Ivanhoe

»Sepä on soma laulu», virkkoi Wamba, kun he olivat lakanneet laulamasta, »ja kunnon opetustakin se antaa, sen vannon narrinhelyni nimessä! —Usein olen vedellyt sitä yhdessä Gurthin kanssa, joka ennen oli minun leikkitoverini, mutta nyt on Jumalansa ja isäntänsä armon kautta kohonnut vapaaksi mieheksi. Ja saimmepa me kerran selkäsaunankin siitä hyvästä, että olimme niin hartaasti laulun toimeen ryhtyneet, että makasimme vuoteella vielä kaksi tuntia päivännousun jälkeen yhä laulellen tätä laulua, puolittain valveilla, puolittain nukuksissa. Selkänahkaani vielä kirveltää siitä ajoin joka kerta, kun sen säveleen kuulen. Mutta siitä välittämättä lauloin nyt teidän huviksenne Anna-Maijan osan.»

Narri pani nyt vuorostaan uuden laulun alulle, lystikkään rallatuksen, ja nuotin opittuansa ritari rupesi säestämään.

»Totta totisesti, Wamba-veikko», virkkoi sitten ritari, »tahtoisinpa, että äskeinen käräjäpuunisäntämme tai hänen iloveikkopappinsa olisivat kuuntelemassa tätä laulua, joka niin väkevästi ylistää vapaata talonpoikaa.»

»Enpäs vain minä sitä tahtoisi», vastasi Wamba, — »paitsi tuota torvea tarvittaessa, joka teidän olaitanne riippuu.»

»Oikein», sanoi ritari, »tämähän se on Locksleyn avun pantti, vaikka en juuri luulisi meidän sitä tarvitsevan. Kolme säveltä tästä luirista kun puhaltaisin, niin joutuisipa, sen uskon varmasti, aikamoinen parvi noita kunnon jousimiehiä auttamaan meitä hädässämme.»

»Taivas siitä hädästä ja tarpeesta meitä varjelkoon, sanoisin minä», murisi narri, »jollei tämä kaunis lahja ehkä olekin vain vakuutteena siitä, että samat jousimiehet sallivat meidän rauhassa kulkea tietämme.»

»Mitä sinä tuolla tarkoitat?» kysyi ritari. »Väitätkö sinä niiden sitten karkaavan meidän päällemme, jollei meillä olisi tätä panttia?»

»En väitä puolestani sitä enkä tätä», vastasi Wamba; »sillä viheriöillä lehvillä saattaa olla korvat yhtä hyvin kuin harmailla kiviseinillä. Mutta voitteko, herra ritari, selittää minulle tämän arvoituksen: milloinka ovat viinipullo ja rahakukkaro tyhjinä matkassa edullisemmat kuin täysinä?»

»Eipä luullakseni milloinkaan», vastasi ritari.

»Etpä sitten ansaitse, että sinulla olisi kumpaistakaan täytenä kädessäsi, kun et saa selkoa niin helposta arvoituksesta! Parempihan on, että tyhjennät pullosi, ennenkuin annat sen saksilaiselle käteen, ja parempi on jättää rahasi kotiin, kun lähdet sinisiä saloja halkomaan.»

»Pidätkö siis täysissä tosissasi noita yhteisiä ystäviämme rosvoina?» kysyi Musta ritari.

»Ette ole kuullut minun heistä sitä sanaa käyttävän, hyvä herra», vastasi Wamba. »Saattaahan olla huojennukseksi köyhän miehen juhdalle, kun sen selästä riistetään matkalaukku, ennenkuin miehen annetaan jatkaa matkaansa. Ja varmaanhan on hyväksi matkustajan sielulle, kun häneltä ryöstetään maallinen tavara, joka on kaiken pahuuden juuri. En siis huoli tämmöisiä ystävyydentöitä pahoilla nimillä sättiä. Sittenkin soisin aina, että matkalaukkuni olisi kotona ja kukkaroni omassa kamarissani, kun satun yhteen tuommoisten kunnon ystävien kanssa; sillä tavallahan heiltä säästyy turha vaiva.»

»Mutta meillä on syytä rukoilla heidän puolestansa, veikkonen, vaikka heidän virkansa olisikin sitä rehellistä laatua, johon viittailit.»

»Rukoilla tahdon heidän puolestaan hyvin mielelläni», vastasi Wamba, »mutta mieluummin kaupungissa kuin sinisalolla, niinkuin Pyhän Beesin abotti kerran sai tehdä, kun he pakottivat hänet messua veisaamaan vanhan mädänneen kannon päältä saarnatuolin sijasta.»

»Sano mitä sanonetkin, Wamba», virkkoi ritari, »mutta kelpo avun nämä jousimiehet kuitenkin antoivat isännällesi Cedrikille.»

»Niinhän he tosin tekivät», vastasi Wamba, »mutta se kuuluukin heidän tilintekoonsa taivaan kanssa.»

»Heidän tilintekoonsako, Wamba! Mitä tuolla tarkoitat?» kysyi hänen matkatoverinsa.

»Sitä maar tarkoitan», sanoi narri, »että heillä on juokseva tili taivaan kanssa — sillä sanallahan aina meidän vanha kellarimestarimme nimitti pergamentille piirtämiään variksenvarpaitansa — ja tätä juoksevaa tiliä he pitävät yhtä rehellisesti kuin Iisak Juutalainen pitää tiliä velkamiestensä kanssa, kun hän antaa ulos varsin vähän ja kirjoittaa siitä hyvästä suuria summia kirjaansa. Niinpä tekevät hekin lukien arvattavasti eduksensa sen seitsenkertaisen koron, jonka pyhä sana lupaa laupiaista lainoista.»

»Selitä ongelmasi jollakin esimerkillä — en minä ymmärrä mitään kirjanpidosta enkä koroista», vastasi ritari.

»No niin», sanoi Wamba, »jos te, urhea herra, olette niin typerä ymmärrykseltänne, niin voin teille selittää, että nuo kelpo pojat panevat aina hyvän teon vaakaan vastapainoksi jollekin toisenlaiselle teolle, jota ei käy täydesti kiittäminen. Niinpä he saattavat antaa kerjäävälle munkille yhden kruununkolikon sovittajaisiksi siitä, että ovat lihavalta abotilta ryöstäneet sata Bysantin kultarahaa. Tai he auttavat köyhää leskeä, jotta heille ei luettaisi synniksi sitä, että he sinisalolla ovat suudelleet kaunista tyttöstä.»

»Kumpiko näistä mainitsemistasi sitten oli hyvä teko, kumpi paha?» keskeytti ritari hänen todistelunsa.

»Kas tuopas oli sukkelaa puhetta!» nauroi Wamba. »Kas kuinka äly tulee terävämmäksi, kun seurustelee älykkään miehen kanssa. Ettepä te suinkaan, herra ritari, päästänyt suustanne yhtään näin sukkelaa sanaa, sen vannoisin, kun viinapäissänne veisasitte iltamessua tuon erakko-törkimyksen kanssa. — Mutta jatkakaamme. Nuo iloveikot merkitsevät mökin rakentamisen tiliinsä vastapainoksi linnan polttamisesta, yhden kuorin kattamisen koko kirkon ryöstämisestä, köyhän vangin vapaaksipäästämisen rikkaan tuomarin tappamisesta, taikka —lyödäksemme aivan naulamme päähän — saksilaisen franklinin vapauttamisen sovitukseksi siitä, että ovat elävältä polttaneet normannilaisen paronin. Kohteliaita varkaita he sanalla sanoen ovat ja kerrassaan ihmismäisiä rosvoja. Mutta edullisinta on joutua heidän seuraansa sellaisena aikana, milloin heidän tilinsä on pahimmalla kannallaan.»

»Kuinka niin, Wamba?» kysyi ritari.

»No kas, koska he silloin ovat katuvalla mielellä ja tahtovat tasoittaa velkaansa Jumalalle. Mutta annapa kun tili on tasassa, niin Jumala varjelkoon niitä ihmiskurjia, joista he jälleen aloittavat uutta laskua! Aika lailla varmasti tulevat ne matkalaiset nyljetyiksi, jotka nyt ensiksi tuon Torquilstonessa suoritetun hyväntyön jälkeen sattuvat heidän kynsiinsä. Mutta onpa kuitenkin», lisäsi Wamba läheten ritaria, »toisiakin veitikoita, jotka ovat matkustajalle vielä paljon vaarallisemmat kuin nuo metsäsissit.»

»Keitä ne sitten olisivat, sillä eihän täälläpäin minun tietääkseni ole karhuja eikä susia?» kysyi ritari.

»Onhan maar täällä Malvoisinin sotamiehiä, herraseni», selitti Wamba; »ja kymmenkunta sellaista veikkoa, uskokaa minun sanani, vetää tämmöisinä keskinäissodan aikoina hyvinkin vertaa kokonaiselle susilaumalle. Heillä on nyt elonleikkuuaikansa, ja heidän joukkoonsa ovat vielä liittyneet ne miehet, jotka pääsivät pakoon Torquilstonesta. Saisimmepa siis, jos heidän kynsiinsä satumme, kalliisti maksaa sakkoa omista urotöistämme. — Mitäpä te, arvoisa ritari, tekisitte, jos kaksi semmoista sattuisi meitä vastaan?»

»Naulaisin ne lurjukset peitselläni kiinni maahan, Wamba, jos tahtoisivat estää meidän kulkuamme.»

»Mutta mitä sitten, jos heitä olisi neljä?»

»Samaa leikkiä saisivat silloinkin kokea», vastasi ritari.

»Entä jos tulee kuusi», jatkoi Wamba, »ja meitä, niinkuin nyt on, ei olisi kahta enempää — juolahtaisiko teille silloin Locksleyn torvi mieleen?»

»Mitä! Minäkö kutsuisin apua», huusi ritari, »jos tulisi kymmenkunta mokomaa roistoa, joita kunnon ritari lennättäisi peitsellään niinkuin tuuli karisseita lehtiä?»

»Vai niin», vastasi Wamba; »no, sitten pyytäisin vain saada hiukan tarkemmin katsella tuota torvea, jonka ääni kuuluu olevan niin voimallinen.»

Ritari päästi auki kantimien soljen ja ojensi torven matkakumppanilleen, joka heti ripusti sen omalle olalleen.

»Tra-li-ra», sanoi hän suullaan viheltäen torven säveliä, »kas, osaanhan minäkin soittaa nuottia yhtä hyvin kuin muutkin.»

»Mitä tuo on, lurjus?» sanoi ritari. »Anna tänne torveni.»

»Olkaa huoleti, herra ritari, kyllä se minulla on hyvässä tallessa. Kun urhous ja hupsuus matkustavat yhdessä, pitää hupsuuden saada pitää torvi, sillä se osaa sitä parhaiten puhaltaa.»

»Mutta älähän, junkkari», huudahti Musta ritari, »pysy aisoissasi ja varo, ettei malttini lopu.»

»Älkää uhkailko väkivallalla, herra ritari», vastasi narri poistuen syrjemmäksi suuttuneen urhon luota; »muuten saa urhous nähdä vilahduksen hupsuuden kantapäistä ja jää yksikseen hapuilemaan saloilla, miten parhaiten taitaa.»

»Oikein, tuo sana sattui paikalleen», virkkoi ritari. »Ja, totta puhuen, ei minulla ole liioin aikaakaan piestä kieltäni kilpaa sinun kanssasi. Pidä torvi tallessa, koska niin tahdot, ja kiiruhtakaamme nyt eteenpäin.»

»Ettehän tehne minulle siis pahaa?» tiedusteli Wamba.

»Sanoinhan, etten tee, senkin hupsu!»

»Aivan oikein, mutta vakuuttakaapa se minulle ritarikunnianne kautta», jatkoi Wamba lähestyen hyvin varovasti.

»Minä annan sinulle ritarillisen kunniasanani. Joudu nyt vain, lurjus, sukkelasti matkaan.»

»No, nyt ovat urhous ja hupsuus taas hyviä tovereita», sanoi narri, lähestyen rohkeasti ritaria. »Mutta, totta puhuen, enpä oikein tahtoisi saada samanlaista korvapuustia kuin tuonoon annoitte munkille, jotta pyhä mies pyllähti nurmikolle pitkäkseen kuin keilakuningas. Ja nyt, kun torvi on hupsuuden käsissä, pöyhistäköön vain urhous itseänsä ja pyristelköön harjaansa. Sillä jollen aivan pety, on tuolla viidakossa muutamia ystäviä odottelemassa meitä.»

»Mistä sen päätät?» kysyi ritari.

»Siitä, että kahdesti tai kolmasti olen nähnyt rautakypärän välkähtävän vihreitten lehtien välissä. Jos ne olisivat rehellisiä miehiä, pysyisivät he avoimesti maantiellä. Mutta tuollainen tiheä viidakko on kuin luotu kappeliksi Pyhän Nikolauksen papeille.»

»Niin totta kuin uskon Jumalaan», sanoi ritari sulkien rautasilmikkonsa, »taidatpa sinä luullakseni olla oikeassa.» Ja aika olikin hänen sulkea silmikkonsa, sillä samassa tulla suhahti epäiltävästä kohdasta kolme nuolta hänen päätään ja rintaansa kohti, ja yksi niistä olisi varmaan puhkaissut häneltä aivot, jollei teräksinen silmikko olisi kilpistyttänyt sitä takaisin. Molemmat muut torjui rautakaulus sekä kaulasta riippuva kilpi.

»Kiitos ja kunnia kelpo asesepälleni», lausui ritari. — »Käydäänpä nyt päälle, Wamba!» Näin sanoen hän ajaa karahutti suoraan viidakkoa kohti. Siitä pujahti samassa kuusi, seitsemän sotamiestä, jotka ryntäsivät vastaan täyttä nelistä ja peitset tanassa. Kolme peistä sattui ritariin, mutta ne katkesivat kappaleiksi, saamatta aikaan enempää kuin jos olisivat osuneet terästorniin. Sanomattoman korskealla ryhdillä hän kohosi jalustimissa seisoalleen ja huusi: »Mitä tämä on, miehet?» Soturit vastaukseksi vain paljastivat miekkansa ja kävivät kaikilta haaroilta hänen kimppuunsa, huutaen: »Kuolema sinulle, tyranni!»

»Haa, Pyhä Edward! Haa, Pyhä Yrjänä!» ärjäisi Musta ritari, sivaltaen kummankin pyhimyksen nimen kohdalla yhden vihollisistaan maahan. »Maankavaltajiako tässä sataa eteeni?»

Niin rohkeita kuin hänen vastustajansa olivatkin, väistyivät he kuitenkin tämän väkevän käden edestä, jonka jokainen lyönti tuotti kuoleman. Näytti siltä kuin tämä peloittava sankari olisi yksinäänkin voinut voittaa koko vihollisjoukon. Mutta nytpä muuan sinivaruksinen ritari, joka oli tähän asti pysytellyt muiden takana, kannusti hevostaan ja töytäisi esiin, tähdäten peitsellään ratsumiehen sijasta ratsua, ja osuen haavoittamaankin jaloa eläintä kuolettavasti.

»Tuo oli kurjan kavaltajan temppu!» huusi Musta ritari, kun hänen hevosensa kaatui, pudottaen samassa isäntänsäkin maahan.

Samassa toitahdutti Wamba torveensa, mitä hän ei ollut kerinnyt aikaisemmin tehdä, koska kaikki oli käynyt niin sukkelasti. Odottamaton torventörähdys peräytti murhamiehet vielä kerran, ja vaikka Wamba olikin varustettu kovin kehnoilla aseilla, riensi hän pelkäämättä esiin ja auttoi Mustan ritarin jälleen jaloilleen.

»Hävetkää, uskottomat petturit!» huusi Sininen ritari, joka näytti olevan hyökkääjien päällikkö; »pötkittekö te pakoon heti, kun kuulette narrin luikkaavan torveensa?»

Näitten sanojen kiihoittamina törmäsivät miehet uudestaan Mustan ritarin kimppuun, jonka parhaana puolustuskeinona nyt oli asettua selin tammipuuta vasten ja läimähytellä ympärilleen pitkällä iskumiekallaan. Kavala Sininen ritari otti toisen peitsen ja odotti, kunnes näki peloittavan vastustajansa olevan tulisimmassa ahdingossa; silloin hän karahdutti lähemmäksi ja aikoi naulata hänet peitsellään puuhun kiinni. Mutta Wamba teki senkin yrityksen tyhjäksi. Narri, jolla tosin ei ollut paljon voimaa, mutta sitä enemmän ketteryyttä, ja josta sotamiehet eivät pitäneet suurta lukua, kun heillä oli tärkeämpi työ tekeillä, hyppeli sinne tänne taistelijoiden takana ja katkaisi kerrassaan Sinisen ritarin uhkaavan hyökkäyksen siten, että löi miekallaan hänen hevoseltaan kinttukintereen poikki. Ratsu ja ratsastaja pyllähtivät maahan. Mutta sittenkin oli Mustan ritarin tila yhä vielä vaarallinen, sillä useampia täysin varustettuja asemiehiä ahdisti häntä tulisesti. Häntä alkoi jo uuvuttaakin, sillä hänen piti ponnistaa kaikki voimansa voidakseen torjua yht'aikaa päältään niin monta, eri haaroilta tulevaa hyökkäystä. Mutta lensipä äkkiä keskelle kiherrystä hanhensulkainen nuoli, joka kaatoi maahan pahimman päälleryntääjän. Ja samassa töytäisi metsästä esiin jousimiesjoukko, etunenässä Locksley ja iloinen munkki. Joutuisaan ja voimallisesti he kävivät rosvojen kimppuun, jotka pian makasivat kaikki maassa hengettöminä tai henkitoreissaan. Musta ritari osoitti kiittäessään auttajiansa majesteetillisuutta, jota hänessä ei ollut aikaisemmin huomattu; hänen ryhtinsä oli ollut pikemminkin tavallisen reippaan soturin kuin korkeasukuisen herran.

»Minulla on sangen tärkeätä, ennenkuin oikein saan ilmaisseeksi kiitollisuuttani näille uskollisille ystäville, saada tietää, ketkä näin aiheetta ovat päälleni hyökänneet. — Aukaise tuon Sinisen ritarin silmikko, Wamba; hänhän näkyy olevan noiden lurjusten päällikkö.»

Narri riensi murhamiesten päällikön luo, joka kaatuessaan oli loukannut itseään ja takertuneena haavoittuneen ratsunsa alle ei kyennyt vastarintaan eikä pakoon.

»Sallikaa, urhoollinen herra», virnakoi Wamba, »minun nyt olla teidän asemiehenänne, niinkuin äsken olin tallirenkinänne. Silloin autoin teidät alas hevosen selästä, nyt riisun kypärän päästänne.»

Näin sanoen hän, eikä niinkään hellävaroen, irroitti Sinisen ritarin kypärän, joka vieri vähän matkaa nurmikkoa pitkin. Siten paljastui Mustan ritarin nähtäväksi harmahtava tukka sekä tutut kasvot, joita hän ei olisi luullut saavansa tämmöisessä tilaisuudessa nähdä.

»Woldemar Fitzurse!» virkkoi hän kummastellen. »Mikä on voinut yllyttää miestä, joka on niin korkea säädyltään ja jota on pidetty niin kunnollisena, tämmöiseen konnantyöhön?»

»Rikhard», vastasi vangittu ritari katsoen häneen, »vähänpä sinä tunnet ihmissydäntä, kun et tiedä, mihin kaikkeen kunnianhalu ja kostonhimo voivat saattaa jokaisen Aatamin pojan.»

»Kostonhimoko?» sanoi Musta ritari; »enhän minä ole milloinkaan tehnyt sinulle pahaa. Ei sinulla pitäisi olla mitään kostettavana minulle?»

»Sinä hylkäsit naimisliiton tyttäreni kanssa, Rikhard — eikö siinä ollut kylliksi loukkausta normannilaiselle ritarille, jonka sukuperä on yhtä korkea kuin sinun omasikin?»

»Tyttäresi kanssa?» jatkoi Musta ritari. »Siinäkö muka kylliksi syytä vihaan, ja vieläpä näin veriseen vihaan! — Siirtykää syrjään, ystävät, tahtoisin puhua hänen kanssaan kahdenkesken. — Ja nyt, Woldemar Fitzurse, sano minulle täysi totuus — tunnusta, kuka sinut on käskenyt tähän maankavaltajan työhön?»

»Isäsi poika», vastasi Woldemar, »joka näin tehdessään ei tee muuta kuin rankaisee sinua omasta kapinastasi isääsi vastaan.»

Rikhardin silmät säihkyivät suuttumuksesta, mutta hänen parempi olemuksensa sai pian vihan hillityksi. Hän painoi käden otsaansa vasten ja seisoi vähän aikaa katsellen kukistettua paronia kasvoihin, joissa ilmeisesti taistelivat keskenään loukattu ylpeys ja häpeäntunne.

»Etkö pyydä armoa hengellesi, Woldemar?» kysyi kuningas.

»Ken on joutunut jalopeuran kynsiin», vastasi Fitzurse, »hän tietää rukoukset turhiksi.»

»Pidä siis henkesi pyytämättäsikin», lausui Rikhard; »jalopeura ei kajoo maassa makaaviin raatoihin. — Pidä henkesi, mutta sillä ehdolla, että kolmen vuorokauden kuluessa poistut Englannista ja menet johonkin Normandian linnaan piiloittamaan häpeääsi; sen lisäksi et saa ikänä sanallakaan mainita, että Anjoun Juhanalla on ollut osaa sinun kavalassa hankkeessasi. Jos sinut nähdään Englannin rajojen sisällä sen ajan jälkeen, jonka olen suonut sinulle, niin kuolet — tai jos hiiskut sanaakaan, josta sukuni kunnia tahraantuisi, niin ei alttarikaan ole, sen vannon Pyhän Yrjänän kautta, oleva sinulle tarpeeksi varma turvapaikka. Minä hirtätän sinut oman linnasi tornin huippuun kaarneitten ruoaksi. — Anna tälle ritarille hevonen, Locksley, —ovathan, näen minä, sinun miehesi saaneet kiinni muutamia irrallaan juoksevia — ja salli hänen lähteä täydessä turvassa.»

»Jollen arvelisi, että tällä äänellä, joka nyt minua käskee, on laillinen valta käskeä», vastasi sissipäällikkö, »niin lähettäisin tuon väijyvän lurjuksen jälkeen nuolen, joka säästäisi häneltä enemmät matkanvaivat.»

»Sinussa asuu tosi englantilainen sydän, Locksley», sanoi Musta ritari; »ja syystä arvaat, että minulla on valta käskeä — minä olen Rikhard, Englannin kuningas!»

Nämä sanat kuultuansa, joiden majesteetillinen ääni oli Leijonamielen korkean säädyn ja yhtä jalon hengen mukainen, metsäsissit lankesivat heti polvilleen, osoittaen samalla kertaa kuninkaalle tulevaa kunnioitusta ja pyytäen anteeksi pahoja tekojaan.

»Nouskaa pystyyn, ystäväiseni», lausui Rikhard armollisella äänellä, luoden heihin silmänsä, joissa hänen tavallinen iloisuutensa oli jo saanut voiton tulisesta vihastuksesta. Muutenkaan ei hänen kasvoillaan näkynyt enää jälkeäkään äskeisestä tuimasta tappelusta, paitsi että ne voimanponnistuksesta olivat vielä tulistuksissa. — »Nouskaa, ystäväni!» lausui hän. »Rikoksenne, olivatpa ne tehdyt metsässä tai pellolla, olette sovittaneet annettuanne Torquilstonen edustalla uskollista apua onnettomuuteen joutuneille alamaisilleni sekä myös tänään pelastamalla kuninkaanne. Nouskaa, uskolliset mieheni, ja olkaa tästä lähtien rehellisiä alamaisia. — Ja sinä, kunnon Locksley...»

»Älkää enää, kuninkaallinen herrani, nimittäkö minua Locksleyksi, vaan kuulkaa nimeni, jonka maine, pelkään minä, on levinnyt niin avaralle, että se varmaan on ulottunut teidänkin korviinne asti — minä olen Robin Hood, Sherwoodin salon sissi.»

»Sinä kaikkien metsäsissien kuningas ja kaikkien iloveitikkojen hallitsija», sanoi kuningas, »kuka ei olisi kuullut sinun nimeäsi, jonka maine on levinnyt aina Palestiinan maalle saakka? Mutta minä vakuutan sinulle, uljas metsäsissi, etten tahdo pitää pahassa muistossa yhtään ainoatakaan tekoa, jonka olet tehnyt minun poissaollessani ja näiden metelien aikana, joihin poissaoloni on ollut syynä.»

»Toteenpa tässäkin taas käy vanha sananlasku», virkkoi Wamba, virittäen kokkapuheensa väliin, vaikka kuitenkin vähemmän kärkkäästi kuin tavallisesti, —

»Mitä, Wamba, oletko sinäkin saapuvilla?» sanoi Rikhard. »Enpä ole niin pitkään aikaan kuullut ääntäsi, että luulin jo sinun pötkineen pakoon.»

»Minäkö pakoon pötkisin!» vastasi Wamba. »Milloinka olette nähnyt hupsuuden erillään urhoudesta? Tuossahan on pitkällään miekkani kaatama, kelpo harmaa ruuna, jonka mielelläni näkisin jälleen jaloillaan, kunhan sen isäntä sen sijaan kellottaisi maassa, kinnersuonet poikki. Tunnustaa täytyy, että peräydyinhän minä ensi alussa pikkuisen, sillä kirjava nuttu ei suojele peitsenpäätä vastaan niinkuin rautapaita. Mutta vaikka en taistellutkaan miekallani, niin myöntänettepä kuitenkin, että soitin rynnäkköön.»

»Ja sopivalla ajalla sen teitkin, kunnon Wamba», vastasi kuningas. »Sinun hyvää apuasi en ikänä unohda.»

»Confiteor! Confiteor! (Minä tunnustan syntini!)», huusi samassa nöyrä ääni kuninkaan vieressä. »Eipä latinani auta minua edemmäksi, mutta tunnustaa tahdon rikokseni majesteettia vastaan, jolla olen kuoleman ansainnut. Sitä vain anoisin, että saisin anteeksi, ennenkuin minut viedään mestauslavalle!»

Rikhard katsahti ympärilleen ja huomasi iloisen erakon joka seisoi polvillaan hypistellen helmivyötänsä. Hänen nuijasauvansa, joka ei ollut taistelun aikana jouten ollut, oli nurmikolla vähän matkan päässä isännästään. Munkki oli vääntänyt kasvonsa semmoiseen irveeseen, jonka arveli paraiten ilmaisevan katumusta: silmät olivat taivaaseen päin pullistuneet ja suupielet vääntyneet alas, — Wamban sanoilla puhuen, niinkuin tupsut kukkaron molemmista päistä. Mutta tämän teeskennellyn katumuksen valheellisuutta todisti naurettavalla tavalla munkin karkeissa kasvojen eleissä väijyilevä veitikkamainen ilve; se näytti kielivän, että hänellä pelko oli yhtä teeskennelty kuin katumuskin.

»Miksi olet näin alla päin, pahoilla mielin, pappi veitikka?» kysyi Rikhard. »Pelkäätkö, että piispasi saa nyt kuulla, miten harras olet palvelemaan Jumalan Emoa ja Pyhää Dunstania? — Vielä vai, mies, ole huoleti! Rikhard, Englannin kuningas, ei kieli salaisuuksia, jotka saa kuulla viinipullon ääressä.»

»En, armollisin kuninkaani», vastasi erakko, »enpä piispan sauvaa niin pahasti pelkää kuin kuninkaan valtikkaa. Voipa kuitenkin, kun minun saastuttavan nyrkkini piti koskea Jumalan voiteleman majesteetin korvalliselle!»

»Hahaa!» nauroi Rikhard; »siltäkö puolelta tuuli nyt käy? Olinpa, totta puhuen, kokonaan unohtanut korvapuustisi, vaikka korvani soi siitä koko sen päivää. Mutta jos sinun antamasi korvapuusti olikin kelpo lajia, niin vetoanpa näiden hyvien miesten tuomioon, että se tuli täysin määrin maksetuksi — tai, jos arvelet velkaa vielä jääneen minun puolelleni ja tahdot ottaa vastaan toisen samanlaisen...»

»En suinkaan, en suinkaan», vastasi veli Tuck kiireisesti. »Olenpa saanut omani takaisin, vieläpä koron kanssa — ja minä toivon vain, että te, kuninkaallinen majesteetti, aina yhtä täydesti maksaisitte veikanne!»

»Jos ne saisin korvapuusteilla suoritetuksi», sanoi kuningas, »niin vähänpä syytä minun velkojillani silloin olisi valittaa rahastoni tyhjyyttä.»

»Mutta en kuitenkaan», sanoi munkki muuttaen jälleen kasvonsa teeskennellyn nöyriksi, »vielä tiedä, millä lihankidutuksella minun pitää sovittaa tuo jumalaton lyöntini!»

»Älä siitä puhu enää, veikkonen», vastasi kuningas. »Minä olen ottanut vastaan niin monta sivallusta muhamettilaisilta ja pakanoilta, että olisin aivan järjetön, jos riitelisin yhdestä korvapuustista, jonka niin pyhä mies kuin Copmanhurstin erakko on suonut minulle. Mutta, pyhä veljeni, luulisinpä kuitenkin parhaaksi sekä kirkolle että itsellesikin, jos hankkisin sinulle luvan riisua munkkikaapusi päältäsi ja ottaisin sinut henkivartijajoukkooni. Sitten saisit palvella minua samalla tavalla kuin tähän asti olet palvellut Pyhän Dunstanin alttaria.»

»Herra kuninkaani», vastasi munkki, »pyydän nöyrimmästi, ettette panisi pahaksi, vaikka en otakaan vastaan tarjoustanne. Ja luulenpa, että te helpostikin soisitte minulle anteeksi, jos vain tietäisitte, miten suuren vallan laiskuuden synti on saanut minussa. Pyhä Dunstan — olkoon hän meille armollinen! — seisoo koreasti seinäkomerossaan, vaikka minä joskus löisinkin messuni laimin pyydystäessäni lihavaa metsäkaurista. Olen joskus koko yökauden poissa kotoa, ties häntä millä asioilla —siitä ei Pyhä Dunstan koskaan suutu. Hän on hiljainen isäntä, — ja hyvänsävyinen isäntä, niinkuin puupölkky ainakin. Mutta jos minun tulisi olla henkivartijana herrani ja kuninkaani palveluksessa — suuri kunnia se tietysti olisi — niin, jos vähänkin poikkeaisin tänne leskeä lohduttamaan, tai tuonne metsäkaurista ampumaan, kohtapa kuuluisi kaikenlaista. 'Missä tuo pappi koira on?' soimaisi yksi. 'Eikö kukaan ole nähnyt sen vietävää Tuckia?' kiroilisi toinen. 'Tuo munkkikaapunsa hylännyt lurjus hävittää enemmän metsän otuksia kuin puoli maakuntaa', tiuskaisisi metsänvartija. 'Hän on heti jokaisen aran emokauriin jäljillä, mikä ilmaantuu vain valtakuntaani' haukkuisi toinen. Sanalla sanoen, armollinen kuninkaani, minä rukoilen, että sallitte minun pysyä samanlaisena kuin olin meidän ensi kerran tavatessamme. Tai jos tahtonette minulle osoittaa jotakin hyvyyttä, niin pyytäisin, että pitäisitte minua vain samana köyhänä erakkona, joka asuu Pyhän Dunstanin majassa Copmanhurstissa, ja joka kiitollisuudella ottaa vastaan pienimmänkin lahjan.»

»Kyllä ymmärrän», sanoi kuningas, »ja pitääpä siis tämän pyhän erakon saada lupa kuljeksia sinisaloilla ja ammuskella Wharncliffen metsässä, joka kuuluu minulle. Huomaa kuitenkin, että lupaan sinulle vain kolme kaurista joka vuosi. Mutta jollei niin tapahdu, vaan että sinä tämän lupauksen turvin tapat kolmekymmentä, niin en ole kristitty kuningas enkä tosi kuningas.»

»Olkaa huoleti, armollinen herra», vakuutti munkki, »kyllä minä Pyhän Dunstanin avulla keksin keinoja saattaakseni teidän hyväntahtoisen lahjanne satakertaisesti enentymään.»

»Sitä en epäilekään, veli veikkonen», vastasi kuningas. »Ja koska metsänotuksen liha on kuivanlaista pureksittavaa, niin käsken kellarimestarini toimittaa sinulle yhden puoliskon Kanarian viiniä, yhden aarnin Malvasian viiniä sekä kolme tynnyriä olutta, ensimmäistä panosta joka vuosi. Jollet silläkään vielä saa janoasi aivan sammuksiin, niin ei ole muuta neuvoa, kuin että tulet hoviini ja koettelet päästä ruokaeverstini tuttavaksi.»

»Entäs mitä Pyhälle Dunstanille...?» kysyi erakko.

»Messupaidan ja alttariliinan saat häntäkin varten», jatkoi kuningas ristien silmänsä. — »Mutta älkäämme kääntäkö leikkiä todeksi, ettei Jumala rankaise meitä siitä, että enemmän ajattelemme omia hulluttelujamme kuin hänen kunnioittamistaan ja palvelemistaan.»

»Kyllä minä vastaan suojeluspyhäni puolesta», tokaisi munkki leikillisesti.

»Vastaa omasta puolestasi, munkki!» lausui Rikhard kuningas jotenkin ankaralla äänellä. Mutta heti hän taas ojensi kätensä erakolle, joka vähän häpeissään lankesi polvilleen ja suuteli kättä. »Vähemmänpä osoitat kunniata kämmenelleni kuin nyrkilleni», sanoi hallitsija. »Sille sinä nyt vain kumarrat polvillasi, mutta tämän edessä löit tuonnoin otsasi maahan.»

Mutta munkki, joka ehkä pelkäsi uudestaan suututtavansa Rikhardia, jos jatkaisi puhetta liian leikilliseen tapaan — tätä vikaa on varsinkin karttaminen, kun ollaan kuningasten puheilla — kumarsi syvään ja vetäytyi syrjään.

Tällä hetkellä ilmaantui paikalle vielä kaksi miestä toisten lisäksi.

YHDESVIIDETTÄ LUKU.

Tulijat olivat Wilfred Ivanhoe, istuen abotin juhdan selässä, ja Gurth, joka ratsasti ritarin omalla sotaoriilla. Ivanhoe oli äärettömän hämmästynyt, kun hän näki herransa veren tahrassa ja kuusi, seitsemän ruumista virumassa sillä pienellä, lakealla nurmikolla, joka äsken oli ollut taistelutantereena. Yhtä suuri oli hänen kummastuksensa myös siitä, kun hän näki Rikhardin ympärillä niin monta metsäläistä, jotka nähtävästi olivat rosvoja ja siis hiukan vaarallista seuraa kuninkaalle. Hän epäili, pitikö hänen puhutella kuningasta Mustan ritarin nimellä, vai osoittaa hänelle asiaan kuuluvaa kunnioitusta. Rikhard huomasi hänen neuvottomuutensa.

»Puhuttele vain pelkäämättä, Wilfred», virkkoi hän, »Rikhard Plantagenetiä hänen tosinimellään. Nämä miehet, jotka näet hänen ympärillään, ovat rehellisiä Englannin poikia, vaikka heidän tulinen englantilaisverensä taitaakin välistä hairahduttaa heidät hiukan väärille teille.»

»Ritari Wilfred Ivanhoe», sanoi uljas sissipäällikkö astuen esille, »minun vakuutukseni ei voi paljonkaan vahvistaa hallitsijan sanaa; mutta sallikaa minun sittenkin ylpeänä vakuuttaa, että kuninkaalla ei ole sen uskollisempia alamaisia kuin ne, jotka nyt seisovat hänen ympärillään.»

»Sitä en epäile, uljas urho», vastasi Wilfred, »koska kerran sinäkin kuulut niiden joukkoon. Mutta mitä tietävät nuo kuoleman ja vaaran jäljet? Nuo tapetut miehet ja kuninkaani verinen haarniska?»

»Maankavaltajia on ollut kimpussamme, Ivanhoe», sanoi kuningas. »Mutta kiitos ja kunnia siitä olkoon näille urhokkaille miehille, petturit ovat saaneet ansaitun palkkansa. — Mutta nyt, kun oikein ajattelen asiaa», lisäsi Rikhard hymyillen, »olethan sinäkin kapinoitsija, oikein uppiniskainen kapinoitsija. Sillä enkö ankarasti käskenyt sinua lepäilemään Pyhän Botolfin luostarissa, kunnes haavasi olisi jälleen parantunut?»

»Se onkin jo parantunut», vastasi Ivanhoe; »se ei tee minulle enempää haittaa, kuin jos olisin vain neulalla raapinut nahkaani. Mutta miksi, ah miksi, jalo kuninkaani, tahdotte näin kiusata uskollisen palvelijanne sydäntä ja saattaa itsenne vaaraan syrjäisillä teillä ja hurjilla retkillä, ikäänkuin ei henkenne olisi suuremman arvoinen kuin tavallisen vaeltavan ritarin, jolla ei maan päällä ole muuta arvoa kuin minkä hän voi peitsellään ja miekallaan hankkia itselleen?»

»Eikä Rikhard Plantagenetkään», sanoi kuningas, »halua mitään muuta arvoa kuin sen, minkä hän voi itsellensä hankkia kelpo peitsellään ja miekallaan. Ja suurempana ansiona Rikhard pitää vaarallista retkeä, jonka hän vain kelpo miekkansa ja vahvan käsivartensa voimalla on saattanut hyvään päätökseen kuin suurta tappelua, jossa hän on ollut johtamassa sataatuhatta soturia.»

»Mutta teidän valtakuntanne, minun herrani ja kuninkaani», jatkoi Ivanhoe, »teidän valtakuntanne on hajoamaisillaan ja kukistumaisillaan keskinäissodan vuoksi — teidän alamaisianne uhkaavat kaikki mahdolliset onnettomuudet, jos heidän kuninkaansa hukkaantuisi johonkin niistä vaaroista, joihin te antaudutte joka päivä ja jollaisesta nytkin olette töintuskin vapautunut.»

»Hohoo — valtakuntaniko ja alamaiseni?» vastasi Rikhard närkästyen. »Sen sanon sinulle, Wilfred, että parhaatkin alamaisistani ovat liian kärkkäitä kostamaan hullutuksiani omilla hullutuksillani. Niinpä esimerkiksi tämä sangen uskollinen palvelijani, Wilfred Ivanhoe, ei piittaa lainkaan minun ankarasta käskystäni, ja sittenkin hän pitää kuninkaallensa pitkän saarnan siitä, että tämä muka ei tarkoin noudata hänen neuvojansa. Kumpaisellako meistä lienee suurempi syy moittia toista? — Mutta suo anteeksi minulle, uskollinen Wilfredini. Tätä aikaa, jonka olen kuluttanut ja vielä edelleen aion kuluttaa syrjäisissä paikoissa, on täytynyt täten käyttää — selitinhän sen sinulle Pyhän Botolfin luostarissa —, jotta ystäväni ja uskolliset aatelisherrani kerkiäisivät saada voimansa kokoon. Sillä kun sanoma Rikhardin tulosta viimein julistetaan, pitää hänen komentonsa alla olla niin suuri sotajoukko, etteivät viholliset uskalla ajatellakaan käydä sen kimppuun ja että aiottu kapina siis kukistuu itsestään miekkaa paljastamatta. Ennen vuorokauden kuluttua ei Estotevillella ja Bohunilla vielä voi olla kyllin väkeä koossa, jotta he voisivat marssia Yorkiin päin. Minä odotan sanomia Salisburyltä etelästä, Beauchampilta Warwickshirestä ja Multonilta ja Percyltä pohjoisesta. Kanslerin pitää saattaa Lontoon kaupunki puolellemme. Ennenaikainen ilmaantumiseni saattaisi minut aivan toisenlaisiin vaaroihin, vaaroihin, joista peitseni ja miekkani tuskin voisikaan pelastaa minua, vaikka apunani olisikin uljaan Robinin jousi ja veli Tuckin nuijasauva ja viisaan Wamban torvi.»

Wilfred kumarsi myöntyen. Hän tiesi hyvin, miten turhaa oli vastustella sitä hurjan ritarillista uljuutta, joka niin usein saattoi hänen kuninkaansa vaaroihin, mitkä helposti olisi voinut välttää, ja joihin antautuminen, suoraan sanoen, oli kuninkaan ankarimmin moitittavia vikoja. Nuori ritari siksi vain huokasi ja vaikeni. Rikhard puolestaan, joka oli iloinen siitä, että oli muka saanut neuvonantajansa vaikenemaan, vaikka hän sydämessään ei voinutkaan olla myöntämättä moitteen oikeutusta, jatkoi puhettansa Robin Hoodin kanssa. —»Metsäsissien kuningas», sanoi hän, »eikö sinulla ole mitään ravintoa tarjottavana kuninkaalliselle veljellesi? Sillä noita roistoja tappaessani oli minulla riittävästi ruumiinliikettä, ja siitä olen saanut ruokahalua.»

»Totta puhuakseni», vastasi sissipäällikkö, »— sillä en teille, armollinen herra, tahdo valhetella, — meidän ruoka-aittamme varat ovat pääasiallisesti saatuja...» Hän vaikeni hiukan hämillään.

»Minun metsästänikö, eikö niin?» sanoi Rikhard iloisesti. »Eihän parempaa ruokaa olekaan nälkäiselle vatsalle kuin metsänriista. Ja, totta puhuen, jos kuningas ei viitsi pysyä kotona itse hankkimassa metsänriistaansa, niin eipä hänen pitäisi nostaa liian suurta melua, kun hän näkee sitä hankittavan hänen avuttaankin.»

»Jos te, armollinen kuningas», sanoi Robin, »siis suvaitsette jälleen kunnioittaa käynnillänne erästä Robin Hoodin miesten yhtymäpaikkaa, niin eipä siellä pidä oleman puutetta metsänviljasta. Ja löytyneehän tuopillinen olutta ja kenties myös pikarillinen jokseenkin hyvää viiniä palan painikkeeksi.»

Sissipäällikkö alkoi nyt astua edeltä, ja hänen jäljessään seurasi iloinen kuningas, jota tämä yhteensattuma Robin Hoodin ja hänen metsämiestensä kanssa luultavasti miellytti enemmän kuin istuminen täydessä kuninkaallisessa komeudessaan, loistava piiri aatelisia herroja ympärillään. Seuran ja tapausten vaihtelu, se oli Rikhard Leijonamielelle parasta elämäniloa, ja tämä nautinto oli hänen silmissään sitä makeampi, jos sen lisäksi oli sattunut vaaroja, jotka olivat tulleet hyvin voitetuiksi. Tässä leijonamielisessä kuninkaassa ilmeni koko hyödyttömässä loistossaan ilmeinen ja elävä ritarillisuuden perikuva, semmoisena kuin sitä romaaneissa kuvattiin. Omilla mieskohtaisilla taisteluilla hankittu maine oli hänen kaikkea tavatonta etsivälle mielelleen paljon kalliimpi kuin se loisto, jonka valtiotaito ja viisaus olisivat levittäneet hänen hallituksensa yli. Siitä johtui, että hänen valtakautensa muistutti loistavaa, mutta pian sammuvaa tähdenlentoa, joka kiitää taivaankannen poikki levittäen ympärilleen hyödytöntä ja eriskummallista valoa, mutta heti taas katoaa ympäröivään pimeyteen. Hänen sankaritekonsa ovat antaneet paljon aihetta runoniekoille ja ministreleille, mutta eivät ole tuottaneet kotimaalle ainoatakaan niistä pysyvistä eduista, joista historia niin mielellään laveasti kertoilee, pitäen niitä nousevien polvien esikuvina. Mutta siinä seurassa, missä hän nyt oli, Rikhardin avut saivat tilaisuuden puhjeta esiin mitä loistavimmalla tavalla. Hän oli iloinen ja hyvänsävyinen ja viihtyi hyvin kaikensäätyisten ihmisten parissa.

Suunnattoman suuren tammipuun juurelle katettiin pian Englannin kuninkaalle metsämiehen tapaan pöytä. Hänen ympärillään seisoi piiri miehiä, jotka eivät totelleet kuningaskunnan lakeja, mutta olivat nyt kuitenkin kuninkaan seuralaisina ja henkivartijoina. Lauluja ja leikkipuheita vaihetteli, itsekunkin suorittamia urotöitä ylistettiin; kehuessaan onnistuneita lainrikkomisiaan sissit eivät enää muistaneetkaan puhuvansa lain luonnollisen suojelijan kuullen. Iloinen kuningaskaan ei pitänyt enempää lukua omasta arvostansa kuin hänen seurakumppaninsa; hän vain nauroi, kallisteli kannua ja laski kilpaa leikkiä muun iloisen joukon kanssa. Mutta Robin Hood, joka älyltään oli terävä vaikka oppimaton, halusi lopettaa tämän melskeen, ennenkuin hyvä sopu jollakin tavalla olisi rikkoontunut. Tämä hänen halunsa kiihtyi vielä siitä, kun hän näki huolen pimittävän Ivanhoen otsaa. »Suuri kunnia tosin on meille», hän virkkoi tälle, »että uljas kuninkaamme seurustelee meidän kanssamme; mutta enpä kuitenkaan soisi, että hän tällä tapaa kuluttaa suotta aikaansa, joka valtakunnalle sen nykyisessä tilassa on kallis.»

»Se oli hyvä ja viisas sana, kunnon Robin Hood», vastasi Wilfred kuiskaten. »Ja huomaa, että ne, jotka laskevat leikkipuheita majesteetin kanssa, oli tämä vaikka kuinka iloisella tuulella, itse asiassa leikittelevät leijonanpennun kanssa. Paljoa suuttumuksen syytä ei tarvitakaan, kun se tarttuu kiinni sekä kynsin että hampain.»

»Satuittepa juuri siihen, mitä minä pelkäsinkin», sanoi sissipäällikkö. »Mieheni ovat raakoja luonteeltaan ja kasvatukseltaan, ja kuningas on yhtä pikainen kuin hyväluontoinen. En takaa, kuinka kauan voi kestää, ennenkuin he loukkaavat häntä jollakin tavalla, enkä tiedä, kuinka tulisesti hän siitä saattaa suuttua; — aika olisi todellakin lopettaa tämä ilo.»

»Siihen toimeen sinun on ryhdyttävä, uljas jousimies», virkkoi Ivanhoe, »sillä kaikki minun varoitukseni eivät vaikuta muuta kuin että hän sitä hartaammin jatkaa leikkiä.»

»Pitääkö minun jo näin pian panna kuninkaani anteeksianto ja suosio alttiiksi?» sanoi Robin Hood hiukan epäröiden. »Mutta tehtävä se kuitenkin on, Pyhä Kristoffer auttakoon. Enhän ansaitsisikaan hänen suosiotaan, jollen panisi sitä hänen edukseen alttiiksi. — Kuules, Scathlock, käypä tuon viidakon taakse ja puhalla torvellasi normannilainen rynnäkkötörähdys — ja vähääkään viipymättä henkesi uhalla.»

Scathlock totteli päällikön käskyä; eikä kulunut viittä minuuttiakaan, kun hän jo torventörähdyksellä säikähdytti mässääjiä.

»Se on Malvoisinin torvi», virkkoi mylläri kavahtaen jaloilleen ja kaapaten jousensa. Munkki päästi pullon kädestään maahan ja tarttui nuijasauvaansa. Wamba katkaisi leikkipuheen kesken ja tempasi miekkansa sekä kilpensä. Kaikki muutkin ottivat kukin aseensa.

Ne, joiden elämä yhtämittaa on monen vaaran alainen, rientävät helposti juomingeista tappeluun; ja Rikhardin mielestä tämä häiriö tuntui vain lisäävän seikkailun viehätystä. Hän käski tuoda kypäränsä sekä muut raskaat varustensa osat, jotka hän oli riisunut yltään. Ja sillä aikaa kuin Gurth auttoi niitä päälle, antoi kuningas ankarat käskyt Wilfredille uhaten kiivainta vihastustansa, ellei tämä pysyisi erillään lähenevästä tappelusta.

»Sinä olet minun puolestani taistellut sadat kerrat, Wilfred, ja minä olen vain katsellut syrjästä. Tänäpäivänä sinun pitää katsella, kuinka Rikhard tappelee ystävänsä ja uskollisen palvelijansa puolesta.»

Sillä välin oli Robin Hood lähettänyt useat miehistänsä eri haaroille muka tiedustelemaan vihollisen asemaa. Ja nähtyänsä, että juomaseura oli kokonaan hajonnut, hän lähestyi Rikhardia, joka oli nyt täysissä varusteissaan. Laskeutuen toiselle polvelleen Robin pyysi kuninkaalta anteeksi.

»Mitä sitten, kunnon jousimieheni?» kysyi Rikhard hiukan närkästyneenä. »Emmekö ole jo suoneet sinulle täyttä anteeksiantoa kaikista rikoksistasi? Arveletko, että sanamme on kuin höyhen, joka heiluu sinne tänne? Eihän sinulla ole vielä ollut aikaa tehdä mitään uutta rikosta sen jälkeen?»

»Onpa niinkin», vastasi sissipäällikkö, »jos rikokseksi lienee katsottava, että olen tehnyt kuninkaalleni pienen petoksen hänen omaksi hyödykseen. Tuo torventoitotus ei tullutkaan Malvoisinin torvesta, vaan puhallettiin minun käskystäni juominkimme lopettamiseksi, ettei se kuluttaisi teidän aikaanne, joka on liian kallis näin tuhlattavaksi.»

Näin puhuttuaan hän nousi pystyyn, laski käsivartensa ristiin rinnallensa ja odotti kuninkaan vastausta, kuten ainakin mies, joka tietää nostaneensa kenties pahaa mieltä, mutta kuitenkin luottaa tarkoituksensa puhtauteen. Närkästys ajoi veret Rikhardin poskille; mutta se oli vain hetkellistä, pian asettuvaa mielenliikutusta, jonka oikeudentunto heti hillitsi.

»Sherwoodin metsän kuningas», hän virkkoi, »näyttää pelkäävän, että Englannin kuningas kuluttaisi liiaksi hänen kaurispaistiaan ja viinivarojaan. Hyvä on, uljas Robin! — Mutta jos tulet joskus vieraisille minun luokseni iloiseen Lontooseen, niin saatpa kokea, sen lupaan, että minä en ole yhtä itara isäntä. Oletpa kuitenkin oikeassa, veli veikkonen. Ylös hevosen selkään nyt ja matkaan, — Wilfred on jo kauan ollut malttamaton. Sanopa, uljas Robin, eikö sinulla ole joukossasi ystävää, joka ei tyydy paljaaseen neuvonantajan virkaan, vaan väkistenkin tahtoo taluttaa sinua kaikilla teillä ja heti näyttää vihaiselta, kun joskus uskallat omin päin astua?»

»On maar minullakin semmoinen», vastasi Robin, »se on alapäällikköni, Pikku Jussi, joka par'aikaa on pitkällä retkellä aina Skotlannin rajoilla saakka. Ja täytyypä tunnustaa, herra kuningas, että toisinaan närkästyn hänen liiasta kerkeydestään minun neuvojanani ja varoittajanani. Mutta kun olen toistamiseen asiaa aprikoinut, en voi kauemmin olla suutuksissa ystävälle, joka vain hartaudesta isäntäänsä palvelemaan toisinaan on ylenmäärin kiivas.»

»Oikein puhut, kunnon jousimies», virkkoi Rikhard. »Ja jos minulla olisi Ivanhoe toisella sivullani vakavia neuvojansa antamassa, vieläpä muotonsa ankaralla yksitotisuudella vahvistamassa niiden tärkeyttä, ja sinä olisit toisella sivullani koirankujeilla viekoittelemassa minua siihen, mitä pidät hyödyllisenä — niin olisi vapaa tahtoni sidottu ja kahlittu pahemmin kuin kenenkään muun kuninkaan koko kristikunnassa tai pakanoiden mailla. — Mutta lähdetään nyt, veikkoset, iloisin mielin Coningsburghiin, hopottelematta enää tämän asian vuoksi.»

Robin Hood ilmoitti lähettäneensä osan miehistänsä edeltä siihen suuntaan, minne matkalaisten tie nyt kulki. Tämä joukko oli varmasti keksivä ja heidän tietoonsa saattava jokaisen väijyvän vihollisparven. Tällä tavoin he saattoivat olla varmat siitä, että tie oli aivan esteetön; tai jos jotakin häiriötä oli, piti heidän saada sanoma vaarasta siksi hyvissä ajoin, että voivat peräytyä suuren jousimiesjoukon turviin, jonka kera Robin itse lupasi seurata jäljestä.

Tämä viisas ja hellä huolenpito Rikhardin turvallisuudesta liikutti hänen sydäntään ja poisti viimeisenkin vihastuksen oireen. Kuningas ojensi vielä kerran kätensä Robin Hoodille ja vakuutti hänelle täydellistä anteeksiantoa ja vastaistakin suosiota. Myös hän ilmoitti lujasti päättäneensä estää metsästyssääntöjen sekä muiden rasittavien lakien liiaksi rajua toimeenpanoa, joka oli pakottanut niin monta Englannin talonpoikaa metsäsisseiksi. Mutta Rikhardin ennenaikainen kuolema teki tyhjäksi hänen hyvät aikomuksensa uljasta sissipäällikköämme kohtaan; eikä metsästysvapautta saatu muuten kuin väkisin vastahakoiselta Juhana-kuninkaalta, joka peri jalomielisen veljensä kruunun. — Mitä muuten Robin Hoodin myöhäisempiin elämänvaiheisiin sekä väkivaltaiseen kuolemaan tulee, jonka petturi hänelle aiheutti, saa niistä yllinkyllin tietoa vanhoista lentolehdistä, joita aikoinaan myytiin huokeaan hintaan, nimittäin puoleen pennyyn, mutta joista nykyjään ollaan halukkaat maksamaan täysi paino kultaa.

Sissipäällikön vakuutus matkan turvallisuudesta kävi hyvin toteen, ja kuningas, jota Ivanhoe, Gurth sekä Wamba seurasivat, saapui enemmittä esteittä Coningsburghin linnan läheisyyteen, ennenkuin aurinko oli vielä mennyt mailleen. Harva seutu koko Englannissa on kauniimpi ja ihastuttavampi kuin tämän vanhan saksilaislinnan ympäristö. Tasakulkuinen, hiljainen Don-joki juoksee siinä keskellä kaikille haaroille kohoavaa maisemaa, missä viljelysmaat ja metsät ihanasti vaihtelevat. Ja eräällä jokitörmällä kohoaa mainittu vanha rakennus vallien ja kaivantojen turvaamana. Se oli, kuten sen saksilainen nimi todistaa, ennen valloitusta ollut Englannin muinaisten kuningasten asuntona. Ulkovallit olivat luultavasti vasta normannilaisajalta, mutta sisempi linna on ilmeisesti sangen vanha. Päärakennus sijaitsee kunnaan laella eräällä sisäpihan kulmalla. Sen seinät ovat erinomaisen paksut, ja niiden ulkopuolisena tukena tai suojana on kuusi äärettömän suurta kivipatsasta, jotka kohoavat tornin kupeita myöten ylös, ikäänkuin sen vahvistimina tai kannattimina. Nämä paksut patsaat ovat juureltaan ja koko matkan ylöspäinkin lävitsensä kivestä, mutta huippupuolelta ontot ja päättyvät pieniin tornin tapaisiin, jotka ovat päätornin yhteydessä. Kaukaa katsellessa tämä summattoman suuri linna eriskummallisine lisärakennuksineen tarjoo yhtä paljon mielenkiintoista kaunisten seutujen ihailijalle kuin sen sisusta muinaistutkijalle, jonka mietteet se palauttaa hamaan Heptarkian[37] aikoihin. Erästä linnan läheisyydessä olevaa kumpua sanotaan kuuluisan Hengistin hautakammioksi, ja kirkkotarhassakin on useita ikivanhoja, merkillisiä hautakiviä.

Kun Rikhard Leijonamieli seuralaisineen läheni tätä koristelematonta, mutta majesteetillista rakennusta, ei se vielä ollut varustettu ulkomuurilla. Saksilainen rakentaja oli pannut kaiken taitonsa itse linnarakennuksen vahvistamiseen, ja ainoana ulkovarustuksena oli vain kehno aitaus.

Tornin huipusta liehuva suuri musta lippu ilmaisi, että isäntävainajan hautajaisia par'aikaa vietettiin. Lipussa ei näkynyt mitään kuvaa, joka olisi tehnyt selvää vainajan suvusta tai säädystä. Vaakunat olivat siihen aikaan normannilaisenkin ritariston keskuudessa outoja, vastakeksittyjä koristeita, eivätkä saksilaiset olleet niitä vielä lainkaan ottaneet käytäntöön. Portin yläpuolella liehui kuitenkin toinenkin lippu, johon oli taidottomasti kuvattu valkea hevonen; tämä Hengistin ja hänen sotakumppaninsa vanhastaan tuttu lippukuva ilmaisi vainajan kansallisuuden sekä kuninkaallisen sukuperän.

Ylt'ympäri linnaa oli liikettä ja hälinää. Tällaisissa hautajaispidoissa oli näet tapana osoittaa vieraanvaraisuutta anteliaasti ja valikoimatta ei ainoastaan vainajan läheisemmille ja kaukaisimmille sukulaisille, vaan myös kaikille ohikulkijoillekin. Athelstan vainajan rikkaus ja korkea suku oli syynä siihen, että tätä tapaa nyt noudatettiin täysin määrin.

Suurin joukoin nähtiin siis vieraita astuvan ylös tai alas linnamäkeä; ja kun kuningas seuralaisinensa ratsasti hakulin avonaisesta ja vartijattomasta portista sisään, saivat he kartanolla nähdä näyn, josta ei juuri helpolla olisi voinut arvata syytä tähän kokoukseen. Eräässä kohden kokit paistoivat kokonaisia härkiä ja lihavia lampaita; toisessa iskettiin tappia oluttynnyreistä, joita jokaisen janoavaisen oli lupa tyhjentää. Kaikennäköistä kansaa istui siellä eri ryhmissä, ahmien ruokia ja kaataen kurkkuunsa juomia, joita heille oli annettu. Ryysyinen saksilainen orja sammutti puolenvuotisen janonsa ja nälkänsä muiston yhdenpäiväisellä ylensyömisellä ja ylenjuomisella. Paremmin ravittu porvari söi palaansa hitaammin maistellen ja tarkasti tutkistellen, miten paljon maltaita oluessa mahtoi olla ja miten panijan taito oli onnistunut. Muutamia harvoja köyhiä normannilaisherrojakin oli saapuvilla. Nämä oli helppo erottaa sileäksi ajetuista leukapäistään ja lyhyistä nutuistansa; se tunnusmerkki heille myös oli ominainen, että he seurustelivat aina vain keskenänsä, katsellen halveksivasti koko juhlaa, vaikka eivät pitäneetkään liian alentavana arvolleen ottaa runsaan osansa tarjona olevista herkuista. Kerjäläisiä tietysti liikkui tusinoittain sekä myös kierteleviä, Palestiinasta palanneita sotureita (sellaisia he ainakin itse sanoivat olevansa), laukkukauppiaita, jotka näyttelivät tavaroitaan, kuljeksivia käsityöläisiä, jotka kyselivät työtä, vaeltavia toivioretkeläisiä ja metsäpappeja, saksilaisia ministrelejä ja walesilaisia bardeja (runoseppiä), jotka viimeksimainitut kaikki mutisivat rukouksia tai näppäilivät harppujaan, viulujaan ja kitaroitaan, niin että korvat olivat haljeta. Mikä heistä kiitteli surullisin ylistysvirsin Athelstanin avuja; mikä lauloi hänen suvustaan, luetellen vainajan suurisukuisten esi-isien raakoja ja vaikeasti lausuttavia nimiä. Eipä ollut temppujentekijöistäkään ja silmänkääntäjistä puutetta; hautajaispitoja ei näet tähän aikaan pidetty sopimattomina tilaisuuksina heidän taitonsa harjoittamiseen. Saksilaiset tavat tässä suhteessa olivat yhtä luonnonperäiset kuin sivistymättömätkin. Jos surevaista janotti, piti olla juotavaa tarjona — jos hänen oli nälkä, piti olla ruokaa — jos suru rupesi liiaksi painamaan ja synkistyttämään sydäntä, piti olla huvitusta tai ainakin mielenlievitystä. Eikä hautajaisjoukko ollutkaan käyttämättä noita lohdutusneuvoja. Vain silloin tällöin, kun heidän mieleensä ikäänkuin äkkiä juolahti, mikä syy heidät oli paikalle kerännyt, miehet kaikki huoahtivat yhteen ääneen ja naiset, joita myös oli koko joukko läsnä, koroittivat äänensä ja parahtivat tuskasta.

Tällaiselta näytti elämä Coningsburghin linnanpihalla, kun Rikhard seuralaisineen astui sisään. Alhaisemmista vieraista, joita yhä laumoittain virtaili sisään ja ulos, ei seneshali eli hovimestari viitsinyt pitää paljon huolta, ei ainakaan enempää kuin järjestyksen ylläpito vaati. Mutta kuninkaan ja Ivanhoen arvokas ulkomuoto kiinnitti hänen huomiotansa, varsinkin kun jälkimmäisen kasvot tuntuivat hänestä tutuilta. Sitäpaitsi kahden ritarin tulo (heidän säätynsä näkyi puvuista) oli harvinainen tapaus saksilaisissa pidoissa, joten sitä täytyi pitää suurena kunnianosoituksena sekä vainajalle että hänen perheelleen. Sentähden mainittu ylpeä virkamies, mustassa puvussaan ja valkea keppi kädessä, raivasi tietä kirjavan vierasjoukon läpi ja saattoi Rikhardin sekä Ivanhoen linnantornin ovelle. Gurth ja Wamba tapasivat heti tuttavia pihalla; he eivät tohtineet pyrkiä sisemmäksi, ennenkuin heitä erityisesti käskettäisiin.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU.