Ivanhoe

Kertomuksemme täytyy tässä kohden hiukan poiketa entisille jäljilleen, jotta lukija saisi kuulla erinäisistä seikoista, voidakseen oikein ymmärtää seuraavia tapauksia. Omin neuvoin hän on kuitenkin jo tainnut arvata, että kun Ivanhoe pyörtyneenä oli vaipunut maahan ja koko maailma näytti hylänneen hänet, oli Rebekka rukouksillaan ahdistanut isäänsä, kunnes ukko kuljetutti nuoren ritarin pois taistelutantereelta. Hänet vietiin Ashbyn esikaupunkiin siihen taloon, missä Iisak turnajaisten aikana oli majaillut.

Tällaiseen armeliaisuuden työhön ei ehkä muuten olisi ollutkaan vaikea taivuttaa Iisakkia, sillä hän oli luonteeltaan hyvänsävyinen ja kiitollinen. Mutta hänessäkin vallitsivat hänen vainonalaisen kansansa ahdasmieliset tunteet sekä epäröivä pelkurimaisuus, eivätkä ne heti antaneet myöten.

»Pyhä Aabraham!» hän huudahti, »hän on hyvä nuorukainen, ja sydäntäni särkee, kun näen veren tippuvan hänen koreasti kirjotulle takillensa ja kallishintaiselle rautapaidalleen. Mutta pitääkö minun viedä hänet kanssani kotiin? — Tyttö, oletko sitä asiaa tarkoin ajatellut? Hänhän on kristitty, ja lakimme kieltää meitä rupeamasta tekemisiin muukalaisten ja pakanain kanssa, paitsi silloin, kun kauppamme niin vaatii.»

»Älkää näin puhuko, rakas isä», vastasi Rebekka. »Meitä tosin on kielletty seurustelemasta heidän kanssaan juomingeissa ja huvituksissa, mutta haavoitettuna ja onnettomana on pakanakin pidettävä juutalaisen veljenä.»

»Tahtoisinpa tietää, mitä rabbiini Jaakko Ben Tudela siitä sanoisi», epäröi Iisak. — »Mutta säälihän olisi, jos tuo hyvä nuorukainen nääntyisi verenvuotoon. Seth ja Ruben kantakoot hänet Ashbyhyn.»

»Ei, pankaamme hänet minun kantotuoliini», virkkoi Rebekka; »minä voin nousta juhdan selkään.»

»Silloinpa kaikki nuo Ismaelin ja Edomin koirat saisivat katsella sinua hävyttömillä silmillänsä», kuiskasi Iisak luoden epäluuloisen katseen ritarien ja asemiesten parveen. Mutta Rebekka jo oli täysin toimin ryhtynyt laupeudentyöhönsä eikä kuullut, mitä isä puhui. Lopulta tämä nykäisi tytärtänsä hihasta ja sanoi hätäisellä äänellä: — »Kautta Aaronin parran! — Entä jos nuorukainen kuolee! — Jos hän kuolee meidän kotiimme, eikö meitä sitten syytetä hänen murhaajikseen ja eikö roistoväki revi meitä palasiksi?»

»Ei hän kuole, isäni», vastasi Rebekka hiljaisesti irtaantuen Iisakin kädestä, »ei hän kuole, jollemme jätä häntä tänne. Ja jos tämän teemme, niin tulee meidän todellakin vastata hänen verestään niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä.»

»Niinhän taitanee olla», virkkoi Iisak hellittäen kätensä; »säälittäähän minuakin nähdessäni hänen verensä vuotavan, aivan yhtä paljon kuin jos näkisin Bysantin kultarahoja tipahtelevan omasta kukkarostani. Ja tiedänhän sen, että sinut on Mirjam, bysantilaisen rabbiinin Manassen tytär — jonka sielu jo on paratiisissa — opettanut taitavaksi parantajaksi sekä ruohojen voiman ja lääkkeiden vaikutuksen tuntijaksi. Tee siis, miten mielesi tekee — sinä olet hyvä tyttö, ja oletpa siunaus, kruunu sekä iloveisu minulle ja perheelleni ja esi-isieni kansalle.»

Juutalaisen pelko ei ollutkaan perätön. Jalomielisen laupeudentyönsä takia Rebekka joutui Ashbyhyn palatessaan Brian de Bois-Guilbertin himokkaiden katseitten alaiseksi. Temppeliherra ratsasti kahdesti ohi luoden rohkeat, palavat silmänsä ihanaan juutalaistyttöön. Me olemmekin jo saaneet nähdä, mitä tästä ihastuksesta seurasi, kun Rebekka oli joutunut tuon hillittömän hekumoitsijan käsiin.

Rebekka oli kiireesti kuljettanut haavoitetun ritarin heidän majataloonsa, jossa hän tukki ja sitoi hänen haavansa. Nuorinkin romaanien tai ballaadien lukija varmaankin muistanee, että tuona pimeyden aikakautena — siksihän keskiaikaa usein nimitetään — naiset yleensä olivat taitavia haavalääkäreitä ja että uljas ritari usein sai uskoa sodassa saadut haavansa sen tytön hoidettaviksi, joka syvimmästi oli hänen sydäntänsä haavoittanut.

Erittäinkin oli lääkitseminen kaikkine eri haaroinensa juutalaisten, niin miesten kuin naisten, taitona ja virkana. Senaikaiset mahtavat paronit ja kuninkaatkin ottivat usein, haavoittuneina tai sairaina ollessaan, hoitajakseen jonkun taitavan tietäjän, joka kuului tähän muuten ylenkatsottuun kansaan. Halukkaasti he hakivat kaikki apua juutalaislääkäreiltä. Ei heitä estänyt sekään kristittyjen yleinen usko, että juutalaiset rabbiinit tunsivat syvältä myös salaisia tieteitä —eli noituutta — varsinkin kabbala-tiedettä, joka olikin saanut alkunsa ja nimensä Israelin oppineiden miesten tutkimuksista. Eivätkä rabbiinit itsekään yrittäneet puhdistautua siitä syytöksestä, että he muka harjoittivat yliluonnollisia keinoja. Heidän kansansa oli muutenkin niin katkeran vihan alainen, ettei tämä syytös, yhtä vähän kuin mikään muukaan, enää olisi voinut sitä pahentaa. Päinvastoin oli se omiaan vähentämään ylenkatsetta, joka tavallisesti sekaantui juutalaisvihaan. Juutalaista noitaa tosin inhottiin yhtä paljon kuin juutalaista koronkiskojaakin, mutta häntä ei uskallettu halveksia yhtä paljon. Uskottavaa sitäpaitsi onkin, kun muistamme, mitä tarinoita on säilynyt juutalaisten ihmeellisistä parantamisista, että he todellakin tunsivat moniaita vaikuttavia lääkkeitä, joita he, kurjan tilansa aiheuttaman ja siis hyvin ymmärrettävän arkuuden vuoksi eivät mitenkään tahtoneet ilmaista kristityille naapureilleen.

Ihana Rebekka oli perehtynyt tarkasti kansansa kaikkiin omituisiin tietoihin, ja terävällä, voimallisella älyllänsä oli hän käsittänyt ja järjestänyt saamansa opin, vieläpä lisännyt omilla kokemuksillaankin. Hän oli taidossaan edistynyt niin pitkälle, että sitä hänen nuoruuteensa, sukupuoleensa sekä silloiseen aikakauteen katsoen täytyi oikein ihmetellä. Tietonsa lääkkeistä ja parannustaidosta hän oli saanut vanhalta juutalaisnaiselta, joka rakasti Rebekkaa kuten omaa lastaan. Hoettiinpa Iisakin tyttären myös saaneen kuulla kaikenlaisia salaisia asioita samalta akalta, jotka tämä itse nuoruudessaan oli perinyt omalta viisaalta isältään. Mirjam oli sitten joutunut aikakautensa sokean uskonkiihkon uhriksi, mutta hänen salaisuutensa eivät hävinneet hänen kanssaan hautaan; ne jäivät hänen taitavan oppilaansa haltuun maailman hyväksi.

Rebekkaa, jonka oppi täten oli hänen kauneutensa vertainen, pitivätkin hänen omat kansalaisensa erinomaisessa kunniassa ja arvossa. Arvelivatpa he melkein hänen olevan Vanhan Testamentin naisprofeettain kaltaisen. Hänen isänsäkin, jonka äärettömään rakkauteen hänen tietämättänsä oli sekaantunut myös syvää kunnioitusta tyttären oppia kohtaan, salli Rebekalle suuremman vapauden kuin juutalaisnaisilla kansansa keskuudessa muuten oli. Ja monestikin hän luopui, kuten juuri olemme nähneet, omasta päätöksestään noudattaakseen tyttärensä neuvoa.

Iisakin taloon tuotaessa Ivanhoe yhä vielä oli tainnoksissa, mikä johtui siitä, että hän taistelutantereella puuhatessaan oli menettänyt niin paljon verta. Tutkittuansa haavan Rebekka hoiteli sitä hyviksi tietämillään voiteilla. Sitten hän ilmoitti isälleen, että sairaan hengen takia ei ollut pelkoa, jos vain kuume saataisiin estetyksi —jota hän kuitenkin sanoi pelkäävänsä liiallisen verenvuodon vuoksi, —ja jos Mirjamin voiteella oli entinen voimansa jäljellä. Aivan hyvin he siis saattaisivat seuraavana päivänä viedä vieraansa kanssaan matkalle Yorkiin päin. Iisak vähän hämmästyi tästä ilmoituksesta. Hän arveli jo tehneensä kylliksi, tai enintään hän oli arvellut jättää haavoittuneen kristityn majataloon hoidettavaksi luvaten vain suorittaa kaikki maksut hänen puolestaan juutalaiselle isännälle. Mutta Rebekalla oli monta vastasyytä, joista kuitenkin tahdomme mainita vain kaksi, jotka tehokkaimmin vaikuttivat hänen isäänsä. Toinen oli se, että hän ei tahtonut jättää kallista voidepulloansa kenenkään muun, ei edes heimolaisen lääkärin haltuun, jottei sen salainen sisällys tulisi tunnetuksi. Ja toiseksi huomautti Rebekka isällensä, että Ivanhoe oli Rikhard Leijonamielen parhaita ystäviä ja että Iisak, joka oli lainannut rahaa Juhana-herttuan kapinallisiin hankkeisiin, tulisi suuresti tarvitsemaan mahtavaa, Rikhardin suosiossa olevaa puolustajaa, jos kuningas kukaties vielä palaisi maahansa.

»Totta on kaikki, mitä puhut, Rebekka», myönsi Iisak kuultuansa nämä tärkeät syyt, — »olisi todellakin rikos Jumalaa vastaan, jos antaisimme Mirjam-vainajan salaisuudet ilmi. Sillä taivaan armolahjoja ei saa kevytmielisesti tuhlata muille ihmisille, yhtä vähän viisaan lääkärin salaisia keksintöjä kuin kultatalentteja ja hopeasekeleitä. Ne ovat tosiaankin säästettävät ainoastaan niiden hyödyksi, joille Herra on armossaan ne suonut. Ja mitä tuohon mieheen tulee, jota Englannin natsarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, niin varmastikin minun olisi parempi langeta Idumean väkevän leijonan kynsiin kuin hänen käsiinsä, jos hän pääsisi selville minun ja hänen veljensä välisistä asioista. Sen vuoksi tahdon kallistaa korvani sinun neuvosi puoleen ja vien tämän nuorukaisen mukanani Yorkiin, ja meidän kotimme olkoon hänen, kunnes hänen haavansa ovat parantuneet. Ja jos Leijonamieli todellakin tulisi takaisin, niinkuin nyt taaskin huhutaan, niin saanpa sitten tästä Wilfred Ivanhoesta suojelusmuurin, jotta kuninkaan tulinen suuttumus ei pääse polttamaan isääsi. Ja jollei hän tulisikaan, niin voipi Wilfred ehkä kuitenkin maksaa meille kulunkimme takaisin sitten, kun hän taas on, niinkuin eilen ja tänäpäivänäkin, koonnut väkevällä peitsellänsä ja miekallaan itsellensä rikkautta. Sillä tämä nuorukainen on hyvä nuorukainen, hän muistaa määräpäivän ja maksaa lainansa ja auttaa Israelin miestä, jopa isänikin huoneen lasta, kun hän näkee hänen olevan julmien rosvojen sekä Belialin poikien kynsiin joutumaisillaan.»

Ilta kului melkein kokonaan loppuun, ennenkuin Ivanhoe jälleen tuli täyteen tuntoonsa. Hän heräsi levottomasta unestaan niin sekavana ja pyörryksissä kuin tainnoksista tointuva ainakin. Ensi hetkellä ei hän voinut tarkkaan muistaa, mitä oikeastaan oli tapahtunut, ennenkuin hän vaipui taistelutantereelle, eikä muutenkaan järjestää eilispäivän seikkoja yhteen jaksoon. Hän tunsi olevansa haavoitettu ja sairas, heikko ja voimia vailla; siihen tunteeseen hämmentyi hämärä muisto annetuista ja saaduista sivalluksista, vastakkain ryntäävistä, maahan syöksyvistä tai maahan syöstyistä ratsuista, huudoista ja aseitten kalskeesta — sanalla sanoen sekamelskaisen taistelun pyörryttävästä melusta. Hän yritti työntää syrjään vuoteensa uutimet, ja siinä hän osaksi onnistuikin, vaikka hartiassa kirveltävä haava teki pahaa.

Suureksi kummastuksekseen hän näki olevansa komeasti sisustetussa kamarissa, missä tuolien asemesta oli istumatyynyjä ja kaikki muukin sisustus itämaiden tapaan. Rupesipa siis Ivanhoe arvelemaan, että hänet kukaties oli hänen nukkuessansa viety takaisin Pyhälle maalle. Tämä ajatus näkyi vahvistuvan vielä todemmaksi, kun oven peitteenä oleva esirippu siirtyi syrjään ja naisolento, puettuna kalliiseen pukuun, joka oli paljoa enemmän Itämaan kuin Euroopan kuosin mukainen, astui hiljaa sisään seurassaan mustaverinen palvelija.

Haavoittunut ritari aukaisi huulensa puhutellakseen tätä ihanaa hahmoa, mutta nainen painoi hienon sormensa purppuraisille huulilleen merkiksi, että hänen piti olla vaiti. Palvelija astui nyt sairaan luokse ja siirsi pois peiton tämän kupeelta, niin että suloinen juutalaistyttö sai nähdä siteen olevan paikallaan ja haavan paranemaan päin. Rebekka toimitti tehtävänsä sulavalla, arvokkaalla luonnollisuudella ja kainoudella, mikä nytkin, sivistyneemmällä aikakaudella, olisi saanut unohtumaan kaiken sen, mikä hänen toimessaan kenties soti naisen luontaista häveliäisyyttä vastaan. Ei olisi sillä hetkellä voinut muistaa, että nuori, kaunis tyttö seisoi miehen vuoteen vieressä tämän haavaa hoitaen, — häntä olisi pidetty vain laupeuden henkenä, joka voimallisella avullaan poisti kipua ja torjui syrjään kalman miekan. Harvat, lyhyet käskynsä Rebekka lausui hebreankielellä vanhalle palvelijalleen, ja tämä, joka oli ollut monesti ennen samankaltaisissa tilanteissa apuna, totteli äänettömänä.

Oudon kielen äänet saattavat monesti kuulua karkeilta, mutta tässä tapauksessa niiden kohotessa kauniin Rebekan huulilta ne tekivät romanttisen ja korvia hivelevän vaikutuksen. Olisi luullut kuulevansa jonkin hyvän haltiattaren taikasanoja, korvalle tosin outoja ja älylle käsittämättömiä, mutta lausujan lempeän äänen ja suloisen ulkomuodon vuoksi sydäntä liikuttavia. Ivanhoe ei yrittänytkään enää kysellä, vaan antoi hoitajainsa toimiskella miten he tarpeelliseksi näkivät. Vasta kun lempeä lääkäri aikoi työnsä lopetettuaan lähteä, ei Ivanhoe voinut enää hillitä uteliaisuuttansa. — »Suloinen neito», hän lausui arabiankielellä, jota hän Itämailla retkeillessään oli oppinut ja luuli tuon turbaanipäisen, kauhtanaan puetun neitosen parhaiten ymmärtävän —»Olkaa niin hyvä, suloinen neito, minä rukoilen...»

Tässä kaunis lääkäri hänet keskeytti; ja hymy, jota Rebekka tuskin huolikaan tukahduttaa, lennähti hänen kasvoilleen, jotka tavallisesti ilmaisivat vain miettiväistä alakuloisuutta. — »Olen syntynyt Englannissa, herra ritari, ja puhun englanninkieltä, vaikka pukuni ja sukuni ovat kaukomailta kotoisin.»

»Korkeasukuinen neiti...» yritti Ivanhoe uudelleen, mutta Rebekka kiiruhti jälleen vaimentamaan hänet.

»Älkää, herra ritari», virkkoi hän, »kunnioittako minua korkeasukuisen arvonimellä. On parasta, että heti saatte tietää palvelijanne olevan halvan juutalaistytön, saman Iisak Yorkilaisen tyttären, jolle te äskettäin olitte niin hyvä ja avulias. Hänen ja hänen perheensä velvollisuus on hoitaa teitä mitä huolellisimmin, niinkuin nykyinen tilanne välttämättömästi vaatii.»

Enpä tiedä, olisiko ihana Rowena ollut oikein mielissään, jos hän olisi saanut nähdä, millä ihastuksella hänen uskollinen ritarinsa tähän saakka oli katsellut suloisen Rebekan viehättävää vartaloa, kauniita kasvoja ja säihkyviä silmiä, — noita silmiä, joiden loistetta jonkin verran varjostivat ja tavallaan pehmensivät pitkät, silkinhienot ripset ja joita kuljeksiva runoilija olisi verrannut jasmiinipensaan läpi vilkkuvaan iltatähteen. Mutta Ivanhoe oli liian hyvä kristitty ihaillaksensa juutalaistyttöä. Sen Rebekkakin oli jo ennakolta arvannut ja juuri siitä syystä hänellä oli ollut niin kiire ilmaista isänsä nimi ja kansallisuus. Mutta sittenkin — sillä olihan Iisakin kauniin ja viisaan tyttärenkin sydämessä hiukkanen naisen turhamaisuutta — hän ei voinut pidättää hiljaista huokausta, kun tuo kunnioituksen ja hellyyden sekainen ihastus, millä Ivanhoe siihen saakka oli katsellut tuntematonta hyväntekijäänsä, äkkiä muuttui kylmäksi, pakotetuksi kohteliaisuudeksi, joka ei ilmaissut mitään sen syvempää tunnetta kuin tunnustusta alhaisemman rodun puolelta saadusta avusta. Tosin ei ollut Ivanhoen aikaisempikaan käytös ilmaissut enempää kuin totunnaista palvontaa, jonka nuori mies aina omistaa kaunottarelle. Mutta kipeästi koski se, että yksi ainoa sana riitti ikäänkuin taikavoimalla syöksemään Rebekka-poloisen niin alhaiseen ihmisluokkaan, että ritarin ei sopinut suoda hänelle edes tällaistakaan kunnioitusta.

Mutta Rebekan lempeä, puhdas sydän ei kuitenkaan pannut Ivanhoen syyksi, että tämä antoi aikakauden ja uskonnon yleisen ahdasmielisen ajatustavan sokaista itseään. Päinvastoin, vaikka ihana juutalaistyttö huomasikin, että sairas ritari kohteli häntä nyt hylätyn kansan lapsena, jonka kanssa oli häpeällistä seurustella kauemmin kuin pakko vaati, piti kuitenkin mitä hellintä huolta sairaan ritarin hengestä ja terveydestä. Hän ilmoitti tälle, että he olivat menossa Yorkiin ja että Iisak oli päättänyt ottaa sairaan sinne kanssaan hoitaaksensa häntä omassa talossaan, kunnes terveys olisi palautunut. Ivanhoe ei ollut lainkaan suostuvainen tähän tuumaan, sanoen vastahakoisuutensa syyksi, ettei hän mielellään tahtoisi sen kauemmin olla hyväntekijäinsä vastuksina.

»Eikö», hän vastusteli, »täällä Ashbyssä päin ole ketään saksilaista vapaatilallista tai vaikkapa varakkaampaa lampuotia, joka sallisi haavoittuneen maanmiehensä asua luonaan, kunnes tämä jälleen kykenisi kantamaan rautavaruksia? — Eikö olisi mitään saksilaisilla rahoilla perustettua luostaria, missä saisin sijan? — Tai ettekö voisi viedä minua Burtoniin asti, missä P. Witholdin luostarin abotti Waltheoff, joka on sukulaiseni, varmaan osoittaisi minulle vieraanvaraisuuttaan?»

»Totta kyllä», vastasi Rebekka hymyillen surullisesti, »halvinkin mainitsemistanne paikoista olisi sopivampi teille asunnoksi kuin ylenkatsotun juutalaisen maja. Mutta, herra ritari, jollette tahdo samalla karkoittaa pois lääkäriänne, teidän täytyy sittenkin tyytyä tähän asuntoon. Tiedättehän, että meidän kansalaisemme ovat taitavia parantamaan haavoja, vaikka ei lyömään niitä; ja meidän perheessämme eritoten tunnetaan salaisia lääkityskeinoja, jotka ovat perinnäistietona suvussamme polvesta polveen aina Salomonin päiviltä ja joiden parannusvoimaa olette jo itsekin kokenut. Ei yksikään nasarealainen —suokaa sanontatapani anteeksi, herra ritari — ei yksikään kristitty lääkäri Britannian neljän rajameren välillä saisi teistä rautapaidan kantajaa lyhyemmässä kuin kuukauden ajassa.»

»Ja kuinka pian sinä sitten sen saisit aikaan?» kysyi Ivanhoe maltittomasti.

»Viikkokaudessa, jos tahdotte olla kärsivällinen ja noudattaa ohjeitani», vastasi Rebekka.

»Pyhä Neitsyt!» sanoi Wilfred, — »eipähän liene syntiä, vaikka tässä paikassa satuin mainitsemaan hänen siunattua nimeänsä — nyt en minä eikä kukaan muukaan kelpo ritari jouda kauan vuoteella venymään! Jos siis, tyttö, voit täyttää lupauksesi, niin maksanpa sinulle kypärin täyden hopearahoja, vaikka täytyisi hankkia ne mistä hyvänsä!»

»Kyllä minä täytän lupaukseni», vakuutti Rebekka, »ja te saatte pukeutua aseisiin kahdeksantena päivänä tämän jälkeen, jos tahdotte suoda minulle vain yhden palkinnon, jonka pyytäisin tarjoamainne hopeitten sijasta.»

»Jos vallassani vain on luvata ja jos se on semmoista, minkä hurskas kristitty ritari saa antaa sinun rotuisellesi», lausui Ivanhoe, »niin suostun pyyntöösi mielelläni ja kiitollisena.»

»Sitä vain anoisin teiltä», vastasi Rebekka, »että tästä lähtien uskoisitte juutalaisenkin saattavan antaa apua kristitylle pyytämättä muuta palkintoa kuin saman Suuren Isän siunausta, joka on luonut meidät kaikki, niin juutalaiset kuin pakanat.»

»Syntiäpä olisi, jollen sitä uskoisi, tyttö», virkkoi Ivanhoe. »Ja nyt aion ilman enempää epäilystä tai utelua antautua hoitoosi täydesti luottaen siihen, että sinun taitosi avulla kykenen viikon kuluttua kantamaan haarniskaa. Mutta, armas lääkärini, salli minun vähän tiedustella, mitä maailmalta kuuluu. Kuinka voi jalo Cedrik perheineen? — Ja kuinka voi suloinen neiti...» Hän lopetti puheensa kesken, ollen haluton mainitsemaan Rowenan nimeä juutalaisen talossa — »häntä tarkoitan, joka oli turnajaisten kuningattarena?»

»Ja jonka te, herra ritari, siihen arvoon koroititte, osoittaen valinnassa hyvää makua, jota ihailtiin yhtä paljon kuin urhoollisuuttanne», täydensi Rebekka.

Paljon verta oli Ivanhoen suonista virrannut maahan, mutta olipa sitä kuitenkin vielä siksi paljon jäljellä, että hänen poskensa lensivät purppuranpunaisiksi, kun hän huomasi ilmaisseensa rakkautensa Rowenaan yrittäessään taitamattomasti salata sen.

»Enpä juuri hänestä niin paljon tahtoisi kuulla», sanoi hän, »vaan pikemmin prinssi Juhanasta. Ja tahtoisin myös tietää, mihin uskollinen asemieheni on joutunut, koska hän ei ole täällä minua hoitamassa?»

»Sallikaa minun käyttää lääkärinvaltaani», vastasi Rebekka, »ja käskeä teitä olemaan vaiti ja välttämään levottomuutta herättäviä mietteitä. Koetan kuitenkin kertoa teille, mitä haluatte tietää. Juhana-prinssi lopetti turnajaiset kesken ja lähti kiireesti Yorkiin kaikkien seurueeseensa kuuluvien aatelismiesten, ritarien sekä hengellisten herrojen kanssa. Ennättipä hän ennen lähtöänsä hyvällä tai väkisenkin kerätä kokoon niin paljon rahaa kuin suinkin sai puristetuksi niiltä, joita pidetään tämän maan rahamiehinä. Hänen huhutaan aikovan anastaa itselleen veljensä kruunun.»

»Eipä ennenkuin sen puolustukseksi on miekkoja käsitelty!» huudahti Ivanhoe kohoten istualleen, »vaikkapa Englannissa olisi vain yksi ainoa uskollinen alamainen. Minä tahdon taistella Rikhardin oikeuden puolesta heidän parastakin miestään vastaan — vaikkapa kahta vastaan yht'aikaa, sillä oikeus on minun puolellani!»

»Mutta jotta teille karttuisi siihen tarpeeksi voimaa», virkkoi Rebekka, laskien kätensä hänen olkapäälleen, »pitää teidän nyt totella käskyäni ja maata rauhallisesti.»

»Totta puhut, tyttö», sanoi Ivanhoe, »tahdonpa maata niin rauhallisena kuin näinä rauhattomina aikoina voi. Mutta mitä tiedät Cedrikistä ja hänen perheestään?»

»Hänen hovimestarinsa kävi äsken juuri täällä, läähättäen kiireisestä kulusta, noutamassa isältäni maksua Cedrikiltä ostetuista villoista. Häneltä sain tietää, että Cedrik sekä Athelstan Coningsburghilainen olivat suuresti suuttuneina poistuneet Juhana-prinssin pidoista ja aikoivat heti lähteä kotimatkalle.»

»Oliko joku nainen heidän seurassaan pidoissa?» kysyi Wilfred.

»Rowena-neiti», sanoi Rebekka, vastaten tarkemmin kuin mitä kysymys olisi vaatinut, — »ei ollut prinssin pidoissa, ja hovimestarin kertoman mukaan hänkin on nyt matkalla Rotherwoodiin, kasvatusisänsä Cedrikin seurassa. Ja teidän uskollinen asemiehenne Gurth...»

»Mitä!» huusi ritari, »tunnetko sinä hänen nimensä? Mutta tiedäthän sen», lisäsi hän heti; »kuinka et tietäisi! Sinun kädestäsi, sen nyt arvaan, ja sinun jalomielisyytesi kautta hän eilen sai sata sekiiniä.»

»Älkää puhuko siitä», virkkoi Rebekka, posket tulipunaisina, »huomaanpa, että kieli liiankin helposti antaa ilmi, minkä sydän mieluummin soisi salatuksi.»

»Mutta nämä kultarahat», sanoi Ivanhoe vakavana, »kunniani vaatii minun maksamaan ne isällesi takaisin.»

»Tehkää miten tahdotte», sanoi Rebekka, »kunhan viikko on kulunut. Mutta älkää nyt puhuko älkääkä ajatelko asioita, jotka voivat viivyttää haavanne paranemista.»

»Olkoon niinkuin sanot, hyvä tyttö», virkkoi Ivanhoe; »sangen kiittämätön olisinkin, jos vastustaisin sinun käskyjäsi. Virka nyt vain sananen vielä Gurth-parkani kohtalosta, niin kyseltäväni loppuvat kaikki siihen.»

»Minua surettaa kertoa, herra ritari», vastasi juutalaistyttö, »että hänet on pistetty kahleisiin Cedrikin käskystä.» — Nähtyänsä, kuinka kipeästi tämä sanoma koski Wilfrediin, hän kiirehti lisäämään: »Mutta hovimestari Oswald vakuutti, että jollei mitään uutta suuttumuksen syytä sattuisi, Cedrik varmaan pian antaisi anteeksi Gurthille, joka aina on ollut uskollinen orja ja isäntänsä suuressa suosiossa ja jonka ainoastaan rakkaus Cedrikin omaan poikaan oli saattanut hairahtumaan velvollisuudestaan. Ja vielä vakuutti hovimestari kaikkien palvelijoitten, erittäinkin Wamba-narrin, päättäneen matkalla antaa Gurthille tilaisuuden paeta, jollei Cedrikin vihastus sillä välin olisi ehtinyt asettua.»

»Jumala sallikoon, että he voisivat täyttää tämän aikeensa!» sanoi Ivanhoe. »Mutta näyttääpä siltä kuin olisin luotu syöksemään turmioon kaikki ne, jotka minulle osoittavat rakkautta. Kuninkaani on suonut minulle ystävyyttä, kunniaa, ja näetpä kuinka hänen veljensä, joka on hänelle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, nousee kapinaan anastaakseen häneltä kruunun; — minun ihailuni on tuottanut huolta ja vastusta suloisimmalle kaikista naisista; — ja nytpä isäni vihanvimmoissaan kenties tappaa tuon orjaparan vain siitä syystä, että tämä on rakkaudesta minuun auttanut minua! Näetkös, tyttö, minkälaista onnen hylkäämää kurjaa sinä olet ruvennut hoitamaan. Ole viisas ja luovu minusta, ennenkuin paha onni, joka niinkuin verikoira aina vainoaa jäljilläni, sinuunkin tarttuu.»

»Ei», lausui Rebekka, »heikkoudessanne ja tuskassanne te käsitätte väärin Jumalan aivoitukset, herra ritari. Te olette saanut palata kotimaahanne juuri sillä hetkellä, jolloin se kipeimmin tarvitsee väkevää kättä ja uskollista sydäntä avukseen. Te olette masentanut niiden miesten ylpeyden, jotka ovat niin hyvin teidän kuin myös kuninkaanne vihollisia, juuri sillä hetkellä, jolloin heidän kaulansa oli kopeimmin kenossa. Ja jos olettekin siinä toimessa saanut vamman, niin ettekö huomaa, että Jumala on maan halvimpien joukosta nostanut teille lääkärin ja auttajan? — Sentähden olkaa hyvillä mielin ja uskokaa, että te olette määrätty kätenne voimalla tekemään jonkin ihmetyön tämän kansan silmien edessä. Hyvästi nyt — nauttikaa niitä lääkkeitä, jotka Ruben teille pian tuo, ja sitten nukkukaa, jotta saisitte voimia huomispäivän matkan varalle.»

Huomaten nämä syyt tosiksi Ivanhoe totteli Rebekan neuvoa. Rubenin tuomissa lääkkeissä oli viihdyttävä, nukuttava voima; ne vaivuttivat sairaan terveelliseen ja rauhalliseen uneen. Aamulla tullessaan hänen lempeä lääkärinsä huomasi kuumeen kokonaan väistyneen, niin että hänet saattoi hyvin viedä matkalle.

Ivanhoe asetettiin siis samaan hevoskantotuoliin, jolla hänet oli turnajaistantereeltakin kuljetettu pois, ja kaikki järjestettiin mahdollisimman huolellisesti, jotta hänen olisi siinä mukava matkustaa. Yhdessä ainoassa suhteessa Rebekka vain ei voinut pitää sairaasta sitä huolta, jota tämän heikkous olisi vaatinut. Samaten kuin Juvenaliksen 10:nnessä ivarunoelmassa mainittu äkkiä rikastunut kultaseppä pelkäsi Iisak Yorkilainen aina rosvoja. Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä niinhyvin normannilainen rosvoritari kuin saksilainen metsäsissi olisivat ilman vähintäkään epäröimistä pitäneet häntä luvallisena saaliinaan. Sentähden hän matkusti suurella kiireellä ja salli pitää vain lyhyet lepoajat — sekä vieläkin lyhyemmät syömärupeamat. Sillä tavalla hän ennätti Cedrikin ja Athelstanin seurueen ohi, vaikka nämä olivat lähteneet useampia tunteja aikaisemmin; heiltä sitävastoin olivat, niinkuin muistamme, St. Witholdin luostarin pitkälliset pidot vieneet paljon aikaa. Mutta niin tehoava oli Mirjamin voiteen voima ja niin voimakas myös Ivanhoen ruumiinrakenne, ettei hätäisestä matkanteosta tullutkaan lempeän lääkärin pelkäämiä pahoja seurauksia.

Toisessa suhteessa sitävastoin oli juutalaisen kiireestä vahinkoa, hän näet hätäillessään joutui vähän väliä riitaan pestaamiensa saattomiesten kanssa. Nämä olivat saksilaisia, maanmiestensä tunnettuun tapaan he rakastivat joutenoloa ja runsasta syömistä — tai normannilaisten tapaan puhuen: laiskottelua ja ahmimista. He olivat antautuneet tähän toimeen siinä toivossa, että saisivat jonkin aikaa lihottaa itseään rikkaan juutalaisen kustannuksella. Suuri oli siis heidän tyytymättömyytensä, kun juutalainen yhä hoputti matkan joutumista. Myöskin he valittivat, että heidän hevosensa saattoivat vikaantua tästä yhtämittaisesta matkanteosta. Kaiken lisäksi syttyi Iisakin ja hänen seuralaistensa välillä tulinen eripuraisuus, kun hän ei tahtonut antaa heille niin paljon viiniä eikä olutta kuin he vaativat joka ateriaksi. Seurauksena oli sitten, että nuo miehet, jotka hän oli palkannut suojakseen, mutta joiden kiintymystä hän ei ollut huolinut voittaa, luopuivat hänestä juuri hädän hetkellä, kun Iisakin pelkäämien rosvojen todella saattoi sanoa olevan lähellä.

Tähän surkeaan tilaan oli juutalainen jäänyt tyttärensä ja haavoitetun ystävänsä kanssa, kun Cedrik saavutti heidät. Kun sitten de Bracy liittolaisineen otti koko matkaseurueen vangiksi, niin alussa ei hevoskantotuolista pidetty mitään lukua. Se olisi ehkä jäänyt jäljelle kenenkään huomaamatta, jollei de Bracy olisi kurkistanut sen sisälle siinä luulossa, että se kukaties sisälsi hänen toivotun saaliinsa, sillä Rowena ei ollut poistanut huntua kasvoiltaan.

Mutta suurestipa de Bracy kummastui äkätessään kantotuolissa haavoitetun miehen, joka ilmoitti olevansa Wilfred Ivanhoe. Tämä näet luullen rosvoja saksilaisiksi metsäsisseiksi toivoi ilmaisemalla nimensä saavansa heiltä parempaa kohtelua.

Kaikessa hurjuudessaan ja irstaisuudessaan piti de Bracy kuitenkin aina jossakin määrin kiinni ritarikunnian vaatimuksista. Tämä esti häntä tekemästä pahaa ritarille, joka ei voinut puolustaa itseään; se esti myös häntä ilmaisemasta löytöään Front-de-Boeufille, joka ilman vähintäkään epäilyä olisi heti tappanut kilpaveljensä, olipa tämän tila millainen tahansa. Mutta toiselta puolen ei de Bracyn jalomielisyys ollut kuitenkaan niin suuri, että hän olisi päästänyt vapaaksi kilpakosijansa, jota Rowena-neiti rakasti, mikä oli tullut kaikkien ihmisten tiedoksi niinhyvin turnajaisissa kuin jo ennenkin, silloin, kun Wilfred ajettiin pois isänsä talosta. Hän valitsi siis hyvän ja pahan keskitien ja pani kaksi seuralaistansa ratsastamaan kantotuolin vieressä kieltäen, ettei kukaan saisi tulla likelle. Jos joku kysyisi, piti heidän sanoa, että erästä heidän kumppaniansa, joka oli haavoittunut kahakassa, kuljetettiin Rowena-neidin tyhjässä kantotuolissa. Kun oltiin saavuttu Torquilstoneen, veivät de Bracyn asemiehet, sillä välin kuin temppeliritari ja linnanisäntä olivat täydessä puuhassa kumpikin omalla tahollaan, edellinen kiristämässä juutalaiselta rahoja, jälkimmäinen taivuttamassa hänen tytärtään — Ivanhoen yhä muka haavoitettuna toverinaan syrjäiseen kamariin. Tämän selityksen he antoivat myös Front-de-Boeufille tämän kysyessä, miksi he eivät hätätorven törähtäessä rientäneet muurille.

»Vai haavoitettu kumppani!» huudahti ritari ällistyksissään ja suuttuen. »Kummako, että talonpoikien ja metsäsissien harja kohoaa, niin että he uskaltavat käydä saartamaan linnaa ja että narrit ja sikopaimenet tohtivat lähettää sodanjulistuskirjeitä aatelisherroille, kun kerran sotamiehet rupeavat sairaanhoitajiksi ja vapaakomppanian pojat pitelevät uutimia kuolevan miehen vuoteen vieressä samalla hetkellä, kun vihollinen ryntää linnaa vastaan! — Ylös muurille, senkin konnat ja nahjukset!» hän ärjäisi koroittaen ääntänsä, niin että kupukatto kumisi, »ylös muurille, tai teen tällä sauvalla luistanne sohjoa!»

Miehet vastasivat äreästi, että heidän hartain halunsa olikin nousta muurille, kunhan Front-de-Boeuf selittäisi asian heidän herralleen, jonka käskystä heidän piti hoitaa kuolevata miestä.

»Kuolevata miestä, mokomat lurjukset!» vastasi paroni. »Olemmepa kaikkityyni pian kuoleman kidassa, jollemme seiso miesten tavoin paikallamme. Mutta minä lähetän toisen hoitajan teidän kumppanirievullenne. — Urfrida, hoi! — ämmä! — se perkeleen saksilainen noita! — Etkö kuule? Mene hoitamaan tuota vuoteella venyvää junkkaria, koska hän ei muka tule hoidotta toimeen, jotta nämä pojat pääsevät käyttämään aseitansa. — Kas tässä kaksi varsijousta viritysrautoineen ja nuijapäänuolineen, veikkoset — joutukaa ulkovarustukselle ja katsokaa, että jokainen nuoli tekee kolon saksilaisen aivoihin!»

Miehet, joiden mielestä, niinkuin soturien ainakin, taistelu oli hauskaa ja joutenolo ikävää, riensivät ilolla siihen vaaralliseen paikkaan, jonne heidät oli käsketty. Näin jäi siis Ivanhoe Urfridan eli Ulrikan hoitoon. Mutta tämä, jonka mieli oli täynnä kärsityn sorron muistoa sekä koston toivoa, suostui mielellänsä uskomaan sairaan hoidon Rebekalle.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Vaaran hetki on usein myös samalla se hetki, jolloin lempeys ja rakkaus peittelemättä näyttäytyvät. Koko sydämen kuohuessa puhkeavat helpommin ilmi mainitutkin tunteet, joita varovaisuus rauhallisimpina hetkinä ainakin pitää salassa, jollei kykene niitä kokonaan tukahduttamaan. Päästyänsä jälleen Ivanhoen vuoteen ääreen Rebekka ihmeeksensä tunsi sydämensä hartaasti riemuitsevan huolimatta kaikesta uhkaavasta vaarasta ja pelastuksen toivon vähyydestä. Kun hän tunnusteli sairaan suonta ja tiedusteli hänen vointiansa, oli hänen kosketuksessaan ja äänessään tulisempaa hellyyttä kuin mitä hän itse olisi suonut osoittavansa. Hänen äänensä värisi ja hänen kätensä vapisi, ja vasta Ivanhoen kylmäkiskoinen kysymys: »Sinäkö se olet, tyttö hyvä?» herätti hänet huomaamaan, että hänen tuntemansa kiintymys ei ollut eikä voinutkaan olla molemminpuolinen. Tuskin kuuluva huokaus nousi neidon rinnasta, ja kun hän sitten kyseli ritarin vointia, niin hänen äänensä ei ilmaissut enempää kuin rauhallista ystävyyttä. Ivanhoe vastasi kiireesti voivansa jokseenkin hyvin, paremmin kuin hän olisi voinut toivoa. »Siitä saan», hän lopetti, »kiittää sinun taitavaa apuasi, Rebekka-kulta.»

»Hän sanoo minua Rebekka-kullaksi», tuumi tyttö itsekseen, »mutta hän sanoo sen kylmäkiskoisella, huolimattomaila äänellä, joka huonosti soveltuu yhteen tuon sanan kanssa. Hänen sotaratsunsa — hänen metsäkoiransa ovat hänelle rakkaammat kuin halveksittu juutalaistyttö!»

»Sydämeni, hyvä tyttö», jatkoi Ivanhoe, »on kipeämpi levottomuudesta kuin ruumiini on haavastaan. Päättäen niiden miesten puheista, jotka istuivat täällä luonani, ymmärsin olevani vankina, ja jos oikein tunsin tuon kovan, tylyn äänen, joka äsken juuri komensi heidät johonkin sotatoimeen, olen Front-de-Boeufin linnassa. Jos niin on laita, niin mikähän tästä viimein tullee ja kuinka voinen suojella Rowenaa sekä isääni?»

»Juutalaista ja tämän tytärtä hän ei edes mainitse», ajatteli Rebekka edelleen salaa napisten. »Mutta mitä oikeutta meillä onkaan vaatia sitä häneltä! Syystä rankaisee minua Jumala sen takia, että sallin ajatukseni kiintyä häneen!» Näin moitittuansa omaa hulluuttaan hän vastasi Ivanhoen kysymyksiin niin hyvin kuin taisi. Mutta sen verran hän vain tiesikin kertoa, että temppeliherra Bois-Guilbert ja paroni Front-de-Boeuf olivat linnassa komentajina ja että linnaa piiritettiin. Keitä piirittäjät olivat, sitä hän ei tiennyt sanoa. »Mutta linnassa on nyt kristitty pappi», lisäsi hän, »joka kenties tiennee enemmän.»

»Kristitty pappi!» huudahti ritari iloissaan; »haepa hänet tänne, Rebekka, jos voit — sano hänelle, että sairas mies anoo häneltä hengellistä apua — sano, mitä tahdot, kunhan vain tuot hänet tänne luokseni — jotakin minun pitää tehdä tai edes yrittää tehdä. Mutta kuinka voinkaan mitään päättää, ennenkuin saan tietää, millä kannalla asiat ovat tuolla ulkona.»

Totellen Ivanhoen pyyntöä Rebekka lähti pyytämään valepukuista Cedrikiä haavoitetun ritarin kamariin. Mutta, niinkuin tiedämme, teki Urfrida, joka itse tahtoi puhutella valemunkkia, tämän yrityksen tyhjäksi. Rebekka tuli siis takaisin ja ilmoitti Ivanhoelle, ettei hän ollut saanut toimitetuksi käskettyä asiaa.

Kauan aikaa he eivät kuitenkaan saaneet harmitella tätä eikä liioin ajatella muitakaan keinoja tietojen hankkimiseksi. Sillä linnanpihalta kuuluva meteli, jota oli jo jonkin aikaa kestänyt, kiihtyi nyt kymmenen vertaa kovemmaksi pauhuksi. Sotamiesten raskaat, kiireiset askeleet kuuluivat ulkoa vallilta tahi kumisuttivat niitä soukkia, mutkaisia käytäviä ja portaita, jotka johtivat eri parvekkeille ja muille varustuspaikoille. Myös kaikuivat ritarien äänet, kun he rohkaisivat miehiänsä ja jakelivat käskyjä, mutta tuon tuostakin aseitten kalske ja sotamiesten kovat huudot tukahduttivat nuo äänet kuulumattomiksi. Hirvittäviä nämä sodan sävelet olivat, sitä hirvittävämpiä, koska ne ennustivat kauheita tapauksia; mutta niissä oli samalla myös jotakin juhlallista, jonka Rebekan ylevä mieli saattoi käsittää tällä pelon hetkelläkin. Hänen silmänsä säihkyivät, vaikka veri oli paennut poskista, ja ihmeellisellä pelon ja värisyttävän ihastuksen sekaisella tunteella hän lausui, puolittain itseksensä kuiskaten, puolittain huonetoverilleen puhuen, seuraavat Raamatun sanat: »Viinit kalisevat —keihäät ja kilvet kiiltävät — kuuluu päällikköjen ääni ja huutojen hälinä!»

Ivanhoe puolestaan oli niinkuin samassa ylevässä Raamatun paikassa mainittu sotaorhi, joka on suuttunut toimettomuudesta ja hehkuu tulista halua päästä mukaan taisteluun, jonka melun se kuulee. »Jospa edes», virkkoi ritari, »jaksaisin kömpiä tuon ikkunan viereen, jotta näkisin, miten uljas leikki alkaa käydä. — Olisipa minulla edes jousi, jolla voisin yhdenkään nuolen lennättää, tai sotatappara, jolla voisin yhden ainoan kerrankin iskeä ja auttaa vapauttajiamme! Mutta turha toivo —turha toivo — olen aseeton ja voimaton!»

»Älkää kiusatko itseänne, jalo ritari», vastasi Rebekka, »melu on äkkiä vaiennut — kenties he eivät rupeakaan tappelemaan.»

»Vähän sinä tämmöisiä asioita ymmärrät», virkkoi Wilfred maltittomasti. »Tämä hiljaisuus todistaa vain, että kaikki miehet ovat paikoillaan muurilla ja odottavat joka hetki rynnäkköä. Se, mitä äsken kuulimme, oli vain ukkosilman kaukaista jyrähtelyä, mutta pian se riehahtaa täyteen raivoonsa. — Ah, kunpa vain pääsisin tuonne ikkunan ääreen!»

»Sitä yrittäen te vain pahentaisitte haavaanne, jalo ritari», vastasi hoitaja. Mutta nähtyänsä hänen tuskallisen levottomuutensa tyttö lisäsi lujalla äänellä: »Minä käyn itse ikkunan ääreen ja kerron teille kaikki, mitä ulkona tapahtuu.»

»Ei suinkaan — sitä et saa tehdä!» huusi Ivanhoe; »jokainen ikkuna, jokainen aukko tulee pian ampujien maalitauluksi; jokin nuoli voi sattua...»

»Olkoon se tervetullut!» sanoi Rebekka hiljaa astuessaan lujin askelin pari kolme porrasta ylös, jotka veivät puheenalaiselle ikkunalle.

»Rebekka, — Rebekka kulta!» huusi Ivanhoe. »Ei tämä ole tyttöjen leikkiä, — haava tai kuolokin voisi tulla osaksesi, ja silloin olisin onneton elämäni loppuun saakka, koska itse olisin siihen syypää. Suojaa itseäsi ainakin tuolla vanhalla kilvellä ja näytä itsestäsi niin vähän kuin mahdollista.»

Erinomaisen säntillisesti Rebekka noudatti Ivanhoen neuvoja ja asetti ison vanhan kilven pystyyn ikkunaa vasten. Sen takaa hän saattoi jokseenkin hyvässä turvassa katsella, mitä linnan ulkopuolella tehtiin, ja kertoa Ivanhoelle, mitä rynnäkköhankkeita piirittäjillä oli tekeillä. Ikkuna, josta hän tähysteli ulos, olikin soveliaimpia paikkoja katselijalle; se oli näet päärakennuksen kulmauksessa, joten Rebekka ei vain nähnyt linnan muurien ympäristöä, vaan saattoi myös pitää silmällä ulkovarustusta, johon aiottu rynnäkkö epäilemättä ensiksi oli kohdistuva. Tämä ulkovarustus, joka ei ollut erin korkea eikä vahva, suojeli sitä takaporttia, josta Front-de-Boeuf vähää ennen oli päästänyt Cedrikin ulos. Vallihauta kulki sen ja päälinnan välitse, niin että, jos se sattui vihollisen valtaan, oli helppo poistaa sen yli vievä lautaporras ja siten erottaa menetetty turvapaikka vielä valloittamattomasta. Ulkovarustuksessa oli rynnäkköportti vastapäätä linnan porttia, ja koko varustuksen ympäri kulki vielä vahva hakuli-aitaus. Tähän paikkaan asetettujen soturien paljous osoitti, etteivät piiritetyt uskoneet sen voivan kestää kovempaa rynnäkköä. Samaten oli myös piirittäjiä suuri joukko kokoontunut tämän ulkovarustuksen kohdalle, josta ilmeni, että hekin pitivät tätä paikkaa helppona valloittaa.

Nämä seikat Rebekka kiireesti ilmoitti Ivanhoelle, lisäten vielä: »Metsän reuna näkyy olevan täynnä jousimiehiä, vaikka vain harvat ovat uskaltaneet ulos sen pimeästä peitosta.»

»Minkälainen lippu heillä on?» kysyi Ivanhoe.

»En minä voi nähdä mitään lippua», vastasi Rebekka.

»Sepä on kummallinen uusi tapa», mutisi ritari; »rynnätäänkö tämmöistä linnaa vastaan ilman liehuvaa lippua tai viiriä! — Voitko nähdä, minkälaiset miehet heitä johtavat?»

»Päälliköltä näyttää mustassa rautapuvussa oleva ritari», sanoi juutalaistyttö; »hän yksin on puettuna päästä jalkoihin täysiin varuksiin ja komentaa kaikkia ympärillä seisovia.»

»Mikä vaakuna hänen kilvessään on?» kysyi taas Ivanhoe.

»Jokin rautakangen tapainen sekä munalukko maalattuna sinisellä värillä kilven mustalle pohjalle.»

»Jalkarauta ja kahlelukko siniseksi maalattuna», arveli Ivanhoe. »En tiedä, kenen vaakuna se lienee; sen vain tiedän, että se sopisi nyt minulle. Voitko nähdä siinä mitään tunnuslausetta?»

»Tuskin erotan vaakunaakaan näin kaukaa», vastasi Rebekka. »Mutta kun päivänpaiste sattuu kilpeen, niin näen nuo mainitsemani kuvat.»

»Eikö näy toisiakin päälliköitä?» huusi maltiton kysyjä.

»En tästä paikasta voi nähdä ainoatakaan häntä etevämpää», sanoi Rebekka; »mutta epäilemättä ahdistetaan linnan toistakin kulmaa. Juuri nyt he ryntäävät eteenpäin! — Herra, Siionin Jumala, suojele meitä! —Mikä peloittava näky! — Eturivissä ryntääjät kantavat hirmuisen suuria kilpiä tai laudoista tehtyjä katoksia päänsä peitteenä. Muut seuraavat jäljestä, jouset vireessä. — He kohottavat jousensa! — Herra, Mooseksen Jumala, anna näille luomillesi olennoille anteeksi!»

Hänen kertomuksensa keskeytyi tähän. Sillä nyt kajahti kimakka torven toitotus rynnäkkömerkkinä; muurin toiselta puolen kuului normannilaistorvien torahdus ja vaskirumpujen kolea kumahdus vastaten uhkaavasti vihollisen sotasoitantoon. Molemminpuolinen kiljunta koroitti yhä vielä tuota peloittavaa pauhua. Ryntääjät huusivat: »Pyhä Yrjänä iloisen Englannin avuksi!» Normannilaiset vastasivat siihen: »En avant, de Bracy! — Beau séant! Beau séant! — Front-de-Boeuf à la rescousse!»[27] kaiuttaen päällikköjensä tunnussanoja.

Pelkällä huudolla ei linnaa kuitenkaan valloitettu; piirittäjien hurjaan rynnäkköön vastasi luja vastarinta linnaväen puolelta. Jousimiehet, jotka metsässä eläen olivat oppineet sangen taitaviksi ampujiksi, laskivat nuolensa niin tarkkaan, ettei yksikään paikka, missä jonkun linnalaisen ruumiista näkyi pieninkään vilahdus, pysynyt turvattuna. Tämä nuolituisku tappoi heti pari kolme linnanväestä ja haavoitti useampia. Ja yhä edelleenkin kesti tätä tuiskua; nuolet lensivät taajasti ja terävästi kuten rakeet, mutta sittenkin jokainen erityiseen maaliinsa tähdättynä. Niitä lenteli kymmenittäin jokaista rintavarustuksen ampumareikää kohti, samaten myös jokaiseen ikkunaan, missä soturin nähtiin tai arveltiin seisovan. Mutta luottaen vahvoihin haarniskoihinsa sekä myös muurien suojaan seisoivat Front-de-Boeufin ja hänen liittolaistensa miehet kuitenkin lujasti asemillaan ja vastasivatkin piirittäjien lakkaamattomaan, taajaan ampumiseen siten, että sinkosivat varsi- ja käsijousillaan sekä lingoillansa nuolia sekä muita heittoaseita heille vastaan. Ja kun ryntääjät eivät voineet pysytellä yhtä hyvin suojattuina kuin linnan puolustajat, niin heitä kaatuikin monta vertaa enemmän. Nytpä ei kuulunutkaan enää muita ääniä kuin kummaltakin puolen lentävien nuolien sekä muiden heittoaseitten viuhinaa ilmassa; paitsi kun jommallekummalle riitapuolelle sattui suurempi vahinko, kohosi vastustajain joukosta riemunhuutoja.

»Pitääkö minun virua tässä niinkuin laiska munkki», valitti Ivanhoe, »sillä aikaa kuin muut taistelevat minun vapaudestani tai kuolemastani! — Katso vielä kerran ulos ikkunasta, hyvä tyttö, mutta pidä varasi, etteivät jousimiehet tuolta alhaalta huomaa sinua. — Katso vielä kerran ja virka, eivätkö he käy jo väkirynnäkköön.»

Rebekan rohkeutta olivat äänettömät rukoukset lomahetkinä vahvistaneet, ja kärsivällisesti hän kävi jälleen ikkunan ääreen varoen kuitenkin, ettei häntä alhaalta voitaisi huomata.

»Mitä nyt näet sieltä, Rebekka?» kysäisi haavoittunut ritari kärsimättömästi.

»En näe muuta kuin nuolia, mutta niitä tuleekin niin tiheään, että silmiäni huikaisee, enkä voi selvään erottaa jousimiehiä, jotka niitä lennättävät.»

»Tätä ei voi iankaikkisesti kestää», sanoi Ivanhoe; »jolleivät he käy väkirynnäkköön, ei tuosta nuolituiskusta ole vähintäkään apua kivisiä muureja vastaan. Katso, Rebekka-kulta, missä tuo kahlelukko-ritari on ja mitä hän toimittaa. Sillä semmoinen väki, mimmoinen sillä päällikkö.»

»Häntä en nyt näe», virkkoi Rebekka.

»Se kurja pelkuri!» huusi Ivanhoe. »Väistyykö hän peräsimestä nyt, kun myrsky on tuimimmillaan?»

»Ei hän väisty! Ei hän väisty!» sanoi Rebekka; »nyt näen taasen hänet. Hän sekä parvi hänen miehiänsä ovat aivan ulkovarustuksen hakulin edessä. — He murtavat kirveillään hakulia maahan. — Ritarin musta kypäränsulka liehuu kahakan yläpuolella kuin taistelutantereella ruumiitten yllä liitelevä korppi. — Nyt he ovat saaneet aukon hakuliin — he ryntäävät sisään — heidät syöstään takaisin! — Front-de-Boeuf on linnanväen etupäässä; minä erotan hänen jättiläisvartalonsa, joka kohoaa väentungoksen yli. — He ryntäävät uudestaan aukon kautta sisään —siinä taistellaan käsi kättä, mies miestä vastaan. — Herra Jaakobin Jumala! Aivan kuin kaksi koskea syöksyisi vastakkain — ikäänkuin kaksi valtamerta, kumpikin eri tuulen ajamana, törmäisi yhteen!»

Hän käänsi pois päänsä jaksamatta enää katsella niin kauheaa näkyä.

»Katso taas ulos, Rebekka», sanoi Ivanhoe, joka luuli hänen pelosta väistyvän akkunasta, »nuolituisku on epäilemättä nyt melkein lakannut, koska he ovat jo käsikahakassa. — Katso vielä kerta, nyt se ei voi olla enää sinulle varsin vaarallista.»

Rebekka katsahti uudelleen ja huusi melkein samassa: »Pyhät lain profeetat! Front-de-Boeuf ja Musta ritari taistelevat nyt keskenään muurin aukossa, ja heidän seuralaisensa säestävät taistelua suurin huudoin. — Herra Jumala, iske sinä itsekin väkevällä käsivarrellasi sorrettujen vankien puolesta!» — Nyt hän kovasti parahti: »Hän kaatui! — Hän kaatui!»

»Kuka kaatui?» huusi Ivanhoe; »pyhän, kalliin Neitsyt Maarian nimeen —virka, kumpi heistä kaatui?»

»Musta ritari», vastasi Rebekka heikolla äänellä. Mutta samassa hän taas iloisella kiireellä huusi: »Mutta ei — eipäs sittenkään! Kiitos olkoon Sebaotin, sotajoukkojen Jumalan! — Hän on pystyssä jälleen ja tappelee, kuin olisi hänen käsivarressaan kahdenkymmenen miehen voima. — Hänen miekkansa katkesi — hän tempaisee kirveen erään miehensä kädestä — hän ahdistelee Front-de-Boeufiä lakkaamattomilla iskuilla — jättiläinen kallistuu ja horjuu, niinkuin tammi puunhakkaajan iskujen alla — hän kaatuu — hän kaatui jo!»

»Front-de-Boeufkö?» huusi Ivanhoe.

»Juuri hän!» vastasi tyttö. »Hänen miehensä rientävät avuksi ylpeän temppeliherran johtamina. — Heidän yhdistyneet voimansa pysähdyttävät sankarin. — He vetävät Front-de-Boeufin turvaan muurin sisäpuolelle.»

»Ryntääjät ovat siis valloittaneet etuvarustuksen?» kysyi Ivanhoe.

»Niin ovat — niin ovat!» huusi Rebekka — »ja he ahdistavat tuimasti ulkomuurilla seisovia linnalaisia. Mitkä asettavat tikapuita muuria vasten, mitkä yrittävät toistensa olkapäitä pitkin kavuta muurille. —Heidän päälleen syöstään kiviä, pölkkyjä ja kantoja; haavoitettujen sijaan, jotka kannetaan syrjemmäksi, virtaa yhä vereksiä miehiä kahakkaan. — Herra Jumalani! Siksikö loit ihmiset oman kuvasi mukaan, että heidät veljiensä käden kautta raadeltaisiin näin hirveästi!»

»Älä niin ajattele», virkkoi Ivanhoe, »ei nyt ole semmoisiin ajatuksiin aikaa. — Kumpi puoli peräytyy? — Kumpi ryntää eteenpäin?»

»Tikapuut ovat syöstyt alas muurilta», vastasi Rebekka väristen; »sotamiehet väänteleivät niiden alla niinkuin jaloin tallatut käärmeet. — Linnaväki on voitolla.»

»Pyhä Yrjänä, auta meitä miekallasi!» huusi ritari; »peräytyvätkö kurjat talonpojat?»

»Ei!» huusi Rebekka. »He taistelevat niinkuin miehet ainakin. — Musta ritari lähenee porttia, iso kirves kädessä — kuuluuhan hänen iskujensa pauke tännekin asti taistelun melskeen läpi. — Kiviä ja pölkkyjä vieritetään uljaan sankarin pään menoksi — mutta hän ei huoli niistä enempää kuin ohdakkeen höytyvistä tai höyhenistä.»

»St. Jean d'Acre!» huudahti Ivanhoe iloisesti nousten istualleen; »enpä olisi luullut Englannissa olevan useampia kuin yhden ainoan semmoisen miehen!»

»Portti horjahtaa», jatkoi Rebekka; »se rytisee — se lentää säpäleiksi hänen iskujensa alla — he ryntäävät sisään — ulkovarustus on heidän käsissään. — Voi, Herra Jumalani! — He syöksevät puolustajat alas muurilta — he viskaavat heidät kaivantoon. — Voi ihmishurjat, jos todella olette ihmisiä, niin säästäkää kumminkin ne, jotka eivät enää voi tehdä vastarintaa!»

»Mutta silta — ulkovarustuksen ja linnan välillä oleva nostosilta —onko sekin tärkeä paikka valloitettu?» huusi Ivanhoe.

»Ei ole», vastasi Rebekka, »temppeliherra on hävittänyt lautaportaan, jota myöten hän muutamien harvojen kanssa pääsi pakoon — nuo huudot ja parahdukset tuolta ilmoittavat jäljellejääneitten kohtaloa. — Voi, voi! Näenpä nyt, että voitto on vielä hirmuisempi kuin taistelu!»

»Mitä he nyt tekevät, tyttö?» kysyi taas Ivanhoe; »katso ulos jälleen —ei nyt ole aikaa ummistaa silmiänsä verenvuodatuksen pelosta.»

»Nyt on taistelu täksi hetkeksi loppunut», vastasi Rebekka. »Meidän ystävämme odottavat lisäväkeä. Ja valloittamastansa ulkovarustuksesta on heillä niin hyvä suoja, että linnanväki ainoastaan silloin tällöin lennättää sinne muutaman nuolen, pikemmin tehdäksensä kiusaa kuin vahinkoa.»

»Eiväthän toki», sanoi Wilfred, »meidän ystävämme jättäne kesken näin urhoollisesti ja onnellisesti aloitettua yritystä. Ei suinkaan! Minä luotan lujasti tuohon kelpo ritariin, jonka kirves iski säpäleiksi portin tammipalkit ja rautasaranat. — Kummapa kuitenkin», mutisi hän sitten itseksensä, »voiko maailmassa olla kahta miestä, jotka pystyvät tuommoisiin hurjantöihin! — Kahlelukko ja jalkarauta mustalla pohjalla — mitä se tarkoittanee? — Etkö näe mitään muuta, Rebekka, josta Mustan ritarin voisi tuntea?»

»En näe», vastasi juutalaistyttö. »Kaikki muu hänessä on mustaa kuin korpin siipi. En voi erottaa hänessä mitään muuta tunnusmerkkiä. —Mutta nähtyäni kerran hänen voimansa taistelussa luulisin vast'edes tuntevani hänet tuhannenkin soturin joukosta. Hän rientää kahakkaan aivan kuin pitopöytään kutsuttuna. Ei siinä ole vain voimaa — näyttääpä siltä kuin urhon koko henki ja sielu iskisi viholliseen joka kerta, kun hän sivaltaa. Jumala suokoon hänelle kaiken verenvuodatuksen anteeksi! — On peloittava, mutta samalla jalo näky, kun yhden ainoan miehen into ja voima voittaa kymmeniä.»

»Rebekka», virkkoi Ivanhoe, »sanasi kuvaavat minulle sankarin. Varmaan he nyt vain levähtävät virkistääksensä voimiaan ja kokoilevat silta-aineksia päästäkseen kaivannon yli. — Sellaisen miehen johtaessa rynnäkköä, kuin tuo ritari sinun sanoistasi päättäen tuntuu olevan, ei voi olla puhetta kurjasta pelosta, ei kylmäverisestä nahjustelemisesta eikä uljaan yrityksen keskenjättämisestä. Mitä vaikeampi ja vaarallisempi työ, sitä loistavampihan on myös voitonkunnia. Mielelläni — sen vannon sukuni kunnian kautta — ja vannonpa sen ihanan lemmittyni nimen kautta — kärsisin vaikka kymmenvuotista vankeutta, jos vain yhden ainoankin päivän saisin olla osallisena tämmöisessä tappelussa tuon kelpo ritarin johdon alla!»

»Voi!» lausui Rebekka jättäen paikkansa ikkunan ääressä ja läheten haavoittuneen ritarin vuodetta, »tämä malttamaton halu taisteluun —tämä tuska nykyisestä heikkoudestanne ja ponnistelunne sitä vastaan ehkäisevät teidän parantumistanne. — Kuinka voitte ajatellakaan antaa iskuja muille ihmisille, ennenkuin oma haavanne edes on parantunut?»

»Rebekka», vastasi Ivanhoe, »sinä et tiedä, kuinka mahdotonta on miehen, joka on kasvatettu ritarin töihin, maata laiskana niinkuin munkki tai nainen, sillaikaa kuin hänen ympärillään urhot temmeltävät kunniakkaassa kamppauksessa. Sota on meille yhtä välttämättömän tarpeellinen kuin jokapäiväinen leipä — kahakan pöly yhtä tarpeellinen kuin ilma keuhkoillemme! Me emme elä, me emme välitäkään elää, jollemme saa elää voitollisina ja kuuluisina. — Semmoiset, tyttö, ovat ritarisäännöt, joita olemme vannoneet pitää pyhinä ja joille uhraamme kaikki, mikä meille elämässä on kallista!»

»Voi!» virkkoi ihana juutalaistyttö, »mitä tämä on muuta, jalo ritari, kuin uhraamista turhan kunnianhimon pahalle hengelle ja pyrkimistä tulen kautta Moolokin luokse? Mitä jää teille palkkioksi kaikesta vuodatetusta verestä, kaikista kärsityistä vaivoista ja vastuksista, kaikista kyyneleistä, jotka teidän töittenne tähden ovat virranneet, — mitä jää silloin, kun surma on murtanut väkevän urhon peitsen ja saavuttanut hänen raisun sotaratsunsa?

»Mitäkö jääpi?» huusi Ivanhoe. »Kunnia, — tyttö, — ja maine! Ne kultaavat meidän hautamme ja antavat nimellemme ikuisen loisteen!»

»Kunnia ja maine?» jatkoi Rebekka. »Voi! Tuoko ruostunut rautapaita, joka voitonmerkkinä riippuu sankarin pimeän, kalmalle löyhkävän haudan yläpuolella — tuoko puoleksi kulunut kirjoitus hautakivessä, jota oppimaton munkki töintuskin osaa lukea tiedustelevalle vaeltajalle, —niissäkö on tarpeeksi palkkiota siitä, että olette masentaneet kaikki lempeät tunteet ja eläneet itse onnettomina kaiken aikanne, voidaksenne tehdä muitakin ihmisiä onnettomiksi? Vai onko runoniekan säkeissä niin tehoisa taika, että te mielettömästi annatte pois perherakkauden, hellän lemmen, rauhan ja onnen, tullaksenne päähenkilöiksi jossakin runossa, jota kuljeksiva viisuseppä laulelee humalaisille talonpojille iltaoluen ääressä?»

»Herewardin sielun kautta!» tuiskahti ritari kiivastuneena, »etpä tiedäkään, tyttö, mitä puhut. Tahtoisithan sinä sammuttaa ritarisuuden kirkkaan loiston, joka yksin erottaa aatelismiehen halpasukuisesta ja jalon ritarin maanmoukasta tai metsäläisestä. Sehän opettaa meitä pitämään henkeämme paljoa, paljoa halvempana kuin kunniaa; sehän antaa meille voimaa voittamaan kaikki tuskat, työt ja vaivat, niin ettemme pelkää mitään muuta pahaa, paitsi häpeää. Sinä et ole kristitty, Rebekka; sentähden et tunnekaan sitä jaloa tunnetta, joka kohottaa jalon neidon rintaa, kun hänen armaansa on suorittanut uljaan työn ja sillä pyhittänyt lempensä. Ritarisuus! — sehän, tyttö, onkin puhtaan ja jalon rakkauden synnyttäjä — sehän on sorrettujen turva, poljettujen kohottaja, tyrannien vallan kukistaja. Jalosukuisuus ilman sitä olisi pelkkä tyhjä, mitätön nimi, ja vapaus saa parhaan suojansa ritarin peitsestä ja miekasta.»

»Olenpa kuitenkin», lausui Rebekka, »syntynyt kansasta, joka ennen muinoin oli kuuluisa urhoudestaan, vaikka kansalaiseni eivät silloinkaan, kun vielä kansana olivat, käyneet sotaa muuten kuin Jumalan käskystä tai vihollisen ahdistaessa heidän maataan. Mutta sotatorven toitotus ei nyt enää herätäkään Juudan kansaa, ja Juudan halveksitut lapset kärsivät vastustelematta vihollistensa sortoa. Oikein olette puhunut, herra ritari, — ennenkuin Jaakobin Jumala nostaa valitulle kansallensa toisen Gideonin tai toisen Makkabeuksen, ei juutalaistytön sovikaan puhua tappelusta eikä sodasta.»

Ylevämielisen neidon ääni soi tämän puheen lopussa surullisena ja ilmaisi selvästi, miten kipeästi häneen koski tieto hänen kansansa halvasta tilasta. Ja tämä tieto koski häneen kenties nyt sitä kipeämmin, kun hän oli näkevinänsä, että Ivanhoe piti häntä olentona, joka ei voinut sydämessään tuntea eikä siis sanoillakaan ilmoittaa mitään kunniallista eikä jaloa vaikutusta.

»Vähänpä hän tätä sydäntä tuntee», lausui tyttö hiljaa itsekseen, »kun hän sen johdosta, että moitin nasarealaisten narrimaista ritarisuutta, päättää pelkurimaisuuden ja muiden halpojen tunteiden asustavan minussa. Tahtoisinhan, jos Jumala sen sallisi, mielelläni antaa sydänvereni jok'ainoan pisaran Juudan vankeuden lopettamiseksi! Ja mielelläni antaisin myös sydänvereni, jos sillä voisin lunastaa isäni sekä hänen hyväntekijänsä sortajan kahleista! Tämä ylpeä kristitty saisi silloin nähdä, että Jumalan oman valitun kansankin tytär uskaltaa kuolla yhtä urhoollisesti kuin röyhkein nasarealaisneito, joka kerskaten johtaa sukunsa jostakusta pikku herrasta näillä kolkoilla, kylmillä pohjanmailla.»

Hän katsahti haavoittuneen ritarin vuoteelle.

»Hän on nukahtanut», virkkoi tyttö; »tauti ja mielenliikutukset ovat raukaisseet hänen voimansa; väsynyt ruumis vaipui uneen, niin pian kuin tuskat vähän helpottivat. Voi, onko rikosta, että nyt katselen häntä —onhan tämä kukaties viimeinen kerta! — Vielä muutama hetki, niin näissä kauneissa kasvoissa ei enää ilmene tuota uljasta, tulista henkeä, joka ei nukkuessakaan ole aivan levossa! Pian kenties sieraimien ponnistus on lakannut, suu on ammollaan, silmät ovat veripunaisina — ja sitten halvinkin tämän kirotun linnan orjista saattaa jaloin polkea tuota jaloa, ylpeää ritaria, joka ei liikahda väistyäksensä kohotetun rautakoron tieltä! — Ja isäni! — voi minun isäni! — Kurja on tyttäresi, joka nuorukaisen kultakiharien tähden unohtaa sinun harmaat hiuksesi! Kenties onkin koko tämä onnettomuus Jehovan vihan ilmaisua luonnottomalle lapselle, joka enemmän ajattelee vieraan miehen kuin oman isänsä vankeutta? Lapsen joka vieraan ja pakanan kauneutta katsellen peräti unohtaa Juudan viheliäisyyden? Mutta minä tahdon sydämestäni riistää tämän hullutuksen, vaikka näin tehdessäni kaikki sydämeni juuretkin vuotaisivat verta!»

Hän peitti kasvot huntuunsa ja kävi edemmäksi haavoittuneen ritarin vuoteesta, istuen selin siihen. Täten hän koetti vahvistaa mieltänsä, —ei ainoastaan ulkoa uhkaavia vaaroja, vaan myös sielussansa riehuvia kapinallisia tunteitansa vastaan.

KOLMASKYMMENES LUKU.