Ivanhoe

Tuomio-istuin, jonka edessä viatonta Rebekka-raukkaa oli tutkittava, oli asetettu dais'ille eli salin peränpuoleiselle korokkeelle, joka siihen aikaan oli tarkoitettu kunniasijaksi talon etevimmille asukkaille tai näiden vieraille. Korkeaselkäisellä tuolilla, vastapäätä syytetyn paikkaa, istui temppelin suurmestari, puettuna avaraan, monin poimuin alasvaluvaan valkeaan juhlapukuunsa; kädessä hän piti salavoimaista sauvaansa, jota koristi ritariston risti. Hänen edessänsä, vähän alempana, oli pöytä, jonka ääressä istui kaksi kirjuria, molemmat temppeliritaristoon kuuluvia pappeja; heidän virkanaan oli merkitä kirjaan tämän päivän toimitukset. Näiden pappien mustat puvut, kaljuksi ajetut päälaet ja nöyrä ilme olivat silmiinpistävänä vastakohtana salissa olevien ritarien sotaiselle ilmeelle; heistä osa kuului tämän preceptorio-kartanon vakinaisiin asukkaihin, osa oli tullut vierailemaan suurmestarin seurassa. Preceptorit. joita oli neljä läsnä, istuivat matalammilla sijoilla ja vähän taempana kuin heidän päämiehensä. Ja vielä matalammilla raheilla, jotka oli asetettu saman verran taemmaksi preceptoreista kuin nämä suurmestarista, istuivat muut temppeliritarit, joilla ei ollut korkeampaa arvoa. Kaikkein perimmällä, mutta hekin kaikki dais'illa eli ylemmällä permannolla, seisoivat ritarien asemiehet, puettuina huonompiin valkeisiin viittoihin.

Kaikkien läsnäolevien kasvot kuvastivat mitä ankarinta vakavuutta. Mutta ritarien kasvoilta saattoi kuitenkin — sen juhlallisuuden rinnalla, joka hengelliseen säätyyn kuului ja jonka suurmestarin läsnäolo nyt erikoisesti aiheutti — havaita myös sotilaallisen rohkeata ilmettä.

Salin alempi ovenpuoli oli täynnä pertuskoilla asestettuja vartijoita sekä muuta kansaa, jota uteliaisuus oli kerännyt kokoon; sillä olihan tässä nyt samalla kertaa nähtävänä sekä temppeliritariston korkea-arvoisa suurmestari että myös kuuluisa juutalainen noita. Enin osa tätä halvempaa kansaa kuului, mikä minkin viran nojalla, temppeliritaristoon ja tunnettiin mustista puvuistaan. Mutta myöskin lähiseutujen talonpoikia oli päästetty sisään, sillä Beaumanoir piti kunnia-asiana, että hänen oikeudenistuntonsa mieltäkohottava toimitus olisi mahdollisimman julkinen. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät vieläkin laajenevan, kun hän tarkasteli paikalle kokoontunutta kansaa; ja koko hänen muotonsa sai majesteetillisemman ilmeen sen johdosta, että hänellä nyt oli niin tärkeä ja hänen mielestään niin ansiollinen työ tehtävänään. Päivän menot alkoivat virren veisuulla, ja siihen suurmestari itsekin otti osaa syvällä, taipuisalla äänellään, jota ei vanhuus vielä ollut voinut sortaa. Nuo juhlalliset sanat: Venite, exultemus Domino! (Tulkaa, riemuitkaamme Herrassa), joita temppeliritarit tavallisesti veisasivat, ennenkuin ryntäsivät maallisten vihollisten kimppuun, oli Luukas Beaumanoir pitänyt sopivimpina tässäkin tilaisuudessa, kun loistava voitto, jommoiseksi hän sitä arveli, oli saatava pimeyden vallasta. Syvät, pitkät säveleet, kajahtaen sadan miehen suusta, jotka olivat harjaantuneet yhteiseen virrenveisuuseen, kohosivat salin lakea kohti ja vierivät sen kupulakea myöten, kohisten suloisesti ja samalla juhlallisesti kuin valtava koski.

Laulun vaiettua suurmestari antoi katseensa hitaasti kulkea ympäri salia ja huomasi, että eräs preceptorinistuimista oli tyhjä. Brian de Bois-Guilbert, jonka siinä tuli istua, oli noussut paikaltansa ja seisoi nyt lähellä temppeliritareille määrätyn penkin päätä. Toisella kädellään hän hiukan kohotti viittaansa, niin että se osaksi peitti hänen kasvonsa; toisella hän piti ristikahvaista miekkaansa, piirustaen sen nahkatupen kärjellä verkalleen tammista lattiaa.

»Onneton mies!» sanoi suurmestari luoden häneen säälivän katseen. »Näetkö, Konrad, kuinka kipeästi tämä pyhä toimitus koskee häneen. Semmoiseen kurjaan tilaan voi naisen sorea muoto, syvyyden ruhtinaan avulla, saattaa urhoollisen ja kaikkien kunnioittaman ritarin! —Näetkö, hän ei voi katsoa meihin; hän ei voi katsoa tyttöön! Ja kukapa tietääkään, missä tarkoituksessa kiusaajahenki pakottaa hänen kätensä piirtelemään tuommoisia taikaviivoja permantoon? Saattaa olla, että ne uhkaavat meidän onneamme ja henkeämme; mutta me syljemme pahalle hengelle vasten silmiä ja ylenkatsomme häntä. Semper leo percutiatur!»

Tämän kaiken hän lausui hiljaa uskotulle puhetoverilleen Konrad Mont-Fitchetille. Sitten suurmestari koroitti äänensä ja kääntyi kokoontuneen kansan puoleen.

»Korkea-arvoisat ja urhoolliset miehet ja ritarit, tämän pyhän säädyn preceptorit ja muut jäsenet, veljeni ja lapseni! — Niin myös tekin, jalosukuiset ja hurskaat asemiehet, jotka palvelette saadaksenne kerran kantaa tätä pyhää ristiä! — Ja niin myös tekin, kristityt veljeni kaikista säädyistä! — Tietäkää, että tämä kokous ei ole kutsuttu kokoon siitä syystä, ettei minulla yksinänikin olisi kyllin valtaa. Sillä minulle on, vaikka itsepuolestani olen mahdoton semmoiseen kunniaan, uskottu tämä sauva ja sen mukana täysi valta tutkia ja tuomita kaikkia asioita, jotka koskevat meidän pyhän veljeskuntamme etua. Laatiessansa meidän ritarillisen ja hengellisen veljeskuntamme säännöt määräsi Pyhä Bernhard yhdeksännessäkuudetta luvussa, että veljien kokoonkutsuminen neuvotteluun on riippuva suurmestarin tahdosta ja sanasta. Hän on siis minullekin, samoinkuin minua arvokkaammillekin isille, jotka ovat olleet edeltäjiäni tässä virassa antanut vallan päättää, missä tilaisuudessa sekä myös milloin ja missä paikassa koko veljeskuntamme tai vain osa siitä on kutsuttava neuvotteluun. Ja kaikissa tämmöisissä kokouksissa tulee minun, kuultuani veljien neuvot, tehdä päätös oman tahtoni mukaan. Mutta kun raateleva susi on karannut lammaslauman keskelle, niin pitäähän silloin paimen velvollisuutenaan kutsua kaikki kumppaninsa kokoon, jotta he löisivät jousilla ja lingoilla maahan päällekarkaajan, niinkuin myös lakimme yhä käskee, että jalopeura on lyötävä maahan. Tästä syystä olemme kutsuneet eteemme tämän juutalaisnaisen, Rebekan, Iisakin tyttären — naisen, joka on häpeällisesti kuuluisa loitsimisistaan ja noitakeinoistaan, joilla hän on kiihoittanut veriä ja pyörryttänyt aivoja, ei vain tavallisen halvan talonpojan, vaan ritarin — eikä edes tavallisen ritarin, vaan pyhän temppelin palvelukseen pyhitetyn ritarin — eikä vain tavallisen temppeliritarin, vaan jopa yhden säätymme preceptorin, miehen, joka on etevimpiä niin maineensa kuin myös virka-asemansa puolesta. Me itse, samoinkuin kaikki muutkin täällä läsnäolevat, mitä säätyä lienemmekin, tiedämme Brian de Bois-Guilbertin uskolliseksi ja kiivaaksi ristin soturiksi, joka käsivarrellaan on tehnyt monta urotyötä Pyhällä maalla ja puhdistanut pyhiä paikkoja saastutuksesta, huuhtoen niitä saastuttavien pakanain verellä. Eikä tämän veljemme viisaus ja ymmärrys suinkaan ole ollut vähemmän kuuluisa hänen veljiensä kesken kuin hänen urhoutensa ja sotataitonsa. Päinvastoin on moni ritareistamme, niin itä- kuin länsimaillakin, pitänyt Bois-Guilbertia semmoisena miehenä, joka kernaasti saattaisi tulla valituksi minun komentosauvani perijäksi, kun Jumala kerran armossaan katsoo hyväksi vapauttaa minut sen kuorman alta. Jos me nyt kuulisimme tämmöisen miehen, jota pidetään niin suuressa kunniassa ja joka todella ansaitsee niin suurta arvoa, äkkiä välittämättä vähääkään kunniastaan ja valastaan, säätyveljistään ja tulevaisuudentoiveistaan, ryhtyneen juutalaisen naikkosen seuraan, kulkeneen sen hepakon kumppanina syrjäisillä paikoilla, suojellen häntä oman henkensä uhalla, ja viimein himonsa vallassa tulleen niin sokeaksi ja riivatuksi, että on tuonut porttonsa tänne meidän omaan preceptorio-kartanoomme — niin mitä me voisimme sanoa muuta, kuin että paha henki on riivannut tuon kelpo ritarin tai että jokin turmiollinen taika on lumonnut hänet? — Jos voisimme uskoa asian laidan olevan toisin, niin älkää luulkokaan, että hänen korkea virkansa, urhoutensa, hyvä maineensa tai mikään muu maallinen syy estäisi meitä rankaisemasta häntä ja juurtajaksaen hävittämästä tätä pahaa, niinkuin Raamattu käskee: Auferte malum ex vobis (poistakaa paha itsestänne). Sillä tämä surkea juttu on täynnä kaikenlaisia inhoittavia rikoksia pyhää lakiamme vastaan: 1:ksi — hän on vaeltanut omaa tahtoansa myöten, vasten 33:tta lukua: Qvod nullus juxta propriam voluntatem incedat. — 2:ksi on hän pitänyt seuraa kirkonkirouksessa olevan ihmisen kanssa, vastoin 57:ttä lukua: Ut fratres non participent cum excommunicatis, josta syystä hän itsekin on Anathema Maranatha kirouksen alainen. — 3:ksi hän on ollut puheissa muukalaisen naisen kanssa, vastoin sääntöä: Ut fratres non conversantur cum extremis mulieribus. — 4:ksi hän ei ole karttanut, vaan päinvastoin, pelkäänpä, pyytänyt naiselta suuteloita, joiden kautta, niinkuin kuuluisan veljeskuntamme viimeinen sääntö sanoo: Ut fugiantur oscula (kartettakoon suuteloita), ristin soturit joutuvat paulaan. Näiden monenlaisten ja inhoittavien rikosten tähden Brian de Bois-Guilbert olisi erotettava ja hylättävä säädystämme, vaikka hän olisikin meidän oikea kätemme ja oikea silmämme.»

Hän vaikeni. Hiljainen humina kävi kokoontuneen kansan läpi. Muutamia nuorempia säädyn jäseniä oli hiukan naurattanut, kun sääntö: Ut fugiantur oscula tuli puheeksi, mutta hekin muuttuivat nyt vakaviksi ja odottivat pelolla suurmestarin päätöstä.

»Tämmöinen», lausui tämä, »ja näin ankara rangaistus olisi lakimme mukaan tuleva sille temppeliritarille, joka omavaltaisesti on rikkonut näitä säätynsä tärkeimpiä kieltoja vastaan. Mutta jos saatana taikakeinoilla ja loitsuilla on saanut valtaansa tämän ritarin, jonka oma syy siis olisi vain se, että hän liian rohkeasti on luonut silmänsä naisen kauneuteen, niin meidän tulee pikemmin sääliä kuin rangaista tätä hairahdusta. Ja määräten hänelle ainoastaan semmoisen kurituksen, joka huuhtoo hänestä synnin saastaisuuden, tulee meidän kääntää vihamme terävin kärki sitä saatanan kirottua välikappaletta vastaan, joka oli saattamaisillaan hänet perinpohjaiseen Jumalasta luopumiseen. — Astukaa siis esiin ja todistakaa, te, jotka olette nähneet näitä valitettavia tekoja, jotta me saamme tutkia niiden sisällyksen ja luonnon ja päättää, voiko tuon uskottoman naisen rankaiseminen tyydyttää oikeuttamme, vai täytyykö meidän myös, vertavuotavin sydämin, ryhtyä rangaistuskeinoihin omaa veljeämme vastaan.»

Useita vieraitamiehiä kutsuttiin todistamaan, miten suuriin vaaroihin Bois-Guilbert oli antautunut pelastaessansa Rebekan palavasta linnasta ja miten hän suojellessaan tyttöä ei ollut välittänyt vähääkään omasta hengestään. Miehet kertoivat näitä asioita suurennellen, kuten aina sivistymättömät ihmiset, joiden mieleen merkillinen tapaus on tehnyt voimakkaan vaikutuksen. Ja heidän luonnollinen liioittelunhalunsa sai tässä tilaisuudessa vielä paljon yllytystä siitä ilmeisestä mielihyvästä, jolla korkean herran nähtiin kuuntelevan hänelle kerrottuja juttuja. Tällä tavalla Bois-Guilbertin kokemat vaarat, jotka suurentelemattakin olivat olleet sangen suuret, muuttuivat kertojien suussa aivan ihmeellisiksi. Ritarin huolenpito Rebekan turvallisuudesta ei paisunut ainoastaan varovaisuuden, vaan myös hurjimmankin ritarillisen innostuksen rajojen yli. Ja nöyryys, jolla hän oli kuunnellut kaikkia tytön puheita, vaikka ne usein olivat tylyjä ja soimaavia, kuvattiin niin ylenmääräiseksi, että se hänen kaltaiselleen röyhkeäluontoiselle miehelle tuntui aivan luonnottomalta.

Sitten käskettiin Templestowen preceptorin kertoa, millä tavalla Bois-Guilbert ja juutalaistyttö olivat saapuneet preceptorio-kartanoon. Malvoisin antoi todistuksensa taitavan varovaisesti. Mutta vaikka hän nähtävästi koetti olla loukkaamatta Bois-Guilbertin tunteita, niin hän kuitenkin aika ajoin sekoitti puheeseensa hämäriä lauseita, joilla hän ikäänkuin viittasi, että Bois-Guilbert sillä hetkellä mahtoi olla mieleltään hiukan vialla, koska hän näytti olevan niin silmittömästi ihastunut tuomaansa neitoon. Katuvaisin huokauksin preceptori ilmaisi sydänsuruaan sen johdosta, että hän oli sallinut Rebekan rakastajansa seurassa päästä hänen hallitsemaansa preceptorio-kartanoon. »Mutta tätä tekoa», hän lopetti, »olen koettanut selittää ripissäni korkea-arvoiselle isällemme suurmestarille. Hän tietää, ettei tarkoitukseni ollut paha, vaikka käytökseni ei ollut aivan lainmukainen. Mielelläni otan vastaan sen rangaistuksen, minkä hän minulle määrää.»

»Hyvin puhuit, Albert», lausui Beaumanoir. »Tarkoituksesi oli hyvä, koska tahdoit estää eksynyttä veljeäsi rientämästä eteenpäin sillä hullutuksen tiellä, joka vie kadotukseen. Mutta väärin teit kuitenkin, niinkuin tekee mies, joka tahtoen hillitä pillastunutta hevosta tarttuu käsin jalustimeen eikä suitsiin, eikä saa siis yritystänsä onnistumaan, vaan vielä päälliseksi tulee itse vioitetuksi. — Kolmetoista isämeitää ovat säätymme jumaliset perustajat määränneet luettavaksi joka aamu ja yhdeksän joka ilta; lue sinä kaksi sen vertaa. Kolmesti viikossa on temppeliherroille lihan syöminen sallittu; mutta paastoa sinä kaikki seitsemän päivää. Tee näin kuuden viikon aikana, niin rangaistuksesi määrä on täysi.»

Teeskennellen alamaisinta nöyryyttä Templestowen preceptori kumarsi päänsä lattiaan suurmestarin edessä ja kävi sitten jälleen istumaan.

»Eikö olisi hyvä», kysyi suurmestari taas, »että me hiukan tutkisimme tämän naisen entisiä tekoja ja puheita, nimenomaan saadaksemme nähdä, onko luultavaa, että hän on käyttänyt taikakeinoja ja loitsuja. Sillä jo nyt kuulluista todistuksista päättäen olemme taipuvaiset siihen uskoon, että eksynyttä veljeämme näissä hänen valitettavissa teoissaan.»

Herman, Goodalricken herra, oli neljäs läsnäoleva preceptori; muut kolme olivat Konrad, Malvoisin ja Bois-Guilbert itse. Herman oli vanha soturi, jonka kasvoissa kävi ristiin rastiin muhamettilaissapelien jättämiä arpia; häntä pidettiinkin suuressa arvossa ja kunniassa veljien kesken. Hän nousi ja kumarsi suurmestarille, joka heti soi hänelle puheenvuoron.

»Minä tahtoisin, korkeastikunnioitettava isä, että urhoolliselta veljeltämme, Brian de Bois-Guilbertilta kysyttäisiin, mitä hän itse arvelee noista ihmeellisistä syytöksistä ja mikä nyt on hänen oma ajatuksensa hänen valitettavista suhteistaan tähän juutalaistyttöön.»

»Brian de Bois-Guilbert», lausui suurmestari, »sinä kuulit kysymyksen, johon meidän veljemme, Goodalricken herra, tahtoo saada sinulta vastauksen.»

Kun häntä näin puhuteltiin, käänsi Bois-Guilbert päänsä suurmestarin puoleen, mutta ei virkkanut mitään.

»Hänessä on mykkä perkele», sanoi suurmestari. »Pois täältä, saatana! —Puhu, Brian de Bois-Guilbert, minä käsken sinua tällä ristillä, pyhän säätymme tunnusmerkillä!»

Bois-Guilbert ponnisti kaikki voimansa hillitäkseen yltyvää ylenkatsetta ja vihastustaan, joiden ilmipuhkeaminen — sen hän selvästi näki — ei olisi ollut hänelle vähimmäksikään hyödyksi. »Brian de Bois-Guilbert», hän vastasi, »ei tahdo vastata, korkeastikunnioitettava isä, näin hulluihin ja perättömiin kanteisiin. Jos joku soimaa minun kunniaani, niin tahdon puolustaa sitä kädelläni ja tällä miekallani, jotka usein ovat taistelleet kristinuskon puolustukseksi.»

»Me annamme sinulle anteeksi, veli Brian», lausui suurmestari, »vaikka sotataitosi kerskaaminen minun edessäni on omien tekojesi ylistämistä ja riettaan hengen yllytystä, joka kiusaa meitä arvostelemaan liian suureksi oman arvomme. Mutta me annamme sinulle sen anteeksi, sillä me uskomme, ettet puhu näin omasta tahdostasi, vaan sen yllytyksestä, jonka me Jumalan avulla ja tahdosta tahdomme kukistaa ja tästä kokouksesta karkoittaa.» — Ylenkatseen salama säihkyi Bois-Guilbertin mustista, tulisista silmistä, mutta hän ei vastannut mitään. — »Ja nyt», jatkoi suurmestari, »kun veljemme, Goodalricken herran, kysymys on tullut vastatuksi, vaikka tosin vaillinaisesti, tahdomme jatkaa tutkintoamme, veljet, yrittäen suojeluspyhämme avulla saada selvää tämän synnin salaisuuden pohjimmaisestakin perukasta. — Astukoot siis esille ne, joilla on jotakin sanomista tämän juutalaisnaisen tavoista ja puheista.» — Hälinää kuului nyt salin oven puolelta, ja suurmestarin kysyttyä syytä siihen vastattiin siellä olevan halvatun miehen, jonka syytetty oli ihmeellisellä voiteella parantanut, niin että hän nyt jokseenkin hyvin taisi käyttää jäseniänsä.

Mainittu talonpoikaparka, saksilainen sukuperältään, raahattiin nyt tuomioistuimen eteen; hän oli kovin peloissaan, odottaen, mitä rangaistusta hänelle määrättäisiin siitä rikoksesta, että hän halvaustaudissaan oli turvautunut juutalaistytön parannusvoimaan. Aivan terve hän ei ollut vielä nytkään, sillä hänen täytyi tullessaan todistamaan käyttää kainalosauvoja. Sangen vastahakoisesti ja itkien hän antoi todistuksensa. Mutta hän tunnusti kuitenkin, että kaksi vuotta takaperin, kun hän Yorkissa oli nikkarintyössä rikkaan Iisak Juutalaisen luona, ankara tauti oli äkkiä häneen tarttunut. Hän ei ollut kyennyt vuoteeltaan liikahtamaan, kunnes Rebekan käyttämät lääkkeet, varsinkin eräs lämmittävä ja ryydeiltä hajahtava voide, olivat jälleen johonkin määrään saattaneet hänen jäsenensä liikkuviksi. Viimein, sanoi hän, oli Rebekka vielä antanut hänelle pullollisen tätä kallista voidetta sekä myös yhden kolikon matkarahaksi, jotta hän pääsisi isänsä kotiin, joka oli lähellä Templestowea. »Älkää pahaksi panko, armollinen ja kunnioitettava herra», lopetti mies, »mutta enpä voi uskoa, että tyttö tarkoitti minulle pahaa, vaikka hän kovaksi onnekseen on juutalainen synnyltänsä. Sillä hänen antamiansa voiteita käyttäessäni luin aina isämeitää ja uskontunnustusta eikä lääkkeen hyvä voima siitä yhtään vähentynyt.»

»Suu kiinni, orja», tiuskaisi suurmestari, »ja mene tiehesi! Hyvinpä sopii tosiaan sinun kaltaistesi luontokappalten puuhata helvetin lääkkeitten kanssa ja tehdä palkkatyötä pahuuden lapsille. Muista, mitä sanon: perkele lähettää usein tauteja ihmisille juuri siinä tarkoituksessa, että jokin helvetistä tuotu lääke tulisi näiden tautien poistamisella ihmisten kesken kuuluisaksi. Onko sinulla sitä voidetta täällä mukanasi, josta puhuit?»

Talonpoika kopeloi vapisevin käsin poveansa ja otti esiin pienen pullon, jonka kyljessä oli muutamia heprealaisia kirjaimia; ja sepä jo useimpien katsojain mielestä oli varma todistus siitä, että perkele oli keittänyt voiteen. Beaumanoir ristittyänsä silmänsä otti pullon käteensä ja luki sujuvasti — sillä hän osasi useimpia itämaan kieliä — seuraavat sanat: Juudaan heimokunnan Leijona on voittanut. — »Ihmeellinenpä on saatanan voima», lausui hän, »kun se näin voi vääntää Raamatun sanoja jumalanpilkaksi sekoittaen myrkkyä terveelliseen ruokaan! — Eikö täällä ole ainoatakaan lääkäriä saapuvilla, joka taitaisi ilmoittaa meille, mistä aineista tämä taikavoide on kokoonpantu?»

Kaksi lääkäriä, siksi he ainakin itse kehuivat itseään, astui esiin, —toinen oli munkki, toinen parranajaja. He vakuuttivat, etteivät he voineet saada selkoa voiteen aineista, paitsi että se tuoksahti myrhalta ja kamfertilta, jotka he tiesivät itämaan yrteiksi. Mutta ammattikateus, jolla semmoiset miehet aina katselevat taitavaa ja onnistunutta virkaveljeä, pani heidät vielä lisäämään, että voide epäilemättä oli luvattomin taikakeinoin keitetty, koska he eivät voineet saada siitä selkoa. »Tunnemmehan me», sanoivat he, »perinpohjin kaikki taitomme haarat, sen verran kuin hyvän kristityn omatunto sitä sallii.» — Tämän lääkärintutkinnon päätyttyä saksilainen talonpoika nöyrästi pyysi saada takaisin tuon voiteen, jonka voima oli ollut niin parantava. Mutta sen kuullessaan suurmestari ankarasti rypisti kulmakarvojansa. »Mikä nimesi on, mies?» kysyi hän rammalta.

»Higg Snellinpoika», vastasi tämä.

»No sitten, Higg Snellinpoika», lausui suurmestari, »minä sanon sinulle, että sinun on parempi maata vuoteessasi halvattuna kuin kyetä nousemaan ja kävelemään pakanan antaman lääkkeen avulla. Parempi on väkivaltaisella kädellä ryöstää uskottomien aarteita kuin ottaa heiltä vastaan armolahjoja tai palvella heitä palkan edestä. Mene nyt ja tee niinkuin olen sanonut.»

»Voi, korkeastikunnioitettava herra», virkkoi talonpoika, »älkää panko pahaksi, mutta liian myöhäinenhän tuo neuvo on minulle, sillä minä olen rampa mies. Mutta kyllä minä mainitsen molemmille veljilleni, jotka palvelevat rikasta rabbiinia Nathan Ben Samuelia, suurmestarin sanoneen, että on parempi varastaa mainitulta rabbiinilta kuin rehellisesti häntä palvella.»

»Ajakaa ulos se lörpöttelevä ilkimys!» tiuskaisi Beaumanoir, joka ei heti osannut vastata tähän käytännölliseen johtopäätökseen, jonka toinen oli vetänyt hänen antamastaan yleisestä ohjeesta.

Higg Snellinpoika poistui kansanjoukon keskelle, mutta kun häntä halutti saada tietää, mikä tulisi hänen hyväntekijänsä kohtaloksi, jäi hän kuitenkin saliin kuuntelemaan tuomiota. Sen hän teki, vaikka hän tiesi siten vielä kerran voivansa joutua tuon ankaran herran vihastuksen alaiseksi, joka äsken oli häntä pelästyttänyt, niin että hänen sydämensä aivan kutistui kokoon.

Suurmestari käski nyt Rebekkaa poistamaan hunnun kasvoiltaan. Ensi kertaa avaten huulensa tyttö vastasi nöyrästi mutta kuitenkin arvokkaasti: — hänen kansansa tyttärillä ei ollut tapana näyttää kasvojansa hunnuttomina kun he olivat yksinänsä vierasten joukossa. —Hänen äänensä suloinen sointu ja hänen vastauksensa siveys taivuttivat kuulijain mielet sääliin ja leppeyteen. Mutta Beaumanoir, joka katsoi Jumalalle otolliseksi, että armotta kukistettaisiin kaikki säälin tunteet, jotka voivat estää hänen luultua velvollisuuttansa, uudisti käskynsä ja määräsi, että Rebekan huntu oli poistettava. Vartijat astuivat siis lähemmäksi poistaaksensa sen, mutta Rebekka nousi nyt itse ja kääntyi suurmestarin puoleen:

»Ei — jos teille omat tyttärenne ovat rakkaat! — Voi», hän lisäsi huomaten erehdyksensä, »eihän teillä olekaan tyttäriä! — Mutta teidän äitinne muiston tähden — jos te rakastatte omia sisarianne ja pidätte pyhänä naisen häveliäisyyttä, niin älkää salliko, että minua täten kohdellaan teidän läsnäollessanne. Ei sovi, että miesten kädet väkivaltaisesti riisuvat tytön verhoja. Minä tahdon totella teitä», lopetti hän kärsivällisellä, vaikka surullisella äänellä, joka miltei sulatti itse Beaumanoirinkin kovan sydämen. »Te olette kansanne vanhin; teidän käskystänne tahdon poistaa verhon onnettoman tytön kasvoilta.»

Hän veti huntunsa pois ja loi heihin katseen, joka ilmaisi häveliäisyyttä ja arvontuntoa. Hänen erinomainen kauneutensa nostatti ihmettelevää kuiskailua, ja nuoremmat ritarit katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ilmaisten siten ajatuksensa, että tytön ihanuuden todellinen voima — ilman mitään taikakeinoja — riitti täydesti selittämään Brianin käytöksen. Mutta Higg Snellinpoikaan hänen hyväntekijänsä kasvojen näkeminen vaikutti kaikkein syvimmin. »Antakaa minun mennä pois», sanoi hän ovenvartijalle, »antakaa minun mennä pois! — Minä kuolen, jos vielä kerran näen hänet, sillä minullakin on osaa hänen murhaansa.»

»Älä sure, mies parka», virkkoi Rebekka, joka kuuli hänen huutonsa, »sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa sillä, että ilmaisit totuuden, etkä myöskään voi auttaa minua valituksillasi ja itkullasi. Mene kotiin ja pelasta itsesi.»

Vartijat, jotka pelkäsivät, että miehen kova parkuminen saattaisi heille nuhteita ja hänelle itselleen rangaistuksen, tahtoivat ajaa Higgin ulos. Mutta hän lupasi olla ääneti ja sai siis pysyä salissa. — Nyt kutsuttiin esille ne kaksi sotamiestä, joille Albert de Malvoisin oli pannut sanat suuhun, mitä heidän oli todistettava. Vaikka molemmat olivat paatuneita, kovasydämisiä konnia, niin vangitun tytön ulkomuoto sekä hänen erinomainen ihanuutensa näytti ensi hetkellä saattavan heidät levottomiksi. Mutta Templestowen preceptorin tuima silmänisku palautti pian heidän paatuneen rohkeutensa. Liiankin tarkkaan, minkä olisi tasapuolisen tuomarin mielessä pitänyt nostaa epäluuloa, he kertoivat kaikenlaisia asioita, jotka olivat joko peräti valheellisia tahi itsessään mitättömiä ja luonnollisia, mutta vahingollisia kanteenalaiselle sen vuoksi, että vieraatmiehet niitä suurentelivat ja selittivät pahimmalla tavalla. Heidän todistamansa seikat olisi meidän aikanamme jaettu kahteen osaan: toiset mitättömiä, toiset luonnollisista syistä mahdottomia. Mutta noina tietämättömyyden ja taikauskon aikoina ne nielaistiin kaikki tyyni helposti täysinä syyllisyyden todisteina. Edelliseen luokkaan kuului esimerkiksi se, että Rebekan oli kuultu itsekseen mutisevan oudolla kielellä — että laulut, joita hän välistä lauleli, kuuluivat niin ihmeen kauniilta, jotta kuulijain korvat alkoivat soida ja sydän sykähdellä — että hän joskus puheli itsekseen ja katsahteli ylöspäin ikäänkuin odottaen taivaasta vastausta — että hänen pukunsa oli outo ja kumma, aivan toisenlainen kuin hyvämaineisten naisten yleensä — että hänellä oli taikasanoja piirrettynä sormuksiinsa ja kummia kirjaimia kudottuna huntuunsa.

Kaikkia näitä luonnollisia tai aivan mitättömiä seikkoja kuunneltiin todistuksina luvattomasta seurustelusta yliluonnollisten voimien kanssa tai ainakin väkevinä syinä epäluulon heräämiseen.

Mutta tulipa näiden todistusten lisäksi eräs, joka vielä selvemmin oli perätön, mutta jonka kuulijat tai ainakin enin osa heistä herkkäuskoisuudessaan ahneesti omistivat todeksi. Eräs sotamies kertoi nähneensä, miten Rebekka paranteli erästä haavoittunutta miestä, jonka he olivat tuoneet mukanaan Torquilstoneen. Juutalaistyttö oli muka siinä tilaisuudessa tehnyt ihmeellisiä temppuja ja lausunut salaperäisiä sanoja, joita sotamies ei sanonut ymmärtäneensä, mutta olevansa Jumalalle kiitollinen siitä. Näiden taikakeinojen voimalla oli varsijousen nuolen rautakärki itsestään irtautunut haavasta, veri laannut vuotamasta, haava sulkeutunut umpeen ja kuolemaisillaan ollut mies oli neljännestunnin kuluttua astunut muurille auttamaan puhujaa kivenheittokoneen virittämisessä. Alkuaiheena tähän juttuun oli epäilemättä se, että Rebekka oli Torquilstonen linnassa hoidellut Ivanhoeta. Mutta tämän puheen totuutta oli sitä vähemmän syytä epäillä, koska vieras mies viimein vahvistaaksensa sanojaan todistusesineen avulla veti taskustaan saman nuolenpään, joka muka taikakeinoin oli saatu ulos haavasta. Ja koska tämä rautakappale painoi runsaan luodin, niin antoi se tietysti miehen jutulle täydesti todistavan painavuuden.

Hänen kumppaninsa puolestaan oli läheiseltä muurilta nähnyt Rebekan ja Bois-Guilbertin välisen kahakan, jolloin edellinen tahtoi heittäytyä alas tornikamarin akkunasta. Hänkään ei tahtonut olla huonompi tarinoija kuin edellinen ja kertoi siis nähneensä, miten Rebekka kävi tornin katonreunukselle seisomaan ja muuttui lumenvalkoiseksi joutseneksi, jossa haamussa tyttö kolmesti lentää lekotti Torquilstonen linnan ympäri. Sitten hän muka palasi samaan torniin ja muuttui jälleen naisen hahmoon.

Vähemmän kuin puolet näistä painavista todistuksista olisi jo saattanut tuomionalaiseksi minkä köyhän ja ruman akan tahansa, vaikka kristinuskoisenkin. Ja voittivatpa ne myös Rebekan nuoruuden ja erinomaisen ihanuudenkin, saatuansa lisäpainoa siitä onnettomasta seikasta, että hän oli juutalainen.

Suurmestari oli kuulustellut tuomarikunnan jäsenten mieltä ja kysyi nyt juhlallisella äänellä Rebekalta, mitä hänellä oli sanomista kuolemantuomiota vastaan, joka nyt tulisi julistettavaksi.

»Minä huomaan», vastasi suloinen juutalaistyttö, »että olisi yhtä turhaa kuin mielestäni myös alentavaa itselleni ruveta teiltä armoa anomaan. Turha olisi myös, jos sanoisin, että sairaan ja haavoitetun hoitaminen, vaikka hän kuuluisikin toiseen uskontokuntaan, ei liene vastenmielinen teko Hänelle, jonka tiedetään olevan niin kristityn kuin myös juutalaisen uskonnon perustajan. Vähän apua samaten taitaisi olla siitä, jos minä väittäisin mahdottomiksi useita seikkoja, joita nuo miehet —Jumala heille sen synnin anteeksi suokoon! — ovat tuoneet esiin minua vastaan — sillä näytättehän te uskovan ne mahdollisiksi. Ja vielä vähemmän auttaisi minua, jos selittäisin, että minun oudot vaatteeni, puheeni sekä tapani ovat ominaiset kansalleni — olinpa sanoa kotimaalleni, — mutta eihän meillä olekaan omaa maata. En myöskään tahdo puolustuksekseni puhua pahaa sortajastani, joka tuolla seisoo kuunnellen näitä valheellisia tarinoita ja syytöksiä, joista päättäen tyranni itse olisi ollut sorron uhrina. Jumala tuomitkoon meidän välillämme! — Mutta pikemmin tahdon kymmenen kertaa kärsiä minkä kuoleman tahansa, johon te katsonette hyväksi tuomita minut, kuin suostua niihin ehtoihin, joita tämä Belialin mies on tarjonnut minulle — ystävättömälle, turvattomalle hänen vallassaan olevalle naiselle. Mutta hän kuuluu teidän omaan uskontokuntaanne, ja hänen pieninkin sanansa siis tekisi tyhjäksi onnettoman juutalaistytön juhlallisimmatkin vakuutukset. En siis tahdo kääntää häntä vastaan sitä kannetta, jonka alainen minä olen — vaan häntä itseään — niin, Brian de Bois-Guilbert, sinua itseäsi minä vaadin vastaamaan, ovatko nämä syytökset minua vastaan todet vai perättömät? Eivätkö ne ole yhtä valheellisia ja mahdottomia kuin turmiota tuottaviakin?»

Vähän aikaa oli kaikki hiljaista; kaikkien silmät olivat kääntyneet Brian de Bois-Guilbertiä kohti. Mutta hänkin oli ääneti.

»Puhu», jatkoi Rebekka, — »jos olet kristitty, puhu! — Minä käsken sinua säätysi puvun nimessä — isiesi suvun nimessä — sen ritarikunnan nimessä, josta kerskailet — äitisi kunnian nimessä — näiden kaikkien nimessä vaadin sinua ilmoittamaan, ovatko nämä tarinat tosia?»

»Vastaa hänelle, veli», sanoi suurmestari, »jos siltä pahaltahengeltä, jonka kanssa nyt taistelet, voit ja kykenet.»

Bois-Guilbertin sydämessä näyttivät todellakin eri tunteet taistelevan vääristellen hänen kasvojansa, ja sortuneella äänellä hän viimein sai sanotuksi katsahtaen rukoilevasti Rebekkaan: »Paperi! — Paperi!»

»Kas niin», virkkoi Beaumanoir, »tuo todellakin oli todistus! Tytön loitsuilla lumottu mies-parka ei voi saada suustansa muuta sanaa kuin sen 'paperin', johonka kirjoitetut taiat nähtävästi ovat syynä hänen äänettömyyteensä.»

Mutta Rebekka käsitti toisella tavalla sanan, joka oli aivan kuin väkisin päässyt Bois-Guilbertin suusta. Hän katsahti paperipalaseen, jota hän yhä vielä piti kädessään, ja luki siitä arabialaisilla kirjaimilla kirjoitetut sanat: Vaadi puolustajataistelijaa! Läsnäolijat puhelivat hiljaa keskenänsä Bois-Guilbertin kummallisen vastauksen johdosta; sillä tavoin sai Rebekka tilaisuuden kenenkään huomaamatta lukea sekä hävittää paperin. Kuiskausten vaiettua suurmestari jälleen lausui:

»Rebekka, sinulle ei voi olla yhtään apua tämän onnettoman ritarin todistuksesta, jota paha henki silminnähtävästi vielä riivaa. Onko sinulla mitään muuta sanomista?»

»On minulla vielä yksi pelastuksen mahdollisuus», sanoi Rebekka, »jonka teidän oma ankara lakinnekin suo. Elämäni on ollut kurja — kurja ainakin viime aikoina — mutta en kuitenkaan tahdo heittää pois sitä Jumalan lahjaa, niin kauan kuin Hän suo minulle keinoja sitä puolustamaan. Minä sanon, että syytökset minua vastaan ovat valheita ja väitän olevani viaton! — Minä vaadin jumalantuomiota kaksintaistelulla ja tahdon saada puolustajataistelijan!»

»Mutta kukahan, Rebekka», vastasi suurmestari, »kukahan on laskeva peitsensä tanaan noidan vuoksi? Kuka tahtoisi taistella juutalaisen puolesta?»

»Kyllä Jumala on lähettävä minulle puolenpitäjän», lausui Rebekka. »Mahdotonta on, että iloisessa Englannissa — tässä vieraanvaraisessa, jalomielisessä ja vapaassa maassa, missä niin moni aina on altis antautumaan vaaraan kunnian tähden — mahdotonta on, että tässä maassa ei olisi ainoatakaan, joka tahtoisi taistella oikeuden puolesta. Mutta siinä on kyllin, että vaadin jumalantuomiota kaksintaistelulla — tuossa on sormikkaani!»

Hän riisui kullalla kirjotun sormikkaan kädestänsä ja viskasi sen suurmestarin eteen teeskentelemättömän majesteetillisella arvokkuudella, joka ihmetytti ja ihastutti kaikkia läsnäolevia.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Itse Luukas Beaumanoiriakin liikutti Rebekan ulkomuoto ja käytös. Hän ei ollut alkujansa julma eikä edes kovaluontoinenkaan mies. Mutta hänen luonnostaan kylmä verensä sekä ankara, vaikka harhatielle eksynyt omatuntonsa ja lihankiduttajanelämänsä, ylen suuri, hänelle uskottu valta sekä uskottomuuden kukistamisen ja vääräuskoisuuden hävittämisen velvollisuus, jonka hän käsitti olevan erittäin hänelle uskotun, ne kaikki olivat paaduttaneet hänen sydämensä kovaksi. Hänen kasvojensa tavallinen tylyys lauhkeni, kun hän katseli tuota edessään olevaa ihanaa olentoa, joka yksin ja ystävittä ja kuitenkin niin luottavaisen rohkeasti piti puoliaan. Kahdesti hän risti silmiänsä ikäänkuin epäillen itsekin, minkä voiman vaikutuksesta oikeastaan johtuikaan hänen sydämensä tavaton lempeys, — tuon sydämen, joka muulloin aina tämmöisissä tilaisuuksissa oli ollut yhtä luja kuin hänen miekkansa teräs. Viimein hän lausui:

»Tyttö, suuri on rikoksesi, jos sinä häijyillä taikakeinoilla olet nostanut sen säälintunteen, jota nyt sydämessäni tunnen. Mutta luulenpa pikemmin sen kuitenkin johtuvan oman pohjaltaan lempeämmän luontoni vaikutuksesta, joka surkuttelee, että näin suloisen muodon pitää olla pahuuden astiana. Kadu, tyttäreni — tunnusta noituutesi — luovu ilkeästä uskostasi — suutele tätä pyhää ristiä, ja kaikki on vielä hyvin käyvä sinulle, niin tässä kuin toisessakin elämässä. Jossakin ankarimpien sääntöjen alaisena elävässä naisluostarissa saat viettää loppuikäsi rukouksissa ja sopivissa lihankurituksissa sekä siinä katumustyössä, jota syntisen ei tarvitse koskaan katua. Tee näin ja pelasta henkesi — mitähän hyvää Mooseksen laki on tehnyt sinulle, jotta kuolisit senvuoksi?»

»Se on isieni laki», lausui Rebekka; »se julistettiin ukkosen jyrinällä ja myrskyn pauhinalla, pilvissä ja tuulissa, Siinain vuorelta. Senhän tekin uskotte, jos olette kristityitä. — Se on peruutettu, sanotte te; mutta näin eivät minun opettajani ole sanoneet minulle.»

»Astukoon», tiuskaisi Beaumanoir, »meidän kappalaisemme esiin ja selittäköön tälle itsepäiselle uskottomalle...»

»Älkää panko pahaksi, että keskeytän», virkkoi Rebekka nöyrästi. »Minä olen tyttö, taitamaton uskoni puolesta sanoilla taistelemaan; mutta kuolla minä voin sen edestä, jos se on Jumalan tahto. — Olkaa hyvä ja vastatkaa pyyntööni saada vedota jumalantuomioon.»

»Antakaa minulle hänen sormikkaansa», sanoi Beaumanoir. »Heikko ja hieno tosiaan», jatkoi hän katsellen sormikkaan hienoa kudontaa ja soukkia sormia — »on tämä pantti niin verisestä työstä! — Näetkös, Rebekka, yhtä ohut ja heikko kuin tämä sinun sormikkaasi on meidän raskaitten teräskintaittemme rinnalla, yhtä heikko on myös sinun asiasi temppelin voiman suhteen, sillä koko ritarikuntaamme olet sinä taisteluun vaatinut.»

»Pankaa minun viattomuuteni toiseen vaakalautaseen», vastasi Rebekka, »niin silkkisormikkaani tulee rautakinnasta painavammaksi.»

»Sinä siis yhä edelleen kiellät syyllisyytesi etkä tahdo peruuttaa taisteluvaatimustasi?»

»Niin teen kuin teenkin, jalo herra», vastasi Rebekka.

»No tapahtukoon siis niin, Jumalan nimeen», lausui suurmestari, »ja todistakoon Hän oikeuden puolesta.»

»Amen», lopettivat preceptorit hänen ympärillään, ja kaikki muutkin läsnäolijat toistivat kovalla äänellä saman sanan.

»Veljet», lausui Beaumanoir, »te tiedätte, että me olisimme hyvin voineet kieltää tältä naiselta sen edun, että hän saisi vedota jumalantuomion kaksintaisteluun. Mutta vaikka hän onkin juutalainen ja uskoton, niin onpa hän myös turvaton muukalainen, ja Jumala varjelkoon, että häneltä kiellettäisiin meidän leppeitten lakiemme suoja, koska hän itse sitä anoo. Sitäpaitsi me olemme ritareita ja sotureita yhtä hyvin kuin hengellisiä miehiä, ja häpeä olisi, jos me, millä syyllä tahansa, välttäisimme meille tarjottua taistelua. Tällainen on siis tämän asian laita; — Rebekkaa, Iisak Yorkilaisen tytärtä, on monen, monenlaisen ja itsessään sangen epäilyttävän seikan nojalla syytetty siitä, että hän on harjoittanut noitakeinoja erästä meidän veljeskuntaamme kuuluvaa jaloa ritaria kohtaan, ja hän on vedonnut jumalantuomioon kaksintaistelulla toivoen siitä viattomuutensa puhdistusta. Kenelle, arvoisat veljeni, tämä taistelunpantti teidän mielestänne on annettava, ja kenenkä me samalla määräisimme puolestamme-taistelijaksi?»

»Brian de Bois-Guilbertille, jota asia ennen muita koskee», lausui Goodalricken preceptori, »ja joka sitäpaitsi parhaiten tietää, millä puolella totuus tässä asiassa on.»

»Mutta jos», väitti suurmestari vastaan, »veljemme Brian on taian tai lumouksen alainen — minä puhun ainoastaan varovaisuudesta, sillä eihän ole toista kättä tässä meidän pyhässä säädyssämme, jolle minä muuten mieluummin uskoisin tämän tai sitä vielä tärkeämmänkin asian?»

»Korkea-arvoinen isä», vastasi Goodalricken preceptori, »ei mikään lumous voi vaikuttaa häneen, joka astuu esiin taistelemaan jumalantuomion puolesta.»

»Oikein puhuit, veli», päätti suurmestari. »Albert Malvoisin, anna tämä taistelupantti Brian de Bois-Guilbertille. Me kehoitamme sinua, veli», jatkoi hän kääntyen Bois-Guilbertin puoleen, »että taistelet miehuudella uskoen oikean asian menestykseen. — Ja sinä, Rebekka, huomaa, että sinulle määrään kolmannen päivän tästä lukien; siihen asti saat etsiä ritaria, joka tahtoo puolestasi taistella.»

»Se on lyhyt aika», vastasi Rebekka; »kuinka muukalainen ja vielä lisäksi vierasuskolainen voisi sen harvoina hetkinä löytää miehen, joka hänen puolestaan panisi henkensä ja kunniansa alttiiksi antautuen taisteluun sotataidostaan kuuluisaa ritaria vastaan.»

»En voi suoda sinulle pitempää aikaa», lausui suurmestari. »Taistelu on taisteltava minun omien silmieni edessä, sillä useat tärkeät syyt vaativat minua neljäntenä päivänä lähtemään täältä.»

»Jumalan tahto tapahtukoon siis!» sanoi Rebekka. »Minä turvaan Häneen, jonka voimalla silmänräpäys on yhtä riittävä kuin koko pitkä ihmisikä.»

»Oikein puhuit, tyttö», virkkoi suurmestari; »mutta hyvinhän tiedämme, kuka sinussa osaa pukeutua valkeuden enkelin muotoon. Nyt ei ole enää muuta tehtävää, kuin että määräämme soveliaan taistelutantereen ja —jos se tulokseksi tulisi — mestauspaikan. — Missä on tämän kartanon preceptori?»

Albert Malvoisin, joka yhä piteli Rebekan sormikasta kädessään, puheli Bois-Guilbertin kanssa hyvin kiivaasti vaikka matalalla äänellä.

»Mitä!» kysyi suurmestari, »eikö hän tahdo ottaa panttia vastaan?»

»Kyllä hän tahtoo — kyllä hän ottaa, korkeasti kunnioitettava isä», vastasi Malvoisin peittäen sormikkaan oman viittansa alle. »Ja mitä taistelutantereeseen tulee, pidän Pyhän Yrjänän turnajaiskenttää, joka on tämän kartanon oma ja jota me käytämme sotaharjoituksiimme, siihen soveliaimpana.»

»Hyvä on», päätti suurmestari. — »Rebekka, tälle mainitulle kentälle sinun pitää tuoda puolustajasi. Ja jollet voi sitä tehdä tai jos puolustajasi jumalantuomion kautta jää tappiolle, niin tulee sinun kuolla noidan kuolema, tuomion mukaan. — Kirjoitettakoon tämä päätökseni muistiin ja luettakoon pöytäkirja ääneen, ettei kukaan saisi väittää, että ei ole saanut siitä tietoa.»

Eräs ritariston papeista, joka toimitti pöytäkirjurin virkaa, kirjoitti heti tuomion paksuun kirjaan, joka sisälsi tämmöisissä juhlallisissa kokouksissa tehdyt päätökset. Kun hän oli lopettanut kirjoittamisensa, luki toinen pappi ääneen seuraavan:

»Rebekkaa, juutalaistyttöä, Iisak Yorkilaisen tytärtä, syytettiin noituudesta sekä muista pahoista teoista erästä ritaria vastaan, joka kuuluu pyhään Siionin temppelin ritaristoon. Ja hän kielsi sen väittäen, että tänä päivänä häntä vastaan esiintuodut todistukset olivat väärät, pahanilkiset ja kavalat. Ja hän pyysi laissa sallitulla tavalla saada puolustaa asiaansa jonkun ritarin välityksellä, koska hänen oma ruumiinsa ei kykene taisteluun. Ja tulee tämän hänen puolestaan taistelevan ritarin täyttää rehellinen tehtävänsä kaikella ritarillisella tavalla ja sellaisilla aseilla, jotka kaksintaisteluun täydesti kuuluvat. Ja se kaikki on tehtävä juutalaistytön omalla kustannuksella ja vaaralla. Ja näin sanoen hän tarjosi panttinsa. Ja tämä pantti annettiin jalolle herralle ja pyhän Siionin temppelin ritarille, Brian de Bois-Guilbertille, joka siis määrättiin taistelemaan tätä tappelua niin säätynsä kuin myös omasta puolestaan, koska syytetyn harjoittamat taikatemput olivat häntä vioittaneet ja vahingoittaneet. Sentähden korkeasti kunnioitettava isä ja mahtava herra, Luukas, Beaumanoirin markiisi, suostui mainittuun taisteluvaatimukseen sekä myös siihen, että kanteenalainen saa panna toisen puolestaan taistelemaan, ja määräsi suurmestari, että mainittu tappelu on taisteltava kolmantena päivänä tästä lukien siinä aitauksessa lähellä Templestowen preceptorio-kartanoa, jota nimitetään Pyhän Yrjänän turnajaiskentäksi. Ja suurmestari käskee kanteenalaisen toimittaa puolustajansa siihen paikkaan sillä uhalla, että hän muuten tulee tuomituksi syylliseksi noitana ja viekoittelijana. Ja pitää myös kanteen puolustajan saapua samaan paikkaan sillä uhalla, että hänet muuten katsotaan ja tuomitaan uskottomaksi. Ja on yllämainittu jalo herra ja korkeasti kunnioitettava isä päättänyt, että tappelu tulee taisteltavaksi hänen silmiensä edessä ja kaikin puolin sen mukaan, miten semmoisissa tilaisuuksissa on katsottu sopivaksi ja hyväksi. Ja olkoon Jumala itse oikeuden puolella!»

»Amen!» lausui suurmestari, ja kaikki läsnäolijat toistivat saman. Rebekka ei puhunut mitään; hän vain katsahti taivaaseen päin ja pani kätensä ristiin pysyen tässä asennossa hetken aikaa liikahtamatta.

Sen jälkeen hän nöyrästi huomautti suurmestarille, että hänelle olisi sallittava tilaisuus saattaa sana ystävillensä, jotta he saatuaan tiedon hänen tilastaan voisivat mikäli mahdollista hankkia hänelle puolustajan.

»Se on oikeuden ja kohtuuden mukaista», päätti suurmestari. »Valitse joku sanansaattaja, johon luotat, ja hän saa vapaasti tulla puheillesi vankihuoneeseesi.»

»Onkohan», kysyi Rebekka, »täällä ketään, joka hyvän asian vuoksi tai runsaan palkinnon tähden tahtoisi toimittaa perille onnettoman tytön sanan?»

Kaikki olivat vaiti; kukaan ei uskaltanut suurmestarin läsnäollessa tunnustaa säälivänsä tuota väärän kanteen alaista vankia; jokainen näet pelkäsi sen takia joutuvansa epäillyksi juutalaisuuden salaisesta suosimisesta. Tätä pelkoa ei palkinnon toivokaan voinut voittaa, saatikka sitten armeliaisuus.

Rebekka seisoi hetken aikaa sanomattoman tuskan vallassa ja huudahti sitten: »Voiko tämä olla totta? — Pitääkö Englannissa sen ainoan vähäisen pelastuksen toivon, joka minulle on vielä suotu, raueta tyhjäksi siitä syystä, ettei kukaan tahdo tehdä minulle armeliaisuuden työtä, jota muuten ei kielletä paatuneimmaltakaan pahantekijältä?»

Vastasipa silloin viimein Higg Snellinpoika: »Minä olen vain vaivainen mies, mutta tämän tytön armeliasta apua saan kiittää siitä, että voin senkin verran kävellä ja liikkua. Minä lähden siis toimittamaan asiasi», lisäsi hän kääntyen Rebekan puoleen, »niin hyvin kuin vaivainen raukka voi, ja iloinen olisin, jos jalkojeni nopeus vielä voisi parantaa kieleni tuottaman pahan. Voi, voi! Kun kehuin sinun armeliaisuuttasi, niin enpä osannut aavistaa, että sillä saatoin sinut vaaraan!»

»Jumala», virkkoi Rebekka, »kaikki asiat säätää. Hän voi heikoimmankin välikappaleen avulla lakkauttaa Juudaan kansan vankeuden. Ja etana saisi tämän asiani toimeen yhtä varmaan kuin haukka. Käy etsimään käsiisi Iisak Yorkilaista — tässä on rahaa hevosen ja miehen elatukseksi — ja vie hänelle tämä paperi. — En tiedä, taivaastako tämä ajatus mieleeni johtui, mutta lujimmalla luottamuksella uskon, että kuolema ei ole tuleva osakseni ja että minulle on puolustaja nouseva. Jää hyvästi! —Elämäni tai kuolemani riippuvat sinun joutuisuudestasi!»

Mies otti paperin, joka sisälsi vain muutamia hepreankielisiä rivejä. Moni katsojajoukosta kielsi häntä koskemasta tuohon epäluulonalaiseen kirjeeseen, mutta Higg oli lujasti päättänyt auttaa hyväntekijätään. »Hän on pelastanut henkeni», sanoi hän, »ja minä uskon varmasti, ettei hän tahdo saattaa sieluani hukkaan. Minä koetan», hän lisäsi, »saada lainaan naapurini Burthonin kelpo juhdan ja riennän sitten Yorkiin niin kiireesti kuin vain mies ja hevonen jaksavat.»

Mutta eipä hänen tarvinnutkaan mennä niin kauas. Noin puolen virstan päässä preceptorio-kartanon portilta hän kohtasi kaksi ratsumiestä, jotka hän puvuista ja korkeista, keltaisista lakeista tunsi juutalaisiksi. Ja vielä lähemmäksi saavuttuaan hän huomasi, että toinen heistä olikin hänen entinen isäntänsä Iisak Yorkilainen. Toinen oli rabbiini Ben Samuel. Molemmat miehet olivat kuultuansa, että suurmestari piti ritaristonkokousta noidan tuomitsemista varten, tulleet niin lähelle preceptorio-kartanoa kuin heidän pelkonsa salli.

»Veli Ben Samuel», sanoi Iisak, »sieluni on levoton, vaikk'en oikein tiedä siihen syytä. Tuommoisia noitakanteita on usein ennenkin keksitty peitteeksi kansamme tuomioksi haudotuille pahoille hankkeille.»

»Ole huoleti, veikkoseni», lohdutti lääkäri. »Mikä hätä sinun on olla tekemisissä nasarealaisten kanssa, kun sinulla on tarpeeksi tuota väärää mammonaa, jolla voit ostaa heiltä vapauden — hallitseehan kulta noiden jumalattomien miesten sydämiä yhtä voimallisesti kuin mahtavan Salomonin sinetin sanotaan hallinneen pahoja henkiä. — Mutta mikä vaivais-parka tuolla kömpii tännepäin kainalosauvojensa nojassa arvattavasti minun puheilleni? — Veikkonen», lisäsi lääkäri puhuen Higg Snellinpojalle, »kyllä kernaasti autan sinua taidollani, mutta en koskaan anna ropoakaan maantiekerjäläiselle. Hyi häpeää! — Ovatko jalkasi halvatut? No, sitten elätä itseäsi kättesi työllä. Sillä vaikk'et juuri kelpaa joutuisaksi sanansaattajaksi etkä huolelliseksi paimeneksi etkä sotamieheksi etkä hätäisen herran palvelijaksi, niin onpahan niitä kuitenkin töitä... Mitä nyt, veli?» hän keskeytti korean puheensa katsahtaen Iisakiin, joka vain vilkaistuaan Higgin tuomaan paperiin parahti kovasti, putosi muulinsa selästä kuin kuollut ja makasi hetken aikaa tunnottomana maassa.

Rabbiini hyppäsi säikähtyneenä hänkin alas juhtansa selästä ja koetti toinnuttaa matkakumppaniansa semmoisilla lääkkeillä, jotka hän tiesi hyviksi. Olipa hän ottanut suoneniskuraudankin taskustansa aikoen sen voimalla virotella onnetonta miestä henkiin, kun tämä tointui jo itsestään. Ensi työkseen Iisak repi lakin päästään ja ripotti tomua harmaihin hiuksiinsa. Lääkäri luuli tämän äkillisen ja kovan mielenliikutuksen raivonpuuskaksi ja aikoi taas ottaa esiin kojeensa, mutta Iisakin puheesta hän pian pääsi asian perille.

»Surunlapseni», valitti juutalainen, »paremmin sopisi sinulle nimi Benoni kuin Rebekka. Miksi pitää sinun kuolemallasi saattaa harmaat hiukseni hautaan, niin että katkerana kiroon Jumalaa ja kuolen!»

»Veljeni», virkkoi rabbiini suuresti hämmästyneenä, »oletko tosiaankin Israelin seurakunnan vanhimpia, kun tämmöisiä sanoja päästät suustasi? Tottahan toivoakseni huoneesi lapsi vielä elää?»

»Elää hän vielä», vastasi Iisak; »mutta hän elää niinkuin Daniel, jota nimitettiin Belsassariksi, eli leijonanluolassa. Hän on vankina noiden Belialin miesten vallassa, ja he aikovat harjoittaa julmuuttaan häntä vastaan armahtamatta hänen nuoruuttaan ja kauniita kasvojaan. Voi, voi! Hän oli kuin vihreistä palmunlehdistä punottu seppele harmailla hiuksillani; ja nyt hänen täytyy yhdessä yökaudessa lakastua kuten Joonaan kurpitsa! — Rakkauteni lapsi! Vanhuuteni lapsi! Voi Rebekka, Raakelini lapsi! Kuoleman varjon pimeys on sinut peittänyt.»

»Mutta luehan tuo paperi», neuvoi rabbiini; »kenties me vielä löydämme pelastuskeinon.»

»Lue sinä, veli», vastasi Iisak, »sillä silmäni ovat kuin vesilähde.»

Lääkäri luki siis omalla kielellään seuraavat sanat:

»Iisakille, Adonikamin pojalle, jota pakanat nimittävät Iisak Yorkilaiseksi: rauhaa ja lupauksen siunausta vuotakoon runsaasti ylitsesi! — Isäni, minä olen kuin se, joka on tuomittu kuolemaan pahanteosta, mistä ei sieluni tiedä mitään — nimittäin noituudesta. Isäni, jos löytyisi jostakin väkevä mies, joka tahtoisi puolestani taistella miekalla ja peitsellä nasarealaisten tavan mukaan Templestowen turnajaistantereella kolmantena päivänä tästä lähtien, niin meidän isiemme Jumala kukaties suo sille miehelle voimaa puolustaa viatonta ja turvatonta. Mutta jollei semmoista miestä löydetä, niin käske kansamme tyttärien itkeä minua niinkuin kadonnutta itketään, ja niinkuin metsäkaurista, jonka metsästäjä on ampunut, ja kuin kukkasta, jonka niittäjän viikate on katkaissut. Sentähden katso, mitä voit tehdä ja onko pelastus mahdollinen. Eräs nasarealaissoturi ehkä kyllä tarttuisi miekkaan puolestani, nimittäin Wilfred, Cedrikin poika, jota pakanat nimittävät Ivanhoeksi. Mutta hän luultavasti ei vielä kykene kantamaan rautapukua. Lähetä sittenkin, oi isä, hänelle sanoma tästä; sillä hänellä on ystäviä kansansa väkevien miesten joukossa, ja koska hän vankeudessa oli meidän kärsimystoverimme, niin kenties hän hankkii minulle puolustajan. Ja sano hänelle, että Rebekka, olipa elämä tai kuolema hänelle sallittu, on eläessään ja kuollessaan aivan viaton siitä rikoksesta, josta häntä syytetään. Ja jos niin olisi Jumalan tahto, että sinun täytyy kadottaa tyttäresi, älä, vanha rakas isäni, kauemmin viivy tässä verenvuodatuksen ja julmuuden maassa, vaan muuta pois Cordovaan, missä veljesi elää hyvässä turvassa Boabdil Saraseeniläisen valtaistuimen suojassa. Sillä maurilaisten julmuus ei ole niin julma Jaakobin sukua vastaan kuin Englannin nasarealaisten julmuus.»

Niin kauan kuin Ben Samuel luki kirjettä, kuunteli Iisak sitä jokseenkin lujalla mielellä. Mutta sitten hän taas rupesi itämaiseen tapaan osoittamaan suruansa liikkeillään ja parkumisellaan, repien vaatteitansa, ripottaen maantien tomua tukkaansa ja huutaen: »Voi tytärtäni! Voi tytärtäni! Voi sinua, joka olet lihaa lihastani ja luuta luustani!»

»Mutta rohkaise mielesi», lohdutti rabbiini, »sillä surusta ei nyt ole apua. Sonnusta kupeesi ja mene etsimään tuota Wilfrediä, Cedrikin poikaa. Kukaties hän voi auttaa sinua neuvoillaan tai voimallansa; sillä tuo nuorukainen on suuressa suosiossa Rikhard-kuninkaan luona, jota nasarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, ja huhu tämän kuninkaan kotiinpaluusta on yhä varmempana levinnyt ympäri maata. Saattaisi käydä niin, että kuningas antaa hänelle kirjeen ja sinetin kieltäen noita verisiä miehiä, jotka temppelin häväistykseksi ovat ottaneet itselleen temppeliritarien nimen, toteuttamasta tätä aikomaansa pahuutta.»

»Minä lähden heti häntä hakemaan», virkkoi Iisak, »sillä hän on hyvä nuorukainen ja armahtavainen Jaakobin lapsia kohtaan heidän maanpakolaisuudessaan. Mutta hän ei kykene pukemaan ylleen rautavaruksia, ja kuka toinenkaan rupeaisi taistelemaan Siionin poljettujen lasten puolesta?»

»Älähän», sanoi rabbiini; »puhuthan nyt niinkuin se, joka ei tunne pakanoitten mieltä. Kullalla voit heidän apunsa ostaa, aivan samalla tavalla kuin voit kullalla lunastaa itsesi heistä vapaaksi. Ole huoleti ja lähde hakemaan tuota Wilfred Ivanhoeta. Minäkin nousen ja ryhdyn toimiin, sillä suuri synti olisi, jos jättäisin sinut yksiksesi tässä pulassa. Minä riennän Yorkin kaupunkiin, missä on monta sotaherraa ja väkevää miestä koolla, ja heidän paristaan, sitä älä epäilekään, löydän kyllä jonkun, joka ottaa taistellakseen tyttäresi puolesta. Sillä kulta on heidän jumalansa, ja rikkauden vuoksi he panevat henkensä yhtä kernaasti kuin maansakin alttiiksi. — Tottahan sinä, veli, sitten täytät, mitä lupaan heille sinun nimessäsi?»

»Tietysti, veli», vastasi Iisak, »ja siunattu olkoon Jumala, että hän tässä hädässäni soi minulle lohduttajan. Älä sittenkään oitis suostu heidän vaatimukseensa, sillä saatpa nähdä, että tällä kirotulla kansalla on tapana vaatia leiviskä ja lopulta kuitenkin tyytyä luotiin. — Mutta olkoon kuitenkin, niinkuin tahdot, sillä mitä apua olisikaan minulla kaikesta kullastani, jos rakkauteni lapsi hukkaantuisi?»

»Hyvästi», sanoi lääkäri, »ja tapahtukoon, niinkuin sydämesi halajaa.»

He syleilivät toisiansa ja lähtivät sitten kumpikin haaralleen. Vaivainen talonpoika jäi vielä vähäksi aikaa paikoilleen katsellen heidän jälkeensä.

»Te juutalaiskoirat», kirosi hän; »ettehän pidä enempää lukua vapaasta miehestä, kuin olisi hän osto-orja tai turkkilainen tai vaikkapa vain ympärileikattu hebrealainen niinkuin te! Olisivatpa nuo toki voineet viskata minulle äyrin tai kaksikin palkakseni. Mikä pakko minun oli kuljettaa heidän jumalattomia koukeroitaan, jotka kenties voivat loihtia minutkin, niinkuin usea varoitti lähtiessäni. Ja mitä apua minulle on tästä kultakappaleesta, jonka tyttö minulle antoi, jos ensi pääsiäisenä saan sen vuoksi toruja papilta, joka ottaa minulta kaksi sen vertaa syntini sovittajaisiksi, ja jos minun kenties vielä päälliseksi täytyy koko ikäni pitää hyvänäni haukkumanimeä 'juutalaisen postimies'? Taisinpa tosiaankin olla noiduttu seistessäni lähellä tuota tyttöä! —Mutta niinhän aina on käynyt kaikkien, niin juutalaisten kuin kristittyjen, jotka sattuvat hänen seuraansa — ei kukaan voinut olla tottelematta, kun tyttö lähetti jollekin asialle — ja nytkin, kun häntä muistelen, antaisin koko työhuoneeni sekä kaikki työkaluni, jos hänet sillä saisin lunastetuksi.»

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.