II

I

Jonakin päivänä — se saattaa olla kirkas ja auringonpaisteinen, mutta se saattaa yhtä hyvin olla kylmä, sateinen ja sumuinen — niin, jonakin päivänä menee mies metsään. Hänellä on viikon muona laukussa ja kirves pistettynä laukunkielen alle. Näky on niitä kaikkein jokapäiväisimpiä eikä se siis herätä kenenkään huomiota. Ihmiset tulevat vastaan niinkuin aina ennenkin, tervehtivät jos ovat tunnettuja, mutta sivuuttavat toisessa tapauksessa luoden vain lyhyen silmäyksen kulkijaan. Lehmiä viedään metsään tai laitumelle, varhaisessa aamuilmassa kuulostaa niiden kellojen kalkatus tavallista kirkkaammalta ja selvemmältä. Luonnossa ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Ruohikko on märkänä aamukasteesta, tunturit seisovat harmaina ja korkeina, niinkuin jo ovat seisoneet vuosituhansia, metsän kostea lemu kantautuu kivisten vainioiden ja ahontapaisten yli maantielle. Se on sellaista täällä päin. Jokainen näkee, että metsien, vaarojen ja tunturien takana siintävät toiset vaarat ja tunturit, jokainen tietää, että siellä levitteleivät silmänkantamattomat, vellovat aavat ja että näitä maanmuodostuksia leikkaavat epälukuiset joet, purot ja ojat, milloin leveinä, tyyninä ja hitaasti virtaavina, milloin äkkiä kaventuen ja muodostuen kohisevaksi koskeksi tai pauhaavaksi putoukseksi ja milloin levittäytyen siintäväksi järveksi, jota kapea, matala suoranta reunustaa, mutta heti suorannan takana metsät, vaarat tai tunturit.

Kirkonkylässä alkavat ihmiset jo olla valveilla. Ne kulkevat aamuvarhaisina ja toimeliaina pihojen poikki kiuluineen ja sankoineen. Jätkät alkavat kokoontua joelle ja jotkut heistä pesevät kasvonsa jokirannassa. Mutta pappilassa ja metsäherran puustellissa ovat uutimet vielä alasvedettyinä, sillä kirkonkylän aamujärjestys ei ulotu pappilaan eikä metsäherran puustelliin.

Mies siis kulkee metsään, kulkee sinne aivan niinkuin jokapäiväiseen leipätyöhön kuljetaan. Syrjäinen, jos sattuisi lähemmin tarkastelemaan, ei saattaisi nähdä hänen kasvoissaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa intoa tai mitään erikoista tulevaisuudentoivoa tai elämänuskallusta. Jos syrjästäkatselijassa heräisi joku vaikutelma kulkijan suhteen, niin hän ajattelisi, että siinä nyt menee joku sallalainen jätkä töihinsä ja varhainpa onkin liikkeessä.

Tämä kulkija saattaa olla jonkunverran yli kolmenkymmenen, hänellä on pitkähkö, karaistunut vartalo, vaaleat, umpimieliset kasvot ja hänen käyntinsä on etukumaraa, muttei raskasta. Juuri siitä huomaa, että hän on kävellyt paljon ja tehnyt myöskin paljon raskasta työtä. Hän on tavallisista jätkäeläjistä niitä kaikkein tavallisimpia eikä sellaisella suurin piirtein ole mitään menetettävää, vaan sensijaan hänellä saattaa olla koko joukon voitettavaa.

Tämä menee nyt raivaamaan itselleen uutistaloa.

* * * * *

Liinahatun koskelta on kuusi neljännestä lähimpään taloon. Sinne johtaa vain kapea, vaarojen yli kiipeävä ja suopaikkoja kiertelevä polku. Kosken alajuoksussa vie kapea porras yli virran. Kevättulvat ovat sen monta kertaa hajoittaneet, mutta yhtä monta kertaa ovat ihmiset rakentaneet sen uudelleen. Porrasta tarvitaan sentään kesäisin, vaikka seutu näyttää autiuden juurikuvalta.

Liinahatun rannat ovat korkeat ja kallioiset. Itäpuoli kasvaa petäjikköä, jonka välistä polku kiemurteleikse, mutta länsipuoli on kuusikkokangasta, paksusammaleista, kovasta pohjastaan huolimatta hiukan kosteata. Näiden korkeiden rantojensa välissä pitää Liinahattu iankaikkista kohinaansa. Valkoisena vaahtona ja jyrkästi laskien se vyöryy eteenpäin kymmeniä syliä, mutta portaan tienoilla, siinä, mihin yhtiö aikoinaan on rakentanut tukkipirtin, se vähitellen alkaa tyyntyä, tyyntyen tyyntymistään, kunnes lopulta levittäytyy tasaiseksi suvannoksi. Tämän suvannon länsiranta on rehevää heinikkoa, mutta itäpuolella on kankaanranta ohuen mullan peitossa.

Kankkus-Hilu istuu kivellä ja antaa katseensa harhailla yli rehevän heinikon. Hän on juuri saapunut perille, parin, kolmen tunnin kuluttua on päivä puolessa. Hän on kävellyt runsaan kuusi neljännestänsä, mutta häntä ei väsytä eikä hänellä myöskään ole nälkä. Jonkunlainen herpaannus on kuitenkin vallannut hänen jäsenensä, hän istuu siinä vain ja katselee ja antaa ajatusten toimia miten itse tahtovat.

Tuo, tuossa edessä, se tulee siis olemaan kotiniittynä, tässä, kankaanlaidassa on rakennusten paikka ja tähän raivataan kotipelto. Niin, niin se tulee olemaan, niin on suunniteltu.

Hän on nyt, tänä aamuna, tullut tänne lyödäkseen ensimmäiset kirveeniskut ja iskut olivat seuraavat toinen toistansa, kunnes suunnitelma oli toteutettu. Se voi kohdata vaikeuksia, voipa tulla ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, mutta niiden pelko ei estä yrittämästä.

Mitään hillitöntä riemua tai ylitsevuotavaa, teräksistä työintoa Hilu ei tunne, sen sijaan on hänen mielensä tyyni ja rauhallinen, ehkä toivorikas myöskin. Aivot ja mielikuvitus ovat jo niin paljon ehtineet näissä asioissa askarrella, että nyt, kun suunnitelmat ovat toteuttamisasteella, on kylmä järki ottanut ehdottoman ylivallan.

Kivet on jo talvella vedätetty paikalle, talolliset ja muutkin kyläläiset ovat katsoneet pitkään, ajatteleeko se tosiaankin… Nuo katseet ovat hiukan hätkähdyttäneet Hilua, mutta hän on jatkanut niinkuin ei mitään olisi. Hänellä on nyt rahaa niin ja niin paljon, vierasta voimaakin voisi palkata joksikin aikaa, mutta koettaa nyt näinkin ensiksi; ruokaa on kotona niin ja niin pitkäksi aikaa. Kyllähän sitä sentään koko kesän täällä heiluu ja menee sitten talveksi vaikka metsiin vähäksi aikaa. Pitää vain pitää se vara, ettei välipäätä tule rahan eikä ruuan suhteen. Mitähän syrjäinen nyt mahtaisi sanoa, kun näkisi hänet näissä hommissa ja kuulisi hänen hiljaiset mietteensä…

Annappa olla ensi kesänä: eikö olekin kankaanranta erinäköinen ja eivätköhän paistane valkeat salvokset polulle…

Hilu katkaisee mietteensä ja nousee seisaalleen, kasvoissaan omituinen, hiljainen kirkkaus, nousee, riisuu takkinsa ja asettaa sen kivelle, riisuu puseronsa ja asettaa sen takin päälle. Sitten hän huomaa, että aurinko on jo miltei korkeimmillaan ja että se lämmittää ja paahtaa eväslaukkua ja hän nostaa laukun varjopaikkaan, koettelee vielä kirveensä terää ja astuu metsään. Iskut alkavat kajahdella ja pian kaatuu räiskien ja jymisten ensimmäinen puu.

Hilemooni Sakarinpoika Kankkunen on alkanut luoda uutistaloa.

II

Hilu tekee työtä niin pitkälle kuin jaksaa, lepää vain sen, mikä välttämätöntä on, ja jatkaa sitten taas. Alussa tuntuu jäsenissä hiukan pakotusta, työn päätyttyä ne joskus tuntuvat lopen puutuneilta, mutta se johtuu vain tottumattomuudesta. Jonkun ajan kuluttua käy kaikki kuin itsestään, hän ei huomaa, kuinka aika kuluu ja kun hän sen viimein huomaa, ei hän malta lopettaa. Se on nyt sellaista.

Vähitellen, hän ei huomaa itsekään kuinka, valtaa hänet samanlainen into kuin silloin kerran Mäntyniemen raiviomaalla. Innostuksen tunteessa on nyt kuitenkin se ero, että se tällä kertaa on selvempää, tyynempää ja määrätietoisempaa. Tähän intoon liittyy ohut annos pelkoakin jonkun seikan väliintulemisesta ja siitä, että jokin nyt voisi lopettaa kaikki kun juuri ollaan päästy käsiksi. Mutta se tunne väistyy kuitenkin kaikkivoittavan innon edestä, ja yhä navakammin iskee kirves puun kylkeen.

- On se kruunu sentään… ajattelee Hilu, - antaa köyhälle pirullekin tilaisuuden tällaiseen…

Niin, onhan se kruunu ja on aina ollut. Yhdenveroisia, sanottakoonpa mitä tahansa, ovat sen edessä herrat ja jätkät, työmiehet ja asessoorit, poliisit ja kruununvoudit. Ja puulaakitkin. Tietenkin ne herrat krateerailevat ihmiset oman mielensä mukaan ja hyvinkin kohtelevat eri tavalla herroja, talonpoikaa ja työmiehiä, mutta ne nyt ovat vain herroja. Mutta kun oikein kruunun eteen joudutaan, niin saman arvoisiapa ollaan, siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Rippikouluajoista Hilu muistaa, että kaikki valta on lähtöisin
Jumalasta.

— Jumalasta, Jumalastapa hyvinkin, päättää hän sydämen vakaumuksella ja hartaudella. - Ei toisin voisi ollakaan, tietenkään. Ja Jumala on antanut osan maallista valtaansa keisarille ja keisari taas on luovuttanut valtaansa, mitä metsiin tulee, metsäherralle ja metsäherra osaltaan metsänvartijalle. Onhan se metsänvartijakin olevinaan joku herra, mutta tuskin se tosiasiallisesti on puulaakin kymppiä kummempi eikä ainakaan ukkoherraa parempi…

Ja hän, Hilu siis on keisarin maalla ja keisarin metsässä perustamassa uutistaloa. Tietää hän keisarin, on kuvissa monastikin nähnyt. Sellainen vähän pujopartainen, hiukan pystynokkainen mies. Iho kuin samettia ja muutenkin mies mukavan näköinen. Mitähän sanoneekaan kun paperit näkee, jos nuo nyt sinne asti menevät. Majesteetti…

Hilu pyyhkii hikeä otsaltaan, huoahtaa hetkisen ja siirtyy seuraavan puun juurelle.

Niin, ja nyt sitä ollaan yhdessä Iinan kanssa. Iinalla on kyllä lapsi jonkun rakennusmestarin kanssa, mutta se nyt on sen lapsenkin kohta niinkuin se on. Alkujaankaan ei ole syytä Iinaa moittia ja sitäpaitsi se asia on jo niin moneen kertaan sovittu. Oli syytä hänessäkin, Hilussa, ja mikä tietää, vaikka hänestäkin olisi siinnyt lapsi jonnekin… Mutta mitäpäs näitä, turhaan tulevat mieleen. Ollaan nyt tässä, mihin ollaan pyrittykin. Siellä, kotona, Keinuvaaran kupeella, on Iina. Aurinko paistaa tällä hetkellä suoraan ikkunoista sisään ja pölyhiutaleet leijailevat valojuovissa. Iina odottaa häntä kotiin myöhään lauantai-iltana, saattaa siksi tehdä juustonkin. Heittäydytään levolle yhdessä… Ja kun heille lapsiakin tulee, niin ei Kalle sen huonommalle osalle joudu. Ei tahdo aina muistaakaan, ettei se ole omia, on päässyt siitä pitämäänkin niin… No, joko se taas!

Kun ihmiset kyläpaikoissa ovat jo aikoja sitten menneet levolle kaikuvat Hilun kirveen iskut vielä autiossa erämaassa, saavuttavat vaaran seinämän, ponnahtavat takaisin ja kantautuvat moninkertaisena kaikuna huokailevaan, varjottomaan yöhön.

* * * * *

Muutamana päivänä Hilun työ äkkiä keskeytyy.

— No, mies! Mitäs sinä jyystät?

Hilu nostaa katseensa. Hänen edessään seisoo lihavahko mies, punanokkainen, sänkipartainen, ja miehen takana laukunkantaja ja muuan toinen mies. Mitä lienevät ohikulkijoita.

— Päivää, vastaa Hilu. — Talon tapaistahan tässä koetetaan rustata.

— Vai talontapaista!

Mies naurahtaa eikä näytä lainkaan ystävälliseltä. Saattaa olla joku yhtiön herroista.

— Entä kenen luvalla? Hilu suutahtaa.

— Ei kenenkään maantienkulkijan luvalla, vastaa hän tiuskaisemalla. —
Eikä ainakaan teidän luvallanne.

Vastaus näyttää hiukan ällistyttävän puhujaa ja hän miettii hetken, mutta kokoaa sitten koko mahtipontisuutensa.

— Kyllä sen kuulee, että entinen jätkä on puhuttelemassa ihmisiä, hän sanoo sitten levollisesti. — Mutta sitä ei pidä mennä peukaloimaan yhtiön lanssimaita.

Hilu tarttuu kirveeseensä.

— Se on vale.

— Se on totta, vastaa vieras. - Ja paras, että lopetat tähän paikkaan.

Veri nousee Hilun päähän ja viha taistelee ällistyksen ja nousevan epätoivon kanssa. Tähänkö sen nyt sitten piti loppua!

— Lupa on paremmasta paikasta, sanoo hän näennäisesti rauhassa. - Eikä työtä jokaisen kulkijan käskystä lopeteta.

— No lähde kysymään metsäherralta.

Nyt Hilu jo saa naurahtaa. Jos vain siitä on kysymys, niin lähdetään vain. Mutta synti on heittää työtä kesken, sillä nyt on vasta tiistai. Tulee melkein päivän tappio.

— Kyllä se asia on jo sovittu, naurahtaa hän tyyntyneenä. - Jos metsäherra tahtoo kieltää, niin kyllä hän lähettää sanan kun ilmoitatte.

Mutta samalla hän ajattelee, että jos tässä sittenkin on koira haudattuna ja epäilyksen aavistus täyttää hänen mielensä. Saattaa tuolla toisella sittenkin olla jotakin pontta puheilleen tai sitten on hän erehtynyt paikasta.

— Saatan minä teidän kanssanne lähteä metsäherrallekin, jatkaa Hilu mietittyään, - mutta sillä ehdolla, että maksatte ajan hukan, jos olette väärässä.

— Olkoon niin sitten.

— Se on sitten sata markkaa.

— Vaikkapa!

— Kuulkaa tarkasti, vieraat miehet, sanoo Hilu herran takana seisoville miehille. Ei häntä vain niin juoksuteta.

Hilu oli huomannut, että ihmisten luonteenomainen korskeus, pöyhkeys ja itserakkaus väheni sitä mukaa kuta lähemmäksi he tulivat metsäherran puustellia ja kun he viimein astelivat verkalleen portaita ylös, olivat he nöyriä poikia. Mutta kauhukseen hän pani merkille, että tämän herran luonto ei ottanut laskeakseen edes sittenkään kun portti oli auennut, vaan käski vielä miehensäkin sisään. Jospa sittenkin… Ajatus väristytti Hilua.

Metsäherran työhuone on varjon puolella, mutta huonekalujen kiiltävät pinnat välkähtelevät. Viipyy aikoja ennenkuin metsäherra tulee näkyviin.

— Keitä te olette?

Metsäherran katse pysähtyy ensin mieheen, jota Hilu luulee yhtiön herraksi, viivähtää sitten molemmissa seuralaisissa ja pysähtyy oven suussa seisovaan Hiluun.

— Kankkunen istuu, hän sanoo Hilulle.

Mies alkaa selittää asiaansa. Hän on yhtiön päälliköitä ja on tavannut tämän Kankkusen kaatamassa puita yhtiön lanssimaalla.

— Mitä asiaa näillä toisilla on? kysäisee metsäherra vastaamatta yhtiön herralle vielä mitään.

— Me olemme vain tämän Kotkasen, tämän ukkoherran, saattomiehiä…

— Vai niin. Sittenhän teillä ei ole täällä mitään tekemistä.

Se oli niin metsäherran-paroonin tapaista. Ei olla tekemisissä ihmisten kanssa muissa kuin asioissa. Mutta ukkoherran kasvot lensivät tulipunaisiksi. Ei nyt taidettu tulla oikealle asialle.

— Jaha, lanssimaa, sanoi metsäherra sitten kääntyen yhtiön miehen puoleen. — Mihin te tahdotte tulla?

Yhtiön herra koettaa selvittää asiaansa. Hän on tavannut tämän Kankkusen kaatamassa puita paikalla, jonka yhtiö on katsonut lanssimaakseen. Yhtiö kai se sittenkin on suurin metsänostaja näillä main.

— Ensinnäkään teillä ei ole mitään lanssimaata Liinahatun tienoilla, vastaa metsäherra vähän ajan kuluttua. - Toiseksi ei Liinahatun vartiopiiristä ainakaan viiteen vuoteen myydä runkoakaan, joten on hyvin epävarmaa, tuletteko siellä koskaan mitään lanssimaata tarvitsemaankaan. Ja kolmanneksi minä tulen kyllä neuvomaan tai neuvottamaan teille lanssimaan, kun te sitä tarvitsette.

Yhtiön herra hikoili. Tällaiseksi hän ei ollut metsäherraa kuvitellut.

— Minä olen sieltä kulkenut katselemassa metsää, hän vastasi, oston varalta. Ja minä ajattelin, että juuri siinä oli kaikkein parhaimpia lanssimaita…

— Vai niin, sanoi metsäherra ilmeisen ylenkatseellisesti. - Vai te ajattelitte, jaha. Ja sitten te juoksutatte tätä Kankkusta peninkulmittain juuri silloin kun aika on tärkeintä. Se on kaunista ja yhtiönne tapaista.

— Hän lupasi minulle sata markkaa, jos häviää, kiiruhti Hilu lisäämään.

— Olkaa hyvä ja maksakaa, lopetti metsäherra, - ja menkää sitten tiehenne. Mutta Kankkunen tekee hyvin ja jää vähäksi ajaksi.

Yhtiön herran oli nuopean näköinen ja Hilun tuli häntä melkein sääli.

— Kyllä se puolikin sentään riittää, sanoi hän nähdessään edessään sileän satamarkkasen.

— Antakaa olla vain, huomautti metsäherra kuivasti. — Ottakoon yhtiöltä takaisin.

Ja Hilu otti satamarkkasen, jonka ansaitsemiseen häneltä tukkijoella olisi mennyt kolme viikkoa ellei ylikin. Eihän hän muutakaan voinut, kun kerran metsäherran oli käsky. Kumma mies tuo metsäherra, tavalliselle ihmiselle ei tehnyt hyvää ellei pahaakaan, mutta yhtiötä kohtaan oli kuin paholainen.

— Kai Kankkunen on hakannut osoitusteni mukaan? kysyi metsäherra yhtiön miehen mentyä.

— Kyllähän minä olen koettanut.

— Hyvä on.

Metsäherra istui pöydän ääressä ja Hilu luuli, että hän katseli häntä, mutta kun hän nosti silmänsä, huomasikin hän, että metsäherra katseli ilmeettömin silmin ikkunasta ulos.

— Ja työt sujuvat hyvin, luonnollisesti? Kysymys tuli pitkän ajan kuluttua ja aivan kuin ohimennen. Metsäherra nähtävästi ajatteli muita asioita, ja Hilu odotti jännityksellä.

— Hyvinhän ne tietenkin menevät, myönsi hän.

— Rakennuksiin olisi pian päästävä, jatkoi metsäherra taas pitkän tovin kuluttua.

Sitten hän nousi ja käveli muutaman kerran edestakaisin, pistäytyi välillä toisessa huoneessa ja tuli taas takaisin.

— On paras, että Kankkunen laittaa hakemuspaperinsa kuntoon jo tänään, sanoi hän melkein vilkkaasti ja katseli Hilua koko ajan kiinteästi silmiin. — Hankitte tarpeelliset todistukset varallisuudestanne ynnä muusta ja lähetätte sitten nimismiehen kautta kuvernöörille.

— Nytkö jo tänään?

— Nyt. Kankkus-Hilu teki lähtöä.

— Voi käydä niin, jatkoi metsäherra hiukan empien, että yhtiö muuten haetuttaa jollakin juipillaan ellei samalle paikalle, niin ainakin niille seuduin uutistalon ja siitä on sitten kaikenlaista ikävyyttä. Niin että Kankkunen on hyvä ja toimii nopeasti nyt. Saatte ehkä syksyksi katselmuksen.

Hilu sai mennä ja hän riensi sydän pamppaillen portaita alas. Vai ovat asiat niin täpärällä. Hilu ei nimittäin tiennyt, että joskus oli tapahtunut sellaistakin, että yhtiö oli jollakin jätkällään haetuttanut uutistalon, auttanut kaikin puolin sen asianmukaiseen kuntoon saamisessa niin että se mahdollisimman pian tuli perinnöksi ja sukeltautui sitten metsään. Mutta metsäherra, hän oli kyllä tietoinen konstista jos toisestakin, vaikka hän enimmäkseen piti suunsa kiinni.

III

Nyt sattuu niin, että Erkkilän Juhani, kunnallislautakunnan esimies, on päissään, kun Hilu tulee häneltä pyytämään todistusta siitä, että hän on "varoistaan elävä ja työllään hyvin toimeentuleva". Miehet ovat hiljakkoin olleet käymässä Knjäsöissä, tuoneet tuomisia tullessaan, ja Erkkilän Juhani on tehnyt itselleen useita puolikuppisia Venäjän pirtusta, siitä sinileimaisesta. Pari miestä, toinen Erkkilän renki, on tuupertunut aidan viereen ja he makaavat naamat punoittavina ja suu auki auringon helteessä. Näky hiukan ellottaa Hilua eikä hän saata olla ajattelematta, että hän on tullut vähän sopimattomaan aikaan.

Erkkilän Juhanilla on kaverina Könkään Sanhriiti ja hän istuu kamarissaan ja tavailee kirjoitusta pullon kyljestä.

— On se ainetta tuokin, hän puhuu ja vetää pullon lähemmäksi silmiään, — on se… Katsoppas, ei sitä sopisi näin kunnan miesten, mutta piruakos… Mitä se oiken tuo kirjoitus tuossa kyljessä?

— Kazjonnij spirt, vastaa Sanhriiti ponnekkaasti ja mojovasti, sillä hän on ollut joskus hommissa Kuolassa. -Se merkitsee, että valtion pirtu. Katsos, se ryssä, ymmärräthän, kyllä se tietää, millä rahat omaan taskuun kierii.

— Ymmärtää. Jaha, että valtion viinaa. No on se…

Erkkilän Juhani katselee viheriälasista pulloa syvällä hartaudella ja kääntyy sitten Hilun puoleen.

— Niin, että mistäpä minä sinun varallisuutesi ja työkykysi tiedän.

— Enhän minä ole ollut kunnan vastuksina enkä paljon muidenkaan, huomauttaa Hilu.

— Et, se on totta… Korkkikin niin mukavasti laitettu, ettei muuta kuin vähän pullon pyrstöön kämmenpohjaan tömähdyttää, niin lentää kuin limlaatipullosta. Eikö se samppaniia ole samanlaista?

— On, vakuuttaa Sanhriiti, vaan ei siinä väkevyyttä ole, tai kyllä sitä on, mutta se on sellaista salaista. Särvit kuin limlaatia ja yhtäkkiä olet petleheemissä.

— Vai petleheemissä… kas pirulaista. Mutta otahan vähän sinäkin,
Kankkus-Hilu.

— En minä tällä kertaa, tokaisee Hilu kärsimättömästi. - Puhutaan jo taas siitäkin todistuksesta.

— Puhutaan, myöntää esimies ja koettaa olla asiallisen näköinen.

Sitten hän kääntyy Könkään Sanhriitin puoleen.

— Mitä minä teen? hän kysyy.

— Se on sinun asiasi. Mikäs tietäjä minä olen.

— Etpä tietenkään. Kysynkin sinulta vain vähän niinkuin esimiehenä.
Hyvää neuvoa, ettäs älyät. Minulla on niin herkkä omatunto.

Hilu istuu kuin tulisilla hiilillä. Tuleekohan tästä koko päivänä mitään.

— Herkkä omatunto, jatkaa Erkkilän Juhani odottamatta vastausta. — Se tulee viran mukana. Jolle Herra viran antaa, sille hän antaa myös viisautta…

— Joo, niin se on, vahvistaa Sanhriiti. - Koetahan nyt harkita, meinaan omantunnon mukaan ja laajaperäisesti, tätä Hilemooni Kankkusen edesottamista. Sillä on vähän kiire, näyttää.

— Kiire, muttei niin kiire, ettei virkakunta ehtisi suorittamaan tehtäviään. Harkitaan.

Hilua alkoi yhä enemmän kyllästyttää ja hermostuttaa, mutta sitä ei saanut näyttää. Erkkilän Juhani oli sen suunnan miehiä, että otti pian nokastuakseen ja sitten hänen kanssaan ei tullut toimeen kukaan.

— Pitäisi vähän kylältäkin tiedustella, sanoi hän, tehden puolikuppisen, olen niin vähän sinua seurannut.

Tähän ei Hilulla ollut mitään sanottavaa. Mutta aika kului ja kului.

— Kyllähän te minut tiedätte, yritti hän. - Ei ole koskaan tarvinnut…

— Ei ole tarvinnut, ei. Mutta jos taloon joudut, piru tiennee, vaikka tarvitsisikin. Joo, se on sillä tavalla, Kankkus-poika. Pitää olla kaukonäköinen. Tule huomenna.

— Ei passaa. Metsäherra sanoi, että tänään pitää.

— Sanoiko herra hosmestari ja paruuni…

— Kyllä se sanoi.

Erkkilän Juhanin vahvimpia puolia ei ollut erikoinen kunnioitus virkamiessäätyä kohtaan, mutta tämä metsäherra oli pitänyt itsensä niin kaukana ja korkealla, että se oli väkevästi vaikuttanut esimieheenkin. Hän ikäänkuin selveni ja koetti harkita, mitä metsäherra kiiruhtamisellaan tarkoitti. Lopuksi hän jo kysäisi:

— No mitäs herra hosmestari meinaa?

— Mitäs se, selvässä asiassa.

Könkään Sanhriitikin alkoi jo sekaantua asiaan.

— Mitäs, sanoi hän Erkkilälle, annat plakaatin. Oikealle miehelle se tulee.

— Pappilaankin pitäisi vielä tänä iltana ennättää, ehätti Hilu vähän innostuen. — Ja sitten vielä nimismiehelle.

— No, annahan nyt, kun minä mietin. Eihän sitä tällaisessa tilanteessa kuin räkkäporo… Haes kynää ja paperia, Sanhriiti, ne ovat tuossa kaapin päällä.

Erkkilän Juhani iski silmää viekkaasti ja kieli pyrki lallattelemaan, vaikkeivät ajatukset tahtoneet pysyä koossa. Hilun mieliala paranee, mutta samalla hänen mieleensä muistuvat monet lapsuudenaikaiset kohtaukset kankaan takaa ja myöhemminkin. Tällaistahan se on, kun ollaan päissään.

— Hyvä mieshän se Hilemooni on ollut, sanoo esimies, saatuaan kirjoitus vehkeet. - Kirjoltahan sinä, Sanhriiti, joka olet siihen parempi. Minä sitten vain pistän nimeni alle kuin kuvernööri.

— Mitä minä siihen kirjoitan?

Hilun olo käy jännittäväksi. Erkkilän Juhani on tärkeän näköinen ja miettii.

— Ei sitä pitäisi näin piiput hampaissa, sanoo hän vihdoin, - mutta menköön nyt tämä kerta. Autetaanpas Hilua korvilleen, vähän niinkuin säätyyn, kun et sitten vaan kunnan niskoille… pirkele…

— Mitäs minä, melkein yksinäinen mies.

— Niin ne kaikki sanovat. Sanoi Kieringin Mattikin. Vähän jyrkkä askel…

— Kyllähän se sitä on, myöntää Hilu antaumuksella.

— Mitäs se muuta on. No, kirjoltahan, Sanhriiti, niinkuin pruukataan. Kirjoita että työllään hyvin toimeentuleva ja varoistaan erinomaisesti elävä…

— Erinomaisesti? kysyy Sanhriiti keskeyttäen puuhansa. — Onko se nyt laillista?

— Eiköhän se ole liikaa sanottu? kysyy Hilukin.

— Anna olla, että erinomaisesti. Sittenpähän näkevät herrat ja kuvernööritkin. Ja soman kajahduksen se antaa. Autetaanhan nyt Hilemoonia…

— Sama minulle, sanoo Könkään Sanhriiti ja kirjoittaa todistuksen loppuun. - Alappas piirrellä nimeäsi.

Erkkilän Juhani tarttuu tarmokkaasti kynään ja piirtää nimensä alle. Sitten hän aikoo lyödä kunnallislautakunnan sinetin alle, mutta värityynystä on väri poissa ja uutta ei ole saatavissa.

— Kaadahan vähän pirtua tyynylle, Sanhriiti.

— Auttaisikohan tuo. Jos rupeaa koko todistus haisemaan pirtulle.

— Anna haista. Kyllä se tekee hyvää herrain nokkaan. Minä kaadan itse, koskei sinussa ole miestä…

Väripula tulee autetuksi ja kunnallislautakunnan sinetti ilmestyy koristamaan Erkkilän Juhanin painavaa nimikirjoitusta.

— No siinä on sitten sellainen paperi, että talo lähtee vaikka olisi keisarin pörssissä, kehuu Erkkilä ojentaessaan paperin Hilulle. - Eikä maksa mitään. Paitsi ryypyt, jos tahdot asian kunniaksi Sanhriitin ja minun kanssa…

— Eiköhän se jo meille riitä, väittää Könkään Sanhriiti.

— Mitä kanssa! Nyt se vasta alkaa, kun ei ole noita virkatoimiakaan.

— Kyllähän minä kernaasti, myöntää Hilu kiitollisena, — mutta kun ei tahdo olla aikaa.

— Sepä, mutta käy tuolta pihalta hakemassa pullo. Kyllä me tämän
Sanhriitin kanssa…

Hilu epäröi, mutta menee pian. Onhan hän senverran kiitollisuuden velassa. Kun hän palaa takaisin on hänellä pirtupullo kädessä.

— Siinon, äijät.

— Kiitos. Kyllä sinusta rento isäntä tulee. Ja sitten kun pirttirehtosi on valmis, tulemme me tämän Sanhriitin kanssa ryypylle kuin vertaisiin. Eikö niin.

— No niin. Tervetuloa!

— Joo, niinkuin vertaisiin tullaan. Joskus talvella. Mutta tästäkään et puhu kenellekään.

— En. Hyvästi nyt.

— No, hyvästi nyt sitten ja voi hyvin. Joko sinä ajattelet syyniä eli katselmusta, niinkuin sanotaan, tänä vuonna?

— Kyllä kai.

— Menehän nyt sitten. Kyllä talo irtausi. Kevein mielin astelee Hilu pappilaa kohden.

Onpahan taas tehty yksi tärkeä askel. Ei siitä puulaakin herran häiriöstä lopuksikaan ollut muuta kuin hyvää. Mutta sitten hän alkaa ajatella, että mahtoikohan se viinan osto sittenkään olla otollista. Ei hän sen asian vuoksi eikä rahamenon vuoksikaan, eihän siihen mennyt kuin kahdeksan markkaa… Mutta jos syrjäläinen tiesi, niin lahjukseksi käsitti. Saattoi sanoa, että viinan voimalla se Kankkusen Hilukin… Vaikkeihän siitä aikaisemmin mitään puhetta ollut. Päissään olivat muutenkin, varsinkin Erkkilän Juhani, joka harvoin kuului maistelevan. Mutta eipähän hän omasta aloitteestaan, itse olivat esittäneet, eikä hän iljennyt vastaankaan panna. Hilusta tuntuu kuin olisi hän jossakin suhteessa tullut entistä herkemmäksi. Siinä viinanostojutussa hän teki väärin, se ajatus ei jätä häntä kirkkoherran virkahuoneessakaan.

Muuten Hilun asiat sujuvat tänä iltana hyvin. Kirkkoherra pyytää saada nähdä kunnallislautakunnan esimiehen todistuksen ja sanoo, että hyvänpä se kirjoittikin. Toivottaa vielä onnea ja kättelee, kun Hilu lähtee. Eipä seurakunnalla ole Kankkusesta ollut haittaa, siivo ja työteliäs on ollut.

Nimismies ottaa itse kirjoittaakseen hakemuksen. Kuuluu, sanoo hän, virkaankin. Huomisaamuna lähtee posti ja toimittaa sen siinä menemään. Vai sellainen kiire se nyt tuli. Mikäpäs siinä, metsäherra ne asiat parhaiten ymmärtää. Kyllä talo lähtee, ei siitä puhettakaan, mutta saattaa se joskus lujalle panna…

Se on mukava mies, tämä nykyinen vallesmanni, eikä sellainen kuin se poikanen, joka tässä takavuosina edusti kruunun komentoa, mukava mies ja laatutuumainen mies ja köyhää kansaa kohtaan ymmärtäväinen ja höyli.

Hilu on siis tehnyt tehtävänsä ja päivä alkaa kallistua illaksi. Saattaisi mennä kotonakin käymään, mutta ennättääpä sitten lauantaina. Voisi Iina aluksi säikähtää, että mitä se nyt, keskellä viikkoa… Hetken seisoo Hilu epätietoisena tien käänteessä, mutta kulkee sitten päättäväisesti takaisin metsään. Eikä se johdu mistään ahneuden hengestä, vaan siitä, että päivät on käytettävä tarkkaan. Aamusta pitää taas aloittaa.

IV

Syksy tulee näille main aikaisin. Elokuun alkupuolella saattaa jo veden mukana heittäytyä lumensekaista, jonakin aamuhetkenä voi tunturinlaki olla valkeana kuin käärinliina. Maa on kosteana sateesta, kuusikot uhoovat kosteutta, jängät vettyvät ja murheellisina töröttävät harvat ohrakuhilaat laihoilla, pienillä pelloilla. Syksyinen alakuloisuuden leima kantautuu huoneisiinkin. Lattiat kantautuvat täyteen kosteata likaa, ihmiset pysyvät nurkissaan umpimielisinä ja tympeinä.

Ikävänä, sateisena syyspäivänä saapuu insinööri Trampenfelt Keinuvaaran kupeelle parin uskotun miehen kera, astuu tupaan ja tekee hyvän päivän. Sitten hän viskaa lakin penkille, pyyhkii erinomaisen huolellisesti silmälasinsa ja ilmoittaa, että katselmuskokous aloitetaan nyt pian. Kai ovat kuulleet kirkossa luetun kuulutuksen.

Onhan se kuultu.

Iina kantaa insinöörille ja uskotuille miehille kahvia ja insinööri juttelee hauskasti ja mukavasti kaiken maailman asiat. Taitaa tuntua hauskalta päästä joskus itse emännöimään.

— Mahtaako tuo niin varmaa olla, että pääsee, vastaa Iina.

— En minä ainakaan huomaa mitään estettä, sanoo insinööri.

Insinööriä käsketään kamariin, mutta hän sanoo, että kyllähän sitä tässäkin. Kumma, ettei muita ihmisiä saavu, vai jokohan on sallittu katselmuksen mennä vastaanpanijoitta.

— Iso poikakinhan teillä on, huomauttaa insinööri katellen Kallea. —
Pian pystyy töihin sekin.

Insinöörin sanat herättävät sekunnin piinallisen ällistyksen. Iina kääntyy takkaan päin salatakseen ilmettään.

— Isohan se on, vastaa viimein Hilu. - Sen nimi on muuten Kalle. Ja pian kai siitä on apuakin.

— Eikä uutta väkeä ole tiedossa. Hilu käy sylkäisemässä takkaan.

— Eipähän ole tällä tiedolla.

Puolen tunnin kuluttua saapuu metsänhoitaja, kättelee insinööriä ja talonväkeä ja istuutuu sitten sanaa puhumatta ikkunan ääreen. Synkät, totiset silmät viipyvät kauan aikaa yhdessä paikassa ja kun hän on juonut kahvinsa, nyökähdyttää hän vain lyhyesti päätään. Viimein insinööri katsoo kelloaan, sanoo jotakin ruotsinkielellä metsäherralle ja metsäherra vastaa puoliääneen samalla kielellä.

— Me kai voimmekin sitten aloittaa toimituksen, sanoo insinööri viimein.

Arkiset askareet tuvassa pysähtyvät. Insinööri siirtyy pitkän pöydän taakse, kutsuu uskotut miehet lähemmäksi ja alkaa sitten lukea asiakirjoja aloittaen hakemuksesta ja lopettaen kuvernöörin välipäätöksellä.

Tuvassa vallitsee muuten outo hiljaisuus. Hilun sisässä ailahtelee, hänet valtaa tunnelma, joka lähentelee itkua. Kun hän katsahtaa Iinaan, huomaa hän tämän jännittyneesti hypistelevän esiliinaa ja tarkkaavasti seuraavan insinöörin lukemista. Viimein hän kääntää katseensa Hiluun ja Hilu huomaa, että se on kostea ja että siinä väikkyy onnea ja kiitollisuutta. Hilu itse erottaa lukemisesta vain sanan silloin, toisen tällöin. Ne menevät ohi korvain ja hän itse on kuin huumeessa. Hän ajattelee vain kuluvaa hetkeä ja jollakin epäselvällä tavalla myöskin tulevaisuutta.

— Onko asianosaisilla mitään muistuttamista toimituksen laillisuutta, toimitusinsinööriä tai uskottuja miehiä vastaan?

Kukaan ei vastaa mitää eikä insinööri näytä mitään erikoista vastausta odottavankaan.

— Mitäpäs tässä, tulee Hilulta viimein puoliääneen.

Sitten Hilu saa tehdä selkoa maista, joita hän on viljeltäväkseen aikonut.

Hilu on moneen kertaan asian miettinyt ja sanansa sommitellut, mutta nyt, kun kysymys totisessa tarkoituksessa hänelle tehdään, hän joutuu hämilleen ja sekoaa. Hetken juhlallisuus tehoaa häneen liiaksi, hänestä tuntuu siltä, kuin ei kaikki tämä olisi oikein tottakaan. Viimein hän sentään saa asiansa puhutuksi ja insinööri katselee läsnäolevia.

— Onko kenelläkään mitään sanomista? Ainoastaan metsäherra pudistaa päätään. Se on merkki siitä, että korkea kruunu on asian puolella.

Toimituksen edellinen osa päättyy tähän. Insinööriä pyydetään syömään. Hän on kyllä aikonut aterioida kestikievarissa, mutta koska talonväki pyytää, niin voihan hän jäädä. Sanoo taas jotakin puoliääneen metsäherralle ja metsäherra hymähtää, hyvästelee ja lähtee.

Ulkona yltyy sade, mutta tuskin on insinööri saanut syödyksi, kun hän jo alkaa tehdä lähtöä. Täytyy vielä tänään ennättää toimittaa katselmus talon paikalla ja huomenna ajatelluilla ulkopalstoilla. Hilu saa lähteä mukaan näyttelemään omuuksiansa.

* * * * *

Kun viimeinen pilkahdus lähtijöistä oli kadonnut puiden taakse, ei Iina voinut muuta kuin istahtaa ja panna kätensä ristiin. Liisa sai korjata ruuat pois pöydältä ja pestä astiat, Kalle leikki rauhallisena lattialla.

— No mikä sinuun nyt meni? kysyi Liisa.

— En minä käsitä. Kaikki tuntuu niin kummalta, niinkuin ei hyvä seuraisi.

— Kaikkea! naurahti Liisa.

Pitkään aikaan ei huoneessa kuulu muuta kuin astioiden kalinaa ja sähähdys, kun takalla oleva kahvipannu kuohuu tuhkaan.

— Eikö sinustakin tunnu vähän omituiselta? kysyi Iina vihdoin.

— En minä ymmärrä. Aluksi kai se tuntui, tuo puuha, vähän semmoiselta olemattomalta, en oikein osaa sanoa, miltä. Mutta nyt kun olen läheltä seurannut, niin se on minusta niinkuin sen pitääkin olla.

— Niin, mutta ajattele, miksi tämän juuri meille piti sattua. Miksei jollekin muulle. Onhan niitä ansiokkaampiakin.

— On kai, ei sen puolesta, myönteli Liisa hiljaisesti. — Mutta teillä kai on ollut sellainen onni.

— Kuule, Liisa. Ei se ole onni, vaan Jumala se on, usko pois.

— Saattaa hyvinkin olla Jumala. Mutta ettehän te vielä ole siellä
Liinahatussa.

— Ei kylläkään, mutta sittenkin…

Eikä Iina enää saata hillitä itseään, hän pillahtaa itkuun. Omaa onneaan hän itkee ja lankeemustansa myöskin eikä hän oikein osaa itsekään selvitellä, mitä hän itkee. Täytyy, eikä hän mahda sille mitään.

Liisa katselee häntä ihmetellen.

— Sinäpä nyt merkillinen olet, - sanoo hän, — mitä tuossa. Ja nyt suotta…

Mutta kuluu pitkät ajat ennenkuin Iina pystyy vastaamaan mitään.

— Kun sitä on ollut niin huono, nyyhkii hän viimein, kun sitä on ollut niin kovin kurja…

— Märehdi sitä nyt, tokaisee Liisa kärsimättömästi. -Kenelleppä sitä ei sattuisi ja jos olet saanut katua, niin onpahan Hilu jo kymmenesti antanut anteeksikin.

— Niin, mutta Jumala, Jumala. Häntä ei ole tullut ajatelluksi niinkuin pitäisi ja kuitenkin… Voi sentään!

Nyt ei Liisa enää ymmärrä Iinaa sitäkään vähää, mitä ennen. Kovin onkin Iina ollut kummallinen koko sen ajan, mikä täällä on oltu. Ja muuttunut on Hilukin, aina on puuhassa ja toimessa, mutta nyt, kun pitäisi olla reilu ja iloinen jos koskaan, hän on harvapuheinen, melkein nöyrä, aivan kuin joka hetki pelkäisi jotakin. Tällaista ei Liisa jaksa käsittää ja hän pyyhki astioitaan hiukan tyytymättömänä ja apean näköisenä ja antaa Iinan itkeä. Kun itkee, niin itkeköön nyt sitten niin, että saakin tarpeensa kerrakseen.

* * * * *

Mutta ulkona tuulessa ja sateessa kuljeskelevat insinööri uskottuine miehineen ja Hilu suolta niitylle ja niityltä kankaiden ja ojien poikki uusille, heinää kasvaville jängille. Insinööri katselee ja puhelee itseksensä ja joskus hän tekee jonkun kysymyksen uskotuille miehille, muttei näytä suurestikaan pitävän väliä sillä, mitä nämä milloinkin vastaavat. Kyseleepähän noin vain, muodon vuoksi. Joskus Hilu henkeään pidätellen kuuntelee insinöörin lausuntoja ja taaskin hänestä tuntuu uskomattomalta, että oikein todellakin ollaan näillä asioilla. Talonpaikalla on jo sauna valmiina. Santun ja parin apumiehen avulla ovat rakennusten peruskivetkin jo paikoillaan, mutta salvaminen voidaan aloittaa vasta ensi syksynä.

— Hevonen sinun on hankittava, sanoo insinööri. - Sitä sinä tulet aina tarvitsemaan. Nyt, kun veljesikin on täällä, menette talveksi metsään ja kun sitten pääset taloon, tarvitset sitä, varsinkin talvisin, aina.

— Luuleeko insinööri sitten, että tästä tulee mitään? kysyy Hilu.

— Epäiletkö vielä itsekin! Ei ole sinun uskosi vahvuudella pilattu. No, kyllä sinä tähän pääset, mikäli minä ymmärrän, mutta oma asiasi on sitten, miten tulet toimeen.

Ja insinööri otattaa muilla ja ottaa itsekin askelmittoja, mittauttaa väliin oikein nauhallakin ja kumartuu joskus tutkimaan maan laatua.

— Ei suinkaan tässä vain ole muitten nautinnossa olevia maita? kysyy hän joskus.

— Ei ole. Kyllä minä olen selvän ottanut ja ne kiertänyt, vastaa Hilu.

Kolmantena päivänä, katselmus on ollut tarkka ja kestänyt insinöörinkin mielestä kauan, he ovat valmiit palaamaan kirkolle. Insinööri lukee nyt lausuntonsa, jonka mukaan haetulle paikalle on varsin sovelias perustaa itsensä kannattava uutistalo. Metsäherra sanoo olevansa samaa mieltä ja lupaa laajemmin perustella kantaansa kirjallisessa lausunnossaan.

— Pidähän nyt huoli siitä, että rahavarasi ensi talvena karttuvat, hän sanoo Hilulle poistuessaan, - ja kun pääset käsiksi, niin älä anna kuokan tai kirveen ruostua.

V

Jo ensi lumen aikana hankki Hilu itsellensä hevosen ja laittautui tukkimetsään. Tämä ei kuitenkaan käynyt ilman muuta päinsä. Täytyi myydä toinen lehmistä ensinnäkin, että saataisiin lisää rahaa ja toiseksi, jotta hevoselle säilyisi heiniä, sillä kokemus oli osoittanut, että yhtiö otti ruokatavaroistaan minkä suinkin ilkesi. Ennenkuin metsätöihin voitiin ryhtyä ennätti Hilu pari kertaa käydä rahdin haussa kotipitäjässään ja kertoi, että kotona meni kaikki hyvin, mutta että Väinöstä ei vieläkään tiedetty mitään.

Varustukset olivat Hilulla jo ennestään hyvät, mutta Santulle oli pakko laittaa uudet alusta alkaen. Nekin nielivät lähemmäs parisataa markkaa.

— Kyllä te saatte vähän nyt alussa kiristää vöitänne täällä kotona, puheli Hilu, — mutta kyllä me Santun kanssa teemme pitkiä ja pyöreitä päiviä.

— Joo, kyllä se puute pakenee, lisäsi Santtu, - jos tuo nyt lainkaa tullee.

Hilu katsahti ohimennen Santtuun. Aikaisemmin hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että Santtu teki hänen töitänsä melkein ilmaiseksi. Nyt se äkkiä, aivan kuin välähdyksenä, juolahti mieleen. Se oli siivo ja hiljainen poika, tämä Santtu, ei puhellut liikoja eikä paljon hommistaan maininnut.

— Pitäisi meidän vähitellen ruveta sopimaan palkoistakin, sanoi Hilu mietittyään.

— Niin palkoista, toisti Santtu. - Onhan tässä syöty ja juotu eikäpä haitanne, jos välillä vähän paiskii töitäkin. Ei tuo vielä ole luita rikkonut.

Santtu naurahteli itsekseen ja poltteli savukettaan. Sitten hän jatkoi:

— Ajattelen, että kun tässä aikani seuraan sinun puuhiasi ja pistelen yhtä ja toista muistiin ja korvan taakse, niin eiköpähän, aikaa voittaen, lohenne minullekin jonkunlainen maakappale…

Hilu kuunteli korvat höröllään.

— Vai niin kaukaa sinä, ihmetteli hän. — Mutta eiköpä tuo lohenne.
Lääniä on viljalti.

— On, onhan sitä kruunulla lääniä, jota vain riekot ja karhut ja muut metsän eläimet viljelevät. Onhan tuo ihmispenikka samanarvoinen.

— Mikä, ettei olisi.

Santtu painuu ulos. Häntä hävettää aivan kuin olisi tullut puhuneeksi liikoja ja asiattomia.

— On sillä tuolla Santullakin mietteensä, naurahti Hilu hänen mentyään.

— No on. Mutta samat mietteet ja hunteeraukset ne ovat olleet itsekullakin, vastasi Iina.

Muuatta päivää myöhemmin ovat Hilu ja Santtu valmiit lähtemään.

* * * * *

Näihin aikoihin ja hiukan myöhemmin tapahtuu kirkonkylässä suuria asioita. Työttömyys on tänä talvena suuri ja jätkäkansa kokoontuu kirkonkylään, jossa se luppoilee talollisten ja mökkiläisten pirteissä. Kenelläkään ei ole rahaa, mutta siitä huolimatta kulkevat pirtukuormat säännöllisesti Knjäsöistä kirkolle. Ollaan päissään, pelataan korttia, tapellaan, talvi uhkaa todellakin käydä liian rauhattomaksi.

Nimismies on kaksine poliiseineen liikkeellä aamusta iltaan, mutta hän voi hyvin vähän tai ei oikeastaan mitään. Viimein lähetetään läänin pääkaupungista apua, yhtiö lähettää lisäksi järjestysmiehiä ja kirkonkylä alkaa vähitellen puhdistua. Levottomat ainekset siirtyvät eteläisempiin kirkonkyliin, kunnes järjestysvalta karkoittaa heidät sieltäkin. Ja niin voi tapahtua, että sama mies, joka alkuaan on pyrkinyt Tuntsan tai Tenniön tukkimetsiin, siunatuksi lopuksi päätyy jonnekin Inhan ruukille tai Kotkan tai Pihlavan sahoille yrittääkseen seuraavana kesänä uudelleen Pohjolassa.

Kirkonkylässä on siis näennäisesti rauhallista, mutta salaiset viinalähteet kylän laipeilla pulppuavat yhä ja iltaisin tapella nujuutellaan. Nimimies on päässyt vauhtiin ja kulkee poliiseineen iltakaudet ympäri kylää, mutta kaikkialle hän ei ehdi.

Juolahtaapa silloin muutamien mieleen, että Marjaanan mökki Keinuvaaran kupeella oli entisaikaan sellainen paikka, että siellä saatiin olla rauhassa nimismieheltä jos poliiseiltakin. Vähän syrjässä kirkolta ja muutenkin rauhallinen paikka. Mutta minkälainen asujain siellä nyt mahtaa olla? Muuan Kankkus-Hilu vain, entinen jätkä sekin ja kuuluu nytkin olevan tukkimetsissä. Mutta elleivät ne hyvinkään välitä vieraista! Mikä on, etteivät välitä ja elleivät välitä, niin mennään vängällä. Sellainen se on laki ja oorteri täälläpäin.

Nyt tapahtui kuitenkin niin, ettei Kankkus-Hilun mökillä oltu vieraille lainkaan suopeita. Siellä oli tosin vain kaksi naisihmistä kotosalla, mutta kahviakaan ei tahtonut saada pyytämälläkään.

— Mitäs tänne tulette kahvittelemaan, sanoi emäntä. - Kirkonkylähän on paljon lähempänä.

— Saa kai se jätkäkin, perkele, juoda rahallaan kahvinsa, missä itse tahtoo, vastattiin hänelle. — Kylläs tuon itsekin tiedät.

Mutta viinanjuontihommista ja kortinpeluusta ei tullut mitään eikä yöksi tällä kertaa voinut jäädä väkisinkään.

Seuraavina päivinä uudistui näytelmä entistä uhkaavammassa muodossa. Iina, joka oli kankaan takana nähnyt yhtä ja toista, käytti suutaan, mutta se ei auttanut. Tupa pakkautui miehiä täyteen, elivät kuin kotonaan niinkuin ei talonväkeä olisi ollutkaan. Alamaissa sai kuin saikin sentään jotenkuten pidetyksi kurissa. Täällä niille ai auttanut mikään. Nyt Iina todellakin rupesi pelkäämään, mutta säilytti kuitenkin malttinsa.

— Lähtekää jo tiehenne, pyysi hän. - Ellette lähde, menen sanomaan nimismiehelle.

— Älä väkätä! Kyllä me sinut tunnemme. Vanha hosa Sörensenin sahan takaa… perkele… Ei kannata nostaa nokkaansa.

— Nosta ennen hameesi, lisäsi joku toinen mies joukon nauraa rähättäessä.

Iina lensi kasvoiltaan ruumiin valkeaksi ja koko hänen olentonsa rupesi värisemään. Ei auttanut noille puhua. Hyvä Jumala, millainen yö tästä tulisikaan. Mutta ei, kaiken uhallakin, asua piti saada rauhassa. Miehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksia Liisalle eikä kukaan pannut erikoisesti merkille, kun Iina hiljaisesti painui ovesta ulos.

Ei tässä enää auttanut mikään muu. Saattavat kyllä jälkeenpäin yrittää jotenkin kostaa, mutta kun täytyi, niin täytyi. Herra Jeesus, että pitikin joutua noiden huomion kohteeksi.

Iina nousi suksille ja oikaisi suoraan poikki metsän nimismiehen asunnolle, hiihti kuin elämä olisi ollut kysymyksessä. Kukaan ei voinut taata, mitä Liisalle sillä aikaa ennättäisi tapahtua.

Nimismies oivalsi heti asian. Oli hyvä, että tultiin sanomaan, täällä ei juuri kukaan sitä tee. Iina odottaa vain hiukan, että hän ennättää saada sanan poliisille ja yhtiön järjestysmiehille. Takaa, että tulee puhdasta. Ja puolen tunnin kuluttua ajaa kahdeksan miestä metsätietä Hilun mökille.

Täällä on tilanne sillä välin kehittynyt korkeimmilleen. Muutamat oljentelevat jo tukkihumalassa pitkin lattioita, toiset juovat ja pelaavat korttia, kaksi miestä riepoittaa Liisaa käsivarresta ja tämä kiljuu, sylkee ja kynsii. Kalle on vetäytynyt uunin loukkoon ja itkee lapsekkaan katkerasti. Huone on täynnä tupakan savua ja viinan höyryä.

Järjestysvalvojain ilmestyminen huoneeseen herätti painostavan hiljaisuuden. Pulloja koetettiin piilottaa, kortit lakkasivat läiskymästä, ne kaksi miestä jättivät Liisan rauhaan. Äänetön voimien tarkastelu: jätkäjoukko huomasi järjestysmiesten luvun liian suureksi.

— No, miehet! karjaisi nimismies. - Miksikä pesäksi te olette tämän talon tehneet?

— Emme me ole mitään tehneet, vastasi joku.

— Ette! Te olette väkivalloin tunkeutuneet toisen asuntoon ja siitä vastataan käräjillä. Ja sitten te olette pelanneet uhkapeliä ja särpineet nahkaanne laittomasti kuljetettua viinaa. Mutta nyt tuli lähtö ja pitäkää se vara, etten pehmitytä teitä kaikkia tuolla kankaalla.

— Ei ole lupa lyödä, murahtaa joku taas.

— Suu poikki. Roistoille ja lorveille saa tehdä, mitä tahtoo.

Jätkällä on se yhtäläisyys ryssän kanssa, että hän tunnustaa ainoastaan voiman oikeuden. Luonnostaan hän ei kylläkään ole pelkuri, mutta ehdottoman väkevämmyyden hän hienoisesti muristen tunnustaa. Vieläpä hän voi sitä vastaan reagoidakin, mutta tavallisesti hän ei sitä tee, vallankin, jos tietää tavalla tai toisella olevansa väärällä puolella. Kaiken lopultakin hänessä useimmiten löytyy melkoinen annos oikeudentuntoa, ellei maailmanranta ole sitä kokonaan hionut pois tai ellei hän jo ole suoranainen hylky.

— Nyt, pojat, järjestäydyttiin riviin ja sitten eteenpäin, komensi nimismies melkein iloisesti. - Ja voi sitä, joka pimeyteen turvaten yrittää lontia tiehensä. Heti läpi, niin että paukahtaa.

Valitsemisen vaivaa ei ole. Tolkuttomasti juopuneet patistellaan ylös, he katselevat verestynein silmin ympärilleen ja älyävät viimein, mistä on kysymys. Vai sekö tässä tulikin, perkeleen akka, kyllä muistat!

— Ettehän te uskoneet vähemmällä, sanoo Iina.

Miehet eivät katso asiakseen vastata, mutta he luovat Iinaan katseita, jotka saavat hänet vapisemaan. Sitten kulkue lähtee.

Vähän ajan kuluttua kuuluu kolinaa oven takana ja Liisa kiiruhtaa pelästyneenä tiedustelemaan, ketä siellä on.

— Me sitä vain tulemme, vastataan ja kirkonkylän molemmat poliisit astuvat sisään.

He tulevat varmuuden vuoksi, nimismiehen lähettäminä. Oli täytynyt joitakuita päästää irti ja nimismies oli ajatellut, että jos yrittävät vieläkin jotakin. Saa niitten kanssa aina olla sodassa.

He tekivät aivan oikein siinä, että palasivat. Jälkeen puolenyön lentää ruutu kilahtaen rikki, välipuu katkeaa ja raskas, jäinen juurakko jämähtää lattialle. Puolta minuuttia myöhemmin käy toisen ikkunan samalla tavalla. Silloin poliisit virittävät aseensa, pujahtavat ovesta ulos ja hiipivät vielä pitkän matkaa seinän vierustaakin, kunnes lopulta ryntäävät esiin. Laukaukset kajahtelevat yön pimeydessä, mustat varjot kahlaavat poikki hankien ja ilkityöntekijät joutuvat kiinni. Ainoastaan yksi pääsee karkuun, mutta pitkälle hän ei tule menemään. Veriset pilkut osoittavat hänen jälkensä.

* * * * *

Hilu ja hänen veljensä tekevät tosiaankin pitkiä ja pyöreitä työpäiviä ja miehet sanovat, että rikastumaan nuo tänne ovat tulleetkin. Kotona sattuneista tapahtumista he eivät saa tietää ennenkuin jouluna, mutta nyt, kevät-talvella, niiden uusiintumisesta ei enää ole pelkoa.

— Ei kai Väinö ollut siinä joukossa? tiedustelee Hilu ja hänen äänessään soi pieni epäluulo.

— Ei, vastaa Iina. — Miksi sinä sitä kysyt?

— Metsissä puhutaan siitä paljon. Kuuluu yhä vain niissä viinahommissa… Ja kuuluu täälläkinpäin liikkuneen.

— Ei ole täällä näkynyt. Tottahan minä toki olisin sen tuntenut.

— Taitaa meitä vähän kiertääkin.

Heti joulun jälkeen painuvat Hilu ja Santtu uudelleen metsään. Ei ole aikaa laiskottelemiseen. Mutta Iinallekaan eivät talouspuuhat anna tarpeeksi työtä. Lopuksi hän alkaa tiedustella kirkolta töitä ja turvautuu ompelukoneeseensa.

* * * * *

Helmikuun puolivälissä Hilu sitten kannetaan kunnan sairastupaan. Metsässä on tapahtunut onnettomuus, puu on kaatuessaan vikuuttanut päätä ja katkaissut jalan eikä sairaanhoitajatar osaa etukäteen sanoa, kuinka kauan täytyy olla työttömänä.

Alussa Hilua raivostuttaa, mutta sitten hän tyynesti alistuu kohtaloonsa. Eikäpä siinä mikään muu auttaisikaan. Maailmanjärjestys on kai nyt sellainen, että eteenpäin pyrkivälle pitää sattua kaikenlaisia kommelluksia ja vastoinkäymisiä. Liian hyvin kai olisikin mennyt, jos olisi mennyt niinkuin oli suunnitellut.

Ja kai hänen hommissaan oli ollut ahneuden henki, ellei hiukan ylpeyttäkin mukana. Se oli tuo elämänkatsomus muuttunut niin vähitellen, hiljaa ja mukavasti, ettei ollut sitä itsekään huomannut. Tässä nyt vain oli rangaistus siitä eikä mitään muuta.

Hilu vaipui alakuloisiin mietteisiin, laski joka päivä, paljonko olo sairaalassa oli tullut maksamaan ja montako työpäivää oli menetetty. Yhä kirkkaammin alkoivat auringonsäteet valaista sairashuoneen vaaleankeltaisia seiniä ja kuta kauemmin Hilu hengitti itseensä sairaalan lysoolin- ja karbolintuoksulla kyllästytettyä ilmaa, sitä oneammiksi kävivät hänen mietteensä. Tokko kevääksikään pääsi täältä pois.

— Älähän huoli, sanoi hänen vaimonsa. - Onhan siellä Santtu ansaitsemassa.

Niin, mutta toinen mies oli poissa. Joka päivä menetettiin vähintään yksitoista ja kuusikymmentä. Yksitoista ja kuusikymmentä, -se on jo salvumiehen puolentoista päivän palkka.

— Niin, mutta huonomminkin olisi saattanut käydä, väitti vaimo hiljaisesti. - Ajattele: valmistumattomana iankaikkisuuteen…

Hilu säpsähti, katseli sitten vaimoaan, mutta vaikeni. Noista asioista heillä ei koskaan ollut Iinan kanssa puhetta.

— On se sentään, jatkoi Iina katkonaisesti ja hiukan epävarmasti, — kallis… tuota… kaikkein tärkein asia se iankaikkisuuskysymys…

Mikähän siihen Iinaan nyt oli mennyt? Olikohan se kuinka joutunut näihin asioihin? Ja olihan se kyllä totta, ettei kuoleman jälkeen ollut kukaan tullut kertomaan, minkälaista se on.

— On, tärkeä kai se on, myönsi Hilu hiukan hajamielisesti.

Päivät kuluivat ja pitkinä yksinäisyyden hetkinä vaivasi Hilu ajatuksiaan monenlaisilla mietteillä. Miten oli esimerkiksi sen Latsaruksen laita, josta sanassa puhuttiin? Mies oli ollut jo niin kauan aikaa kuollut, että ruumis oli mätänemistilassa ja kuitenkin hänet herätettiin henkiin. Jos hän oli hyvä mies, niin hänen sielunsa tietysti oli taivaassa, mutta miksi sen piti sitten autuudesta taas palata tänne murheen ja vaelluksen laaksoon? Oliko sellainen mahdollista? Ja kuinka kauan Latsarus senjälkeen eli? Tietenkin kauemmin kuin sisarensa, ettei näiden tarvinnut uudelleen ruveta suremaan.

Ajatukset vaivasivat Hilua ja muutamana päivänä hän jo pyysi hoitajattarelta Raamattua, koetti mukamas tutkistella sitä, mutta ei tullut sen hurskaammaksi. Päinvastoin alkoi tuntua siltä kuin ajatukset lopullisesti sekoaisivat. Lopulta hän ei malttanut olla tiedustelematta asiaa hoitajattarelta.

— Herralle ei ole mikään mahdotonta, hän vastasi. — Ehkä hän tahtoi vain osoittaa olevansa Jumala.

— Niin, niinhän se onkin, päätti Hilu yksinkertaisesti. - Turhaa sitä on ruveta ihmisjärjellä aprikoimaan ja arssinoimaan.

Ja hänen mielikuvituksensa alkoi taas maalailla suurenmoisia tulevaisuudenkuvia, jotka läheisesti liittyivät ryteikköön Liinahatun alajuoksulla, maalaili ja maalaili, kunnes taas omaatuntoa pisti jostakin paikasta.

— On se kans… Ja kyllä se Iinakin asiat harkitsee.

Maaliskuu oli jo loppumassa ja auringonsäteet panivat hanget kimmeltelemään, kun Hilu pääsi pois. Jalka oli kyllä kankea, muttei niin kankea, ettei sillä olisi työhön pystynyt. Ei ollut enää pitkiä aikoja, piti yrittää. Ja hän viipyi vain pari päivää kotosalla ja painui taas savottaan.

Ennen hän oli ollut hiljainen ja ahkera mies, nyt hän toisinaan vaikutti miltei synkältä.

VI

Kun Hilu ensi kerran menee käymään talonsa paikalla, on sauna, jonka hän edellisenä kesänä on saanut valmiiksi, palanut poroksi ja asuinrakennusten peruskiviä on siirretty paikoiltaan. Hän muistaa talvellisen tapauksen, hän vainuaa kostoa ja kirskahtava kirosana on purkautumaisillaan hänen huuliltaan. Mutta samassa hän hillitsee itsensä. Eipähän se kiroilemisella tule takaisin ja, toisekseen, huonomminkin olisi voinut käydä. Olisivat voineet sytyttää esimerkiksi hirret ja sitten olisi koko työ ollut hukassa.

— Eivätpä ne sentään sitä uskaltaneet, virkahtaa veli Santtu.

— Eivät. Mutta saunasta saamme taas aloittaa.

— No, eihän tuo taivaankaato konsti ole. Ja veljekset ryhtyvät innokkaasti työhön. Kesä on tänä vuonna tavattoman kuiva ja kuuma. Lähteet ehtyvät, suonsilmäkkeetkin kuivuvat ja tulevat harmaalle, halkeilevalle mullalle. Kuumuus haihtuu vain yön syvimmiksi hetkiksi. Tuon tuostakin saa kuumuuden takia keskellä päivää pistäytyä joessa, jonka vesi tuntuu haalealta. Jäkälikkö kahisee ja murtuu vähäisestäkin kosketuksesta, puut purkavat pihkaa ja tuoksuvat. Yksinpä sääskienkin into tuntuu vaisummalta ja joskus se tuntuu loppuvan kokonaan.

— Saadaan jo viikon päästä ruveta ajattelemaan timpereitä, huomauttaa
Santtu.

Hilu on sitä jo ajatellut, mutta ajatus on tuntunut niin huikaisevalta ja oudolta, että hänestä on ollut rohkeaa pukea sitä sanoiksi. Nyt, kun toinen sen sanoo, tuntee hän onnellisen vihlaisun sydänalassaan.

— Joo, ajattelemaanhan niitä pitää ruveta, myöntää hän kuin ohimennen.
- Minä jo muuten vähän puhelinkin Aalto-Iivarille siihen suuntaan.

— Mutta se uuninteko kuuluu tulevan kalliiksi, tietää Santtu. - Alle kolmensadan ei kuulu saavan kiuasta minkäänlaista.

— Kestettävä kai sekin meno on, naurahtaa Hilu.

— Niin. Ei kai sitä uunitta… Hetkinen kuluu taas hiljaisuudessa.
Kumpikin tekee työtään ja miettiin omia asioitaan.

— Kyllä sinua sentään on lykästänyt, ryhtyy viimein taas Santtu puhumaan, - niinkuin nyt talvella tuon koipesi kanssa. Annappas: päivää myöhemmin kuin sinut olivat lasareetiin vieneet, rupesivat miehet siihen lakkohommaan. Miehet menivät pois minkä kerkesivät ja minäkin katselin silmät pyöreinä, että mihin tässä nyt… Jäin kuitenkin aloilleni, arvelin, että kaipa selviää. Niinkuin selvisikin. Kolmen päivän kuluttua olivat palkat kaksinkertaiset, mutta suurin osa miehistä oli mennyt pois, kun eivät odottaneet puulaakin taipuvan.

— Ei kai se olisi taipunutkaan, mutta kuului olleen viimeinen talvi käsissä. Ei passannut jättää maksettuja puita metsään seisomaan. Nyt ottaa joella vahinkonsa moninkertaisesti takaisin. Palkat ovat hiukan yli puolen viime kesäisistä.

— Mutta tuhansia se lakkohomma vain meille teki eikä kukaan päässyt rikkuriksi sanomaan. Ajattelin jo, kunpa olisi kaksi hevosta… Kuta enemmän kevät joutui, sitä enemmän puulaaki körötteli. Oikeaan aikaan sinäkin sitten jouduit.

Santtu muistelee hymyssä suin viimetalvista rahatulvaa eikä odotakaan veljen vastausta.

— Kyllä sinun täytyy tunnustaa, että onni sinua on potkinut, hän sanoo enemmän itsekseen kuin toiselle.

Hilu ei vastaa vieläkään mitään. Hän tekee työtään ja tuntee itsensä onnelliseksi, mutta samalla kertaa merkillisen nöyräksi. Viimeksimainittua tunnetta hän olisi joku vuosi sitten reilusti nimittänyt ämmämäisyydeksi ja koettanut siitä päästä, nyt hän ei sitä yritäkään, sillä hän tietää, ettei hän siitä minnekään pääse. Hän puristaa vain huulensa entistä tiukemmin yhteen, ettei syrjäinen sitä huomaisi.

Syrjästäpäin tarkastelee Santtu veljeään. Häneltä ei ole jäänyt huomaamatta, että Hilu viime aikoina on tasaisesti, mutta varmasti muuttunut. Silmänluonti on aivan kuin tullut raskaammaksi, kasvot ovat käyneet vanhemmiksi ja joskus hän tuijottaa yhteen paikkaan silmänalukset riipuksissa. Santtu ei ole mikään havaintojen tekijä, mutta nyt, kirkkaassa auringonvalossa, näkyvät nuo muutokset entistä selvemmin, ne on melkein pakko huomata. Tämä ei Santusta ole oikeaa laitaa.

— Onko sinulla jokin vaiva?

Hilu nostaa kysyväisesti katseensa.

— Ei.

— No mitä sinä sitten? Kun olet niinkuin olisit etikkaa ryypännyt.

Hilu menee hämilleen eikä tiedä, mitä vastata. Saattaa veli pitää joutavuutena. Mutta viimein hän sanoo aivan kuin vasten tahtoaan, pakosta:

— Minä tuota ajattelin, että on tässä vähän… johdatusta, tarkoitan… Ei se muuten näin olisi mennyt… Tarkoitan, että Jumala… Moni on koko ikänsä turhaan yrittänyt…

Seuraa pitkä hiljaisuus, mutta Hilusta tuntuu niinkuin ilma olisi puhdistunut ja hänen tulee paljon keveämpi ja vapaampi olla. Santtu vaihtaa väriä ja naurahtaa hämillään ja väkinäisesti.

— Aiotko sinä tulla uskovaiseksi? tiedustelee hän yrittäen lyödä leikkiä ja itsekseen vähän häveten veljen lapsellisuutta.

— Enhän minä nyt sitäkään, Hilu vastaa odottamattoman selvästi, -muuten vain olen itsekseni tullut ajatelleeksi.

Työt jatkuvat entistä vauhtia. Hiki valuu veljesten kasvoilta ja vaatteet tahtovat takertua kiinni ruumiiseen. Kuluu tuntikausia eikä sanaakaan vaihdeta.

Kun he seuraavana maanantaina palaavat takaisin, heillä on salvumiehet mukana. Liinahatun väliaikainen uutistalo alkaa kerros kerrokselta nousta.