VII
Liinahatun alajuoksuun perustetun väliaikaisen uutistalon nimeksi tuli
Alasuvanto ja sille määrättiin yksitoista verovapaata vuotta.
Ja eräänä päivänä huomasi Hilu, että hän perheineen oli muuttanut asumaan Alasuvantoon. Silloin oli kirkas heinäkuun päivä ja ihmiset olivat jo heinätöissä. Tavaroita ei ollut kesäisenä aikana käynyt kuljettaminen maitse, ne oli täytynyt kuljettaa jokitietä ja se oli tehnyt kuuden peninkulman mutkan. Ihmiset olivat kyläpaikoissa pysähtyneet katsomaan venematkuetta.
— No nyt ne sitten muuttavat sinne Alasuvantoon, he olivat todenneet ja taas syventyneet töihinsä.
— Joo, miten sitten tullevat toimeen.
— Mikäs niillä, nuorilla ihmisillä. Tekevä mieshän se Kankkus-Hilemooni on aina ollut.
Viikatteet olivat taas ruvenneet heilumaan, haravat vetämään ja uteliaat poistuneet ikkunoista. Ylimaissa oli sentään ennenkin nähty tällaisia matkueita.
Tämän kaiken oli Hilu huomannut ja olivat sen huomanneet muutkin, mutta nähneet sen kuin unessa tai läpi sumun. Toisinaan sentään oli vapauduttu painostavasta, melkein juhlallisesta tunteesta ja ryhdytty leikinlaskuun, mutta sitä oli kestänyt vain vähän aikaa. Hiljaisuus oli palannut, rannat olivat hiljaa liukuneet ohitse ja airot olivat tahdikkaasti nousseet ja taas hiljaa molskahtaen painuneet veteen. Oltiin matkalla Alasuvantoon, sai sielläkin heti ryhtyä heinähommiin…
* * * * *
Nyt oltiin siis Alasuvannossa. Laaja pirtti tuoksui pihkalta ja puhtaudelta. Pirtin takana oli lämmitettävä kamari ja kamarin takana isohko tupa, joka vielä oli kylmillään. Mutta kai siihen jo ensi kesänä saadaan ruveta muuraamaan uunia.
— On sitä nyt lääniä, vaikka sakkia tulisi vähän enemmältäkin, puhkesi viimein Santtu puhumaan.
Iina keitteli kahvia takan ääressä, olikin ensi kerta kun kotona, omassa kodissa, keitettiin kahvia. Takassa oli pidetty vain koevalkeita ja minkä miehet olivat kerran tai pari kahvia keittäneet. Ulkona, nuotiolla, he olivat sen enimmäkseen tehneet.
Hilu istui ikkunan luona ja katseli välkähtelevää ja kimaltelevaa jokea ja auringonpaisteista niittyä. Oudolta, perin oudolta tuntui istua tässä ja kutsua tätä omakseen. Santun lausuma jää pitkäksi aikaa vastaamatta.
Viimein Hilu havahtui.
— On, onhan sitä, hän myönsi ja yritti laskea leikkiäkin: — Mikäpä siitä sakistakaan vielä tietää.
— Pitäisi sitä jo vähän merkkejä näkyä, tokaisi Santtu kerkeästi.
— Älähän hätäile, poika. Kunhan tässä oman katon alla…
Puhe taukosi taas sillä kertaa. Rupesivat taas mietteet Hilua ahdistamaan, oli olo niin onnellista ja samalla kuitenkin paha-enteistä.
Samanlainen oli tunne Iinallakin. Rajattomaan onneen ja tyytyväisyyden tunteeseen sekoittui vierasta ja raskasta. Parempi ehkä olisi kun elettäisiin pienessä tönössä jossakin kankaan takana, olisi silloin omissa oloissaan, nyt tuntuu kuin olisi kiivennyt liian ylös, josta pian oli tuomittu tipahtamaan. Kun hän sitten kuuli Santun puheet, täytyi hänen mennä toiseen huoneeseen.
Heti kahvin jälkeen oli ryhdyttävä töihin.
— Tulehan nyt sinäkin, Iina, heinään, sanoi Hilu. - Kylläpä Liisa täällä sillä aikaa järjestelee ja Kalle auttaa…
— Minä tulen myöskin niitylle, selitti Kalle hanakasti.
— No tule, tule veikkonen…
Viimeiset sanat kuullessaan tuli Iinan sanomattoman hyvä olla. Hän olikin epäillyt, että kuinka se Hilu Kalleen pitemmän päälle suhtautuu, kun muutetaan omaan kotiin ja kun Kalle aina on silmäin edessä.
Aurinko paistaa kirkkaasti ja uudet, valkeat seinät hohtavat. Mennään heinään ensimmäistä kertaa…
VIII
Alasuvannossa eivät mitkään merkit osoita tipahtamista. Siellä tehdään työtä syrjäisen mielestä melkein liikaakin. Kirkonkylän isännät alkavat kohdella Hilua vertaisenaan, synkkä metsäherra pistäytyy parikin kertaa talvessa talossa ja muutamana päivänä kysyy Nurmivaaran talokas Liisaa pojalleen.
— Mitäpäs se minua liikuttaa, vastaa Hilu, - jos niillä sellaiset puheet ovat olleet.
Liisan meno ei oikein sovellu Hilun tuumiin. Pitää ottaa uutta työvoimaa, kalliisti palkattua. Nurmivaaralainen on neuvottoman näköinen. Samalla Hilu kuitenkin muistaa jotakin ja jatkaa:
— Menköön vain minun puolestani, jos tahtoo. Mutta minä sanon valmiiksi, ettei sitä sitten tarvitse köyhyydellä haukkua…
Mitä sitä haukkua! Eihän hän, Nurmivaaran isäntä, ollut tullut Rietille rahoja naimaan. Olihan se tiedossa. Mutta jos asiat muuten sopeutuvat, niin… Onhan sitä Nurmivaarassa olemista.
— Se on vain hampuusin tyttö, sanoo Hilu. - Minä ajattelen, että jos tuhannen markkaa rahaa… on se sen palkoissakin ansainnut… ja sitten lehmän ja nuoren…
Nurmivaaralaisen sänkinen naama paistaa ja ruskeahampainen suu on virnallaan. Ajelee kirkonkylän kautta kotiin ja kertoo, että kyllä se alasuvantolainen… On se kans…
Näin eletään Alasuvannossa päivästä päivään, mutta tapahtuu, että siellä joskus vietetään unettomia öitä.
* * * * *
Kuudankirkkaana helmikuun yönä paukahtelevat nurkat ja susien ulvonta kuuluu Astervaisen takaa. Ei saada taas nukutuksi. Pyssyt ovat valmiiksi ladattuina ja koira ulvoo surkeasti pihamaalla. Sopii pysyä vain porolaumojen kintereillä eikä tulla tänne, täällä pamahtaa… On ennenkin pamahtanut. Tarvitsee vain laskea moninkertaiset tapporahat ja räknätä nyljetyt nahat… Paras pysyä siellä Astervaisen takana!
— Hilu!
— Jaa.
Iina ei pitkään aikaan sitten puhu mitään. Painaa vain rehevän, lihavuuteen taipuvan vartalonsa lähemmäksi miestään.
— Etkö sinä saa nukutuksi? hän kysyy sitten.
— Kuuntelen tuota ulvomista. Tuntuu lähenevän…
— Eihän ne toki tänne…
— … tiedä niitä.
Pitkä hiljaisuus. Kuutamossa erottaa selvästi toistensa kasvot. Pitäisi puhua, nyt viimeinkin, muttei oikein tiedä, kuinka aloittaisi.
— Luuletko sinä, kysyy Iina viimein epäröiden, -luuletko sinä, että meille koskaan tulee mitään…?
Hilun on vaikea vastata.
— Eihän sitä tiedä… kuuluu lopulta hiljaisesti.
— Kyllä ei tule… kyllä minä tunnen sen… Iina rupeaa hiljaa nyyhkimään.
— Ei tule, jatkaa hän, — synnit ovat liian suuret. Muistatko: silloin kesällä, vähää ennen kuin lähdit, silloin kun se jätkä lauloi Apukan selällä, — se oli ensimmäinen synti… Ja sitten tämä Kallen kohta… Voi hyvä Jumala sentään…
— Älä nyt. Eihän se enää parane…
— Ei, mutta kamalaa se sittenkin on.
Tämä ei ole Alasuvannon kruununuutistalon ensimmäinen rauhaton yö.
Valvotaan ja pelätään eikä tiedetä, mitä pelätään.
Hilu puree hampaitaan yhteen. Pitäisi hänenkin puhua totuuden ja rehellisyyden nimessä, pitäisi puhua, vaan kun sisu panee vastaan. Liian paljon ottaa Iina yksin omalletunnolleen, mutta vikaa, ja paljon enemmän vikaa on hänessä, Hilussa.
— Älähän nyt viitsi, saattaa renkipoikakin kuulla, hän sanoo, mutta aivot ajattelevat toista.
Kuta pitemmälle hän ajattelee, sitä vaikeammaksi käy hänen olonsa,
ruumis alkaa hitaasti hiestyä ja vähä väliä täytyy muuttaa asentoa.
Mutta parempihan on puhua kuin saada iankaikkinen viha ja piina… Ja
Hilu tekee jyrkän päätöksen.
— Ethän sinä tiedä, Iina, hän aloittaa vaivalloisesti, — minunkaan synneistäni, tuota…
— Eiväthän ne minuun kuulu, mutta omani…
— Varsinkin alkuaikoina, kun lähdin kotoa… Ei se ollut kunnon elämää.
Juoduksi tuli ja pelatuksi korttia ja muutakin… huorien kimpussa…
Sairaalassakin olin… Oli se sellaista, että kauhistuttaa, kun
jälkeenpäin ajattelee…
Hilun tunnustukset eivät näytä tekevän Iinaan mitään vaikutusta.
— Kyllä minä sen arvaan, hän sanoo, - että sellaista se kai on ollut.
Mitäs sinä siitä enää…
— Niin, että minussa se päävika on, puhuu Hilu edelleen välittämättä
Iinan keskeytyksestä, - ei muusta puhettakaan. Sairaalassakin ajattelin
kaikenlaista. Ja onhan sitä sitten ollut ahneutta ja jos mitäkin.
Vanhemmatkin melkein unohtuneet…
— Kyllä sitä armon tarpeessa ollaan. Voi sentään!
Tämä yö kuuluu Alasuvannossa tuskien ja vaivojen merkeissä, puhutaan, valvotaan, Iina itkee, tehdään katumusta. Mieli on herkkänä ja synnintunto on suuri.
— Pitäisi puhua jollekin, sanoo Iina, - papille tai saarnamiehelle.
— Ei kai se siitä parane, vaan tehdään vain niinkuin tahdot…
Eikä sinä yönä tule nukutuksi. Mutta kun alkaa sarastaa ja kun vihdoin tulee aamu ja päivä valkenee, Hilusta tuntuu niinkuin kaikki olisi valoisampaa, kevyempää ja toivorikkaampaa ja niinkuin ilmakin olisi vapaampi hengittää.
* * * * *
Keväämmällä puhuttiin kirkonkylässä, että on se kanssa kummallista väkeä, se Alasuvannon isäntäväki. Eivät ole kenellekään mitään pahaa tehneet ja kuitenkin tullaan mukamas synnintuntoon ja mennään Syväjärven saarnamiehen luo katumuksille, elleivät liene käyneet papinkin luona. Katuisivat ja pitäisivät hairahduksensa omana tietonaan. Ei lähde mitään hyötyä siitä, että rumpaa ne maailmalle.
IX
Juhannusaattona ilmestyy Alasuvannon Hilemooni pappilan pihamaalle. Pappi on katselemassa perunamaataan, mutta nähdessään Hilun tulevan pihaan, hän tulee kattelemaan.
— Mitäs sinne Alasuvantoon kuuluu?
— Eipähän tuonne erikoista.
— Hyvin mennään, sehän on hauska. Ristiäisten takiako Hilemooni tuli?
Se on kovin leikkisä ja mukava mies, tämä pappi.
— Eipähän taida meille ristiäisiä tulla, kun ei tähän mennessä ole ollut…
— Eipä kai sitten, vaikka pitkäksihän se odottavan aika tulee, sanotaan.
— Taida kannattaa enää odottaakaan.
— Sitä ei koskaan tiedä. Käydäänpähän tuonne kanslian puolelle.
Pappi tarjoaa tupakkaa, vähän ajan kuluttua tuo palvelija kahvia.
— No mitä sillä Hilemoonilla nyt sitten on sydämellään?
— Tässä vain… Se koskisi sitä meidän poikaa, Kalle Alperttia.
Pappi käy tarkkaavaiseksi.
— No niin, hän sanoo.
— Se kai on kirkonkirjoissa jotenkin merkitty… se kai on merkitty äpäräksi…
— Niin, niinhän se on. Pappi rykäisee.
— Mutta, hän sanoo arvokkaasti, — mikäli minä tiedän, on Hilemooni ollut sille parempi kuin moni isä.
Hilu menee hämilleen.
— … tiedä, virkahtaa hän. — Vähän läheinen itse sanomaan.
— Niin kai, jatkaa pappi äskeiseen tapaansa, - eihän se oma kiitos saa olla lähellä. Mutta minä oletan, ettei lapsiraukalla ole ollut omatta syyttään kärsimyksiä. Että Hilemooni, sanalla sanoen, on kohdellut häntä kuin omaa lastaan.
Hilu istuu vaiti ja katsoo eteensä. Palvelija tuo toiset kupit kahvia.
— Hilemooni ottaa nyt toisenkin kupin, kehoittaa pappi.
— Nyt on asia niin, sanoo Hilu äkisti, — että se onkin minun lapseni.
Pappi ei pane pois kahvikuppiaan.
— Vai niin, hän vastaa vain hyvin pitkään ja katselee tyhjenevää kupin pohjaa.
— Joo, niin se on, vahvistaa Hilu. — Olisi tarkoitus, että se kaiken varalta merkittäisiin kirkonkirjoihin.
— Vai niin, sanoo pappi taas ja katsoo pitkään Hiluun. - Tarkoittaako
Hilemooni, että se nyt oikein tosiasiallisesti…
— Minä tarkoitan, että asia kyllä niin voisi olla.
— Niin — niin. Sitähän sattuu, ikävä kyllä.
— Ja ettei Kallelle, kun hän tulee siihen ikään, tule suotta kärsimystä.
— Minä ymmärrän kyllä. Tietääkö Hilemoonin emäntä tästä Hilemoonin päätöksestä.
— Arvelen, että hän kyllä ehtii kuulla sen myöhemmin.
Pappi on nyt hyvin totisen näköinen, avaa suuren pulpettinsa laatikon, ottaa esille paperia ja kirjoittaa sille jotakin.
— Jos Hilemooni sitten kirjoittaa tämän alle, sanoo hän. - Hilemoonihan osaa kirjoittaa.
— Vähin.
— No, minä kyllä sitten järjestän tämän asian, virkkaa pappi, ottaen paperin. - Hilemooni saa olla aivan huoletta.
— Tarkoitus olisi myöskin, ettei Kalle koskaan saa tietää.
— Ei saa.
Asia on nyt loppuun suoritettu ja Hilu nousee seisomaan ja hypistelee takkinsa nappeja.
— Minulla olisi sitten vielä jotakin, lausuu hän epävarmasti ja alkaa kaivaa povitaskuaan. - Tarkoitan, että seurakunnan hyväksi… kirkkoherran harkinnan mukaan.
Hän laskee uuden viisisatasen pulpetin kannelle, ja pappi katselee häntä ihmetellen ja kauan. Viimein hän kysyy:
— Tietääkö Hilemoonin vasen käsi nyt mitä oikea tekee? Hilun täytyy punastua.
— En minä ainakaan omahyväisyydessäni, vastaa hän.
— Emme omista ansioistamme, vaan armosta saamme me syntien anteeksiantamuksen, sanoo pappi.
— Niin, armosta, toistaa Hilemooni.
Ja sitten Hilemooni lähtee pappilasta, kulkee kujan kautta maantielle ja kävelee majapaikkaansa. Eivät hänen askeleensa nytkään keveät ole, mutta keveämmät sentään kuin pitkään aikaan. Eikö luullutkin hän äsken olevansa parempi kuin muut, eikö pistänytkin ahneus nokkaansa väliin, ennenkuin sen viisisataisen antoi ja eikö tuntenut ylpeyden henkeä kun viimein sai sen annetuksi. Niin todellakin, armosta, armosta tulee kaikki. Ja kun Hilu nyt ryhtyy ajattelemaan sitä armoa, käy askel vieläkin keveämmäksi. - Mutta miten hän tällaiseen käänteeseen on elämässä tullut, sitä hän ei ajattele. Se on tullut niin, ettei hän sitä itsekään tiedä, hiljalleen ja vähitellen niinkuin kaikki muukin. Toiset kääntyvät murheista ja vastoinkäymisistä, toiset myötäkäymisestä ja kiitollisuudesta.
Pappi seisoo ikkunassa ja katselee kauan ja miettiväisenä hänen jälkeensä. Alasuvannon isännän pitkä vartalo ja vahvat hartiat ovat kumarassa, hänen silmissään on totinen, sisäänpainunut katse ja suun ympärille on muodostunut kova ja jyrkkä piirre. Ennen ei pappi näin selvään ole näitä ulkonaisia muutoksia huomannut. Ja vähitellen hänessä herää ajatus, että kenties Alasuvannosta käsin joskus ohjaillaan seutukunnan kohtaloita.
X
Kesä vaihtuu syksyksi ja syksystä talveksi, vuodet seuraavat toisiaan ja ihmiset muuttuvat ja vanhenevat. Alasuvannon Kalle on melkein täysi-ikäinen, kun Alasuvanto murretaan kruunun liikamaasta ja muodostetaan perintötilaksi. Siitä on kustannuksia, mutta ne kustannukset kestetään kyllä. Alasuvannossa ei enää kahdeksaan vuoteen ole tarvinnut pelätä kustannuksia, asiat ovat menneet niin heidän osaltaan. Niin kuluvat vuodet, päivä aina murheineen kerrallaan, ettei huomatakaan, missä ollaan, ennenkuin jonakin päivänä ja jostakin syystä havahdutaan, ikäänkuin herätään, ruvetaan katsomaan taaksepäin ja ihmetellään: karja on lisääntynyt, hevosia on kaksittain, porojakin on hankittu. Miten tähän on jouduttu?
Siihen ei osata vastata. On tehty ahkerasti työtä, pelätty ja kärsittykin, mutta kun se on alkanut mennä, niin se menee kuin luonnonvoiman pakosta. Väinö, se isännän hylkyheitto veli, linnassa istunut, asuu pienessä tönössä talon takana, horisee itsekseen ja toimittelee pieniä askareita. Joskus hän saa päähänsä mennä kyliin juomaan, mutta hän palaa pian takaisin kohmeloisena, surkeana ja katuvaisena, kunnes taas tulee se kiiri, että pitää lähteä. Kerrankin oli pantu jauhojen ostoon, mutta rahat olivat menneet juomahommiin. Senjälkeen ei oltu toista kertaa lähetetty.
Mutta heti Väinön tönön takana, kaitaisen metsäsaran erottamana, kohoaa Santeri Kankkusen uutistalo, Korjanojaksi mainittu, vähäinen kyllä Alasuvantoon verrattuna, mutta hyvin toimeentuleva. Oli sattunutkin niin mukavasti, että Santeri oli saanut emännän Nurmivaarasta, samasta, jossa sisko emännöi. Oli niitä Kankkus-poikia täällä lykästänyt, niin että messingillä olisi Kankkus-Sakarin suu, jos hän eläisi.
— Mutta ne ovatkin niin helkutin itsepintaisia miehiä, sanoi nimismies, - että mistä lienevät saaneetkaan sen hengen päällensä.
Sehän nyt täytyikin kaikkien myöntää, vaikka ei mitään ulkonaisen karskiuden merkkejä näkynytkään, sillä eihän se muuten näin olisi mennytkään.
Ja taas kuluvat vuodet. Sudet ovat nyt alkaneet kaikota näiltä main, joskus voi kuitenkin tapahtua, että ne nälkätalvina ryntäävät suurissa laumoissa Astervaisen takaa ja sattuu niinkin, että karhu kaataa lehmän. Mutta Alasuvannossa on opittu ottamaan kaikki vastaan ja ottamaan vahingotkin kaksinkertaisina takaisin. Ei nykyisin paljon säikähdetä hallaakaan.
Yhä lyllyvämmäksi käy Iina ja yhä harvapuheisemmaksi Hilu, mutta kuta enemmän vuosia kuluu, sitä kiinteämmästi he seuraavat toisiaan. Annappa olla, että isäntä talvisin päivämatkalla kirkolla käydessään myöhäisempään viipyy, niin eikö pidäkin emännän huokaista, että "kauanpa siellä nyt viivytäänkin". Mutta kun yhteen tullaan, niin ei ole paljon puhumista.
XI
Kuolema tapasi Alasuvannon isännän kuuman kirkkaana heinäkuun päivänä. Aamulla pisti sydänalaan, ei siitä sen enempää. Kaipa tuo menee ohi, onhan tuo ennenkin mennyt.
Mutta tällä kertaa ei mennytkään. Kymmenen korvissa piti mennä kamariin maata ja vetää uutimet ikkunoiden eteen. Ei muu auttanut. Hengitys kävi läähättäväksi, joskus piti oikein voihkaistakin. Kovallepa se nyt ottikin, mutta kun pääsee uneen, niin ehkä se helpottaa. Siihen se tavallisesti on asettunut.
Tällä kertaa ei kuitenkaan tule unikaan. Tuska tosin vaimenee lyhyiksi hetkiksi, mutta palaa pian uudelleen. Ei enää kärsi maatakaan pitkänään, täytyy ruveta istumaan. Kyllä se sittenkin niin on, että on tullut jokin pysyväinen vika, on tullut joskus reuhdottua liikaa.
Silloin Hilussa herää ajatus, että hänen täytyy kuolla. Ajatus ei häntä lainkaan kammota, päinvastoin tuntuu siltä kuin ruumiilliset tuskat tyyten lakkaisivat, kun tuo ajatus hänessä selvenee ja kirkastuu.
Väet ovat heinäniityllä, ainoastaan palvelustyttö häärii pirtissä ja emäntä istuu vuoteen vieressä levottomana seuraten isännän tilan vaihteluita. Aurinko paistaa pohottaa kuumasti, mutta eteenvedetyt uutimet estävät sen säteitä täydellä voimallaan tunkeutumasta huoneeseen.
— Kuinka sinun nyt on? kysyy Iina.
Mies ei vastaa mitään. Hänen ajatuksensa harhailevat kaukana menneissä ajoissa. Hän muistelee lapsuuttansa kankaan takana, muistelee Iinan ja hänen suhteen alkua ja kehitystä, muistelee nuoruutensa päiviä, jotka kuluivat tukkijoella ja suurissa metsissä, ja viimein hänen ajatuksensa pysähtyy nykyisyyteen ja siihen, mistä se sai alkunsa. Hän ei etsikään mitään kiinnekohtia eikä hän sellaisia löytäisikään, sillä hänen kannustimenaan ovat olleet vain hänen omat ajatuksensa, joiden alku on haettava Mäntyniemen raiviomaalta, eivätkä ulkonaiset seikat ja esimerkit. Taitaa olla nyt pulska pelto sielläkin, mutta poissa mahtaa olla Mäntyniemen isäntä, poissa monet muutkin. Siitä se sitten lähti vyörymään ja Jumala antoi armonsa ja auttoi. Ei häntä sitä mitenkään ollut ansainnut, mutta auttoi kuitenkin. Valmis hän nyt on lähtemään täältä, on koettanut minkä voi, ja Jumala armossansa antaa kyllä anteeksi sen, mitä ei ole voinut.
— Kuinka sinun nyt on, Hilu? kysyy emäntä toistamiseen.
— No, kyllähän se… vastaa isäntä vaivalloisesti. — Mutta kuulehan,
Iina.
— Sano vaan.
Isäntä luo vaimoonsa hymyilevän, sanomattoman lempeän ja kirkkaan katseen.
— Ethän vain pelästy? hän kysyy puhuen helpommin kuin äsken.
— Älä nyt… En minä pelästy.
— Äläkä rupea itkemään. Sinä olet niin kärkäs itkemään eikä sitten saa puhutuksi.
— No en…
— Olethan sinä jo sitäpaitsi siihen ajatukseen tottunut, itse tulet pian jälessä… Mentävähän sitä on itsekunkin vuorolleen… Nyt on sitten minun vuoroni…
Emäntä lentää kasvoiltaan kalman kalpeaksi, hänen kasvonsa jäykistyvät ja hän heittäytyy itkuun purskahtaen isännän vuoteen yli. Siinä hän lepää kauan aikaa ja Hilu silittelee hänen päätään niinkuin joskus nuoruudessa.
— Älä nyt, Iina. Eihän tästä minnekään päästä. Kuullessaan miehensä puhuvan emäntä rauhoittuu ja tointuu.
— Jos minä lähettäisin tytön kirkolle hakemaan lääkäriä, hän ehdottaa pyyhkien kyyneliä silmistään.
— Ei se auta, Iina hyvä, vastaa sairas, - anna olla vain.
— Mutta jos…
— Ei, anna olla. Tuota… niille köyhille siellä kotikankaalla…
— Kyllä-kyllä. Onhan siitä ollut monta kertaa puhetta.
Hilu makaa nyt pitkän aikaa hiljaa ja hänen katseensa harhailee pitkin seiniä. Hän käy viimeistä taistelua itsensä kanssa, sanoako vai olla sanomatta.
— Ja sitten yksi asia, puhuu hän vihdoin, -en ole tullut sitä ennen sanoneeksi, en tiedä, miksi. Älä vahingossakaan sano Kallelle sitä… tiedäthän?
— Herra Jeesus, Hilu, älä puhu… Saahan hän sen kuitenkin…
— Ei saa. Se on jo papereissa toisin. Iina alkaa taas nyyhkiä.
— Mikset ole ennen?
— Ei ole tullut… Mutta älä itke. Eihän meillä kummallakaan ole siihen syytä. Hyvä muisto jää…
Taas makaa Hilu pitkän aikaa sanattomana. Emännän nyyhkytykset vaimenevat ja hän pitelee miehensä kylmänkosteata kättä. Huoneessa kuuluu vain kärpästen piittaamaton surina ja kahden ihmisen hengitys, toisen puuskittainen ja läähättävä, toisen raskas ja tasainen, mutta nyyhkytysten keskeyttämä. Aurinko alkaa jo kallistua länteen.
— Sinä olet ollut hyvä vaimo, sanoo Hilu, -ja armo on meitä kohtaan ollut suuri. Mutta se tulee vielä suuremmaksi… Hyvä on lähteä, sinua jää vain ikävä, vaikkei saisi….
Hilun katse lepää kirkkaana ja tyynenä Iinassa ja suu melkein hymyilee, mutta Iinan valtaa taas nyyhkytysten puuska ja hän pusertaa suonenvedontapaisesti kuolevan kättä.
— On se merkillistä ajatella, että oli lentojätkä, jatkaa Hilu kuin itsekseen, - merkillistä… Ellei Jumalan armo ja hyvät ihmiset…
Tähän Hilu pysähtyi. Kouristuskohtaus tuli uudelleen entistä voimakkaammin, ruumis vetäytyi kokoon, kasvot vääristyivät tuskasta ja vapiseva ruumis peittyi kylmään hikeen.
— Vettä, Iina, vettä, läähätti hän. — Joudu! Vaimo kiiruhti ulos. Kun hän puolen minuutin kuluttua palasi takaisin, lepäsi mies tyynenä ja rauhallisena. Hengitys kulki tasaisesti, mutta se heikkeni hetki hetkeltä. Käsi ei kyennyt ottamaan vesilasia, mutta se tarttui hiljaa ja hellästi vaimon käteen, hellästi ja kömpelösti niinkuin käsi, joka ei ole tottunut hyväilemään. Huulet yrittivät puhua, mutta ääni ei enää kulkenut.
— Nyt hyvästi, Iina, kuului viimein kuiskaten, - ja rukoile…
Sitten pää retkahti ja henki oli lähtenyt.
Sisällä tyrskivät nyyhkytykset, mutta ulkona paistoi aurinko, metsät tuoksuivat, niitty viheriöi, ja väet olivat kaukana yökunnissa. Joelta, talon edestä kantautui sisään tukkilaisten surunvoittoinen laulu samanlaisena kuin se kerran muutamana kesäiltana, kauan aikaa sitten, oli kaikunut Apukanselällä.