Ivanhoe

»Suo minulle nyt kilpapalkinto, prinssi-serkku», sanoi Wamba. »Olenhan rehellisessä taistelussa miekalla ja kilvellä voittanut vastustajani», lisäsi hän vielä, heiluttaen siankinkkua toisessa ja puista miekkaa toisessa kädessään.

»Kuka ja mikä olet miehiäsi, jalo sankari?» kysyi prinssi Juhana, yhä vielä nauraen.

»Narri olen sukujani», vastasi Wamba. »Olen Wamba, Mielipuolen poika, joka oli Pyöräpään poika, joka taas oli pormestarin poika.»

»Tehkää juutalaiselle tilaa alemmassa rivissä», käski prinssi Juhana; kenties hänestä ei ollutkaan vastenmielistä, kun nyt saattoi luopua äskeisestä päätöksestään. »Eipä olisi todellisen ritaritavan mukaista asettaa voitettu voittajan rinnalle.»

»Asettaa konna narrin yläpuolelle olisi vieläkin pahempi juttu», tokaisi Wamba, »ja juutalainen siankinkun päälle kaikista pahin.»

»Oikein, kelpo poikaseni!» huusi prinssi Juhana. »Se sana oli minulle mieleen. — Hei, Iisak, lainaa minulle kourallinen bysantteja.»[10]

Pyynnöstä hämmästyen juutalainen, joka ei tohtinut kieltää eikä kernaasti olisi tahtonut myöntyäkään, alkoi kopeloida vyöllään riippuvaa nahkakukkaroa, kukaties arvioiden, miten vähäinen kolikkojoukko voisi käydä kourallisen nimellä. Mutta prinssi teki kerrassaan lopun Iisakin arveluista; hän ojentautui alas espanjalaisen hevosensa selästä ja sieppasi itse kukkaron Iisakin vyöltä. Viskattuansa Wamballe pari kappaletta siinä olevista kultarahoista, hän jatkoi kulkuansa tannerta pitkin, jättäen juutalaisen katselijain naurun uhriksi. Ja hurrasipa kansa tätä prinssin tekoa aivan ankarasti, ikäänkuin siinä olisi ollut jotakin rehellistä ja kunniallista.

KAHDEKSAS LUKU.

Äkkiä prinssi keskeytti kulkunsa tantereen ympäri. Kääntyen Jorvaulx'in abotin puoleen hän muistutti, että tämän päivän päätoimista yksi oli vielä jäänyt täyttämättä.

»Niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni, herra abotti», hän sanoi, »me olemme aivan unohtaneet nimittää Kauneuden ja Rakkauden ihanan kuningattaren, joka valkoisilla käsillään on laskeva voitonkruunun voittajan päähän. Minä puolestani en ole ahdasmielinen enkä panisi pahaksi, vaikka mustasilmäinen Rebekka saisi sen kunniaviran.»

»Pyhä Neitsyt!» huusi abotti, kääntäen inholla silmänsä ylöspäin, »juutalaistyttökö! — Olisi tosiaan ansaittu rangaistus, jos meidät ajettaisiin kivenheitoilla pois tästä paikasta, enkä minä vielä ole tarpeeksi vanha marttyyriksi. Sitä paitsi vannon suojeluspyhäni kautta, että tuo juutalaistyttö ei ole lähimainkaan niin kaunis kuin ihana saksilaisneito Rowena.»

»Saksilainen tai juutalainen», vastasi prinssi, »koira tai sika, mitä sillä on väliä? Minä sanon: määrätkää Rebekka, jollei muun vuoksi, niin ainakin häväistykseksi noille saksilaisille maanmoukille.»

Nurinaa kuului nyt prinssin omienkin seuralaisten joukosta.

»Tämä on liikaa leikinteoksi, armollinen herra», sanoi de Bracy; »ei yksikään ritari ota täällä peistä käteensä, jos tämmöistä loukkausta yritetään.»

»Se olisi mielettömintä häväistystä», lisäsi Woldemar Fitzurse, prinssi Juhanan vanhimpia ja mahtavimpia puoluelaisia, »ja jos te, ruhtinaallinen armo, semmoista yritätte, niin siitä koituu vain turmiota teidän omalle asiallenne.»

»Minä olen teidät, ritari», sanoi Juhana ylpeästi nykäisten hevostaan suitsista, »ottanut seuralaisekseni enkä neuvonantajakseni!»

»Niiden miesten, ruhtinaallinen armo, jotka seuraavat teitä nykyisillä teillänne», sanoi Woldemar hiljaa, »pitää myös saada olla neuvonantajina. Sillä heidän etunsa ja päänsä ovat yhtä suuressa vaarassa kuin teidänkin.»

Nämä sanat lausuttiin niin painavaan sävyyn, että Juhana näki välttämättömäksi myöntyä. »Leikkiähän minä vain laskin», sanoi hän, »ja heti te kihisette vastaani niinkuin kyykäärmeet! Nimittäkää, pirun nimessä, kenet ikänä tahdotte, tottapa sitten olette tyytyväisiä!»

»Ei, ei», sanoi de Bracy, »annetaan Kauneuden kuningattaren paikan olla täyttämättä, kunnes on nähty, kuka voittaa. Tämä valitkoon sitten itse naisen, jolle se kunnia on tuleva. Se tekee hänen voittonsa vielä suloisemmaksi, ja ihanille naisille käy urhoollisten ritarien rakkaus vieläkin kalliimmaksi, kun he näkevät, että se voi koroittaa heidät tämmöiselle kunniasijalle.»

»Jos Brian de Bois-Guilbert voittaa», sanoi abotti, »niin tahtoisin panna helmivyöni pantiksi siitä, että tiedän kuka tulee Rakkauden ja Kauneuden kuningattareksi.»

»Bois-Guilbert», vastasi de Bracy, »on kyllä kelpo peitsimies. Mutta onpa täällä muitakin tämän aitauksen ympärillä, herra abotti, jotka eivät väistyisi taistelemasta hänen kanssaan.»

»Olkaa vaiti, hyvät herrat», sanoi Woldemar, »ja antakaa prinssin mennä paikallensa. Aika kuluu, ritarit ja katsojat ovat jo maltittomia. Hyvinkin olisi jo aika aloittaa leikki.»

Juhana-prinssillä, vaikkei hän vielä ollutkaan kruunattu hallitsija, oli Woldemar Fitzursesta kaikki se vastus, mikä kuninkailla on suosituista ministereistään, jotka palvelevat hallitsijaansa sillä tavalla, jonka he itse katsovat parhaaksi. Prinssille luonteenomaista muuten oli, että hän itsepäisesti piti kiinni joutavista asioista, mutta nyt hän kuitenkin antoi myöten. Hän kävi kunniaistuimelleen istumaan, seuralaistensa ympäröimänä, ja käski airueitten kuuluttaa turnajaisten ohjesäännöt. Ne kuuluivat lyhyesti sanoen seuraavasti:

Ensiksi piti vaatijaritarien taistella kaikkia tarjoutuvia vastaan.

Toiseksi jokainen ritari, ken halusi, sai valita kenen hyvänsä haastajaritareista vastustajakseen peitsellään koskettamalla tämän kilpeen. Jos hän kosketti siihen peitsen varren päällä, niin taistelu oli taisteltava »kohteliaisuusaseilla», s.o. peitsillä, joiden kärkeen oli kiinnitetty ympyriäinen, latuskainen sompa. Tällä tavoin ei taistelusta voinut olla muuta vaaraa kuin että hevoset ja ratsumiehet saattoivat törmätä yhteen. Mutta jos kilpeen kosketettiin peitsen kärjellä, niin se merkitsi, että aikomus oli taistella à outrance, s.o. että ritarien tuli otella terävin asein, niinkuin tosisodassa ainakin.

Kolmanneksi, kun vaatijaritarit olivat täyttäneet lupauksensa, jokainen taittamalla viisi peistä, oli prinssi päättävä, kuka ensimmäisen päivän aseleikissä oli ansainnut voittajan nimen. Hänen tuli saada palkinnokseen erinomaisen kaunis ja verrattoman vahva hevonen. Olipa hänelle tällä kertaa, niinkuin nyt julistettiin, vielä tavallisen urhoudenpalkinnon lisäksi tuleva se erinomainen kunnia, että hän saisi itse valita Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren, jonka seuraavana päivänä tuli jakaa voitonpalkinnot.

Neljänneksi julistettiin, että toisena päivänä pantaisiin toimeen yleinen turnaustaistelu, johon kaikki läsnäolevat ritarit, jotka halusivat nimelleen kunniaa, pääsisivät osallisiksi. Heidän piti kahteen, miesluvultaan yhtä suureen parveen jaettuna urhoollisesti taistella, kunnes prinssi kädenviittauksella lakkautti ottelun. Sitten tuli Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren laskea ohut, kultakiskosta tehty laakeriseppele sen ritarin päähän, joka prinssin päätöksen mukaan oli ollut etevin toisen päivän taistelussa. Tähän toiseen päivään turnajaiset loppuivat. Mutta kolmanneksi päiväksi oli säädetty kilpa-ammuntaa jousella, härkätaistelu ynnä muita leikkejä alhaisenkin kansan erikoiseksi huviksi. Täten tahtoi Juhana-prinssi taivuttaa puolellensa kansan suosion, jonka hän kuitenkin heti jälleen karkoitti kevytmielisillä, rahvaan tunteita ja mielipiteitä tarpeettomasti loukkaavilla teoillaan.

Taistelutanner ympäristöineen oli nyt korea katsella. Lavoilla istui tiheissä riveissä kaikki, mitä Pohjois- sekä Keski-Englannissa oli korkeasukuista, kuuluisaa, rikasta ja kaunista aatelisväkeä; heidän moniväriset, erilaiset pukunsa tarjosivat katselijan silmille yhtä kirjavan kuin komeankin näyn. Sisempi, alempi istuinrivi sitävastoin, missä iloisen Englannin varakkaat porvarit ja vapaat talonpojat yksinkertaisimpine pukuineen olivat saaneet sijansa, reunusti tummanvärisenä reunuksena eli päärmeenä tuota loistavaa koruviirua, tehden sen koreuden vieläkin loistavammaksi ja silmäänpistävämmäksi.

Airuet lopettivat kuulutuksensa tavallisilla huudoillaan: »Olkaa anteliaat, olkaa anteliaat, jalot ritarit!» Vastaukseksi tuiskusi lavoilta kulta- ja hopearahoja heidän päälleen. Sillä kunnianasiana pidettiin, että ritarien piti olla anteliaita näille miehille, jotka sinä aikakautena olivat mainetekojen sekä tuomareina että historian ikuistajina. Katsojien lahjoista he tavallisuuden mukaan kiittivät toivottaen: »Naisten rakkautta! — Vastustajain tuhoa! — Kunniaa anteliaalle! — Ylistystä urhokkaille!» — joihin halvemmatkin katsojat vielä lisäsivät huutonsa sekä suurilukuinen torvimiesjoukko sotaisen toitotuksensa. Tämän metelin vaiettua airueitten kirjava, kiiltelevä parvi poistui, eikä aitauksen sisäpuolelle jäänyt nyt muita kuin turnausmarskit, jotka tantereen kummassakin päässä istuivat hevostensa selässä täydessä rautapuvussa, liikkumattomina kuin kivipatsaat. Sillä välin oli kentän pohjoispäässä oleva tarha, vaikka olikin avara, tullut täpötäyteen ritareita, jotka tahtoivat osoittaa taitoansa taistelussa vaatijaritareita vastaan. Lavoilta katsoen tämä paikka näytti tuulessa lainehtivalta sulkamereltä. Sekaisin niiden keskeltä näkyi kiiltäviä kypäriä ja pitkiä peitsiä, joiden suoveroista useimmiten riippuivat vaaksanlevyiset, pienet viirit. Nämä liehuvat liput sekä kypärien hulmuavat sulkakoristeet tekivät näyn vieläkin eloisammaksi.

Vihdoin viimeinkin aukaistiin portit, ja viisi arvanheitolla valittua ritaria ratsasti hitaasti kentälle; yksi heistä kulki etupäässä ja muut neljä kaksittain jäljessä. Kaikilla oli varusteina komeat aseet, ja saksilainen aikakirja, josta tämän kertomuksen aihe on otettu, kertoo hyvin laveasti, mitä kilpikirjoituksia ja värejä ja satulaloimen koristeita kullakin oli. Mutta tarpeetonta olisi tästä kaikesta tarkalleen puhua. Lainaamalla muutamia säkeitä meidänaikaiselta runoniekalta, joka valitettavasti on kovin vähän kirjoittanut, voimme sanoa:

Vaakunat ovat jo aikaa sitten lahonneina karisseet maahan heidän linnojensa porteilta. Eikä linnoistakaan ole enää muuta jäljellä kuin vihreitä turvetöyräitä ja hajallisia raunioita. Ne seudut, missä heidän nimiään silloin mainittiin parhainten joukossa, eivät nyt tiedä heistä mitään; — onpa moni heitä myöhäisempikin suku jo kuollut sukupuuttoon ja joutunut unohduksiin entisillä alusmaillaan, ja yksinpä muistokin läänitysherrojen ja paronien silloisesta vallasta on jo hävinnyt. Mitä hyötyisi siis lukija siitä, että luettelisin heidän nimensä ynnä heidän soturiarvonsa katoavaiset merkit!

Mutta tällöin nämä sankarit, aavistamatta, miten heidän nimensä sekä urotyönsä vastaisuudessa jäisivät unohduksiin, karauttivat kentälle hilliten tulisia ratsujansa ja pakottaen niitä hitaaseen astuntaan, jolla tempulla he yhtaikaa näyttivät sekä hevostensa että omaa taitoaan. Niinpian kuin he olivat ennättäneet aitauksen portista sisään, kajahti hurja, outo musiikki vaatijaritarien telttojen takaa, missä soittajat seisoivat näkymättöminä. Musiikki oli itämaista, pyhästä maasta kotoisin: sen sympaalien ja kellojen sekanaisessa helinässä oli kuin uhkaa, samalla kuin se tervehti toiselta puolen läheneviä ritareita. Koko tuon äärettömän katselijajoukon silmät olivat nyt kiintyneet näihin viiteen ritariin, kun he ratsastivat penkerelle, missä vaatijain teltat seisoivat, ja siellä erottuaan toisistaan kukin kosketti peitsenvarren päällä sen ritarin kilpeen, jota vastaan he tarjoutuivat taistelemaan. Koko halvempi katselijajoukko, niinkuin moni korkeampisäätyisistäkin, —jopa, niin kerrotaan, useammat aatelisnaisistakin, — olivat hiukan tyytymättömiä siitä, että taistelijat olivat kaikki valinneet »kohteliaisuus-aseet». Samanlaiset katselijat kuin ne, jotka nykyjään kiihkeimmin taputtavat käsiään nähdessään kaameita murhenäytelmiä, pitivät silloin turnajaisia sitä hauskempina, mitä vaarallisemmat ne olivat taistelijoille.

Täten ilmaistuaan tahtovansa valita verettömän taistelutavan, ratsastivat ritarit takaisin omalle puolellensa tannerta ja asettuivat siellä yhteen riviin. Vaatijaritarit puolestaan riensivät ulos teltoistaan, nousivat satulaan, ratsastivat alas penkereeltä, Brian de Bois-Guilbert etunenässä, ja asettuivat riviin sellaiseen järjestykseen, että itsekukin tuli olemaan vastapäätä sitä ritaria, joka oli koskettanut hänen kilpeensä.

Nyt törähtivät sarvet ja torvet; sen jälkeen taistelijat törmäsivät täyttä neliä yhteen, ja niin paljon suurempi oli vaatijaritarien taito tai onni, että Bois-Guilbertin, Malvoisinin ja Front-de-Boeufin vastustajat heti vierähtivät maahan. Grantmenilin vastustaja väistyi siksi syrjään suorasta suunnasta, että hänen peitsensä ei sattunut, niinkuin sen olisi pitänyt, vihollisen kypäräharjaan tai kilpeen, vaan kääntyi pitkittäin ja katkesi Grantmenilin rintaan. Tätä tapausta pidettiin vielä häpeällisempänä, kuin jos taistelija syöstiin maahan; sillä jälkimmäinen seikka saattoi tapahtua vahingossa, mutta peitsen väistyminen osoitti taitamattomuutta hevosen ja aseen käytössä. Ainoastaan viides ritari tuotti kunniaa puolueelleen; hän selviytyi eheänä taistelustaan johanniitta-ritarin kanssa. Molempien peitset olivat katkenneet, kummankaan silti pääsemättä voitolle.

Kansan melu, airueitten ylistyshuudot ja torvien toitotus julistivat voittajain kunniaa ja voitettujen vastoinkäymistä. Edelliset palasivat telttoihinsa; jälkimmäiset puolestaan, niin pian kuin kykenivät nousemaan jaloillensa, läksivät häpeissään ja alakuloisina pois tantereelta. Heidän hevosensa sekä varusteensa olivat turnaussääntöjen mukaan joutuneet voittajain saaliiksi; ne piti siis lunastettaman hinnasta, josta oli sovittava voittajain kanssa. Vain viides heistä viipyi vielä vähän aikaa tantereella ja sai lähtiessään katsojilta kaikuvia ylistyshuutoja, joita kuullessaan hänen voitetut kumppaninsa tunsivat tietysti häpeänsä sitä katkerammin.

Toinen ja kolmaskin ritariparvi tarjoutui nyt vuorostaan taisteluun. Heillä oli joskus parempi onni; mutta ylimalkaan onni pysyi kallistumatta vaatijaritarien puolella. Näistä ei yksikään ollut kaatunut maahan eikä syössyt peistään syrjään, jotka vastoinkäymiset sitä vastoin joka kerta kohtasivat eräitä heidän vastustajistaan. Tämä vaatijaritarien horjumaton onni näytti suuresti masentavan pohjoispuoliseen tarhaan kokoontuneen joukon rohkeutta. Vain kolme ritaria ilmaantui neljännellä kerralla, ja hekin, välttäen Bois-Guilbertiä ja Front-de-Boeufiä, koskettivat peitsellään kolmen muun vaatijan kilpiä, jotka eivät olleet osoittaneet aivan yhtä suurta voimaa ja taitoa. Mutta tämäkään varovaisuus ei taivuttanut onnea toiselle puolelle: vaatijaritarit pääsivät sittenkin voitolle. Yksi vastustajista syöstiin maahan, ja molempien toisten pistot pettivät, niin etteivät peitset osuneet kilpeen eikä kypärään.

Tämän neljännen taisteluvuoron perästä kului pitkä loma-aika. Näyttipä siltä kuin ei enää olisi ketään taisteluun halukasta. Katsojajoukoista kuului tyytymättömyyden murinaa. Sillä vaatijaritareista olivat Malvoisin sekä Front-de-Boeuf käytöksensä vuoksi vihatut; muut puolestaan, lukuunottamatta Grantmenilia, olivat muukalaisia ja siitä syystä vastenmieliset kansalle.

Kaikkein katkerimmin kiehui tämä yleinen mielipaha Cedrik Saksilaisen sydämessä; sillä jokainen voitto, jonka normannilaiset vaatijaritarit olivat saaneet, oli Englannin kunnianloukkaus. Itse hän ei ollut nuoruudessaan harjaantunut ritarileikkeihin, vaikka hän kyllä monessa tilaisuudessa, missä hänen saksilaisten esi-isäinsä aseita sopi käyttää, oli osoittautunut urhoolliseksi, virkuksi soturiksi. Levottomana hän katsoi nyt Athelstaniin, joka oli perehtynyt sen ajan ritarillisiin harjoituksiin. Näkyi selvästi, että vanhus olisi ollut hyvillään, jos hänen sukulaisensa olisi yrittänyt riistää voiton temppeliherran ja hänen kumppaniensa käsistä. Mutta Athelstan, vaikka hän mielestään olikin miehuullinen ja ruumiiltaan väkevä, oli liian laiska ja kunniasta välinpitämätön, viitsiäksensä ruveta niin suureen voimanponnistukseen kuin mitä Cedrik häneltä vaati.

»Tänä päivänä Englannin onni on vastainen, jalo herra», sanoi Cedrik painavalla äänellä. »Eikö teitä haluta ottaa peistä käteen?»

»Minä aion huomenna meleessä (yhteisessä kahakassa) katkaista peitsen», vastasi Athelstan, »ei minun maksa vaivaa tänäpäivänä pukeutua aseisiin.»

Kaksikin kohtaa tässä vastauksessa tuotti Cedrikille mielipahaa. Se sisälsi normannilaisen sanan melee ja osoitti sen lisäksi jonkinlaista kylmäkiskoisuutta oman maan kunniata kohtaan. Mutta tuo vastaus oli kuitenkin lähtenyt Athelstanin suusta, ja Cedrik piti häntä niin suuressa arvossa, ettei hän rohjennut ruveta hänen mielipiteitään eikä heikkouksiaan moittimaan. Sitä paitsi ei hän saanut aikaakaan sanoa mitään, sillä Wamba tokaisi väliin: »Parempihan, vaikk'ei juuri helpompi, on olla paras mies sadasta kuin kahdesta.» Athelstan käsitti tämän lauseen vilpittömäksi imarteluksi. Mutta Cedrik, joka ymmärsi paremmin tarkoituksen, loi lausujaan ankaran, uhkaavan katseen. Saipa Wamba kiittää onneansa, että aika ja paikka eivät sallineet isännän tuntuvammin osoittaa suuttumustansa, sillä muuten ei hänellä olisi ollut narrinvirastaan turvaa.

Lomahetkeä sillä välin kesti yhä vielä, eikä kuulunut muuta kuin airueitten huutoja: »Jalojen naisten rakkautta! Esiin peitsi katkaisemaan! Ylös, jalot ritarit, kauniit silmät katselevat urotöitänne!»

Vaatijaritarien soittokuntakin kajahutti vähän väliä ilmaan hurjia voittoriemun tai uhkauksen säveliä. Kansa murisi, kun juhlapäivä näytti kuluvan aivan turhaan. Vanhat ritarit ja aatelisherrat kuiskaillen valittivat nykyisen polven mieskunnon vähenemistä; he kerskailivat taisteluista, joita heidän nuoruudessaan oli taisteltu, ja päättivätpä vielä lisäsi, ettei nykypäivien naiskauneuskaan enää vetänyt vertaa sille, joka entisaikoina oli heitä innostanut taisteluihin. Juhana-prinssi aikoi jo antaa palvelijoilleen käskyn päivällispitojen valmistamisesta, ja päätti, että voitonpalkinto oli annettava Brian de Bois-Guilbertille, joka oli syössyt samalla peitsellä kaksi vastustajaa maahan ja oikein osunut kolmanteenkin.

Taaskin lopetti vaatijaritarien soittokunta yhden niistä pitkistä, kajahtelevista toitotuksista, joilla se yksin rikkoi äänettömyyden. Mutta silloinpa kuultiin yksinäisen torven uhkaavalla sävelellä vastaavan siihen tantereen pohjoispäästä. Kaikkien silmät kääntyivät katsomaan uutta taistelijaa, jonka tuloa tämä torvi ilmoitti; eikä aikaakaan, niin portti avautui ja hän ratsasti sisään. Sen verran kuin rautapuvussa olevasta miehestä saattoi päättää, tuo uusi yrittäjä ei ollut juuri tavallista miestä pitempi ja näytti pikemmin olevan hento kuin vahva vartaloltaan. Hänen varusteensa olivat teräksestä ja kullalla kalliisti kirjotut; kilvessä nähtiin juurineen maasta temmattu nuori tammipuu ja sen alla espanjalainen sana: Desdichado, s.o. perintönsä menettänyt. Ratsuna hänellä oli tulinen, musta ori; sitä tantereen poikki kävelyttäessään ritari sievästi taivutti peistänsä tervehdykseksi prinssille sekä aatelisnaisille. Taito, jolla hän hallitsi ratsuansa sekä koko hänen käytöksessään ilmaantuva nuoruuden sulavuus taivuttivat kansan mielen hänelle suosiolliseksi, ja muutamat halvemmista katsojista ilmaisivat suosiotansa huutaen: »Kosketa Ralf de Vipontin kilpeen —kosketa johanniittaritarin kilpeen! Hän ei ole niin luja satulassa kuin muut; hänestä saat helpommin voiton!»

Näiden ystävällisten varoitusten kaikuessa ritari kulki ylöspäin viettävää kujaa myöten penkereelle. Kaikkien kummastukseksi hän ratsasti suoraan keskimmäiselle teltalle ja kilahdutti kovasti Brian de Bois-Guilbertin kilpeä peitsensä kärjellä. Kaikki ällistyivät mokomasta rohkeudesta, ehkäpä enimmin pelätty ritari itse, joka täten oli haastettu taisteluun elämästä ja kuolemasta ja joka huoletonna oli seisonut telttansa ovella aavistamatta tämmöistä ankaraa vaatimusta.

»Oletko jo ripittäytynyt papille, veikkonen?» kysyi temppeliherra, »ja oletko kuunnellut tänä aamuna messua, koska niin rohkeasti käyt hengenvaaraan?»

»Paremmin olen valmistautunut kuolemaan kuin sinä», vastasi Perinnötön ritari; sillä nimellä tuntematon näet oli kirjoittautunut turnausluetteloon.

»Käy sitten paikallesi tantereelle», sanoi Bois-Guilbert, »ja heitä hyvästit jumalan päivälle, sillä tänä yönä saat jo levätä paratiisissa.»

»Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi», vastasi Perinnötön ritari, »ja kiitollisuuteni osoitukseksi annan sinulle sen varoituksen, että hankit itsellesi vereksen ratsun ja uuden peitsen. Sillä, niin totta kuin olen kunniallinen ritari, sinä tulet kumpaistakin tarvitsemaan.»

Nämä pelottomat sanat lausuttuaan hän peräytti hevosensa takaperin kujan rinnettä myöten ja pakotti sen astumaan takaperin tantereenkin pohjoispäähän saakka, mihin hän sitten pysähtyi vastustajaansa odottamaan. Tästä mainion ratsastustaidon osoituksesta hän taas sai yleisiä hurraahuutoja palkinnokseen.

Brian de Bois-Guilbert oli pahoin suutuksissa saamastaan varoituksesta, mutta hän ei silti laiminlyönyt noudattaa tuntemattoman ritarin neuvoja. Sillä tulevan taistelun ratkaisu oli hänelle liiankin arka kunnianasia, jotta hän ei olisi käyttänyt hyväkseen jokaista keinoa, jolla hän saattoi voittaa rohkean vastustajansa. Hän valitsi siis vereksen hevosen, joka oli erinomaisen vahva ja tulinen. Hän otti myös uuden, lujan peitsen peläten, että entisen varsi oli edellisissä taisteluissa kenties vikaantunut. Vihdoin hän vielä laski pois kilpensä, joka oli saanut vähäisen vamman, ja otti asemieheltään toisen. Edellisessä oli ollut vain temppeliritariston yleinen vaakuna: kaksi ritaria ratsastamassa saman hevosen selässä, minkä piti muka osoittaa temppeliherrain muinaista nöyryyttä ja köyhyyttä, jotka avut heissä kuitenkin olivat nyt jo vaihtuneet äärimmäiseksi kopeudeksi ja rikkaudeksi, jotka heidät viimein veivät turmioon. Bois-Guilbertin uuteen kilpeen sen sijaan oli kuvattu täydessä lennossa oleva korppi, pääkallo kynsissään, ja sen alla oli kirjoitus: Gare le corbeau! (Varo korppia!)

Kun molemmat taistelijat seisoivat tantereella, kumpikin sen eri päässä, tunsivat katsojat sydämessään ahdistavaa odotusta. Harvat uskoivat mahdolliseksi, että Perinnötön ritari voisi voittaa tämän taistelun, mutta hänen miehuutensa ja ritarillisen käytöksensä vuoksi olisivat useimmat suoneet hänelle menestystä.

Samassa kuin torvet olivat törähtäneet, syöksyivät taistelijat salamoina eteenpäin ja törmäsivät tantereen keskustassa ukkosennuolen voimalla yhteen. Peitset pilkkoutuivat kädensijaan asti pirstoiksi, ja ensi katsahdukselta näytti siltä kuin molemmat ritarit olisivat menneet kumoon, sillä yhteentörmäyksen vauhti oli syössyt kummankin ratsut takajaloilleen. Mutta saivatpa taitavat ratsumiehet hevosensa heti taas pystyyn suitsien ja kannusten avulla. Ritarit tuijottivat hetken aikaa toinen toiseensa katsein, jotka säihkyivät tulta kypärän silmirautojenkin takaa; sitten he käänsivät hevosensa ympäri ja palasivat kumpikin lähtöpaikalleen, hakemaan palvelijoiltaan toisia peitsiä.

Kovasti hurraten, vöitä ja nenäliinoja heiluttaen ilmaisivat katsojat mielihyväänsä tämän taistelun johdosta, joka oli sekä tasaisin että myös taitavin kaikista sinä päivänä käydyistä. Mutta kun ritarit olivat jälleen asettautuneet asemilleen, vaikenivat ylistyshuudot ja tuli niin syvä ja äänetön hiljaisuus, ikäänkuin kansa ei enää olisi uskaltanut henkeäänkään vetää.

Muutamien minuuttien kuluttua, jolla aikaa ritarit ja ratsut saivat vähän levähtää, käski Juhana-prinssi sauvansa viittauksella torvimiesten soittaa päällekarkaukseen. Taistelijat törmäsivät jälleen vastakkain samalla vauhdilla, samalla taidolla ja samalla voimalla, mutta ei yhtä tasaisella onnella kuin edellisellä kerralla.

Toisella ryntäyksellään temppeliherra tähtäsi vastustajansa kilven keskikohtaan ja syöksihe siihen niin suoraan ja kovasti, että hänen peitsensä meni pieniksi pirstaleiksi ja Perinnötön ritari horjahti satulassaan. Hänkin oli päällekaratessaan alussa tähdännyt Bois-Guilbertin kilpeen, mutta samassa kuin he sattuivat yhteen, oli hän kohottanut peitsensä kärjen toisen kypärää kohti. Tähän paikkaan näet oli vaikeampi osata, mutta jos oikeaan osui, oli semmoista sysäystä aivan mahdoton vastustaa. Suoraan ja kohtipa Perinnöttömän ritarin peitsi sattuikin normannilaisen silmirautoihin, kiintyen suomujen väliin. Mutta tässäkin vaikeassa tilassa temppeliherra osoitti maineensa mukaista lujuutta; jollei satulavyö olisi katkennut, olisi hän kenties kuitenkin kestänyt satulassa. Mutta mainittu vahinko tapahtui, ja ritari syöksyi ratsuineen, satuloineen maahan paksun tomupilven peittoon.

Ei ollut kulunut silmänräpäystäkään, ennenkuin temppeliherra jo oli päässyt kaatuneen hevosensa alta ja irti jalustimistaan. Silmittömästi vimmastuneena häpeästään ja katsojien riemullisesta hurraamisesta, jolla katsojat ilmaisivat iloansa, hän paljasti miekkansa ja uhkasi sillä voittajaa. Perinnötön ritari puolestaan hyppäsi myöskin alas ratsunsa selästä ja veti miekkansa tupesta. Mutta turnausmarskit kannustivat hevosiansa ja riensivät väliin, muistuttaen, etteivät turnaussäännöt tässä tilaisuudessa sallineet tämmöistä tappelua.

»Kohtaammepa toivoakseni toisemme toisen kerran», sanoi temppeliherra, iskien vihaisen katseen vastustajaansa, »ja toisessa paikassa, missä kukaan ei saa tulla väliin.»

»Jollei niin tule tapahtumaan», vastasi Perinnötön ritari, »niin ei syy suinkaan ole minun. Olen valmis kamppailemaan kanssasi sekä jalkaisin että ratsain, niinhyvin peitsellä kuin miekalla tai sotatapparalla!»

He olisivat vielä vaihtaneet useampia ja vihaisempia sanoja, mutta turnausmarskit laskivat peitsensä ristiin heidän välilleen ja pakottivat heidät eriämään. Perinnötön ritari palasi lähtöpaikalleen ja Bois-Guilbert meni telttaansa, missä hän häpeän tuskassa vietti loput tätä päivää.

Hevosensa selästä laskeutumatta voittaja pyysi pikarillisen viiniä, avasi sitten silmirautojensa alimman nivelen ja ilmoitti juovansa »kaikkien uskollisten englantilais-sydämien onneksi ja menestykseksi, mutta muukalaisten sortajien häviöksi!» Sitten hän soitatti torvimiehellänsä uhkaavan toitotuksen ja lähetti airuen kautta sanoman vaatijaritareille, ettei hän enää aikonut valita heistä vastustajaa, vaan oli valmis vastaanottamaan heitä missä järjestyksessä he itse katsoivat parhaaksi tulla taisteluun.

Jättiläiskokoinen, mustaan rautapukuun puettu Front-de-Boeuf totteli ensiksi vaatimusta. Hänen valkoisessa kilvessään oli musta häränpää, joka monilukuisissa taisteluissa oli jo kulunut epäselväksi; sen alle oli piirretty ylpeät sanat: Cave, adsum (Kavahda, minä olen läsnä!) Tappelussa tämän ritarin kanssa Perinnötön ritari sai vähäisen, mutta kuitenkin ratkaisevan voiton. Kumpaisenkin peitset katkesivat, niinkuin pitikin, mutta Front-de-Boeuf, jonka jalka luiskahti jalustimesta, tuomittiin siitä syystä voitetuksi.

Kolmannessakin taistelussa ritari Filip Malvoisinin kanssa tuntemattomalle kävi yhtä onnellisesti. Hän syöksi peitsensä semmoisella voimalla paronin kypärää vasten, että sen nauhat katkesivat. Tämä seikka pelasti Malvoisinin kaatumasta, mutta hänetkin tuomittiin, samoinkuin hänen edelliset kumppaninsa, voitetuksi.

Neljännessä taistelussa Grantmenilin kanssa Perinnötön ritari osoitti yhtä jaloa kohteliaisuutta kuin aikaisemmin urhoutta ja taitoa. De Grantmenilin ratsu, joka oli nuori ja äksy, nousi päällekaratessa pystyyn, ja poikkeutti siten isäntänsä peitsen oikeasta suunnasta. Tuntematonpa ei käyttänyt hyväkseen tätä sattumuksen kautta tarjoutuvaa etua, vaan kohotti peitsensä ja ajoi vastustajansa sivuitse, häneen koskematta. Hän käänsi sitten hevosensa ympäri, ratsasti takaisin lähtöpaikalleen ja tarjosi airuen kautta toista taistelua. Mutta de Grantmenil kieltäytyi, tunnustaen itsensä voitetuksi yhtä paljon tuntemattoman ritarin kohteliaisuuden kuin taidon vuoksi.

Taistelu Ralf de Vipontin kanssa täydensi Perinnöttömän ritarin voiton. Viimeinen vaatijaritari syöstiin semmoisella vauhdilla maahan, että veri purskahti nenästä ja suusta, ja hänet kannettiin hervottomana pois kentältä.

Tuhansien katsojien huudot ilmaisivat yleistä iloa, kun prinssi ja marskit julistivat, että tämän päivän voittokunnia oli tullut Perinnöttömän ritarin osaksi.

YHDEKSÄS LUKU.

Wilhelm de Wyvil ja Tapani de Martival, molemmat turnausmarskit, riensivät ensimmäisinä onnittelemaan voittajaa. He pyysivät samalla, että hän nyt ottaisi kypärän päästään tai edes avaisi silmirautansa, ennenkuin hän heidän seurassaan lähtisi prinssin kädestä vastaanottamaan turnajaispalkinnon. Mutta Perinnötön ritari toisti lujasti, vaikka ritarillisen kohteliaasti kieltävän vastauksen. Hän ei sanonut vielä tällä hetkellä voivansa näyttää kasvojaan, erinäisistä syistä, jotka hän taisteluun tarjoutuessaan oli ilmoittanut airueille. Marskit eivät tästä vastauksesta lainkaan kummastuneet; sillä olihan tavallisimpia niistä monista ja eriskummallisista lupauksista, joita ritarit siihen aikaan tekivät, että he sitoutuivat määrätyn ajan kuluessa, tai siksi kunnes jokin määrätty tehtävä oli toimitettu, pysymään tuntemattomina. Marskit eivät siis enempää yrittäneetkään tiedustella Perinnöttömän ritarin salaisuutta, vaan ilmoittivat prinssi Juhanalle voittajan toivomuksen ja pyysivät, että hän saisi sellaisenaan tulla vastaanottamaan urhoutensa ansaitun palkinnon.

Oudon ritarin itsepäisyys närkästytti suuresti prinssiä, joka oli utelias tietämään kuka hän oli. Sitä paitsi oli Juhana ennestäänkin jo pahoillaan siitä, että tämä ritari yksinään oli turnauksessa voittanut kaikki hänen suosimansa taistelijat. Sentähden hän vastasi marskeille ylpeästi: »Kautta Pyhän Neitsyen kasvojen kirkkaan paisteen, näenpä ettei tuo ritari ole jäänyt osattomaksi vain perinnöstä, vaan myöskin tavallisesta kohteliaisuudentajusta, koska hän tahtoo astua peitetyin kasvoin meidän eteemme. — Tietääkö joku teistä, hyvät herrat», lisäsi hän kääntyen seuralaistensa puoleen, »kuka tuo teikari voinee olla, joka niin kopeasti käyttäytyy?»

»En osaa arvata», vastasi de Bracy, »enkä olisi uskonut Britannian neljän meren välillä olevan ainoatakaan urhoa, joka yhtenä ja samana päivänä voisi kaataa kaikki nuo viisi ritaria. Totta maar en unohda ikänä, minkä kyydin hän antoi de Vipontille. Lensipä poloinen johanniitta-ritari satulastaan ilmaan kuin kivi lingosta.»

»Älkää siitä liioin kehuko», sanoi eräs läsnäoleva johanniitta; »eipä temppeliritarillennekaan käynyt paremmin. Näinhän minä teidän parhaan peitsimiehenne, Bois-Guilbertin heittävän kolmastikin kuperkeikkaa, ja joka keikahduksellaan tempaavan pivot täyteen hiekkaa maasta.»

de Bracy, joka piti temppeliherrojen puolta, olisi jälleen vastannut, mutta prinssi Juhana esti häntä. »Vaiti, hyvät herrat!» sanoi hän. »Mitä joutavaa riitaa tämä on?»

»Voittaja», muistutti de Wyvil, »odottaa yhä teidän päätöstänne, ruhtinaallinen armo.»

»Päätökseni on se», vastasi Juhana prinssi, »että hän saa odottaa, kunnes näen eikö täällä ole ainoatakaan, joka voisi edes arvata hänen nimensä ja arvonsa. Vaikka hän seisoisi tuolla yöhön saakka, niin eipä hän taida vilustua näin tulisen taistelun perästä.»

»Ruhtinaallinen armo», sanoi Woldemar Fitzurse, »te ette osoita voittajalle ansaittua kunniaa, jos annatte hänen odottaa, kunnes ilmoitamme teille, mitä kukaan meistä ei voi tietää. Minä ainakaan en osaa lainkaan arvata — jollei hän liene joku niistä kelpo peitsimiehistä, jotka Rikhard kuninkaan kanssa lähtivät Palestiinaan ja nyt vähitellen saapuvat kotimaahan.»

»Voihan se olla Salisburyn kreivi», sanoi de Bracy; »hän on sen pituinen vartaloltaan.»

»Pikemmin ritari Tuomas Multon, Gilslandin herra», arveli Fitzurse. »Salisbury on hartevampi.» — Samassa alkoi kuiskutus käydä seuralaisherrojen kesken; kuka sen ensin liikkeelle pani, siitä ei saatu tietoa. »Kukaties se on kuningas — ehkä se on Rikhard Leijonamieli itse!»

»Jumala siitä varjelkoon!» huudahti prinssi, valahtaen kalmankarvaiseksi ja säpsähtäen, ikäänkuin ukkosennuoli olisi iskenyt häneen. »Woldemar! de Bracy! Jalot herrat ja ritarit, muistakaa lupauksenne ja pitäkää uskollisesti puoltani!»

»Eihän meillä vielä yhtään hätää ole!» sanoi Woldemar Fitzurse. »Niin vähänkö muistatte isänne pojan jättiläisjäseniä, että luulette niiden mahtuvan noiden rautavarusteitten sisään? — de Wyvil ja Martival, parasta mitä prinssille voitte tehdä, olisi se, että tuotte voittajan tänne valtaistuimen eteen ja poistatte turhan pelon, joka on karkoittanut kaiken veren hänen poskiltaan. — Katselkaapas häntä tarkemmin», lisäsi hän, »niin kyllä näette, ruhtinaallinen armo, että hän on kolmea tuumaa lyhyempi Rikhard-kuningasta ja kahta sen vertaa kaidempi hartioittensa väliltä. Eikä tuo hevonenkaan olisi jaksanut kantaa Rikhard-kuninkaan raskasta ruumista yhdenkään taisteluvuoron aikaa.»

Hänen vielä puhuessaan toivat marskit jo Perinnöttömän ritarin niiden lautaporrasten juurelle, jotka johtivat taistelutantereelta ylös Juhanan kunniaistuimelle. Prinssi oli yhä vielä rauhaton, arvellen että hänen kuninkaallinen veljensä, jota hän niin pahasti oli loukannut ja jolle hänen päinvastoin olisi pitänyt olla syvässä kiitollisuudenvelassa, oli muka äkkiä palannut kotimaahan; eivätkä Fitzursen viittaamat seikatkaan voineet kokonaan poistaa tätä pelkoa. Kaiken aikaa, kun hän piti lyhyen, nolon ylistyspuheensa voittajan urhoollisuudesta ja antoi palkinnoksi määrätyn sotaratsun, hän vapisi pelosta, että ritarin alaslaskettujen silmirautojen takaa kuuluisi Rikhard Leijonamielen tuttu, ankara, peloittava ääni.

Mutta Perinnötön ritari ei vastannut sanaakaan prinssin ylistyspuheeseen, vaan kiitti siitä syvään kumartaen.

Nyt astui kaksi koreapukuista tallirenkiä esiin; he taluttivat hevosta, joka oli myös verhottu kalleihin sotavaruksiin. Asiantuntijain silmissä oli kaikki tuo kuitenkin vain mitätön lisäys jalon ratsun omaan arvoon nähden. Perinnötön ritari laski toisen kätensä satulakoljulle ja hypähti hevosen selkään, jalustinta käyttämättä. Sitten hän ratsasti kahdesti kentän ympäri, peitsi koholla ja täysinoppineen ratsumiehen taidolla näytellen hevosensa tepastelua ja nelistystä.

Tätä olisi kenties voinut moittia turhanaikaiseksi keikaroimiseksi; mutta pitihän ritarin toki parhaalla tavalla näyttää kaikkia parhaita puoliaan. Sentähden saikin hän jälleen osakseen kaikuvia ylistyshuutoja katsojajoukosta.

Sillä välin kerkeäkielinen Jorvaulx'in abotti kuiskutti prinssin korvaan muistuttaen, että voittajan tulisi nyt todistaa kauneudenaistiansa, samoinkuin hän äsken oli näyttänyt urhouttaan. Hänenhän piti lavoilla istuvien kaunotarten joukosta valita yksi, joka saisi nousta Kauneuden ja Rakkauden valtaistuimelle ja seuraavana päivänä jakaa turnajaispalkinnon. Prinssi siis, kun ritari kiertäessään toiseen kertaan tantereen ympäri kulki hänen sivuitsensa, viittasi hänelle sauvallaan. Ratsumies kääntyi heti valtaistuimeen päin, laski peitsensä kärjen alas, kunnes se oli vain jalan korkeudella maasta ja pysyi liikkumattomassa asennossa, odottaen Juhanan käskyjä. Kaikki ihmettelivät nähdessään, kuinka nopeasti hän kykeni pysähdyttämään tulisen ratsunsa, niin että tämä, vaikka se hetkeä ennen vielä oli ollut täydessä liikkeessä ja kiihkeässä innossa, nyt seisoi alallansa ikäänkuin vaskeen valettuna.

»Herra Perinnötön ritari», sanoi Juhana-prinssi, — »enhän osaa puhutella teitä muullakaan nimellä — nyt on velvollisuutenne samoinkuin myös oikeutenne nimittää se kaunotar, joka huomispäivän juhlassa saa esiintyä Kauneuden ja Rakkauden kuningattarena. Jos te, joka olette vieras tässä maassa, tahdotte ehkä opastukseksi kuulla neuvoani, niin voinpa sanoa, että Aliciaa, jalon ritarimme Woldemar Fitzursen tytärtä on meidän hovissamme aina pidetty ensimmäisenä sekä kauneuden että arvonkin puolesta. Kuitenkin tahdon lisätä, että teillä on täysi valta antaa tämä kruunu kenelle naiselle ikinä itse tahdotte. Se, jonka päähän sen laskette, on voimassaolevien sääntöjen mukaan oleva huomispäivän kuningatar. — Kohottakaa peitsenne.»

Ritari teki niinkuin oli käsketty, ja prinssi Juhana pani peitsen kärkeen vihreästä silkistä tehdyn kruunun, jonka yläreunaa reunusti vuoroon sydämen-, vuoroon nuolenpään muotoisiksi huipuiksi leikattu kultavanne; tämän vanteen huiput vaihtelivat samalla tavalla kuin englantilaisessa herttuankruunussa mansikanlehdet ja palloset.

Juhana oli monesta syystä viitannut näin suoraan Woldemar Fitzursen tyttäreen. Se osoitti, miten hänen ajattelemattomuuteensa ja kopeuteensa, kumma kyllä, sekaantui halpamaista viekkautta ja kavaluutta. Hän tahtoi häntä ympäröivien ritarien mielestä haihduttaa muiston aikaisemmasta sopimattomasta ja loukkaavasta käytöksestään, kun hän leikillä oli ehdottanut juutalaistytön päivän kuningattareksi. Hän tahtoi samalla miellyttää Alician isää, jota hän pelkäsi, ja joka useammin kuin yhden kerran oli osoittanut mielipahaansa hänen tämänpäiväisten tekojensa johdosta. Hän tahtoi siten myös taivuttaa neidon mielen itselleen suosiolliseksi; sillä Juhana oli yhtä hillitön huvituksissaan kuin kunnianhimossansa. Mutta sitäpaitsi oli hänellä vielä sekin syy, että hän tahtoi nostaa Perinnötöntä ritaria vastaan, jota hän sydämessään jo katkerasti vihasi, mahtavan vihollisen. Sillä Woldemar Fitzurse, hän arveli, suuttuisi varmaan tyttärelleen tapahtuneesta häpeästä, jos voittaja, niinkuin saattoi olla mahdollista, valitsisi toisen.

Ja niinpä kävi todellakin. Perinnötön ritari kulki prinssin viereisen lavan sivuitse, missä neiti Alicia istui ylpeän kauneutensa koko loistossa. Tähän asti oli tuntematon nopeasti juoksuttanut hevostansa tantereen ympäri; mutta nyt hän astutteli sitä aivan vitkalleen, ja näytti — niinkuin hänellä oli oikeuskin — katselevan ja tutkistelevan siellä istuvaa suurilukuista kaunotarten piiriä.

Kannattipa katsella, miten erilaisesti tutkinnonalaiset kaunottaret käyttäytyivät. Toiset punastuivat, toiset näyttivät ylpeiltä ja arvokkailta. Muutamat katsoivat suoraan eteensä eivätkä olleet huomaavinansa mitä tapahtui; toiset pelästyksissään, mikä ehkä myös oli teeskenneltyä, vetäytyivät taemmaksi; muutamat koettivat olla hymyilemättä, ja pari kolme joukosta purskahti kovaan nauruunkin. Olipa niitäkin, jotka peittivät hunnulla kauniit kasvonsa. Mutta, sanoo vanha käsikirjoitus, josta tämä tarina on saatu, nämä taisivat olla semmoisia, jotka oltuaan jo kymmenen vuotta kaunotarten maineessa ja saatuaan siis kylliksensä tämmöisistä turhuuksista, tahtoivat nyt vetäytyä pois kilpailusta ja suoda sitä paremman tilaisuuden uusille, nouseville tähdille.

Lopuksi ritari pysähtyi sen lavan eteen, missä Rowena-neiti istui, ja katsojien uteliaisuus kiihtyi kiihkeimmilleen.

Onkin myönnettävä, että jos Perinnötön ritari halusi ehkä valita kaunottaren siitä piiristä, missä hänen voitostansa oli hartaimmin iloittu, niin tämä lava, jonka edessä hän nyt seisoi, oli hyvin ansainnutkin hänen huomionsa. Cedrik Saksilainen, riemuissaan temppeliherran kaatumisesta ja vielä enemmän molempien pahansuopien naapuriensa, Front-de-Boeufin ja Malvoisinin vastoinkäymisestä, oli kurottautunut puoleksi lavan kaiteen yli ja seurannut voittajan liikkeitä, ei ainoastaan silmin, vaan myös koko sydämellään ja sielullaan. Yhtä hartaasti oli Rowena-neiti katsellut taistelua, vaikk'ei hän näyttänyt suurta iloansa yhtä peittelemättömästi. Olipa hidasmielinen Athelstankin hiukan herännyt tavallisesta uneliaisuudestaan; hän oli käskenyt tuomaan itselleen suuren maljallisen ryytiviiniä, jonka hän joi Perinnöttömän ritarin terveydeksi.

Toinenkin seurue, joka istui saman lavan alapuolella, riemuitsi yhtä hartaasti Perinnöttömän ritarin onnesta.

»Isä Aabraham!» sanoi Iisak Yorkilainen, kun temppeliherran ja Perinnöttömän ritarin ensimmäinen ottelu oli päättynyt, »kuinka hurjasti tuo pakana ratsastaa. Voi, voi, eipä hän säästä hyvää hevostaan, joka on tuotu pitkän matkan takaa, hamasta Berberian maasta asti, ei hän säästä sitä enempää kuin olisi se vain metsäaasin varsa. Ja entä komeat varusteensa, joista Joosef Pereiralle, milanolaiselle sepälle, on maksettu kokonainen kasa sekiinejä[11] — paitsi sitä, että niistä täällä saisi seitsemänkymmentä prosenttia voittoa — eipä hän niitäkään säästä sen enemmän kuin olisi ne löytänyt maantieltä!»

»Jollei hän säästä omia jäseniään eikä henkeänsäkään tässä hirmuisessa tappelussa», muistutti Rebekka, »niin miten hän muistaisi hevosta ja varusteitaan.»

»Lapsi», vastasi Iisak vähän närkästyneenä, »etpä tiedä mitä puhut. —Niska ja raajat ovat hänen omansa, mutta hevonen ja varusteet ovat mi ---- Pyhä Jaakob! mitä rupesinkaan puhumaan! — Mutta samapa se, onpa hän joka tapauksessa kelpo poika. — Katsopas, Rebekka, katso, jopa hän uudestaan suoriutuu taisteluun filistealaisia vastaan. — Rukoile, lapsi, rukoile, että Jumala varjelisi tuota kelpo poikaa — ja myös tuota virkkua hevosta ja kalliita varusteita. — Isieni Jumala!» hän parahti taas. »Pääsipä hän taas voitolle, ja hänen peitsensä on kaatanut maahan ympärileikkaamattoman filistealaisen — aivankuin meidän esi-isiemme miekat kaatoivat Ogin, Basanin kuninkaan, ja Sihonin, amorilaisten kuninkaan! Varmaan hän nyt saapi saaliikseen heidän kultansa ja hopeansa, heidän sotaratsunsa sekä rauta- ja teräsvarusteensa.»

Yhtä levottomasti jutellen seurasi kunnon juutalainen jokaista seuraavaakin ottelua, harvoin unohtamatta nopeasti laskea, kuinka paljon kullakin kerralla voittajan saaliiksi tullut ratsu ja varusteet saattoivat maksaa. Erittäin suuren ilon oli siis Perinnöttömän ritarin voitto nostanut koko siinä katselijain parvessa, jonka eteen hän nyt oli pysähtynyt.

Voittaja seisoi alallaan kauemmin kuin minuutin ajan — lieneekö hänen päätöksensä vielä ollut epävakava tai jokin muu epäilys viivyttänyt häntä — ja kaikki katsojat odottivat äänettöminä, silmää räpyttämättä, mitä hän aikoi tehdä. Viimein hän hitaasti ja taitavasti taivutti peitsensä kärjen alemmaksi ja laski kruunun ihanan Rowenan jalkojen juureen. Samassa torvet törähtelivät ja airuet julistivat, että jalosukuinen neiti Rowena seuraavana päivänä oli esiintyvä Kauneuden ja Rakkauden kuningattarena, uhaten soveliaita rangaistuksia kaikille, jotka eivät tottelisi tämän kuningattaren käskyjä. Sitten he rupesivat taas huutamaan: »Anteliaisuutta!» johon Cedrik ilonsa innossa vastasi runsaalla lahjalla. Antoipa Athelstankin, vähän vitkasteltuaan, yhtä suuren summan.

Hiljaista nurinaa kuului normannilais-neitosten riveistä, sillä heistä tuntui yhtä oudolta saksilais-kaunottaren vaali kuin normannilais-herroista tappiolle jääminen ritarillisissa leikeissä, jotka he itse olivat saattaneet maassa käytäntöön. Mutta tämän nurinan voitti yleinen huuto: »Eläköön Rowena-neiti, laillisesti valittu Rakkauden ja Kauneuden kuningatar!» Kuuluipa monesta paikasta rahvaan keskeltä lisäys: »Eläköön saksilainen prinsessa! Eläköön iäti muistettavan Alfredin suku!»

Juhana-prinssi vihastui suuresti näistä huudoista, samoinkuin hänen seuralaisensa, mutta sittenkin hänen täytyi vahvistaa voittajan vaali. Käskien tuomaan hevosensa luokseen hän astui alas kunniaistuimeltaan, nousi ratsun selkään ja ratsasti tantereelle, komea seuralaisjoukko perässänsä. Hetkeksi hän pysähtyi neiti Alician lavan eteen ja tervehtien häntä hän virkkoi seuralaisillensa: »Niin totta kuin toivon pääseväni autuaaksi, hyvät herrat! Jos tuon ritarin peitseniskut ovatkin todistaneet, että hänessä on luita ja jänteitä, niin on hän valinnallaan yhtä selvästi näyttänyt, ettei hänen silmänsä ole kaikkein terävimpiä!»

Tässä tilaisuudessa, niinkuin muulloinkin koko elämänsä aikana, Juhana pahaksi onneksensa ei täydesti käsittänyt niiden ihmisten mielenlaatua, joita hän tahtoi puoleensa taivuttaa. Woldemar Fitzurse pikemmin suuttui kuin ihastui, kun prinssi täten kaikkien kuullen puhui hänen tyttärelleen muka osoitetusta ylenkatseesta.

»En tunne», sanoi hän, »ritarillista oikeutta, joka minun mielestäni olisi kalliimpi ja josta minun olisi vaikeampi luopua kuin se, että jokainen ritari saa omaa haluaan seuraten valita sydämensä hallitsijattaren. Minun tyttäreni ei kerjää kunnioitusta keneltäkään. Semmoisena kuin hän on ja oman piirinsä keskuudessa, on hän aina täydessä määrässä saava kaiken hänelle tulevan kunnian.»

Prinssi ei vastannut mitään. Hän kannusti hevostansa, ikäänkuin olisi tahtonut laskea vihansa valloilleen, ja karahdutti sen lavan eteen, missä Rowena istui, kruunu yhä vielä jalkojensa juuressa.

»Ottakaa vastaan, ihana neito», sanoi hän, »hallitsijavaltanne tunnusmerkki ja tietäkää, ettei kukaan voi vilpittömämmin kunnioittaa tätä valtaanne kuin minä, Anjoun Juhana. Suvaitkaa tänä iltana, jalon ritarinne ja ystävienne kanssa, tulla Ashbyn linnaan kunnioittamaan meidän pitojamme läsnäolollanne. Silloin saamme tilaisuuden tutustua lähemmin kuningattareemme, jonka palvelukseen me huomispäivän ajaksi antaudumme.»

Rowena pysyi ääneti; hänen puolestansa vastasi Cedrik omalla saksilaiskielellänsä:

»Rowena-neiti», hän sanoi, »ei osaa kyllin hyvin teidän kieltänne voidakseen vastata teidän koreihin sanoihinne tai ottaa osaa pitoihinne. Samoin en minäkään eikä jalosukuinen Coningsburghin Athelstan puhu muuta kieltä emmekä viljele toisia tapoja kuin esi-isiemme entisiä. Siitä syystä emme voi noudattaa teidän kohteliasta kutsuanne, ruhtinaallinen armo, vaikka kyllä suuresti siitä kiitämme. Mutta huomenna Rowena-neiti on toimittava sen kunniaviran, jonka hänelle voittajaritarin vapaa valinta on suonut ja jonka kansa on riemuhuudoillaan vahvistanut.»

Näin sanoen hän nosti kruunun maasta ja asetti sen Rowenan päähän merkiksi siitä, että neito oli ottanut vastaan hänelle huomispäiväksi suodun vallan.

»Mitä hän sanoo?» kysyi Juhana-prinssi, joka nyt ei ollut ymmärtävinänsä saksilaiskieltä, vaikka hän sitä hyvinkin osasi. Cedrikin puheen sisällys toistettiin hänelle ranskaksi. »Hyvä on», sanoi hän; »huomenna tahdon itse taluttaa tämän mykän kuningattaren hänen kunniasijalleen. —Tottapa kuitenkin te, herra ritari», lisäsi hän kääntyen voittajan puoleen, joka oli pysytellyt lavan lähellä, »tottapa kumminkin te tänä iltana tulette vieraaksi pitoihini?»

Ensi kertaa ritarin nyt kuultiin puhuvan. Matalalla, kiireisellä äänellä hän pyysi anteeksi, ettei hän voinut tulla, syyttäen sekä väsymystä että valmistautumishommiaan huomispäivän ottelua varten.

»Hyvä on», sanoi prinssi ylpeästi. »Emme ole juuri tottuneet tämmöisiin kieltäviin vastauksiin; mutta tahdomme kuitenkin koettaa viettää pitojamme niin iloisesti kuin mahdollista, vaikka aseleikissä onnellisin ritari ja hänen valitsemansa Kauneuden kuningatar eivät suvaitse kunnioittaa niitä läsnäolollansa.»

Näin sanoen hän käänsi ratsunsa poistuakseen loistavan seuralaisjoukkonsa kanssa taistelutantereelta; ja sen nähtyään muutkin katsojat läksivät kukin haaralleen.

Mutta tuskin oli Juhana kulkenut kolme askelta eteenpäin, kun hän käännähti satulassaan katsomaan taaksensa ja iski ankaran vihankatseen jousimieheen, joka aamulla oli häntä suututtanut. Juhana ei helposti unohtanut kostonhimoaan, mikä on omituinen loukatulle ylpeydelle, varsinkin kun se tietää olevansa todellista aihetta vailla. Hän antoi lähellä seisoville sotamiehille käskyn: »Henkenne uhalla, älkää päästäkö tätä miestä pakoon!»

Jousimies kesti prinssin vihaisen katseen yhtä järkähtämättömän vakavasti kuin ennenkin ja sanoi hymyillen: »Enhän minä aiokaan lähteä Ashbystä ennenkuin vasta ylihuomenna. — Tahdonhan nähdä, miten Staffordshiren ja Leicestershiren miehet osaavat jännittää jousiansa. Tottapa Needwoodin ja Charnwoodin metsien pitäisi kasvattaa kelpo jousimiehiä.»

»Ja minä», virkkoi Juhana-prinssi seuralaisilleen vastaamatta suoraan miehelle, »minä tahdon nähdä, kuinka hyvin hän itse osaa jännittää jousiansa. Ja paholainen hänet perii, jollei hän ole niin taitava, että sen vuoksi voin antaa hänelle anteeksi röyhkeytensä!»

»Hyvin olisikin jo aika», sanoi de Bracy, »masentaa jollakin silmiinpistävällä rangaistuksen esimerkillä noiden talonpoikien röyhkeyttä.»

Woldemar Fitzurse, joka luultavasti itsekseen arveli, että hänen herransa valitsema tie ei juuri ollut kaikkein suorin kansan sydämeen, kohautti olkapäitään eikä virkkanut mitään. Juhana-prinssi lähti nyt taas eteenpäin, poistuen tantereelta, ja kansanjoukko hajosi myös kokonaan.

Eri teitä sekä pienemmin tai suuremmin joukoin kulkivat nyt katsojat kedon yli kukin taholleen. Enimmät parvet virtasivat Ashbytä kohden, missä suuri osa korkeampisäätyisistä oli saanut asunnon linnassa ja muu kansa itse kaupungin taloissa. Sinne lähtivät useimmat niistä ritareista, jotka jo olivat ottaneet osaa turnajaisiin tai seuraavana päivänä aikoivat olla mukana taistelussa. He ratsastivat tietänsä vitkalleen, puhellen päivän tapauksista, ja ohimennessään he saivat yhäti osakseen hartaita tervehdyshuutoja kansalta. Samanlaisin huudoin tervehdittiin myös Juhana-prinssiäkin; mutta tämä johtui pikemmin hänen loistavasta puvustaan ja seurueestaan kuin mistään erikoisesta hänen persoonalleen osoitetusta suosiosta.

Vilpittömämmät ja paljon äänekkäämmät — ja myös paremmin ansaitut —hurraahuudot seurasivat päivän voittajaa, kunnes hän, haluten päästä syrjään kansan näkyvistä, siirtyi erääseen kilpatantereen eteläiselle sivulle pystytettyyn telttaan, jonka turnausmarskit kohteliaasti tarjosivat hänen käytettäväkseen. Hänen astuttuaan sisälle telttaan viipyivät monet saattajista vielä paikalla, katsellen hänen jälkeensä ja arvaillen, mikä hän oikeastaan mahtoikaan olla miehiään.

Äsken vielä oli kuulunut kovaa melua ja hälinää tuon suuren, yhteenahdetun kansanjoukon parista, jonka tunteita päivän tapaukset olivat suuresti kuohuttaneet. Nytpä melu ja hälinä oli muuttunut kaukaiseksi huminaksi, jota kaikille haaroille loittonevien ihmisparvien äänet synnyttivät, ja pian sekin hiljeni kuulumattomaksi. Ei kuulunut enää muuta kuin palvelijoiden ääniä, kun nämä korjasivat lavoilta patjat ja verhot talteen yöksi ja riitelivät keskenänsä puolityhjistä viinipulloista tai ruoantähteistä.

Taistelutantereen ympärille oli rakennettu useampia pajoja. Niistä alkoi nyt hämärässä säihkyä säkeniä, kertoen että asesepät olivat ryhtyneet työhönsä. Tätä työtä kesti kaiken yötä, sillä monet kuhmuille käyneet rautavarusteet oli korjattava huomispäiväksi.

Vahva vartijajoukko, jota aina kahden tunnin kuluttua käytiin vaihtamassa, ympäröi taistelutannerta ja sen lavoja ja piti siellä vahtia kaiken yötä.

KYMMENES LUKU.