Ivanhoe

Vangitun abotin rusoittavilla kasvoilla kuvastui yhdellä haavaa loukattua ylpeyttä, masennettua keikarimaisuutta ja ruumiillista pelkoa.

»Mitäs tämä on, hyvät miehet?» kysyi hän äänellä, josta nuo kaikki kolme tunnetta hyvin kävivät ilmi. »Mitenkä onkaan teidän laitanne? Oletteko turkkilaisia vai kristityitä, kun tällä tapaa kohtelette pappismiestä? Tajuatteko, mitä tämä tietää: manus imponere in servos Domini? —käydä käsin Herran palvelijain kimppuun. Te olette ryöstäneet tyhjäksi matkareppuni — repineet ryysyiksi taidokkaasti kudotun pitsihiippani, joka olisi sopinut kardinaalillekin! Toinen mies minun sijassani olisi uhannut: excommunicabo vos — julistan teidät pannaan. Mutta minä olen leppyisä mies, ja jos tuotte takaisin juhtani, päästätte munkkini vapaiksi ja annatte takaisin tavarani, maksatte paikalla sata kruunun kolikkoa Jorvaulx'in luostarin korkean alttarin edessä luettavia messuja varten, ja jos valallisesti lupaatte olla maistamatta metsänriistaa tästä päivästä ensi pääsiäiseen asti — sitten kenties ei tule enempiä jälkiseurauksia tästä hurjasta tempustanne.»

»Pyhä isä», virkkoi sissipäällikkö, »minua pahoin surettaa, jos jotkut seuralaisistani ovat kohdelleet teitä tavalla, josta teillä on syytä lausua isällisiä moitteitanne.»

»Kohdelleet!» sanoi pappi rohkaistuen sissipäällikön suopeasta puheesta; »sillä tavalla ei kohdella hyvärotuista koiraakaan — saatikka kristittyä — vielä vähemmin pappismiestä — ja kaikkein vähimmin pyhän Jorvaulx'in luostarin abottia. Olihan siellä muuan jumalaton runoseppäjuoppo Allan-a-Dale — nebulo quidam — mikä lurjus lieneekin — joka uhkasi lyödä minua, eipäs, tappaakin hän uhkasi, jollen maksaisi neljänsadan kruunun lunnaita kaiken sen tavaran lisäksi, jonka hän jo oli ryöstänyt minulta: kultaisia kaulaketjuja sekä arvaamattoman kalliita jalokivillä kaunistettuja sormuksia. Puhumattakaan kaikesta siitä, mikä heidän kömpelöissä käsissänsä on mennyt rikki tai vikaantunut, niinkuin esimerkiksi pesusienirasiani ja hopeiset hiuskähertimeni.»

»Mahdotonta, että Allan-a-Dale olisi niin pahasti kohdellut teidän arvoistanne miestä», vastasi päällikkö.

»Onpa kuitenkin, tämä on niin totta kuin Pyhän Nikodemuksen evankeliumi», vakuutti abotti. »Ja vannoipa hän kauheasti kiroten hirttävänsä minut korkeimman tammen latvaan.»

»Vannoiko hän sen todella? No sitten, arvoisa isä, teette luullakseni viisaimmin, jos suostutte siekailematta, hänen vaatimukseensa, sillä Allan-a-Dale on mies pitämään sanansa, jos hän kerran on jotakin sellaista vannonut.»

»Leikkiähän te minulle puhutte!» virkkoi hämmästynyt abotti nauraen väkinäisesti. »Ja sukkelaa leikkipuhetta kuuntelenkin hyvin mielelläni. Mutta — ha, ha, haa! — kun sitä leikkiä on kestänyt koko pitkän yön, niin olisi jo aamulla aika kääntyä totisiin puheisiin.»

»Minä olenkin nyt vakava kuin ripittävä pappi», vastasi sissipäällikkö. »Teidän täytyy, herra abotti, suorittaa meille kelpo lunnaat. Muuten on luultavaa, että luostarikuntanne saa valita itselleen uuden päällikön, sillä lunnaitta ette pääse kotiinne takaisin.»

»Oletteko te kristityitä», valitti abotti, »kun pidätte tämmöisiä puheita kirkonmiehelle?»

»Kristityitäkö? Olemme maar! Ja onpa meillä vielä päälliseksi pappejakin joukossamme», vastasi sissipäällikkö. »Astukoonpa iloinen sotapappimme esiin ja selittäköön tälle arvoisalle hengelliselle herralle asiaa valaisevat Raamatun paikat.»

Munkki, joka vielä oli puoli-pöpperössä, oli pukenut erakkokaavun vihreän nuttunsa päälle ja lausui nyt, kaapien kokoon kaikki latinan murut, jotka hän aikanansa oli korvakuulolta oppinut: »Deus faciat salvam benignitatem vestram — Jumalan armo teille, hyvä herra... Terve tultuanne tänne sinisille saloille.»

»Mitä jumalatonta narrinpeliä tämä on?» tiuskaisi abotti. »Jos sinä, veikkonen, todella olet pappissäätyyn kuuluva, niin sopisi sinun paremmin neuvoa minua, miten näiden miesten käsistä pääsisin, kuin että kumartelet näin markkinailveilijän tavoin.»

»Enpä totta puhuen, arvoisa isä», vastasi munkki, »tiedä muuta kuin yhden vapautuskeinon teille. Nyt on meillä Antin-päivä ja me olemme kymmenystemme ajossa.»

»Mutta ettehän toki ottane veroa kirkon mieheltä, toivon minä, hyvä veljeni», sanoi abotti.

»Otamme maar kirkon miehiltäkin yhtä hyvin kuin maallikoilta», vastasi munkki. »Ja sentähden, herra abotti, facite vobis amicos de Mammone iniquitatis — tehkää itsellenne ystäviä väärästä mammonasta — sillä mikään muu ystävyys ei tässä nyt auta.»

»Iloisia metsämiehiä minä aina mielelläni näen», virkkoi abotti lauhkeammalla äänellä. »Kas niin, älkää tekään olko minua kohtaan kovin pahoja. Olen minäkin hiukan tottunut metsästystemppuihin ja osaan puhaltaa torveen selvään ja kirkkaasti, niin että joka tammi kaikuu vastaan. Kas niin, älkää olko minulle kovin pahoja.»

»Antakaa hänelle torvi», käski päällikkö; »koetetaanpa, onko hän semmoinen mestari kuin hän kerskaa.»

Abotti törähdytti torveen pari kertaa, mutta päällikkö pudisti päätään.

»Herra abotti», virkkoi hän, »osaatte te kyllä puhaltaa iloista säveltä, mutta ette sentään pääse lunnaitta. Meidän ei kannata, käyttääkseni erään kelpo ritarin kilpeen piirrettyjä sanoja, päästää teitä vapaaksi torventörähdyksen hinnalla. Sitäpaitsi minä havaitsin teidän olevan niitä miehiä, jotka uusilla ranskalaisilla rillityksillä ja rallatuksilla hämmentävät meidän vanhoja englantilaisia säveleitämme. —Kuules, abotti, tuo viimeinen rallatuksesi on koroittanut lunnaitasi viidelläkymmenellä kruununkolikolla, koska noin pilasit vanhan sankarimaisen metsätorvensoittomme.»

»Näenpä, veikkonen», sanoi abotti närkästyneenä, »ettei ole helppo olla sinulle mieliksi metsästysasioissa. Ole kuitenkin suopeampi lunnaihin nähden. Sanalla sanoen — koska minun täytyy, niinkuin sanotaan, antaa pirun ottaa veronsa — kuinka paljon tulee minun siis maksaa sakkoa sen johdosta, että matkustin Watlingin maantietä muistamatta ottaa viittäkymmentä sotamiestä kintereilleni?»

»Eikö olisi parasta», kuiskasi rosvojoukon alapäällikkö Locksleylle, »antaa abotin määrätä juutalaisen lunnaat ja juutalaisen taas vuorostaan abotin päästörahat?»

»Oletpa aika hulivili», virkkoi päällikkö, »mutta ehdotuksesi ei ole hullumpia! — Kuules, juutalainen, astu likemmäksi. Katsastapa tuota pyhää Aymer-isää, rikkaan Jorvaulx'in luostarin abottia, ja lausu sitten oikeana arviomiehenä, kuinka suuret lunnaat meidän sopii vaatia häneltä? — Tiedäthän sinä hänen luostarinsa tulojen määrän, sen takaan.»

»Tiedän kyllä», sanoi juutalainen. »Olenhan minä usein ollut kauppa-asioissa noiden hyvien isien kanssa ja olen ostanut heiltä sekä nisuja että ohria ja muuta maanviljaa sekä myös villoja. Ohoh, on siellä rikkautta, noissa luostarin tiluksissa, ja on heillä lihavaa ruokaa ja makeaa juomaa, noilla hyvillä Jorvaulx'in isillä. Jos minulla miesparalla olisi noin komea koti ja niin suuret tulot joka kuukausi ja vuosi, niin maksaisinpa aika paljon hopeaa sekä kultaa vapaudestani.»

»Sinä juutalaiskoira!» huusi abotti, »sinähän, sen riivattu, itse parhaiten tiedät, että meidän pyhä luostarimme on velassa pääalttarin korist...»

»Ja siitä, kun viime vuodeksi varustitte kellarinne tavallisella Gascognenviini määrällä», keskeytti juutalainen; »mutta kaikki nuo ovat pieniä asioita.»

»Kuulkaa tuota uskotonta koiraa!» huusi pappismies; »jupiseehan hän mokomiakin, ikäänkuin meidän pyhä veljeskuntamme velkaantuisi sen viinin vuoksi, josta meillä on lupa välistä ottaa siemaus propter necessitatem et ad frigus depellendum — tarpeen tullessa ja suojaksi pakkasta vastaan. Tuo ympärileikattu konna tekee pilkkaa pyhästä kirkosta, ja tässä seisovat kristityt miehet kuuntelemassa pilkkaajaa ja edes kieltämättä häntä!»

»Kaikesta tästä puheesta ei teille ole apua», päätti päällikkö. —»Määrätkää nyt vain, Iisak, kuinka paljon hän voi maksaa, nahan ja karvan tulematta kokonaan nyljetyksi.»

»Noin kuusisataa kultakolikkoa», sanoi Iisak, »voi tämä kelpo abotti vallan hyvin maksaa teille, uljaat ja kunnioitettavat miehet, ja sittenkin on hän vielä istuva sangen pehmeällä tuolilla.»

»Kuusisataa», lausui päällikkö vakavasti; »siihen tyydyn — hyvin puhuit, Iisak — kuusisataa kultaista kolikkoa. Tämä on oikea tuomio asiassanne, herra abotti.»

»Oikein puhuttu!» säestivät toiset sissit; »Salomo ei olisi osannut sen viisaammin tuomita.»

»Sinä kuulit tuomiosi, abotti», virkkoi päällikkö.

»Oletteko te riivattuja, hyvät miehet», sanoi abotti; »mistä minä saisin niin suuren summan! Vaikka möisin itse kalkin ja kynttilänjalat Jorvaulx'in kirkon alttarilta, niin tuskinpa sittenkään saisin edes puoliakaan kokoon. Ja tätä asiaa en saa toimeen menemättä itse Jorvaulx'in luostariin. Te saatte pitää molemmat minun seurassani olevat munkit panttina.»

»Se pantti ei paljoa takaisi», vastasi sissipäällikkö. »Sinä saat jäädä tänne, abotti, ja he saavat mennä lunnaita hakemaan. Sinulta ei tule puuttumaan täällä viinipikaria eikä hirvenpaistia sillä aikaa. Ja koska sanot olevasi halukas metsästykseen, saatpa tässä kokea semmoista ampumista, jonka vertaista et vielä ole tainnut ikänä nähdäkään.»

»Tai jos se olisi teille mieleen», virkkoi juutalainen, joka tahtoi mielistellä sissejä, »voisimme lähettää Yorkiin niitä rahoja ottamaan. Minä lainaisin ne eräästä talteeni uskotusta pääomasta, jos vain tämä kunnioitettava herra abotti tahtoo antaa minulle velkakirjan.»

»Hän antaa sinulle minkälaisen paperin vain vaadit, Iisak», sanoi sissipäällikkö; »ja sinä saat sitten maksaa yhdessä sekä Aymer-abotin lunnaat että omatkin päästörahasi.»

»Omatko päästörahani! Voi, voi, uljaat herrat», vaikeroi juutalainen. »Minähän olen hävinnyt, perin köyhä mies, kerjuusauva kädessä minun tulisi vaeltaa loppuelämäni, jos täytyisi maksaa teille viisikymmentäkin kultakolikkoa.»

»Siitä asiasta päättäköön abotti», vastasi päällikkö. »Mitä te arvelette, Aymer-isä, — kannattaako tämän juutalaisen maksaa runsaat lunnaat?»

»Kannattaako hänen?» vastasi abotti. — »Eikö hän ole Iisak Yorkilainen, jolla riittäisi rikkautta, vaikka hänen tulisi lunastaa kaikki kymmenen Israelin heimoa, mitkä vietiin Assyrian vankeuteen? — Itse en tosin paljon tunne häntä, mutta meidän kellarimestarimme ja rahastonvartijamme ovat usein olleet tekemisissä hänen kanssaan. Ja kuuluupa hänen talonsa Yorkissa olevan niin täynnä kultaa ja hopeata, että on oikein häpeä, kun semmoista sattuu kristityssä maassa. Jokainen kristitty kummastelee, miten tuommoisten verta imevien toukkien sallitaan kaluta maata ja itse pyhän kirkon ydintä hävyttömillä koronkiskomisillansa.»

»Malttakaa, pyhä isä», vastusti juutalainen, »hillitkää ja lauhduttakaa toki vihaanne. Suvaitkaapa muistaa, etten minä pakota kenellekään rahojani lainaksi. Ja kun papit tai maallikot, munkit ja ritarit, abotit ja kuninkaat koputtavat oveani lainan tarpeessa, niin eivätpä he käytä näin pahoja sanoja. — 'Iisak-veikkonen', — niin silloin kuuluu —'tahdotkos tässä asiassa tehdä minulle hyvän työn? Kyllä minä maksupäivästä pidän rehellisesti huolta, niin totta kuin toivon pääseväni autuuteen.' — Ja: 'hyvä Iisak, jos koskaan olet ihmistä auttanut, niin ole ystäväni tässä pulassa'. — Mutta kun maksupäivä tulee ja minä vaadin omaani takaisin, mitä minä silloin saan kuulla muuta kuin: 'perkeleen vietävä juutalainen!' — ja: 'Egyptin rutto hävittäköön koko sukukuntasi!' sekä muita tällaisia puheita, joilla raakaa, väkivaltaista roistokansaa yllytetään meitä muukalaisraukkoja vastaan!»

»Abotti», virkkoi päällikkö, »onpa hän, vaikka juutalainen, puhunut totta. Määrää sinä vain hänen lunnaittensa summa, niinkuin hän määräsi sinun päästörahasi ilman enempiä pahoja sanoja.»

»Ei kukaan muu paitsi latro famosus — mainio rosvo — joiden sanain selityksen minä jätän toiseen aikaan ja tilaisuuteen», sanoi abotti, »panisi kristittyä pappia ja kastamatonta juutalaista rinnakkain. Mutta koska vaadit minua määräämään tämän koiran hinnan, niin sanon suoraan, että teille tapahtuisi vääryys, jos hän maksaisi penniäkään vähemmän kuin tuhannen kolikkoa.»

»Se on päätös — se on päätös!» lausui päällikkö.

»Se on päätös, se on päätös!» säestivät metsäsissit. »Kristitty on osoittanut, että hän on paremmin kasvatettu ja on ollut anteliaampi meitä kohtaan kuin juutalainen.»

»Auttakoon isieni Jumala!» vaikeroi juutalainen. »Tahdotteko peräti hävittää minut, köyhän miehen? — Minä olen tänäpäivänä kadottanut tyttäreni; tahdotteko samalla myös ryöstää minulta elatukseni?»

»Vähemmänhän sinulla nyt on huolta elatuksesta, koska kadotit tyttäresi», arveli Aymer.

»Voi, voi, hyvä herra!» vastasi Iisak; »teidän papillinen säätynne ei salli teidän tuntea, miten lujasti lapsemme ovat kasvaneet kiinni sydänjuuriimme. — Voi, Rebekka, sinä rakkaan Raakelini tytär! Jos jokainen lehti tuossa puussa olisi kultasekiini ja kaikki ne sekiinit minun omiani, antaisin koko sen rikkauden mielelläni, kun vain saisin tietää sinun olevan hengissä ja pelastuneen nasarealaisten käsistä!»

»Oliko tyttäresi mustatukkainen neiti?» kysyi yksi sisseistä: »ja oliko hänen huntunsa kudottua silkkiä ja hopealla tikattu?»

»Niin oli — niin oli!» sanoi vanha mies nyt vapisten toivosta samoinkuin äsken vielä pelosta. »Isä Jaakob sinua siunatkoon! Voitko antaa minulle tietoa hänen pelastuksestaan?»

»Hän se sitten oli», virkkoi jousimies, »jonka tuo ylpeä temppeliherra kuljetti muassaan, kun hän eilisiltana raivasi itselleen tien joukkomme läpi. Minulla oli jo jousi jännitettynä lennättääkseni nuolen hänen jälkeensä. Mutta säästinpä hänet kuitenkin, sillä pelkäsin, että nuoli voisi tehdä pahaa neitoselle.»

»Voi!» vastasi juutalainen. »Soisinpa, että olisit ampunut, vaikka nuoli olisikin käynyt tyttäreni sydämeen. Parempi hänen olisi maata esi-isiensä hautakammiossa kuin tuon irstaan, julman temppeliherran häpäisevällä vuoteella! Ichabad! Ichabad! Kunnia on huoneestasi kadonnut!»

»Veikkoset», sanoi päällikkö katsahtaen ympärilleen, »tuo mies on tosin vain juutalainen, mutta hänen surunsa liikuttaa kuitenkin sydäntäni. —Tunnusta meille suoran, Iisak, veisikö tämä tuhannen kolikon maksu viimeisen rovon kukkarostasi?»

Tämä kysymys muistutti taas Iisakin mieleen hänen maalliset tavaransa, joita hän juurtuneesta tavasta oli tottunut rakastamaan melkein yhtä paljon kuin lastansakin. Hän vaaleni ja sammalsi eikä voinut olla myöntämättä, että hänelle sittenkin saattaisi jäädä hiukan yli.

»No, niin, — anna olla vain — kuinka paljon jääneekin», sanoi sissipäällikkö, »emme tahdo ruveta pitämään niin kovin tarkkaa lukua sinun kanssasi. Rahoitta olisi sinun yhtä mahdotonta pelastaa lapsesi ritari Brian de Bois-Guilbertin kynsistä kuin ampua uljas uroshirvi kärjettömällä nuolella. Emme siis tahdo ottaa sinulta suurempia lunnaita kuin Aymer-abotiltakaan, tai paremmin vielä, sata kultakolikkoa vähemmän, jotka luovutan omasta osastani, jotta tälle arvoisalle veljeskunnallemme ei tulisi mitään vahinkoa. Samalla me myös vältämme sen ilkeän moitteen, että olisimme muka arvioineet samanarvoisiksi juutalaisen kauppiaan ja kristityn hengellisen herran. Ja näin, juutalainen, jääpi sinulle viisisataa kolikkoa tyttäresi lunnaiksi. Temppeliherrat rakastavat hopeasekelien loistoa yhtä paljon kuin mustien silmien säihkyä. Riennä siis ja kilistä sekeleitäsi Bois-Guilbertin korvissa, ennenkuin pahempaa tapahtuu. Sinä tapaat hänet, niin sanovat vakoojamme, hänen veljeskuntansa lähimmässä preceptorio-kartanossa. —Puhuinko oikein, iloiset veikkoseni?»

Sissit ilmaisivat suostuvansa päällikön päätökseen. Ja Iisak, jonka surua tieto, että hänen tyttärensä oli elossa ja kenties rahalla lunastettavissa, oli paljon lievittänyt, heittäytyi jalomielisen sissipäällikön jalkoihin ja hieroen partaansa päällikön saappaisiin hän tavoitteli hänen viheriän nuttunsa helmaa suudellakseen sitä. Mutta Locksley peräytyi ja irroittautui ylenkatseellisesti juutalaisen halailusta.

»No, sen vietävä, nouse ylös! Minä olen Englannin mies enkä kärsi tuommoisia itämaan kumarruksia. — Käy polvillesi, kun Jumalaa rukoilet, mutta älä kiittele syntisparkaa tuolla tavoin!»

»Aivan niin, juutalainen», puuttui Aymer-abotti puheeseen, »käy polvillesi Jumalan eteen, jonka edustajana tässä on hänen alttarinsa palvelija, ja kukapa tietää, jos sinä totisesti teet katumusta ja annat soveliaita lahjoja Pyhän Robertin arkkuun, mikä armo voi tullakaan sinun sekä Rebekka-tyttäresi osaksi! Minun on sääli sitä tyttöä, sillä hän on sievä ja suloinen ulkomuodoltaan — näin hänet Ashbyn turnajaisissa. Ja ritari Brian de Bois-Guilbertiin voi minun sanani vaikuttaa paljon. —Mieti siis, millä tavalla voisit ansaita, että puhuisin hänelle sinun puolestasi.»

»Voi, voi!» valitti juutalainen. »Joka haaralta ryöstäjiä hyökkää päälleni — olen aivankuin ylenannettu assyrialaisten ja Egyptin kuninkaan saaliiksi!»

»Mitä muuta kohtaloa ansaitseekaan kirottu kansakuntasi?» vastasi abotti. »Sanoohan pyhä Raamattu: verbum Domini projecerunt, et sapientia est nulla in eis — he ovat hyljänneet Jumalan sanan, eikä heissä ole yhtään viisautta; propterea dabo mulieres eorum exteris —sentähden annan heidän vaimonsa muukalaisille — se tahtoo sanoa, tässä tapauksessa temppeliritareille. Et thesauros eorum haeredibus aliensis — ja heidän tavaransa vieraille perillisille — niinkuin nyt näille kelpo miehille.»

Iisak huokasi syvään, alkoi väännellä käsiänsä ja vajosi taas äskeiseen tuskaan ja suruun. Mutta sissipäällikkö veti hänet syrjään.

»Ajattele tyystin, Iisak», virkkoi Locksley, »mitä tässä asiassa otat tehdäksesi. Minä neuvoisin sinua taivuttamaan tämän pappismiehen ystäväksesi. Hän on turhamielinen, Iisak, ja hän on rahanahne; ainakin hän tarvitsee rahaa tuhlarinelämäänsä. Sinä voit helposti tyydyttää hänen rahanhimonsa; sillä älä luulekaan, että saat silmäni sokaistuksi noilla ruikutuksilla köyhyydestäsi. Minä tunnen hyvin, Iisak, sen rautakirstunkin, missä rahapussejasi pidät. Mitä! Enkö tunne tuota isoa kiveä omenapuun juurella sinun puutarhassasi Yorkissa; siitähän mennään alas kiviseen kellariin?» — Juutalainen vaaleni kalmankarvaiseksi. —»Mutta älä kuitenkaan pelkää mitään minun puoleltani», jatkoi sissipäällikkö, »sillä me olemme vanhoja tuttuja. Etkö muista sairasta jousimiestä, jonka sinun kaunis tyttäresi Rebekka Yorkissa lunasti kahleista ja jota hän sitten hoiti kotonaan, kunnes hän jälleen tuli terveeksi? Muistatko, miten silloin lähtiessä annoit hänelle kolikon evääksi? — Koronkiskuri sinä olet, Iisak; mutta parempaa korkoa et liene milloinkaan saanut rahoistasi kuin nyt saat tuosta pienestä hopearahasta, sillä se on tänään säästänyt sinulle viisisataa kultarahaa.»

»Sinäkö siis olet se, jota me sanoimme Dikkon-jousenjännittäjäksi?» sanoi Iisak. »Tuntuipa minusta äänesi tutulta.»

»Samainen jousenjännittäjä minä olen», vastasi päällikkö, »ja myös Locksley, ja onpa minulla vielä useampia muita kelpo nimiä lisäksi.»

»Mutta erehdytpä, hyvä jousenjännittäjä, luulossasi, mitä tuohon kiviseen kellariin tulee. Niin totta kuin taivaan apua toivon, se kellari ei sisällä muuta kuin vähäisen kauppatavaroita, jotka mielelläni annan teille. Sata kyynärää vihreää sarkaa miehillesi ja sata espanjanruokon jousiksi ja sata silkkistä jousenjännettä, vahvaa, tasakiertoista ja sileätä — ne kaikki lähetän sinulle kiitokseksi hyvyydestäsi, kunnon Dikkon, jos vain lupaat, ettet hiisku kenellekään mitään siitä kivisestä kellarista, hyvä Dikkon.»

»Minä olen siitä ääneti kuin metsähiiri», vastasi sissipäällikkö; »ja usko minua, että minun on oikein sääli tytärtäsi. Mutta häntä en voi auttaa. Temppeliritarin peitsimiehiä vastaan minun jousimieheni eivät kestä aukeilla kedoilla, — ne lentäisivät pian hajalleen, niinkuin akanat tuuleen. Jotakin kenties olisin voinut tehdä, jos silloin olisin ollut saapuvilla, kun hän kuljetti Rebekkaa pois, mutta nyt ei muu auta kuin viisaus. Kuule, pitääkö minun hieroa sinun puolestasi kauppaa abotin kanssa?»

»Tee niin, Dikkon, Jumalan nimessä, jos voit auttaa minua saamaan takaisin sydämeni lapsen.»

»Mutta muistakin», sanoi sissipäällikkö, »ettet keskeytä minua sopimattomalla kitsaudellasi. Sitten tahdon hänen kanssaan sovitella puolestasi.»

Näin sanottuaan hän poistui juutalaisen luota, joka kuitenkin seurasi häntä kuin kuvajainen.

»Aymer-abotti», virkkoi päällikkö, »tulkaa syrjään puheilleni tämän puun juurelle. Ihmiset väittävät, että te rakastatte viiniä ja neitosten hymyjä enemmän kuin teidän säätynne sallisi, herra pappi, mutta eihän se asia minuun koske. Olen myös kuullut, että kelpo metsäkoirapari ja nopea hevonen ovat teille mieleen; ja arvelenpa, koska te rakastatte tämmöisiä kalliita huvituksia, ettette ehkä vihaa kullalla täytettyä kukkaroakaan. Mutta sitä en ole koskaan kuullut, että väkivalta ja julmat teot olisivat teille mieleen. — Kuulkaa siis, tässä on Iisak, joka tahtoo antaa teille varoja huvituksen ja hauskan ajanvieton hankkimiseen, nimittäin sata hopeamarkkaa sisältävän pussin — jos hänen onnistuu teidän sananne kautta saada tyttärensä vapautetuksi liittoveljenne temppeliherran vallasta.»

»Eheällä ja täydellä kunnialla, niinkuin hän oli ryöstettäessä», lisäsi juutalainen, »muuten kauppa on mitätön.»

»Vaiti, Iisak», sanoi sissipäällikkö, »muuten heitän asiasi sikseen. Mitä sanotte tarjoukseeni, Aymer-abotti?»

»Tämä asia», lausui abotti, »on luonteeltaan kahdenlainen. Sillä jos toiselta puolen teenkin hyvää, niin toiselta kannalta katsoen koituu se juutalaisen eduksi ja on siis vasten omaatuntoani. Mutta jos juutalainen suostuu auttamaan kirkkoa sillä, että antaa hiukan rahaa meidän makuukamarimme korjaamista varten, niin tahdon kuitenkin rikkoa omaatuntoani vastaan ja olla avullisena hänen tyttärensä takaisinsaamisessa.»

»Mitä siihen tulee, että lisättäisiin parikymmentä markkaa makuukamaria varten», vastasi sissipäällikkö, »... vaiti, Iisak, sanon minä ... tai pari hopeista kynttilänjalkaa alttarin koristukseksi, niin siinä emme rupea tinkimään.»

»No mutta, hyvä Dikkon-jousenjännittäjä...», yritti Iisak jälleen keskeyttää häntä.

»Hyvä juutalainen — hyvä luontokappale — hyvä maan mato!» tiuskaisi sissipäällikkö maltittomasti; »jos sinä vielä edelleen näin punnitset sydämessäsi halvan mammonasi ja tyttäresi hengen sekä kunnian painoa, niin minä vannon taivaan nimessä vieväni putipuhtaaksi jok'ainoan rovon, mitä sinulla on, ennenkuin kolme vuorokautta on kulunut.»

Iisak kutistui kokoon säikähdyksestä ja vaikeni.

»Ja minkä vakuuden saan kaikista näistä lupauksista?» kysyi abotti.

»Jos Iisakin asia tulee teidän avullanne onnelliseen päätökseen», vastasi sissipäällikkö, »niin pidän huolta, sen vannon Pyhän Hubertin kautta, että te saatte rahat häneltä hyvässä hopeassa. Ja jollei hän sitä tee, niin minä kuritan häntä semmoisella tavalla, että hän mieluummin soisi maksaneensa kaksikymmentä sen vertaa.»

»No hyvä siis, juutalainen», sanoi Aymer; »koska minun pitää sekaantua tähän asiaan, niin annapa kirjoitusneuvosi tänne — mutta maltas — ei, mieluummin kuin käyttäisin sinun kynääsi, paastoisin vuorokauden. Mistä nyt toinen kynä saataisiin?»

»Jos teidän hurskas omatuntonne ei salli juutalaisen kynän käyttämistä, niin kyllä minä hankin toisen», virkkoi sissipäällikkö. Näin sanoen hän jännitti jousensa ja tähtäsi nuolellansa heidän ylitsensä lentävään metsähanheen, ison parven etumaisinta, joka par'aikaa kiiti Holdernessin syrjäisille ja jylhille soille päin. Lintu kapsahti maahan, nuoli rinnassansa.

»Tuossa, abotti», sanoi päällikkö, »olisi vuosisadaksi kyllin kyniä kaikille Jorvaulx'in munkeille, jolleivät he ruvenne kirjoittamaan aikakirjoja.»

Abotti kävi istumaan ja kirjoitti vitkallisesti kirjeen Brian de Bois-Guilbertille. Sitten, lakattuansa huolellisesti pärmät yhteen, hän antoi sen juutalaiselle ja sanoi: »Tässä on passisi Templestowen preceptorio-kartanoon, ja pitäisipä luullakseni tyttäresi päästä vapaaksi tämän kirjeen avulla, jos nimittäin itse lisäät sille voimaa edullisilla tarjouksilla. Sillä usko minua, tuo kelpo ritari Bois-Guilbert on niitä miehiä, joka ei mitään anna, jollei samalla myös jotakin saa.»

»Hyvä on, abotti», sanoi sissipäällikkö, »nyt en minä viivytä teitä enempää muulla asialla kuin pyytämällä teitä antamaan juutalaiselle velkakirjan niistä viidestäsadasta kruununkolikosta, jotka sovimme lunnaiksenne. Hän saa olla minun rahavartijani; ja jos kuulisin teidän rupeavan tekemään verukkeita ja kieltävän, ettei hän saisi panna teidän laskuunne tätä maksamaansa summaa, niin hylätköön minut Pyhä Neitsyt Maaria, ellen polta teitä luostarinne sisään, vaikkapa semmoinen teko veisikin minut kymmenen vuotta ennen aikojani hirteen!»

Paljoa vastahakoisemmin kuin kyhätessään kirjettä Bois-Guilbertille abotti kirjoitti nyt kuitin, jossa hän myönsi saaneensa Iisak Yorkilaiselta viisisataa kultakolikkoa lainaksi, luvaten rehellisesti maksaa summan hänelle takaisin. »Ja nyt», virkkoi abotti Aymer, »pyydän saada takaisin muulini ja ratsuni, sormukset, kalliit kivet sekä koreat vaatteet, jotka minulta on ryöstetty, ja viimein vielä, että seurassani olevat arvoisat veljet päästettäisiin vapaiksi, koska olen rehellisenä vankina tyydyttänyt teidän lunnasvaatimuksenne.»

»Mitä munkkeihinne tulee, herra abotti», sanoi Locksley, »niin ne päästetään heti vapaiksi, sillä väärin olisi pidättää heitä. Samaten saatte myös muulinne sekä hevosenne takaisin sekä sen verran matkarahaa, että voitte päästä Yorkiin asti, sillä armottomasti olisi tehty, jollemme jättäisi teille matkatarpeita. — Mutta mitä sormuksiin, kalliisiin kiviin, käätyihin sekä muihin semmoisiin tulee, niin tietäkää, että meillä on herkkä omatunto. Me emme tahdo jättää teidän kaltaisellenne hurskaalle miehelle, jonka mielen pitäisi jo olla erossa elämän turhamaisuuksista, niin suurta kiusausta rikkomaan säätynsä sääntöjä vastaan pitämällä turhanpäiväisiä leluja.»

»Ajatelkaa, mitä teette, hyvät miehet», sanoi abotti, »ennenkuin käytte käsiksi kirkon perintöön. — Nämä esineet kuuluvat inter res sacras (pyhiin esineisiin), ja kuka tietää, mikä taivaan rangaistus voi seurata, jos ne joutuvat maallikkokäsien pideltäviksi.»

»Siitä minä pidän huolen, arvoisa abotti», vastasi Copmanhurstin erakko; »minä aion itse käyttää niitä.»

»Ystävä tai veli», virkkoi abotti, kuullessaan väitteensä tehtävän tällä tavoin tyhjäksi, »jos sinä todella olet vihitty hengelliseen säätyyn, niin pyydän sinua huolellisesti punnitsemaan, miten vastaat piispallesi osallisuudestasi tämänpäiväisessä toimessa.»

»Abotti veikkonen», vastasi erakko, »minä voin antaa sinun tietää, että kuulun hyvin pieneen hiippakuntaan, jossa olen oma piispani, ja että yhtä vähän välitän Yorkin hiippaherrasta kuin Jorvaulx'in abotista ja koko hänen luostarikunnastaan.»

»Sitten olet kelvoton pappi», virkkoi abotti, »ja kuulut noitten harhautuneitten miesten joukkoon, jotka luvattomasti ottavat papin pyhän säädyn, saastuttavat kirkon hurskaita menoja ja saattavat kadotuksen tielle niiden sielut, jotka heiltä neuvoa pyytävät; lapides pro pane condonantes iis — antavat heille kiviä leivän asemesta, niinkuin Vulgatassa[33] on kirjoitettu.»

»Jo riittää», sanoi erakko, »eipä minun kalloni olisi tähän asti kestänytkään, jos sitä olisi voitu latinalla halkaista. Mutta sen sanon sinulle, että pidän luvallisena egyptiläisen ryöstämisenä, kun sinun tapaisiltasi pöyhkeiltä papeilta riisutaan heidän kalleutensa ja leikkikalunsa.»

»Sinä olet rosvopappi», ärjäisi abotti kovasti suuttuneena, »excommunicabo vos — minä julistan sinut kirkonkiroukseen!»

»Itsepä käyttäydyt rosvon ja väärä-uskoisen tapaan», vastasi erakko yhtä kiukkuisesti. »En ota mielisuosiolla tässä seurakuntani kuullen vastaan tuommoisia haukkumisia, joita sinä häpeämättä lasket leuoistasi minulle, arvossapidettävälle säätyveljellesi. Ossa ejus perfringam — lyönpä luusi kappaleiksi — samaten Vulgatan sanoilla puhuakseni.»

»Ohoo!» huudahti päällikkö; »jokos arvoisat kirkonisät ovat leukasilla? — Muista rauhanlupaustasi, erakko! — Ja sinä abotti, jollet jo ole täydesti sovittanut syntejäsi Jumalan kanssa, niin älä suututa sen enempää tätä erakkoa! — Erakko, anna tämän arvoisan isän lähteä rauhassa, sillä hän on maksanut lunnaansa!»

Sissit erottivat toisistaan vihaiset papit, jotka yhä edelleen huutelivat, haukkuen toisiansa huonolla latinan renkutuksella, joka abotilta sujui liukkaammin, mutta erakon suusta tuprusi sitä suuremmalla voimalla. Abotti viimein hillitsi itsensä huomatessaan arvonsa alenevan turhasta suukovusta moisen metsäpapin kanssa kuin sissijoukon kappalainen oli. Hän ratsasti siis tiehensä seuralaisineen, jotka tällävälin olivat tulleet saapuville. Hän lähti pois paljon vähemmän komeilevana ja paljon enemmän apostolisessa asussa kuin ennen tässä kerrottua tapausta.

Nyt ei ollut enää muuta toimitettavana, kuin että juutalaisen piti antaa jokin vakuus lunnaista, jotka hänen tuli maksaa sekä omasta että myös abotin puolesta. Hän kirjoitti siis ja vahvisti sinetillänsä kirjeen eräälle Yorkissa asuvalle kansalaisellensa, jota hän kehoitti antamaan kirjeentuojalle tuhat kultarahaa sekä myös muutamia kirjeessä lähemmin mainituita tavaroita.

»Sheva-veljelläni», virkkoi juutalainen syvään huoaten, »on tavara-aittojeni avaimet.»

»Onko myös kivisen kellarin avaimet», kuiskasi Locksley.

»Ei, ei, Jumala varjelkoon!» sanoi Iisak. »Kirottu olkoon se hetki, jolloin vieras, ken tahansa, sai tiedon siitä salaisuudesta.»

»Minun tiedossani se on hyvässä tallessa», virkkoi sissipäällikkö, »jos vain tämä kirjeesi tuottaa meille sovitun summan. Mutta mitäs nyt, Iisak? Oletko kuollut? Oletko kiveksi muuttunut? Onko tuhannen kruununkolikon maksu karkoittanut kokonaan mielestäsi tyttäresi vaaran?»

Juutalainen kavahti jaloilleen. »Ei, Dikkon, ei — minä lähden paikalla. Hyvästi nyt sinä, jota en voi sanoa hyväksi mieheksi, mutta en myöskään uskalla enkä tahtoisikaan sanoa pahaksi.»

Lähtiessä sissipäällikkö antoi vielä juutalaiselle seuraavan neuvon matkalle: »Ole antelias, juutalainen, tarjouksissasi, äläkä sääli kukkaroasi, kun tyttäresi pelastus siitä riippuu. Usko minua, että se kulta, jonka tässä asiassa saisit säästetyksi, tuottaisi sinulle vast'edes yhtä paljon tuskaa, kuin jos se kuumana valettaisiin kurkkuusi.»

Iisak myönsi tämän syvästi huoaten todeksi ja lähti matkaan. Kaksi rotevaa metsäsissiä annettiin hänelle oppaiksi ja suojelijoiksi metsätielle.

Musta ritari, jota tässä tapahtuneet monenlaatuiset tapaukset olivat suuresti huvittaneet, lausui nyt myöskin vuorostaan jäähyväiset sissipäällikölle. Hän ei voinut olla ilmaisematta ihmettelyään sen johdosta, että lainsuojattomien miesten keskuudessa vallitsi näin hyvä järjestys.

»Pahassakin puussa, herra ritari», vastasi päällikkö, »kasvaa joskus hyvä hedelmä; eivätkä pahat ajatkaan aina synnytä vain pelkkää pahaa. Tähän laittomaan virkaan antautuneitten miesten parissa on epäilemättä monta, jotka tahtovat niin kohtuullisesti kuin mahdollista käyttää hyväkseen ajan vallattomuutta, ja saattaapa myös olla joitakuita, jotka vasten tahtoaan ja vain pakosta harjoittavat semmoista työtä.»

»Ja semmoinen mies», kysyi ritari, »on varmaan se, joka minulle nyt puhuu?»

»Herra ritari», vastasi sissipäällikkö, »meillä on kumpaisellakin salaisuutemme. Te saatte minusta arvella mitä tahdotte, niinkuin minullakin on lupa tehdä päätöksiä teidän persoonastanne, vaikka kummankin nuolet kenties sattuvat väärään pilkkaan. Mutta samoin kuin minä en vaadi vihiä teidän salaisuudestanne, niin älkää tekään panko pahaksi, jollen omaani ilmoita.»

»Suo anteeksi, kelpo sissi», virkkoi ritari; »syystä moitit minua. Mutta saattaapa käydä, että joskus vast'edes joudumme tapaamaan toisemme, tarvitsematta enää salailla mitään toisiltamme. Siihen asti me olemme ja eroamme ystävinä, eikö niin?»

»Tuossa käteni sen vakuudeksi», sanoi Locksley, »ja tahtoisinpa sanoa, että se on kelpo englantilaisen käsi, vaikka sen haltija tätä nykyä onkin vain metsäsissi ja karkulainen.»

»Ja tässä on minunkin käteni vastaukseksi», sanoi ritari, »ja minä katson kunniaksi, että sinun kätesi sitä puristaa. Sillä se mies, joka tekee hyvää, kun hänellä on rajaton valta tehdä pahaa, ansaitsee kiitosta ei vain tekemästänsä hyvästä, vaan myös siitä pahasta, jonka hän jättää tekemättä. Terve näkemiin siis nyt, kelpo metsäsissi!»

Näin erosivat nämä kunnon kumppanukset toisistaan, ja noustuaan vahvan sotaratsunsa selkään ratsasti Musta ritari metsän halki uusiin seikkailuihin.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

KUNINGAS JUHANA: Niin, tiedä, ystävä, hän tielläni on niinkuin mikä käärme,
ja mihin vain tään jalkani ma astun, hän edessäni on. Mua ymmärrätkö?

Kuningas Juhana.

Suuria pitoja vietettiin Yorkin linnassa; sinne oli Juhana-prinssi kutsunut kokoon kaikki aatelisherrat, hengelliset ylimykset sekä muut etevät miehet, joiden avulla hän toivoi saavansa toteutetuksi kunnianhimoisen hankkeensa Rikhardin kruunua vastaan. Woldemar Fitzurse, prinssin taitava ja viisas asiamies, vehkeili salaisesti vieraitten joukossa, kiihoitellen ja yllytellen heitä, jotta he uskaltaisivat julkisesti ilmoittaa suostuvansa kapinaan. Mutta yrityksen aloittamista viivytti usean tärkeän liittoveljen poissaolo. Luja ja peloton, vaikka raaka Front-de-Boeuf; tulinen ja uljas de Bracy; terävä-älyinen, sotataitoon harjautunut ja urhoollisuudestaan kuuluisa Brian de Bois-Guilbert — he kaikki olivat välttämättömän tarpeellisia, jotta aie onnistuisi. Ja Juhana sekä hänen neuvonantajansa, kiroten mainittujen miesten tarpeetonta ja joutavaa poissaoloa, eivät tohtineet ryhtyä toimiin ennen heidän tuloansa. Kadoksissa oli myös Iisak Juutalainen ja hänen kanssaan ne lainavarat, joiden hankkimisesta prinssi oli sopinut juutalaisen ja hänen sukuveljiensä kanssa. Tämä puute varsinkin oli vaarallinen näin tärkeänä hetkenä.

Alkoipa sen lisäksi sinä aamuna, joka koitti Torquilstonen hävityksen jälkeen, Yorkin kaupungissa kiertää hämärä huhu, että muka de Bracy ja Bois-Guilbert sekä heidän liittoveljensä Front-de-Boeuf olivat tapetut tai joutuneet vangeiksi. Woldemar saattoi tämän huhun Juhana-prinssinkin tietoon ja lisäsi pelkäävänsä, että siinä saattoi ehkä olla perää, koska he vähäisen miesjoukon kanssa olivat lähteneet vangitsemaan Cedrik Saksilaista ja hänen matkaseuraansa. Toisena ajankohtana prinssi olisi kehunut tämmöistä väkivaltaista tekoa hauskaksi pilanteoksi; mutta nyt, kun se viivytti ja esti hänen omia vehkeitään, hän rupesi pahasti soimaamaan poissaolevia herroja, puhuen lainrikkomisesta ja valtakunnan järjestyksen sekä yksityisen omaisuuden vahingoittamisesta ja käyttäen sanoja, jotka olisivat sopineet itse hurskaan Alfred-kuninkaankin suuhun.

»Niitä hillittömiä rosvoja!» huusi hän. »Jos minä ikinä pääsen Englannin kuninkaaksi, niin hirtän tuommoiset pahantekijät heidän omien linnojensa laskusiltoihin!»

»Mutta jos tahdotte päästä Englannin kuninkaaksi», vastasi hänen Ahitophelinsa kylmäkiskoisesti, »täytyy teidän, ruhtinaallinen armo, kärsiä noiden hillittömien rosvojen pahoja tekoja ja vielä lisäksi pelastaa nyt heidät, joskin kiivautenne heidän loukkaamansa lain puolesta on itsessänsä sangen kiitettävä. Somaa apuapa olisi meille, jos saksilaiset talonpoikalurjukset todellakin olisivat toteuttaneet teidän toivomuksenne ja tehneet paronilinnojen laskusilloista hirsipuita; sillä tuntuupa rajupäinen Cedrik olevan mies, jolle semmoinen temppu helposti saattaisi johtua mieleen. Vaarallista olisi — senhän te, ruhtinaallinen armo, hyvin ymmärrätte — lähteä toimeen ilman Front-de-Boeufin, de Bracyn ja temppeliherran apua; ja me olemme jo nyt menneet liian kauaksi, jotta voisimme enää vaaratta peräytyä.»

Juhana-prinssi löi närkästyneenä kämmenellään otsaansa ja alkoi sitten astella lattialla edestakaisin.

»Noita konnia!» sanoi hän, »noita kelvottomia konnia ja pettureita! Että jättävätkin minut yksin tämmöisellä tärkeällä hetkellä!»

»Ei, — sanokaa pikemminkin: noita hölmöparkoja», virkkoi Woldemar, »jotka eivät malta olla tavoittelematta joutavia leluja, kun tositoimia olisi tehtävänä.»

»Mitäs nyt tehdään?» kysyi prinssi, äkisti Woldemarin eteen seisahtuen.

»Enpä tiedä, mitä olisi tehtävä», vastasi neuvonantaja, »paitsi mitä jo ehdotin. — En tullutkaan tänne, ruhtinaallinen armo, valittamaan teille tätä surkeaa seikkaa, ennenkuin olin sen auttamiseksi tehnyt kaiken, minkä voin.»

»Sinä olet hyvä enkelini, Woldemar», virkkoi prinssi, »ja pitääpä Juhana-kuninkaan hallituksen tulla kuuluisaksi Englannin historiassa, koska minulla on näin viisas kansleri neuvonantajana. — Mitä siis olet saanut aikaan?»

»Olen käskenyt Ludwig Winkelbrandin, de Bracyn alapäällikön, soitattaa torvellaan lähtökutsua, panna lipun liehumaan ja lähteä heti paikalla kohti Front-de-Boeufin linnaa avuksi ystävillemme, jos heille vielä voi apu ennättää.»

Prinssin kasvoille levisi loukatun ylpeyden puna, aivankuin liiaksi hemmotellun lapsen, joka arvelee, ettei häntä ole hyvin kohdeltu.

»Kaikki pyhät auttakoot!» hän tiuskaisi, »hyvin suuren edesvastuun otitkin päällesi, Woldemar Fitzurse! Ja liian rohkea olit, kun ilman meidän käskyämme soitatit sotatorvea ja liehutit lippua tässä kaupungissa, missä me itse olimme saapuvilla!»

»Suokaa anteeksi, ruhtinaallinen armo», vastasi Fitzurse, kiroillen itsekseen herransa joutavaa ylpeyttä; »mutta aika oli täpärällä ja muutamien minuuttienkin viivytys saattoi olla turmioksi. Sentähden katsoin parhaaksi toimia omin päin asiassa, joka on teidän yrityksellenne niin kovin tärkeä.»

»Minä annan sinulle anteeksi, Fitzurse», lausui prinssi totisella äänellä; »tarkoituksesi olkoon puolustuksena hätäilevälle ajattelemattomuudellesi. — Mutta kukas tuolla tulee? — de Bracy itse, pyhän ristin kautta! — Ja kummallisessa puvussapa hän rohkenee astua meidän eteemme!»

Se oli todellakin de Bracy — kannukset veressä, tulipunaisena kiireestä. Hänen varuksensa olivat täynnä äskeisen kovan taistelun jälkiä; ne olivat rikkinäiset ja veren tahraamat, tomuiset ja lokaiset kypäränharjasta rautakengän kärkiin asti. Hän riisui päästään rautalakin, asetti sen pöydälle ja seisoi vähän aikaa äänetönnä, ikäänkuin kooten ajatuksiansa, ennenkuin rupesi kertomaan kerrottavaansa.

»De Bracy», kysyi Juhana-prinssi, »mitä tämä on? — Puhu, minä käsken! Ovatko saksilaiset ilmikapinassa?»

»Puhu, de Bracy», virkkoi Fitzursekin melkein yhteen ääneen herransa kanssa; »olithan ennen mies. — Missä on temppeliherra? — Missä on Front-de-Boeuf?»

»Temppeliherra on paennut», vastasi de Bracy, »ja Front-de-Boeufiä ette enää koskaan näe. Hän vaipui kuumaan hautaan, oman linnansa palavien raunioiden keskelle. Minä yksin pääsin tänne siitä kertomaan.»

»Kylmiä sanomia ne ovat meille», sanoi Woldemar, »vaikka tulesta ja palosta kerrotkin.»

»Pahin sanoma on vielä virkkamatta», lisäsi de Bracy; ja läheten Juhana-prinssiä hän matalalla, mutta painavalla äänellä sanoi: »Rikhard on Englannissa — olen nähnyt ja puhutellut häntä.»

Juhana-prinssi vaaleni, horjahti ja kaappasi kiinni tammisen penkin selkävarasta — aivankuin mies, joka on juuri saanut nuolen rintaansa.

»Sinä hourailet, de Bracy», virkkoi Fitzurse; »tuo ei voi olla totta.»

»Se on niin totta kuin tosi itse», sanoi de Bracy. »Minä jouduin hänen vangikseen ja olin puheissa hänen kanssaan.»

»Rikhard Plantagenet'nkö kanssa, sanot?» kysyi Fitzurse vielä.

»Juuri Rikhard Plantagenet'n», vastasi de Bracy, »Rikhard Leijonamielen — Englannin kuninkaan Rikhardin puheilla.»

»Ja sinä jouduit hänen vangikseen», jatkoi Woldemar. »Hänellä on siis sotajoukko?»

»Ei — hänellä oli seurassaan vain parvi metsäsissejä, jotka eivät edes tiedä, kuka hän on. Ja kuulinpa hänen sanovan, että hän aikoi erota heistäkin. Hän oli liittynyt heidän joukkoonsa sen vuoksi, että tahtoi auttaa heitä Torquilstonen piirityksessä.»

»Kas niin», sanoi Fitzurse, »tuo on tosiaan aivan Rikhardin tapaista. Hän on todellinen vaeltava ritari, joka kuljeskelee ympäri maita ja mantereita etsien vaarallisia seikkailuita luottaen ainoastaan oman kätensä voimaan, niinkuin lauluissa ylistetyt ritarit Guyt ja Bevisit —ja sillä aikaa — ja sillä aikaa hän jättää valtakuntansa tärkeät asiat valvomatta ja saattaa itsensäkin hengenvaaraan. — Mitä nyt aiot tehdä, de Bracy?»

»Minäkö? — Minä tarjosin itseni ja vapaajoukkoni Rikhardin palvelukseen, mutta hän ei huolinut meistä. — Nyt tahdon lähteä miesteni kera Hulliin, siepata kiinni muutamia laivoja ja lähteä Flanderiin. Niin kauan kuin ajat pysyvät näin rauhattomina, voi kelpo soturi, kiitos Jumalan, aina saada palvelusta. Ja heitä sinäkin, Woldemar, silleen valtiolliset vehkeilysi, ota peitsi ja kilpi käteesi ja tule kanssani jakamaan sitä onnea, jonka Jumala lähettänee.»

»Siihen olen liian vanha, Mauri, ja minulla on tytär», vastasi Woldemar.

»Anna hänet minulle vaimoksi, Fitzurse. Peitseni ja jalustimeni avulla voin elättää hänet säätynsä mukaisesti», virkkoi de Bracy.

»Se ei käy laatuun», vastasi Fitzurse. »Minä menen Pyhän Pietarin kirkon turviin tässä Yorkin kaupungissa — arkkipiispa on valaveljeni.»

Liittolaisten keskustellessa Juhana-prinssi oli vähitellen tointunut hämmästyksestään, johon tuo äkkiarvaamaton sanoma oli saattanut hänet, ja hän oli ruvennut kuuntelemaan seuralaistensa puhetta. »He luopuvat minusta», ajatteli hän katkerasti itsekseen, »he karisevat pois niinkuin lakastunut lehti karisee puusta myrskyn ensi puuskauksella! — Horna ja sen perkeleet! Enkö voi itse keksiä jotakin neuvoa, vaikka nämä pelkurit luopuvat minusta?» — Hän vaikeni, ja jotakin pirullista oli siinä väkinäisessä naurussa, jolla hän viimein katkaisi seuralaistensa puheen.

»Ha, ha, haa, hyvät herrat. Niin totta kuin Pyhän Neitsyen kasvot loistavat, luulinpa teitä viisaiksi miehiksi, pelottomiksi miehiksi ja neuvokkaiksi miehiksi! Ja nyt te viskaatte maahan rikkaudet, kunniapaikat, elämännautinnot, — kaiken, mitä jalosta tuumastamme toivoitte perivänne palkaksenne, — viskaatte pois kaikki juuri sinä hetkenä, jolloin voisitte ne saada yhdellä uljaalla yrityksellä!»

»En ymmärrä teitä», vastasi de Bracy. »Heti, kun sanoma Rikhardin tulosta tulee tiedoksi, on hänellä kokonainen armeija ympärillään, ja silloin me olemme hukassa. Neuvoisinpa teitä, armollinen herra, että itsekin pakenisitte Ranskanmaalle tai turvautuisitte leskikuningattaren suojelukseen.»

»Minä en huolehdi omasta itsestäni», lausui Juhana-prinssi ylpeästi; »yksi ainoa sana veljeni korvaan riittäisi takaamaan koskemattomuuteni. Mutta vaikka te molemmat, de Bracy ja Fitzurse, olette niin kovin hätäiset luopumaan minusta, niin enpä kuitenkaan suuresti iloitsisi, jos näkisin teidän päänne valkenevan Clifford-portin päällä. Luuletko sinä, Woldemar, että kavala arkkipiispa estäisi vainoojia viemästä sinua vaikka itse alttarinkin portailta, jos hän sillä voisi ostaa sovinnon Rikhard-kuninkaalta? Ja oletko unohtanut, de Bracy, että Estoteville joukkoineen on keskitiellä sinun ja Hullin välillä ja että Essexin kreivikin jo nostaa väkensä? Pelkäsimmehän noita sotamiehiä jo ennen Rikhardin tuloakin, ja voitko hetkeäkään epäillä, kummalle puolelle niiden johtajat nyt rupeavat? Usko minua, Estotevillellä on tarpeeksi miehiä sysätäksensä kaikki vapaat peitsimiehesi Humber-jokeen.» —Woldemar Fitzurse ja de Bracy katsoivat toisiaan silmiin synkän alakuloisina. — »Yksi pelastuskeino vain on», jatkoi prinssi, ja hänen otsansa pimeni samassa synkäksi kuin sydänyö; — »hän, jota me kaikki pelkäämme, kulkee yksinään — hänen kimppuunsa on nyt heti käytävä!»

»Siihen toimeen minä en käy», vastasi de Bracy kiireesti; »minä jouduin hänen vangikseen ja hän soi minulle armon. Minä en vioittaisi hänen kypäränsulkaansakaan!»

»Kukapa puhuikaan vioittamisesta?» virkkoi prinssi ilkeästi nauraen; »kertoneepa tuo narri ehkä viimein, että minä käskin hänen tappaa veljeni! — Ei, vankeus olisi parempi; ja istuuko hän tyrmässä Itävallassa tai Englannissa, mitä väliä sillä on? — Asiat tulisivat vain jälleen samalle kannalle, millä ne olivat meidän ryhtyessämme tähän juttuun. Me turvauduimme siihen toivoon, että Rikhard pysyisi ikänsä vankeudessa Saksanmaalla. Elihän Robert-setäni kuolemaansa asti Cardiffin linnassa.»

»Niin kyllä», väitti Woldemar, »mutta teidän isänne, ruhtinaallinen armo, istui lujemmin kuningasistuimellaan kuin te. Minun mielestäni paras vankihuone on se, jonka haudankaivaja rakentaa, — ei ole lujempaa linnaa kuin kirkonholvi! Minä olen sanonut mielipiteeni.»

»Vankihuone tai hauta, yhdentekevää», sanoi de Bracy; »mutta minun käteni ei puutu koko salajuoneen.»

»Kavaltaja!» tiuskaisi Juhana-prinssi. »Ethän vain käyne ilmiantamaan meidän tuumaamme?»

»Kenenkään tuumia en ole ikänä antanut ilmi», vastasi de Bracy, »enkä salli kavaltaja-sanaa liitettävän minun nimeeni!»

»Hiljaa, herra ritari!» sanoi Woldemar. »Ja te, armollinen herra, älkää panko uljaan de Bracyn epäilystä pahaksi. Saanen sen, toivoakseni, piankin poistetuksi.»

»Siihen ei riitä puhetaitosi, Fitzurse», vastasi de Bracy.

»Kas niin, kelpo ritari Mauri», vastasi kavala valtiomies, »älä hypähdä tiepuoleen niinkuin säikähtynyt hevonen, vaan tarkastelkaammepa ensin tuota hirviötä, joka sinua niin peloittaa. — Vuorokausi sitten olisi ollut hartain halusi saada käydä Rikhardin kimppuun säännöllisessä taistelussa mies miestä vastaan — sata kertaa olen kuullut sinun niin sanovan.»

»Aivan oikein», vastasi de Bracy, »mutta minä sanoinkin: säännöllisessä taistelussa ja mies miestä vastaan! Mutta et suinkaan ole kuullut minun hiiskahtavan kavalasta päällekarkauksesta, kun hän kuljeskelee yksinänsä saloilla.»

»Et ole oikea ritari, pidät kiinni moisesta hiuksenhalkomisesta», virkkoi Woldemar. »Järjestetyssä sotarintamassa taistellenko Lancelot Järveläinen ja ritari Tristram[34] tulivat kuuluisiksi? Vai eikö se johtunut pikemmin siitä, että he kävivät jylhissä, tuntemattomissa korvissa jättiläissankarien kimppuun?»

»Niin kyllä», vastasi de Bracy, »mutta eivätpä, sen takaan, Tristram eikä Lancelotkaan olisi tulleet toimeen Rikhard Plantagenet'n kanssa mies miestä vastaan, eikä heillä ollut tietääkseni tapana käydä useamman miehen voimalla yhtä vastaan.»

»Sinä olet hullu, de Bracy — mikä kumma tarjous tämä on sinulle, pestatulle ja palkatulle vapaajoukon päällikölle, jonka miekat Juhana-prinssi on rahoillaan ostanut palvelijoikseen? Sinä tiedät, missä meidän vihollisemme on, ja kuitenkin viivyttelet, vaikka sekä herrasi ja liittolaisesi onni että myös omasi, jopa meidän kaikkien henki ja kunnia on vaarassa!»

»Sanoinhan jo teille», virkkoi de Bracy synkästi, »että hän antoi minun pitää henkeni. Tosin hän lähetti minut pois luotansa ja hylkäsi palvelustarjoukseni; — rakkautta ja uskollisuutta ei hän siis voi minulta vaatia, mutta en tahdo myöskään nostaa kättäni häntä vastaan.»

»Ei sitä tarvitakaan — lähetä vain Ludwig Winkelbrand ja parikymmentä peitsimiestäsi.»

»Teillä on tarpeeksi omia rosvojanne», vastasi de Bracy; »ei yksikään minun miehistäni saa liikahtaa tämmöisen asian tähden.»

»Oletko sinä niin itsepäinen, de Bracy?» sanoi prinssi Juhana; »tahdotko nyt luopua minusta, huolimatta kaikista lupauksistasi palvella minua uskollisesti?»

»Sitä en aio», vastasi de Bracy; »minä seison teidän puolellanne kaikissa toimissa, jotka ovat ritarille kunnialliset, olipa kysymys leikki- tai tosisodasta. Mutta tämmöisiin maantierosvon vehkeisiin en ole sitoutunut.»

»Lähde pois, Woldemar», sanoi Juhana-prinssi. »Onneton hallitsijapa minä olen. Isälläni, Henrik-kuninkaalla, oli uskolliset palvelijat. Hän sanoi vain kapinallisen papin olleen hänellä kiusana — eikä aikaakaan, niin Tuomas Becket, niin pyhä mies kuin olikin, sai vuodattaa verensä oman alttarinsa portaille. — Bracy, Merville, Brito, te uskolliset, uljaat alamaiset, teidän nimenne ja henkenne ovat sukupuuttoon kadonneet! Tosin Reginald Fitzursen poika elää, mutta isänsä uskollisuutta ja uljuutta hän ei ole perinyt.»

»Hän on perinyt kumpaisetkin», vakuutti Woldemar Fitzurse; »ja koska muuta neuvoa ei ole, rupean itse tämän vaarallisen yrityksen johtajaksi. Kalliisti, suvaitkaa vain se muistaa, sai isäni maksaa siitä, että tuli historiassa kuuluisaksi ystävyydestään. Ja kuitenkin hänen uskollisuutensa Henrikille oli mitätön asia sen rinnalla, johon minä nyt ryhdyn. Sillä mieluumminpa ottaisin tappaakseni koko almanakallisen pyhiä miehiä kuin laskisin peitseni tanaan Rikhard Leijonamieltä vastaan. — De Bracy, sinun toimeksesi uskon sillä aikaa epäilevien rohkaisemisen ja Juhana-prinssin hengen suojelemisen. Kun saan lähetetyksi teille semmoiset sanomat kuin toivon, sitten ei hankkeemme menestys olekaan enää epävarma. — Hovipoika», käski hän, »riennä majapaikkaani ja sano, että asemieheni laittakoot varukseni valmiiksi. Ja käske Tapani Wetherell, Broad Thoresby ja kaikki kolme Spyinghowin peitsimiestä paikalla tänne, ja Hugh Bardon, vakoojien päällikkö, joutukoon myös heti luokseni. — Jääkää hyvästi, armollinen prinssi. Toiste tavatessamme, toivoakseni, meillä on edessämme paremmat ajat.» —Näin puhuen hän poistui huoneesta.

»Hän lähtee vangitsemaan veljeäni», sanoi Juhana-prinssi de Bracylle, »yhtä huoletonna kuin koskisi asia vain jotakin saksilaista franklinia. Tottapa hän kuitenkin, toivon minä, tottelee käskyjäni ja sopivan kunnioittavasti pitää huolta rakkaan Rikhardini hengestä.»

De Bracy vastasi hymyillen.

»Niin totta kuin Pyhän Neitsyen otsa kirkkaasti paistaa», jatkoi Juhana-prinssi, »tarkastihan minä lausuin hänelle käskyni — vaikka sinä kukaties et kuullut, kun me kahdenkesken seisoimme ikkunakomerossa. Aivan selvästi ja tarkasti minä käskin, että Rikhardin hengestä oli pidettävä huolta — ja kavahtakoon Woldemar päätänsä, jos hän sen käskyn rikkoo!»

»Parempi taitaisi olla», arveli de Bracy, »että minä lähden oitis hänen majapaikkaansa tarkoin selittämään hänelle tätä teidän jyrkkää tahtoanne. Sillä koska käskynne jäi minulta peräti kuulematta, niin saattaa olla mahdollista, ettei se joutunut Woldemarinkaan korviin.»

»Ei, ei», virkkoi Juhana-prinssi närkästyneenä, »kyllä takaan, että hän sen kuuli. Ja sitäpaitsi minulla on sinulle muuta tehtävää. Mauri, tulehan tänne; anna minun nojautua olkapäähäsi.»

He astuivat kerran salin ympäri ja Juhana-prinssi jatkoi, puhuen kuten uskotuimmalle ystävälleen ainakin: »Mitä tuosta Woldemar Fitzursesta arvelet, toveri de Bracy? — Hän toivoo pääsevänsä kansleriksi. Mutta minua arveluttaa toki vähäisen, onko tuo korkea virka annettava miehelle, joka oli niin halukas ryhtymään tähän vehkeilyyn Rikhardia vastaan, ja siten selvästi osoittaa, miten vähässä arvossa hän pitää meidän kuninkaallista vertamme. Sinä luullakseni nyt varmaan luulet olevasi vähemmin suosiossa siitä syystä, että niin rohkeasti kieltäydyit tuosta ilkeästä työstä. — Mutta niin ei ole laita, Mauri! Päinvastoin kunnioitan sinua lujuutesi tähden. Välistä täytyy antaa käskyjä, joiden toimittajia emme voi rakastaa emmekä pitää kunniassa. Ja päinvastoin voimme taas saada kieltäviä vastauksia pyyntöihimme, joiden johdosta kunnioituksemme kieltäjää kohtaan vain enenee. Paljon parempi kuin onnettoman veljeni vangitsijan koroittaminen korkeaan kanslerinvirkaan on se, että sinä saat valtiomarskin komentosauvan palkinnoksi ritarillisesta, rohkeasta kiellostasi. Muista tämä, de Bracy, ja mene nyt toimiisi.»

»Häilyväinen tyranni!» mutisi de Bracy prinssin luota poistuttuaan; »onnettomat ne, jotka sinuun turvaavat. Sinun kansleriksesi, tosiaan! —Helppo työ sillä miehellä mahtaa olla, joka ottaa pitääkseen huolta sinun omastatunnostasi. — Mutta Englannin valtiomarskiksi», hän sanoi ojentaen kätensä ikäänkuin kaapatakseen komentosauvan ja astuen entistä ylpeämpiryhtisenä lattialle, »se palkinto todellakin maksaa vaivansa!»

Heti de Bracyn lähdettyä Juhana-prinssi kutsui erään palvelijan luokseen.

»Tulkoon Hugh Bardon, vakoojien päällikkö, tänne heti, kun hän palaa Woldemar Fitzursen puheilta.»

Juhana alkoi kävellä kamarissa edestakaisin epävakaisin askelin, kunnes vähän ajan kuluttua vakoojien päällikkö astui sisään.

»Bardon», kysyi hän, »mitä Woldemar sinulta tahtoi?»

»Kaksi rohkeaa miestä, jotka tarkoin tuntevat nämä ylämaan salot ja ovat taitavat nuuskimaan ihmisten ja hevosten jälkiä.»

»Ja oletko hankkinut hänelle semmoiset miehet?»

»Jolleivät hankkimani kelpaa, niin älkää te, ruhtinaallinen armo, enää koskaan uskoko sanojani», vastasi vakoojien päällikkö. »Toinen niistä on kotoisin Hexhamshirestä; hän on tottunut vainoamaan Tyne- ja Teviot-laaksojen varkaita, niinkuin verikoira seuraa vioitetun metsäsarvaan jälkiä. Toinen on Yorkshiren miehiä ja on monta monituista kertaa helisyttänyt jousenjännettään Sherwoodin iloisilla saloilla. Hän tuntee jok'ikisen metsähirven ja rotkon, viidakon ja tammiston tämän kaupungin ja Richmondin välillä.»

»Hyvä on», sanoi prinssi. — »Lähtikö Woldemar jo matkaan heidän kanssaan?»

»Lähtee tuossa paikassa», vastasi Bardon.

»Ketä muita on lisäksi hänen mukanaan?» kysyi Juhana huolettomasti.

»Broad Thoresby on hänen kanssaan, ja Wetherell, joka on armottomuudestaan saanut liikanimen Tapani Rautasydän, sekä kolme ylämaan sotamiestä, jotka ennen kuuluivat Rolf Middletonin joukkoon —heitä sanotaan Spyinghowin peitsimiehiksi.»

»Hyvä on», virkkoi prinssi Juhana. Sitten hän vähän ajan perästä vielä lisäsi: »Bardon, minulle on hyvin tärkeää, että sinä tarkasti pidät silmällä Mauri de Bracya — kuitenkin niin, ettei hän sitä huomaa. — Ja tuo minulle aika ajoin tietoa, mitä hän milloinkin tekee — kenenkä kanssa hän puhelee ja mitä aikeita hänellä on. Älä laiminlyö tätä, —rangaistuksen uhalla.»

Hugh Bardon kumarsi ja lähti.

»Jos Mauri minut pettää», sanoi prinssi itsekseen, »jos hän minut pettää, niinkuin hänen käytöksestänsä on syytä pelätä, niin panetan hänen kaulansa poikki, vaikka Rikhardin kirves jo kolkuttaisikin Yorkin porttia!»

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.