Ivanhoe

Piirittäjien ensimmäisen voiton jälkeen seurasi, niinkuin näimme, pieni levähdysaika. He varustautuivat uuteen rynnäkköön, ja linnalaiset puolestaan vahvistivat suojeluskeinojansa. Tällä väliajalla temppeliherra ja de Bracy pitivät keskenänsä neuvottelua linnan salissa.

»Missä Front-de-Boeuf on?» kysyi jälkimmäinen, joka linnan toisella kulmalla oli johtanut puolustusta. »Miehet höpsivät, että hänet muka on tapettu.»

»Hengissä hän on», vastasi temppeliherra kylmäkiskoisesti, »hengissä on vielä. Mutta vaikka hänellä olisikin nimensä mukainen häränpää hartioillaan ja kymmenkertainen rautapelti sen suojana, niin tuo kirottu kirves olisi hänet kuitenkin kaatanut. Vielä muutamia tunteja, ja sitten Front-de-Boeuf on mennyt esi-isiensä luokse — ja vahva tuki on kaatunut Juhana-prinssiltä.»

»Ja saatanan valtakunta saanut kelpo lisän», jatkoi de Bracy; »niinpä käy, kun pilkkaa pyhiä miehiä ja enkeleitä ja käskee heittää pyhimysten kuvia talonpoikalurjusten kalloihin.»

»Jatka vain, hupsu parka», sanoi temppeliherra. »Sinun sokea uskosi ei maksa enempää kuin Front-de-Boeufin uskottomuus. Ei kumpainenkaan teistä voi sanoa syytä, miksi hän uskoo tai on uskomatta.»

»Suurkiitos, temppeliherra», vastasi de Bracy, »mutta olepa hyvä ja hillitse vähän puhettasi, kun se minua koskee. Parempi kristitty, Jumalan äiti sen tietää, minä sentään olen kuin sinä ja koko sinun joukkiosi. Yleisestihän kansan keskuudessa käy huhu, että muka Siionin temppelin pyhä ritarikunta elättää povellaan jos jonkinlaisia vääräuskoisia ja että myös ritari Brian de Bois-Guilbert kuuluu niiden joukkoon.»

»Älä välitä sellaisista huhuista», sanoi temppeliherra; »meidän on nyt mietittävä, miten voisimme pelastaa tämän linnan. — Miten ne riivatut talonpojat taistelivat sinun kulmallasi?»

»Niinkuin ilmi-elävät perkeleet», vastasi de Bracy. »Niitä vilisi koko muurin edusta aivan kaivannolle asti, ja heidän etupäässään riehui luullakseni sama lurjus, joka kilpa-ammunnassa sai voiton, sillä tunsin hänet torvesta ja sen kantimista. Kas tällaista seuraa Fitzurse-ukon hullusta viisaudesta, kun hän yllyttää noita hävyttömiä maamoukkia kapinaan meitä vastaan! Jolleivät varukseni olisi olleet näin vahvat, niin tuo riiviö olisi sen seitsemän kertaa ampunut minut maahan yhtä kylmäverisesti kuin lihavan sarvaan. Hänen kyynäränpituiset nuolensa tutkivat rautapukuni jokaista saumaa ja naksuttelivat kylkiluitani, ikäänkuin nämä olisivat raudasta eikä tavallisen ihmisen aineksista. Surman suussa olisin jo ollut, jollen haarniskani alla pitäisi vielä espanjalaista rautaverkkoa.»

»Mutta pidithän kuitenkin paikkasi?» kysyi temppeliherra. »Meiltä ulkovarustus on mennyt menojaan.»

»Sepä oli vietävän ilkeä juttu», virkkoi de Bracy. »Sen turvissa nuo ilkimykset voivat nyt ahdistaa linnaa aivan lähimatkalta, — voivatpa, jollemme hyvin tarkoin pidä vaaria, keksiä jonkun vahtimatta jääneen torninkulman tai ikkunan, josta pujahtavat sisään. Meitä ei ole tarpeeksi monta, jotta voisimme varjella kaikkia paikkoja, ja miehet valittavat, että kohta, kun he jossakin näyttäytyvät, heihin lennätetään yhtä monta nuolta kuin kirkonkylän pilkkatauluun pyhä-aattona. Front-de-Boeuf sitäpaitsi tekee loppujaan, niin ettei hänenkään vahvasta sonninpäästään ja sonnin kaltaisesta voimastaan ole apua. Mitäs arvelet, ritari Brian, eikö olisi parasta, että selviydymme pulasta luovuttamalla vankimme, ja sillä tavoin sopisimme noiden lurjusten kanssa?»

»Mitä?» huudahti temppeliherra; »ettäkö luovuttaisimme vankimme? Sittenhän seisoisimme tässä kaikkien ihmisten nauruna ja pilkkana! Kas mepä uljaita urhoja, jotka yöllisellä hyökkäyksellä uskalsimme siepata vangiksi kourallisen turvattomia matkustajia, mutta emme kyenneet pitämään puoliamme lujassa linnassa mieronkuljeksijoita ja sissejä vastaan, joiden päällikköinä ovat sikopaimenet, hovinarrit tai muut roistot! — Häpeä sinulle siitä neuvosta, Mauri de Bracy! Ennen hautaan sekä ruumiini että häpeäni tämän linnan palavien raunioiden alle kuin suostuisin niin alentavaan, häpeälliseen sovintoon!»

»Lähtekäämme muureille sitten», vastasi de Bracy huolettomasti; »sitä miestä ei ole missään nähty, ei turkkilaisten eikä temppeliherrojen joukossa, joka pitäisi henkeänsä vähemmässä arvossa kuin minä. Mutta eipä luullakseni kuitenkaan liene häpeäksi, jos nyt toivoisin täällä näkeväni muutamia kymmeniä kelpo miehiä omasta vapaajoukostani! — Ah, te uljaat peitsimieheni — kunpa tietäisitte, miten kovassa ahdistuksessa päällikkönne tänä päivänä on, niin pianpa näkisin viirieni ja värieni liehuvan teidän peitsimetsänne yllä! — Kauanko sitten nuo kurjimukset kestäisivätkään teidän rynnäkköänne!»

»Toivo avuksi ketä ikänä tahdot», virkkoi temppeliherra; »pääasia vain on, että me niillä sotureilla, jotka meillä on käytettävissämme, teemme niin lujaa vastarintaa kuin mahdollista. Ne ovat melkein kaikki Front-de-Boeufin miehiä, jotka ovat tuhansilla väkivallanteoilla ja sortotoimilla suututtaneet englantilaiskoiria.»

»Sitä parempi», päätteli de Bracy; »nuo konnaparat taistelevat sitten sitä varmemmin viimeiseen veripisaraansa asti pelätessään talonpoikien kostoa. Pois siis toimeen nyt, Brian de Bois-Guilbert. Ja tulipa osakseni pelastus tai kuolema, niin saatpa nähdä, että Mauri de Bracy käyttäytyy tänäpäivänä kuten puhdasverisen aatelismiehen tulee ja sopii.»

»Ylös muureille!» vastasi temppeliherra, ja molemmat läksivät nyt muurille puolustaaksensa linnaa parhaan taitonsa ja miehuutensa mukaan. Nähtävästi oli se linnan kulma pahimmassa vaarassa, joka oli vihollisen valtaaman ulkovarustuksen kohdalla. Tämän ulkovarustuksen ja itse linnanmuurin välitse kulki tosin vallihauta, jonka yli piirittäjien oli päästävä voidakseen ruveta ahdistamaan tällä kulmalla olevaa pienempää linnanporttia; mutta sekä temppeliherra että de Bracy pitivät todennäköisenä, että jos hyökkäyksen johtajat edelleen osoittaisivat yhtä suurta sotataitoa kuin tähän asti, he yrittäisivät ankaran väkirynnäkön turvin vetää piiritettyjen koko huomion tähän paikkaan, jolla aikaa osa hyökkääjistä yrittäisi pujahtaa sisään jostakin muusta, puolustamatta jätetystä kohdasta. Semmoisen salarynnäkön estämiseksi ei linnalaisilla joukkonsa vähyyden vuoksi ollut muuta keinoa kuin asettaa vahtimiehiä muureille sellaisten välimatkain päähän toisistaan, että he saattoivat nähdä toisensa ja hädän tullessa nostaa hälytyksen. Puolustuksen johtamisesta molemmat päälliköt sopivat sillä tavoin, että de Bracyn tulisi nyt suojella takaporttia, ja temppeliherra seisoisi parinkymmenen miehen kera linnanpihassa varalla, voidaksensa rientää mihin paikkaan hyvänsä, jota äkkipäätä ahdistettaisiin. Ulkovarustuksen menettämisestä oli sekin paha seuraus, että piiritetyt — vaikkakin linnanmuuri oli vähän korkeampi — eivät voineet enää, niinkuin tähän saakka, nähdä kaikkia vihollisen hankkeita. Sillä pieni viidakko ulottui niin likelle ulkovarustuksen porttia, että piirittäjät saattoivat sen peitossa tuoda rynnäkköön miten paljon väkeä tahansa eikä ainoastaan täydesti suojattuina, vaan jopa linnalaisten heitä ollenkaan huomaamatta. De Bracyn ja temppeliherran täytyi siis olla varuillaan joka puolella, koska heillä ei ollut vähintäkään vihiä siitä, miltä puolelta rynnäkkö uhkaisi; ja vaikka heidän miehensäkin olivat uljaita sotureita, masensi näidenkin taisteluintoa tietämättömyys siitä, minä hetkenä ja miltä suunnalta vihollisen hyökkäystä voi odottaa.

Sillävälin makasi tämän piiritetyn ja ahdistetun linnan isäntä vuoteellaan kovissa ruumiin ja hengen tuskissa. Hänellä ei ollut sitäkään lohdutusta, joka tänä sokeauskoisena aikakautena lievitti monen syyllisen mieltä; useimmat näistä olivat näet antaneet runsaita lahjoja kirkolle pahojen tekojensa sovitukseksi, ja sillä tavoin ostetun sovinnon ja anteeksiannon toivo vähensi heidän pelkoaan. Ja vaikka tämä lohdutus verrattuna siihen mielenrauhaan, joka syntyy todellisesta katumuksesta, vain oli samantapaista kuin opiumista johtuva huume luonnollisen, terveen unen rinnalla, niin oli semmoinenkin sieluntila kuitenkin mieluisampi kuin viimeisellä elontunnilla eloon herätetyn omantunnon ahdistus. Mutta Front-de-Boeuf oli ollut kova ja ahne mies, kaikista hänen paheistaan oli rahanhimo ollut kiihkein. Hän ei ollut koskaan välittänyt ostaa itselleen kirkon anteeksiantoa ja synninpäästöä rahalla tai maatiloilla. Ja erehtyipä temppeliherra, jonka jumalattomuus kävi toiseen suuntaan, väittäessään, ettei Front-de-Boeuf voinut millään tekosyyllä puolustaa uskottomuuttaan ja kirkon halveksimistaan. Sillä paronimme olisi sanonut syyksi sen, että kirkko piti tavaransa kovin kalliissa hinnassa, että myytävänä oleva synninpäästö oli saatavana vain suuresta summasta ja että Front-de-Boeuf mieluummin oli ilman kirkon parantavia lääkkeitä kuin olisi suostunut tyydyttämään lääkärin liikanaisia vaatimuksia.

Mutta nyt oli tullut se hetki, jolloin maailma kaikkine tavaroineen alkoi kadota näkymättömäksi hänen silmäinsä edestä, ja silloin tyly paroni, vaikka hänen sydämensä oli myllynkiveä kovempi, silmäsi vavisten lähestyvän iankaikkisuuden loppumattomaan pimeyteen. Sairaan ruumiin kuuma levottomuus enensi vielä mielen rauhattomuutta ja tuskaa. Hänen sielussansa taistelivat nämä äsken heränneet kauhuntunteet hänen juurtuneen ja paatuneen kovuutensa kanssa. Se oli hirvittävää taistelua, jonka vertaa ei muualla nähdä kuin kirottujen kadotuksessa, missä vallitsee valitus ilman toivoa, omantunnon vaivat ilman katumusta, ja missä kärsittävän, julman tuskan lisänä vielä on tieto siitä, että tuska ei ikänä voi loppua, eipä edes huojentuakaan.

»Missä ne pappi-lurjukset nyt ovatkaan», ärjäisi paroni, »jotka vaativat hengellisestä narripelistänsä niin kalliin maksun? — Missä ovat nyt nuo paljasjalkaiset karmeliittimunkit, joille vanha Front-de-Boeuf perusti Pyhän Annan luostarin ryöstäen minulta, lailliselta perilliseltänsä, monta tynnyrinalaa kaunista niittyä ja monta lihavaa peltoa ja laidunmaata? Missä ne nälkäiset koirat nyt ovat?... Luultavasti viilettämässä olutta kurkkuunsa tai jonkun kurjan talonpojan vuoteen ääressä tekemässä silmänkääntäjäntemppujansa! Mutta minut — heidän luostarinsa perustajan pojan — minut, jonka puolesta he, sen lahjan saadaksensa, sitoutuivat joka päivä rukoilemaan, minut nuo kiittämättömät konnat jättävät kuolemaan ripittämättä ja voitelematta, aivan niinkuin koditon koira saa oikaista koipensa kylän yhteismaalla! — Käskekää temppeliherra tänne — onhan hänkin jonkinlainen pappi ja osannee jotakin tehdä. — Mutta ei! Yhtä hyvin voisin ottaa itse pirun rippi-isäkseni kuin Brian de Bois-Guilbertin, joka ei välitä mitään taivaasta eikä helvetistä. — Olenpa kuullut muutamien vanhojen miesten puhuvan rukoilemisesta — rukoilemisesta omalla suullaan ja omin sanoin. Sitä varten ei tarvitse lahjoa eikä imarrella kavalaa pappia. Mutta minä — minä en uskalla!»

»Onko tämä todellakin Reginald Front-de-Boeuf», kuului karhea, kimakka ääni aivan hänen vuoteensa vierestä, »joka tunnustaa olevan jotakin, mitä ei edes hänkään uskalla tehdä!»

Kuullessaan puheensa näin kummallisesti keskeytettävän Front-de-Boeuf, jonka hermot pahan omantunnon ja taudin vaikutuksesta olivat peräti ärtyneet, luuli jonkin hornan hengen puhuvan. Semmoisiahan tuon ajan taikauskoiset ihmiset luulivat käyvän häiritsemässä kuolemaisillaan olevien ajatuksia, jotta he eivät voisi ajatella kaikkea sitä, mistä heidän iankaikkinen autuutensa riippui. Front-de-Boeuf vavahti ja vetäytyi seinään kiinni; mutta pian hän jälleen rohkaisi mielensä entiseen lujuuteen ja huusi: »Ken siellä? — Kuka sinä olet, joka uskallat matkia sanojani, — äänellä, joka kuulostaa yövariksen raakumiselta? — Tule vuoteeni ääreen, jotta voin nähdä sinut!»

»Olen sinun paha henkesi, Reginald Front-de-Boeuf», vastasi ääni.

»Tule sitten likemmäksi, jotta saan nähdä sinut ruumiillisessa hahmossa, jos todella olet perkele», sanoi taas kuoleva ritari; »älä luulekaan, että sinun näköäsi säikähtäisin. Jos vain voisin otella kaksin käsin näiden salamörköjen kanssa, jotka ympärilläni väijyvät, kuten olen maallisten vaarojen kanssa otellut, niin eipä saisi taivas eikä helvetti syytä kehua minun peräytyvän taistelusta. Sen vannon kautta iankaikkisen pimeyden!»

»Muistele syntejäsi, Reginald Front-de-Boeuf», sanoi tuo sama ääni, jolla oli melkein yliluonnollinen kaiku, »muistele kaikkia toimittamiasi murhatekoja, ryöstöjä, kapinoita! — Kuka yllytti irstasmielistä Juhanaa sotaan hänen harmaapäistä isäänsä vastaan, — ja nyt hänen jalomielistä veljeänsä vastaan?»

»Olitpa pappi, perkele, piru tai mikä lienetkin», tärähdytti Front-de-Boeuf vastaan, »mutta nytpä valehtelet aivan! — En minä yllyttänyt Juhanaa kapinaan, en ainakaan minä yksin; siinä työssä oli mukana viisikymmentä muutakin ritaria ja paronia, parhaat Keski-Englannin aatelisherroista — parempia ei ole missään peistä kantavien urhojen parissa. Pitääkö minun yksin vastata siitä teosta, jossa meitä oli viisikymmentä osallisena? — Petollinen perkele, en sinua pelkää! Lähde matkoihisi äläkä kiusaa minua enää tällä vuoteellani — anna minun kuolla rauhassa, jos lienet maallinen olento — ja perkele jos olet, niin ei aikasi ole vielä tullut.»

»Rauhassa en anna sinun kuolla», lausui ääni, »kuolemaa tehdessäsikin sinun pitää muistella murhatekojasi — muistella niitä huokauksia, joita tämä linna on kuullut — muistella niitä veriä, joilla sen lattiat ovat tahratut!»

»En säikähdy voimattomasta vihastasi», virkkoi Front-de-Boeuf purskahtaen väkinäiseen, julmaan nauruun. — »Kiitostahan minä ansaitsen siitä, kun kidutin tuota uskotonta juutalaiskoiraa. Vai miksi sitten pidetään niitä ritareita pyhinä miehinä, jotka tahraavat kätensä saraseenien verellä? Ja kaikki saksilaiset sikopaimenet, jotka olen aikoinani tappanut, olivat minun kansani, minun kuninkaani ja minun sukuni vihollisia. — Hohoo! Näethän, ettei rautapaidassani ole pienintäkään rakoa, josta pääsisit sisälle minua pistämään. — Joko pakenit? Joko vaikenit?»

»En, sinä kurja isänmurhaaja!» vastasi ääni. »Muista isääsi! Muista hänen kuolemaansa! Muista pitosalia, jonka lattialle hänen verensä valahti — ja muista, että hänen oman poikansa käsi sen vuodatti!»

»Haa!» huudahti paroni oltuaan kauan aikaa ääneti, »jos sinä sen tiedät, niin olet todellakin itse pahuuden isä, ja olet todella kaikkitietävä, niinkuin munkit sanovat! Tuon salaisuuden luulin kätketyksi minun ja erään toisen ihmisen tietoon — sen kurjan, joka minua yllytti siihen hirmutekoon ja auttoi sitä toimeenpannessani. — Pois, pois, perkele, hae tänne tuo saksilainen noita-akka, Ulrika; hän yksin on voinut kertoa sinulle, mitä minä ja hän yksin olemme nähneet. Mene, sanon minä, hänen luoksensa, joka pesi haavat ja ojensi ruumiin ja laittoi kaikki niin, jotta murhattu näytti kuolleen itsestään ja luonnollisella tavalla. Mene hänen luoksensa; hän se on ollut yllyttäjäni, kirottu kiusaajani ja vielä enemmän kirottu palkitsijani — anna hänenkin maistaa samassa määrässä kuin minun näitä tuskia, jotka ovat helvetin esimakua!»

»Hän jo maistaakin niitä», virkkoi Ulrika astuen Front-de-Boeufin vuoteen eteen. »Hän on jo kauan juonut samasta maljasta, ja sitä makeammalta sen katkeruus nyt maistuu hänestä, kun hän näkee, että sinunkin täytyy siitä saada osasi. — Älä kiristä hampaitasi Reginald Front-de-Boeuf — älä vääntele silmiäsi — älä pudista nyrkkiäsi ja uhkaile minua! Aikaisemmin olisit sinäkin, niinkuin kuuluisa esi-isäsi, joka siitä teostaan sai sukunimensä, voinut yhdellä nyrkiniskulla lyödä puhki härän kallon; mutta nyt sinun kätesi on rauennut ja on yhtä voimaton kuin minunkin.»

»Kurja, verenhimoinen noita-akka!» vastasi Front-de-Boeuf; »inhoittava tarhapöllö! Sinäkö siis tässä riemuitset turmiosta, jonka toteuttamisessa olit osallinen?»

»Niin, Reginald Front-de-Boeuf», virkkoi akka. »Ulrika minä olen! — Murhatun Torquil Wolfgangerin tytär! — Hänen teloitettujen poikiensa sisar! — Minä se nyt vaadin sinulta ja isäsi huoneelta takaisin omaa isääni ja sukuani, kunniatani ja kuntoani — kaikkea sitä, minkä Front-de-Boeufit ovat minulta ryöstäneet! — Muista kaikkia pahoja tekoja, joita minulle olette tehneet, ja kiellä sanani, jollen puhu totta. Sinä olet ollut minun paha henkeni, ja samaa tahdon nyt olla sinulle — tahdon kiusata sinua kuolemanhetkeesi asti.»

»Inhoittava noita-akka», huusi Front-de-Boeuf, »sitä hetkeä et saa koskaan nähdä. — Hoi, Giles, Klemetti ja Eustakius — Mauri ja Tapani! Siepatkaa tämä kirottu noita-akka kiinni ja viskatkaa hänet päinpäätimyksin alas muurilta — hän on kavaltanut meidät saksilaisille! — Mauri ja Klemetti, hoi! Senkin petturit ja lurjukset, missä te nahjustelette?»

»Kutsu vain, huutele heitä, urhoollinen paroni», ärsytteli ämmä julmalla ivan-irvistyksellä; »kutsu palvelijoita luoksesi ja uhkaa piiskaa ja vankeutta jokaiselle, ken viipyy. — Mutta tiedäkin, mahtava herra», hän jatkoi yht'äkkiä muuttaen ääntänsä, »että heiltä et saa vastausta etkä apua. Kuuntele tuota hirveätä melua», — uudestaan alkaneen taistelun melske kuului nyt kauhistavan kovana muureilta — »tuo sotahuuto ennustaa sukusi häviötä. Front-de-Boeufin vallan rakennus, joka oli viattomain verellä kokoonmuurattu, horjuu jo perustuksillaan, ja halvimmat viholliset sen kaatavat! Saksilaiset — kuule, Reginald! — poljetut saksilaisraukat ne nyt ahdistavat rynnäköllä linnasi muuria! Miksi makaat tässä niinkuin juoksusta uupunut emohirvi, kun saksilainen jo alkaa päästä sisään?»

»Jumalat ja perkeleet!» karjaisi haavoitettu ritari. »Voi, olisipa minulla edes hetkeksikin niin paljon voimaa, että jaksaisin ryömiä alas tuonne kahakkaan ja saisin kuolla, kuten ritarin sopii!»

»Älä ajattelekaan semmoista, uljas urho», kiusoitteli ämmä. »Et sinä saa kuolla soturin kuolemaa, vaan kuolet niinkuin kettu luolaansa, kun talonpojat ovat sytyttäneet sammalikon sen ympäriltä.»

»Vimmattu velho, nyt valehtelet», huusi Front-de-Boeuf. »Mieheni pitävät urhoollisesti puoliansa — muurini ovat vahvat ja korkeat — sotakumppanini eivät pelkää, vaikka tulisi koko armeija saksilaisia ja itse Hengist ja Horsa niiden etunenässä! Kuulehan, kuinka temppeliherran ja vapaajoukkolaisten sotahuudot kaikuvat melskeen keskeltä! Ja kun me voitettuamme sytytämme riemukokon palamaan, niin on se polttava sinut poroksi, luinesi, päivinesi. Ja minä saan vielä elävin korvin kuulla sen sanoman, että sinä olet maallisen tulen kautta mennyt helvetin tuleen, josta ei ole koskaan laskettu maailmaan pahempaa pirua kuin sinä.»

»Usko vain sellaista, jos tahdot», vastasi Ulrika, »kunnes näet, että uskosi on pettänyt. — Mutta ei!» keskeytti hän puheensa, »sinä saat juuri nyt kuulla kohtalosi, jota et voi välttää oman voimasi, väkesi tai uljuutesi ponnistuksella ja jonka yksistään tämä heikko, kuivettunut käsi on sinulle valmistanut. Huomaatko tuota paksua, tukehduttavaa savua, joka alkaa tupruilla mustina pilvinä sisään tähän kamariin? Luulitko sen olevan vain pimenevän näkösi hämärtelyä? Luulitko, että vain heikkenevä hengityksesi ahdistaa rintaasi? — Ei, Front-de-Boeuf, tuo savu tulee toisesta syystä. Muistatko halkopinoja, jotka ovat talletettuina tämän kamarin alle?»

»Akka!» huusi ritari hirmustuneena, »oletko sytyttänyt ne puut? Jumala auttakoon — niin olet tehnyt, ja linna on ilmitulessa!»

»Pian se ainakin on ilmitulessa», virkkoi Ulrika peloittavan huolettomasti. »Ja pian nostan merkin liehumaan kehoitukseksi piirittäjille, että he ankaralla rynnäköllä estäisivät piiritettyjä pääsemästä tulta sammuttamaan. — Hyvästi nyt, Front-de-Boeuf! Tulkoot Mista, Skogula ja Zernebock, vanhain saksilaisten jumalat — tai perkeleet, kuten papit nykyjään heitä nimittävät — lohduttamaan sinua kuolinvuoteellasi, kun Ulrika nyt jättää sinut. Mutta tiedä myös — kenties se on oleva sinulle joksikin iloksi — että Ulrikakin on menossa samoille pimeyden rannoille kuin sinä. Hän tahtoo sielläkin olla osallisena sinun rangaistuksestasi, niinkuin hän täällä ylhäällä on ottanut osaa pahoihin tekoihisi. Ja nyt, isänmurhaaja, hyvästi! Soisin, että jokaisella kivellä tässä huoneen kupulaessa olisi kieli ja että ne yhä vain huutaisivat sitä sanaa korviisi!»

Näin manattuaan vaimovanhus lähti tiehensä. Front-de-Boeuf kuuli raskaan avaimen narahduksen, kun Ulrika lukitsi kaksin kerroin oven jäljestään riistäen siten kuolevalta viimeisenkin pelastuksen toivon. Tuskansa vimmassa Front-de-Boeuf rupesi taas huutamaan palvelijoitaan ja liittolaisiaan: »Tapani ja Mauri — avuksi! — — Auttakaa, jalo Bois-Guilbert ja uljas de Bracy! Front-de-Boeuf teitä kutsuu! — Kuuletteko, herranne kutsuu, te petturipalvelijat! — Teidän liittoveljenne, teidän asetoverinne kutsuu, te uskottomat, valapattoiset ritarit! — Sattukoot kaikki kiroukset, joita petturi ansaitsee, teidän päähänne, jos jätätte minut tällä kurjalla tavalla kuolemaan! — He eivät kuule minua — he eivät voi kuulla minua — ääneni katoo tappelun melskeeseen. Savu sakenee sakenemistaan — tuli on sytyttänyt lattian. — Voi, kunpa saisin vielä edes yhden ainoan kerran vetää rintaani taivaan puhdasta ilmaa, olipa sen hintana sitten vaikka äkillinen kuolema!» Ja tuskansa hurjassa vimmassa tuo kurja mies rupesi nyt vuoroin yhtymään sotahuutoihin, vuoroin kiroilemaan itseään, koko ihmiskuntaa ja itse Jumalaakin. — »Punainen tuli pilkoittaa jo paksun savun lävitse!» hän huusi; »perkele marssii vastaani, kantaen edessään kirotun pesänsä tulista lippua. — Pois täältä, paha henki! En tahdo yksin lähteä kanssasi, jollet vie myös tovereitani samalla. Kaikki ovat sinun omasi, jotka tässä linnassa asuvat. Luuletko, että Front-de-Boeuf suostuu yksinänsä tulemaan? Ei — myöskin jumalaton temppeliherra — ja irstainen de Bracy — ja tuo ilkeä, verenhimoinen portto Ulrika — ja kaikki miehet, jotka ovat olleet osallisina vehkeissäni — ja myöskin saksilaiskoirat sekä kirotut juutalaiset, jotka istuvat linnassa vankina — kaikkien niiden pitää lähteä minun kanssani. — Mokomata matkuetta ei nähdäkään joka päivä helvetin tiellä! Ha, ha, haa!» hän nauroi hullussa vimmassansa, niin että seinät kajahtivat. — »Kuka siellä nauroi?» hän huusi nyt muuttuneella äänellä, sillä taistelun melskekään ei voinut estää häntä kuulemasta oman höperön naurunsa kaikua. »Kuka siellä nauroi? — Ulrika, sinäkö se olit? — Puhu, sinä noita-akka, niin annan sinulle anteeksi — sillä ei kukaan muu paitsi sinä tai jokin helvetin henki olisi voinut nauraa tällä hetkellä. Pois — pois...»

Mutta synnillistä olisi, jos jatkaisimme kauemmin tätä kuvausta jumalanpilkkaajan ja isänmurhaajan kuolinkamppailusta.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Vaikka Cedrik ei suuresti luottanutkaan Ulrikan lupaukseen, ilmoitti hän siitä kuitenkin Mustalle ritarille ja Locksleylle. Nämä tulivat hyvin mieliinsä kuullessaan, että oli linnassa ystävä, joka voisi helpottaa heille sisäänpääsyä. Yhdessä saksilaisherran kanssa he päättivät, että rynnäkköä oli kaikin mokomin yritettävä, vaikka asiat näyttäisivät kuinka vaikeilta tahansa, sillä se oli ainoa ajateltavissa oleva keino pelastaa vangit julman Front-de-Boeufin käsistä.

»Alfredin kuninkaallinen veri on vaarassa», sanoi Cedrik.

»Korkeasukuisen neidon kunnia on vaarassa», sanoi Musta ritari.

»Ja vaikka», sanoi kunnon jousimies, »kukaan muu ei olisikaan vaarassa kuin tuo uskollinen orja Wamba, niin uhraisin kernaammin yhden raajoistani kuin sallisin hänen hiuskarvaansakaan koskettavan, sen vannon Pyhän Kristofferin kuvan kautta, joka koristaa kantimiani!»

»Entäs minä sitten», vakuutti munkki puolestaan. »Hyvät herrat, minä lupaan, että narri — tarkoitan tietysti, hyvät herrat, semmoista narria, joka on mestari taidossaan ja vapaa veikko ammatissaan ja jonka leikkipuheista viinimalja saa yhtä paljon makua ja tuoksua kuin suinkin sianliikkiön sirusesta — että semmoinen hulivili, sanon minä, ei saa koskaan jäädä pulaan rukousten tai avun puutteessa, niin kauan kuin minä jaksan lukea messua tai heiluttaa nuijaa.»

Näin sanoen hän rupesi pyörittelemään raskasta asettaan päänsä ympäri, niinkuin paimenpoika pientä sauvaansa.

»Oikein puhuit, pyhä munkki», sanoi Musta ritari, »sanasi ovat yhtä totiset, kuin olisivat ne tulleet itse Dunstanin suusta. — Ja nyt, kelpo Locksley, mitä arvelet — eikö olisi parasta, että jalo Cedrik ryhtyy komentamaan rynnäkköämme?»

»Ei suinkaan, ei suinkaan», vastasi Cedrik. »Minä en ole milloinkaan oppinut siihen, millä tapaa noita väkivallanpesiä, joita normannilaiset ovat rakentaneet meidän viheliäiseen maahamme, rynnäköllä valloitetaan tai puolustetaan. Taistella tahdon etumaisien rinnalla; mutta kelpo naapurini tietävät hyvin, että en ole sotataitoon oppinut mies enkä osaa piirittää linnoja.»

»Koska jalon Cedrikin laita on näin», virkkoi Locksley, »niin otan mielelläni johtaakseni jousimiehiä. Ja jos joku linnalainen vilahdukseltakin ilmestyy muurille, ilman että hän saa ruhoonsa yhtä monta nuolta kuin joulukinkussa on neilikoita, niin saatte hirttää minut omaan käräjäpuuhuni.»

»Oikein puhuttu, uljas jousimies», sanoi Musta ritari. »Ja jos minä teidän mielestänne kelpaan johtajaksi tämmöisissä asioissa ja jos tarpeeksi suuri joukko näitä kunnon miehiä tahtoo seurata englantilaista kelpo ritaria, niin tahdon viedä heidät rynnäkköön noita muureja vastaan käyttäen kaikkea taitoa, minkä pitkä kokemus on minulle suonut.»

Kun eri tehtävät oli tällä tavoin päällikköjen kesken jaettu, ryhdyttiin ensimmäiseen rynnäkköön, jonka menestyksen lukija jo on nähnyt.

Valloitettuaan ulkovarustuksen Musta ritari lähetti Locksleylle tiedon siitä pyytäen häntä pitämään tarkkaa vaaria, etteivät linnalaiset äkkiarvaamatta pääsisi kokoamaan kaikkia voimiansa ja yhteisellä rynnäköllä valloittamaan takaisin menettämäänsä paikkaa. Tämmöistä äkkiarvaamatonta hyökkäystä tahtoi ritari kaikin mokomin välttää, sillä hän tiesi miestensä olevan hätäisiä, sotakuriin tuiki tottumattomia ja kehnosti varustettuja taistelijoita. Normannilaisten ritarien sotilaat sen sijaan olivat hyvin harjoitetut ja aseilla sekä haarniskoilla varustetut, ja vaikka piirittäjien into ehkä oli kiivaampi, oli toiselta puolen linnalaisilla se itseluottamus, joka seuraa tottumuksesta sotaan ja aseitten käyttöön. Pahoin oli siis syytä pelätä, etteivät edelliset kykenisi kestämään äkillistä hyökkäystä.

Ensimmäistä rynnäkköä seuranneella levähdysajalla ritari kyhäytti miehillään jonkinlaisen lautan tai irtonaisen sillan päästäksensä sillä keinoin vallihaudan yli. Tähän työhön kului jokseenkin pitkä aika, mutta piirittäjien päälliköt eivät siitä olleet milläänkään, sillä sitä paremmin kerkisi Ulrika valmistaa hankkeensa — mitä laatua se sitten olikin — jolla hän oli luvannut auttaa heidän rynnäkköään.

Mutta kun silta oli saatu valmiiksi, puheli Musta ritari liittoveljilleen tähän tapaan: »Ei auta enää odottaa, ystäväiseni. Päivä on jo laskemaisillaan, ja minulla on toisia toimia, jotka eivät salli minun viipyä teidän kanssanne huomispäivän yli. Sitäpaitsi olisi ihme, jolleivät hevosmiehet kerkiäisi Yorkista tänne, ellemme kiireesti saata työtämme loppuun. Menköön sentähden nyt joku sanomaan Locksleylle, että hän panisi jousimiehensä ahdistamaan puolustajia siltä puolelta ja että he sitten lähestyisivät muuria muka yrittääkseen väkirynnäkköä. Ja te, Englannin kelpo miehet, olkaa minun apunani. Työntäkää silta vallihaudan poikki samassa, kun meidän puoleltamme portti avataan. Seuratkaa sitten minua uljaasti ja joutukaa kanssani särkemään tuota linnan vallin ulkoporttia. Ne teistä, jotka eivät käy mukaan tähän leikkiin tai joilla ei ole semmoiseen työhön kelpaavia aseita, menkööt tämän ulkovarustuksen vallin taakse seisomaan jousenjänne jännitettynä korviin asti, ja pitäkööt vaarin, että ampuvat maahan jok'ainoan olennon, joka ilmestyy muurille. Tahdotko sinä, jalo Cedrik, ruveta johtamaan näitä miehiä, jotka jäävät tänne?»

»En suinkaan, Herewardin sielun kautta!» lausui saksilainen. »Johtajaksi en kelpaa, mutta kirottakoon minua haudassani, jollen astu teidän jäljissänne etumaisien miesten joukossa. Tämä taistelu koskee minuakin — sentähden tulee minun taistella eturivissä.»

»Mutta muistapas, jalo saksilainen», virkkoi ritari, »ettei sinulla ole rautapaitaa eikä kaulushaarniskaa. Sinulla on vain tuo ohut kypärä ja kilpesi ja miekkasi.»

»Sitä parempi!» vastasi Cedrik. »Sitä keveämpi olen, kun tulee hetki kiivetä muurille. Ja — älä pane kerskaustani pahaksi, jalo ritari, —saatpa tänä päivänä nähdä saksilaisen käyvän turvattomin rinnoin taisteluun yhtä pelottomasti kuin teräspanssariin puettu normannilainen.»

»Jumalan nimeen sitten», sanoi ritari, »avatkaa portti ja työntäkää silta ulos.»

Se ulkovarustuksen portti, joka oli vallihaudan puolella, vastapäätä linnanmuurin pientä ulkoporttia, paiskattiin nyt äkkiä auki, silta sysättiin siitä ulos, se läiskähti veteen ja yhdisti taas ulkovarustuksen linnan kanssa. Kaksi miestä kerrallaan saattoi tätä liukasta, keinuvaa siltaa myöten päästä kaivannon yli. Musta ritari tiesi, kuinka tärkeätä oli käyttää hyväkseen vihollisen ensi hetken hämmästystä. Sentähden hän hyppäsi heti sillalle ja juoksi kaivannon yli toiselle puolelle; Cedrik seurasi aivan hänen kantapäillään. Ja paikalla alkoi ritari kirveellään järkyttää linnan porttia. Siinä toimessa olivat entisen laskusillan jäännökset hyvänä turvana sekä ritarille että Cedrikille. Kun temppeliherra rikkoi sillan, olivat näet kuitenkin jääneet paikoillensa ne portin yläpuolella olevat hirrenpäät, joiden avulla silta aina vedettiin ylös. Mutta jäljestä tuleville ryntääjille ei siitä riittänyt turvaa; kaksi heistä ammuttiin ylhäältä muurilta heti varsijousilla kuoliaaksi, ja kaksi putosi kaivantoon. Muut peräytyivät ulkovarustuksen vallin taakse.

Cedrikin ja Mustan ritarin asema oli nyt sangen vaarallinen ja olisi ollut vieläkin tukalampi ilman ulkovarustuksessa olevien jousimiesten apua. Nämä näet lennättelivät lakkaamatta nuoliansa linnan muurille peloitellen piiritettyjä ja tällä tavoin estäen heitä paiskaamasta kiviä ja muita heittoaseita molempien päällikköjen päälle. Sittenkin kävi näiden tila hetki hetkeltä yhä kiusallisemmaksi.

»Ettekö häpeä, junkkarit!» huusi de Bracy miehilleen. »Jousimiehiähän olette olevinanne, ja kuitenkin saavat nuo molemmat konnat teidän estämättänne pitää paikkansa tuolla linnan muurin juurella! Viskatkaa edes muurin ylimmäiset kivet alas, jollette osaa muuta tehdä! — Tänne kuokkia ja tuuria, ja lohkaiskaa irti tuo kivimöhkäle!» Hän osoitti raskasta, kivestä hakattua koristusta, joka pisti ulos muurinharjasta.

Tällä hetkellä piirittäjät huomasivat punaisen lipun, joka liehui Ulrikan mainitseman tornin huipulta. Kelpo jousimies Locksley keksi sen ensimmäisenä rientäessään ulkovarustukselle katsomaan, kuinka rynnäkkö alkoi onnistua.

»Pyhä Yrjänä!» huusi hän; »Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti! — Rynnätkää päälle, uljaat miehet! — Kuinka te jätätte tuon kunnon ritarin ja jalon Cedrikin yksikseen? — Käy päälle, hurja pappi, ja näytä, että osaat yhtä hyvin tapella kuin helmivyötä käsitellä! — Käykää päälle, uljaat pojat! — Linna on meidän, sillä nähkääs: meillä on liittolainen sen sisäpuolella. Katsokaa tuota lippua, se on sovittu merkki. —Torquilstone on meidän! — Muistakaa kunniaa ja saalista, joka siellä meitä odottaa! — Yrittäkää vielä kerta — ja sitten se on meidän!»

Näin huutaen hän jännitti hyvän jousensa ja lennätti nuolen viuhumaan; se lävisti rinnan eräältä de Bracyn soturilta, joka juuri irroitti kiveä muurista pudottaaksensa sen Cedrikin ja Mustan ritarin päähän. Toinen mies tempasi kaatuneen käsistä rautatuuran, vipusi sillä kiveä ja saikin sen melkein irralleen; mutta hänellekin taas lensi nuoli kypärän läpi, ja hän putosi hengetönnä muurilta alas kaivantoon. Nyt sotamiehet peräytyivät, sillä rautavaruksetkaan eivät näyttäneet auttavan tuon hirvittävän jousimiehen nuolia vastaan.

»Pakenetteko, kurjat pelkurit!» ärjäisi de Bracy. »Mount-joie Saint-Denis![28] — Tänne se tuura!»

Ja temmaten aseen käteensä hän kävi vuorostaan irtautuvan kivimöhkäleen kimppuun, joka olisi alas pudotessaan suurella painollansa hävittänyt laskusillan jäännökset, jotka suojasivat molempia ryntääjiä, ja olisipa sen lisäksi upottanut lautankin, jonka avulla nämä olivat päässeet yli. Kaikki näkivät vaaran eivätkä rohkeimmatkaan uskaltaneet astua lautalle. Kolmesti kohotti Locksley jousensa de Bracya kohti ja kolmesti kilpistyi nuoli ritarin karkaistusta haarniskasta.

»Piru vieköön tuon espanjalaisen teräspaidan!» kirosi Locksley. »Jos se olisi englantilaisen sepän takoma, olisivat nuoleni lävistäneet sen kuin silkin tai veran.» Ja hän rupesi huutamaan: »Veikkoset! Ystävät! Jalo Cedrik! joutukaa pois, ennenkuin tuo kivimöhkäle putoaa niskaanne!»

Mutta varoitetut miehet eivät kuulleet hänen ääntänsä, sillä ritarin kirveen kova kalkutus porttiin olisi tehnyt kuulumattomaksi parinkymmenen sotatorvenkin äänen. Uskollinen Gurth tosin riensi alas lautalle, aikoen mennä varoittamaan Cedrikiä uhkaavasta vaarasta tai hukkua siihen hänen kanssansa. Mutta hänkään ei olisi enää ajoissa kerinnyt perille. Kivimöhkäle liikkui jo, ja de Bracy, joka sitä aherteli irti, olisi kohtakin saanut työnsä tehdyksi, jollei temppeliherran ääni samassa olisi kuiskannut hänen korvaansa:

»Kaikki on hukassa, de Bracy, — linna palaa.»

»Oletko hullu!» vastasi ritari.

»Länsikulma on jo ilmitulessa. Turhaan olen koettanut sitä sammuttaa.»

Brian de Bois-Guilbert ilmoitti tämän hirvittävän sanoman hänelle ominaisella tylyllä kylmäkiskoisuudella, mutta hänen hämmästynyt kumppaninsa ei ottanut sitä yhtä huolettomana vastaan.

»Paratiisin kaikki pyhimykset auttakoot!» sanoi de Bracy, »mitä nyt teemme? Lupaanpa Limoges'n pyhälle Nikolaukselle kynttilänjalan puhtaasta kullasta...»

»Säästä lupauksesi», virkkoi temppeliherra, »ja kuule mitä sanon. Johdata miehesi ikäänkuin aikoisit hyökätä; paiskaa portti auki —lautalla on vain kaksi miestä — työnnä ne veteen ja riennä kaivannon yli ulkovarustukseen. Minä karkaan sillä välin ulos isosta portista ja käyn ulkopuolelta ulkovarustuksen kimppuun. Jos me vain saisimme sen paikan jälleen käsiimme, niin voisimme pitää puoliamme, kunnes apua kerkiää, tai kumminkin siihen asti, kunnes hyvillä ehdoilla sovimme noiden lurjusten kanssa.»

»Se on hyvä keino», sanoi de Bracy; »kyllä minä otan toimittaakseni oman osani. — Mutta kuulehan, temppeliherra, — ethän vain minua jättäne?»

»En, sen lupaan kädelläni ja kintaallani!» vakuutti Bois-Guilbert. »Mutta kiiruhda, Jumalan nimeen!»

De Bracy kokosi joutuisasti miehensä ja riensi heidän kanssaan alas pienelle portille, joka heti avattiin. Mutta samassa syöksyikin Musta ritari jättiläisvoimalla sisään, eikä de Bracy miehinensä voinut hänelle mitään. Kaksi etumaisinta linnalaista heti kaadettiin ja muut peräytyivät, kaikista päällikön kehoituksista huolimatta.

»Te koirat!» huusi de Bracy, »annatteko kahden miehen valloittaa ainoan ulospääsypaikkamme?»

»Sehän on itse perkele!» vastasi vanha soturi, väistyen Mustan ritarin iskujen tieltä.

»Ja vaikka olisikin», virkkoi de Bracy, »mitä apua teillä on siitä, että perkeleen edestä pakenette tuohon helvetin pätsiin? — Linna takananne on ilmitulessa, tietäkää se, lurjukset! — Antakoon epätoivo rohkeutta rintoihinne tai antakaa sitten minulle sijaa, että itse pääsen tuon pöpön kimppuun.»

Nyt alkavassa taistelussa ei suinkaan tahrautunut se ritarillisen urhouden maine, jonka de Bracy tämän hirveän ajan keskinäissodissa oli voittanut. Portin kupukäytävä, jossa nämä molemmat väkevät sankarit nyt tappelivat, kajahteli molemminpuolisista julmista iskuista. De Bracy sivalteli miekalla, Musta ritari raskaalla kirveellänsä. Lopuksi kuitenkin normannilainen sai iskun, jonka vauhtia hänen kilpensä tosin hiukan masensi — sillä muuten eivät de Bracyn jäsenet olisi ikinä enää liikahtaneet — mutta joka sittenkin sattui niin suurella voimalla rintaan, että mies heti mätkähti pitkälleen kivetylle tantereelle.

»Antaudu, de Bracy», lausui Musta ritari, kumartuen alas ja uhaten kaatunutta miestä sillä hirvittävällä aseella, jolla ritareilla oli tapana lopettaa vihollisensa (»armon tikari» oli sen nimi), — »antaudu vangikseni, Mauri de Bracy, tulkoon apua tai ei; muuten olet kuoleman oma.»

»En tahdo antautua», vastasi de Bracy heikolla äänellä tuntemattomalle voittajalle. »Virka minulle nimesi tai tee sitten minulle mitä tahdot. Älköön sanottako, että Mauri de Bracy on antautunut nimettömän talonpojan vangiksi.»

Musta ritari kuiskasi muutamia sanoja voitetun vastustajan korvaan.

»Lupaan uskollisesti olla vankinne, tulkoon apu tai ei», vastasi normannilainen, jonka tyly ja luja itsepäisyys äkkiä muuttui syväksi, vaikka väkinäiseksi nöyryydeksi.

»Mene sitten ulkovarustukseen», käski voittaja, »ja odota siellä käskyjäni.»

»Mutta sallikaa minun ensiksi ilmoittaa», virkkoi de Bracy, »jotakin, mikä teidän on tärkeätä tietää. Wilfred Ivanhoe on haavoitettuna ja vankina ja palaa sisälle tuonne linnaan, jollei hänelle heti viedä apua.»

»Wilfred Ivanhoe!» huusi Musta ritari — »vankina ja hengenvaarassa! —Jok'ainut mies tässä linnassa saa maksaa hengellään, jos hiuskarvakin kärventyy Wilfredin päästä! — Näytä minulle hänen kammionsa.»

»Nouskaa noita kiertoportaita ylös», neuvoi de Bracy, »ne johtavat sinne. Tahdotteko, että opastan teitä?» lisäsi hän nöyrällä äänellä.

»En! Mene ulkovarustukseen ja odota siellä käskyjäni. En usko sinua, de Bracy.»

Näiden kahden taistellessa ja puhellessa oli parvi miehiä, munkki etumaisena, rientänyt vallihaudan yli heti, kun näkivät portin avautuvan. Cedrikin johtamina he kävivät de Bracyn pelästyneitten, epätoivoisten miesten kimppuun, joista muutamat pyysivät armoa, toiset yrittivät turhaan vastarintaa ja enin osa pakeni linnanpihalle päin. De Bracy itse nousi nyt maasta ja silmäsi murheellisesti voittajan jälkeen. »Hän ei usko minua», toisti hän; »mutta olenko ansainnutkaan hänen luottamustaan?» Hän otti nyt miekkansa maasta, riisui päästään kypärän antautumisen merkiksi ja meni ulkovarustukseen, missä hän antoi miekkansa vastaantulevalle Locksleylle.

Kiihtyvän tulipalon merkkejä alkoi pian tuntua siinäkin kamarissa, missä Ivanhoe makasi Rebekan hoitamana. Taistelun uudestaan syttynyt pauhu ja melske oli herättänyt ritarin lyhyestä unesta, ja hänen hoitajansa oli, sairaan pyyntöä totellen, noussut jälleen katsomaan ja kertomaan väkirynnäkön menosta. Mutta sakeasti tupruava savu esti häntä näkemästä paljon mitään; ja kun savupilvet alkoivat tunkeutua ikkunastakin sisään ja sotamelskeen läpi kuului huutoja: »Vettä! Tuokaa vettä!» huomasivat he, että heitä uhkasi uusi vaara.

»Linna palaa», sanoi Rebekka, »linna palaa! — Millä keinoin me pelastumme?»

»Pakene, hyvä Rebekka, ja pelasta oma henkesi», sanoi Ivanhoe; »minua ei mikään voi pelastaa.»

»En tahdo paeta», vastasi Rebekka; »yhdessä teidän kanssanne tahdon pelastua tai kuolla. — Mutta, suuri Jumala! entä isäni, isäni! — Mikä hänen kohtalonsa on?»

Samassa ovi lensi auki ja kynnykselle ilmaantui temppeliherra —hirveännäköisenä, sillä kullattu haarniska oli täynnä vammoja sekä verta, ja kypäränsulka oli puoleksi pois hakattu, puoleksi tulessa kärventynyt. »Minä löysin sinut!» huudahti hän Rebekalle. »Näet, että pidän sanani ja tahdon sinun kanssasi jakaa niin hyvät kuin pahatkin. —Yksi pelastuskeino sinulla vain on — olen kymmenen vaaran läpi raivannut tieni tänne asti pelastaakseni sinut. Nyt pois täältä, seuraa minua paikalla!»

»Yksinäni», vastasi Rebekka, »en tule kanssasi. Jos olet vaimon kantama, jos sinussa on hiventäkään ihmistuntoa, jollei sydämesi ole yhtä kova kuin rintarautasi, niin pelasta myös vanha isäni — ja pelasta tämä haavoittunut ritari!»

»Ritarin», lausui temppeliherra tavallisella kylmäkiskoisuudellaan, »ritarin, Rebekka, tulee pelotta käydä kuolemaan, kohtasipa se miekan tai tulen muodossa; ja kukapa välittää siitä, milloin tai missä vanha juutalainen saa surmansa?»

»Tyly soturi», virkkoi Rebekka, »siispä tahdon mieluummin tukahtua tähän tuleen kuin pelastua sinun avullasi!»

»Sinulla ei olekaan valitsemisen varaa, Rebekka. — Kerran sinä teit aikeeni tyhjäksi, mutta kahdesti ei kukaan maallinen olento ole semmoista tehnyt.»

Näin sanoen temppeliherra koppasi pelästyneen neidon syliinsä ja kantoi hänet pois kamarista, huolimatta hänen kovista huudoistaan ja Ivanhoen uhkauksista ja soimauksista. »Temppelin koira — sinä säätykuntasi häpeätahra — päästä neito irti! Petollinen Bois-Guilbert, Ivanhoe sinua käskee! — Minä vuodatan sydänveresi, sinä ilkiö!»

»Enpä olisikaan sinua löytänyt, Wilfred», sanoi Musta ritari, joka samassa astui sisään, »ellet olisi pitänyt noin kovaa ääntä.»

»Jos olet kunnon ritari», huusi Wilfred, »niin älä huoli minusta, vaan riennä tuon ryöstäjän jäljestä — pelasta neito Rowena — ja jalo Cedrik!»

»Jokainen vuorostaan», vastasi ritari, »mutta sinä olet ensimmäinen.»

Ja siepaten Ivanhoen käsivarsilleen hän kantoi hänet pois yhtä kepeästi kuin temppeliherra Rebekan, riensi pikku portille ja laski siellä taakkansa kahden jousimiehen hoivaan. Sitten hän palasi jälleen linnaan pelastamaan muitakin vankeja.

Yksi torneista oli jo täydessä tulessa; liekit leimahtelivat hurjasti ikkunoista ja ampumarei'istä. Linnan muissa osissa esti seinien paksuus ja kupulakien vahvuus kuitenkin vielä tulta sen pahemmin leviämästä. Näissä osissa raivosi ihmisviha yhtä julmasti kuin hirvittävä luonnonvoima äskenmainitussa tornissa. Voittajat ajoivat linnalaisia takaa huoneesta toiseen ja sammuttivat näiden vereen kostonhimon, joka heidän sydämessänsä oli niin kauan palanut. Useimmat Front-de-Boeufin miehistä pitivät puoliaan viimeiseen asti — harvat anoivat armoa —yhdellekään ei armoa annettu. Ilma kaikui aseitten kalskeesta ja kaatuvien valituksista; lattiat olivat liukkaat kuolemantuskassa vääntelehtivien kurjien miesten verestä.

Tämän sekamelskan kautta Cedrik riensi etsimään Rowenaa, ja uskollinen Gurth seurasi hänen kantapäillään, torjuen isäntäänsä kohdistettuja iskuja. Saksilainen kerkisi onnellisesti kasvattinsa luokse, juuri kun tämä oli heittänyt viimeisenkin pelastuksen toivon ja odotti kuolemaa, puristellen tuskissaan ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vasten. Cedrik käski Gurthin saattaa hänet ulkovarustukseen, jonne mennessä ei nyt enää ollut tulen pelkoa eikä vihollisia. Tämän tehtyä riensi uskollinen Cedrik hakemaan ystäväänsä Athelstania, ollen valmis syöksymään itse vaikka mihin vaaraan, kunhan vain saisi saksilais-kuninkaitten viimeisen miespuolisen vesan pelastetuksi. Mutta ennenkuin Cedrik kerkisikään siihen vanhaan saliin asti, jossa heitä molempia oli pidetty vankina, oli siellä Wamban sukkela pää jo keksinyt vapautuskeinon hänelle itselleen sekä vankeuskumppanilleen.

Kun kiihkenevä melske ilmaisi taistelun olevan tuimimmillaan, rupesi näet Wamba huutamaan kohti kurkkuansa: »Pyhä Yrjänä ja lohikäärme! —Kelpo Yrjänä auttaa iloista Englantia! — Linna on meidän!» Ja antaakseen huudoilleen vielä peloittavampaa pontta hän kilisteli toisiansa vastaan paria kolmea lattialle virumaan jätettyä ruostunutta rautapaitaa.

Eteiskamarissa seisova vartija, joka muutenkin jo oli levottomalla mielellä, säikähtyi Wamban huudosta ja riensi ilmoittamaan temppeliherralle, että viholliset olivat jo vallanneet tuon vanhan salin. Oven hän kiireissään jätti auki, niin että vangit pääsivät esteettä eteiseen ja siitä ulos linnanpihalle, missä vielä taisteltiin viimeistä taistelua. Siellä istui ankara temppeliherra ratsunsa selässä, ympärillään useimmat linnalaiset, joista muutamilla oli hevoset, toisilla ei. He olivat kokoontuneet tämän kuuluisan päällikön ympärille suojellaksensa viimeistä ulospääsypaikkaa, joka heille vielä oli tarjona. Nostosilta oli jo laskettu alas, mutta pääsy oli suljettu, sillä sille taholle sijoitetut jousimiehet, jotka siihen asti olivat vain kaukaa ampuen kiusanneet linnalaisia, olivat nyt, kohta kun näkivät tornin ilmitulessa ja sillan alas lasketuksi, rynnänneet portin suulle estääksensä vihollisen pakoa ja korjataksensa itselleen saalista, ennenkuin linna paloi kokonaan tuhaksi. Ja niistäkin ryntääjistä, jotka olivat pikku portin kautta päässeet sisään, saapui nyt parvi toiselta haaralta linnanpihalle, käyden hurjasti puolustajain viimeisten tähteitten kimppuun. Nämä joutuivat siten ahdinkoon kahdelta puolelta yhtä aikaa.

Mutta pelastuksestaan epätoivoisina ja masentumattoman päällikkönsä esimerkistä kiihtyen nämä miehet taistelivat mitä suurimmalla urhoudella ja vimmalla. Useamman kuin yhden kerran heidän onnistui torjua päältään vihollisensa, joiden miesluku oli paljon suurempi, mutta aseistus huonompi. Rebekka oli asetettu keskelle linnalaisten joukkoa, eräs temppeliherran saraseenilaisista orjista piteli häntä edessään hevosen selässä, ja tuimimmankin kahakan kestäessä Bois-Guilbert piti tarkkaa vaaria, ettei häneen mikään koskisi. Useaan kertaan hän riensi Rebekan luokse ja suojeli tyttöä kolmikulmaisella rautakilvellään, välittämättä yhtään omasta turvallisuudestaan. Välistä hän kajahdutti sotahuutonsa, rynnäten eteenpäin, iski maahan rohkeimman kimppuunsa karkaajista ja palasi sitten taas Rebekan rinnalle.

Athelstan, joka — kuten lukija tietää — oli tosin nahjus, mutta silti ei lainkaan pelkuri, keksi tuon naishahmon, jota temppeliherra suojeli niin huolellisesti. Hänelle johtui mieleen, että vanki epäilemättä oli Rowena, jota ritari tällä tavoin yritti väkisin ryöstää.

»Pyhän Edwardin sielu minua auttakoon!» hän huusi, »tottahan tässä täytyy toki pelastaa Rowena-neiti tuon pöyhistelevän ritarin käsistä!»