Ivanhoe

Kertomuksemme kääntyy nyt Iisak Yorkilaiseen. — Ratsastaen sissipäällikön lahjoittaman muulin selässä ja seurustellen kahden kookkaan talonpojan kanssa, jotka oli pantu hänen oppaikseen ja suojelijoikseen, oli juutalainen lähtenyt matkalle Templestowen preceptorio-kartanoon päin, missä hänen piti hieroa kauppaa tyttärensä lunastuksesta. Preceptorio-kartano oli vain päivänmatkan päässä hävitetystä Torquilstonen linnasta; juutalainen toivoi siis joutuvansa perille ennen yötä. Sentähden hän erottuansa metsän rajalla oppaistaan ja palkittuaan heitä hopearahalla joudutti kulkuansa niin paljon kuin hänen väsymyksensä antoi myöten. Mutta hänen voimansa uupuivat peräti, kun hän oli vielä kuuden virstan päässä Templestowesta. Kalvava kipu kiiti hänen selkäänsä ja raajojansa pitkin; ja kun tällä tavalla ruumiinkin vaiva tuli vielä ahdistavan sydämentuskan lisäksi, niin hän ei kyennytkään kauemmaksi kuin pieneen kauppalaan, missä asui juutalainen rabbiini, taitava lääkäri ja Iisakin hyvä tuttava. Nathan Ben Israel kohteli sairasta kansalaistansa sillä hyvyydellä, johon Mooseksen laki häntä velvoitti ja jota juutalaiset aina osoittavat toisillensa. Hän toimitti vieraan levolle ja antoi hänelle siihen aikaan parhaiksi arveltuja kuumelääkkeitä estääksensä tautia, johon pelästys, vaiva, kova kohtelu ja suru olivat saattamaisillaan vanhan juutalaisparan.

Aamulla, kun Iisak aikoi nousta ja jatkaa matkaansa, Nathan sekä kohteliaana isäntänä että lääkärinä kielsi sen. Siitä voisi, hän sanoi, Iisakille tulla kuolema. Mutta Iisak selitti tärkeämpienkin asioiden kuin hänen elämänsä tai kuolemansa riippuvan siitä, että hän vielä tänä aamuna saapuisi Templestoween.

»Templestoween!» virkkoi isäntä kummastellen. Hän koetteli vielä kerran suonta ja mutisi sitten itsekseen: »Kuume on poissa, mutta näkyypä hänen mielensä vielä olevan vähän sekaisin.»

»Ja miksi en menisi Templestoween?» vastasi sairas. »Tiedän kyllä, Nathan, että siellä asuvat ne, joille Lupauksen halveksitut lapset ovat loukkauskivenä ja inhona. Mutta sinä tiedät myös, että meidän joskus täytyy tärkeitten kauppa-asioitten tähden mennä noiden verenjanoisten nasarealaissoturien puheille ja että me käymme yhtä hyvin temppeliherrojen preceptorio-kartanoissa kuin niin sanottujen hospitaaliritarien kommanderioissa.»[35]

»Sen minä hyvin tiedän», vastasi Nathan, »mutta tiedätkös sinä, että itse Luukas de Beaumanoir, heidän säätynsä päämies, jota he nimittävät suurmestariksi, par'aikaa on Templestowessa?»

»Sitä en tiennyt», virkkoi Iisak; »pariisilaisilta veljiltämme viimeksi tulleet kirjeet ilmoittivat hänen olevan heidän kaupungissaan pyytämässä kuningas Filipiltä apua saraseeneja vastaan.»

»Hän on sen jälkeen tullut Englantiin, aivan säätyläistensä arvaamatta», sanoi Nathan. »Hän on tullut heidän luokseen, väkevä käsivartensa kohotettuna kurittamaan ja rankaisemaan. Hänen silmänsä säihkyvät vihaa niitä vastaan, jotka ovat rikkoneet lupauksensa, ja suuri pelko vallitsee nyt noiden Belialin poikien sydämissä. Varmaan olet sinäkin kuullut hänestä?»

»Minä tunnen hänet hyvin», virkkoi Iisak. »Pakanat väittävät, että Luukas Beaumanoir kiivastelee verisesti jok'ainoan nasarealaislain puustavin puolesta; meidän veljemme taasen sanovat häntä ankaraksi saraseenien hävittäjäksi sekä myös Lupausten lasten julmaksi sortajaksi.»

»Ja syystäpä he häntä semmoiseksi sanovat», virkkoi Nathan-lääkäri. »Muut temppeliherrat toki huvikseen joskus poikkeavat velvollisuuksistaan tai heidät saadaan leppymään kullalla ja hopealla. Mutta tuo Beaumanoir on toista rotua — hän vihaa lihan nautintoja, ylenkatsoo rikkautta ja pyrkii siihen kunniaan, jota he sanovat marttyyrikruunuksi. — Suokoon Jaakobin Jumala sen pian hänelle ja samaten kaikille muille! Erikoisesti tuo uhka-ylpeä mies on kohottanut kätensä Juudan lasten yli, niinkuin Daavid Edomin kansan yli pitäen juutalaisen murhaamista yhtä suloisena uhrina Herralle kuin saraseenien teurastamista. Jumalattomia valheita on hän myös puhunut meidän lääkkeittemme voimasta väittäen niiden olevan saatanan vehkeitä. —Rangaiskoon Jehova häntä siitä!»

»Sittenkin», sanoi Iisak, »minun täytyy mennä Templestoween, vaikka hänen silmänsä palaisivat yhtä tulisina kuin seitsemästi kuumennettu pätsi.»

Hän selitti nyt Nathanille, mikä syy häntä sinne pakotti. Rabbini kuunteli hartaasti ja ilmoitti suruaan kansan tavan mukaan siten, että repi vaatteitansa ja valitti: »Voi tytärtäni! — Voi tytärtäni! — Voi Siionin kaunokaista! — Voi Israelin lasten kurjuutta Babylonin vankeudessa!»

»Sinä näet tästä», lopetti Iisak, »miten asiani ovat ja miksi en saata viipyä. Kenties tämän Luukas Beaumanoirin, heidän päämiehensä, läsnäolo voineekin estää Brian de Bois-Guilbertin aikomastansa pahasta teosta ja peloittaa häntä luovuttamaan käsistään rakkaan tyttäreni Rebekan.»

»Lähde sitten», virkkoi Nathan Ben Israel, »ja ole viisas, sillä viisaushan auttoi Danielinkin ulos leijonien luolasta, jonne hänet oli viskattu. Ja käyköön sinulle hyvin, aivan sydämesi halun mukaan. Mutta vältä suurmestaria, mikäli mahdollista, sillä meidän kansamme polkeminen ja sortaminen on hänen paras ilonsa sekä aamuin että illoin. Saattaa olla, että yksityisesti puhutellen saisitkin Bois-Guilbertin helpommin taipumaan; sillä hokevatpa ihmiset, että tuonne preceptorio-kartanoon kokoontuneet kirotut nasarealaiset eivät ole yksimielisiä. Hämmentykööt heidän hankkeensa ja kääntykööt heidän omaksi häpeäkseen! — Mutta sinä, veljeni, tule sitten palatessasi takaisin minun luokseni niinkuin isäsi taloon ja tuo minulle tietoa asiasi menestymisestä. Ja hartaasti toivon, että tuot silloin tullessasi Rebekan. Hän se on käynyt opissa viisaan Mirjamin luona, jonka lääkärintaitoa pakanat soimasivat noituudeksi.»

Iisak sanoi ystävällensä jäähyväiset ja saapui noin tunnin ajan ratsastettuansa Templestowen preceptorio-kartanon edustalle.

Temppeliherrojen kartano seisoi keskellä ihania niittyjä ja laidunmaita, jotka edellinen hurskas preceptori oli lahjoittanut säädylleen. Kartano oli vahvasti muureilla varustettu; tätä toimenpidettä eivät temppeliritarit koskaan laiminlyöneet, ja Englannin silloinen rauhaton tila tekikin sen vallan tarpeelliseksi. Laskusiltaa vartioi kaksi mustapukuista peitsimiestä. Toisia, samassa synkässä asussa, astuskeli hitaasti, kuin hautajaissaatossa, edestakaisin muurilla — he näyttivät pikemmin haamuilta kuin sotureilta. Kaikilla veljeskunnan alemmilla palvelijoilla oli tällainen puku. Ennen oli heilläkin, niinkuin ritareilla sekä asemiehillä, ollut valkeat vaatteet. Mutta ne olivat muutetut sen jälkeen, kun Palestiinan vuoristossa parvi valeveljiä, jotka sanoivat itseänsä myös temppeliritareiksi ja olivat säädylle suureksi häpeäksi, oli niitä käyttänyt väärin. Jokunen ritari astui aika ajoin pihan poikki, puettuna valkeaan viittaansa, pää kumarruksissa ja käsivarret ristissä. Jos heitä sattui kaksi vastakkain, niin he tervehtivät toisiansa äänettömällä, juhlallisella päännyökkäyksellä. Semmoinen oli heidän tapansa, joka perustui raamatunlauseisiin: »paljon puhellessasi et voi välttää syntiä» ja »elämä ja kuolema riippuu kielestä». Sanalla sanoen temppeliritariston kova, munkkimainen elämäntapa näytti nyt Templestowessa uudestaan päässeen valtaan Luukas Beaumanoirin ankaran valvonnan alla.

Iisak pysähtyi portille, koettaen arvailla, miten hän kartanon asukkaille mieluisimmalla tavalla pyrkisi sisään. Sillä hän tiesi hyvin, että ritaristossa uudestaan herännyt ankaruus oli hänen onnettomalle kansalleen yhtä vaarallinen kuin tähän saakka oli ollut heidän hillitsemätön irstaisuutensa. Hän tiesi nyt tulevansa inhotuksi ja poljetuksi uskontonsa tähden, samoinkuin hän sitä ennen rikkautensa vuoksi oli ollut armottoman sorron alainen.

Luukas Beaumanoir käveli par'aikaa preceptorio-kartanon pienessä puutarhassa, joka oli ulkomuurin sisäpuolella. Suurmestari piti siellä murheellista ja salaista keskustelua erään säätyveljensä kanssa, joka hänen seurassaan oli tullut Palestiinasta.

Suurmestari oli jo vanhahko mies, sitä todistivat hänen harmaa partansa ja tuuheat, harmaat kulmakarvansa. Näiden varjon alta silmät kuitenkin yhä vielä säihkyivät nuorekkaina; niiden tulta ei vanhuuskaan ollut saanut sammutetuksi. Suurmestari oli aikanaan ollut mainio sodankävijä, ja hänen tylyissä, laihoissa kasvoissaan kuvastui yhä vielä sotilaan pelottomuutta. Hän oli myös aina ollut ankara lihansakiduttaja; selvänä osoituksena siitä oli paljosta paastoamisesta kulmikkaaksi muuttunut kasvojen muoto ja niistä loistava itsetyytyväisen hurskastelijan hengellinen ylpeys. Tähän muodon ankaruuteen yhdistyi kuitenkin myös jotakin majesteetillista, jaloa. Se johtui epäilemättä siitä, että hän virkaominaisuudessaan oli saanut ruhtinailta ja kuninkailta arvonosoituksia ja että hän oli tottunut itsevaltiaana hallitsemaan niitä uljaita, korkeasukuisia ritareita, jotka olivat hänen veljeskuntansa lain alaisia. Hänen vartalonsa oli kookas ja hän piti sitä vielä pystyssä ja suorana, antamatta iän ja vaivan kuorman painaa sitä alas. Hänen valkean viittansa kuosi oli tarkasti säännönmukainen, tehty aivan Pyhän Bernhardin käskyjen mukaan. Se oli juuri yhtä pitkä kuin mieskin, ja vasemmalla olkapäällä näkyi säädyn tunnusmerkki, punaisesta verasta leikattu kahdeksankulmainen risti. Tavanmukaista kärpän- tai oravannahkaista päärmettä ei ollut koristamassa viittaa; mutta suurmestarin ikä oikeutti hänet käyttämään viitassaan hienosta lampaannahasta valmistettua vuoria. Kädessä hänellä oli omituinen abacus eli virkasauvansa, joka oli nähtävänä kaikissa temppeliherrojen kuvissa. Sauvan ponnessa oli ympyriäinen kisko, johon temppeliritariston risti oli piirretty ympyrän sisään. Tämän korkean herran seuralainen oli melkein samanlaisessa puvussa; mutta hänen nöyrä alamaisuutensa päällikköä kohtaan osoitti, etteivät he olleet yhdenvertaiset muussa kuin vaatetuksessa. Preceptori — se oli toisen miehen arvo — ei astunut suurmestarin rinnalla, vaan pysyttäytyi sen verran jäljempänä, että suurmestari päätään kääntäen saattoi puhella hänelle.

»Konrad», lausui Luukas de Beaumanoir, »rakas sota- ja kärsimyskumppanini, vain sinun uskolliselle sydämellesi voin ilmaista suruani. Sinulle yksin voin sanoa, kuinka usein, sen jälkeen kuin tulin tähän maahan, olisin jo tahtonut vaipua maan alle ja päästä hurskasten seuraan. Minun silmäni eivät ole tässä Englannissa nähneet mitään, johon ne voisivat ilolla kiintyä, lukuunottamatta veljiemme hautoja temppelikirkkomme raskaan kaarikaton alla, tuolla komeassa pääkaupungissa. Voi, uljas Robert de Ros! huusin sydämessäni katsellessani noiden puhtaitten ristinsoturien kuvia, jotka ovat veistetyt hautakiviin. Voi, jalo Wilhelm de Mareschal! Avatkaa marmorikammionne ja päästäkää viereenne lepäämään väsynyt veli, joka mieluummin taistelisi sataatuhatta pakanaa vastaan kuin näkee säätynsä turmion.»

»Se on aivan totta», vastasi Konrad Mont-Fitchet; »se on liiankin totta. Täällä Englannissa veljemme rikkovat sääntöjä vielä julkeammin kuin Ranskassa.»

»Siitä syystä, että he täällä ovat rikkaammat», vastasi suurmestari. »Älä pane pahaksi, veljeni, vaikka joskus kehuisin itseäni. Sinä tiedät, minkälaista elämää olen elänyt, pitäen vaaria jok'ainoasta sääntöjemme kirjaimesta — olen taistellut sekä ruumiillisia että ruumiittomiakin perkeleitä vastaan — olen tuon kiljuvan jalopeuran, joka käy ympäri etsien, kenet se saisi niellä, iskenyt maahan, missä ikinä vain olen sen kohdannut, niinkuin uljaan ritarin ja jumalisen pappismiehen sopii, —olen täyttänyt sen käskyn, jonka Pyhä Bernhard antoi meille sääntöjemme viidennessäviidettä luvussa: Ut Leo semper feriatur.[36] Mutta pyhän temppelin nimessä, jonka puolesta kiivastellessani olen kuluttanut oloni ja eloni ja itse luitteni ytimen ja voimankin — tämän pyhän temppelin kautta vannon ja lausun: paitsi sinua ja muutamia harvoja muita, jotka noudatatte ankaraa elämää, en näe veljiemme parissa ainuttakaan, jota sieluni tahtoisi halata pyhällä veljen nimellä. Mitä lakimme säätää, ja kuinka veljemme sen sääntöjä tottelevat? Se kieltää heitä pitämästä turhanaikaisia, maallisia koristuksia; he eivät saa panna sulkatupsua kypäräänsä eikä kultasiloja jalustimiinsa tai hevostensa suitsiin. Mutta ketkäpä toiset nyt keikaroivat niin koreissa ja kirjavissa vaatteissa kuin temppelin köyhät soturit? — Lakimme kieltää heitä pyytämästä lintuja toisen linnun avulla, ampumasta otuksia käsi- tai varsijousella, toitottamasta metsätorvella ja kannustamasta hevosiansa pyydettävän otuksen jälkeen. Mutta kukapa tähän aikaan on kerkeämpi kuin temppeliherrat, kun on kysymyksessä koirilla tai haukalla metsästäminen tai muut joutavat pyydystykset saloilla ja vesillä? —Laki kieltää heitä lukemasta muuta kuin semmoisia pyhiä lukuja, joita he sitten lepohetkinänsä voivat ulkomuistista lausua. Mutta voi! Heidän korvansa ovat avoinna jokaisen kiertelevän laulusepän jutuille, ja heidän silmänsä tutkivat ahkerasti joutavia lemmentarinoita. — Laki määrää, että heidän pitää juurtajaksain hävittää kaikki noituus sekä väärät opit. Voi! Soimataanhan heitä siitä, että he muka tutkivat juutalaisten kirottuja kabbala-salaisuuksia ja pakanallisten saraseenien loitsutaitoa. — Yksinkertainen ruoka on heille säädetty: juuria, kaaliksia, puuroa. Liha on sallittu vain kolmena päivänä viikossa, sillä lihansyömisen tapa turmelee häpeällisesti ruumista. Mutta katsopas, kuinka heidän pöytänsä painuvat herkkujen alla! Vesi on heille määrätty juomaksi, mutta nytpä jokaisen viinaveikon paras kerskaus on se, että hän jaksaa juoda 'kuin temppeliherra!' — Ja yksinpä tämä puutarhakin, joka on täynnä harvinaisia, itämailta tuotuja puita ja yrttejä, näyttää pikemminkin uskottoman emiirin haaremipuistolta kuin semmoiselta paikalta, missä kristityt munkit kasvattavat vaatimattomia vihanneksiansa. — Ja voi, Konrad, kunpa sääntöjen rikkominen edes pysähtyisi tähän! Hyvinhän tiedät, että meidän seurastamme kiellettiin nekin jumaliset vaimot, jotka alussa kuuluivat sisarina pyhitettyyn säätyymme. Sillä, sanoo kuudesviidettä luku, ikivihollinen on naisseuran avulla saanut monta sielua poikkeamaan paratiisin tieltä. Ja viimeisessä luvussa, jonka säätymme perustaja lisäsi ikäänkuin päätekiveksi kokoonpanemaansa puhtaaseen, saastuttamattomaan oppiin, on sanottu, ettemme saa edes omille sisarille emmekä äidillekään antaa rakkauden suuteloa — ut omnium mulierum, fugiantur oscula (jotta kaikki naisten suuteleminen vältettäisiin). — Minua hävettää mainitessani — hävettää muistellessanikin sitä tapojen turmelusta, joka nykyjään on meidät upottanut kuin tulvavesi. Meidän puhdassydämisten perustajaimme, Hugo de Payenin ja Gottfrid de Saint-Omerin sielut sekä niiden siunattujen seitsemän miehen, jotka kaikkein ensimmäisinä tekivät liiton, antautuen elinajakseen temppelin palvelukseen, niiden kaikkien sielut eivät saa rauhassa nauttia paratiisin iloakaan tämän turmeluksen vuoksi. Minä olen nähnyt heidät, Konrad, yöllisissä ilmestyksissä: — heidän pyhät silmänsä vuodattivat kyyneleitä heidän veljiensä syntien ja hullutusten tähden ja sen inhoittavan häpeällisen irstauden vuoksi, missä heidän veljensä rypevät. 'Beaumanoir', he lausuivat, 'sinä nukut — herää! Tahrattu on temppelin rakennus yhtä ilkeällä saastalla kuin se, minkä muinoin pitalitautiset jättivät talojen seiniin. Ristin soturit, joiden tulisi karttaa vaimon katsetta yhtä tarkoin kuin basiliskin silmää, elävät julkisessa synnissä, eivätkä ainoastansa oman kansansa naisten, vaan myös kirottujen saraseenien ja vielä kovemmin kirottujen juutalaisten tyttärien kanssa. Beaumanoir, sinä nukut — herää ja kosta meidän puolestamme! — Tapa syylliset, niin miehen- kuin vaimonpuoletkin! — Ota käteesi Phineaan tulisoihtu!' — Näky katosi, Konrad, mutta herätessäni kuulin vielä heidän rautaisten pukujensa kalisevan ja näin heidän valkeiden viittojensa liehuvan. — Ja minä aionkin tehdä niinkuin he käskivät, minä tahdon puhdistaa temppelirakennuksen! Saastaiset kivet, joihin rutto on tarttunut, tahdon murtaa irti ja viskata pois.»

»Mutta muistakaa kuitenkin, arvoisa isä», vastusteli Mont-Fitchet, »että tämä saastaisuus on pitkän ajan ja tottumuksen kautta kovasti piintynyt kiinni. Olkaa siis puhdistustoimessanne yhtä varovainen kuin oikea ja viisas.»

»Ei, Mont-Fitchet», vastasi ankara vanhus, »puhdistus on tehtävä äkisti ja kovasti — meidän veljeskuntamme on par'aikaa kohtalonsa ratkaisevassa käänteessä. Edeltäjiemme kohtuus, itsensäkieltämys ja jumalisuus taivutti puoleemme monta mahtavaa ystävää — nykyinen uhka-ylpeytemme, rikkautemme ja ylellisyytemme ovat nostaneet meitä vastaan monta voimallista vihamiestä. Meidän pitää masentaa tämä uhka-ylpeys, joka hallitsijoita loukkaa — meidän pitää luopua tästä rikkaudesta, joka on heille kiusauksena — meidän pitää puhdistaa tuo irstainen elämä, joka meitä häpäisee koko kristikunnan silmissä. Taikka muuten käy niin — muista sanojani — että temppeliherrojen sääty hävitetään peräti, niin ettei sen paikkaakaan enää löydetä kansojen keskellä.»

»Jumala varjelkoon meitä niin julmasta kohtalosta!» sanoi preceptori.

»Amen» lausui suurmestari juhlallisesti; »mutta se apu on meidän itsemme ansaittava. Sen sanon sinulle, Konrad: tämän sukukunnan häijyyttä eivät maan eivätkä taivaan vallat voi enää kauemmin kärsiä. Tietoni siitä on varma. Perustus, jolla temppelimme seisoo, on jo salakaivauksilla heikonnettu, ja mitä enemmän me rakennustamme koroitamme, sitä pikemmin se on vajoava syvyyteen. Meidän on palattava takaisin entisille jäljillemme ja osoittauduttava totisiksi ristin sankareiksi, uhraten virkamme tähden himomme ja syntiset huvituksemme, vieläpä mukavan elämämme ja lepomme ja luonnolliset taipumuksemmekin. Meidän tulee elämässämme aina muistaa, että moni huvitus, vaikka se muille ihmisille saattaa olla luvallinen, on kielletty siltä, joka vannotulla valalla on sitoutunut temppelin palvelukseen.»

Hänen näin puhuessaan astui puutarhaan asemies, puettuna risaisiin vaatteisiin (sillä tähän pyhään veljeskuntaan pyrkivät käyttivät koetusaikanansa ritarien kuluneita vaatteita). Syvään kumarrettuansa suurmestarille hän seisoi ääneti, odotellen lupaa, ennenkuin uskalsi ruveta puhumaan asiaansa.

»Eikö nyt näytä paljoa sopivammalta», virkkoi suurmestari, »kun tämä Damian tällä tavoin, kristillisen nöyryyden puvussa ja alamaisen äänettömänä, astuu päämiehensä eteen, kuin pari päivää sitten, jolloin sama hupsu narri keikkaroi kirjavissa vaatteissa ja pieksi kieltään ketterästi ja rohkeasti kuin papukaija? — Puhu, Damian, minä sallin sen — mitä asiaa sinulla on?»

»Tuolla portin edustalla seisoo muuan juutalainen, jalo ja kunnianarvoisa isä», vastasi asemies; »hän pyrkii veli Brian de Bois-Guilbertin puheille.»

»Oikein teit, kun toit siitä minulle tiedon», lausui suurmestari. »Kun minä olen läsnä, ei preceptorikaan ole muuta kuin tavallinen temppeliritari, joka ei saa noudattaa omaa, vaan ainoastaan herransa tahtoa. Sillä sanoohan Raamattu: 'Kuulla ja totella on yhtä.' — Minä huomaan erittäin tärkeäksi pitää tuon Bois-Guilbertin toimia silmällä», lisäsi hän kääntyen puhetoverinsa puoleen.

»Häntä kehutaan uljaaksi ja urhoolliseksi», sanoi Konrad.

»Ja syystäkin», virkkoi suurmestari. »Urhoollisuus on ainoa avu, jossa emme ole luopuneet edeltäjiemme, ristin sankarien, hyvistä avuista. Mutta meidän säätyymme antautuessaan oli veljemme Brian suutuksissaan häntä kohdanneesta petoksesta. Meidän valaamme vannomaan ja maailmasta luopumaan ei häntä yllyttänyt, pelkäänpä pahoin, todellinen sielun tarve, vaan hetkellinen vihastus, joka taivutti hänet lihansakieltämiseen. Ja sitten on hänestä tullut kiivas ja uupumaton levonhäiritsijä, napisija ja salahankkeilija ja kaikkien niiden johtaja, jotka minun valtaani vastustavat. Hän ei huomaa, että sauva ja keppi ovat annetut suurmestarille vallan merkiksi — sauva tukemaan heikkojen voimattomuutta, keppi syyllisiä kurittamaan. — Damian», hän lisäsi, »tuo se juutalainen tänne eteeni.»

Syvään kumarrettuaan asemies poistui ja palasi muutamien minuuttien kuluttua tuoden Iisak Yorkilaisen kanssaan. Eipä olisi alaston orjakaan astuessaan mahtavan kuninkaan tuomioistuimen eteen voinut osoittaa alamaisempaa nöyryyttä ja suurempaa pelkoa kuin juutalainen lähestyessään suurmestaria. Kun hän oli tullut kolmen kyynärän päähän, Beaumanoir viittasi sauvallaan, ettei hän saisi astua likemmäksi. Juutalainen laskeutui polvilleen ja löi otsansa maahan nöyryytensä osoitukseksi. Sitten hän nousi jälleen ja seisoi nyt temppeliherrojen edessä käsivarret ristissä, pää kumartuneena rinnalle, osoittaen koko ryhdillään itämaisen orjan matelevaa alamaisuutta.

»Damian», sanoi suurmestari, »mene tiehesi ja aseta muutamia sotureita saapuville, jos äkisti kutsuisin. Äläkä salli kenenkään päästä tähän puutarhaan, ennenkuin me poistumme.» Asemies kumarsi ja läksi.

»Juutalainen», jatkoi ylpeä vanhus, »huomaa, mitä sanon. Minun säätyni ja arvoni ei salli minun pitkälti keskustella kanssasi, eikä tapanani ole muidenkaan ihmisten kanssa tuhlata sanojani tai aikaani. Sentähden vastaa lyhyesti kysymyksiini ja katso, että sanasi ovat totiset. Sillä jos sinun kielesi latelee minulle valhetta, revitän sen ulos jumalattomasta suustasi.»

Juutalainen oli puhumaisillaan, mutta suurmestari jatkoi:

»Vaiti, uskoton! — ei sanaakaan minun läsnäollessani, paitsi kun vastaat kysymyksiini. — Mitä sinulla on tekemistä veljemme Brian de Bois-Guilbertin kanssa?»

Iisakin hengitystä ahdisti pelko ja epäilys. Jos hän kertoi asiansa, voitiin se kenties selittää ritariston häpäisemiseksi. Mutta jollei hän tuonut sitä ilmi, niin mitenkä hän sitten taisi toivoakaan tyttärensä vapaaksi saamista? Beaumanoir huomasi hänen kauhean pelkonsa ja armollisesti rauhoitti häntä vähäisen.

»Juutalainen», sanoi hän, »älä pelkää kurjan henkesi vuoksi, jos vain totuudenmukaisesti puhut asiasi. Minä kysyn vielä kerran: mitä sinulla on tekemistä Brian de Bois-Guilbertin kanssa?»

»Minä toin», änkytti juutalainen, »jos te, arvoisa ja urhoollinen herra sallitte, mainitulle kelpo ritarille kirjeen Aymerilta, Jorvaulx'in luostarin abotilta.»

»Enkö sanonut, Konrad, että nykyiset ajat ovat turmion aikaa?» virkkoi suurmestari. »Cistersiläismunkki lähettää kirjeen temppelin soturille eikä keksi sopivampaa sanansaattajaa kuin uskottoman juutalaisen! —Anna kirje tänne.»

Juutalainen päästi vapisevin käsin auki armeenialaisen päähineensä poimut, johon hän paremmaksi varmuudeksi oli tallettanut abotin kirjeen. Kättänsä kurottaen ja selkäänsä notkistaen hän astui sitten lähemmäksi antaaksensa sen tylyn kysyjän haltuun.

»Seis, koira!» huusi suurmestari. — »Minä en koske uskottomiin muuten kuin miekallani. Konrad, ota sinä kirje juutalaiselta ja anna minulle.»

Tällä tavoin saatuaan kirjeen käsiinsä Beaumanoir tarkasteli sitä ulkopuolelta ja rupesi sitten ratkomaan rihmoja, joilla se oli kiinni sidottu. »Arvoisa isä», esteli Konrad, vaikka hyvin nöyrästi, »ettehän toki rikkone sinettiä?»

»Enkö rikkoisi sinettiä?» vastasi Beaumanoir vetäen kulmakarvansa ryppyyn. »Eikö ole kirjoitettu neljännessäkymmenennessätoisessa luvussa, De lectione literarum — kirjeitten lukemisesta — ettei kukaan temppeliritari saa ottaa vastaan kirjettä, ei edes isältänsä, näyttämättä sitä suurmestarille ja lukematta sitä hänen läsnäollessaan?»

Hän silmäsi sitten kiireesti kirjeen läpi, jolloin hänen kasvoillaan kuvastui hämmästystä ja inhoa. Hän luki sen vielä toistamiseen hitaammin. Sitten hän, toisella kädellään ojentaen pergamentin Konradille ja toisella keveästi sivaltaen sitä huusi: »Kas tässäpä on oivallinen kirjeenvaihto kahden kristityn miehen välillä, jotka kumpainenkin ovat hengellisten veljeskuntien korkeavirkaisia jäseniä! —Milloin, vanhurskas Jumala», hän lausui juhlallisesti kääntäen silmänsä taivaaseen päin, »sinä tulet tänne erottamaan nisut akanoista?»

Mont-Fitchet otti kirjeen päämieheltään ja rupesi sitä lukemaan. »Lue ääneen, Konrad», käski suurmestari — »ja sinä (Iisakille) kuuntele, mitä se sisältää, sillä me tahdomme sitten kuulustella, mitä sinä siitä tiedät.»

Konrad luki kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

»Aymer. Jumalan armosta Pyhälle Maarialle pyhitetyn Jorvaulx'in Cistersiläisluostarin abotti, herra Brian de Bois-Guilbertille, pyhän temppeliritariston jäsenelle toivottaen terveyttä sekä kuningas Bakkuksen ja rouva Venuksen lahjoja. Mitä meidän nykyiseen tilaamme tulee, rakas veli, olemme me vankina eräitten miesten luona, jotka eivät pelkää lakia eivätkö Jumalaakaan ja jotka ovat rohjenneet ottaa meidät kiinni ja vaatia meiltä lunnaita. Täällä me olemme saaneet kuulla Front-de-Boeufin surkeasta lopusta sekä myös siitä, että sinä olet päässyt pakoon tuon ihanan juutalaisnoidan kanssa, jonka mustat silmät ovat sinut lumonneet. Sydämestä iloitsemme pelastuksestasi; mutta samalla pyydämme, että olisit varovainen tekemisissäsi tämän uuden Endorin noidan kanssa. Sillä minä olen salaisesti saanut varman tiedon siitä, että teidän suurmestarinne, joka ei piittaa hituistakaan kirsikanvärisistä poskista tai mustista silmistä, on tulossa tänne Normandiasta, vahvasti aikoen tehdä lopun teidän iloistanne ja oikaista teidän hairahduksianne. Sentähden pyydän sydämestäni, että olisit varoillasi ja valvoisit, niinkuin pyhä Raamattu sanoo: Invenientur vigilantes. Ja tytön isä, tuo rikas Yorkin juutalainen, on pyytänyt minua kirjoittamaan sinulle hänen puolestaan. Sentähden annoin hänelle tämän kirjeen totisesti neuvoen ja hartaasti kehoittaen sinua, että päästäisit neitosen vapaaksi lunnaista, jotka hänen isänsä tahtoo pulittaa sinulle arkustaan niin runsaasti, että sillä saisit vaikka viisikymmentä muuta neitosta, joista ei ole yhtä suurta vaaraa. Ja toivon minäkin saavani niistä osani, kun taas kerran istumme iloisesti yhdessä, uskollisina veikkoina, eikä viinimaljaakaan saa silloin puuttua. Sillä kuinka Raamatussa onkaan kirjoitettu: Vinum laetificat cor hominis — viini saattaa ihmisen sydämen iloiseksi — ja toisessa paikassa: Rex delectabitur pulchritudine tua — Kuningas on iloitseva kauneudestasi.

»Siihen iloiseen jälleen tapaamiseen saakka sanon sinulle jäähyväiset. Kirjoitettu tässä ryövärin luolassa aamumessun aikana.»

Aymer Pr. S. M. Jorvolciensis.

»Jälkikirjoitus. Enpä ole saanutkaan kauan pitää kultavitjojasi. Ne koristavat nyt metsävoron kaulaa ja niistä nyt riippuu pilli, jolla hän kutsuu koiriansa kokoon.»

»Mitä sinä tästä sanot, Konrad?» virkkoi suurmestari. »Ryövärien luolassa! Sopiva asuntopaikka todellakin tämänkaltaiselle abotille. Ei olekaan ihme, että Jumalan käsi rankaisee meitä ja että Pyhällä Maalla uskottomat valloittavat meiltä kaupungin toisensa, maapalstan toisensa perästä, kun meidän papistossamme on sentapaisia miehiä kuin tuo Aymer. Ja mitäpä hän tarkoittanee, sen tahtoisin tietää, tuolla uudella Endorin noidalla?» kysyi hän vähän hiljaisemmalla äänellä kumppaniltaan.

Konrad (kenties omastakin kokemuksestaan) tunsi paremmin kuin hänen esimiehensä silloiset rakkausseikkailut. Hän siis osasi selittää tuon lauseen, joka pani suurmestarin aivot pyörälle, sanoen sen olevan semmoisen puheenparren, joita maalliset miehet käyttivät jalkavaimoistaan. Mutta se selitys ei tyydyttänytkään sokeauskoista Beaumanoiria.

»On siinä jotakin pahempaakin, kuin mitä sinä arvaat, Konrad; sinun viaton älysi ei voi ulottua tämän pahuuden perimmäiseen syvyyteen. Tämä Rebekka Yorkilainen on ollut opissa Mirjamin luona, josta olet kuullut puhuttavan. Saatpa nähdä, että juutalainen itsekin sen myöntää.» —Sitten taas kääntyen Iisakin puoleen hän ääneensä lisäsi: »Sinun tyttäresi siis on Brian de Bois-Guilbertin vankina?»

»Niin on, korkea-arvoinen ja urhoollinen herra», sammalsi Iisak raukka, »ja maksaisin niin suuret lunnaat kuin vain köyhä mies — —»

»Vaikene!» tiuskaisi suurmestari. »Tämä tyttäresi on harjoittanut lääkärintaitoa, eikö niin?»

»On kyllä, armollinen herra», vastasi juutalainen rauhoittuneena; »ja ritarit sekä vapaat talonpojat, asemiehet ja orjat siunaavat sitä kallista lahjaa, jonka Jumala on hänelle suonut. Moni ihminen voi todistaa parantuneensa taudista tyttäreni avulla, kun jo kaikkea muuta ihmistaitoa oli turhaan koetettu. Mutta Jaakobin Jumalan siunaus vaikutti tyttäressäni.»

Beaumanoir kääntyi Mont-Fitchetin puoleen tylysti hymyten. »Näetkö, veljeni», hän virkkoi, »kuinka kaikkinielevä vihollinen osaa meitä ihmisiä pettää! Katsopas, millä syötillä hän sieluja onkii antaen lyhyen maallisen elämän jatkon iankaikkisen autuuden hinnasta. Totta puhuu siunattu lakimme, kun käskee: Semper percutiatur leo vorans — Aina lyötäköön jalopeura, joka kaikki nielee. — Ylös jalopeuran kimppuun! Lyökäämme hävittäjä maahan!» huusi hän heiluttaen korkealle salavoimaista sauvaansa, ikäänkuin peloittaakseen pimeyden valtoja. —»Tyttäresi epäilemättä parantelee tauteja», lisäsi hän kääntyen juutalaisen puoleen, »loitsusanoilla ja muilla taikakeinoilla.»

»Ei suinkaan, korkea-arvoinen ja urhoollinen herra», vastasi Iisak, »vaan pääasiallisesti ihmeellisen voimallisella voiteella.»

»Mistä hän on oppinut sen salaisuuden?»

»Hän sai sen», vastasi Iisak vastahakoisesti, »Mirjamilta, eräältä meidän kansamme viisaalta vaimolta.»

»Ahaa, kavala juutalainen!» tiuskaisi suurmestari; »eikö se ollut sama noita-akka Mirjam, jonka inhoittavasta loitsutaidosta maine on levinnyt yli kaikkien kristittyjen maiden?» huusi hän ristien silmänsä. »Hänen ruumiinsa poltettiin lavalla, ja hänen tuhkansa ripoiteltiin kaikkien neljän tuulen vietäväksi. Ja samaten käyköön myös minulle ja minun säädylleni, jollen tee samaa ja vielä pahempaakin hänen oppilaallensa! Minä häntä opetan loitsuilla ja salatiedoilla lumoamaan pyhän temppelin sotureita! — Damian, hoi! Potkaise tämä juutalainen ulos portista —ammu hänet kuoliaaksi, jos hän vastustaa tai yrittää palata takaisin. Hänen tyttärensä kohtalon me määräämme sillä tavalla kuin kristillinen lakimme ja korkea virkamme vaativat.»

Iisak-raukka ajettiin siis kiireesti ulos preceptorio-kartanosta; hänen hartaita pyyntöjänsä ei otettu kuuleviin korviin eikä myöskään auliita tarjouksiansa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin palata rabbiinin taloon, jonka ystävän avulla hän toivoi saavansa kuulla, mikä kohtalo tulisi hänen tyttärensä osaksi. Tähän asti oli hän pelännyt vahinkoa hänen kunnialleen; mutta nyt häntä vapisutti se pelko, että Rebekka tulisi tapetuksi. Sillävälin suurmestari kutsui Templestowen preceptorin eteensä.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Albert Malvoisin, Templestowen kartanon preceptori, oli saman Filip Malvoisinin veli, josta on jo joskus ollut puhetta tässä kertomuksessa. Hänkin oli niinkuin tämä veljensä Brian de Bois-Guilbertin liittolainen.

Niiden irstastapaisten, jumalattomien miesten joukossa, joita temppeliritaristossa oli kovinkin monta, oli Albert Malvoisin pahimpia. Mutta hän ynnä uljas Bois-Guilbert erosivat siinä suhteessa toisistaan, että hän osasi ulkokultaisuuden hunnulla peittää häijyt tapansa ja kunnianhimoiset pyyteensä sekä ulkonaisesti teeskennellä ankaraa jumalisuutta, vaikka hän sitä salaa pilkkailikin. Jollei suurmestari olisi niin äkkiarvaamatta saapunut paikalle, ei hän Templestowessa olisi saanut nähdä hienointakaan merkkiä kurin heikontumisesta. Ja nytkin, vaikka hän ei ollut osannut kyllin ajoissa valmistautua ja oli jossakin määrin tullut itse teosta tavatuksi, Albert Malvoisin oli niin nöyrästi ja niin silminnähtävän katuvaisena kuunnellut päämiehensä moitteita ja niin joutuisasti parantanut kaikki moitteenalaiset asiat, — hän oli sanalla sanoen osannut antaa kartanolleen ja sen asukkaille, jotka äsken vielä eivät tietäneet muusta kuin huvituksista ja hekumasta, niin jumalisen ja ankaran ulkomuodon, — että Luukas Beaumanoir oli jo alkanut uskoa preceptoria kunnollisemmaksi mieheksi, kuin mitä hän ensisilmäyksellä kartanon ulkoasusta olisi voinut päättää.

Mutta tämä suurmestarin parempi ajatus oli nyt taas suuresti muuttunut, kun tuli tietyksi, että Albert oli vastaanottanut tähän hengelliseen kartanoon vangitun juutalaisnaisen, joka, niinkuin syytä oli pelätä, taisi olla toisen temppeliritarin jalkavaimo. Tavattoman ankaralla katsannolla otettiin siis Albert vastaan, kun hän astui suurmestarin eteen.

»Tässä kartanossa, joka on temppeliritariston toimia varten pyhitetty», lausui suurmestari tylyllä äänellä, »kuuluu olevan juutalaisnainen, jonka eräs uskonveljistämme on tuonut tänne teidän luvallanne, herra preceptori.»

Albert Malvoisin oli aivan yllätettynä ja hämillään. Sillä Rebekka-parka oli talletettu syrjäiseen, salaiseen kammioon, ja tarkasti oli pidetty vaaria siitä, ettei kukaan saisi tietoa hänen läsnäolostansa. Preceptori näki Beaumanoirin silmistä, että turmio oli tarjona hänelle sekä Bois-Guilbertille, jollei hän osaisi väistää tätä uhkaavaa myrskyä.

»Miksi olet ääneti?» kysyi suurmestari uudelleen.

»Onko minun sallittu vastata?» vastasi preceptori kaikkein alamaisinta nöyryyttä teeskennellen, vaikka hän itse asiassa tällä vastauksellaan tahtoi saada aikaa koota ajatuksiaan.

»Puhu, minä sallin sen», lausui suurmestari — »puhu ja sano, tunnetko tätä lukua pyhissä säännöissämme: de commilitonibus Templi in sancte civitate, qui cum miserrimis mulieribus versantur, propter oblectationem carnis; — Pyhässä kaupungissa olevan temppelin sotureista, jotka lihallisessa himossaan seurustelevat mitä kurjimpien vaimojen kanssa.»

»Tunnen kyllä, kunnioitettava isäni», vastasi preceptori. »Kuinka olisin voinutkaan kohota virkaani tuntematta tätä sääntöä, joka sisältää lakimme ankarimman kiellon.»

»Kuinka sitten, minä kysyn sitä vielä kerran, olet sallinut erään veljemme tuoda tänne jalkavaimonsa, vieläpä juutalaisen noidan, tämän pyhän paikan häväistykseksi ja saastutukseksi?»

»Juutalaisen noidanko!» toisti Albert Malvoisin. »Hyvät enkelit varjelkoot!»

»Niin juuri, veli, juutalaisen noidan!» lausui suurmestari ankaralla äänellä. »Niin juuri minä sanon. Uskallatko kieltää, että Rebekka, tuon kurjan koronkiskurin Iisak Yorkilaisen tytär ja tuon ilkeän noita-akan Mirjamin opetuslapsi asuu nyt — hävettääpä jo sitä mainitessa ja ajatellessakin! — tässä sinun preceptorio-kartanossasi?»

»Teidän viisautenne, arvokas isä», vastasi preceptori, »on nyt poistanut pimeyden, joka peitti ymmärrystäni. Suurestihan minä jo ihmettelin, kuinka niin kelpo ritari kuin Brian de Bois-Guilbert oli voinut niin mielettömästi ihastua tämän naikkosen muotoon. Ja minä puolestani olen vain senvuoksi sallinut tälle sijaa tässä kartanossa, että siten estäisin heidän alkavaa rakkauttaan, joka muuten olisi yhä kiihtynyt ja saattanut meidän urhoollisen, jumalisen veljemme lankeemukseen.»

»Eikö heidän välillään siis ole vielä tapahtunut mitään, jolla hän olisi valaansa rikkonut?» kysyi suurmestari.

»Mitä! Näidenkö kattojen alla?» huudahti preceptori ristien silmiään. »Pyhä Magdaleena ja kaikki kymmenentuhatta neitsyttä varjelkoot! — Ei! Jos tein väärin ottaessani tytön vastaan tähän huoneeseen, niin syynä on ollut se hairahduttava toivo, että sillä keinoin voisin lopettaa veljemme hullun ihastuksen juutalaistyttöön. Sillä tämä rakkaus oli mielestäni niin hurja ja epäluonnollinen, etten voinut arvella sitä muuksi kuin hulluuden puhdin synnyttämäksi, jota pikemmin tuli sääliä kuin moittia. Mutta kun teidän viisautenne nyt on keksinyt tuon juutalaisnaikkosen olevan ilkeän noidan, niin lieneekin siinä seikassa täysi selitys Bois-Guilbertin hulluuteen.»

»Niin onkin! — Niin onkin!» vahvisti Beaumanoir. »Näetkös, veli Konrad, kuinka vaarallista on antaa perään saatanan ensimmäisillekin houkutuksille ja mairitteluille! Me katselemme naista ainoastaan silmän nautinnon vuoksi ja ihaillaksemme hänen kauneuttansa ihmisten tavalla puhuen. Ja ikivanha perivihollisemme, kaikki nielevä jalopeura saa sillä tavoin vallan meidän sielujemme ylitse ja saa sitten taikakeinoilla ja loitsimisilla aikaan sen, minkä ensin meidän turhamaisuutemme ja hulluutemme oli vain alulle pannut. Saattaa tosin olla, että veljeämme Bois-Guilbertiä tässä asiassa pikemmin tulee sääliä kuin kovasti rangaista, että sauvan tuki on tässä enemmän paikallaan kuin kepin kuritus ja että meidän kehoituksemme sekä rukouksemme vielä voivat vapahtaa hänet siitä hullutuksesta ja palauttaa hänet veljien seuraan.»

»Kovin surkeaa se olisikin», virkkoi Konrad Mont-Fitchet, »jos pyhä veljeskuntamme kadottaisi yhden parhaista peitsimiehistään juuri nyt, kun ritaristomme kipeimmin tarvitsee poikiensa apua. Kolmesataa saraseenia on Bois-Guilbert omalla kädellänsä tappanut.»

»Näiden kirottujen koirien veri», lausui suurmestari, »on oleva makeana ja suotuisana uhrina pyhille miehille ja enkeleille, joita he pitävät halpana. Ja näiden pyhien miesten sekä enkelien avulla me saamme rikotuksi sen loitsun ja lumouksen, johon veljemme on takertunut kuin verkkoon. Hän on repäisevä poikki tämän Delilan paulat, samoin kuin Simson katkaisi molemmat uudet köydet, joilla filistealaiset olivat sitoneet hänet, ja hän on edelleenkin teloittava uskottomia kaataen niitä kasaan kasan päälle. Mutta tämä ilkeä noita, joka taikakeinoillansa on ryhtynyt pyhän temppelin ritariin, kuolkoon armotta.»

»Mutta Englannin lait», keskeytti preceptori, joka tosin oli iloinen siitä, että suurmestarin vihastus täten oli kääntynyt toiseen henkilöön Bois-Guilbertistä ja hänestä itsestään, mutta nyt pelkäsi sen menevän liian kauas toiseen suuntaan.

»Englannin lait», sanoi Beaumanoir, »sallivat, jopa käskevätkin, että jokainen tuomari omassa tuomiopiirissään valvoo oikeutta. Pieninkin paroni saa vangita, tutkia ja tuomita noidan, joka on hänen alusmailtaan tavattu. Eikö siis sama valta olo temppelin suurmestarillakin kartanossa, joka on hänen veljeskuntansa oma? — Ei — minä aion tässä tuomita ja päättää. Tämä noita on hävitettävä, ja silloin tämä maa saa häijyytensä anteeksi. Varustakaa juhlasali kuntoon noidan tutkimista varten.»

Albert Malvoisin kumarsi ja lähti — ei kuitenkaan salia valmistamaan, vaan Brian de Bois-Guilbertin puheille ilmoittaaksensa hänelle, mihin suuntaan asiat nyt lopulta näyttivät kallistuvan. Pian hän tapasikin mainitun ritarin, joka oli vimmatun vihastuksissaan, kun ihana juutalaistyttö oli toistamiseen hylännyt hänen tarjouksensa. »Sitä ajattelematonta, kiittämätöntä olentoa!» sanoi hän. »Minutko hän hylkää, joka oman henkeni uhalla olen pelastanut hänet veren ja tulen keskeltä! Taivaan nimessä, Malvoisin! Minä viivyin siellä siksi, kunnes kaikki parret ja pylväät ympärilläni räsähtivät ja romahtivat maahan. Minuun kohdistuivat sadat nuolet. Ne löivät ratisten rautapaitaani kuin rakeet ikkunalasia vasten, ja minä suojelin vain häntä kilvelläni. Kaiken tämän olen hänen tähtensä tehnyt, ja nyt tuo itsepäinen tyttö moittii minua siitä, kun en jättänyt häntä surman suuhun, eikä tahdo suoda minulle vähintäkään kiitollisuudenosoitusta, ei edes kaukaisinta toivettakaan, että hän joskus vasta voisi taipua sitä suomaan. Perkele, joka on koko hänen kansalleen niin runsaasti suonut itsepäisyyttä, näyttää koonneen tämän lahjan väkevimmän tehon tuohon tyttöseen!»

»Perkele», virkkoi preceptori, »on luullakseni riivannut teidät kumpaisetkin. Enkö ole monta monituista kertaa saarnannut sinulle varovaisuutta, jollet voi hillitä itseäsi kokonaan? Enkö ole sanonut sinulle olevan yltäkyllin kristityitä neitosia, joiden mielestä olisi suuri synti kieltää le don d'amoureux merci — rakkauden armolahjaa —näin uljaalta ritarilta? Mutta sinä kiinnität väkisinkin rakkautesi uppiniskaiseen, itsepäiseen juutalaisnaikkoseen! Vannonpa pyhän messun kautta, että taisipa vanha Luukas Beaumanoir osata oikeaan, kun hän sanoi tytön lumonneen sinut taikakeinoilla!»

»Luukas Beaumanoir!» sanoi Bois-Guilbert moittivalla äänellä. — »Niinkö sinä valvoit asiani salaisuutta, Malvoisin? Oletko antanut tuon ukko-hupakon saada vihiä Rebekan olosta tässä kartanossa?»

»Mitä minä sille mahdoin?» vastasi preceptori. »En ole laiminlyönyt mitään peittääkseni salaisuuttasi, mutta se on sittenkin tullut ilmi. Piruko sen kieli vai joku muu, sen vain piru itse tietää. Mutta minä olen voimiani myöten kääntänyt asian hyväksi; sinulle ei tapahdu mitään pahaa, jos vain luovut Rebekasta. Sinua säälitään — muka loitsukeinojen uhrina. Rebekka on noita, ja hän saa semmoisena kuolemanrangaistuksen.»

»Sitä hän ei saa, sen vannon kautta Jumalan!» äyskähti Bois-Guilbert.

»Hänen täytyy kuolla ja hän on kuoleva, sen vannon taivaan kautta!» virkkoi Malvoisin. »Sinä et voi pelastaa häntä eikä kukaan muukaan. Luukas Beaumanoir on päättänyt, että yhden juutalaistytön kuolema riittää sovitusuhriksi temppeliherrojen kaikista rakkaussynneistä; ja tiedäthän sen, että hänellä on tarpeeksi sekä lujuutta että valtaakin panna toimeen tämä viisas ja jumalinen päätös.»

»Uskottaneenko vastaisina aikoina todeksi, että tämmöistä typerää taikauskoa koskaan on voinut olla olemassa!» sanoi Bois-Guilbert astuen edestakaisin huoneessa.

»Mitä silloin uskottaneen, en tiedä», virkkoi Malvoisin rauhallisesti. »Mutta sen tiedän varmaan, että meidän aikanamme yhdeksänkymmentä ja yhdeksän sadasta papista tai maallikosta on huutava aamenensa suurmestarin tuomiolle.»

»Nytpä keksin keinon», sanoi Bois-Guilbert. »Albert, sinä olet ystäväni. Sinun pitää sallia hänen salassa paeta, ja minä vien hänet johonkin salaisempaan ja turvallisempaan paikkaan.»

»Sitä en voi, vaikka tahtoisinkin», vastasi preceptori. »Tämä kartano on täynnä suurmestarin palvelijoita ja muita hänen puoluelaisiaan. Ja suoraan puhuen, veikkoseni, enpä oikein tahtoisikaan puuttua sinun kanssasi tähän seikkailuun, jos voisinkin toivoa saattavani sen onnellisesti perille. Olen jo tarpeeksi antautunut vaaraan sinun tähtesi. En juuri mielelläni ottaisi vastaan erontuomiota enkä huolisi preceptorinvirkaanikaan menettää tuommoisen koreaksi maalatun liha- ja verikappaleen vuoksi. Ja sinäkin, jos tahdot totella neuvoani, heitä jo tämä metsähanhenpyynti ja lennätä haukkasi jonkin muun otuksen perään. Ajattelepas, Bois-Guilbert, että nykyinen arvosi ja vastainen korkeutesi riippuu kokonaan siitä, että pysyt meidän veljeskuntamme jäsenenä. Jos pidät mielettömästi kiinni rakkaudestasi Rebekkaan, niin annat Beaumanoirille aihetta erottaa sinut ritarien joukosta eikä hän suinkaan jätä sitä käyttämättä. Hän on peloissaan komentosauvansa puolesta, jota hän pitää tutisevassa kourassaan, ja hän tietää, että sinä ojentelet rohkeaa kättäsi sitä kohti. Älä epäilekään, että hän on saattava sinut turmioon, jos hän saa niin hyvän syyn siihen kuin sen, että muka suojelet juutalaista noitaa. Anna hänen tehdä mielensä mukaan tässä asiassa, jossa et voikaan häntä estää. Kun kerran saat komentosauvan omaan vahvaan kouraasi, silloin halaile Juudaan tyttäriä tai polta heitä tulella, miten mielesi parhaiten tehnee.»

»Malvoisin», sanoi Bois-Guilbert, »sinä olet kylmäverinen...»

»Ystävä», jatkoi preceptori kiireesti täyttäen lauseen, jonka Bois-Guilbert luultavasti olisi pahemmalla sanalla lopettanut; —»kylmäverinen ystävä minä olenkin ja sitäpä sopivampi neuvojaksi. Sinä et voi pelastaa Rebekkaa, sen vakuutan sinulle vielä kerran. Sinä voit vain antautua vaaraan yhdessä hänen kanssansa, sen vannon vielä kerran. Joudu nyt heti suurmestarin luo — heittäydy hänen jalkojensa juureen ja sano hänelle...»

»En minä heittäydy hänen jalkojensa juureen, sen vannon kautta taivaan valtojen! Mutta vasten silmiä aion sanoa sille ukko-hupakolle...»

»Sano sitten hänelle vasten silmiä», jatkoi Malvoisin kylmäkiskoisesti, »että rakastat aivan mielettömästi tätä juutalaista vankia. Ja mitä kiivaammin sinä puhut rakkaudestasi, sitä enemmän on hän kiirehtivä tekemään siitä lopun ottamalla tuon ihanan lumoojan hengiltä. Ja sinä itse, kun näin tunnustat asian, joka on rikos valaasi vastaan, ja kun sillä tavoin olet tavattu julkiteosta, et voi toivoa mitään apua säätyveljiltäsi. Näin olet sitten menettänyt kaikki loistavat kunnian ja vallan toiveesi ja saat kenties siitä lähtien palkasta kantaa peistäsi jossakin joutavassa nurkkasodassa Flanderin ja Burgundin tanterilla.»

»Sinä puhut totta, Malvoisin», myönsi Brian de Bois-Guilbert hetken aikaa ajateltuaan. »En tahdo antaa tuolle harmaakarvaiselle, sokeauskoiselle pölkkypäälle tilaisuutta päästä niskaani kiinni. Ja mitä Rebekkaan tulee, niin eipä hän olekaan ansainnut, että hänen tähtensä panisin arvoni ja kunniani alttiiksi. Minä hylkään hänet — niin, minä jätän hänet oman onnensa nojaan, jollei...»

»Älä rajoita millään ehdoilla tätä viisasta ja välttämätöntä päätöstäsi», sanoi Malvoisin. »Nainen ei ole muuta kuin lelu lomahetkiemme kulutukseksi — kunniantavoittelu, kas se on elämän tositointa. Mieluummin näen tuhannen tuommoisen heikon leikkikalun kuin Rebekka on menevän rikki kuin miehuullisen jalkasi poikkeavan siltä loistavalta uralta, joka on sille avoinna! Nyt meidän on erottava eikä kukaan saa tietää, että olemme keskustelleet näin salaisesti. — Minä lähden varustamaan salia kuntoon oikeudenistuntoa varten.»

»Mitä!» virkkoi Bois-Guilbert, »joko näin pian?»

»Aivan niin», vastasi preceptori; »tutkinto käy joutuisaan, kun tuomarilla on päätös jo ennakolta valmiina.»

»Rebekka», puheli Bois-Guilbert yksin jäätyänsä, »sinusta saan nähtävästi maksaa kalliin hinnan. — Miksi en voi jättää sinua oman onnesi nojaan, niinkuin tuo kylmäverinen ulkokullattu neuvoo? Minä tahdon vielä kerran yrittää saada sinut pelastetuksi — mutta varo, ettet palkitse minua taas kiittämättömyydellä! Sillä jos vielä kerran hylkäät minut, silloin kostonhimoni on oleva yhtä palava kuin nyt lemmen kaipuuni. Bois-Guilbert ei pane henkeänsä ja kunniaansa alttiiksi, kun ei muuta palkintoa ole saatavana kuin ylenkatsetta ja soimauksia.»

Juuri kun preceptori oli saanut tarpeelliset käskyt annetuiksi, tuli Konrad Mont-Fitchet hänen luokseen ja ilmoitti, että suurmestari tahtoi heti paikalla tutkia juutalaistytön asiaa.

»Koko tuo kanne on varmasti vain tyhjää houretta», sanoi preceptori. »Onhan meillä monta muutakin juutalaislääkäriä, emmekä me sano heitä noidiksi, vaikka parantaminen heiltä usein onnistuu ihmeellisesti.»

»Suurmestari katselee asiaa toiselta kannalta», vastasi Mont-Fitchet. »Ja jos saan suoraan puhua sinulle, Albert — olkoon hän noita tai ei, niin parempi on, että tuo kurja tyttönen kuolee, kuin että veljeskuntamme kadottaisi Brian de Bois-Guilbertin tai hajoaisi sisällisen eripuraisuuden vuoksi. Tiedäthän, kuinka korkea on hänen arvonsa, kuinka suuri hänen sotamaineensa — tiedäthän, kuinka suurella suosiolla moni veljistämme katselee häntä. Mutta siitä kaikesta ei suurmestari yhtään välitä, jos hän näkee Brianin olevan juutalaistytön viettelijän eikä uhrin. Vaikka tämän ruumiissa olisikin kaikkien kahdentoista Israelin heimokunnan sielut yhteen koottuina, niin on kuitenkin parempi, että hän yksin joutuu surman omaksi, kuin että Bois-Guilbertkin samalla seuraisi häntä kuolemaan.»

»Minä vastikään kehoitin häntä luopumaan tuosta tytöstä», sanoi Malvoisin. »Mutta kuulepas, onkohan meillä vain tarpeeksi syitä, joiden nojalla voimme rangaista Rebekkaa noituudesta? — Ettei suurmestari vain peräytä päätöstään, jos hän huomaa todistukset mitättömiksi?»

»Ne ovat vahvistettavat, Albert», vastasi Mont-Fitchet, »ne ovat vahvistettavat. Ymmärrätkö minua?»

»Kyllä ymmärrän», sanoi preceptori, »enkä pelkääkään mitään tekoa, joka säädyllemme on hyödyllinen — mutta mistä me niin lyhyessä ajassa löydämme sopivia välikappaleita?»

»Malvoisin, ne on löydettävä», lausui Konrad. »Siitä on oleva hyötyä niin säädyllemme kuin myös sinulle itsellesi. Tämä Templestowe on vain köyhä preceptorio-kartano. Maison-Dieun kartanolla on kaksi sen vertaa tuloja, — ja sinä tiedät, kuinka vahvasti vanha herra luottaa minun sanoihini. Hanki todistajia, joiden avulla asia saatetaan hyvään loppuun, niin pääset preceptoriksi Maison-Dieun kartanoon viljavassa Kentin maakunnassa. Mitäs siitä sanot?»

»Onhan minulla kaksi tuttua», vastasi Malvoisin, »niiden miesten joukossa, jotka tulivat tänne Bois-Guilbertin kanssa. He ovat ennen palvelleet veljeäni Filip de Malvoisinia ja liittyivät sitten Front-de-Boeufin väkeen. — Annapa olla, että he tietävät jotakin tämän naisen loitsimisista.»

»Joudu, mene heti heidän puheilleen — ja kuule, jos pari Bysantin kultakolikkoa voi ehkä teroittaa heidän muistiansa, niin älä säästele niitä.»

»Ne ovat miehiä, jotka yhden sekiinin palkasta vannoisivat vaikka oman äitinsä ja kantajansa noidaksi», sanoi preceptori.

»Joudu sitten», virkkoi Mont-Fitchet. »Sydänpäivän aikana asia pannaan alulle. Minä en ole nähnyt vanhaa herraamme näin kiivaassa puuhassa hamasta siitä päivästä, jolloin hän tuomitsi polttolavalle Hamet Allagin, käännytetyn muhamettilaisen, joka oli jälleen luopunut entiseen uskoonsa.»

Kun kartanon suuri kello oli lyönnillään ilmoittanut keskipäivän hetken, kuuli Rebekka jalkojen kopinaa niiltä salaisilta portailta, jotka johtivat hänen vankihuoneeseensa. Kopinan kovuus ilmaisi useampien henkilöiden olevan tulossa, ja siitä Rebekka hiukan ilostui, sillä hän pelkäsi kiivashimoisen ja röyhkeän Bois-Guilbertin yksinäistä käyntiä pahemmin kuin kaikkea muuta pahaa, mikä hänelle saattoi täällä tapahtua.

Kamarin oven lukko avautui ja sisään astuivat Konrad sekä preceptori Malvoisin, joiden kintereillä seurasi neljä mustakaapuista vartijaa, pertuskat kädessä.

»Kuule, sinä kirotun kansan tytär», virkkoi preceptori, »nouse ja seuraa meitä!»

»Mihin?» kysyi Rebekka, »ja mitä varten?»

»Tyttö», vastasi Konrad, »sinulla ei tässä ole kyselemistä; sinun tulee vain totella. Mutta voinhan kuitenkin ilmoittaa sinulle, että sinut viedään meidän pyhän ritaristomme suurmestarin eteen vastaamaan pahanteoistasi.»

»Kiitetty olkoon Aabrahamin Jumala!» sanoi Rebekka pannen kätensä ristiin ikäänkuin rukoillakseen. »Tuomari, vaikka hän olisikin kansani vihollinen, on oleva minulle suojelija. Hyvin mielelläni seuraan teitä — sallikaa vain, että ensin peitän pääni hunnulla.»

He astuivat portaita alas hitain, juhlallisin askelin, kulkivat sitten pitkän käytävän kautta ja saapuivat viimein sen päässä olevasta kaksoisovesta suureen saliin, johon suurmestari oli asettunut oikeutta istumaan.

Tämän avaran suojan ovenpuoli oli täynnä alempiarvoisia aseellisia miehiä. Näiden muodostamain ryhmien halki Rebekka seuralaistensa, preceptorin ja Mont-Fitchetin sekä vartijainsa kanssa tunkihe suurella vaivalla ja saapui häntä varten määrätylle istuimelle. Kun hän astui tungoksen läpi, käsivarret ristissä ja pää kumarruksissa, niin työnnettiin hänelle paperilippunen, jonka hän melkein huomaamattansa otti vastaan ja piti kädessään, sen sisällystä tarkastamatta. Tämä todistus, että hänellä tässä peloittavassa kokouksessa kuitenkin oli joku ystävä, rohkaisi häntä niin, että hän kohotti päätään nähdäkseen, kenenkä eteen hänet oli nyt tuotu. Hänen edessään olevaa näkyä koetamme nyt seuraavassa luvussa kuvata.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.