VII
Oli niinkuin miehet tänä yönä olisivat villiintyneet, vaikka tuskin oli sivuutettu viikon puoliväli. Olivat eilen illalla saaneet pirtua ja nyt joivat, rähisivät, pelasivat korttia ja pitivät pahaa elämää.
Hilu oli jo vaipunut uneen, mutta heräsi siihen, että muuan pari ryhtyi tappelemaan. Menivät toki ulos, mutta unesta ei enää tullut mitään.
Ja nyt Hilu makasi laverilla ja mietti. Yö oli jo melkein puolivälissä, mutta jokseenkin kaikki olivat vielä jalkeilla. Siellä täällä näkyi vain joku mies pitkällään, useimmat häärivät valkean ääressä, toiset istuivat ritsien reunoilla silmillään ja koko sielullaan seuraten remua ja silloin tällöin huudahtaen jonkun kiihotus- tai hyväksymissanan; vain parilla kolmella oli luontoa nukkua, mutta vähän väliä he heräsivät, mutisivat jonkun tukahdutetun kirosanan ja käärivät sitten päänsä yhä tiukemmin huppuun.
Seinän takaa, herrain puolelta, kuului äänekästä melua, naurua ja puheensorinaa. Kuulosti, niinkuin olisivat yrittäneet tanssiakin, mutta kesken se aina jäi. Henelli, ukkoherra, koetti aloittaa laulua, hänen rämisevä äänensä hukkui kuitenkin muitten nauruun ja metakoimiseen ja hän heitti kesken, mutta aloitti taas uudelleen. Eilen, ruokakuormien mukana, olivat kämpälle tulleet Raahen Iita ja Kulppi-Tiltu. Ne olivat nyt herrain puolella.
— Viitsii sekin, Henelli, ajatteli Hilu, - akka ja kakaroita kyllä kotona…
Muutamat käristelivät pannuissa silavaa ja silavan lemu leijaili yli kostean huoneen sekoittuen hien ja märkien vaatteiden hajuun. Oven reunat olivat jäässä, enimmin alhaalta, kynnyksen kohdalta, ja jää teki ikuista sulamistaan muodostellen suuria vesilammikolta lattialle oven eteen, mutta loppuun se ei pääsisi ennenkuin keväthankien aikana.
Hilu tiesi millaista oli ulkona. Tähdet kiiluvat korkealla taivaalla, pakkanen tuntuu kiljuvan ja paukahtelee kuusikossa, äskeinen pari tappelee pihamaalla kirkkaassa kuutamossa, mutta kukaan ei viitsi edes mennä heitä katsomaan. Moinen välien selvittely kuuluu jokaviikkoisiin, ellei jokapäiväisiin asioihin. Kaikkeenhan sitä tottuu, kaikkeen.
Ovi paukahtaa seljälleen, oven edusta on hetkisen harmaan, kylmän huurun vallassa, mutta hetken kuluttua näkyvät huurun takaa Penttilän, kirjurin, juopuneet, punakat kasvot. Viimein hän astuu toisella jalallaan sisään ja kääntyy valkean edessä istuvan synkännäköisen jätkän puoleen.
— Hei, Suutarinmäki! Tuleppas tuonne toiselle puolelle hetkeksi soittelemaan.
Mutta Suutarinmäeksi puhuteltu on nyt saanut päänsä täyteen eikä ole soittotuulella.
— Kyllä te sen konstin osaatte musiikittakin, hän tokaisee päätään kääntämättä.
— Mitä sinä kenkkuilet, Suutarinmäki. Tule pois, se tekee kaksikymmentä kruunua.
— En, vastaa Suutarinmäki itsepintaisesti ja tuijottaa tuleen.
Penttilä uskoo nyt ja painaa oven kiinni jälkeensä. Hän ymmärtää, ettei jätkää tänä yönä komennella. Mutta nurkat paukahtelevat ja pakkanen kiristyy. Porolauma tolvaa ohitse, koparat napsahtelevat, ja intohimot ovat päässeet valloilleen keskellä erämaata.
* * * * *
Tätä kaikkea seuraa Hilu silmät puoliummessa laveriltaan. Kun joku tulee lähelle, hän painaa silmänsä kiinni ollen nukkuvinaan, mutta raottaa ne sitten taas. Ei tule enää uni, kun se kerran on mennyt, ei ainakaan tällä kuulumalla. Viinapulloja avataan, Suutarinmäki ottaa esiin hanurinsa, pian alkaa kaikua laulunrenkutus. Korttien läiskettä säestävät navakasti lausutut kirosanat. Tänä yönä vaihtavat viikkojen ja kuukausien ansiot nopeasti omistajaansa. Aamulla alkaa taas toinen laulu ja saa tarpeekseen nähdä synkkiä naamoja. Viimein Suutarinmäki, synkkä katsannoltaan, kertomusten mukaan paljon kokenut, laskee hanurinsa pois ja yltyy laulamaan.
Eikä ollut mulla ulsteria yllä niinkuin paremmilla sälleillä…
Laululla on Hiluun oma, lämmittävä vaikutuksensa. Sitähän se lauloi, se puominvahti, neljättä vuotta sitten. Hilu nostaa päänsä ja kuuntelee, vähältä pitää, ettei pyydä ryyppyä noilta toisilta. Innostuttaa niin ja tuo muistiin Iinan. Mutta ei, olkoon nyt tällä kertaa.
Annappas olla, vai oli siitä jo neljättä vuotta. Senjälkeen ei ollut tullut kotipuolessa käytyä, kirjatkin oli viime kesänä siirrättänyt Sallaan, ties sitten, mitä oli meinannut. Rahakipeneen oli silloin tällöin lähettänyt.
Hilu ei kernaasti ajatellut niitä aikoja, jotka olivat menneet. Tai jos väkisinkin tulivat mieleen, koetti hän palauttaa muistiinsa vain mieleiset tapaukset ja antaa muiden mennä sen tiensä.
Vaikka eihän niitä, joita mieleensä saattoi hyvillä mielin palauttaa, ollut monta. Miten olikin niin sattunut. Ensin oli ollut arka, oli niinkuin kaikkia olisi pitänyt pelätä, piileksinyt, väijynyt, vahtinut rahojaan ja tehnyt naurettavuuteen asti ylitöitä.
— Kapitalistiksiko meinaat tulla, oli hänelle sanottu. - Älä sinä luule, että sitä näillä palkoilla… Hyvä, että henki naukuu luitten välissä…
Ja muutenkin oli haukuttu. Akaksi ja nahjukseksi. Kyllä sitä kirkkokankaan takalistolla olisi pitänyt oppia.
Sitten oli vähitellen alkanut tottua ja lopuksi oli kaikki alkanut aivan kuin nousta päähän. Tämä reilu meininki ja tämä vapaus! Teki mitä itse tahtoi. Saisi nyt kotiväki olla katselemassa. Ja Iina.
Kemissä, kun miehiä löysättiin, meni kaikki jo niinkuin vähän sekaisin. Tuntuivat hymyilevän ihmiset ja naureskelevan kalsea, pikku kaupunki. No nyt, Kankkus-poika, ryypylle. Joo, sehän kuuluukin asiaan, vaikka onkin vain tämmöinen Kankkus-Sakarin poika kirkkokankaan takaa, harmajasta töllistä. Ja sitten Tornioon, siellä kuuluu olevan töitä tiedossa jossakin Korpilompolon takana, Ruotsin puolella.
Muutamana iltana istutaan Haaparannan krouvissa ja aamulla herätään putkassa. Eikä äyriäkään, ei yhtään penniä. Siinä olivat neljättä kuukauden ansiot ja reilusti oli luvattu lähettää kotiinkin. Vesi, vesipä oli pyrkinyt vertyneeseen silmään.
Mutta jätkien yhteistunto on eräissä tilanteissa suurenmoinen.
— Ei tässä auta, perrr…Tienaa uutta! Sillä siitä pääset.
Ja joku paremmin varustettu työntää hänelle kymmenkruunusen. Mutta maksa se, piru vie, myöskin kun saat tai muuten, tavattaessa, niskat nurin. Hä, että minnekö? Lähetä vaikka jonnekin puulaakin konttoriin, käynpähän joskus tiedustelemassa.
Eikä muuten kuin apostolin kyydillä Korpilompoloon ja vähän äkäisesti sittenkin ennenkuin nälkä yllättää. Mikäpä siinä, marssitaan vain, säästöähän se on sekin. Insinöörit ja muut herrat kuuluvat erämaissa saavan markan kilometriltä.
Rahoja alkaa taas kerääntyä, viisikolmatta kruunua on lähetetty kotiinkin, ja ollaanpa jo helmikuussa. Saapa nähdä, eiköhän tässä lopultakin päästä käsiksi rahoihin. Hilu on miehekäs mies, hän on tullut puheliaaksi, ottaa ryypyn ja lyö "markan sättiä", mutta pitää varansa, ettei menetä kaikkia rahojaan. Ei auta, kun on joutunut tähän kelkkaan, vaikka takki menisi.
Maaliskuun puolella Hilu törrää päissään ja on pontevaa poikaa. Pistää, kun sattuu, pieneksi tappeluksikin, ei anna periksi, ei vaikka henki menisi. Ja sitten tulee muutamana päivänä, muonantuojain mukana, niinkuin tavallisesti, joku nainen, joka mukamas pyrkii kahvikokiksi. Hilu on aamupäivällä ollut poissa työstä ja pörrännyt Lars-Heikin, viinakuskin, kanssa. Nyt hän nousee pystyyn ja lyö nyrkin pöytään.
— Se nyt on se, ettei tässä ruotupekan vuoroa tulekaan.
Mutta mikä ettei tule. Naisihminen tykkää hyvinkin Kankkus-Hilusta ja viikkoa myöhemmin sanoo ruotsalainen järjestysmies, että "kun sine ole Suomen alammaine, pärkkele, niin sinun pittä mennä Suomi tekemä ittes tarve". Puhuu ja kiekuttaa niinkuin kukko laulaisi ja lisää vielä, että "kuinkka jo helveta me voisis tuollaist kärssi".
Sairaalassa Hilu ikäänkuin herää. Siellä on monta samanlaista kuin hänkin, siellä on sekin mies, joka on Hilulle lainannut kymmenen kruunua.
— Et suinkaan sinä tullut velkaasi maksamaan?
Leikkipuheet, karskiudet ja viisastelut eivät nyt tehoa Hiluun. Hänestä tuntuu melkein kuin olisi linnassa.
— Heitä pois vain tuo miini, poika. Kun kymmenennen kerran pääset täältä, saat pitää jupileeumin.
— Että minkä?
— Jupileeumin. Etkös sitä tiedä? Yhdennellätoista kerralla ei tarvitse lähteä pois lainkaan.
Muistuvat siinä mieleen kotitönö kirkkokankaan takana, muistuvat isä ja äiti ja muistuu ennen kaikkea Iina. Mitähän sanoisivat, jos tietäisivät? Mitäpä ne, kyllä kai ne käsittävät. Ja mikä sen Iinankin tietää… Kovin oli valmis. Ja äitinsäkin sellainen. Eikä nuo Iinallekin liene menneet näkemänsä veriin…
Mutta seuraavassa hetkessä Hilu katuu ja ajattelee Iinaa kiihkonsekaisella hellyydellä. Eipä voineet syyttää Iinaa mistään, eikä ollut Iina tehnyt itseään puheenalaiseksi niinkuin sisaret. Näki sen silmistäkin, että eri maata oli.
Ja kun pappi sitten puheli synnistä ja syntisistä ja armosta ja lunastuksesta, kuunteli Hilu tosin asiallisen näköisenä, mutta ajatukset olivat muualla.
— Kuinka tekin, noin siivon näköinen mies, eksytte syntiin, jolla on tällaiset seuraukset jo ajallisuudessa?
Mitäpä sellaiseen kysymykseen osaa vastata? Kuinka sitä syntiin ylimalkaan eksyy, hitto vie. Eikä Hilu osaa muuta kuin katsella poispäin ja murista jotakin epäselvää toisten nauraa tirskahdellessa.
Ei se sentään sen vaarallisempaa ollut kuin että kuuden viikon kuluttua sai lähteä kävelemään. Kevät teki silloin täydellä todella tuloaan ja raitis ilma ja vapaus menivät päähän kuin viina. Miten lieneekään niitä rahoja liiennyt ylijäämään asti, samana iltana hän jo toikkeroi humalassa Rantakadulla. Ei se sentään teetättänyt typeryyksiä ja seuraavana aamuna hän löysi itsensä erään toverin seurassa painelemassa kairan poikki. Kotiinkin olisi voinut poiketa, mutta mitä iloa siitä olisi ollut sen enempää toiselle kuin toisellekaan. Ehkä Iinan vuoksi? Joo, pennittömänä, surkeana ja kertoen, että nyt sitä tullaan lasareetista.
* * * * *
Näitä asioita Hilu mietiskeli maatessaan silmät puoliummessa laverilla ja miesten temutessa lattialla. Yksi ja toinen alkoi jo uupua, tappelupari oli jo aikoja sitten tullut pirttiin sulassa sovinnossa ja huuto, laulu ja meteli olivat vaipuneet humalaisten veljelliseksi, hyväileväksi puheenhyminäksi. Suutarinmäki nukkui lopullisesti rahillaan suojelevasti kumartuneena hanurinsa yli, jotkut olivat pitemmittä mutkitta pötkähtäneet kosteutta ja likaa uhoavalle permannolle. Valkea oli hiipumassa, mutta joku muisti sentään humalansakin keskellä käydä väliin lisäämässä puita.
Suri pappa ja suri mamma ja molemmat suri.
Laululla ei ollut enää tehoa, yrittäjä torkahti ja heitti kesken, päättäen laulunsa korahdukseen. Sitä oltiin jo sillä asteella. Päät retkahtelivat, hymy, milloin se jonkun kasvoille ilmaantui, oli tylsää, pingoitettua ja lähenteli irvistystä. Eikö ollutkin huoneessa lopulta täysi hiljaisuus ja hiilloskin teki loppua.
Hilu ei kuitenkaan saanut unta.
Huonosti olivat asiat menneet senkin jälkeen. Joskus tuli työn puute, niin että sai viikkokausia luppoilla Niemelän pirtin loukossa, joskus taas… no niin, mitäpä siitä. Se oli nyt sillä tavalla, että siihen joskus vastoin kaikkia päätöksiään sortui. Yhtä kaukana oltiin omasta talosta kuin nelisen vuotta sitten ja mahtoiko tuo Iinakaan enää koko juttua… Se nyt oli sellaista kuin se oli.
Hilu kääntää kylkeä ja päättää nukkua. Kyllä sitä saa alkaa eri tavalla, jos mieli tulla johonkin. Mutta samalla hän havahtuu ja nousee istumaan. Hänellähän on lompakossa viitisensataa. Jos lähettäisi ja kysyisi, että muistatko? Ei suinkaan se Iina niitä turhaankaan… Antaisi sitten takaisin, ellei passaisi pitää säästössä. Ajatus innostuttaa Hilua, hän vetää takin ylleen ja nousee istumaan ritsin laidalle.
Silloin naiset raoittavat ovea ja astuvat sisään. He joutavat nyt herrain puolelta.
— Nukkuvathan täällä kaikki, sanoo toinen, mutta huomaa samassa Hilun.
— No nyt, poika!
Hetkeksi menee Hilu sekaisin ja tuijottaa tyttöjä.
— Menkää helvettiin… loput, sähähtää hän sitten hampaittensa raosta ja menee heidän ohitseen ulos.
— Etteikö kelpaa, kuulee hän takanaan. - Onpas siinä kopperaa poikaa, saakuti.
Sekuntia myöhemmin hän koputtaa herrakamarin ovelle.
— No, mikä siellä nyt keskellä yötä, kuuluu äreä, uninen ääni sisäpuolelta. — Sisään, perhana!
Vaisuvaloinen tuiju valaisee himmeästi höyryistä, viinalle tulevaa huonetta. Penttilä, joka on kirjuri ja kasööri, istuu pää käsien varassa pöydän luona. Silmät ovat vetisinä ja koko naama sairaan näköinen. On tullut juoduksi liikaa.
— No? kysyy hän melkein vihaisesti.
— Olisin pyytänyt vähän paperia ja kynää… Kirje, tuota, ruuankuljettajain mukana huomiseksi…
— Etkö tuota sitten aikaisemmin keksinyt! Ja osaatko sinä edes kirjoittaa?
— Huonostihan se käy, mutta eikö tuota nyt senverran…
Penttilä on nyt melkoista ystävällisempi. Jos Hilu tahtoo, niin kyllähän hän kirjoittaa. Taitaa käydä vähän nopeammin.
— Mikäs siinä.
— No anna kuulua sitten.
Se olisi vain neiti Iina Juovikkaalle. Siihen pitäisi panna, että tässä nyt olisi kolmesataa markkaa sitä hommaa varten, jos muistaa. Kyllä se sen siitä ymmärtää. Ja sen yhden satasen olisi hyvä ja antaisi kotiin. Sitten vain että paljon terveisiä, muttei ole tietoa, koska käymään pääsee. Alle ei tarvitse panna muuta kuin Hilu.
Penttilä oli vielä huomattavasti juovuksissa, mutta kirjoitti, niinkuin näytti, mielellään.
— Onko se sinun morsiamesi? kysyi hän sitten.
— Mikä lienee.
Penttilä istui hetken vaiti, mutta sitten hän näytti muistavan jotakin ja pudisti päätään.
— On tämä kanssa yhtä hornaa, hän sanoi ikäänkuin puoleksi itselleen. — Minullakin on mukamas morsian, ja liian hyvä onkin, mutta eikös pidäkin vain ruveta saikkaamaan kaikenlaisten naaraitten kanssa. Helvetti! Mutta sitä tämä yksinäisyys ja villiytyminen tekee. Eikä siinä auta katuminen sitten enää… Annas rahat, niin pistän ne sinne sisään.
Oli Penttilä totista poikaa ja ellei toinen olisi ollut paikalla, niin eivät vedet olisi olleet kaukana.
— Tulivatko ne sinne teidän puolelle? kysyi hän sitten äkisti. — Ne naiset, tarkoitan.
— Näkyivät tulevan.
— Käske niiden laputtaa hornan tuuttiin.
— Mikäpä käskijä minä olen.
Ulkona on nyt aivan pimeä ja pakkanen tuntuu hiukan lauhtuneen. Hilu ei malta mennä sisään, eikäpä nukkumisen kanssa kiirettä olekaan, sillä harva aamulla ehtii aikoinaan metsään. Hän seisoksii pihamaalla ja menee sitten talliin katselemaan hevosia, vaikkei hänellä ole niiden kanssa mitään tekemistä. Tuntuupa hänestä kuin olisi hän koko joukon puhtaampi kuin ennen ja jossakin suhteessa melkein niinkuin parempi ihminen. Oikein tuppautuu ajatuksenjuoksu käymään juhlalliseksi.
VIII
Keskikesän kuumin aika, heinäkuun jälkipuolisko, on menossa, ja Kankkus-Hilu on juuri riisunut vettyneet pieksunsa ja asettanut ne varjoisaan paikkaan kuivamaan. Sääsket ovat nyt illan tullen pahimmillaan, pitää tämän tästäkin lyödä saamaansa pikiöljyä eikä sittenkään tahdo saada pahaista rauhaa. Tunkeutuvat hihan- ja kaulantiestä vaatteiden alle ja siellä takertuvat pistimineen ihoon.
Hilu on linjahakkuussa ja työt ovat juuri loppu. Mittanauhat on kääritty kokoon, öljykankaiset teltat levitetty ja miehet ovat äskettäin saaneet kuntoon rakovalkean. Nyt toiset jo oijentelevat telttakatoksen alla, antaen tulen hohtaa vettyneisiin koipiinsa, toiset karistelevat Amerikan läskiä vartaan nokassa tai keittävät kaurapuuroa kauhassa, elleivät kerta kaikkiaan ole saaneet päähänsä paistaa itselleen vehnäjauhoista, vedestä ja sokerista valmistettuja ohukaisia eli "plättyjä". Ilma on edelleenkin raskas ja tyyni. Savu leijailee alhaalla sekoittuen haihtuvaan pikiöljyn- ja paistetun ruuan tuoksuun.
Insinööri Trampenfelt makaa pitkin pituuttaan kankaalla ja parantelee millimetripaperille päivemmällä piirtämiään karttakuvioita. Hänellä on likaantunut, olkapäille asti ulottuva sääskilakki päässään, kädenselkä yltyleensä pikiöljyssä ja tuontuostakin hän kohentelee nenäkakkuloitaan samalla jahdaten pois tunkeilevia sääskiä. Se on mukava mies ja alhainen mies, tämä insinööri Trampenfelt, koettaa kaikessa mukaantua ympäristönsä kanssa ja jäljitellä heidän puhetapaansa, vaikkeihän se tahdo onnistua. Herruus siinä kuitenkin lopuksi pistää esiin, vaikka kuinka koettaisi olla vertainen.
Hilu on nyt toista kesää insinööri Trampenfeltilla teodoliitinkantajana ja on häneen jollakin tavalla kiintynyt. On ollut puhetta siitäkin talohommasta, mutta insinööri on sanonut, ettei jätkästä ole talokkaaksi. Paras kun pysyy lestissään. Eikä hänen naamastaan voinut päättää, puhuiko leikkiä vai totta, mutta masentanut se Hilua ainakin oli. Tässä nyt mukamas yrittää koota rahaa ja muutenkin kekkuloida, mutta kai se köyhän osa on sellainen. Tuskin kuolinpäiväänsä mennessä saisi talon hintaa kokoon. Perhana, parasta olisi ollut ruveta viinakauppiaaksi, ei sitä rehellisellä työllä kuitenkaan koskaan talon hintaa saa irti. Selväähän se on.
Aurinko pohottaa vielä kuumasti. Ei pilven hattaraakaan näy Puitsitunturin takana. Kuivana kohisee valkoinen jäkäläkangas ja Sankariojan läpikuultava, kirkas vesi on haalea. Puolisokea, surkean näköinen räkkäporo ilmestyy kankaanlaitaan sääskien ja paarmojen ajamana, hyppelee hetkisen edestakaisin niinkuin hullu ja painuu sitten takaisin metsään.
Ajatus, joka Hiluun iskeytyi joskus Mäntyniemen niittymaalla, ei ole häntä jättänyt. Joskus se on unohtunut, mutta sitten se taas on palannut entistä voimakkaampana. Kuta enemmän hän sai rahoja säästetyksi, sitä selvemmäksi tuo ajatus hänessä kävi. Mutta toisinaan sattui niin, että hän oli oivaltavinaan sen mahdottomuudenkin. Mitäpä sitä, hänenlaisestaan! Eiväthän ne toki paremmatkaan. Sitten se kuitenkin aina ja yhäti tuli uudelleen. Johan hän tunsi tämän jätkän elämän, ei sitä tästäkään mihinkään. Ja jonkunlaisella kammolla hän ajatteli kirkkokankaan takaisia asumuksia, sellaiseen sitä loppuiäkseen joutuu, ellei kohtalo määrää niin, että kellistyy metsään jonkun puun juurelle. Iinakin voi pitkäksyä ja ottaa jonkun toisen. Ellei jo ole…
Hilu vaipui alakuloisiin mietteisiin. Niin, ellei jo tosiaankin ole. Se on sellainen terveverinen nainen, se Iina. Kyllä sillä ottajia on. Eikä kirjettäkään ole tullut pariin vuoteen. Mutta vikahan oli hänessä, Hilussa. Oli joskus vähän niinkuin kirjoituttanut, mutta oli ajatellut, että mitäpä sitä töhertämään. Ja mitä ansioihin tulee, niin kyllä ne pysyvät säiliössä täälläkin. Nykyisin.
Tänne tullessa oli taloasia taas tullut puheeksi insinööri Trampenfeltin kanssa. Liinahatun tällä puolen oli sivuutettu hyvä luonnonniitty.
— Kumma, kun ei sitä kukaan ole huomannut, oli insinööri sanonut.
Sitten hän oli pysähtynyt ja silmällään mittaillut aluetta.
— Joo, vietävä, ainakin viidelle lehmälle, oli hän jatkanut. — Ja tarpeellinen peltomaa kankaanlaidassa. Onkohan tuo kenenkään nautinnossa? Mitä vielä, liian kaukana on kirkonkyläläisille ja korjalaisille.
Insinööri oli puhunut enemmän itselleen kuin muille — insinööri Trampenfelt suunnitteli usein ääneen itsekseen ja nautti jo senkin takia jätkäkansan erikoista kunnioitusta, mutta Hilu seisoi aivan hänen takanansa. Hänen rintaansa oli pistänyt omituisesti, hän oli melkein hengästynyt ja hän olisi kovin kernaasti ottanut asian puheeksi, muttei uskaltanut. Ei toistenkaan takia.
Ja yhä se sama asia häntä kiusasi ja vaivasi.
Insinööri Trampenfelt laski nyt pois ylöspanonsa ja heittäytyi maahan pitkin pituuttaan antaen auringon paahtaa itseään. Voiteli kasvonsa ja kätensä kokonaan pikiöljyllä ja sulki silmänsä. Saipahan nyt edes hetken olla rauhassa. Mutta kauan hän ei siinä viihtynyt. Ensin hän aikoi koota paperinsa ja mennä juttelemaan miesten kanssa, mutta jäi nyt, niinkuin monasti ennenkin, tarkastelemaan heitä syrjästä. Häntä huvitti etsiä heidän joukostaan tyyppejä.
Eniten häntä oli miellyttänyt ja miellytti Kankkus-Hilu. Kookas, vaaleaverinen, reipas meiningeissään, mutta hiukan omituisella tavalla sulkeutunut. Mahtoikohan silläkin olla joku historia takanaan? Ei sitä oikein uskoisi, kasvot olivat liian avoimet ja sitäpaitsi: kyllä hän olisi jotakin vihiä saanut. Insinööri Trampenfeltin nuoruuden heikkoutena olivat olleet naiset ja kun hän tarkasteli Hilua syrjästäpäin, tuli hän ajatelleeksi, että Hilulla saattaisi olla laulun arvoinen menestys kyläpaikoissa, mutta mitään sellaista hän ei ollut huomannut eikä sellaisesta kuullut. Ei ollut tärkeä suustaankaan, siisti suunsa ainakin ihmisten kanssa puhuessaan.
— Hilu, hän huusi, — tulepas tänne hiukan.
— Mitenkä sen sinun talojuttusi kanssa oikein on? Tarkoitatko sinä täyttä totta?
— Kyllähän minä olen sellaista itsekseni aprikoinut.
— Mutteihän sinulla ole edes akkaakaan.
— Kaipa tuon sellaisen saisi.
Insinööri Trampenfelt vaikeni. Vai niin, vai sillä tavalla.
— Juotko sinä? hän tiedusteli hetken kuluttua.
— Enpä nykyisin. Olen pannut viina- ja korttirahat säästöön.
Insinööri Trampenfelt paransi silmälasiensa asentoa ja vaikeni taas hetkiseksi.
— Enhän minä mikään kyselijä ole, jatkoi hän sitten, - mutta paljonko sinulla niitä säästörahoja oikein on?
— Saattaa olla kahdeksan-, yhdeksänsadan markan vaiheilla.
— Ja nekö ovat pankissa?
— Ei, vaan omissa hoteissani. Ja sitten…
— No, mitä sitten? Laula ulos vaan.
— Ja sitten muutaman toisen takana. Vihellys. Asia selveni hiukan insinööri Trampenfeltille.
— Mikset pidä pankissa?
— Ajattelin, että jos hyvinkin joutuvat hukkaan.
— Lorua! naurahti insinööri. - Sinulta itseltäsi ne saattavat joutua hukkaan, mutta pankissa ne kasvavat korkoa.
Saattoihan se niinkin olla, mutta mikä pankkiiri hän, Kankkus-Hilu, oli ja toisekseen hän ei ollut täysin selvillä tällaisista asioista. Saattoi hyvinkin olla, niinkuin insinööri sanoi. Mutta mihinkähän se näillä puheillaan oikein tähtäsi? Hilu paloi kuin odotuksesta ja toivosta, muttei uskaltanut kysellä.
— Ja nyt sinä kuljet täällä kuin sadun orja, kuuli hän taas insinööri Trampenfeltin äänen, - ja kokoot mukamas rahaa omaa taloa varten. Se on kyllä periaatteessa kaunista, mutta se on pitkällistä ja pelkään, että ennenkuin saat tarpeelliset rahat kokoon, saat vaatimattoman ristin hautakummullesi.
Hilun sisässä jokin ikäänkuin loksahti. Vai tätä se olikin, pilkantekoa. Äreä sana oli tulossa, mutta hän peruutti sen. Saahan sitä suunnitella, ei se silti pilkkaa siedä.
— Kyllähän sinä olet työlläsi elävä ja varoistasi hyvin toimeentuleva, niinkuin asetus edellyttää, jatkoi insinööri Trampenfelt, - mutta ei sitä jätkästä ole maanviljelijäksi. Ei, saamari, irvikuva se on. Mene nyt ensin maatöihin jonnekin. Mene vaikka Niemelään tai Sallansuuhun, niissä tehdään jotakin muutakin kuin kärrätään rahtia ja tapetaan poroja. Sitten hankit itsellesi mökin, pari lehmää ja akan. Lapsia voit hankkia, jos itse tahdot. Senjälkeen olet valmis uutistalokasehdokas. Hilu kuunteli kasvot hehkuen.
— Luuleeko insinööri tosiaankin, että…?
— Luulen. Käy juoneen vaan, mutta yritä oikein miehen tavalla, ettet jää roikkumaan niinkuin monet, jotka eivät sitten koskaan saa talojaan perintölunastetuiksi. Minä puhun kyllä heti, kun tullaan kirkolle, metsäherran kanssa siitä Liinahatun paikasta. Se on sitten riivatun hyvä paikka…
Nyt Kankkus-Hilu ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vaiko nauraa. Häneen meni innostuttava tunne, joka melkein lähenteli raivoa, hän olisi ollut valmis melkein vaikka mihin. Yhtäkkiä tuntui taas kaikki niin selvältä ja suoraviivaiselta, ettei muuta kuin käy käsiksi vaan.
— Viitsitkö vetää nuo saappaat koivistani, sanoi insinööri kuivasti, - reumatismi, vietävä, se taas… Sanoinhan minä ettei se eilinen yöpaikka ollut hyvä, siinä oli, pahuksessa, jotakin kosteutta alla. Kyllä sitä pitää aina hakea kangaspaikkoja, vaikka olisi kymmenen rakonuotiota…
Ilta oli jo myöhäinen ja miehet olivat jo aikoja sitten menneet yöpuulle.
— Kuulehan, kysyi insinööri, köntystäessään telttakatoksia kohden, — mikä se sinun morsiamesi oikein on?
— Se on vain sellainen… sen nimi on Iina Juovikas.
Insinööri, joka puolen miesikää oli viettänyt Lapissa, paljon oleskellut Hilun kotipaikallakin, ja siis hyvin tunsi asiakkaansa, rypisti hiukan kulmiansa.
— Juovikas, Juovikas, toisti hän itsekseen, -ei kai se ole Liisu tai
Agneeta Juovikas?
— Ei, vastasi Hilu hämmästyen, - samoja sisaruksia se kyllä on, mutta ei… tuota… niin sanoakseni… ole sitä maata.
— No, hyvä on, ellei ole. Itsepähän parhaiten tunnet.
Mutta Hilun riemuun sekaantui nyt pieni pisara pelkoakin, pelkoa, jollaista hän ei ennen ollut tässä määrin tuntenut.
IX
Eiväthän ne, Kankkus-Hilemoonin tapaiset eläjät, joilla on ränsistynyt mökkirähjä vuokralla jossakin Keinuvaaran kupeella, kaksi lehmänkantturaa ja vanha akka hoitamassa taloutta, eiväthän ne, sellaiset eläjät, lähde matkoille tärkeissäkään asioissa sillä tavoin kuin suuremmat eläjät. Annappas, että intikseen lähtevät: ensinnäkin kuluvat rahat, toiseksi menetetään pitkiä työpäiviä ja kolmanneksi saattaa sillä aikaa mikä paikka tahansa joutua rempalleen. Kauan, kovin kauan, oli Kankkus-Hilemoonikin tätä matkaa aikonut ja oinastellut, mutta vaikka kuinka oli sisua polttanut, niin ei passannut kolmattasataa markkaa heittää menemään kun ei hengenhätää ollut. Taivaan Jumalakin siitä olisi ollut pahoillaan. Mutta nyt sattui Mutkan Eerolle, jonka ammattina oli kuljettaa puulaakin kuormia edes ja takaisin, että hän sai poltteen sydänalaansa ja tarvitsisi etulaisen. Hilemooni tarjoutui lähtemään, viitonen päivältä, eikä siitä sen enempää.
Ei osannut syrjäinen arvata, mitkä tunteet Hilemoonin täyttivät, hänen lähtiessään tälle matkalle, jolla yhtä mittaa sai ajaa kolme päivää ja kolme yötä, ennenkuin oli perillä. Tuskin sitä täysin tajusi Hilemooni itsekään, tuntui melkein kuin olisi liikkunut unissaan.
— On sillä jotakin meininkiä, tuolla Kankkus-Hilemoonilla, sanoivat kyläläiset, — mökin vuokraa ja lehmiä laittaa. Sanovat sen yrittävän uutistaloa Liinahatun tienoille, ei sitten tiedä…
— Hulluja! vastasivat suurivaraiset. - Ei sitä kaikenlaisille anneta ja sitäpaitsi akaton mies. Muuten vain koettanee saada elämäänsä paremmalle kannalle kuin muut jätkät.
Mutteivät hekään voineet Hilemoonissa sanottavia vikoja keksiä. Ei kulkenut ryssän puolella viina-asioissa, ei pelannut korttia, ei kärsinyt pahaa elämää. Ihmisiksi oli elänyt koko sen ajan, minkä täällä oli ollutkin, työmiehen penskoja kuului olevan. Ei edes Kannanlahtiyhtiön ison lakon aikana ollut mihinkään muiden mukana erehtynyt, oli vain yksinkertaisesti siirtynyt Kurtin töihin. Niin, ettei sen puolesta… Mitä tuohon mökkiin tuli, jonka oli Sallansuun Santerilta vuokrannut, niin kaipa ei viihtynyt muitten pirtin loukossa. Mikäpä sitä esti, kun hiljainen ja työtätekeväinen mies oli lisäksi. Aina jotakin souvia keksi. Nyt se mökki oli sillä ollut vuoden verran, kaksisataa kuului olevan vuokraa niittyineen kaikkineen, ja hyvin se oli sitä korjannut ja laitellut.
Mutta, - ja tässä metsänmyyjät ja poronomistajat menivät tärkeän ja ymmärtäväisen näköisiksi, korottivat äänensä, sylkäisivät ja naurahtivatkin hiukan, - ei sitä vain joka pekasta talokkaaksi ole, ei edes uutistalokkaaksikaan, jos lie perää muuten koko jutussa. Tarvitaan siihen muutakin kuin hyvää tahtoa. Ei sitä jätkästä, se on jo koettu asia! Hyvä että talokkaat saavat, kovasti auttelemalla, uutistaloja asuvat omaisensa pysymään kintuillaan.
Jo karkaisi Saijan Aarieli luontonsa ja tiedusteli asiaa metsäherra-paroonilta. Mutta parooni sattui olemaan synkällä tuulella, tuoksahti hiukan väkeville ja sanoi, ettei häntä saa vaivata sellaisilla kysymyksillä. Metsäherran puustelli ei ole mikään tietotoimisto, se piti kerta kaikkiaan olla selvillä.
Saijan Aarieli laputti mitä kiireimmiten tiehensä. Ota siitä sitten selvä.
* * * * *
Ja hiukan niinkuin unenäöltää tuntui Hilusta vaellus kirkolta kirkkokankaan taakse. Talvinen päivä alkaa hämärtää, joelta päin puhaltelee vieläkin jäätävä viima. Sörensenin saha on maalattu punaiseksi ja entisen, rautaisen savupiipun sijaan on rakennettu uusi, huimaavan korkea, tiilinen. Sahan ympärillä on asutus tihennyt, isännöitsijän talo on saanut kerroksen lisää, uusia valkeita taloja on ilmestynyt ympärille, nyt tuikkivat kaikista tulet. Jossakin kankaan takana huikkaa juna, siitä ei ollut tietoa lähtiessä…
Kankaan taakse vievää tietä on ehkä laitettu uuteen uskoon, se tuntuu leveämmältä kuin ennen ja puita on kaadettu tien molemmin puolin, mutta tien takana häämöttää mökkiläisasutus samanlaisena kuin ennenkin; muutamia, muita varakkaammilta näyttäviä tönöjä on ehkä tullut lisää, muuten on kaikki aivan samanlaista kuin ennenkin. Sinervon tönöstä kantautuu tielle hanurinsoittoa ja ikkunat ovat vetiset hiestä; niin, siellä juodaan kaljaa ja pannaa ehkä jotakin muutakin sekaan. Hanuri soi, yön päälle saattaa tulla pientä nahinaa. Aivan niin, se on niin tuttua sinervolaisille. Mistä lienevät itselleen keksineet sellaisen korean nimen!
Mutta — nyt ei Hilu tahdo uskoa silmiään — Kankkusen mökkiä on jatkettu. Hän pysähtyy katselemaan tätä merkillistä näkyä. Mökkiä on tosiaankin jatkettu. Katto on liitekohdasta kupera kuin kissan selkä ja kaksi pientä ikkunaa on tullut lisää. No niin, Hilu ei ehdi muistamaan, että aika on kulunut ja nuorimmatkin tulleet työkykyisiksi. Mutta minuutin kuluttua hän sen muistaa ja hätkähtää, kun Kaisan-Sohvin mökki, muinoin punaiseksi sivuttu, tienpolvesta päästyä pilkistäiksen esiin Kankkus-Sakarin mökin takaa. Aika on tosiaankin kulunut ja on kulunut myöskin Iinan ja hänen kohdallaan.
Pitkän aikaa seisoo hän ja katselee molempia asumuksia ja jos olisi valoisa, saattaisi huomata, että hänen kasvonsa värähtävät oudosti. Lopuksi hän ikäänkuin tekee päätöksensä ja kävelee hiljaa ja epävarmasti Kaisan-Sohvin mökkiin sydämen ankarasti takoessa.
Lämmin ilma lyö tulijaa vasten kasvoja. Kirkkaasta valosta silmät hetkeksi huikaistuvat. Ompelukoneen ääressä, selin tulijaan, istuu nainen. Neljän tai viiden vuoden vanha lapsi leikkii lattialla.
— Iltaa.
— Iltaa.
Nainen ompelee palteen loppuun ennenkuin kääntyy.
— Herra… Eikö se ole Hilu?
— On.
Iinan kasvot eivät ole sanottavasti muuttuneet, varsi on ehkä käynyt entistä täyteläisemmäksi. Silmien alle on tullut tuskin huomattavia, hiuksen hienoja uurteita.
— Nytkö sinä sitten tulit?
— Nyt.
Iina kävelee kohti, hänen kasvonsa alkavat vertyä ja huulet vapisevat. Hilun valtaa omituinen, poissaolevan mielentila. Hän huumaantuu, mutta kuitenkin on hänessä joku aisti kylmästi ja huomiokykyisesti vireillä. Tällä hetkellä on hänen elämänsä eräässä ratkaisevimmista kohdistaan. Hän tuntee, kuinka Iinan kädet kiertyvät hänen kaulansa ympärille ja kuinka Iinan povi lämmittää hänen poveaan ja hetkeksi hän menettää koko tajuntansa ja, jos niin voi sanoa, uppoaa onnentunnelmaan, mutta pian alkaa taas virkeänä oleva aisti kylmästi toimia ja hän huomaa taas mitä tapahtuu. Saavutettu lämmin, kodikas tunnelma ei kuitenkaan häntä jätä.
— Sinä olet vanhentunut, sanoo Iina. - Ja olet kai pulskistunutkin.
— Niinkö arvelet?
— Niin minusta näyttää.
Hilu istuutuu puusohvalle ja Iina alkaa puuhata hellan luona. Lattialla leikkinyt lapsi katselee vierasta setää suurin, pyörein silmin, seinäkello nakuttelee. Muuten on huoneessa odottava hiljaisuus.
— Minä tulin nyt sitten… niinkuin tiedät, pääsee viimein Hilulta.
Iinan kasvot jäykistyvät ja menevät valkeiksi. Pitkään aikaan hän ei vastaa mitään.
— Olihan siitä puhetta, tulee lopuksi katkonaisesti, — mutta… eiköhän se nyt ole myöhäistä…?
Veri pakkautuu Hilulla jäseniin, on kuin koko ruumis kauhusta jäykistyisi.
— Mitä sinä tarkoitat?
Iina purskahtaa itkuun ja lyhistyy tuolille. Lapsi lattialla käy levottomaksi, tuijottaa molempiin ja helähtää sekin itkuun. Se ei ole tällaisiin tilanteisiin tottunut. Hilulle käy olo oneaksi, hän ei osaa aluksi ajatella mitään. Tahtomattaan luo hän vihaisen katseen lapseen, ja tämän itku käy entistä äänekkäämmäksi.
— No, älähän nyt, Iina, äännähtää hän, - puhellaan…
Mutta hänen olonsa käy entistä tylymmäksi ja oudommaksi. Vaisto sanoo, mistä on kysymys ja ruumista alkaa jäädättää.
Iina koettaa hillitä itkuaan, mutta ajatukset ja tunteet ovat ylivoimaiset. Piinallinen hiljaisuus ja epävarmuus jatkuu. Hilu koettaa puhua uudelleen, muttei ole itsekään selvillä siitä, mitä sanoo. Se on vain jotakin, jotakin epäasiallista.
Viimein Iina rauhoittuu, pyyhkii silmiään ja puhaltelee pesään.
— Kyllä se on parasta, että menet, Hilu, sanoo hän. — Ei siitä kuitenkaan enää tule mitään.
Äkkiä Kankkus-Hilu tuntee itsensä odottamattoman tyyneksi ja rauhalliseksi. On, niinkuin se merkillinen pelko, jota hän ajoittain on tuntenut, nyt olisi toteutunut. Hän osoittaa Iinan luokse turvautunutta, pelkäävää lasta.
— Onko se tuo?
Iinan valtaa taas itkunpuuska ja hän likistää lasta hermostuneesti itseään vasten.
— On, vastaa hän.
Kuullessaan totuuden Iinan omasta suusta valtaa Hilun sittenkin raivo, silmät pullistuvat ja kädet puristuvat nyrkkiin.
— Saatana! sähisee hän. - Ja kuinka helvetissä se on mahdollista…
Hänen tekisi mieli hyökätä Iinan kimppuun, rusikoida hänet kappaleiksi ja nakata hänet talvipakkaseen. Hän nousee jo seisoalleen ja Iina kyyristyy lapsineen pesäkulmaukseen.
— Minä aavistin jo sellaista, perkeleen… Tässäkö nyt sitten ovat kaikki minun…
Iina ei puhu mitään ja Hilu seisoo kuin tiedoton keskellä lattiata, mutta sitten hän peräytyy, menee ensiksi ovelle, vaan palaa sitten takaisin ja näyttää kuin miettisi hän jotakin.
Niin, se on nyt vain muuan Kankkus-Hilu elämänsä ratkaisevimmassa käänteessä. Hänen ajatuksensa juoksu ei ole niitä syvällisimpiä, ongelmallisimpia, hermostuneimpia eikä monimutkaisimpia. Hän muistelee vain entisiä aikoja ja varsinkin muuatta kohtalokasta kesäiltaa, jolloin muun muassa eräs tuntematon puominvahti sattui surunvoittoiselle tuulelle ja lauloi muutaman surunvoittoisen laulun. Sitten hän muistelee niitä vuosia, jotka ovat siitä lähtien kuluneet ja tapauksia, jotka niiden varrella ovat sattuneet, niiden joukossa olemista eräässä sairaalassa. Edelleen hän ajattelee, että yhtä hyvin tuo lapsi voisi olla muuatta vuotta vanhempi eikä sitä luonnollisesti olisi kukaan muu vaalinut kuin Iina eikä tietysti kukaan muu kantanut siitä häpeääkään. Ja vielä hän mielessään otaksuu, että onpa se Iina mahtanut tuota samaista lasta vihatakin, mutta eipä ole tehnyt sille mitään. Kun hän sitten näin melkein tiedottomasti on käynyt käräjää itsensä kanssa, tapahtuu niin, että myrsky hänen mielessään ensin tyyntyy, sitten se kokonaan lakkaa ja lopuksi sen sijaan astuu rajaton, melkein itkettävä hellyys ja sääli. Hän menee Iinan luo ja laskee vavisten kätensä hänen olkapäilleen.
— Älähän nyt… Iina… tuota, hokee hän neuvottoman ja lapsellisen näköisenä, — ei tuo… tosiaankaan… kannata. Itse olen paljon huonompi…
Ja kun toisen nyyhkytykset yltyvät, yltyy hänkin, vaikka tarmokkaasti pinnistelee vastaan, samantapaiseen ja eräässä välissä hän kysyy:
— Et suinkaan sinä… tuota… rakastanut häntä?
Sana rakastaa tuntuu hänestä liian juhlalliselta, on melkein vaikea sanoa sitä.
Iina voittaa vähitellen mielenmalttinsa ja istuutuu Hilun viereen sohvalle.
— Ei se sellaista ollut, vastaa hän ja sana sanalta hänen mielensä keventyy. — Se oli rakennusaikana… muuan rautatien mestareita… Tiedäthän kyllä, millaista täällä oli…
Itku valtaa Iinan taas.
— Kerro vaan, kyllä minä kestän, sanoo Hilu, vaikka ruumis vavahtelee.
— Tulen muutamana iltana kotiin… juovat täällä. Äiti ja se mestari ja sisaret ja Väinö-veljesi. En tiedä, kuinka tulin minäkin, vaikka olin aina pysynyt erilläni… Taisivat ikävätkin painaa. Sekosin kai ja sitten… En tiedä itse mitään, vannon sen vaikka…
— Ei sinun vannoa tarvitse.
— Se sattui sitten sillä tavalla. Ei ole senjälkeen tässä mökissä elämää pidetty. Kuollut on äitikin ja sisaret maailmalla. Mutta kun sattui, eihän siitä minnekään päässyt…
— Eipä kylläkään, myönsi Hilu alistuvaisesti. Hetken kuluttua hän kysyi:
— Voisitko sinä nyt sitten keskiviikkona lähteä mukaan? Se on nyt sillä mallilla…
— Miksenkäs, kun sinä kerran… Ja taas Iina pillahti itkuun.
— Eipähän tässä enää mitään itkemisiä näistä asioista, sanoi
Kankkus-Hilu. — Tulee uudet murheet.
* * * * *
Vuosien kuluessa ovat Kankkusen Hiltan kasvot saaneet ryppyjä ja silmiin saattaa joskus asettua haljakka ilme, mutta Kankkus-Sakari on melkein piristynyt, sillä elämän helle ei enää kuumota niin polttavana hänen kohdallaan. Joskus hän ottaa ryypynkin ja jää päiväksi tai pariksi pois työstä. Aletaan jo tulla vanhoiksi, vaikkei olla iällä pilattuja. On niistä lapsistakin hyötyä, ei ole enää täysin saamattomia muita kuin tuo Eeva.
— Väinö on maailmalla, meni kerran tukkijoelle ja sille reissulle jäi. Mutta tulee kyllä, tulee kyllä niinkuin sinäkin. Viinanmyynnistä olivat kerran sakottaneet, sahalaiset olivat lehdestä lukeneet, ja minä ajattelin, että katsoppas poikaa. Kaipa tuo sentään oli moninkertaisesti sakkonsa voittanut.
— Kaipa, vastaa Hilu jurosti.
— Kyllä minä sentään Väinöä joka päivä muistelen, pisti Hilta huokaisten väliin.
— Ja minä sanon, että turhaan siinä naukuu. Kyllä miehinen mies hoitaa itsensä.
— Kyllä se sentään, oma lapsi… aloittaa äiti taas, mutta isä on nyt puheliaalla tuulella ja katkaisee.
Äiti menee keittämään uutta kahvia.
Kankkusella eletään nyt suhteellisen hyvin ja Kankkus-Sakari tahtoo, että pidettäisiin pienet pidot. Hän kävisi Käpylässä hakemassa ainetta. Kun tässä nyt kerran ollaan, niin otettaisiin, isä ja poika.
— Eiköhän jätetä toiseen kertaan, vastaa Hilu. - Tulee sitä käyntiä vastakin ja asioillakin on pitkin päivää laukattava…
Kankkus-Sakari katselee ihmetellen poikaansa. Ei hän nyt saata olla oikein tyytyväinen, ellei sanan varsinaisessa merkityksessä tyytymätönkään. Vähän kummalta tuntuu. Ja Kankkus-Sakari istua jurnuttaa pitkät ajat äänettömänä.
— Tuota noin… niin se naiminen, aloittaa hän taas, - kyllä kai sinä olisit parempiakin saanut. Kun se teki sen lapsenkin.
Ei Hilua vihlaise. Häntä melkein huvittaa isän huolenpito.
— Kyllä se minulle kelpaa, hän toteaa yksikantaan.
Äiti pyyhkii astioita, mutta sekaantuu nyt hänkin keskusteluun.
— Kyllä se Iina hyvä ihminen on, sanoo hän. - Kenellepä ei tässä maailmassa erehdystä sattuisi… Jos nyt tuon kerran… Ei ole huudonalaisena ollut ennen eikä jälkeen.
Äidin sanat lämmittävät omituisesti Hilun mieltä.
— Joo, niin se on, että erehtyy, päättää hänkin.
Ja Kankkus-Sakarikin, joka tällä välin on hiukan muuttanut mieltään, lisää:
— Niin, mitäpä se oikeastaan. Omassa vallassasihan on, tästä eteenpäin, meinaan, vaikka pirtin täyteen kakaroita sorvaisit… he… On se Iina sellainen, että kestää…
* * * * *
Niinpä sitten, keskiviikkona iltapuhteella, tekee Kankkus-Hilu Iinoineen lähtöä. Iina on saanut mökkinsä myydyksi Juopperin Matille ja tavaransa ympäri kankaantakaliston. Vain ompelukone ja pieni laatikollinen pienempiä tavaroita nostetaan kuormalle.
Santtu ja Liisa lähtevät mukaan. Kankkus-Sakari on sitä mieltä, että tarvittaisiin heitä kotonakin, mutta Hilta sanoo, että antaa niiden mennä. Kylläpähän täällä sen puolesta toimeen tullaan ja osaavatpahan takaisin, jos ikävystyttämään rupeaa.
Lähdön hetki on, kuten aina, hiukan nolo. Olisi sanomista, mutta ei tule sanotuksi, puhellaan kaikkein jokapäiväisimpiä asioita, kiinnitellään köysiä ja kukin odottaa itsekseen, että tämä nyt pian ratkeaisi ja olisi ohi.
Ja viimein kuorma kitisten lähtee liikkeelle. Kalle, Iinan poika, sijoitetaan kuorman päälle, muut taivaltavat jalkaisin jälessä. Ihmiset menevät huoneisiin, Kankkus-Sakari ensimmäisenä, mutta Hiltan haalistunut, kuiva katse seuraa lähtijöitä niin pitkälle kuin saattaa.
Kulkue ajaa jäätyneen joen yli, matkaa sitten vaarojen yli pari päivää melkein suoraan pohjoiseen, kääntyy suurten järvien luona itään ja kuljettuaan vielä kaksi päivää ohjaa se kulkunsa suoraan kolkkoa, asumatonta koillista kohden. Eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen tällainen kulkue korkeassa pohjolassa. Monta tällaista kulkuetta on samaa tietä kulkenut aikaisemmin, monta tulee kulkemaan myöhemminkin ja kaikkia niitä on elähdyttänyt sama toivo.