* * * * *

Helmikuun 25 päivänä oli vuosi kulunut silta, jolloin ensimäiset miehet olivat Saksaan saapuneet. Samoin kuin aikaisemmin Runebergin päivää, vietettiin tätäkin juhlallisuuksilla. Jälkeen päivällisen ei enää ollut harjoituksia, ja ylennetyille miehille pidettiin erikoiset illatsut, joiden menosta meillä nahkapojilla ei ollut suurtakaan tietoa.

Kaiketi meitä hiukan harmitti, koska tuvassamme syntyi jonkinlaiset käräjät, tai paremmin sanoen kahvikekkerit, jotka muistan erityisesti siitä, että siellä haukkua nalkutettiin korotettuja miehiä, aivan kuten ämmäin on tapana menetellä samanlaatuisissa tilaisuuksissa. Epäilemättä olisikin ollut mielenkiintoista juuri tänä päivänä saada kuulla selontekoja, miten kaikki oikeastaan oli alkanut, mitä toiveita meillä oli ja millä pohjalla me nykyään seisoimme. Mutta sotaväki on sotaväkeä ja sillä on kaikessa vähän eri meininki. Saimme tyytyä osaamme ja purkaa kiukkumme soimauksiin. Yksi syytti ylenneitä miehiämme siitä, että he olivat unohtaneet kansallisen erikoisasemansa ja omaksuneet saksalaisen aliupseerin tympäisevän kopean käytöksen; nahkapoikia he kohtelivat ylimielisesti ja äreästi, eivät seurustelleet kanssamme, eivätkä meille mistään puhuneet, arvellen kai, ettei meidän tarvinnut ollenkaan tietää pataljoonan asioista. Todistihan sitä tämäkin tilaisuus! Heille oli arvonsa noussut päähän, ja kylläpä silloin oli hullusti, kun suomalainen mies moisen seikan tautta joutui kunnianhimonsa huumauksen valtaan. — Toinen väitti ruotsalaisuuden olevan täällä ansioksi. Jos puhui kieltä sujuvasti tai omisti vain ruotsalaisen nimenkin, pääsi heti parempiin kirjoihin ja verrattain pian ylenemään. — Tällaista oli, häpeä sanoa, meidän juhlanviettomme. Ja kuitenkin: ei savua ilman tulta, jotakin aihetta ehkä sentään oli näihin liioteltuihin väitteisiin.

Pian sen jälkeen, maaliskuun alussa, saimme sitten nähdä mitenkä tuo miehen luonnetta niin mullistava yleneminen tapahtui. Heti päivällisen jälkeen kutsuttiin koko pataljoona kokoon, järjestettiin neliönmuotoiseen kehään ja alettiin huutaa erinäisiä jääkäreitä nimeltä. Nämä kiiruhtivat ripein askelin neliön keskelle, asettuivat riviin ja majuri ilmoitti heille ylennyksen, sanoen esim., että hilfsgruppenführer X:n koroitan gruppenführeriksi.

Ylenemiseen ei sivistystaso suuriakaan vaikuttanut. Rinnan seisoivat filosofian maisteri ja halkosälli harjoituksissa, samalla tavalla heitä kohdeltiin ja sama mahdollisuus oli heillä päästä eteenpäin, kaikki riippui vain yksilön sotilaallisesta kunnosta. Tietysti kielitaito painoi paljon vaa'assa. Luullakseni myöskin jonkunverran ulkonäkö ja henkilökohtainen käytös. Ryhmänjohtajina oli yhtähyvin työläisiä kuin ylioppilaitakin, vaikka jälkimäisiä tosin paljon enemmän. Zugführeriksi ei sitävastoin koulusivistystä saamaton voinut kohota.

Eloisana hääräili majuri Bayer [myöhemmin kaatunut Ranskan rintamalla. Tekijän huom.] rakkaiden poikainsa parissa. Hän oli solakka, vaaleaverinen mies, jolla oli kapeat, intelligentit kasvot, mutta soturille miltei liian lempeät piirteet ja heikko komennusääni. Kotimaassaan oli hän tunnettu etevänä sotakirjailijana, mutta varsinkin väsymättömänä partiopoikaliikkeen suosijana ja järjestäjänä. Viimemainitusta seikasta ehkä johtui, että hän meitäkin kohteli kuin koulupoikia, selitellen ja neuvoen, muistamatta, että täällä monen sivistystaso pyrki yhtä korkealle kuin hänen omansakin. Joskus hän kieltämättä teki naivin vaikutuksen, eikä hänellä ollut kyllin terävää psykoloogista silmää ymmärtääkseen syvemmin suomalaista luonnetta. Mutta sitä paremmin tajusi hän asiamme, tarkoitusperämme koko suuruuden. Enemmän kuin kukaan muu on hän toiminut hyväksemme, uupumatta, lannistumatta vastuksista, välittämättä vaivoista, kiitellen meidän hyviä puoliamme keisarille ja ruhtinaille ja visusti salaten vikamme. Lukemattomat kerrat on hän saanut tehdä pitkiä matkoja papereineen ja salkkuineen ajaakseen meidän asiaamme, joka hänelle oli käynyt niin rakkaaksi. Hartaan kiitollisuuden ja syvän kunnioituksen tuntein nostaa jokainen suomalainen jääkäri tämän hellittämättömän miehen muistoksi käden ohimolleen.

* * * * *

Noin yhdeksän viikkoa B-luokassa oltuamme, pidettiin tuo kuuluisa koe, jossa herra hauptmanni tunnusteli meidän sotilaallista kykeneväisyyttämme ja korotti meidät oikeiksi jääkäreiksi, A-luokan miehiksi. Se oli hikisin ja ankarin tutkinto, minkä koskaan olen suorittanut ja sydän siinä pamppaili yhtä levottomana kuin konsanaan tenttiin mennessä. Opettajammekin näytti olevan jännityksessä, koska hän viittoi meille komppanianjohtajan selän takana käsillään neuvoja ja merkkejä. Silmänpalvelusta siis, mutta sitähän sai kokea joka päivä ja paljon räikeämmässä muodossa. Sillä kukin esimies oli korkeampansa edessä nöyrä ja notkea, liikkui kuin kuumilla hiilillä, komenteli täsmällisesti ja hääräsi hiki hatussa niin kauan kun tiesi mainitun ylhäisyyden olevan näköpiirissä. Mutta kun silmä vältti, heittäysi hän huolettomaksi, kiekui ylimpänä kukkona ja ärhenteli alipäälliköilleen, jotka vuorostaan suhtautuivat samoin miehistöön. Tämä kaikki lienee sotaväessä aivan yleistä, eikä sitä voitane välttää; kuitenkin olen iloinen, että jäykissä ja tyynissä suomalaisissa huomasi tällaista silmänpalvelusta verrattomasti vähemmän kuin saksalaisissa.

Kevät teki tuloaan, vaikka paljoa hitaammin kuin Suomessa. Se juovutti puut mahlalla, puhkaisi oksiin silmuja ja hurmasi pikkulinnut iloisesti tirskumaan. Jääkäreitäkin se tuntui elähyttävän ja varmaan herätti monessa rinnassa hiljaisen kaipuun. Jouto-aikoinaan makailivat he nurmikolla tai kävelivät ympäristön kyliin mikäli se oli sallittua. Varsinkin Lohmühlessä, läheisessä, pienessä ravintolassa, heitä istuskeli syöden pannukakkuja, joiden tarjoilu kuitenkin varsin pian lopetettiin.

Sillä puute alkoi vaivata suurta Saksaa. Sen huomasi ruoastamme, joka päivä päivältä huononi. Kanttiineista sai enää tuskin muuta kuin tupakkaa, sokeri oli loppunut, samoin margariini, hunaja ja marmelaadi, eikä kahviimme sekoitettu enää maitoa. Sitä vilkkaammin yritettiin tietenkin lähikylistä ostaa jotakin suuhunpantavaa.

Huhtikuun ensimäisenä päivänä siirrettiin kelloa koko Saksan maassa tunnin edelle, toimitus, joka säästi monta miljoonaa markkaa. Nukkumaan käytiin nyt vasta kymmeneltä ja aamulla noustiin puoli kuudelta. Harjoittelu koveni huomattavasti, mutta oli kuitenkin ihan toista kuin varhaisempi lumisohjussa rypeminen.

Näihin aikoihin alkoivat huhut rintamalle-lähdöstä, joita aina oli liikkunut keskuudessamme, saada yhä itsepintaisemman ja varmemman luonteen. Suurimmassa osassa meitä synnytti se riemua, jonka laatu oli aivan erikoista. Sillä ei se ollut sellaista seesteistä iloa, jota esimerkiksi tuntee matkustaessaan vuosien poissa-olon jälkeen kotiinsa. Ei, siinä oli kuin uhkaa, kuin heikko synkkyyden varjo, sillä se oli ykstoikkoisuuden, kaipauksen ja kyllääntymisen aiheuttama. Se oli sellaisten miesten mielihyvää, jotka olivat innostuneina tulleet jotakin tekemään isänmaansa eteen, mutta joutuneetkin pitkäksi aikaa turhalta näyttäviä temppuiluja suorittamaan; nyt koitti heille toiminnan hetki.

Mutta nyt alkoivat myöskin näkyä seuraukset siitä, että tähän pataljoonaan oli hankittu väkeä, joka ei kotoa lähtiessään ollut kaikesta selvillä. Tapahtui karkauksia, vieläpä pari ylioppilastakin yritti puikkia Saksan rajojen ulkopuolelle, mutta kaikki epäonnistuivat. Vaikka näihin asti oli päästetty Ruotsiin lomalle sellaisia miehiä, jotka siellä saattoivat tavata omaisiaan, tai järjestää asioitaan, kiellettiin se kokonaan, koska oli sattunut, että joku oli jäänyt sille tielleen, enää palaamatta. Ja vihdoin tekivät pionierikomppaniassa muutamat oloihin kyllästyneet miehet lakon: he eivät millään ehdolla suostuneet tulemaan harjoituksiin, vaan tahtoivat vapauteen.

Heidät teljettiin ensimäiseksi yöksi lukusaliin, ovelle asetettiin luja vahti, ja sittemmin kuljetettiin heidät pistinten välissä kohti vankilan kolkkoja suojia. On selvää, kuinka masentavan vaikutuksen heidän menettelynsä teki meihin muihin. Useimpia se suututti ja hävetti, mutta muutamissa sytytti se ilmiliekkiin tulen, joka kauan oli kytenyt povissa. Alkoi kuulua lyhytnäköistä napinaa ja lukuisia syytöksiä, kuinka tänne oli miehiä narrattu, kuinka heille oli valehdeltu, heitä suorastaan petetty, lupaamalla hyväpalkkaisia töitä, joiden asemasta nyt oli tämmöinen elämä ja sota tarjolla. Syntyi periaatteellisia väittelyjä, sopiko meidän ollenkaan lähteä rintamalle, yleensä taisteluun muualla kuin Suomessa. Joka komppaniassa pidettiin puheita: omat johtomiehemme selittivät meille asemaamme, suurta tehtäväämme ja mitä kunnia meiltä vaati; he kertoivat siitä luottamuksesta ja toivosta, jota isänmaassa yhä laajemmat piirit alkoivat tuntea meitä kohtaan ja ilmoittivat, että meillä oli suomalaisista valtiomiehistä kokoonpantu keskusneuvosto, joka piti meistä huolta ja jonka suostumuksetta ei meitä voitu viedä minnekään; täällä tuli meidän vain sokeasti totella. — Lopulta kehotettiin ainakin meidän komppaniassamme suoraan sanomaan, oliko joku täällä vasten tahtoaan ja oliko hänelle valehdeltu tai tehty vääryyttä; myöhemmin ei minkäänlainen valittelu enää saanut tulla kysymykseen. Tietääkseni ei kuitenkaan kukaan ilmoittautunut.

* * * * *

Kun pääsiäinen oli mennyt pyhineen, joina sangen useat olivat olleet lomalla, mikä Hampurissa, mikä missäkin, piti hauptmanni Bade viikon ajan niin rasittavia harjoituksia, että moni huomattavasti laihtui niinä päivinä. Mutta samalla alkoi levitä huhu, että hän tulisi eroamaan komppaniasta. Vihdoin saatiin varmuudella tietää, että hänet oli komennettu johonkin toiseen joukko-osastoon ja että meille siis määrättäisiin uusi komppanianjohtaja. Pelkästä riemusta nostivat pojat tuvissa sellaisen metelin, huudon ja hurrauksen, että vääpeli Höfelmeyer riensi julmistuneena utelemaan syytä siihen, tietenkin ilman tulosta. Eikä tätä iloa tarvitse kovin ihmetellä, sillä Bade-ukko oli viime aikoina ollut vallan hirveä. Lukuunottamatta kovia harjoituksia, kiusasi hän meitä alituisilla apelleilla, tarkastuksilla, niin että tuskin ennätimme enää syödäkään. Toinen komppania sai apellikomppanian nimen ja poikien kiukku oli vain vaivoin hillittävissä.

Kun eronhetki koitti, marssitettiin meidät torintapaiselle kentälle, jossa Bade näytti meitä uudelle hauptmannille. Tämä oli pienehkö, sympaattisen näköinen ja varsin kaunis aatelismies, jonka rinta oli kunniamerkkien koristama ja joka ontui saamiensa haavojen johdosta. Ei hänellä meidän mielestämme ollut lainkaan sellaista auktoriteettiä kuin Badella.

Ties mistä syystä sattui lähettyvillä, erään aidan ääressä seisoksimaan joukko venäläisiä sotavankeja, jotka kurjan näköisinä töllistelivät meitä: "Iivana, Iivana", sihisi joka haaralla. Ja tuo sihinä ilmaisi sekä vihaa että halveksumista, tuntuen melkein sydämettömältä kohdistuessaan näihin onnettomiin. Sama iva ja pilkka tuli muulloinkin ja paljoa äänekkäämpänä "suuren isänmaan" sotilaiden osaksi, kun heitä marssimatkoilla tavattiin työskentelemässä saksalaisten talonpoikain pelloilla.

Kelpasi heidän samoinkuin uuden komppanianjohtajankin katsella tätä Suomen poikain joukkoa. Sillä sekä äkseeraus, että itse paraati luonnistivat erinomaisesti, ja Baden ankarat kasvot kuvastivat harvinaista tyytyväisyyttä. Kun ohjelma oli loppuun suoritettu komensi hän komppanian rintamaan, esitti uuden hauptmannin ja piti meille puheen, joka oli ylevä ja hyvä. Suuren asiamme tuntui hän täydellisesti oivaltavan, kauniin sanoin ylisti hän isänmaatamme, kuuluisaa tuhat järvien maata, ja antoi vihdoin meillekin tunnustuksensa. "Komppania on siinä kunnossa, että uskaltaisin sen kanssa lähteä sekä paraatiin, että rintamalle", sanoi hän ylpeästi. Ja tässä yksinkertaisessa lauseessa on vaikeimmin ansaittu kiitos, minkä koskaan olen kuullut annettavan. Lopuksi esitti hän kolmikertaisen eläköönhuudon Suomelle. Sitten alotti sivummalle sijoitettu soittokunta Maamme-laulun, jonka kohottavien sävelten kaikuessa me seisoimme perusasennossa ja hauptmannit käsi ohimolla. Hetki oli kieltämättä juhlallinen ja mieleenpainuva.

Oberzugführer A. [viime kesänä sairastunut ja kuollut Libaussa. Tekijän huom.] vastasi komppanian puolesta esiintuoden sen kiitollisuuden velan, missä me kaikki ja etenkin vanhemmat jääkärit hauptmanni Badelle olimme. Mutta kun hän lopuksi esitti hurraahuudon Baden kunniaksi, tein huvittavan huomion: Hän teki tuon kehoituksen ankaralla äänellä, mutta turhaan koetti hän saada sympaattisille ja ilmeikkäille kasvoilleen kovan leiman. Päinvastoin, niiltä kuvastui levottomuus ja varsinkin hänen suurissa, kauniissa silmissään oli jotakin tuskallista ja huolestunutta. Sillä hän tunsi poikansa, tiesi, kuinka usein he olivat Badea noituneet, ja pelkäsi nyt, että nämä rakkaat härkäpäät pelkästä kostosta pitävät suunsa kiinni. Mutta ei. Jokainen huusi sydämensä pohjasta, jokainen oli juhlamielellä, unohtaen pienet katkeruudet, kuten koulupoika opettajaansa hyvästellessä. — Kun vielä uusi komppanianjohtaja oli lausunut muutaman sanan, palasi komppania parakeille mielessä muuttunut, ikäänkuin kirkastunut kuva eronneesta johtajasta.

7.

VALMISTUKSIA.

Hauptmanni von Mangold, uusi komppanianjohtaja, oli kokonaan toisenlaatuinen mies kuin Bade. Hän oli meihin hyvin tyytyväinen, kiitteli usein, ja jos osasimme suorittaa sotilastemput oikein hänen mielikseen, johti hän meidät kotiin lepäilemään jo ennen määräaikaa. Rasittunut komppania oli aivan kuin kahleista päässyt, äkseeraus tuntui leikiltä ja elämä oli mukavaa. Iloitsimme, sitäkin suuremmalla syyllä, kun von Mangold kaikesta päättäen oli oiva ja urhea soturi, jota hänen rinnallaan upeilevat kunniamerkitkin todistivat.

Ennen pitkää muuttui harjoittelu kuitenkin rasittavammaksi kuin koskaan ennen. Sillä lopultakin tuli varma tieto siitä, että meidät aivan lähitulevaisuudessa vietäisiin rintamalle; sekä suomalainen keskuskomitea, joka valvoi asiaamme, että saksalainen yli-esikunta olivat siihen suostuneet. Se synnytti meissä tavatonta riemua. Kaikkialla raikui hurraahuutoja, soittokunta pauhasi, juotiin maljoja. Lähtöä odotettiin kuin kotiin pääsyä ja optimismi oli ilmeisesti liioteltua. Kaikki tuntui meistä helpolta; Saksa alkaa jyrisevän offensiivin Pietaria kohti, Riga valloitetaan noin vain ilman muuta, sitten syöksymme eteenpäin kuin myrsky ja syksyllä olemme kotosalla, mikäli meitä vielä on pystyssä — tehtyämme pienen huvimatkan Itämeren ympäri.

Heti ryhdyttiin pataljoonaa lopullisesti varustamaan. Kaikki tavarat, alusvaatteista juoma-astiaan saakka, saatiin uudet. Pukuja ja palttoita käytiin sovittelemassa moneen kertaan, samoin saappaita, ja tornisteria pakattiin ja purettiin. Ei ollut nimittäin mikään yksinkertainen asia saada tähän verrattain pieneen selkäreppuun sopimaan kaikki se kama, jota jääkärin tuli kantaa. Kun luettelen: telttakangas, palttoo, kolme filttiä, alusvaatteita, sukkia, kengät, puhdistusvehkeet ja harjat sekä vielä rautainen annos (kaksi korppupussia, lihasäilykerasia ja soppa-ainepaketti), joka sotilaalla on aina mukanaan, mutta jota hänellä on oikeus käyttää vain viimeisessä hädässä, niin maallikkokin saa jonkinlaisen käsityksen tornisterista. Lisäpainona oli vielä kivääri, leipäreppu, vesipullo, lapio, kaasunaamari ja 200 patruunaa. Se oli taakka, jonka alla jalat tukevasti painuivat maata vasten.

Jo neljältä noustiin usein ylös ja lähdettiin tämä oiva taakka selässä harjoituksiin. Ne olivat enimmäkseen suuria kenttähyökkäyksiä tai marsseja, ja perin rasittavia. Kun viisi kuusi tuntia juoksi paahteisilla nummilla tai pölyisillä teillä, niin monesti saattoi epäillä, oliko tämä enää harjoitusta, jonka tuli karkaista ja lisätä voimia; eikö päinvastoin näin ankara ponnistelu uuvuttanut ja kuluttanut.

Muistan varsinkin erään leikkitaistelun, jota oli tullut katselemaan joukko Saksassa olevia suomalaisia neitosia sekä pari kunnianarvoisaa suomalaista herraa. Meidän komppaniamme oli aamulla ani varailin lähtenyt liikkeelle. Sen piti kiertää noin peninkulman matka ja rynnätä määrä-ajalla vihollisen kimppuun, mutta näitä seutuja tuntematon hauptmanni erehtyi, johti meidät väärälle tielle, josta oli seurauksena, että saimme taivaltaa kolme peninkulmaa kertaakaan pysähtymättä, täydet taakat selässä ja pikamarssissa, ehtiäksemme ajoissa taistelupaikalle. Ilma oli helteinen ja ahdistava, mutta kestää täytyi. Ja kun vihdoin pääsimme perille, niin hetkenkään lepoa suomatta komennettiin hyökkäykseen, yli aavan, kuumuudesta väreilevän kentän. Näimme kyllä suloisten suomalaistyttöjen vartalot etäisellä kunnaalla ja antoihan se voimaa, mutta liika oli sittenkin liikaa. Sen ryhmän johtaja, johon minä satuin kuulumaan, heittäysi maahan, oli kykenemätön enää nousemaan ja jäi siihen, läähättäen ja sortunein äänin kehoittaen meitä rynnistykseen. Sydämeni tykytti niin, että luulin sen halkeavan, korvani humisivat ja kun vihdoin oli hurraan kaikuessa syöksytty pistintaisteluun ja sen jälkeen päästy makaavaan asemaan, musteni maailma silmissäni, mutta en kuitenkaan pyörtynyt. — Kun sitten pataljoona oli kutsuttu kokoon, piti meille professori B. kauniin ja lämpimän puheen, jonka jälkeen laulettiin Maamme. Mutta laulu sujui kuin hautavirsi, hitaasti laahaavassa tahdissa ja liian matalalta aloitettuna. Ellen erehdy, kuvastui neitosten kasvoilta eräänlainen hämmästys ja pettymys, sillä he eivät ymmärtäneet, mitä oli ruumiillinen väsymys. He eivät käsittäneet, ettei tämäkään innostuttava laulu kyennyt tyynnyttämään rasittunutta sydäntä ja palkeina puuskuttavia keuhkoja. Muistan aina, mitä vierustoverini, pahapäinen ja ylpeä pohjalainen, kuiskutteli korvaani: "Mitä helvettiä ne meille aina saarnaavat siitä isänmaasta. Johan me sen tiedämme. Tunti lepoa, laatikko tupakkaa, markka, se olisi jotakin. Niin no, uutisia ehkä. Ei meihin enää sanat tehoa." Varmaankin tämä kuulostaa raa'alta sellaisesta, joka ei tunne ruumiillisen väsymyksen vaikutusta.

Sillä tietysti me muulloin, normaalitilassa ollessamme, osasimme antaa arvoa niille suomalaisille, jotka kävivät meitä tervehtimässä. Usein heitä olikin tänne tullut. He olivat meille puhuneet, selvittäneet meidän suhdettamme kotimaahan ja sydämellisyydellään innostuttaneet meitä ja antaneet toivoa ja voimaa. Ja me puolestamme olimme tehneet heille paraateja ja näyttäneet sotaista kuntoamme.

Laulun loputtua sai pataljoona marssia kotiin. Ja kyllä oli askeleissa jälleen ripeyttä väsyneiden miesten kiiruhtaessa ruokakupeilleen. Jos äskenmainittu laimeus oli tosiaan tuottanut vieraileville suomalaisille pettymystä, korvasi sen nyt valtava näky: puolitoista tuhatta vihreätakkia alkoi painua kunnaalta alenevaa tietä pitkin parakkeja kohti, soittokunnan kaiuttaessa marsseja. Mikä jono, mikä kiemurteleva, vihreä virta, joka liikehti, eli, vyöryi eteenpäin, aseiden kimmeltäessä auringon valossa! Sydän paisui sitä katsellessa. "Olisipa yhtäkkiä heittää nämä pojat Helsingin torille", ajattelin. "Eiköhän Suomen tyttöjen silmät kiiltäisi ja posket punottaisi vähän eri tavalla — koska ne niin kuuluivat hehkuvan ryssän ras-tvaatakin seuratessa."

Kun päästiin tupiin, niin vaatteet riipaistiin nopeasti päältä ja riennettiin peseytymään. Tosin määrää saksalainen sotilassääntö, että marssin jälkeen on tupapojan suljettava ikkunat ja kaikkien oltava sisällä täysissä pukimissa kunnes hikoileminen on lakannut. Mutta siitä emme huolineet. Yläruumis paljaana kiiruhti jokainen pumpun luo, joita oli runsaasti parakkien edustalla, kumartui torven alle ja toinen pumppasi vettä niskaan. Se oli oikea jääkärin kylpy.

* * * * *

Tietysti meistä otettiin valokuvia moneen kertaan ja vihdoin myöskin eläviä kuvia; toivottavasti ne kaikki vielä saadaan kotimaassa nähdä. Sitten tuli majurin lämminhenkinen kiertokirjelmä, jonka piti henkisesti sonnustaa meitä tulevaan kamppailuun. Hän kehoitteli meitä rohkeuteen, sitkeyteen ja valppauteen. Hän kuvaili meille matkan vaaroja ja vastuksia, kärsimyksiä, janoa ja nälkää, mainiten, että meistä kenties monikin oli niihin sortuva. Mutta samalla hän huomautti, että olimme lähdössä sille taipaleelle, joka lopullisesti oli johtava kotimaahan, vapauteen ja riemuun. — Luullakseni ei joukossamme ollut monta, jotka odottivat lähtöä pimein mielin.

* * * * *

Pataljoonasta oli karsittu huono ja liian vähän harjoitellut aines ja muodostettu siitä erityinen varajoukko, joka toistaiseksi jäi leirille äkseeraamaan. Oli myöskin hommattu oma tykistö, uusine, mainioine haupitsineen. Meille oli annettu uudet saksalaiset kiväärit — olimme nimittäin harjoitelleet venäläisillä — ja ammuntaa opetettiin ahkerasti. Viimemainitussa suhteessa meillä olikin hyvä maine, konekiväärikomppania oli Saksan parhaita ja sai osakseen kiittelyä, ja me toisetkin olimme saavuttaneet tuloksia, jotka hämmästyttivät opettajiamme. — Oma komppaniani, jota äkseeraukseen nähden pidettiin pataljoonan parhaana, oli kuin rautaan valettu ja totteli johtajaansa kuin kone. Hauptmanni katseli sitä tyytyväisenä, mutta vielä suurempaa iloa ilmaisivat hänen rinnallaan seisovan oberzugführer A:n intelligentit, ilmeikkäät kasvot ja säteilevät silmät. Itse olin lopullisesi joutunut ensimäiseen zugiin (joukkueeseen), jota johtivat offizierstellvertreter Vick ja zugführer H., lempeä, korkea-otsainen, runoilijalta näyttävä mies, jolla oli heikko ääni, mutta joka muuten oli tavattoman tyyni ja asioissaan varma ja säntillinen.

III.

MISSE-JOELLA.

1.

TITTELMÜNDEEN.

Toukokuun viimeisenä päivänä tapahtui lähtö. Parakkien oli oltava huolellisesti siistittyinä ja puhtaina, sillä sellainen on kiitettävä saksalainen tapa, että jälkeentuleville on aina valmistettava asunnot hyvään kuntoon. Miehet kutsuttiin kokoon, pidettiin tarkastus, olivatko kaikki mukana ja sääntöjen mukaan varustetut, sitten syötiin ja syötiin hyvin, ja vihdoin lähdettiin marssimaan asemalle, suuren saksalaisen soittokunnan saattamina, runsaslukuisen kylä-yleisön katsellessa.

Kuinka junaan oli astuttava, kuinka siellä oltava, millä torventoitotuksella tultava ulos, millä mentävä sisään, siitä oli meille pidetty lukemattomia esitelmiä, aivankuin kansakoulupojille. Ei sopinut suinkaan esiintyä sillätavoin kuin ryssät täällä, jotka ensiluokan samettisohville nostavat lokaiset koipensa ja tartuttavat saastaa haisevista vaatteistaan. — Saksalaisten junien vaunut eivät yleensä ole läpikäytäviä, ne ovat jaetut pieniin osastoihin, joihin noustaan sivulta. Jokainen komppania sai edeltäkäsin merkityt vaununsa, marssi niiden kohdalle, eri ryhmät johtajineen asettuivat kukin osastonsa eteen odottamaan sisäänastumiskäskyä.

Hauptmanni Bade oli tullut asemalle vielä kerran nähdäkseen kasvattamansa komppanian. Soturin kädellä hän hyvästeli vanhempia miehiä, toivottaen taisteluonnea ja kestävyyttä. Jotkut saivat kukkia ystävättäriltään, ja vihdoin törähteli torvi: sisään.

Tilaa oli juuri senverran, että jokainen sopi istumaan ja kun matka kesti kolme vuorokautta, on selvää millaiseksi elämä vähitellen muuttui. Ilman lupaa ei kukaan saanut mennä ulos. Unesta ei varsinkaan alussa ollut tietoa; vihdoin me kuitenkin keksimme pingoittaa pari telttakangasta kattoon, ja niissä nukkui vuoron perään pari miestä. Mutta mieli-ala oli reipas ja toivorikas. Laulettiin sotaäänellä, meille oli toimitettu sitä varten pieni suomeksi painettu kirjanenkin "Marssitoveri", joka sisälsi tunnetuimpia suomalaisia lauluja. Ruokaa saatiin runsaasti suurissa, tätä tarkoitusta varten erikoisesti rakennetuissa ruokaloissa, joita oli tuon tuostakin matkan varrella ja joissa höyryävä soppa meitä odotti, kun astuimme junasta. Toisin paikoin tarjottiin taas kahvia, makkaraa ja leipää, ja jo ennemmin, muistaakseni Hampurissa, olivat siellä asuvat suomalaiset tuoneet meille Suomen paperosseja sekä kukkia.

Niin kului matka. Sivuutimme kaupunkeja, maakyliä, saksalaisia maisemia, joiden lakeus ja toivoton säännöllisyys eivät suomalaisen silmää viihdytä. Metsätkin olivat ryhmäkolonnassa ja vettä näki harvoin. Kiitäessämme ohi Tilsitin, jossa rikki-ammuttu silta oli ensimäisiä sodan hävityksen merkkejä, muistui mieleeni, että juuri tässä kaupungissa, tuon samaisen joen saarella, oli kerran ennen maamme kohtalo ratkaistu, kun omavaltainen Napoleon antoi Venäjän Aleksanterille luvan Suomen valloittamiseen. Oliko tämä nuori joukko, joka nyt syöksyi silloisten valloittajien jälkeläisiä vastaan, onnistuva aikeissaan, oliko sillä voimaa pelastaa maansa, vai oliko se sortuva taistelun pyörteisiin? —

Raja sivuutettiin yöllä huumaavien hurraahuutojen kaikuessa ja satojen jääkärilakkien liehuessa avonaisista vaununikkunoista. Sitten alkoikin jo hävitettyjen seutujen outo runous tenhota mieltä. Siellä täällä näkyi joku rikki-ammuttu talo, raunioksi luhistunut tehdas, maatunut juoksuhauta. Asemilla oli sotilaita, radan varrella vahteja, vakavia, rauhallisia Landsturm-ukkoja, jotka piippujaan tyynesti poltellen seurasivat junamme kulkua. Eräässä paikassa kannettiin haavoittuneita paareilla, toisessa kuljetettiin vankeja. —

Yhä enemmän ja enemmän alkoi kylien ja talojen malli muuttua kotoisia oloja muistuttavaksi. Tiepuolessa humisi suuria metsiä, naavaisia petäjäukkoja, ja maisemiin tuli väriä ja vaihtelua. Ja sitten, vihdoinkin, saavuttiin Mitaun kaupunkiin. Sodan jälkiä, autioita taloja, sotaväkeä ja aseiden helinää, joitakuita naisia, sangen kevytjalkaisia näöltään, muuta tuskin ennätti huomata, sillä kauan ei siellä viivytty. Tornisterit nakattiin selkään ja sitten eteenpäin määräpaikkaa kohti.

Kuljimme halki ruohoittuneiden viljavainioiden, joilla käyskenteli laihoja, sodan rääkkäämiä hevosia, kylkiluut vanteina kuultaen nahan alta. Valkeita, autioita tehdasrakennuksia näkyi siellä täällä ja niiden yksinäiset piiput törröttivät kuin ristit unhoittuneella hautausmaalla. Vallatun seudun painostava erikoisleima oli kaikkialla havaittavissa, ilmassa tuntui kaamea hiljaisuus, kuten ukkossäällä jylinäin välillä. —

Meidän komppaniamme määräpaikkana oli Aa-joen varrella sijaitseva kartano nimeltään Tittelmünde. Seutu oli ihana. Suuret vaahterat ja varjoiset lehmukset loivat leppoisan siimeensä yli puutarhan hiekkateiden. Kaikkialla loisti kukkia, upeili tuuheita pensaita; olihan kesän kaunein aika, ja muutaman askeleen päässä vyörytteli Aa-joki vilpoisia laineitaan, joiden huuhdeltavaksi oli suloista heittäytyä.

Jo aikaisemmin oli Lockstedtista lähetetty joitakuita miehiä valmistamaan majapaikkoja, niinikään oli sotamarsalkka Hindenburgin luona käynyt muutamia jääkäreitä, näyttämässä tälle nerokkaalle päällikölle, jolla siihen aikaan oli itäinen rintama hallussaan, minkäkaltaisia poikia me olimme. Hän lienee ollut sangen tyytyväinen ja vakuutellut, että aikeemme Suomen suhteen kyllä onnistuvat.

Toisin oli kortteerimestarien laita. Ainakin meikäläinen hauptmanni haukkui heitä minkä suinkin taisi, sillä he olivat leväperäisesti järjestäneet asuntomme. Olihan tosin permannolle kyhätty eräänlaisia vuoteita, s.o. laudoilla ympäröityyn aitaukseen oli pantu vähän höylänlastuja, mutta siinä olikin kaikki. Kaikesta huolimatta olimme sangen tyytyväisiä päästyämme rasittavan matkan jälkeen levähtämään.

Tittelmünde, joka sijaitsi noin 25 kilometrin päässä varsinaisesta etulinjasta, oli tarkoitettu lepopaikaksi, jossa meidän tuli jonkun aikaa koota voimia ennen rintamalle lähtöä. Aivan joen partaalla olevaan päärakennukseen oli saksalainen upseeristo asettunut, suomalaiset zugführerit ja ryhmänjohtajat asuivat sitävastoin miehistön yhteydessä ja söivät samaa ruokaa kuin sekin. Elämämme oli vapaata ja ihanaa. Harjoiteltiin vain pari tuntia päivässä, seisten jollakin varjoisalla paikalla tai marssien kukkien kirjavoimia niittyjä pitkin. Ja kun hiki tuli, niin uimaan! Tämä oli toista kuin Lockstedtin polttavat nummet ja vedettömät vainiot. — Ennen pitkää olivat pojat jokivarrelta keksineet saunan, joka viipymättä laitettiin supisuomalaiseen kuntoon ja jossa tietenkin alituisesti kävi metakka ja vihdanläiske.

Mutta sangen pian alkoi nälkä meitä vaivata. Tosin oli leipä täällä paljoa parempaa kuin leirillä, sillä siihen ei ollut sekoitettu perunaa, mutta soppa oli sitä huonompaa ja annokset olivat kovin pieniä. Ei saanut mistään lisäkettä, kun ei täällä ollut saksalaisia kanttiineja, joista Lockstedtissa oli kerjätty. Mitauhun lähetettiin kyllä silloin tällöin ostomiehiä, jotka toivat keksiä, suklaata, marmelaadia ynnä muita herkkuja, mutta tavara oli kallista, ja vaikka nyt mobilisoituina saimmekin 53 penniä päivässä, ei varoja sittenkään ollut liikaa. Ensimäisen avun toi tuulimylly, joka seistä törrötti autiona vähän sivummalla; sen permannolta ja komeroista kaapivat pojat jauhoja, joista keitettiin oivaa velliä. Sitten keksittiin perunamaa, josta uutterasti kaivettiin ylivuotisia perunoita. Huonosti niitä löytyi ja paljon niissä oli aivan kelvottomia, mutta kun ne kuori, pisti keittoastiaan kiehumaan, sekoitti vahvasti suolaa ja rasvaa, mikäli sitä oli, syntyi siitä rokka, joka jääkärille kyllä veteli. Olihan se huvittava näky, kun vihreämekkoja hääräili tusinoittain pellolla tonkien ja etsien, toisten istuessa paperossi hampaissa pienten tulien ääressä, joita vilkutti kaikkialla, vesi suussa odotellen kalliin ja vaivantakaisen herkun kypsymistä.

Iltasin istuskeltiin puistossa, sääskiverkot kasvoilla, sillä itikoita ynisi täällä myriaadittain, tai käveltiin joen varrella suurten puiden pimennossa. Toiset juttelivat kotimaasta, toiset pelasivat korttia, muutamat taas lauloivat hiljaa ja uneksien, niin että sävel värjyi kuin kesä-illan kevyt auer, jonka laskeva aurinko suuteli purppuraan. Silloin tällöin jymähti kaukainen tykki tai hiipi korvaan etäisen lentokoneen surina kuin yökehrääjän viihdyttävä ääni rakkaan kotimaan metsistä.

* * * * *

Tittelmündessä olomme aikana teimme kaksi paraatia. Ensin tarkasti meitä rykmenttimme eversti, sitten kahdeksannen armeijan komentaja, kenraali von Below. Tämä iäkäs, harmaantunut soturi kulki rivi riviltä koko pataljoonan läpi, suunnaten jokaiseen mieheen erikseen tutkivan, kaikki huomaavan katseensa. Sitten piti hän meille puheen. Kokeneena sotilaana väitti hän jo silmistä näkevänsä, mihin kukin oli kykenevä ja sanoi uskovansa, että me kunnialla voimme suorittaa sen tehtävän, mikä meille oli uskottu. Saksalaiset eivät tahtoneet hukuttaa meidän pientä joukkoamme, siksi oli meille määrätty rintama-osa, joka oli sopimaton venäläisten hyökkäystarkoituksiin ja jolla palvellen tappiomme siis supistuisivat mahdollisimman pieniksi. — Senjälkeen riensimme kaunomarssissa hänen ohitseen. Kaikki onnistui erinomaisesti ja kiitoksillaan teki ylhäinen kenraali innostuvan majurimme perin iloiseksi.

Mieleeni on painunut, että juuri tässä tilaisuudessa näin ensi kerran lentokonetta ammuttavan. Se liiteli kuin hätääntynyt haukka taivaalla ja kaikkialla, joka puolella pöllähteli valkeita savuja kuin paperosseista. Shrapnellit ne olivat, jotka siellä korkeudessa sylkivät surmaansa, mutta pamahdukset kuuluivat tänne alas hiljaisina ja kovin kauan viipyen; sensijaan tulla hurisi joitakuita siruja aivan lähettyville.

2.

MARSSI RINTAMALLE.

Kesäkuun 12 päivänä, varhain aamulla tapahtui lähtö. Vallitsi tavaton helle. Vaikka matkaa oli vain noin 25 kilometriä, oli tie niin pehmeä ja pölyinen ja kuumuus niin sietämätön, etten vielä koskaan ollut nähnyt komppaniamme niin uupuvan. Parhaatkin marssijat horjuivat ja tuon tuostakin oli pysähdyttävä tiepuoleen lepäämään. Äänettömänä, päät kuukassa laahusti joukko eteenpäin, oudon punaisena, hien valuessa virtoina kasvoja pitkin.

Saavuimme vihdoin metsikköön, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin päässä varsinaisesta etulinjasta, ja jossa meidän oli määrä yöpyä. Teltat tehtiin ja asetuttiin lepoon. Alussa tahtoi jano ahdistaa, sillä ankarasti oli kielletty juomasta mistään lähteistä tai lätäköistä. Näiden soisten seutujen vesi sisälsi nimittäin runsaasti taudin siemeniä, joten sitä ei saanut käyttää ennenkuin lääkäri oli sen tarkastanut. Ennen pitkää annettiin kuitenkin kenttäkeittiöstä teetä ja kiehutettua vettä pulloihin.

Jo tulla lennähti joku granaatti, vaikka tosin etäälle. Sitä tervehdittiin kuin uutta ystävää ainakin. Sitten alkoi vähitellen hämärtää. Vahdit asetettiin ja väsynyt miehistö vetäytyi telttoihin nukkumaan.

En saanut unta. Sijaltani saatoin nähdä nuotion, jonka levottomassa kajastuksessa vahtimiehen piirteet omituisesti synkkenivät ja kirkastuivat. Kummallista, viime vuonna olin helluntaina soudellut Annan kanssa tyynellä lammella, jonka rannalta kuului hanurin soitto ja ruisrääkän ääni, nyt makasin täällä vieraalla maalla jääkärin univormu päälläni, matkalla taisteluun… Zugführer H. asteli hitaasti nuotion ääreen, vaihtoi jonkun sanan vartion kera ja painui sitten pölkylle istumaan miettiväisenä tuleen tuijotellen. Ehkei hänkään voinut nukkua?… Mitä mahtoi ajatella korkeaotsainen mies? —

Aamulla pyyhälsi ensimäinen komppania ohitsemme peräti uupuneena ja hikisenä. Heidän johtajansa, hauptmanni Knaths oli arvatenkin humalapäissään lyönyt vedon marssittavansa komppanian jossain minimi-ajassa rintamalle. — Ja kun miehet nääntyneinä pääsivät perille, niin tämä arvon herra, huolimatta siitä, että hän ilmeisesti oli voitostaan hyvillään, haukkui pojat pahanpäiväisesti, koska nämä kehtasivat olla väsyksissä moisesta kävelymatkasta, kääntyi sitten poispäin ja nauroi salavihkaa.

Pian lähdimme mekin jälleen eteenpäin. Saavuttiin kapearaiteiselle kenttäradalle, jonka alkukohdasta oli enää parisen kilometriä etulinjaan. Vihdoin avartui eteemme toivoton, pensaita ja pieniä koivuja kasvava suo. Se oli niin vetinen, että kulku tapahtui erityisiä puupolkuja pitkin, jotka oli rakennettu siten, että kahden riu'un päälle oli poikittain naulattu pyöreitä puupalikoita ja nämä "tikapuut" kaadettu pukkien varaan. Kävipä aika kopina, kun raudoitetuilla saappailla asteli tällaisia teitä myöten.

Jo näkyi rintasuojus, valli. Juoksuhauta ei suolla tietenkään voinut tulla kysymykseen, oli vain kyhätty hirsistä seinämä, jonka vihollista kohti oleva puoli oli loivasti vahvistettu savella ja turpeilla. Pitkin matkaa kohosivat hiukan vallia korkeammalla asuinhuoneiden, "kämppien", nurmipeitteiset katot. Ja etäämpää, noin kilometrin päästä, häämötti ryssäin varustus.

Kämpät oli rakennettu hirsistä, joita katolla oli kaksi tai kolmekin kerrosta päällekkäin, multaa ja savea välissä. Ne olivat ahtaita ja matalia ja meidän tullessamme kovin kurjassa kunnossa. Kun seinille ja katolle oli pantu paljon turpeita, oli ilma sisällä ummehtunutta ja kosteaa, ja kun sekä oven että ikkunan täytyi sopia samalle seinälle, ei valoa tullut riittävästi.

Se kämppä, jonne minä jouduin, oli siinä suhteessa poikkeusasemassa, että se sijaitsi noin 300 metriä varsinaisen suojavallin takana. Se oli suuri ja tilava, kuorimattomista koivuista kyhätty ja niin hatara, että päivä näkyi läpi seinäin, eikä katto pitänyt edes vettä. Minkäänlaista suojaa tykkitulta vastaan ei se tarjonnut, ja kun olin lukenut, kuinka vahvoja suojakammioita esim. Ranskan rintamalla oli rakennettu, tunsin aluksi melkoista pettymystä ja hämmästystä. Sisällä oli kenttäkamina ja ristikkojalkainen pieni pöytä. Vuoteena oli lava, joka saunan pattaan kaltaisena kiersi kämppää; sen päälle oli asetettu havuja tai höylänlastuja. Mutta näin kesä-asunnoksi se kyllä kelpasi; varsinkin sen edessä oleva veranta suurine pöytineen, valkoisine koivukaiteineen ja pyöreistä puista tehtyine penkkeineen oli sangen hauska ja kodikas.

Tähän majaan asettui meitä kaksi ryhmää johtajineen. Sen nimeksi pantiin Jukola, sillä yleisenä tapana on, että sotilaat kiinnittävät kämppiensä ovien yläpuolelle nimikilpiä, joissa on hyvinkin leppeitä sanoja, kuten "Huvila Rauha", "Lepola" j.n.e. Tietenkin ensinnä pidettiin kotitarkastus. Hyllyt, purtilot ja rasiat tutkittiin ja löysimmekin kelpo pussillisen kaakaojauhoja sekä marmelaadia, joka kohta pistettiin parempiin suihin. Sitten valmistettiin vuoteet; tornisterit pantiin päänaluisiksi ja havuille levitettiin ensin telttakankaat ja niiden päälle filtit.

Verannan vieressä, suolla, maata kelletti 15 cm. granaatti n.s. "blindgänger", laukeamaton, joka ties mistä syystä oli jäänyt räjähtämättä. Kun sitä paraikaa kaikella kunnioituksella ja arvonannolla tarkastelimme, löysi muudan pojista lompakon, joka, paitsi kirjeitä ja valokuvia, sisälsi kolmisenkymmentä markkaa rahaa. Mainitsen tämän vain siitä syystä, että kun hän vei lompakon hauptmannille, palautettavaksi oikealle omistajalleen, niin tämä ällistyi, tuli liikutetuksi, antoi nuorukaiselle kaksi markkaa ja kehuskeli tekoa upseeritovereilleen — joista muuan väitti rehellisyyden johtuneen tyhmyydestä.

Vihdoin oli mentävä etulinjaan. Täällä määrättiin kullekin ryhmälle ja kullekin miehelle oma paikkansa, johon hälyytyksen kuuluessa oli riennettävä. Kovin oli ensin outoa kohottaa päätään vallin reunan yli, huolimatta siitä, että ryssät olivat noin kilometrin päässä. Rintamain välissä, puolueettomalla alueella virtasi kiemurteleva, monihaarainen Misse-joki. Sorsat ääntelivät sen ruohistossa kaikessa rauhassa, viettävällä niityllä kasvoi paksu kylvöheinä ja pikkulinnut tirskuivat iloisina kuten ainakin. Ei kuulunut laukaustakaan, missään ei näkynyt vihollista, ainoastaan ryssien kämpät turvekattoineen kohousivat kuin pyöreät kummut vähäsen vallia ylemmäs, kuvastuen selkeinä taampana kasvavaa metsää vasten. Meille selitettiin asema. Äärimäisenä oikealla majaili ensimäinen, vasemmalla neljäs komppania. Suuri, yksinään jokirannassa kasvava petäjä oli komppaniamme alueen rajapyykki vasemmalla, oikealla oli muita merkkejä. Meitä vastapäätä, ryssäin puolella oli Olain kylä.

Vallitsi hiljaisuus. Sodasta emme vielä tienneet mitään, eikä uusi asemamme synnyttänyt meissä minkäänlaista levottomuutta. Paljoa enemmän ahdisti suon hikinen ilma, löyhkäävät höyryt ja inhoittava keltainen vesi, jota kiellettiin juomasta ilman keittämistä. Siellä täällä oli kuitenkin syviä kuoppia, joiden pohjalla musta suovesi kiilsi ja jotka kertoivat granaateista. Ja ennen pitkää saimme kyllä nähdä, kuinka nopeasti tällainen rauhaisa äänettömyys saattoi muuttua sodan hornamaiseksi pauhuksi. —

Lukuunottamatta niitä, jotka joutuivat vahtiin, oli vielä samana yönä muutamien ryhdyttävä töihin. Neljä tuntia irrotettiin suosta turpeita, kuljetettiin niitä "kottikärryillä" kämppien luo, josta ne sitten nakeltiin katolle vahvikkeeksi tai ladottiin seinien viereen. Etäämpänä jymähteli silloin tällöin tykki, mutta meidän kohdallamme vallitsi kesäyön tyyni rauha.

Vihdoin koitti kuitenkin levolle menon aika. Täysissä tamineissa, saappaat jalassa, vyö ympärillä, vaikka tosin avoimin soijin, ja kivääri, sotamiehen morsian, ulottuvilla, oli täällä käytävä vuoteelle. Outo ei tietenkään saanut unta silmiinsä, mutta ei täällä valvominen suinkaan ollut kiellettyä. Ellei jotakuta nukuttanut, niin sopi olla pystyssä, parin päivän päästä maistui se sitä paremmalta.

Vääntelehdin vuoteella uupuneena ja raukein jäsenin. Kului hetkiä. Taisi tulla turhia mietiskeltyä, muisteltua kaukaisia. Olin vaipumassa unenhorrokseen, kun heräsin outoon poltteeseen. Täi, hiljainen ja rauhallinen täi se oli, joka oli kömpinyt aterialleen maistamaan pohjolan vierasta poikaa. Aluksi tuotti se minulle inhonsekaista tuskaa, tämä pieni eläin, joka rintamalla-olijaa niin uskollisesti ja välttämättömästi seuraa. Sitten ummistin silmäni, tyyntyneenä hokien suomalaista sananpartta: täi miehessä, kirppu koirassa.

3.

HYÖKKÄYS.

Jo toinen päivä vaati uhrin: suomalainen Viljo Hyytinen ensimäisestä komppaniasta kaatui.

Oli ruuanhaku-aika. Rigalaiset patterit, jotka kyllä sijaitsivat kaukana — itse kaupunkiin oli kai noin kahden ja puolen peninkulman matka — singauttelivat joitakuita 21 sentimetrin granaattejaan kämppiämme kohti. Niiden tulon kuuli jo kaukaa, sillä ne putosivat korkealta. Ilma humisi kuin olisi juna kiitänyt etäällä, sitten kuului äkkinäinen hupsahdus, kun projektiili syöksyi suohon, sitten huumaava räjähdys, joka pani maan vapisemaan.

Täysinäinen astia kädessään palasi Hyytinen soppaa noutamasta, kun jälleen kuului lähestyvän hirviön tuttu humu.

— Maahan, Hyytinen, nyt tulee! kehoitti muuan sivummalla seisova ryhmänjohtaja, heittäytyen pitkäkseen.

Mutta H. ajatteli kai enemmän soppaansa, joka olisi saattanut kaatua ja jatkoi rauhallisena matkaansa. Jutkahti, räjähti, eikä aivan lähelläkään… H. vaipui tantereelle… Granaatin siru oli pyyhkäissyt pois toisen-olkapään.

— P—n ryssät, sammalsi hän vielä. Ja merkillistä, hän oli kaatunut niin, että soppa-astia yhä oli pystyssä. Sen huomattuaan kysyivät toverit, jotka tuota pikaa olivat kiiruhtaneet hänen ympärilleen.

— No, saiko Hyytinen soppaa?

Ei kysymyksessä ollut leikkiä, vaikka saattaa siltä kuulostaa. Pikemmin siinä piili kömpelö ja arkaileva myötätunnon ilmaus, kenties myöskin halu tietää, kykenikö haavoittunut enää puhumaan.

— No ei kun sai, kuului juro vastaus. Sitten H. nähtäväsi taintui.
Mutta vielä paareilla, kun häntä kannettiin pois, sammalsi hän:

— Pankaa se käsi paikoilleen.

Siellä hän nyt nukkuu vieraan nurmen alla, kuten moni muukin jääkäri, rinnallaan vaatimaton risti, joka pian on lahoava. Mutta vaikka hautakumpu unhoittuu ja aineelliset muistomerkit häviävät, niin nimi elää ja Suomen kansa ja ennenkaikkea jääkäritoverit toistavat ristin yksinkertaiset sanat:

"Hän kaatui isänmaansa puolesta."

* * * * *

Aivan ensimäisinä rintamalla-olomme päivinä sattui myöskin, että muuan saksalainen joukko-osasto teki hyökkäyksen jossakin kaukana meidän alueemme eteläpuolella. Pitääkseen varsinaisen ryntäyskohdan salassa, oli ylipäällystö antanut määräyksen, että kaikkialla, Riianlahteen saakka, tuli tykistön pommittaa venäläisiä asemia, jonka jälkeen jalkaväen oli avattava kiväärituli. Tämä kaikki selvisi meille vasta jälestäpäin; silloin komennettiin vain, että hätyytettäessä oli joka miehen viipymättä riennettävä paikalleen ja ammuttava 20-30 laukausta vihollista kohti.

Tykistö aloitti tulen ja meidät komennettiin aluksi vahvimpiin kämppiin, joista ei kukaan saanut poistua ennenkuin käskyn tultua. Oli omituista kuunnella, kuinka omat granaatit suhisivat kuin rajutuuli matalalta ylitsemme. Ensin kuului heikko lähtöpamaus, sitten huminaa, vähän ajan perästä kohosi valtava, tumma savupilvi vihollisen puolelta, sitä seurasi ankara räjähdys. Vaikka vaaraa ei tietenkään ollut, pyrki moni hiukan kumartamaan niskaansa, kun suhiseva pommi kiiti hipaisevan läheltä yli.

Jo alkoi tulla vastaan. Ulvoen ja vonkuen lentää huristivat vihollisen projektiilit, useimmat onneksi yli. Jännittyneinä me kuuntelimme tätä outoa leikkiä, tirkistellen ovenraosta, kuinka suomulta räiskyi sateena ympäri. Granaatin kappaleet hurisivat, shrapnellit pihisivät ja sylkivät kuuliaan kuin vihainen ilves.

Vihdoin kuului komento: paikoilleen. Nopeasti riensimme kämpistä vallin turviin edeltäkäsin määrättyihin asemiin, ja kun käsky tuli, alkoi joka mies ampua. Vihollista tosin ei ollut missään, sai vain umpimähkää tähdätä ryssän vallia kohti, mutta selvästi saattoi sentään huomata, kellä pyrki jänikset housuihin. Monta ei heitä ollut ja nekin harvat olivat etupäässä balttilaisia, mutta sitä hauskempaa oli heitä tarkata: he eivät uskaltaneet nostaa päätään riittävän korkealle, voidakseen kunnollisesti ampua, vaan tähtäsivät miltei suoraan taivasta kohti ja vetivät liipaisimesta silmät kyynyssä.

Oli varsin luonnollista, että saksalaiset uteliaina seurasivat, millä lailla napamaan miehet suhtautuivat tuleen. Useimmat Suomen pojat seisoivat laiskannäköisinä tähdäten perin tarkkaan, mutta tuskin viitsien suotta ammuskella, mieluummin he kurkistelivat vallin yli, minkä vaikutuksen granaattimme tekivät ryssän kämppiin. Kun joku vihollisen pommi lentää tupsahti liian lähelle, niin ei siinä hätäilty, eikä heittäydytty pitkäkseen, kuten saksalaisten omat aliupseerit tekivät. Yhtä hitaasti kuin muulloinkin kääntyi pää, samat levolliset silmät vilkaisivat vähän syrjään, nähdäkseen tulilinnun tuhotyöt. Luulen, että saksalaiset tämän jälkeen ja varsinkin myöhemmin oppivat pitämään hitauttamme ja luontaista tyyneyttämme kokonaan toisessa arvossa. Heille selvisi, että se oli jotakin, mitä ei ankarinkaan sotakuri voinut poistaa, mutta joka ei myöskään jättänyt meitä suurimmankaan vaaran hetkellä. Se oli meidän kansallishyveemme, jota he äkseeratessa sanoivat laiskuudeksi, tykkitulessa tyhmyydeksi, mutta jota he siitä huolimatta alkoivat ihmetellä ja kunnioittaa.

Ammuttuamme määrälaukaukset jäimme paikoillemme ällistelemään vihollisen meininkiä. Oma tykistömme lopetti tulensa ja vihdoin ryssäkin äkkäsi, ettei tässä tainnut ihmeitä ollakaan tulossa ja vaikeni sekin puolestaan. Vetäysimme kaikessa rauhassa kämppiimme kiihkeästi väitellen "taistelun" aikana sattuneista tapauksista. Toiset inttivät, että vihollinenkin oli ampunut kivääreillä, olivatpa useat muka kuulleet sen vihellyksen, jonka ohikiitävä luoti synnyttää, tai naksauksen, kun se oli sattunut seinään. Omasta puolestani en sitä usko. Luulen, että ryssät vain odottivat kunnes tulisimme näkyviin, sillä tietenkin he olettivat meidän hyökkäävän. He antoivat vain tykkiensä jyristä.

Sellainen oli ensimäinen "hyökkäyksemme". Mutta kaikesta huolimatta oli jo moni saanut tuntea kuoleman kammoa sydämessään, sillä pommeja oli satanut melko tiheään. Muiden muassa minunkin korvani ohi lensi aivan läheltä huriseva granaatin siru, paiskautuen syvälle kämpän seinään. Onnettomuuksia ei kuitenkaan sattunut.

Venäläisessä raportissa, jonka jälestäpäin saimme käsiimme, ilmoitettiin, että vihollinen oli mitä ankarimman tykkivalmistuksen jälkeen ryhtynyt suureen hyökkäykseen. Rajulla voimalla olivat saksalaiset syöksyneet haudoistaan, mutta hyvin tähdätty sulkutuli oli tuhonnut heidän ensimäiset rivinsä, pakoittaen loput raskain tappioin peräytymään.

4.

TYÖTÄ JA NÄLKÄÄ.

Sattui meidän komppaniamme osaksi joutua rintama-alueemme kurjimmalle paikalle.

Suo oli vetelää, miltei kokonaan keltavetisten lammikoiden peittämää; suuria puita ei ollut lainkaan, ainoastaan tiheää viidakkoa kasvoi kuivemmilla paikoilla.

Asunnot olivat niinikään perin kehnot ja heikot. Ainoastaan hauptmannin erikoiskämppä oli hiukan parempi; ja suomalaisten zugführerienkin majat olivat kenties kodikkaammat kuin meidän muiden kuolevaisten. — Näitä asuntoja me viipymättä ryhdyimme korjailemaan. Työtä tehtiin ankarasti nelituntisissa vuoroissa. Norjista koivunvesoista punottiin ensin kämppien ympärille korkea, häkkiä muistuttava aitaus, se täytettiin mullalla ja turpeilla, joita suurella vaivalla suosta kiskottiin, ja niin muodostui seinämille noin puolitoista metriä paksu maavalli, joka mitenkuten suojeli granaateilta. Katoille asetettiin hirsiä monta kerrosta, väliin ajettiin savea ja turpeita, sitten jälleen hirsiä, ja vihdoin peitettiin koko rakennus kauniisti nurmiturpeilla, jotka kätkivät sen vihollisen silmiltä. Juuri hirsien hankkiminen oli kaikista vaikeinta. Niitä noudettiin metsästä, noin parin kilometrin päästä ja kun siitä paikasta, mihin kenttärata loppui, oli etulinjaan ainakin kilometrin matka, kysyi suuria ponnistuksia, ennenkuin raskaat puut saatiin kantaen perille. Ei tosin ollut miesten puutetta, mutta kun pulikkapolku oli epätasaista, siirtyi hirren paino suurimmaksi osaksi sen olalle, joka sattui olemaan kohopaikalla ja oli rutistaa luut kasaan. Eikä siinä auttanut antaa perään, sillä silloin saattoi koko kantajajoukko horjahtaa kapealta tieltä suohon. Moni tässä raadannassa sairastuikin, sai poltteita sydänalaan, pistoa rintaan, yleensä vikoja, jotka kenties säilyvät ikuisena muistona.

Oli selvää, että työn ykstoikkoisuus meitä ikävystytti. Eikä siitä näyttänyt olevan vastaavaa hyötyäkään. Kämpät eivät kuitenkaan tulleet siihen kuntoon, että niissä olisi voinut olla turvassa granaateilta, mutta epämukaviksi asua ne kyllä kävivät. Sillä kun kosteat suoturpeet joutuivat katoilla kovan paineen alaisiksi, alkoi niistä tihkua vettä makuusijoille ja ilma sisällä kävi kosteaksi ja perin ummehtuneeksi, kun ei se enää päässyt seinien läpi vaihtumaan. Tämä kaikki aiheutti sen, että työtä tehtiin vastenmielisesti ja veltosti, kuten pakosta ainakin. — Sitäpaitsi, vaikka oli päivän raatanut, saattoi joutua vahtiin yöksi.

Kaiken lisäksi tuli vielä nälkä.

Jostakin tuntemattomasta syystä — ellei se ollut pelkkää leväperäisyyttä — oli muonavarain kuljetus rintamalle perin epäsäännöllistä, keskeytyen tuon tuostakin aivan kokonaan. Moneen päivään ei saatu leipää ja soppa oli vallan kauheata. Se oli jotakin suolaista lientä, jossa uiskenteli rasvanmuruja, muutamia vihreitä ruohonkorsia tai siekaleita, jotka saattoi arvata juurikasveista leikatuiksi. Pikemmin se muistutti astianpesuvettä kuin sotilaan päivälliskeittoa. Parissa viikossa komppania valahti laihaksi ja kalpeaksi. Miehet kulkivat alakuloisina, miltei hoippuen raskaassa työssään, silmissä tuo outo loiste, joka nälkäiselle on niin ominainen. Arvaa sen, miltä tuntui tällaisessa kunnossa kantaa hirsiä, varsinkin kun jo Tittelmündessä oli saatu kärsiä nälkää.

Koko kevätkesän oli ilmakin aivan surkea. Aina satoi. Ei ollut suinkaan mikään ilahuttava näky katsella nuorta suomalaista jääkärijoukkoa, joka kalpein kasvoin värjötteli suolla multaa kaivamassa, tai palasi uupuneena metsästä sateen likomäräksi pieksämänä. Mutta työtä vaadittiin paljon, ja kun huomattiin, että yhä täydellisempi velttous alkoi päästä vallalle, ruvettiin antamaan urakoita.

Herrat olivat turvautuneet ryypiskelyyn, kai ikäväänsä haihduttaakseen. Hyvä hauptmannimme, joka aina oli ystävällinen, ärhenteli humalapäissään kuin mieletön. Kerran hän ryhtyi syyttämään yövuorossa olevaa ryhmänjohtajaa — ehdotonta raittiusmiestä muuten — siitä, että tämä muka oli humalassa; toisen kerran kompuroi vääpeli etuvartioiden luo ja alkoi pähkiä revolverillaan umpimähkään, ollen vähällä surmata patrullimme.

Se oli synkkää aikaa, ja Jukolassa, kuten muuallakin, oli mieliala painuksissa. Kyllähän sitä laulettiin ja vitsailtiin kuten ennenkin, mutta kaikella oli pakotettu luonne ja nälkä kuulsi naurunkin takaa. Leipä maksoi 8-10 markkaan, milloin joku, ties kuinka, saksalaisilta tai rintaman takaa, oli saanut sen hankituksi. Ja hintaa arvostellessa täytyy ottaa huomioon, minkälaista huikeaa summaa 10 mk. meillä edusti. Tätä kallista leipää ei enää raskittu syödä semmoisenaan: siitä tehtiin jänkkiä. Vedessä kiehutettiin leivänmuruja ja suolaa, kunnes oli syntynyt eräänlainen velli. Ja tätä keittoa ei nälkäinenkään kovin paljon yhtäpäätä pistellyt. Toiset leikkelivät leipänsä ohuiksi siekaleiksi, jotka kamiinan päällä kuivasivat korpuiksi ja joita sitten teen tai kahvin kera varovasti nakertelivat. — Myöhemmin, rikkaampina aikoina, siveltiin näitä korppuja paistettaessa rasvaa niiden päälle, panipa joku marmelaadiakin lisäksi; silloin niistä syntyi herkkua, jota rauhan päivinäkin sopisi maistella.

Jukolaan, jonka sekä seinät että katto olivat perin hatarat, tihkui alinomaa vettä. Filtit kastuivat makuupaikoilla, mutta kun kämppä oli niin suuri ja sijaitsi varsinaisen etulinjan takana, ei sitä ennätetty korjata, rintavarustuksen luona näet oli tärkeämpää tehtävää. Milloin päivä pilkistihe harmaitten pilvien lomasta, levitettiin heti vaatteet kuivamaan verannalle, ja varsinkin aamuisin, jos sattui olemaan sees, tapahtui samaisella verannalla hyvin omalaatuinen toimitus. Toinen toisensa jälkeen kömpivät kämpän asukkaat ulos, riisuutuivat, sieppasivat kuin käskystä paidan päältään, istuivat kaiteelle ja alkoivat poimia jotakin, lintujen liverrellessä kevään autuudesta. Täi-apelli!

Muuten oli hiljaista. Silloin tällöin lentää pöllähti joku granaatti tai sähähtelevä shrapnelli työpaikallemme, kun ryssät olivat tähystystelineiltään meidät äkänneet. Toisinaan taas meidän tykistömme pommitteli ryssän kämppiä ilmaan. Mutta yleensä, pieniä patrullikahakoita lukuun ottamatta, ei sodasta suuria tiennyt, sama harmaus ja nälän painostava kiusa jatkui päivästä päivään.

Vihdoin alkoi syntyä napinaa. Monet söivät rautaisen annoksensa, huolimatta siitä, että se oli mitä ankarimmin kielletty. (Sivumennen mainiten tekevät sen useat saksalaiset sotilaat heti ruokavarat saatuaan.) Kun tämä tuli päällystön tietoon, herätti se tietysti yleistä paheksumista. Meitä soimattiin, viitattiin siihen, että historia oli aina kuvannut suomalaiset sitkeäksi ja perin kärsivälliseksi kansaksi, mutta nyt me muka kokonaan kumosimme tuon väitteen. Me olimme huonoja sotilaita, jotka pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa heti napisimme, emmekä kyenneet mitään kestämään. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tiedän varmaan, että olisimme saattaneet kärsiä paljon ankarampaakin puutetta, jos vain olisimme käsittäneet, mistä se johtui, miksi se oli välttämätöntä. Ei suomalainen soturi usko pelkkää sanaa, kuten saksalainen, sanoipa sen kuinka korkea herra tahansa; hänelle pitää selittää, sitten hän kyllä mukautuu vaikka mihin ja pystyy mukautumaan. Nytkin tiesimme olevamme vanhalla rintama-osalla, jonne tiet olivat kunnossa ja liikenneyhteys hyvin järjestetty. Muonankuljetus sinne oli varsin helppoa ja vaaratonta ja hätämme johtui — se oli ainakin meidän mielipiteemme - yksinomaan huolimattomuudesta. Ja juuri tämä meitä tuskastutti. Jos olisimme olleet esim. liikuntosodassa, niin olisi luullakseni jokainen nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa.

* * * * *

Sitten, yhtäkkiä olot huomattavasti paranivat.

Ensinnäkin avattiin kanttiini, rintamamyymälä, runsaine varastoineen. Sieltä sai ostaa jos jonkinlaista hyvää, keltä vain rahaa liikeni: oli häränkieltä, vasikanlihaa, sardiineja, sieniä, hedelmiä, suklaata, hunajaa, marmelaadia, keksejä, siirappikakkuja j.n.e. Kellä säästöjä vielä oli, pani ne nyt menemään. Varasto hävisi kuin kuumille kiville, ja liikkuipa missä tahansa, niin aina poikien suu kävi ja naama säteili.

Samaan aikaan järjestyi muonantuontikin. Leipää saatiin joka päivä ja annoksia lisättiin. Soppa parani huomattavasti. Ja kolmeksi päiväksi kerrallaan jaettiin vähän marmelaadia tai "schmalzia", eräänlaista rasvaa, joka korvasi voin. Toisinaan annettiin sokeriakin hiukan ja sitäpaitsi sikaari sekä kaksi paperossia päivää kohti.

Oli käynyt selville, että meille kuuluvia ruokavaroja oli hävitetty, jopa suorastaan varastettu ja myötykin. Päämestari sai siitä ansaitun rangaistuksensa, joutuen tiilinpäitä lukemaan. Ja, mikä onnellisempaa, keittiöön, joka kokonaan oli saksalaisten aliupseerien hallussa, saatiin nyt lähettää suomalainen peräänkatsoja valvomaan ruuanlaittoa.

Kelpasi taas elellä. Rautaisten annosten syönti oli kyllä eräänlaisena tahrapilkkuna maineemme kirkkaassa kilvessä. Mutta sekin alkoi jo unohtua ja oli kai korkeudessa tullut ymmärretyksi, koska minkäänlaisiin rankaisutoimenpiteisiin ei ryhdytty — kunnes yhtäkkiä uusi suru, uusi masentava häpeä painoi päät alas: jääkärit Vickström ja Tuominen karkasivat, hiipivät ryssän puolelle. En tahdo yksityiskohtaisesti kertoa näiden petturien teosta. Riittää, kun mainitsen, että se löi meidät maahan kuin ruttotauti. Synkeinä me uumoilimme toisiamme, mielessä salainen epäilys. Mistä enää voi tietää, kuka oli kavaltaja, santarmikätyri? Olitko sinä sellainen, tai sinä? Epäluulo myrkytti oivallisen toverihenkemme, sillä me aavistimme, etteivät nämä kaksi olleet ainoita. Mustia miehiä, ryssien rahoilla palkatuita, saattoi vilistä joukossamme. —

Ja juhannus oli juuri ovella.

5.

RUMPUTULESSA.

Oli leppeä, ihana ilta; ja juhannus.

Palasin juuri työmaalta ylioppilas M:n kanssa — häntä sanottiin tavallisesti Tekijä-Eekaksi [myöhemmin kaatunut Suomen vapaustaistelussa. Tekijän huom.], ehkei vähimmin loistavan kortinpeluu-taitonsa vuoksi — vilkkaasti jutellen kotimaasta. Muistelimme ihania kotoisia juhannusöitä, kokkoja, tervatynnyreitä, haitarin säveliä lahdelmilta, lehtimajoja, niin, kaikkea, kun kuulin zugführer H:n huutavan nimeäni. Riensin hänen luokseen jääden asennossa odottamaan.

— Te menette suutariin viemään joukkueen rikkinäiset saappaat korjattaviksi. Ne on koottu Jukolan verannalle. Valmiiksi paikatut tuotte tullessanne.

— Kuten käskette, herra zugführer.

Haukattuamme palan leipää ja tietenkin ensin korteilla katsottuamme, kuka saappaat kantaisi, lähdimme matkalle, taakka minun olkapäälläni. Kun suutari asui rintaman takana, samassa paikassa, missä keittiömiehet ja vääpelikin, kertyi taivalta noin kolmisen kilometriä. Tie kulki aluksi kenttärataa pitkin, ohi kanttiinin, ja painui sitten miltei rintaman suuntaisena komeaan hongikkoon.

Suutari, saksalainen jätkä, lihava ja pyöreänaamainen, oli laiskin nahjus, minkä ikinä olen tavannut. Tyhmässä ylpeydessään piti hän itseäänkin osallisena niihin loistaviin voittoihin, joita Saksa oli saavuttanut, "sotilasura" oli noussut hänelle päähän eikä hänen pöyhkeilyllään ollut rajoja. Meitä suomalaisia hän syvästi halveksi, pitäen meitä raakalaisina ja muunmuassa väittäen, että hauptzugführer J:n sivistystaso tuskin kohosi yhtä korkealle kuin hänen, piki-oravan. — Tietenkään ei hän ollut paikannut saappaita, vaikka ne olivat maanneet täällä jo pari viikkoa, ja pahantuulisena heitti hän huolimattomasti nurkkaan sen kimpun, jonka nyt toimme. Kun tiukkasin, milloin entiset tulevat valmiiksi, vastasi hän yli olan:

— Lass mal sehen. (Saa nyt nähdä).

Selitin kuitenkin jyrkästi, että olin lähetetty tänne niitä noutamaan ja että minun oli vietävä herra zugführerille täsmällinen vastaus.

— Vai niin. Zugführer, herra zugführer kysyy, vastasi hän ivallisesti.

— Herra zugführer käskee! tiuskasin suuttuneena.

— No. Joskus perjantaina, ehkä.

— Minä perjantaina? Tulevanako vai vasta vuoden päästä?

Suutari sytytti rauhallisesti savukkeen.

— Teillähän on riittävästi aikaa juosta katsomassa minä perjantaina ne ovat valmiit, kuului hävytön vastaus.

Vai niin, ajattelin, herra piki-orava pöyhkeilee. Katsotaanpas, mitä vääpeli arvelee hänen ahkeruudestaan.

Vääpeli Steinmüller istui asuntonsa edessä puistikossa tyytyväisen ja velton näköisenä, sikari lerpallaan olevien huulten välissä, jotakin sanomalehteä lukien. Pöydällä hänen vieressään oli tarjotin teelaseineen, sokeri-astioineen, kekseineen, marmelaadineen. Oh, oh, olipa sillä pojalla päivät! Pienessä tuulessa näkyi olevan, koska kasvot niin punertivat, tämä arvoisa herra, joka ensimäisenä oli saanut rautaristin, mutta joka kuitenkaan ei käynyt kuin kerran kymmenessä päivässä rintamalla maksamassa meille tiliä, ja muulloin pysyttelihe visusti suojaisessa asunnossaan. Armollisesti käänsi hän päätään meihin päin ja kysäisi unisesti lehtensä takaa.

— Nu?

Selitin, että miesten on pakko rämpiä nauhakengät jaloissa suolla, kun saappaat viipyvät viikkokausia suutarissa, joka ei tee niille mitään. Joukkueen työkyky kärsi sellaisesta huolimattomuudesta.

Vääpeli muutti sikarin toisesta suupielestä toiseen ja vastasi:

— Wenn die Stiefel nicht fertig sind, so sind sie nicht fertig. Weg!
(Kun eivät saappaat ole valmiit, niin ne eivät ole valmiit. Tiehenne!)

Mutta annapas, että olisi suomalainen mies ollut suutarina, kyllä olisi silloin noussut eri mökä mökissä.

* * * * *

Tekijä-Eeka oli siksi hyvällä tuulella, että paluumatka, jonka varsin äreänä alotin, ennen pitkää kääntyi sangen rattoisaksi. Ja mitäpäs sitä turhista innostua, velvollisuutensa täyttänyt sotilas. Paras olla vain vapaana, ihanan illan lumoissa… Kahden iloluontoisen nuorenmiehen laulupa alkoi komeasti kajahdella metsässä.

Mutta se katkesi äkkiä, ankaraan, tiuhaan tykinjyskeeseen. Kun emme olleet milloinkaan kuulleet läheltä kanuunalla ammuttavan, luulimme aluksi, että oma tykistö, joka sijaitsi aivan vieressämme tien varrella, metsän suojaan kätkettynä, oli avannut tulen. Mutta ei. Erotimmehan selvästi granaattien räjähdykset, shrapnellien sähinän, ja ennen pitkää alkoi niitä sataa lähettyvillekin. Ne vonkuivat ja ulvoivat mennessään, taittoivat puita, joiden latvat rymisten putosivat maahan, nakkelivat niitä korkealle kuin tikkuja ja kylvivät yltympäri kaarnaa ja oksanpalasia. Hurisevat sirpaleet iskivät hongan kylkeen kuin kiukkuinen karhu kämmenillään ja suuret Riigan patterien projektiilit humisivat kuin koski.

Tietysti se veti naamataulut vähän totisiksi ja pani kiiruhtamaan askeleita. Vinhaa vauhtia riensi luutnantti Haase vastaamme, arvatenkin matkalla hauptmanni Knahtsin luo, jonka johdon alaisena pataljoona nyt toimi, majurin ollessa asiamatkoilla. Tästä päättelimme, että jotakin tärkeätä oli tekeillä.

Yhä kiihtyi ammunta. Bum-bum-bum-bum! Laukaukset seurasivat niin nopeasti toisiaan, että niitä tuskin erotti; kaikki sulautui yhtenäiseksi, helvetilliseksi jylinäksi. Ja joka haaralla räiski, hurisi ja ulvoi. Tämä oli nyt siis rumputulta, josta sanomalehdissä aina hälistiin… Arvatenkin oli ryssillä hyökkäys mielessä ja me poloiset olimme täällä kaukana, päälle päätteeksi aseettomina.

Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä kenttärata alkoi, oli kolmannen komppanian keittiö. Sen luona tapasimme erään ryhmänjohtajan, joka vastikään oli tullut rintamalta käsin ja hengähti helpoituksesta päästyään tähän suojaiseen paikkaan.

— Älkää hyvät miehet yrittäkö edemmäs, puhui hän hikeä pyyhkien, ei siellä nyt elä ihminen kulkea.

Selvästi saattoi huomata, että hän oli kiihoittunut, kuten luonnollista, mutta kieltämättä oli hänen varoituksessaan punnitsemisen aihetta. Meillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista lupaa jäädä tänne etulinjan taakse majailemaan. Tietenkin komppania oli nyt hälyytetty ja odotteli kiväärit valmiina vihollista. Millä tavoin me olisimme voineet puolustautua sitten jäjestäpäin, hiipiessämme toverien joukkoon kuin ainakin perunakuopassa piileskelleet? Meille naurettaisiin ja meitä voitaisiin sen lisäksi rangaista. — Tämän sanoimme ryhmänjohtajalle ja lähdimme vilkkaasti liikkeelle.

— Jumala kanssanne, kuului takaamme vakavasti.

Rivakoin askelin teimme taivalta. Jo saavutimme kenttäradan, mutta sen lähettyville pommeja vasta oikein satoikin. Nähtävästi koettivat ryssät saada rikki tätä meille niin tärkeätä tietä ja suuntasivat siihen suuren osan tykeistään. Eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle putoili granaatteja, mutta ei vain kohdalle. Niskamme painui väkisinkin kyyryyn ja vaikka ilma oli viileä, tuli meidän tavattomasti hiki, ikäänkuin olisimme juosseet. Jonkun kerran täytyi meidän heittäytyä radalle pitkäkseen, kun riigalaisia hirviöitä tulla humahti aivan viereen.

Radan puolessa välissä tuli vastaamme neljä pionieriä, likomärkinä ja kiihdyksissä.

— Kääntykää, kääntykää hyvät veljet. Siellä tulee loppu eteenne, sanoivat he.

He olivat olleet metsässä töissä, kun leikki alkoi. Lähempänä etulinjaa väittivät he satavan pommeja vieläkin tiuhempaan ja kertoivat kuin ihmeen kautta pelastuneensa ehjin nahoin tänne asti. Ymmärsimme, millä tavoin he olivat kastuneet. Radan kummallakin puolin kulki nimittäin syvä ojat, jotka olivat vettä täynnä ja kun räjähtäviä granaatteja oli täytynyt väistää, ei auttanut muu kuin painua arvelematta ojaan.

Epäröimme, katsahdimme ehkä toisiimme, mutta emme enää toisiltammekaan kehdanneet kääntyä ympäri. Ja olihan meidän velvollisuutemme palata komppaniaan. Akka tieltä kääntyköhön, sanoivat vanhat suomalaiset ja heidän periaatettaan seuraten tuumailimme mekin yksikantaan:

— Kyllä meidän vaan on mentävä.

— Herran haltuun sitten, kuului jälleen tyyni hyvästijättö.

Ja totta olivat pojat kyllä puhuneet. Sillä mitä lähemmäs etulinjaa tultiin, sitä rankemmaksi kävi pommisade. Tuontuostakin täytyi meidän heittäytyä maahan, mutta pidimme ikäänkuin kunnianasiana olla sukeltamatta ojaan. Tekijä-Eeka nauroi pahaa, omituista, hermostunutta naurua, josta luonnollisuus oli kaukana, eikä hän, vanha hoidon pelaaja, malttanut olla huomauttamatta.

— Tämä on ihan kuin kaheksaantoista vielä heivaisi.

Minä taas puolestani kieltelin häntä liikaa kiiruhtamasta, selittäen, ettei sitä voinut tietää, milloin juoksisi päänsä suoraan pahki pommiin, joka muuten olisi saattanut lentää ohi.

Kanttiinin ovet olivat selkoselällään. Vääpeli Freude, joka sitä hoiteli (hän oli tullut ensimäiseen komppaniaan siirretyn Höfelmeyerin tilalle), oli nähtävästi rientänyt lauhkeampiin ilmanaloihin, muistamatta sulkea herkkujaan lukkojen taa, vaikka hän tavallisesti kylläkin oli varuillaan meidän suhteemme. Mutta ei ollut meilläkään halua poiketa sisälle, eteenpäin vain teki mieli. Joistakuista paikoin oli rata särkynyt ja shrapnellin luotien jälkiä näkyi kaikkialla. Jukola tuntui olevan ihan pommituksen keskipisteenä ja olimme aivan varmoja, ettei siitä enää ollut jälkeäkään jäljellä. Mutta kun vihdoinkin, hirveän shrapnellisateen läpi pääsimme ehjin nahoin rakkaaseen kämppäämme, jonne meidän välttämättä piti mennä noutamaan kiväärit, huomasimme suureksi iloksemme, että se oli aivan eheänä kaikessa vaatimattomuudessaan. Sisällä oli kyllä sekamelskaa, penkit nurin, patruunalaatikoita huiskin haiskin, mikä todisti toverien lähtökiireen, mutta mitään vahinkoa ei ollut tullut. Pistimme tupakaksi — muistan, kuinka ahnaasti kiskoimme sauhuja, hien valuessa virtanaan — sitten sieppasimme kiväärimme ja ryntäsimme ulos. Oli nimittäin vielä syöstävä granaattikuuron läpi etulinjaan.

Pojat olivat tietenkin kämpissä, mutta niiden edustalla käveli zugführer H. levollisena tarkastellen, mitä ulkona tapahtui. Varsin pitkään katseli hän tuloamme. Pysähdyimme asentoon hänen eteensä ja minä ilmoitin niin tyynesti kuin suinkin osasin:

— Saappaat eivät vielä olleet valmiit, herra zugführer.

Hetken aikaa tuijotti hän meihin ihmeissään, näytti vihdoin muistavan, naurahti, löi kädellä olalle ja sanoi:

— Vai niin. Sieltäkö nyt tulette? Menkää sisään lepäämään.

Kun avasimme edessämme olevan kämpän oven, oli siellä miestä kuin helluntain epistolassa ja sauhua niin, ettei tahtonut kämmentään nähdä. Ja Eetu [kaatunut Suomen vapaustaistelussa. Tekijän huom.] verraton filosoofimme, veti pehmeällä, miellyttävällä äänellään ja aivan omalaatuisella taidollaan sydämensä pohjasta ja toisten hartaina kuunnellessa:

Herra Petteri istui kamarissaan ja peilaili hiuksiaan; kysyi vanhalta elatusmuoriltaan: "minkä kuoleman minä saan?"

* * * * *

Tätä kiivasta tulta kesti noin tunnin ajan. Sitten syntyi täydellinen hiljaisuus ja kesäyön tyyni rauha lepäsi yli rintaman. Mitään hyökkäystä ei tullut, vaikka sitä turhaan odotimme.

Ilmeisesti oli koko pommitus johtunut Tuomisen ja Vickströmin ylimenosta. Kun ryssät olivat saaneet tietää, keitä heillä oli vastassaan, ja sen lisäksi nyt tarkasti tunsivat asemamme, olivat he todennäköisesti päättäneet kostaa. Mutta huonosti heitä onnesti. Sillä vaikka ammunta oli niin kiihkeää, etteivät Ranskan rintamallakaan olleet upseerit omien sanojensa mukaan olleet mokomaa leikkiä kokeneet, ei se aiheuttanut juuri minkäänlaista vahinkoa. Kukaan ei kuollut, ainoastaan pari miestä haavoittui.

Jukolan sakki oli tässä rytäkässä ollut erikoisen lujilla. Sillä paitsi meitä kahta, jotka koko ajan olimme taivaltaneet pommisateessa, oli toistenkin täytynyt juosta läpi granaattitulen etulinjasta Jukolaan ja sitten takaisin. Ammunnan alkaessa olivat he nimittäin olleet rintamavarustuksen luona työssä ja kun komppania hätyytettiin oli kiväärit pitänyt noutaa. — Nyt palattiin iloisina ja remuten takaisin kämppään, ainoastaan kaksinkertainen vartio oli jätetty pitämään silmällä ryssien mahdollisia aikeita. —

Juhannuksen kesäinen lumous vallitsi kaikkialla. Ei enää pauketta, ei minkäänkaltaista melua. Yön valkeassa hohteessa vaelteli patrullimme Misse-joen rantaa. Ja silloin, yön pyhässä hiljaisuudessa, kuului vihollisen puolelta teatralisen kolkko ääni:

— Maanne ei tule koskaan vapaaksi, kavaltajat.

6.

YÖ-PATRULLI.

Edelläkerrottu pommitus tuotti ensimäisen rautaristin suomalaiselle. Ryhmänjohtaja W. ensimäisestä komppaniasta, joka oli granaatin sytyttämästä kämpästä saanut pelastetuksi kiikarin ja erinäisiä muita tavaroita, palkittiin toisen luokan rautaristillä. Mutta varsin pian alkoi niitä ilmestyä yhä useamman rintaan, etenkin sinä aikana, jolloin lähettyvillä, hiukan meistä oikealla, oli käynnissä suuret Eckau-Keckaun taistelut ja jolloin pataljoona kunnostautui tekemällä ansiokkaita tiedusteluretkiä.

Yhtämittaista tykinjylinää kesti vuorokaudet umpeen, mutta meidän kohdallamme oli hiljaista. Toisinaan kantausi korviin konekiväärien rätinä ja jalkaväen kiihkeä ammunta. Oma patterimme oli viety taisteluun, jossa se niittikin kunniaa ja mainetta, saaden armeijan päällystöltä ensin suullisen ja sitten kirjallisen kiitoslausunnon kunnostautumisestaan sekä lukuisia rautaristejä. Viestit tiesivät kertoa, että tuhansittain ryssiä oli ammuttu kasoihin piikkilanka-aitojen eteen, mutta meille ilmaisi vain alituinen jylinä ja pyrstötähtien kaltaisina lentelevät valopommit taistelun käynnin.