän oli saanut luvan päästä ulos tornista, ja Urfrida oli käyttänyt häntä apunaan haavoitetun Ivanhoen hoitamisessa, joka toimi olikin juutalaistytölle erittäin rakas. Kuultuansa Urfridalta, että pappismies oli tullut tähän jumalattomien asuntoon, oli Rebekka, joka yhä vain mietti heidän vaarallista tilaansa ja kaikenlaisia pelastuskeinoja siitä, toivonut saavansa häneltä apua. Sentähden hän oli mennyt valemunkkia vastaan puhuaksensa hänelle ja pyytääksensä häntä vangin avuksi. Mutta miten tämä hurskas hanke meni myttyyn, sen lukija on juuri saanut kuulla.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Ajettuansa huudoillaan ja uhkauksillaan Rebekan takaisin haavoitetun Wilfredin kamariin vei Urfrida vastahakoisesti seuraavan Cedrikin toiseen huoneeseen, jonka oven hän huolellisesti lukitsi. Sitten hän otti kaapista viinikannun ja kaksi pikaria, pani ne pöydälle ja sanoi sävyyn, joka enemmänkin kuului toteavalta kuin kysyvältä: »Sinä olet saksilainen, isäni — älä sitä kiellä.» Ja kun Cedrik ei näyttänyt olevan halukas siihen vastaamaan, lisäsi hän: »Lapsuuteni kielen sävelet ovat suloiset korvilleni, vaikka täällä en useinkaan ole saanut kuulla niitä, paitsi kurjien, halpojen orjien suusta, joilla ylpeät normannit teettävät halvimmat talon askareet. — Sinä olet saksilainen, isäni —vapaa saksilainen, et ole kenenkään kuin Herran Jumalasi orja. Äänesi soi suloiselta minun korvissani.»

»Eikö saksilaisiakin pappeja käy tässä linnassa?» vastasi Cedrik. »Pitäisipä minun mielestäni heidän velvollisuutenaan olla tämän maan omien poljettujen ja hylättyjen lasten lohduttaminen.»

»Eivät ne käy — tai jos käyvätkin, niin mieluummin ne mässäilevät valloittajien pöytäkumppaneina», vastasi Urfrida. — »Se on heistä hauskempaa kuin omien kansalaistensa huokausten kuunteleminen — näin ainakin kerrotaan — itse minä siitä vähän tiedän. Kymmeneen vuoteen ei tähän linnaan ole päässyt yksikään pappi, lukuunottamatta tuota normannilaista kappalaisjuoppoa, joka yökaudet mässäili Front-de-Boeufin kanssa; ja hänkin on jo aikoja sitten lähtenyt tiliä tekemään huoneenhallituksestaan. — Mutta sinä olet saksilainen — saksilainen pappi, ja minä tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa.»

»Saksilainen kyllä olen», vastasi Cedrik, »vaikka totta puhuen en ansaitsisi papin nimeä. Anna minun nyt lähteä — minä vannon, että tulen takaisin tai lähetän toisen veljistäni, joka on kelvollisempi kuulemaan rippiäsi.»

»Viivy vielä vähän», pyysi Urfrida. »Kalma on minulta pian peittävä kuulumattomaksi tämän äänen, enkä minä tahtoisi luontokappaleena vaipua hautaan, niinkuin olen aikani elänyt. — Mutta juo, isäni, niin jaksat paremmin kuulla hirveää kertomustani.» Hän kaatoi viiniä pikariin ja joi itse sen peloittavan ahnaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada viimeisenkin tipan kuiville. »Tämä ei anna minulle iloa», sanoi hän selitykseksi katsahtaen ylöspäin, kun pikari oli tyhjennetty, »mutta se huumaa kuitenkin. — Juo sinäkin, isä, niin kykenet kuulemaan kertomustani inhosta maahan vaipumatta.»

Cedrik olisi mielellään ollut ottamatta osaa näihin kamaliin juominkeihin, mutta ämmä viittasi hänelle malttamattomasti ja hurjasti. Valepappi teki sen vuoksi niinkuin toinen käski ja tyhjensi suuren pikarin pohjaan. Tästä myöntyväisyydestä ämmä tuntui tulevan mieliinsä ja aloitti nyt kertomuksensa.

»Minä en ollut, isä», hän sanoi, »syntyessäni sama kurja olento, jonka nyt näet edessäsi. Olin vapaa, onnellinen ja kunnioitettu, minä rakastin ja olin rakastettu. Nyt olen orja, kurja ja halpa — olin herrojen himojen uhrina, niin kauan kuin kauneuttani kesti — nyt, kun se on kadonnut, olen ylenkatsottu, hylätty ja poljettu. — Kummeksitko siis, isäni, että minä vihaan kaikkia ihmisiä, ja kaikista enimmän niitä, jotka ovat saattaneet minut tällaiseksi. Voisiko tämä edessäsi seisova ryppyposkinen, horjahteleva akka, jonka viha voi puhjeta vain voimattomiksi kirouksiksi, unhottaa, että hänen isänsä muinoin oli jalo Torquilstonen taani, jonka kulmakarvojen rypistys vapisutti tuhansia alustalaisia.»

»Sinäkö olisit Torquil Wolfgangerin tytär!» huusi Cedrik peräytyen; »sinä — sinäkö tämän jalon saksilaisen, minun isäni ystävän ja sotakumppanin tytär!»

»Sinun isäsi ystävän!» toisti Urfrida. »Sittenhän edessäni seisoo Cedrik, liikanimeltä Saksilainen, sillä jalolla Herewardilla, Rotherwoodin herralla, oli vain yksi poika, jonka nimi on hyvin tuttu hänen kansalaistensa kesken. Mutta jos olet Cedrik, niin mitä tuo hengellisen miehen puku tarkoittaa? — Oletko sinäkin ruvennut epäilemään maasi pelastusta ja paennut väkivallan tieltä luostarin muurien suojaan?»

»Yhdentekevää, kuka lienenkin», sanoi Cedrik; »jatka, onneton vaimo, kertomusta hirveästä kohtalostasi ja rikoksistasi! — Sillä rikosta siinä varmaankin on — rikostahan on jo se, että elävänä seisot tässä kertomassa.»

»Rikosta siinä onkin», vastasi kurja nainen, »häijy, musta, kadotusta tuottava rikos — rikos, joka painaa niinkuin vuori minun sieluani —rikos, jota eivät kiirastuletkaan koskaan voi valkeaksi polttaa! —Näissä samoissa saleissa, joiden permannolle isäni ja veljieni jalo, puhdas veri vuoti — näissä samoissa saleissa minä elin heidän murhaajansa jalkavaimona, samalla kertaa hänen orjanaan ja ilokumppaninaan — ja kirottua rikosta on näin ollut jokainen hengenvetoni!»

»Kurja vaimo!» huusi Cedrik. »Sinun isäsi ystävät — jokainen uskollinen saksilaissydän, rukoillessaan hänen sielunsa ja hänen urhokasten poikiensa sielujen puolesta, aina myös muisteli murhattua Ulrikaa — ja sillä aikaa kuin me kaikki itkimme ja kunnioitimme sinua kuolleena, sinä olet elänyt niin, että sinua olisi pitänyt inhota ja kirota — elit yhteydessä sen häijyn rosvon kanssa, joka oli murhannut lähimmät, rakkaimmat sukulaisesi — joka vuodatti lapsenkin veren, jottei eloon jäisi ainoatakaan miespuolta Torquil Wolfgangerin jalosta suvusta. — Ja hänen kanssaan sinä olet elänyt yhteydessä, luvattoman rakkauden siteissä!»

»Luvattomissa kyllä, mutta en rakkauden siteissä», vastasi akka; »rakkaus saisi ennemminkin sijan ikuisen lohdutuksen mailla kuin näissä jumalattomissa saleissa. — Ei, siitä kumminkaan en ansaitse moitetta —niinäkin hetkinä, kun suostuin Front-de-Boeufin luvattomaan lempeen, riehui tulinen viha häntä ja hänen sukuansa vastaan aina minun sydämessäni.»

»Sinä vihasit häntä ja kuitenkin pysyit elossa», lausui Cedrik; »sinä kurja olento! Eikö sinulla ollut tikaria, asetta — edes neulaa käsillä! Kiitä onneasi — koska sellainen elämä oli sinulle kallis — että normannilaisen linnan salaisuudet ovat yhtä lujasti lukitut kuin haudan. Sillä jos vain olisin voinut aavistaa, että Torquilin tytär eli täällä häpeällisessä yhteydessä isänsä murhaajan kanssa, niin totta totisen saksilaisen miekka olisi löytänyt sinut, vaikkapa itse armaasi sylistä!»

»Olisitko todella tahtonut näin huuhtoa pois tahran Torquilin nimestä?» sanoi Ulrika, sillä voimmehan nyt jättää pois hänen valenimensä; »sitten oletkin se totinen saksilainen, joksi sinua maine kehuu! Sillä onpa tännekin, näiden kirottujen muurien taakse, missä — niinkuin oikein sanoit — rikos on läpi pääsemättömän salaisuuden verholla peitetty, —onpa tännekin Cedrikin nimi kuulunut, — ja minä, kurja, häpeällä tahrattu olento, olen riemuinnut tietäessäni, että vielä yksi mies oli olemassa, joka kenties voisi kostaa kansamme onnettomuuden. — Mutta koston riemuhetkiä on minulla itsellänikin ollut — minä olen kiihdyttänyt vihollistemme riitoja, ärsyttänyt juopuneita peuhaajia tappeluun ja murhaan — minä olen nähnyt heidän verensä virtaavan —minä olen kuullut heidän rintansa korisevan kuolemanteossa! — Katsele minua, Cedrik — eikö näissä rumissa, kurttuisissa kasvoissa vielä näy jotakin jälkeä Torquilin muodosta.»

»Älä kysy semmoista, Ulrika», vastasi Cedrik tuntien surua, joka oli inhon sekainen; »nuo jäljet muistuttavat minulle isäsi muotoa, mutta sillä tavalla kuin näkisin haudasta nousseen ruumiin, jolle paha henki on antanut elävän näön.»

»Olkoon niin», vastasi Ulrika; »mutta piilipä tämä perkeleellinen muoto taivaan enkelin kauneuden takana, koska sillä kuitenkin oli voimaa sytyttää riitaa molempien Front-de-Boeufien, isän ja pojan välillä! Helvetin pimeydellä pitäisi sitä seuraava tapaus oikeastaan peittää —mutta kosto ei voi olla nostamatta sitä peittoa ja hämärillä sanoilla ilmoittamatta asiaa, joka peloittaisi kuolleetkin hereille haudoistaan, jos sitä kovalla äänellä julistaisin. Kauan aikaa oli eripuraisuuden kipinä kytenyt tyranni-isän ja hänen julman poikansa välillä — kauan aikaa minä olin lietsonut tätä luonnotonta vihaa — ja viimeinpä se eräänä viinavimman hetkenä leimahti ilmituleksi, ja oman pöytänsä ääressä sai sortajani surmansa oman poikansa kädestä! — Sentapaisista salaisuuksista nämä seinät tietäisivät puhua! — Haljetkaa, hajotkaa, te kirotut kattokaaret», hän huusi katsahtaen ylös lakeen, »ja haudatkaa raunioittenne alle kaikki, jotka tietävät siitä inhoittavasta salaisuudesta!»

»Ja sinä, kurja, syyllinen olento», kysyi Cedrik, »mikä sinusta tuli ryöstäjäsi kuoltua?»

»Arvaa, mutta älä kysy. — Täällä — täällä minä elin, kunnes vanhuus, ennenaikainen vanhuus muutti muotoni näin kalman kaltaiseksi —ylenkatse ja soimaukset tulivat nyt minun osakseni, joka olin tottunut käskemään — ja kostoni, joka ennen oli niin korkealle ylettynyt, kutistui tyytymättömän palvelijan pikkumaiseksi kiusanteoksi tai kykenemättömän akan turhiksi kirouksiksi, joista ei kukaan pitänyt lukua. — Minun kohtalonani on ollut istua yksin tornikamarissa ja kuunnella mässäämisen melua, jossa ennen sain olla osallisena, tai uusien uhrien huutoja ja huokauksia.»

»Ulrika», lausui Cedrik, »kuinka sinä uskallatkaan puhua tähän pyhään pukuun puetulle miehelle, kun sydämesi, pahoin pelkään, yhä vielä kaipailee menettämääsi palkintoa rikostesi johdosta sekä niitä tekoja, joilla tuon palkinnon saavutit? Ajattele, kurja nainen, mitäpä voisi itse pyhä Edwardkaan tehdä sinun huojennukseksesi, jos hän nyt seisoisi täällä ilmielävänä? Sillä kuninkaallisella Tunnustajalla oli valta parantaa ruumiin paiseita,[22] mutta Jumala yksin taitaa parantaa sielun pitalitautia.»

»Älä kuitenkaan käänny pois minusta, sinä ankara vihan profeetta», huusi vaimo, »vaan virka minulle, mikä lopuksi syntyy noista uusista ja hirveistä tunteista, jotka ahdistelevat minua yksinäisyydessäni? —Miksi nuo kauan aikaa sitten tehdyt teot nyt kohoavat uudestaan eteeni vereksessä, pyörryttävässä kauheudessaan? Mikä mahtaneekaan haudan tuolla puolella tulla sen osaksi, jonka kohtalo maan päällä on ollut niin sanomattoman kurja? Tahtoisinpa kääntyä Odinin, Herthan ja Zernebockin, Mistan ja Skogulan, — kaikkien noiden vanhain jumalien puoleen, joita kastamattomat esi-isämme palvelivat — sekin olisi parempi kuin tuntea kauemmin sitä hirvittävää tulevaisuudenpelkoa, joka viime aikoina ei ole suonut minulle rauhaa päivin eikä öin!»

»Minä en ole pappi», sanoi Cedrik kääntäen inhon väristyksellä silmänsä pois tästä viheliäisestä olennosta, jossa syyllisyys, onnettomuus ja omantunnontuskat raivosivat; »minä en ole pappi, vaikka olen papin puvussa.»

»Olitpa pappi tai maallikko», vastasi Ulrika, »niin kaikista ihmisistä, joita näinä kahtenakymmenenä vuotena olen nähnyt silmieni edessä, olet sinä ainoa Jumalaa pelkäävä, ihmistä säälivä; ja sinä syökset minut nyt toivottomuuteen!»

»Minä kehoitan sinua katumukseen», sanoi Cedrik. »Rukoile ja tee parannus, niin Jumala kenties on ottava sinut armoihinsa! Mutta minä en voi, en tahdo kauemmin viipyä täällä sinun luonasi.»

»Viivy vielä hetkinen!» rukoili Ulrika. »Älä jätä minua, isäni ystävän poika, jotta ei paholainen, joka on koko elämääni ohjannut, kiusaisi minua kostamaan armotonta hylkäämistäsi! — Luuletko kauankin saavasi pysyä hengissä, jos Front-de-Boeuf saisi tietää, että Cedrik on hänen linnassaan tämmöisessä puvussa? — Hän iski jo äsken silmänsä sinuun, niinkuin haukka iskee kyntensä saaliiseen.»

»Tapahtukoon niin», virkkoi Cedrik. »Ennen annan hänen raadella ruumistani nokallaan ja kynsillään, kuin että sallisin kieleni puhua ainoatakaan sanaa, jota ei sydämeni tiedä todeksi. Saksilaisena tahdon kuolla — suorana sanoissani, suorana teoissani — pois tieltä, sen käsken! — Älä koske minuun, älä estä minua! — Ei Front-de-Boeufkään ole silmissäni niin inhoittava kuin sinä, häpeän ja kadotuksen orja!»

»Tapahtukoon niin», sanoi Ulrika väistyen pois hänen edestään; »mene matkaasi ja unhota ylpeänä omasta kunnostasi, että tämä kurja olento oli isäsi ystävän tytär. — Mene matkaasi! — Jos olen onnettomuuteni kautta erotettu ihmiskunnasta — erotettu niistäkin, joiden apua suurimmalla syyllä olisin saattanut toivoa osakseni — niin tahdon myös kostotyössäni olla yksin, erilläni kaikista ihmisistä! — Ei kukaan saa auttaa minua, mutta kaikkien korviin on kuuluva sanoma siitä teosta, jonka minä uskallan tehdä! — Jää hyvästi! — Sinä olet hylännyt minut; sen vuoksi on ratkennut viimeinenkin side, joka vielä tuntui liittävän minut kaltaisteni yhteyteen — se toivo, että onnettomuuteni herättäisi oman kansani sääliä.»

»Ulrika», lausui Cedrik näistä sanoista liikutettuna, »tahdotko sinä, joka olet jaksanut elää niin raskaan kurjuuden ja rikoksen kuorman alla, tahdotko sinä vaipua epätoivoon juuri nyt, kun silmäsi ovat auenneet näkemään syyllisyyttäsi ja kun olisi katumukseen otollisin aika?»

»Cedrik», vastasi Ulrika, »vähänpä sinä tunnet ihmissydäntä. Niihin tekoihin, jotka minä tein, niihin ajatuksiin, joita minä ajattelin, ei ihmistä voi saattaa muu kuin huumaavin huvituksen halu, johon sitten liittyy mitä hurjin kostonhimo ja ylpein oman voiman tunto; nämä kolme ominaisuutta ovat liian väkeviä juomia, jotta ihmissydän voisi pyörtymättä niitä nauttia. Mutta niiden voima on nyt jo aikaa sitten väljähtynyt — vanhuus ei tuota huvitusta, poskien rypyt eivät tuota valtaa, ja kosto itsekin riutuu voimattomiksi kirouksiksi. Sitten rupeavat omantunnon kaikki kyyt kalvamaan, ja kilpaa niiden kanssa kalvaa menneen ajan kaipaus ja tulevan ajan pelko! — Sitten, kun kaikki voimakkaat mielen yllyttimet ovat laimistuneet, tulee ihminen helvetin pahojen henkien kaltaiseksi, jotka saattavat tuntea omantunnon vaivaa, mutta eivät kykene katumaan. — Mutta sinun sanasi herättivät minussa uuden sielun; — oikein sanoit, kun lausuit, että kaikki on sille mahdollista, joka uskaltaa kuolla! — Sinä olet minulle neuvonut kostokeinon, ja minä aion sitä käyttää, ole varma siitä! Tähän asti on kostonhalun täytynyt kärsiä rinnallaan muitakin himoja minun sydämessäni — tästä lähtien se on oleva sydämeni ainoana asukkaana, ja sinäkin saat kerran vielä tunnustaa, että kuinka kurja Ulrikan elämä on ollutkin, hänen kuolemansa sittenkin oli sellainen kuin jalon Torquilin tyttäreltä sopii odottaa. Tuolla ulkona on miehiä, jotka piirittävät tätä kirottua linnaa — joudu, johda ne rynnäkköön, ja kun näet punaisen lipun liehuvan tuolta tornin itäiseltä kulmalta, rynnätkää silloin miehuullisesti päälle — silloin he saavat tarpeeksi puuhaa täällä linnan sisässä, ja te voitte kiivetä muurille pelkäämättä heidän jousiaan tai heittokoneitaan. — Mene nyt, minä rukoilen — käy tietäsi ja jätä minut käymään omaani!»

Cedrik olisi tarkemmin tiedustellut tuota aietta, jonka Ulrika näin hämärin sanoin oli ilmaissut, mutta samassa kuului Front-de-Boeufin ankara ääni huutavan: »Missä tuo pappinahjus viipyy? Suonpa hänelle marttyyrin kunnian, sen vannon Compostellan monikoukeroisen arkun kautta, jos hän täällä viipyy houkutellakseen väkeäni pettureiksi!»

»Aika totinen profeetta», sanoi Ulrika, »onkin paha omatunto! Mutta älä välitä hänestä — joudu ulos väkesi luokse. — Antakaa te saksilaisen sotahuutonne kaikua, ja laulakoot nämä, jos tahtovat, Rolfin[23] sotalaulua; koston soitto on heitä pian pauhinallaan säestävä.»

Näin lausuttuaan hän katosi salaovesta, ja samassa Reginald Front-de-Boeuf astui sisään. Cedrik pakotti väkisin niskansa nöyrään kumarrukseen ylpeälle paronille, joka ei vastannut tähän kohteliaisuuteen muulla kuin vähäisellä päännyökkäyksellä.

»Pitkäpä sinun katuvaisten syntistesi rippi olikin — mutta sitä parempi heille, koska se oli heille viimeinen tilaisuus syntiensä tunnustamiseen. Oletko valmistanut heidät kuolemaan?»

»He odottivat jo pahinta», virkkoi Cedrik kooten kaiken ranskankielen taitonsa, »samasta hetkestä lähtien, jolloin he saivat tietää, kenen valtaan he olivat joutuneet.»

»Mitäs tämä on, munkkiseni», sanoi Front-de-Boeuf, »murtaahan puheesi luullakseni saksiksi?»

»Olen saanut kasvatukseni pyhän Witholdin luostarissa Burtonissa», selitti Cedrik.

»Vai niin», sanoi paroni. »Parempi olisi sinulle, jos olisit normannilainen, ja paremmin sopisi se myös minun tuumiini, mutta hädässä ei saa hyljeksiä keinoja. Tuo Witholdin luostari Burtonissa on huuhkajainpesä, joka olisi hävitettävä. Pianpa se päivä koittaneekin, jolloin munkinmekkokaan ei enää suojele saksilaista paremmin kuin rautahaarniskakaan.»

»Jumalan tahto tapahtukoon!» virkkoi Cedrik vihastuksesta vapisevalla äänellä, jonka värinän Front-de-Boeuf luuli kuitenkin pelosta johtuvan.

»Johan sinä, näen mä», sanoi hän, »taidat olla näkevinäsi meidän soturimme ruoka-aitoissasi ja olutkellareissasi. Mutta anna minulle nyt hiukan apua, niin lupaan, että sinä — kuinka muille käyneekin — saat maata kammiossasi yhtä turvallisena kuin etana kovassa kuoressaan.»

»Käskekää, mitä tahdotte», virkkoi Cedrik hilliten suuttumustansa.

»Seuraa minua siis tätä käytävää myöten, niin päästän sinut linnan pienestä portista ulos.»

Ja astuessaan edellä Front-de-Boeuf selitti, mitä valemunkin piti tehdä.

»Näetkös, munkkiseni, tuon saksilaisen sikolauman tuolla, joka on uskaltanut piirittää tämän Torquilstonen linnan. Kerro heille niin paljon kuin vain osaat valehdella linnan rappiotilasta, tai mitä muuta hyvänsä, joka voi pidättää heidät täällä vuorokauden ajan. Sillä välin viet tämän paperin — mutta maltas — osaatko lukea, pappiseni?»

»En sanaakaan», vastasi Cedrik, »paitsi messukirjaani, ja siitä minä tunnen kirjaimet, koska näet osaan koko pyhän messun ulkoa, kiitos ja kunnia olkoon Pyhälle Neitsyelle ja Pyhälle Witholdille!»

»Sitä paremmin sovit sanansaattajakseni. — Vie siis tämä paperi Filip de Malvoisinin linnaan. Sano sen tulevan minulta ja olevan kirjoitetun temppeliritari Brian de Bois-Guilbertin kädellä; sano, että minä pyydän toimittamaan sen Yorkiin niin kiireesti kuin hevosen kaviot sen voivat sinne saattaa. Sillä aikaa olkoot huoleti, sano se heille; he tapaavat meidät eheinä ja terveinä muuriemme takaa. — Kirottu häpeä se onkin, että meidän näin täytyy piillä karkulaislauman tähden, joka tavallisesti heti pötkii pakoon, nähtyänsä vilahduksen meidän lipustamme ja kuultuansa hevostemme kavioiden kopinan. Kuulepas, pappi, laita jos jollakin koukullasi, että nuo lurjukset pysyvät täällä paikallansa, kunnes ystävämme tuovat peitsensä meille avuksi. Kostonhimoni on herännyt, ja se on haukka, joka ei nuku, ennenkuin sen kupu on mätetty täpötäyteen.»

»Auttakoon minua suojeluspyhimykseni», lausui Cedrik kiivaammalla innolla kuin mitä hänen virkaansa olisi sopinut, »ja auttakoot minua kaikki muutkin pyhät miehet, jotka Englannissa ovat eläneet ja kuolleet, — minä kyllä käskynne täytän! Ei yhdenkään saksilaisen pidä liikahtaa näiden muurien edustalta, jos minussa lienee taitoa ja voimaa pidättämään heitä.»

»Haa!» virkkoi Front-de-Boeuf, »muuttuipa jo äänesi, pappi veikkoseni. Sinähän puhut tulisesti ja rohkeasti, aivan kuin olisi tuon saksilaislauman teloitus sinulle mieleen. Ja itsepä kuitenkin olet noiden sikojen sukua?»

Cedrik ei juuri ollut harjaantunut valehtelija, ja hyvin hän tällä hetkellä olisi tarvinnut avukseen kuiskutusta alati kekseliäältä Wambaltaan. Mutta hätä, niinhän vanha sananlasku sanoo, keksii neuvon. Hän mutisi siis luukkonsa alta muutamia sanoja vastaukseksi selittäen, että puheenalaiset karkurit olivat yhtä paljon kirkon kuin valtakunnankin yhteydestä suljetut.

»Despardieux!» kirosi Front-de-Boeuf, »totta siinä sanoit — enpä muistanutkaan, että nuo lurjukset osaavat ryöstää lihavan abotin paljaaksi yhtä taitavasti kuin heidän virkaveljensä tuolla puolen suolaisen ojan. Eikös se ollut Pyhän Ivesin abotti, jonka he sitoivat tammipuun tyveen kiinni ja pakottivat heille messua veisaamaan, sillä aikaa kun he tyhjensivät hänen kirstujansa ja konttejansa? — Ei, Pyhä Neitsyt auttakoon! Sen sukkelan tempunhan teki Gualthier Middletonilainen, eräs meidän omista sotakumppaneistamme. Mutta saksilaisiahan toki olivat ne rosvot, jotka Pyhän Besin kappelikirkosta ryöstivät kalkin, kynttilänjalat sekä öylättilautasen, eikö niin?»

»He olivat jumalattomia miehiä», vastasi Cedrik.

»Niin kai, ja joivat kuiviin kaikki teidän kelpo viininne ja oluenne, jotka olivat säästetyt yöllisiä juominkejanne varten, jolloin te muka olette täydessä yö- ja aamurukousten veisaamisen touhussa. — Pappi, kuules, sinun velvollisuutesi on kostaa noille kirkonryöstäjille!»

»Kosto on todellakin velvollisuuteni», mutisi Cedrik; »Pyhä Withold tuntee sydämeni ajatukset.»

Heidän näin puhuessaan Front-de-Boeuf oli saattanut valemunkin takaportille. He astuivat yksinäistä lautaa myöten kaivannon yli ja tulivat pieneen ulkovarustukseen, josta vahvasti varustetun hyökkäysportin kautta voitiin päästä ulos kedolle.

»Mene siis! Ja jos tehtyäsi, mitä käskin, tahdot palata tänne, saatpa nähdä saksilaislihaa yhtä huokeassa hinnassa kuin sianlihaa Sheffieldin teurastushuoneessa. Ja kuules, sinä näytät olevan noita iloisia rippi-isiä — tulehan luokseni teurastuksen jälkeen, niin saat juoda sen verran Malvoisier-viiniä, että koko luostarikuntasi voisi siihen hukkua.»

»Minä lupaan varmasti palata takaisin», vakuutti Cedrik.

»Kas, tässä on sinulle vähän käsirahaa», lisäsi normannilainen. Näin sanoen hän pisti Cedrikin vastahakoiseen käteen byzantilaisen kultarahan. »Ja muistakin», hän virkkoi vielä lopuksi, »jollet toimita kunnolla asiaani, niin minä nyljen yltäsi sekä nuttusi että nahkasi!»

»Aivan mielelläni sallin sinun niin tehdä», vastasi Cedrik astuen portista ulos ja rientäen kepein askelin lakealle kedolle, »jollen taas kerran tavatessamme ole parempaa ansainnut sinulta.» — Kääntyipä hän vielä kerran linnaan päin ja paiskasi kultarahan antajalle takaisin huutaen: »Kavala normannilainen, hukkukoon rahasikin yhdessä sinun kanssasi!»

Front-de-Boeuf ei enää voinut kuulla sanoja, mutta teko herätti hänen epäluulonsa. — »Jousimiehet», hän huusi vartijoille, jotka seisoivat ulkomuurin päällä, »lennättäkää nuoli tuon munkin mekon läpi! — Tai, eipäs!» hän lisäsi, kun miehet jo virittivät jousiansa, »se ei käy laatuun — meidän täytyy luottaa häneen, koska meillä ei ole muutakaan neuvoa. Eipä hän toki uskaltane pettää minua — ja jos niin hullusti kävisi, niin onhan minulla toki nuo saksilaiskoirat tässä koppelissani, joiden kanssa voin rauhaa hieroa. — Hoi, Giles, vanginvartija, tuopas tänne Cedrik, Rotherwoodin herra, ja se toinenkin talonpoikais-lurjus, — tuo Coningsburghilainen — tuo Athelstan, vai mikä hänen nimensä lieneekään? Heidän nimensäkin ovat sitä laatua, ettei normannilaisritarin kieli tahdo taipua niitä lausumaan, ja aivan kuin sianläskiltä ne maistuvat suussa. — Tuokaa minulle tuopillinen viiniä, jotta saan sen maun pois huuhdotuksi, niinkuin meidän hauska Juhana-prinssimme kerran sanoi. — Viekää viini asesaliin ja saattakaa vangitkin sinne.»

Hänen käskynsä täytettiin. Astuessaan puheenalaiseen, goottilaistyyliin rakennettuun saliin, missä riippui monta hänen itsensä tai jo hänen isänsä väkevän käden anastamaa asetta, hän näki paksulla, tammisella pöydällä tuopillisen viiniä, ja lähellä pöytää seisoivat myös molemmat saksilaiset vangit, neljän soturin vartioimina. Front-de-Boeuf otti syvän siemauksen ja rupesi sitten haastelemaan vangeillensa. Wamba näet oli vetänyt vaipan kasvojensa peitoksi, salissa oli hämärää eikä paroni tarkoin tuntenut Cedrikin kasvoja — sillä tämä yleensä karttoi normannilaisia naapureitaan ja muutenkin liikkui ani harvoin omain tilustensa rajojen ulkopuolella. Siitä syystä Front-de-Boeuf ei heti huomannutkaan, että arvokkaampi hänen molemmista vangeistaan oli päässyt pakoon.

»No, te uljaat Englannin urhot», virkkoi hän, »kuinka viihdytte tässä Torquilstonen linnassa? — Huomaatteko nyt, mitä seurasi teidän hävyttömyydestänne ja uhkarohkeudestanne, kun uskalsitte tehdä pilaa Anjoun-sukuisesta prinssistä hänen oman pöytänsä ääressä? — Vieläkö muistatte, minkälaista kiitollisuutta te osoititte kuninkaallisen armon, Juhana-herttuan kohteliaisuudesta? Jumala ja Pyhä Dionysius auttakoon! Jollette nyt maksa kelpo lunnaita, niin panetan teidät noiden ikkunoiden rautaristikkoihin jaloistanne riippumaan, siksi kunnes haukat ja häkkiset ovat nokkineet kaikki lihat irti luistanne! — Puhukaa, te saksilaiskoirat — paljonko tahdotte maksaa halvasta hengestänne? —Mitä sinä sanot, Rotherwoodilainen.»

»Enpä äyriäkään», vastasi Wamba-parka, — »ja mitä tuohon jaloista ripustamiseen tulee, niin ovat aivoni olleet nurin narin aina siitä asti, kun narrin lakki ensi kertaa sidottiin päähäni. Kenties ne nyt tulevat paikoilleen, kun minut pannaan ylösalaisin riippumaan.»

»Pyhä Genoveva!» huusi Front-de-Boeuf, »kuka tuo lurjus onkaan?»

Kämmenellään hän veti luukon narrin päästä ja vetäisi kauluksen auki, jolloin orjuuden tunnusmerkki, hopeinen kaularengas tuli näkyviin.

»Giles — Klemetti — te koirat ja konnat!» tiuskaisi vimmastunut normannilainen, »kuka on tämä mies, jonka olette eteeni tuoneet?»

»Luulenpa voivani sen sanoa», virkkoi de Bracy, joka samassa astui saliin. »Tämä on Cedrikin narri, joka turnajaisissa niin urhoollisesti taisteli Iisak Yorkilaisen kanssa kunniasijasta.»

»Sen riidan minä pian aion ratkaista», vastasi Front-de-Boeuf; »minä panen heidät molemmat riippumaan samaan hirsipuuhun, jollei Cedrik ja tuo Coningsburghin sika maksa kelpo hintaa heidän hengestään. Paljas raha ei tässä nyt riitäkään. Hajoittakoot he tuon vaapsahaisparven, joka linnani ympärillä surisee, allekirjoittakoot sopimuskirjan, jossa luopuvat kaikista kehumistaan vapauksista ja etuoikeuksista, ja suostukoot elämään minun orjinani ja vasalleinani. Ja kiittäkööt onneansa, jos heille siinä uudessa maailmassa, joka nyt on alkava, sallitaan sen verran ilmaa, että saavat sieraimensa täyteen. — Menkää», hän virkkoi kahdelle miehistään, »tuokaa oikea Cedrik tänne, niin tällä kertaa annan erehdyksenne anteeksi, varsinkin kun se ei ollut sen suurempi kuin että te luulitte saksilaista hupsua saksilaiseksi vapaatilalliseksi.»

»Saattepa, jalo ritari», tokaisi Wamba, »nähdä, että meitä täällä on useampia hupsuja kuin vapaatilallisia.»

»Mitä se konna tarkoittaa?» tiuskaisi Front-de-Boeuf katsahtaen miehiinsä, jotka vapisten ja vastahakoisesti sammaltaen ilmoittivat, etteivät he tienneet, mihin Cedrik oli joutunut, jollei tämä mies ollut tarkoitettu.

»Taivaan autuaat pyhät!» huudahti de Bracy; »hän on varmaankin päässyt pakoon munkin puvun turvin!»

»Helvetin perkeleet!» kirosi Front-de-Boeuf; »Rotherwoodin karjun minä siis itse saatoin portille asti ja päästin omin käsin ulos! — Mutta sinut», karjahti hän Wamballe, »joka narrinkujeillasi olet petkuttanut meitä viisaita miehiä, niin että olimme sinua vielä hupsummat — sinut minä tahdon vihkiä papiksi — tahdonpa ajaa päälakesi oikein munkin tavoin! Tänne, miehet, nylkekää tukka nahkoineen pois hänen päästään ja syöskää lurjus sitten päistikkaa muurilta alas. — Leikin puhuminenhan on sinun virkasi, osaatko nytkin vielä laskea leikkiä?»

»Te suotte minulle suuremman kunnian, jalo herra, kuin sanoin voin selittääkään», valitti Wamba-parka, jonka leikinintoa ei uhkaava kuolemakaan voinut masentaa. »Jos suotte minulle punaisen lakin, niinkuin lupaatte, niin teettehän siten minusta kardinaalin ettekä vain halpaa munkkia.»

»Tuo narri-parka tahtoo narrina kuoliakin», virkkoi de Bracy. —»Front-de-Boeuf, älä huoli tappaa häntä. Anna hänet minulle vapaakomppaniani huvitukseksi. — Mitäs arvelet, veitikka? Otatko vastaan anteeksiannon ja lähdetkö kanssani sotaan?»

»Miksikäs ei, jos herrani sen sallii», vastasi Wamba, »sillä näettehän, etten minä ilman hänen lupaansa saa pujahtaa ulos kaularenkaastani», hän osoitti kaulassaan olevaa rengasta.

»Ohoo, pianpa normannilaissaha puree saksilaisen kaularenkaan poikki», arveli de Bracy.

»Aivan niin, jalo herra», tokaisi Wamba, »ja siitähän tuleekin sananlasku:

»Hupsupa olet itsekin, de Bracy», sanoi Front-de-Boeuf; »tässä seisot ja kuuntelet hupsun jaarituksia, kun surma kita ammollaan odottaa saadakseen niellä meidät. Etkö näe, että he ovat olleet meitä viekkaammat ja että tämä kirjava herra, jonka sinä tahtoisit ottaa aseveikoksesi, on tehnyt tyhjäksi toivomme saada sana saatetuksi ystävillemme. Mitähän meillä on nyt odotettavana muuta, kuin että he kohta rupeavat ryntäämään?»

»Lähtekäämme muureille sitten!» vastasi de Bracy. »Milloin olet nähnyt minun murehtivan taistelukutsua? Kehoita temppeliritaria, että hän oman henkensä puolustukseksi käyttäisi edes puolta siitä taistelutaidosta, jota hän on säätynsä palveluksessa osoittanut. Aseta itse muurille jättiläisruhosi — salli minunkin ponnistaa vähät voimani — niin saavatpa nuo saksilaisrosvot nähdä, että yhtä helppoa olisi rynnäköllä kiivetä pilviin kuin tähän Torquilstonen linnaan. Tai jos tahtonet ruveta karkurien kanssa rauhanhieromisiin, niin miksi et sitten ota sovitusmieheksi tätä arvoisaa vapaatilallista, joka katselee niin syvämietteisesti viinipulloa? — Hei, saksilainen», hän lisäsi ojentaen pikarin Athelstanille, »huuhdo kurkkusi tällä kelpo juomalla ja herätä uinuvaa älyäsi, niin että voit sanoa, mitä tahdot tehdä päästäksesi vapaaksi.»

»Tahdonpa tehdä, mitä syntinen ihminen voi», vastasi Athelstan, »jos se vain soveltuu kelpo miehelle. Päästäkää minut kumppaneineni vapaaksi, niin maksan tuhannen markkaa lunnaiksi.»

»Ja lupaatko sen lisäksi viedä pois tuon roistoväen, joka linnani ympärillä pauhaa vasten Jumalan ja kuninkaan rauhaa?» kysyi Front-de-Boeuf.

»Jos minulla on siihen valtaa», vastasi Athelstan, »niin lupaan viedä heidät pois. Ja toivonpa, että myöskin Cedrik-isä on voimiansa myöten auttava minua siinä.»

»Asia on siis sovittu», sanoi Front-de-Boeuf, »sinä pääset joukkoinesi vapaaksi, ja rauha tulkoon vallitsemaan meidän välillämme tuhannen markan hinnasta. Se on huokea lunnasmaksu, saksilainen, ja saat kiittää minua, kun siihen tyydyn enkä enempää vaadi hengestäsi. Mutta huomaa, tämä sopimus ei ulotu Iisak Juutalaiseen.»

»Eikä myöskään Iisak Juutalaisen tyttäreen», virkkoi temppeliherra, joka samassa astui sisään.

»Ei kumpikaan», lisäsi Front-de-Boeuf, »kuulu tämän saksilaisen seurueeseen.»

»Enpä ansaitsisi kristityn nimeä, jos he siihen kuuluisivat», vastasi Athelstan; »tehkää heille, mitä tahdotte.»

»Eikä sopimus koske myöskään Rowena-neitiä», virkkoi de Bracy. »Älköön minusta koskaan sanottako, että olen miekan lyönnittä luopunut kelpo saaliista.»

»Eikä myöskään», lisäsi Front-de-Boeuf, »tuo narri-lurjus pääse mainituilla lunnailla. Hänet pidän varoittavana esimerkkinä kaikille narreille, jotka tahtovat tehdä leikistä totta.»

»Rowena-neiti», sanoi Athelstan vakavasti, »on minun kihlattu morsiameni. Mieluummin annan hurjien hevosten repäistä rikki ruumiini kuin luovun hänestä. Ja Wamba-orja pelasti tänäpäivänä isä Cedrikin hengen. — Ennen annan oman henkeni kuin sallin koskettaa hiuskarvaakaan hänen päästään.»

»Sinun kihlattu morsiamesiko! — Rowena-neitikö sinun kaltaisesi talonpojan kihlattu morsian?» ivasi de Bracy. »Hourailetko, saksilainen, ja oletko unissasi näkevinäsi Seitsemän Kuningaskunnan[24] ajan palanneeksi? Anjoun suvun kuninkaat, huomaa se, eivät lahjoittele naitettaviansa sinun sukuisillesi miehille.»

»Minun sukuni», vastasi Athelstan, »on paljoa puhtaampaa ja vanhempaa alkujuurta kuin sinun kaltaisesi ranskalaisen mieronkävijän, joka elätät itseäsi sillä, että kenelle hyvänsä ensiksi tarvitsevalle myyt lippurepaleesi alle kokoontuneitten rosvojen veret. Kuninkaita on ollut minun esi-isieni joukossa, sankareita sodassa, nerokkaita neuvoissa, joiden saleissa joka päivä nähtiin sata sen verta seuralaisia aterioimassa kuin sinun komppaniassasi on miehiä. Heidän nimensä ovat mainitut ministrelien lauluissa, ja heidän säätämänsä lait vahvistetut Wittenagemoteissa.[25] Kun heidän luunsa laskettiin maahan, seisoi pyhiä miehiä vieressä rukoilemassa ja tuomiokirkkoja on rakennettu heidän hautojensa yli.»

»Sattuiko, de Bracy?» virkkoi Front-de-Boeuf hyvillään sivalluksesta, jonka hänen toverinsa sai; »antoipa saksilainen sinulle oikein miehen tavalla.»

»Niin miehuullisesti kuin vanki voi iskeä», vastasi de Bracy teeskennellyn välinpitämättömästi. »Sille, jonka kädet ovat köytetyt, olkoon sallittua kielen pieksäminen. — Mutta sukkelilla sanoillasi, veikkonen», lisäsi hän Athelstanin puoleen kääntyen, »et kuitenkaan vapauta Rowena-neitiä meidän käsistämme.»

Mutta Athelstan, joka oli pitänyt pitemmän puheen kuin hänellä koskaan muulloin oli tapana, ei nyt vastannut tähän sanaakaan. Kinastelu keskeytyikin samalla, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että taaskin eräs munkki seisoi portilla pyrkien sisään. »No, Pyhä Benediktus, noiden keppikerjäläisten kuningas meitä auttakoon!» huusi Front-de-Boeuf; »onko siellä nyt tosi-munkki vaiko taaskin tekopyhä? Katsokaa häntä tarkkaan, orjat — sillä jos annatte toisenkin valehtelijan kääntää silmänne, niin puhkaisutan ne teiltä ja panetan tyhjiin kuoppiin kuumia hiiliä sijaan.»

»Rangaiskaa minua vaikka ankarimmallakin tavalla, ankara herra», vakuutti Giles, »jollei tämä ole totinen kaljupää. Teidän asemiehenne Jocelyn on vanha tuttu hänen kanssaan ja takaa, että hän on veli Ambrosius, Jorvaulx'in abotin palvelijamunkki.»

»Päästäkää hänet siis sisään», käski Front-de-Boeuf; »luultavasti hän tuo meille sanomia iloiselta herraltansa. Mahtaapa tänään perkele viettää pyhäpäivää ja papit saavat siis olla jouten, koska heitä on näin paljon kuljeksimassa. Viekää vangit pois; ja sinä saksilainen, ajattele tarkoin itseksesi, mitä me juuri puhelimme.»

»Minä vaadin», sanoi Athelstan, »kuninkaallista vankeutta, ja että ravinnostani sekä vuoteestani pidetään huolta säätyni ja arvoni mukaan ja niinkuin sopii miehelle, jonka kanssa lunnaista kauppaa hierotaan. Sen lisäksi vaadin sitä teistä, ken pitää itseänsä joukkonne parhaana miehenä, kanssani miekkasille vapauteni ryöstämisestä. Tämän vaatimuksen lähetin jo sinulle hovimestarisi kautta; olet siis velvollinen minulle vastaamaan. — Tuossa on kintaani!»

»Minä en ota haastetta vastaan vangilta», vastasi Front-de-Boeuf; »etkä saa sinäkään, Mauri de Bracy, tehdä sitä. — Giles», lisäsi hän, »ripusta saksilaisen kinnas seinälle sarvaan sarviin; siellä se saa riippua siihen saakka, kunnes hän on jälleen vapaa mies. Jos hän sitten uskaltaa vaatia sitä takaisin tai väittää, että minä olen vääryydellä hänet vanginnut, niin hän on, sen vannon Pyhän Kristofferin vyön kautta, tapaava minussa miehen, joka ei koskaan ole kieltäytynyt taistelemasta, jalkaisin tai ratsain, yksinään tai vasallijoukkoineen!»

Saksilaiset vangit vietiin pois juuri samassa, kun Ambrosius-munkki, joka näytti olevan suuren pelon vallassa, saatettiin sisään.

»Tämä on oikea Pax vobiscum», tiesi Wamba astuessaan hengellisen miehen ohitse; »me muut olimme vain valekuvia.»

»Pyhä Jumalan Emo!» huokasi munkki kääntyen ritarien puoleen, »olenpa nyt viimeinkin taas hyvässä turvassa ja kristittyjen ihmisten seurassa!»

»Hyvässä turvassa olet tosiaankin», vastasi de Bracy; »ja mitä kristillisyyteen tulee, niin onpa tässä uljas paroni Reginald Front-de-Boeuf, joka sydämestään inhoo juutalaista. Ja onpa tässä vielä kelpo temppeliherra, Brian de Bois-Guilbert, jonka virkana on saraseenien tappaminen. — Jolleivät nämä kristillisyyden tunnusmerkit sinulle kelpaa, niin enpä sitten tiedä muita.»

»Te olette minun arvoisan isäni Aymerin, Jorvaulx'in abotin, ystäviä ja liittoveljiä», sanoi munkki de Bracyn pilkasta piittaamatta; »ja ritarivalanne sekä kristillinen rakkauden velvollisuus vaativat teitä häntä auttamaan. Sillä näinhän lausuu autuas Pyhä Augustinus kirjassaan De civitate Dei (Jumalan valtakunnasta) — — —»

»Mitä perkele lausuu!» keskeytti hänet Front-de-Boeuf röyhkeästi, »taikka pikemminkin, mitä sinä lausut, pappi? Ei meillä ole tässä aikaa kuulla otteita kirkkoisistä.»

»Sancta Maria!» huusi isä Ambrosius, »ovatpa nämä pyhittämättömät maallikot kerkeät suuttumaan! — Mutta tahdonpa ilmoittaa teille, uljaat ritarit, että moniaat murhaajat ja korpinruoat, hyläten kaiken jumalanpelon ja kirkon kunnioituksen ja huolimatta pyhän paavin bullasta: Si quis, suadente Diabolo (jos joku perkeleen yllytyksestä) — — —»

»Pappi veikkoseni», virkkoi temppeliherra, »kaiken tuon me tiedämme tai arvaamme; puhu meille suorin sanoin, onko herrasi abotti joutunut vankeuteen ja kenenkä kynsiin?»

»Valitettavasti», sanoi Ambrosius, »hän on joutunut Belialin miesten ja metsäsissien käsiin, jotka eivät pidä lukua näistä Raamatun sanoista: 'Älä koske minun voideltuuni äläkä tee mitään pahaa profeetoilleni'.»

»Tässä on meillä siis vielä yksi syy lisää paljastaaksemmo miekkamme, hyvät herrat», lausui Front-de-Boeuf kääntyen kumppaniensa puoleen: »Jorvaulx'in abotti anoo siis apua meiltä, juuri kun me tarvitsisimme hänen apuansa? Sen verran on hyötyä näistä pappi-laiskureista hädän hetkenä! — Mutta puhu suusi puhtaaksi, munkki, ja sano meille viimeinkin, mitä apua herrasi meiltä haluaa?»

»Koska niin sallitte», virkkoi Ambrosius. »Väkivaltaiset kädet ovat tarttuneet kiinni arvoisaan abottiini vastoin äskenmainitsemaani pyhää Raamatun sanaa; Belialin miehet ovat riistäneet hänen kirstunsa ja konttinsa ja ryöstäneet häneltä kaksisataa naulaa selvää kultaa; ja vieläpä vaativat suuria lunnaita lisäksi, ennenkuin päästävät hänet irti ympärileikkaamattomista käsistään. Siitä syystä arvoisa isäni Jumalassa rukoilee teitä, kalliita ystäviänsä, että te auttaisitte häntä joko maksamalla vaaditut lunnaat tai vapauttamalla hänet miekallanne, miten itse parhaaksi näette.»

»Paholainen kuristakoon tuon papin!» tiuskaisi Front-de-Boeuf; »onpa hän tainnut ottaa aika syvän aamuryypyn! Milloinka herrasi on kuullut mokomaa, että joku normannilaisparoni olisi hellittänyt kukkaronsa nauhoja auttaaksensa hengellistä herraa, jonka raha-arkut ovat kymmentä vertaa raskaammat? — Ja mitä me pystymme miekan voimallakaan auttamaan häntä, — me, joita satakertainen vihollisjoukko juuri ahdistaa ja jotka joka hetki itse odotamme hyökkäystä niskaamme?»

»Sitähän minä juuri aioin selittääkin teille», ehätti munkki, »mutta tuittupäissänne ette suoneet minulle aikaa. Minä olen, Jumala paratkoon, vanha, ja nämä hirmuiset verityöt hämmentävät vanhoja aivoja. Sittenkin on selvä tosi, että he pystyttävät leiriä ja rakentavat piiritysvallia tätä linnaa vastaan.»

»Ylös muureille!» huusi de Bracy, »ja katsokaamme, mitä nuo lurjukset toimittavat.» Näin puhuen hän aukaisi rautaristikolla varustetun ikkunan ja astui sen edessä olevalle pienelle parvekkeelle. Sieltä hän heti huusi salissa olijoille: »Pyhä Dionysius auttakoon! Onpa tuo munkki-vanhus tuonut todet sanomat! — He lähenevät, kantaen lautavarjostimia sekä hyökkäyskilpiä,[26] ja metsän reunassa liikkuu jousimiesparvi sakeana kuin musta raepilvi.» — Reginald Front-de-Boeuf katsahti myöskin ulos, ja sen tehtyään hän sieppasi heti torven käteensä. Pitkään ja kovaan hän puhalsi sitä komentaen miehensä muureille.

»De Bracy, vartioi sitä itäkulmaa, missä muuri on matalin. — Jalo Bois-Guilbert, olettehan virkaanne toimittaessanne hyvin oppinut sekä ryntäämään että ryntäystä torjumaan, pitäkää te länsikulmasta huoli. Minä itse käyn etuvarustusta puolustamaan. Mutta älkää, hyvät ystävät, kuitenkaan rajoittako huolenpitoanne vain yhteen paikkaan! — Meidän pitää tänäpäivänä olla joka paikassa, ja jokaisen, mikäli mahdollista, olla useampana miehenä, niin että aina joudumme avuksi tulisimpaan kahakkaan. Meitä on pieni joukko, mutta ripeys ja miehuus korvaavat ehkä sen vaillinaisuuden, koska olemme tekemisissä vain talonpoikalurjusten kanssa.»

»Mutta, jalot ritarit», parkui isä Ambrosius kesken sitä melua ja hälinää, joka syntyi vastarinnan hankkeista; »eikö kukaan tahdo kuulla sanomaa, jonka minun arvokas isäni Jumalassa, Aymer, Jorvaulx'in abotti on lähettänyt? — Kuulkaa minua, minä rukoilen teitä, jalo ritari Reginald!»

»Mene ja lörpöttele rukouksiasi taivaan asukkaille», tiuskaisi tuittupäinen normannilainen, »meillä täällä maan päällä ei ole nyt aikaa. — Hoi, Anselm, kuules! Laita kiehuvaa pikeä ja öljyä valmiiksi, jolla voimme kaltata noiden röyhkeiden petturien päät! — Pidä huolta, että jousipyssyjen varalle on tarpeeksi nuolia! — Nostakaa lippuni, vanhoine sonninpäineen, tornin huipusta heilumaan! — Saavatpa nuo perkeleet pian nähdä, kenenkä kanssa ovat tänäpäivänä leikkiin käyneet!»

»Mutta, jalo herra», jatkoi munkki, joka ei hevillä tahtonut luopua yrityksestään; »muistakaa, että olen vannonut kuuliaisuutta, ja minun täytyy täyttää abottini antama käsky.»

»Viekää pois tuo äijän-hupakko!» huusi Front-de-Boeuf. »Lukitkaa hänet kappeliin; lukekoon hän siellä helminauhaansa, siksi kunnes meteli on asettunut. Kummastunevatpa tosiaan pyhäin miesten kuvat tämän Torquilstonen seinillä, kun taas saavat ave'ja ja isämeidän rukouksia kuulla. Sellaista kunniaa ei heille ole tapahtunut muistaakseni hamasta siitä ajasta, kun heidät kivestä hakattiin.»

»Älä puhu pilkkaa pyhistä miehistä, Reginald», varoitti de Bracy; »kylläpä me tänäpäivänä hyvinkin tarvitsemme heidän apuansa, ennenkuin saamme nuo lurjukset lyödyksi hajalleen.»

»Vähän minä heiltä apua luulen tulevan», nauroi Front-de-Boeuf, »jollemme kukaties viskaa heitä muureilta alas noiden konnien päähän. Onpa minulla täällä muun rojun seassa myös aika iso Pyhän Kristofferin jänkäle, joka voisi musertaa mäsäksi kokonaisen komppanian.»

Temppeliherra oli sillä aikaa pitänyt vihollisen toimia silmällä paljon tarkemmin kuin raaka Front-de-Boeuf tai hänen löyhämielinen kumppaninsa.

»Säätyvalani kautta!» sanoi hän nyt; »lähenevätpä nuo miehet linnaa taitavammin kuin olisi luullut, — mistä kummasta sen lienevät oppineetkaan. Katsokaa, kuinka varovasti he käyttävät suojanaan jokaista puuta ja pensastakin ja kuinka he karttavat joutumasta avoimelle, missä jousimiestemme nuolet heihin paremmin sattuisivat! En huomaa heidän joukossaan minkäänlaista lippua, mutta panisinpa kuitenkin kultavitjani vetoon, että heitä on johtamassa joku ritari tai sotataitoon harjaantunut herra.»

»Minä näen hänet», virkkoi de Bracy; »minä näen ritarin liehuvan kypäränharjan sekä hänen haarniskansa loisteen. Katsokaa, tuo kookas mies se on, yllään musta rautapuku, hän järjestää rynnäkköön talonpoika-lurjusten etumaista parvea. — Pyhän Dionysiuksen kautta, onpahan se sama mies, jolle me keksimme liikanimen Musta tyhjäntoimittaja; sama mies, joka sinut, Front-de-Boeuf, iski maahan Ashbyn tantereella.»

»Sitä parempi», vastasi Front-de-Boeuf, »että hän nyt antaa minulle koston tilaisuuden. Joku kunniaton kelmi se mahtaa olla, koska ei uskaltanut viipyä ja ottaa vastaan palkintoa, jonka sattuma oli hänelle suonut. Turhaanpa olisinkin hakenut häntä niistä paikoista, mistä ritarit ja aatelismiehet hakevat vastustajiansa; iloinen olen siis, kun hän nyt itsestään on uudestaan tullut näkyviin kehnon talonpoikaisjoukon keskellä.»

Tähän puhe heiltä keskeytyi, sillä vihollinen näytti nyt täydellä todella aikovan käydä toimeen. Ritarit riensivät kukin määräpaikalleen vieden kanssaan ne harvat seuralaisensa, joita ei ollut likimainkaan tarpeeksi koko linnan puolustukseksi. Sittenkin he lujalla miehuudella odottivat uhkaavaa rynnäkköä.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.