Alueellamme vallitseva hiljaisuus oli kuitenkin siksi outoa, että arveltiin ryssillä olevan jotakin erikoista tekeillä, ja pataljoona sai määräyksen lähettää tiedustelijoita niin lähelle ryssän varustuksia kuin mahdollista, ottamaan selvää heidän aikeistaan.

* * * * *

Seisoimme valmiina lähtöpaikalla, rintamavarustuksessa olevan aukon kohdalla. Meitä oli kuusi, seitsemäntenä päällikkömme, ryhmänjohtaja T.; kaikilla oli mahdollisimman vähän vaatteita, nauhakengät jaloissa ja käsigranaatit vyöllä. Päällikkö antoi erikoisia määräyksiä ja ohjeita, selitteli retken tarkoitusta, ja sitten matkaan.

Sivuutimme omat vartiot, kapeaa, mutkikasta tietä pitkin puikkelehdimme läpi piikkilanka-esteiden ja tulimme suurelle, viettävälle pellolle, joka kasvoi sankkaa, korkeata kylvöheinää. Alempana loisti monijakoisen Missen läheisin haara valkeana kuin himmennetty hopea. Oli valoisaa, tyyntä, rauhallista. Mistään ei kuulunut laukausta, missään ei näkynyt ihmisolentoa. Ruisrääkkä vain äänteli lähellämme, ja alhaalla virrassa, jonka yllä keveä utuharso keinui, puheli sorsa poikasilleen. Jossakin hyvin korkealla surisi lentokone, mutta ei se sattunut silmään. — Suuri petäjä, komppanian alueen rajapyykki, näytti vaipuneen kesä-öiseen uneen, kenties se haaveili menneistä ajoista, jolloin niiden raunioiden paikalla, joiden ääressä se seisoi, kohosi komea talo iloisine ihmisineen, lapsineen, jotka olivat leikkineet mäntyvanhuksen juurella, eläimineen, joille se oli tarjonnut siimestään. Nyt naukui villiintynyt kissa sortuneen muurin huipulla, tai puikkelehti liukas kärppä kivijalan aukoissa…

Kiilan muotoon järjestyneinä hiivimme hiljaa jokirantaan. Katselimme, kuuntelimme… Ei missään ääntä, liikettä. Vain sääskien yninä kiusasi korvia. Niitä oli myriaadittain, läpi verkonkin ne tunkeusivat kasvoihin, niin että joka hetki sai pyyhkiä niitä kädellään pois kuin rahnaa; ennen pitkää iho paisui ja oli kauttaaltaan täynnä punertavia paukoja…

Ensimäinen Missen haarajoki ei ollut syvä, vesi ei noussut kainaloihinkaan. Kahlasimme sen yli ja vaelsimme hiljaa eteenpäin tuuhean kaislikon suojassa. Niin tultiin varsinaisen pää-uoman rannalle, missä jälleen makasimme tarkasti tähystellen. Mieltä alkoi jännittää, sillä kauempana ei oltu koskaan käyty.

Jo laskeutui johtaja äyräältä veteen ja alkoi uida. Vuolas virta vei häntä pitkän matkan mukanaan, vaikka joki oli tuskin kymmentä metriä leveämpi. Kun hän oli onnellisesti päässyt yli, seurasimme me toiset vuoron perään. Vesi oli kylmähköä, eikä kivääri selässä ollut erittäin mukava uida, mutta eihän matkakaan ollut pitkä.

Ryömittyämme varovaisesti pienelle ylänteelle, kuuntelimme ja katselimme jälleen. Missään ei näkynyt ryssiä eikä heidän patrulliaan. Mitä se merkitsi, mitä oli heillä mielessä? Tämä outo hiljaisuus alkoi painostaa. Olivatko he huomanneet meidät ja väijyivät jossakin piilossa, tai hiipivätkö katkaisemaan paluutien?

Yhtäkkiä leiskahtaa oikealta metsän takaa kuin kymmenittäin suuria salamia tai kuin valtavan tulipalon loimut. Sitten kuuluu sarja kumeita räjähdyksiä, ei, mörähdyksiä ne olivat, kuin olisivat tuhannet pedot syöksyneet saaliinsa kimppuun: ryssäin patterit avasivat kaikki yhtaikaa tulen. Samassa tuokiossa alkoivat valopommit singota korkeissa kaarissa ilmaan. Kuin outo, huikaiseva tähtisade ne nousivat ja putosivat. Meidänkin kohdallamme sijaitsevat vihollisen tykit ampuivat viistoon, samaa maalia kohti kuin toisetkin. Sitten rupesivat kuularuiskut rätisemään: Eckau-Keckaun taistelu oli jälleen käynnissä.

Hiivimme yhä eteenpäin. Sivuutimme suojuksen, jossa ryssän etumaisin vartio tavallisesti seisoi; paikka oli tyhjä. Tuli toisen vartion rintasuojus; sielläkään ei ketään. Merkillistä.

Ääntä, vihdoinkin… kuin veden solinaa. Makasimme liikkumattomina, päät painettuina nurmikkoon ja katse jännittyneenä. Ei mitään. Luultavasti se oli vain sorsa, joka hyönteistä tavoittaessaan oli syöksähtänyt vähän ylös vedestä ja nyt ui kahisevassa kaislikossa.

Taas eteenpäin hiljaa ryömien. Oli enää tuskin sataa metriä ryssän valliin, mutta muuan Missen haarajoki katkaisi meiltä jälleen tien. Makasimme liikkumattomina, silloin tällöin vain pyyhkien sääskiä kasvoiltamme, jotka olivat miltei tunnottomiksi turtuneet. Näytti siltä kuin olisi jostakin edessämme olevasta kämpästä noussut ohut sauhu tyyneen ilmaan. Tykkien jylinä alkoi hiljentyä. Kuului selvästi kopina, kun vihollisen puoleisilla puolapuukäytävillä kuljettiin; montaa miestä ei siellä liikkunut… Jossakin kai veistettiin, koska erottausi kirveen kalke ja lastun risahdus, kun se irtautui… Hiljaisia, matalia ääniä… Sitten alkoi joku pehmeästi ja hentomielisesti laulaa venäjäksi: äiti, äiti älä soimaa j.n.e., tuota kaihomielistä venäläistä laulua…

Kuinka oli mahdollista, että tällaisena hetkenä, jolloin yön loihtuisa tenho oli kuin saduksi muuttanut kaiken, jolloin luonto oli vaieten pysähtynyt ihmettelemään omaa kauneuttaan, ihmiset hiipivät ja vaanivat tappaakseen toisiaan?…

Muuan joukosta tuijotteli hajamielisenä eteensä. Hän oli ihmeen levollinen. Vaikka hän selvästi tajusi aseman vaaranalaisuuden, ei hän tuntenut edes jännitystä. Oliko tämä nyt rohkeutta, urhoollisuutta?… Urhoollisuus, mitä se oli?… Sitten hän muisti tuhlattua elämäänsä… Nuoren tytön kuva hiipi hänen mieleensä. Ehkä hän oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle päästäkseen irti velvoittavista suhteista, entisyydestä, kun ei enää ollut muuta mahdollisuutta. Voiko sellainen mies, jolla ei ollut mitään menettämistä, sanoa rohkeuttaan urhoollisuudeksi? Eikö hänelle paikalleen sattunut luoti ollut vain vapahdus? Ei, urhoollisuus oli sitä, että jalo ja kunnollinen henkilö pani alttiiksi tehdyn työnsä, saavutetun asemansa, koko elämänsä isänmaan eteen. Vain sellainen oli oikeutettu iloitsemaan rohkeudestaan… Lopputulos pisti kipeästi, melkein kadehtien hän vilkaisi tovereitaan. Heidän oli toista, heillä oli työ takana, tulevaisuus edessä; sen he uhrasivat maalleen… Isänmaalleen, joka menehtyi sisäisiin riitoihinsa, jossa rehoittivat laiskuus, omanvoitonpyynti, paheet, joka rahakirstujensa takaa ruikutti köyhyyttään, joka herkkupöytiensä ääressä valitteli nälkää ja karua luontoaan, jossa monet, sortajiaan silitellen, leimasivat parhaat poikansa kavaltajiksi. Ansaitsiko, ansaitsiko… oliko se kypsä?… Pois, pois sellaiset ajatukset. Kaikista huolimatta oli se maailman paras maa, jonka edestä ei mikään ollut liikaa…

Yhä makasimme samassa paikassa. Alkoi viluttaa. Kun vähänkin liikahti, pani märkien, kylmentyneiden vaatteiden kosketus väreitä kulkemaan läpi ruumiin. Kädet kävivät jäykiksi ja sinertäviksi ja hampaat hakkasivat kaalia. Mielellään olisi sytyttänyt paperossin sekä itselleen nautinnoksi että sääskille kiusaksi, mutta se ei tietenkään saattanut tulla kysymykseen.

Hiivin vihdoin johtajan luo kysymään, emmekö jo lähde eteenpäin. Hän makasi miltei käppyrässä, ankaran suonenvedon kouristaessa hänen jäseniään, eikä sanonut voivansa enää kauemmas tulla. Ja johan olimmekin riittävän hyvin täyttäneet sen määräyksen, mikä meille oli annettu: saaneet selville, ettei ryssiä ollut kohdallamme paljon ja ettei heillä todennäköisesti ollut mitään pahoja aikeita.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi vilu vaivata. Vihdoin vaaleni aamu ja me lähdimme tekemään paluuta. Yhtä onnellisesti, ketään kohtaamatta selviydyimme jälleen. Ja niin oli päättynyt tämä märkä retki, joka olisi aivan yhtä hyvin saattanut olla viimeisemme, kuin se nyt muistutti romantista samoilua ihanassa yössä.

Päästyämme "kotiin" saimme harvinaisen vastaanoton: zugführer H. antoi joka miehelle kelpo moukun rommia. Sitten kiiruhdimme kämppiimme, riisuimme märät vaatteet ja ilki-alastomina heittäysimme levolle, arvatenkin suureksi tyydytykseksi niille vuoteittemme hiljaisille tovereille, jotka näin kauan olivat saaneet odottaa illallistaan.

* * * * *

Tietenkään eivät kaikki tiedusteluretket olleet yhtä rauhallisia. Toisinaan ampua räiskyteltiin aika tavalla. Milloin keikahti ryssä, milloin suomalainen sai maistaa kuulasta. Mutta yleensä oli tiedustelu edelläkerrotun kaltaista vaeltamista aavalla pellolla, kesäyön selkeässä valossa.

Patrullimme tuotti komppanialle ensimäisen rautaristin joka annettiin johtajallemme, ryhmäpäällikkö T:lle.

7.

PUNATAUDISSA.

Kun heinäkuun poudat vihdoinkin alkoivat, kuivui suo nopeasti. Pukkien varassa lepäävät puolapuukäytävät jäivät korkealle yli vedenpinnan. Sinne tänne ilmaantui miltei kuivia maa-alueita ja muutamilla mättäillä punersi iloksemme jokunen mansikkakin.

Mutta samalla alkoi suo tavattomasti haista. Vesi lätäköissä ja kuopissa muuttui keltaiseksi ja ikäänkuin paksummaksi. Siinä vilisi kaikenkaltaisia eläimiä ja sen pinnalla kiilsi jonkinlainen rasvakerros. Multaa kaivaessamme olimme suosta löytäneet pari puolimätää ruumista ja sekin herätti monenmoisia epäilyjä.

Taudit alkoivat raivota. Lukuunottamatta syyhyä, joka jo ennemmin oli useita kiusannut, saivat monet kummallisia ihottumia ja rupia ruumiiseensa. Muutamia sairastui keuhkotautiin, mutta yleisin kaikista oli punatauti.

* * * * *

Muistan erikoisen hyvin, kuinka kävin noutamassa sen päivällisen, jota en enää saanut syödyksi. Ruokatynnyri, jolla joukkueen soppa-osa kannettiin kenttäradan päästä, oli vastikään tuotu jakopaikalle. Pojat seisoivat pitkässä rivissä keitto-astiat käsissä ja päivystäjä jakoi hiki hatussa. Kai ryssät näkivät meidät, koska pari shrapnellia tulla sähähti aivan lähettyville. Sattui siinä hauptmanni juuri kulkemaan ohitsemme. Hän komensi pojat nopeasti kämppiin, ja taas tulla suhahti pommi. Mutta ihme ja kumma. Joukko seisoi järkähtämättä ikäänkuin hiukan ihmetellen ja aprikoiden, jotta kaiketi tässä olisi päällikköä toteltava, mutta pitäisi se soppakin saada. Vasta toisella komennolla pöllähti parvi vähän hajalleen — eivät kuitenkaan ne, jotka seisoivat lähinnä tynnöriä.

Niin, sitä oli nälkä. Ei voi väittää, ettemme rintamalla saaneet ruokaa riittämään asti, milloin olot olivat säännölliset. Olipa sitä jäämäänkin. Mutta sittenkin, vaikka oli syönyt kyllikseen ryynisoppaa, jossa oli sitkeitä lihanpalasia seassa, tai hedelmäkeittoa, jossa vilisi matoja, kun vain ajatteli kotia, vaikkapa maalaistorpan yksinkertaista läskipannua ja perunakuppia asiaankuuluvine piimätuoppineen, niin vesi herahti kielelle syömästä päästyäkin. Täytyy ymmärtää, mitä tällainen hivuttava nälkä oli. Se ei ollut suinkaan samaa, kuin parin kolmen päivän ravinnotta oleminen, sillä nythän tunsi kylläinen mies nälkää ja sen laatu oli paljoa tuskallisempaa. —

Tapahtui vielä muutakin samalla kertaa. Muuan saksalainen luutnantti otti maasta shrapnellin kuoren, piti sitä korkealla ilmassa ja huusi:

— Tämä on Helsingin tuotteita pojat! En tiedä, tokko sitä toiset huomasivatkaan, heillähän oli soppansa, mutta minä, joka en voinut syödä, mietiskelin asiaa pitkän aikaa. Vai niin. Kotimaassa meille valmistettiin kuolemaa. Kyllähän sen ymmärsi, pakko oli pakkoa, mutta sittenkin tuntui pahalta…

Iltapäivällä yritin vielä olla työssä, mutta kovin olin haluton ja voimaton. Päätä pakotti vihlauksittain ja kovemmin ponnistaessa ruumis vapisi. Kun vihdoin päästiin kämppään, paneusin levolle ja vaivuin miltei heti rauhattomaan uneen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin heräsin niin tuskalliseen vatsanpeitteeseen, että olin ääneen valittaa. Vääntelehdin vuoteessa, juoksin ulkona ja kun osasin ottaa sopivan kokoonkäpristyneen asennon, hellitti tuska hetkiseksi. Mutta juuri kun olin uudelleen nukkua, alkoi sama leikki jälleen.

Asetuin verannan penkille, polvet vedettyinä leuan alle, kädet ristissä säärien ympäri ja filtti harteilla. Siinä oli minun hyvä olla. —

Kesäyö, sama lämmin, hiljainen, itsestään loistava kuin kotona, kaukaisessa pohjolassa. Eikä kuitenkaan niin ihmeellinen, valkea ja puhdas kuin siellä. Suon usvat keinuivat rauhattomina kuin noidan huntu; paikoittain ne peittivät koivuviidakon loihdullaan ja mielikuvitus loi näköpiiriin outoja olentoja, kalliolinnoja, peikkoja. Oli hiljaista, vain yön hiljentyneitä ääniä kuului. Joku yksinäinen kiväärinlaukaus kantausi korviin keveänä napsahduksena; toisinaan etäinen tykki jylisi vaimentuneena kuin pakeneva ukkonen… Ihmeellistä oli täällä istua, vieraassa, kaukaisessa maassa, keskellä sodan kesäöistä unta, joka milloin tahansa saattoi häiriintyä ja muuttua murhan melskeeksi…

Vaivuin sairaan herkkiin haaveisiin. Lukemattomia kotoisia kuvia kulki editseni. Sitten muistin kirjettä, jonka vastikään olin saanut, saanut Annalta… Miksi niin valittaa? Miksi luulla elämää mahdottomaksi ilman minua… minua? Ja ennen kaikkea, miksi sitä minulle niin intohimoisesti sanoa, yrittämättäkään alistua, ikäänkuin syyttäen? Se vain koski, apuahan ei siitä ollut… Johduin miettimään, oliko oikein sotilaan kirjoittaa kotiin, varsinkin näin kaukaa. Sinä hetkenä, jolloin kirje saapui, repeytyivät vain vanhat haavat ja kaipuu kasvoi kahdenkertaiseksi — ja sinä hetkenä saattoi kirjoittaja jo olla kylmä. Paras vaieta, totuttaa omaiset vähitellen siihen että on poissa, tietymättömissä. Toivo kyllä lievensi epätietoisuudesta johtunutta surua, toivo ja tottumus — ja sitten olisi kuolinsanoma helppo ottaa vastaan, se tulisi vain kuin piste lauseen perään, enää suuremmin järkyttämättä…

Heräsin siihen, että lähettyviltä kuului veden molskinaa aivankuin olisi joku suurin saappain kävellä tarponut suossa. Selvästi se tuli minua kohti. Muistin, että näinä päivinä oli jostakin vankileiristä päässyt karkuun parikymmentä ryssää, ja että rintamalle oli lähetetty kehoitus pitämään silmällä, aikoivatko he yrittää yli, kotipuolelleen. Odotin mielenkiinnolla… Kauris, ruskeanharmaa metsäneläjä se vain oli, joka tulla koikkelehti aivan lähelleni. Se pysähtyi, vainusi herkillä sieraimillaan ja katseli pelokkaasti kauniilla silmillään. Sitten se painui kiireesti tiheikköön… Merkillistä, jos olisin ollut terve, olisin viipymättä, siepannut kiväärin ja yrittänyt antaa sille lyijyä otsaan, mutta nyt, sairaana, olin kovin hentomielinen. Varoin liikahtamasta, etten olisi sitä säikyttänyt, mielelläni olisin silittänyt sen päätä, kenties jutellut sille, turhia sanoja, joilla olisi ollut kaipuun siivet…

Näitä kauriita, joita siellä oli melko runsaasti, me tavallisesti ankarasti vainosimme. Toisinaan saimmekin jonkun kaadetuksi ja silloin tietysti valmistettiin herkku-ateria sen kämpän miehille, jonka perhekunnan jäsen otuksen oli ampunut. Samaan tapaan me ahdistelimme kurkia ja hanhia, joita tuon tuostakin lenteli suurissa parvissa kohdallamme. Sattuipa vaan tuollainen parvi kulkemaan rintamalinjan suuntaan, heti syttyi kuin täysi sota. Sekä meidän, että ryssäin puolelta ammuttiin, huolimatta siitä, että se oikeastaan oli kiellettyä, ja milloin saalis osui putoamaan puolueettomalle alueelle, rintamavarustusten väliin, syntyi sen noutamisesta hengenvaarallinen kilpailu. Meidän, nälkäisten "leipäjääkärien" puolelle taisivat useimmat paistit kuitenkin kulkeutua.

Jo nousi aurinko. Pikkulintuset alkoivat tirskua. Usvat saivat purppurahohteen ja häälyivät aamun vienossa henkäilyssä. Puolapuukäytävällä kopisi yksinäiset askeleet; yövuorossa oleva ryhmänjohtaja riensi varmaankin vaihtamaan vahteja.

Verannalle oli tehty jonkinlainen pukkisänky, johon koetin asettua pitkäkseen, mutta heti alkoivat poltteet uudestaan ja kesti tuokion, ennenkuin jälleen löysin sopivan käppyräisen asennon.

Aamu yhä vaaleni; alkoi kuulua hälinää, ääniä. Jo tuotiin kahvi, koska radalta kuului vaunujen jyrinää. Kämpästä pöllähti unenpöpperöisiä miehiä verannalle yksi toisensa jälkeen. Tupa- ja vesipoika lähtivät kahvia noutamaan, toiset rupesivat riisumaan vaatteitaan.

Meidän täytyi nimittäin aina maata täysissä pukimissa, saappaat jalassa, tornisteri pään alla, vieläpä kiusallinen patruunavyökin päällä, solki siitä kuitenkin sai olla auki. Yritettiinhän määräystä toisinaan rikkoa, mutta hauptmanni teki öisin tarkastuksia ja armias taivas, jos hän tapasi jonkun, jolla esim. ei ollut saappaat jalassa. Aamuisin sitten, ennen töihin lähtöä riisuttiin ryysyjä vähemmäksi ja yritettiin peseytyä. Meillä, väljässä Jukolassa, oli sentään onneksi riittävästi ilmaa, joka hatarien seinien läpi pääsi vaihtumaan. Toisin niissä kämpissä, jotka olivat yltympäri vuoratut mullalla. Kun aamulla tempasi oven auki, oli lentää seljälleen, niin paksu ja voimakas virta syöksähti sieltä kasvoille. Sanomattakin on selvää, että tämä kostea kaasu sisälsi erinäisiä tuoksuja, ihmetellä vain täytyi, kuinka miehet pysyivät terveinä.

— Ollapa nyt kotona ja lähteä kalaan tällaisena aamuna! huudahti "Setä", aina tyytyväinen Kuopion poika, kaataessaan kahvia keittoastian kanteen. Tämä kahvi oli tietenkin ohrakahvin kaltaista, mistä lie keitettyä, ja sitä juotiin mustana, useimmiten ilman sokeria, leipäpalan paineeksi.

— Tai heinään, innostui Kustu, nuori oululainen ylioppilas.

Joku kyseli minun vointiani. Isä V., turkulainen leipuri ja itse-oppinut, loistava puhuja ja maailmaakokenut veitikka, joka oli jo ehtinyt yli kolmenkymmenen, seisoi verannan penkillä paita kädessä, aamuauringon suloisessa paisteessa noukkien elättejään jaloittelemaan, ja täyttä kurkkua laulaen:

Onko helmiä kirkkaita kruunussasi, kun on päättynyt taistelu tää?…

* * * * *

Kun klo 8 aikana kävin lääkärissä, selitti hän minussa olevan punataudin. Minut määrättiin revierstubeen, jonkinmoiseen kenttäsairaalaan, joka sijaitsi rintaman takana, lähellä edellämainittua kolmannen komppanian keittiötä, noin kahden kilometrin päässä. Mukaan tuli ottaa keitto-astia ja filtit, mutta monen monta kertaa sain levätä tiepuolessa, ennenkuin tuo mitätön matka oli suoritettu.

Sairaala oli perin siisti, pyöreistä kuusista tehty kämppä, omien pionieeriemme kyhäämä. Se sijaitsi kuivalla paikalla männikössä, oli vielä keskeneräinen, mutta hyvin siellä jo tultiin toimeen. Kymmenkunta poikaa lojui vuoteillaan, mikä missäkin taudissa; eräällä oli suuria rupia, jotka suovesi oli synnyttänyt, muutamat sairastivat kuumetta, mutta useimmissa oli sama vatsanpoltto kuin minussakin. Sairaalahan oli oikeastaan vain paikka, jossa annettiin ensi apu, sidottiin haavoittuneet j.n.e. Meitä punatautisia täällä vain jonkun aikaa tutkittiin, ja jos tauti alkoi tulla vaikeammaksi, lähetettiin potilas varsinaiseen sairaalaan. Lääkkeenä käytettiin etupäässä opiumia.

Viivyin täällä kaikkiaan parin viikon ajan. Kun syömisestä ei juuri tullut mitään, vähenivät voimat tavattomasti ja ruumis laihtui. Saniteetti-vääpeliltä, jonka tuttavaksi olin päässyt, kerjäsin ylimääräisiä opiumi-annoksia, ja makasin monet ajat kuin humalainen, sairaan vaihtelevia unia nähden.

Eräänä päivänä — olin silloin jo toipumaan käsin — kun loikoilin auringonpaisteessa nurmikolla filtti allani, alkoi kuulua tahdikasta askelten töminää ja metsän takaa tuli näkyviin jääkärikolonna. Se oli pionierikomppania, joka palasi kotiin Schmardenin taistelusta.

Tämä työkomppania oli kaiken aikaa majaillut varsinaisen rintaman takana, toisessa linjassa — heidän asuntonsa olivat muuten vallan lähellä sairaalaa — käyden vain töissä meidän alueellamme. Mutta ehkäpä oli tahdottu koettaa heidänkin sotakuntoaan, koska heidät oli viety taisteluun, varsinaiseen hyökkäykseen oikein. Schmardenin kylän luona olivat ryssät tehneet itselleen etuvarustuksen, joka alkoi käydä saksalaisille haitalliseksi ja joka siitä syystä oli hävitettävä. Tämä hävitystyö oli uskottu ensimäiselle preussilaiselle jääkäripataljoonalle, jota auttamaan vietiin meikäläiset pionierit.

Mainittu pataljoona teki silloin 42:ta hyökkäystään ja itsestään on selvää, että saksalaiset veteraanit suhtautuivat hieman epäilevästi ja pilkallisesti napamaan hiljaisiin poikiin. Mutta kun lähtökäsky annettiin, näyttivät nämä hitaat miehet, että he osaavat liikkuakin. Tuulispäänä he syöksyivät eteenpäin, johtajanaan hauptzugführer J., ja kun viestejä vietiin taistelun kulusta, sanottiin aina: suomalaiset ovat siellä ja siellä, suomalaiset ovat jo niin ja niin pitkällä. Granaatteja lensi kuin hornan tuutista, kuularuiskujen luotisade ihan pimensi ilman, mutta aina olivat meikäläiset etunenässä. Ja se oli heille onneksi, sillä, kuten tavallista, vihollinen ampui yli. Perässätulevia kaatui kuin luokoa, mutta suomalaiseen ei ryssän luoti tohtinut kajota.

Jo päästiin määränpäähän. Piikkilangat leikattiin poikki, otettiin vankeja, toisia surmattiin, etuvarustus vallattiin ja hävitettiin, ja sitten peräännyttiin määräyksen mukaisesti takaisin. — Koko loppu-yön pommitti ryssä omaa varustustaan, jossa ei enää ollut ketään.

Ja kyllä nyt saksalaiset jääkärit ja vanhat verihurtat katselivat toisin silmin pohjolan tyyniä ja harvasanaisia poikia. Heille hurrattiin, käsiä puristettiin, tarjottiin voileipiä, paperosseja, kaikkea sitä hyvää, mitä sotilas voi toiselle antaa, ja puhuteltaessa sanottiin vain "veli, veli". Prikaatin päällikkö kiitti heitä lämpimin sanoin, valittaen sitä, ettei hänellä ollut iloa johtaa heitä useammissa taisteluissa.

Eivätkä meikäläiset menettäneet kuin yhden miehen. Useita kyllä sen lisäksi haavoittui ja muuan harhaili kauan aikaa ryssän puolella, mutta pääsi kuitenkin takaisin. Se aivan poikkeuksellinen onni, joka meitä koko rintamalla-olomme ajan suosi, oli tälläkin kertaa varjellut poikiaan.

Osaltaan on tämäkin taistelu aiheuttanut sen, että myöhempinä aikoina, kun meitä monesti — eikä syyttä — moitittiin, kun meille pidettiin suoranaisia haukkumasaarnoja, niin aina muistettiin vikojemme luetteloon lisätä:

— Pelkureiksi ei teitä kylläkään kukaan voi sanoa. [Katso V.E. Tuompon oivallista kuvausta Schmardenin taistelusta. Suomen Jääkärit ss. 135-142. Tekijän huom.]

8.

ILTA JUKOLASSA.

Päivän työ oli päättynyt.

Verannan pöydän ääressä pelasi n.s. ruotsalainen sakki pokeria; siihen kuului kämpän vanhin, ryhmänjohtaja Hg., hyväntahtoinen, hajamielinen, kirjallisuuteen viehättynyt nuorukainen, joka aikomaan oli viettänyt iloisia päiviä Helsingissä, mutta oli täällä laihtunut, painunut umpimieliseksi, ja mieluummin makaili mietiskellen ja paperossia poltellen vuoteellaan, kuin antautui tyhjään keskusteluun. Hänen hajamielisyytensä ja myöskin huonon paikallisvaistonsa syyksi on kai laskettava se harvinainen Odysseija, joka tuli hänen osakseen. Eräällä patrulliretkellä hän nimittäin eksyi tovereistaan, harhautui Missen ryssän-puoliselle rannalle, ui moneen kertaan yli joen, oli joutua vangiksi, mutta älysi jättää kiväärinsä päälle-hiipiviin ryssiin suunnattuna erääseen pensaaseen ja pakeni itse veteen, lopulta nääntyi, riisuutui aivan paitasilleen, kulki jo kerran kädet ylhäällä ryssän varustuksia kohti, mutta äkkäsi kuitenkin viime tingassa erehdyksensä ja pääsi peräytymään; vihdoin, seuraavana päivänä, hänet löydettiin väsymyksestä puolikuolleena kokonaan toisen komppanian alueelta. [Katso lähemmin Suomen Jääkärit ss. 130-134. Tekijän huom.] — Toiset peliseuraan kuuluvat olivat ylioppilas W., luonteeltaan hieno ja aristokraattinen; nuori, reipas, hieman lapsellinen H—s, sekä sydämellinen, tyyni ja rohkea polyteekkari H., toinen niistä, joiden kanssa olin matkustanut Suomesta.

Muutamat puhdistivat kivääreitään. Kiusaavan rauhallinen J—s, rannikkoruotsalainen Vaasan seutuvilta, joka ei lainkaan osannut suomea, pureskeli leipäpalaansa niin hitaasti kuin märehtivä härkä; yhtä hidas oli hän kuulien vinkuessakin. Apuryhmänjohtaja S. näppärä, käytännöllinen, aina touhuava mies, naulaili itselleen kaappia; häntä sanottiin Jadoksi, koska hän kysyttäessä aina vastasi umpiruotsalaiseen tapaan: "Ja då."

Sisällä, kamiinan ääressä, keittivät Setä ja Pala jänkkiä. Tekijä-Eeka lojui vuoteellaan, pitkä naama vain paistoi kalpeana hämärästä, ja huuteli poikia hoidolle. Isä V. ja hänen ainainen ystävänsä Frekke supisivat jotakin keskenään; heillä oli käynnissä kauppa saksalaisten kanssa, joilta he saivat ostetuksi yhtä ja toista hyvää, vieläpä rommiakin pari kertaa.

— No nyt on kumma. Haitari-Jali putsaa kivääriään, kuului nuoren, innostuvan Kustun ääni yli muiden.

— No Jali, no Jali, tarrautui siihen heti Tekijä-Eeka, kämpän irvihammas. Hän oli muuten humoristisen itsekäs sota-oloissa. Mitä tahansa löytyikin, niin Eeka karkasi heti esiin, sanoen naukuvalla äänellä: "Se on mii-nun." Eikä sattunut koskaan, ettei hänellä olisi ollut parasta makuupaikkaa.

— Mihinkäs se Jali lähtee niin touhuissaan? yhtyi ylioppilas R:kin joukkoon.

Tämä Jali se oli kumma kymmenniekka, lukenut aika paljon, osasi soittaa viuluja ja haitareita, teki korttikonsteja kuin silmänkääntäjä, rustaili runoja, mutta oli ennen kaikkea tunnettu loppumattomista lauluistaan. Hän oli kumaraharteinen, lihava jässikkä, joka pulleilla sormillaan kätevästi napsutteli polkantahtia; työhön mentäessä hän aina nurisi: "minä en voi käsittää", ja oli paljon muutakin jota hän "ei voinut käsittää." Velvollisuutensa hän kuitenkin täytti kunnolleen, vaikka ei sitä kukaan tahtonut uskoa, ja oli kuulasateessa siitä hauska toveri, että hän aina vakuutti: "ei ne meitä ammu." — Vastaamatta hän jatkoi työtään.

— Eikös se ollut Jali, joka meidän kämpästä joutui horhpostiin (kuulovartioon), tuumaili Setä yksikantaan, suu jänkkiä täynnä.

— Ja sataakin vielä, valitteli Tekijä-Eeka, irvihammas.

Jo oikaisi Jali mahtipontisesti vartalonsa.

— Välipä sillä, kun isänmaan onni on kysymyksessä. Te makaatte, minä valvon.

Kämpässä naurettiin.

— Se oli Jalia se, arveli Kustu.

Oli syöty niukka illallinen. Yhä useampi alkoi kömpiä makuusijalleen. Joku kaivoi kynttilänpätkän tornisteristaan, sytytti sen, sillä kämppä oli pimeä, ja ryhtyi lukemaan. Ilmassa leijaili sauhua, vuoteilta hehkui paperosseja. Silloin tällöin kuului joku lause, katkonainen, ikäänkuin uupunut ajatus, siihen sammunut vastaus. Sitten oli taas pitkän aikaa hiljaista.

— Minäpä näin Pahkajärven viime yönä unissani… lieneekö minun vuoroni ensikerralla, sanoi Frekke hiljaa.

Tämä Pahkajärvi, joukkueemme nuorin mies, oli hiljattain kaatunut, ensimäisenä komppaniastaan. Päivällisunta maatessaan oli hän saanut katon läpi tulleen pommin suoraan päähänsä.

— Olin suuressa huoneessa — jatkoi kertoja — oli siellä paljon muitakin, kun P. astui sisään. "Kah, Pahkajärvi. Terve, terve! Mitäs sinulle kuuluu?" kysäisin, mutta ei hän siihen vastannut. "No joko se on ensi kerralla minun vuoroni?" jatkoin kuin leikilläni. "Hm", sanoi hän siihen ja katsoi niin kummasti.

Kukaan ei puhunut pitkään aikaan, kuului vain sääskien ininä.

— Ei nuo vietävän itikat välitä tupakastakaan, ja sääski verkosta ei ole mitään apua, virkkoi joku kärsimättömänä.

— Jado, vieläkö sinulla on niitä katajia? Polttaisit vähän.

— Ja då! Se on justiinsa meininki, vastasi puhuteltu.

Ennen pitkää täytti kämpän sakea katajasauhu ja itikoita pakeni oven täydeltä. Pojat yskivät ja painoivat kasvojaan filtteihin, mutta pian oli rauha jälleen palannut ja äskeinen, painostava hiljaisuus vallitsi. Vain pokeri-sakin iloisemmat huudahdukset kuuluivat silloin tällöin.

— Vieläkö te pojat muistatte, millä mielellä sitä lähdettiin Lockstedtista — alkoi isä V. tuokion kuluttua. Kuinka sitä uhoiltiin ja innostuttiin, annettiin ryssää päihin ja luultiin varmasti jo syksyksi oltavan Suomessa. Minäkin olin saada sakin hivutuksen, kun uskalsin väittää, että ryssällä on hyvä tykistö ja että matka Pietariin ei olekaan mikään leikin asia. No niin, tässä sitä nyt norkoillaan.

Tämä isä V. oli ihmeen terävämuistinen, itseoppinut kansanmies, ehtinyt olla jo naimisissa, ja tulla isäksi. Ei ollut sitä paikkaa Suomessa, jossa hän ei olisi käynyt. Hän osasi väitellä mistä asiasta tahansa, puhui loistavasti, sosialisti-agitaattorin kiihoittavaan malliin, mutta oli kuten hekin epäloogillinen ja ahdistettuna hyppäsi "yli aidan", siirtyi toisiin seikkoihin.

— Alkakaa nyt taas siitä vätystää! huudahti Kustu. — Laulakaa ennemmin. Jali, laula!

— Jalihan on vahdissa, hyvä mies!… Ehkä isä V. kertoo meille sen Turun papin hautapuheen. Mitenkäs se olikaan: Ahdistuksest elon tään, nuor' vaimo maahan peitetään, mies, siihen syypää, kylmänä ja tunnotoinna, vain päälle katsoo…

— Mitä sinä Eeka taas irvistelet. Lauletaan nyt tosiaan.

Alkua tapailtiin hetkinen. Sitten värähteli savuisessa kämpässä hiljainen, matala laulu. Toisinaan se pyrki ripeämmäksi, iloisempaan äänilajiin. Mutta hetki ei ollut isänmaallisille eikä rekilauluille sopiva; mieliala oli painuksissa, laulu taukosi, joku enää yksinään hyräili vienoa, sanatonta säveltä.

— Otetaanpas se Jalin ballaadi: Oli kerran kaks' kuninkaan lasta, jotka lempivät toisiansa…

— Ei sitä osaa muut laulaakaan kuin Jali, arveli Setä.

— On se Jali kumma mies siitä, että se ymmärtää valita laulun hetken mukaan ja aina sillä on uusia. Työssä se laulaa työlauluja, iloisella päällä rekirenkutuksia, mutta tällaisella tuulella oltaessa se virittää hiljaisen kansanlaulun. Ääni pihisee kuin tuohikurkusta, mutta saapas vain siihen eri maun ja värin…

Jo alkoi yksi ja toinen kuorsata. Romaaninlukijat sammuttivat kynttilänsä. Joku silloin tällöin sanoi vierustoverilleen jotakin, jotakin ykskaikkista, mitätöntä, mistä kuitenkin selvästi kuvastui vallitsevan mielialan uupunut ykstoikkoisuus. Sitten raskasta hengitystä yhä useammassa kohden, käännähdyksiä, köhähtelyjä. Muutaman sauhusta kiusaantuneen sääsken kärsimätöntä ininää… Jukolan jääkäriperhe oli vaipunut unen onneen…

Heräsin hirmuiseen kolinaan ja kavahdin istualleni. Pöydälle oli sytytetty kynttilä, joku pilkkoi kamiinaan puita täydellä höyryllä. Hieroin silmiäni: Jalihan se oli, tietysti. Hyvin käsittäen aiheuttamansa häiriön, jatkoi hän sivulleen katsahtamatta työtään. Yhä useampi oli kohonnut istumaan, kuului jo murinaakin, mutta Tekijä-Eekan varoittava nyhkäisy kulki miehestä mieheen ja hiljaa vaipuivat pojat takaisin vuoteille. Yörauhan rikkoja asetti keitto-astiansa tulelle, kaatoi jotakin hyvin itsetietoisen näköisenä valkeasta kangaspussista pataansa ja asettui penkille istumaan aivan kuin omissa oloissaan puuhaillen. "Näepäs", ajattelin, "on kai juupeli jostakin käsittänyt ryynejä ja tekee puuroa." Tiesin, että moni muu silmäpari seurasi uteliaana Jalin toimituksia; mutta parasta oli antaa hänen olla mitään aavistamatta, muuten jatkuisi kolina ties kuinka kauan…

Kamiina humisi hiljaa tulen leimutessa sen sisällä. Vesi porisi rattoisasti. Mies istui kyyristyneenä penkillä, käsin poskeen ja kyynärpäin polveen nojaten; kamiinan halkeamista välähtelevä valo kiidätti omituisia varjoja yli hänen kasvojensa; märkäkin näkyi olevan poika. — Alkoi kuulua hiljainen, ihmeen pehmeä ja surunvoittoinen sävel, merimieslaulu:

Lontoossa yksinäni katuja kuljeksin. Silloin sievän ostran-tytön siellä tapasin. Sen siniset silmät on mielessäni ain', kun ostran-tyttö tarjos mulle ostraliaa.

Vai niin, taas uusi, ajattelin itsekseni.

    Porstuasta vasemmalle meitä käskettiin,
    Ostran-tytön kamariin, sievän ja kaunihin.
    Iloa ja riemua me siellä nautittiin,
    kun ostran-tyttö tarjos mulle
        ostraliaa.

Hetken aikaa puhalteli laulaja tulta. Yhä useampi oli kohonnut istuvilleen.

    Illalla kun nukahdin, hän vei mun rahani,
    Sormuksen mun sormestani sekä kelloni.
    Hän valan kyllä vannoi, vaan myöhään huomasin,
    ett liiaks olin nauttinut ma
        ostraliaa.

— Jatka, Jali, jatka! kuului vuoteelta, kun laulaja lopetti hetkiseksi.

    Aamulla, kun heräsin, isäntä kolkutti
    ja vaati multa maksua, vaan mull' ei ollutkaan.
    Kori käsivarrella Lontoon kaduilla
    täytyi minun kaupitella
        ostraliaa.

    En ihanampaa neitoa oo nähnyt päällä maan,
    vaikk' meriä oon seilaillut ma ympäri maailman.
    Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin,
    ett' täytyi minun kaupitella
        ostraliaa.

Surunvoittoinen, miellyttävä sävel oli jo tarttunut poikien korviin ja koko kämppä kertasi:

    Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin,
    ett' täytyi minun kaupitella
        ostraliaa.

— Se on Jali, se, huudahti Tekijä-Eeka.

— Se on herra!

— Mitä varten sinä meidät herätit. Halusitko antaa konsertin?

— Hm. Vielä kysytte! Toverinne on sateessa ja te ette jätä ainutta pulikkaa tehdäkseni tulen kamiinaan. Luuletteko, että hyvä omatunto kykenee vaatteet kuivaamaan?

— Mitä sinä keität Jali?… Puuroa? Tekijä-Eeka kopeloi jo lusikkaansa, ja aina kohtelias ja hyvänluontoinen Kustu kysäsi:

— Saako sitä maistaa?

Ja pian istui Haitari-Jalin ympärillä rykelmä poikia, ja keittoastiaan painui kerrallaan niin monta lusikkaa kuin suinkin sopi.

9.

MUUTTO.

Eräänä päivänä elokuun lopulla tuli aivan äkkiarvaamatta määräys, että kaikkien piti olla yöllä lähtövalmiina. Syntyi kiireellistä touhua, tornistereita pakattiin, jaettiin uusia rautaisia annoksia, mutta mitään tarkempia selityksiä ei annettu. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin oli matka. Toiset väittivät, että meidät viedään suureen hyökkäykseen, toiset olivat tietävinään, että meidät siirrettäisiin jonnekin rintaman taakse lepäämään ja toipumaan siitä heikkoudesta, jonka nykyinen epäterveellinen asemamme oli aiheuttanut. Viimemainittuun suuntaan olivat jo aikaisemmatkin huhut viitanneet. Oma lääkärimme oli kuuleman mukaan noussut kapinoimaan, syyttäen saksalaisia siitä, että he antoivat meidän menehtyä tälle toivottomalle suolle ja numeroilla osoittaen sairaustapausten lisääntymistä vaatinut meille siirtoa.

Meitä ei kovinkaan huolestuttanut päämäärä. Kunhan vain saimme jättää tämän sumuisen ja myrkyllisen Misse-joen laakson, kunhan vain pääsimme liikkeelle, kokemaan jotakin uutta, se oli pääasia, ja iloisin mielin me valmistausimme matkalle.

Vaikka yö oli pimeä, kuljimme vain ryhmä kerrallaan kenttärataa pitkin kokoontumispaikalle. Sateen lokaiseksi pieksämällä tiellä taivalsi vastaamme se joukko-osasto, joka asettui meidän entisiin asemiimme. Kesti kauan, ennenkuin pataljoona ehti kokoontua; sitten lähdimme eteenpäin, täysinäiset taakat selässä taas pitkästä aikaa.

Missään maailmassa ei liene lokaa niin paljon kuin Kuurinmaalla. Vaikka tie oli kauttaaltaan laskettu pyöreillä puilla, niin että sillä kuivana aikana käveli kuin sillalla, tunkeusi kura puitten rakosista päällimmäiseksi, hyllyen sitkeänä kuin valmiiksi vatkattu muurisavi, takertuen saappaihin ja tavattomasti rasittaen marssia. Pimein osa yöstä täytyikin meidän sen vuoksi pysyä aivan paikoillamme. Olihan sekin omituista värjöttämistä, kun tornisterien päällä istuen odotimme aamua. Muutamat torkkuivat, useat söivät, hehkuvia paperossin päitä kiilui siellä täällä, joskus matala laulu hiljaa väreili…

Taivalta tehtiin sinä päivänä kuitenkin aika runsaasti. Aloimme päästä kuivemmille maille ja vasta täällä saimme oikean käsityksen näiden seutujen kesästä. Varsinkin ensimäinen yöpaikkamme oli kovin kauniin luonnon ympäröimä. Oli puistoa, kirkasvetinen puro, kukkia. Selkeästi on mieleeni jäänyt kuitenkin vain omenapuut, joille me — huolimatta hauptmannin kiellosta — osotimme nälkäisen ihailua syömällä raakaleet suihimme.

Osittain jalan, osittain junalla kulkien saavuttiin vihdoin pieneen, idyllimäiseen Tuckumin kaupunkiin, jossa Gastinnitsa Riga, autio, sodan raiskaama ravintola, sai tarjota meille suojansa yöksi. Oltiin siis kaupungissa taas, kerrankin. Kovin suurta iloa ei siitä kuitenkaan ollut, sillä ainoastaan harvat ja valitut saivat mennä ulos, toisten täytyi tyytyä remuamaan sisällä. Monenmoisia herkkuja saatiin sentään ostetuksi, jopa viiniäkin ja ennen kaikkea, kolmen kuukauden erakko-elämän jälkeen näkivät pojat naisia. Oli jotakin kummallista heidän silmissään, kun he seurasivat esimerkiksi myyjättärien liikkeitä, jotakin, josta vielä kuvastui kuolon näytelmät omituisena pistävänä terävyytenä, mutta samalla jotakin muuta.

Seuraavana päivänä marssittiin noin 15 kilometriä kaunista tietä pitkin, jonka kahden puolen avartuvat maisemat suuresti muistuttivat kotoisia seutuja. Niin saavuimme määräpaikkaan Kneissin kylään, joka sijaitsi noin kuuden kilometrin päässä rintamalinjan pohjoisimmasta osasta, Riianlahden rannalla.

IV.

RIIANLAHDEN RANNALLA.

1.

KNEISSIN KYLÄSSÄ.

Kylä oli miellyttävä ja kotoinen; se sijaitsi kuivalla kunnaalla aivan rannassa. Meren raittiit, suolaiset tuulet kulkivat sen ylitse; matalien talojen pihamailla kasvoi omenapuita ja marjapensaita; siellä täällä näki kyökkipuutarhan, josta vielä saattoi löytää kaalia, kurkkuja, punajuuria. Lukuisia, valtavia honkia oli ennen humissut kylän tanhualla, mutta nyt ne oli kaikki sahattu poikki, ties mistä syystä, ehkäpä vaikeuttaakseen laivatykkien tähtäimen asettamista. Muutamia taloja oli raunioina ja järjestään kaikki olivat asukkaita vailla; niissä majaili vain sotilaita; ennen ne luullakseni olivat kattojensa suojiin kätkeneet lukuisia onnellisia kesävieraita.

Tähän viihdyttävään kylään saimme pariksi viikoksi pysähtyä lepäilemään. Olomme muistutti suuresti Tittelmünden aikoja. Kuten siellä, niin täälläkin, saimme uida, mutta nyt meressä, suurissa, vihertävissä aalloissa, jotka tulivat kaukaa, kenties kotoa. Sitäpaitsi ryhdyimme kalastamaan. Kustakin komppaniasta valittiin erikoiset kalamiehet, jotka jäivät harjoittamaan tointaan vielä senkin jälkeen, kun me muut siirryimme rintamalle, ja vaikkei saalis ollutkaan kovin runsas, oli se sitä maukkaampi.

Tietysti heti alussa panimme saunan kuntoon. Ja sattuipa mukavasti: saimme viekoteltua erään saksalaisen löylyyn, koettamaan suomalaista kylpyä. Mutta hullusti kävi. Vaikka kuumuus oli vielä varsin siedettävä — lujanpuoleisesti oli kyllä vettä kiukaaseen heitetty — pyörtyä kupsahti muukalainen kuin kana ja toivuttuaan vannoi sydämensä pohjasta ensimäisen ja viimeisen kerran ryhtyneensä hullujen peliin. Samalla kertaa sattui toinenkin hauska juttu. Minä olin tornisterissa säilyttänyt hienoa, kotoatuotua, lumivalkoista paitaa kuin aarretta ikään. Kuinka olikaan, pisti päähäni panna se nyt päälleni. Se hohti kuin pohjolan hanget. Jääkäreitä pyöri lähettyvilläni kuin kärpäsiä tulen ympärillä, mikä ääneen kummeksuen, mikä vaieten ja outo kaipuu katseessa osoittaen ihailuaan. Kun paitahihasillani vaelsin sisään hitaasti ja itsetietoisena, niin zugführerimmekin oikein kääntyi perähäni katsomaan. —

* * * * *

Kylän takana avartui laajoja peltoja, joilta pojat ahkerasti etsivät perunoita, vaikka saksalaiset olivatkin jo korjanneet paraan sadon. Kun kulki kaunista tietä pitkin kauemmas, tapasi suuria taloja komeine puutarhoineen, mutta kaikki olivat ne saksalaisten miehittämiä. Hedelmäpuista saattoi löytää jonkun luumun tai huomaamatta jääneen kriikunan, lanttuja tapasi runsaasti ja omenapuut olivat täynnä omenia, mutta pahaksi onneksi ankarasti vartioituja. Eräällä tällaisella "tutkimusretkellä" jouduin mielenkiintoiseen keskusteluun parin saksalaisen kanssa, joista toinen oli vääpeli. Kun kysyin heiltä, oliko siinä kylässä, missä silloin oltiin, kanttiinia, mistä olisi saanut ostaa jotakin, keksiä t.m.s., huomasivat he puheestani, etten ollut saksalainen.

— Te olette ulkomaalainen?

— Niin olen. Suomalainen.

— Vai niin, Suomesta. Sehän on jo valloitettu?

— Eikä ole.

— Niinkö. Sehän on venäläinen provinssi, eikö totta?

— Ei suinkaan. Se on suuriruhtinaskunta, aivan itsenäinen maa pohjoisessa, Ruotsin ja Venäjän välillä. Sillä on Venäjän kanssa vain yhteinen hallitsija, mutta ei muuta.

— Mutta ettekö siis ole Venäjän alamainen?

— Olen kyllä, tavallaan. Mutta kuitenkin olen suomalainen, vastasin naurahtaen.

— ???

— Olen vapaaehtoinen. Meitä on täällä pari tuhatta. Venäjä sortaa maatamme, kuljettaa sen parhaat miehet vankiloihin, ehkäisee painovapauden ja pyrkii meitä venäläistyttämään. Sitä emme voineet kärsiä. Karkasimme yli rajan Saksan riveihin ja aijomme vapauttaa maamme.

— Ah, ah! Ja kuinka se tapahtuu?

— Marssimme ensin Pietariin, sitten puhdistamme Suomen, sanoin naurahtaen.

— Verrückter Mensch! (Hullu ihminen.)

— Kuinka niin?

— Kauanko te olette jo ollut Saksassa?

— Puolitoista vuotta, ensimäiset meistä.

— Ah, ah!

Saksmannit katselivat toisiaan ihmeissään. Ystävällisesti neuvoivat he kanttiinin, jossa ei kuitenkaan ollut muuta kuin tupakkaa ja viiniä. Käteltiin toverillisesti ja saksalaiset seurasivat silmillään pitkän aikaa poistuvaa lumimaan miestä, joka nyt komeili jääkärin vihreässä takissa.

* * * * *

Kneississä oli siihen aikaan melko runsaasti sotilaita, kolme tai neljä jääkäripataljoonaakin, ja aivan yleisesti huhuiltiin, että oli tarkoituksena hyökätä rintaman pohjoisimmalla siivellä. Jonkinlainen yritys kyllä tehtiinkin, mutta se epäonnistui: kun saksalaiset, ankaran tykistövalmistelun jälkeen ryhtyivät etenemään, olivat ryssät, sensijaan että olisivat pommituksen pakoittamina perääntyneet, hiipineetkin piikkilankavarustustensa eteen, jossa hiljaa väijyivät ja antoivat hyökkääjille niin lämpimän vastaanoton, että näiden oli pakko kääntyä takaisin. — Meikäläisiä ei silloin ollut mukana.

Meidänkin osallemme sattui kerran ankara hälyytys. Oli saatu tietoon, että ryssät aikoivat laskea veneillä miehiä maihin rintaman selkäpuolelle ja meidät järjestettiin ketjuun pitkin rantaa. Asema oli loistava: korkea, kuiva ranta-äyräs, jonka puhtaaseen hietaan saattoi kaivaa itselleen miten hyvän haudan tahansa. Edessä avartui meri, yltympäri humisi hongikko ja kanervaisella kankaalla kasvoi puoloja ja sieniä. Tämä oli toista kuin Missen soilla. Ihan ilolla olisi tapellut tällaisella kotoisia seutuja muistuttavalla paikalla. — Komppaniamme toinen joukkue jätettiin tänne pysyväiseen vartioon, päällikkönään verraton luutnantti Oberdörfer, Ylikylän Janne, kuten häntä sanottiin, joka pyöreävatsainen, hiukan leveä- ja leväperäinen Backuksen palvelija piti pojille ainaista hauskaa. Toiset saivat palata Kneissiin, entisiin asuntoihinsa. [Katso Suomen Jääkärit ss. 149-159. Tekijän huom.]

2.

LOUKKAUS.

Kun ruokaa mentiin noutamaan keittiöstä, tapahtui se aivan kuin ennen leiri-elämässäkin: päivystäjä huusi ensin komppanian ulos, asetuttiin riviin talomme eteen ja sitten marssittiin järjestyksessä saamaan annoksemme. Toisinaan, kun kokki sattui puuhissaan myöhästymään, tapahtui uloshuuto liian aikaisin. Rivissä sai seista pitkät ajat, vesi suussa odotellen, varsinkin ne, jotka olivat jääneet häntäpäähän. Tästä oli seurauksena, ettei oltu niin kärkkäitä riviin asettumaan, vaan monesti viivyteltiin tahallisesti sisällä ja tultiin vasta sitten, kun nähtiin, että ruoan jako todellakin alkoi.

En tarkalleen muista sen ikävän jutun alkua, josta tässä aijon kertoa, varmaa vain on, että oli huudettu ulos ruokaa noutamaan ja poikia tippui riviin yksitellen ja sangen hitaasti. Sääntöjen mukaan tuli päivystäjän laskea miehet ja ilmoittaa luku muonitus-aliupseerille, mutta mennä heitä nyt laskemaan, kun yhä uusia ja uusia saapui ja toisia pyöri vielä pihamaalla. Kieltämättä tämä oli epäsotilaallista, eikä se leirillä olisi voinut tulla kysymykseenkään, mutta olimme tottuneet rintaman vapaihin oloihin ja menettäneet turhan tarkan disipliinimme. Varavääpeli Freude, joka sattui katselemaan toimitusta, päätti nyt ryhtyä meitä hiukan kuranssaamaan — huomaamatta malkaa omassa silmässään. Ensin hän tarkasti astiat, olivatko ne puhtaaksi pestyt, sitten alkoi hän huutaa ja ärjyä voimainsa takaa, kun rivit eivät olleet tarpeeksi suorat. Pojat, joista moinen rekryytti-komento oli rintamamiehille vallan sopimatonta, tottelivat vastahakoisesti, tekivät laiskoja käännöksiä ja kalisuttivat astioitaan. Ja suuttunut vääpeli komensi koko joukon hajalle, takaisin huoneisiin. Tuskin oli ennätetty sisään, kun kuului uusi uloshuuto, ja jälleen alkoi sama ärhentely. Ja tällä kertaa oli se miltei suotta, aivan tahallista kiusaamista. Poikien pisti vihaksi, kuului murinaa, nälkäkin tietysti kiusasi, ja järjestys ei ottanut lainkaan parantuakseen, pikemmin päinvastoin. Vihan vimmassa komensi vääpeli taaskin miehet sisään.

Mutta kun kolmatta kertaa huudettiin ulos, ei kukaan enää lähtenyt. Joku juoksi puolitiehen, mutta huomasi sitten, että jotakin oli tekeillä ja kääntyi takaisin. Sillä nuoren varavääpelin ärhentely, mokomankin poikanulikan, joka koko ajan oli maannut rintaman takana, alkoi tuskastuttaa jääkäreitä siinä määrin, että he ennemmin jäivät ilman ruokaa, kuin sietivät tällaista nahkapoika-äkseerausta silloin kuin syöminen, sotilaan pyhin ja kallein asia, oli kysymyksessä.

Kun raivostunut varavääpeli kysyi päivystäjältä, minkä tähden eivät miehet asettuneet riveihin, täytyi tämän nolostuneena ilmoittaa, ettei hänen huutoaan toteltu. Tiesihän sen, mikä siitä seurasi. Varavääpeli kiiruhti kantelemaan vääpeli Steinmüllerille, tämä syöksyi vihasta kalpeana tupiin, mulkoili ympärilleen ja kyseli mies mieheltä.

— Ettekö tahdo mennä ruokaa hakemaan, mitä?

— Ei ole nälkä, vastailtiin yksikantaan. Milloinkaan maailmassa ei meille oltu opetettu — eikä se ollut tarpeellistakaan — että ruuanhaku olisi ollut pakollinen toimitus. Vimmastuneena karjaisi vääpeli: heraustreten! (ulos!), ja nöyrästi totteli joka mies, sillä nythän ei käsketty ruokaa noutamaan. Asetuttiin riveihin, vääpeli kuljetti meidät läheiselle töyräälle, juoksutti mitä pahimmassa risukossa edestakaisin ja ainakin kymmenen kertaa huusi: maahan — ylös, maahan-ylös, pitäen sitä varmaankin hyvin suurena rangaistuksena. Sitten komensi hän meidät ruoturintamaan, kyseli jotakin muutamilta yksilöiltä, tietysti äänellä, jota kuvaamaan eivät sanat riitä, ja ryhtyi vihdoin kaunopuheiseen esitykseen, joka hakee vertaistaan historian aikakirjoista.

— Te laiskat nahjukset, jotka liikutte kuin etanat, te inhoittavat koirat, te napaseutujen haiseva ryysykansa, jotka olette niin kurjia ja likaisia, ettei teihin voi tarttua, kuin pihdeillä, te ryhdytte osoittamaan mieltänne. Te löyhkäävät raadot, jotka olette erehdyksestä joutuneet tänne häpäisemään Saksan sotaväkeä, te kehtaatte, uskallatte! Minä ammun teidät jokaikisen tähän paikkaan…

Tähän malliin jatkui esitystä. En vastaa siitä, onko jokainen lause siinä muodossa kuin tämä arvon herra sen päästi kieleltään, mutta jyrkästi väitän, etten liioittele. Liikkumattomana, perusasennossa seisten, kuunteli joukko tyynenä ja hartaana; joku silmä vain terävöityi ja välähti, jotkut kasvot hiukan vaalenivat ja poskinahan alta näkyi kiristyneitten leukalihasten paisunta. — Meidän kansallisuuttamme oli törkeästi loukattu. Oli tehty suurin rikos, minkä ulkomaalainen saattaa maassaan vierailevalle muukalaiselle tehdä. Sitäkin raskauttavampi, kun me kaiken lisäksi olimme vapaaehtoisia sotureita.

Zugführer H., joka aina oli niin tyyni, aina palvelusintoinen ja masentumaton, näytti nyt kuohahtaneelta ja syvästi loukkaantuneelta. Viipymättä lähti hän tapaamaan luutnantti Haasea, joka nyt, hauptmannin ollessa sairaana, toimi komppanian päällikkönä. Nähtävästi vääpeli tajusi rikoksensa, koska hän hätääntyneenä koetti pidättää zugführeriä, vieläpä huuteli hänen jälkeensä, mutta suomalainen, upseerin arvonsa muistaen, ei ollut kuulevinaankaan, vaan päätä kääntämättä jatkoi matkaansa. Enkä myöhemminkään ole hänen nähnyt tervehtivän tätä vääpeliä, jonka edessä hän näihin asti oli pelkästä kohteliaisuudesta aina seisonut moitteettomassa asennossa, muuten kuin eräänlaisella tyynellä ylemmyydellä.

Komppania oli kuohuksissa ja huhuja kierteli jos jonkinlaisia. Milloin oltiin tietävinään, että molemmat vääpelit saisivat eron, milloin jotain muuta. Kerrottiin luutnantti Haasen olevan meidän puolellamme, ja häneen me olimme tottuneet luottamaan ja pidimme hänestä. Ymmärsimme kyllä, että olimme syypäät rikokseen, sillä menettelyämme saattoi pitää mielenosoituksena, joka saksalaisessa sotaväessä on niin ankarasti kielletty. Mutta kuitenkin hupeni se mielestämme mitättömäksi sen törkeän raakuuden rinnalla, jota vääpeli oli meitä kohtaan osoittanut.

Vihdoin sitten komppania kutsuttiinkin ulos. Luutnantti Haase puhui meille vakavasti ja hienosti, selittäen tekemämme virheen ja toivoen, ettei se enää uudistuisi. Hän käsitti kyllä, että meitä oli ehkä kohdeltu väärin, mutta sellaisessa tapauksessa oli turvauduttava lailliseen valitukseen, eikä ryhdyttävä sotilaalle kerrassaan sopimattomaan mielenosoitukseen.

Ja vääpeli. Hän kuului saaneen varoituksen, jonkun lievän muistutuksen. — Jos lie saanut?

3.

PERUNAJUHLAT.

Meikäläinen komppania sai ensimäisenä lähtömääräyksen Kneissistä. Aluksi ei sekään siirtynyt varsinaiselle etulinjalle asti, vaan asettui noin kilometrin taaksepäin erääseen suojaiseen noroon, lähelle Latshe-nimistä puroa. Norossa kasvoi valtavia honkia ja sitä ympäröivien hiekkamäkien rinteille oli kyhätty tilavia, puoleksi maahan upotettuja kämppiä. Ilma oli raitista, maa kuivaa ja metsäistä; parin sadan metrin päässä lauloivat meren aallot ja hohti rannan valkea hieta. Tulihan kyllä tännekin silloin tällöin granaatti, mutta sen osumismahdollisuudet olivat verrattain pienet.

Tuskin olimme saaneet kämppämme asuttavaan kuntoon, kun Setä, joka aina pysyttelihe varsin salaperäisenä kaikkien löytöjensä suhteen, nyhkäisi minua vaivihkaa kylkeen ja kuiskasi.

— Ota sääskiverkkosi ja seuraa minua.

Minä työtä käskettyä ja niin lähdettiin hyvää kyytiä painumaan poikki kangasmaan. Noin puolisen kilometriä kuljettuamme avartui eteemme laajoja peltoja ja niittyjä; niistä oli suuri osa ruohottunutta ja tallattua, mutta toisin paikoin huomasi selviä viljelyksen merkkejä. Etäämpää näkyi Dumben kylä rikki-ammuttuine taloineen, joiden rakennustyyli suuresti muistutti kotoisia oloja, sekä osa rintavarustusta. Sivummalla olevia rakennuksia ympäröi vehmas omenapuutiheikkö, ja ne näyttivät kodikkailta ja hyvin hoidetuilta, vaikka niissä majailikin vain sotilaita. —

Toverini painui kuin tuulispää rinnettä alas pellolle, missä jo ennestään melkoinen joukko vihreätakkeja hiki hatussa väänsi ja tonki, etsiessään perunoita. Ja nyt niitä löytyi kuin perunamaasta ainakin. Olihan tosin yritelty kaivaa jo Kneississäkin, mutta saalis oli ollut liian niukka. Sääskiverkkoa, jota niin salaperäisellä tavalla oli kehoitettu ottamaan mukaan, käytettiin paremman puutteessa säkkinä, ja hyvinpä sen venyvään syvyyteen mahtuikin kolme neljä keittoa.

Oli siinä riemua, työniloa, huolettomuutta! Jo huomaa ryssäkin tähystyspaikaltaan, koska tuiskahuttaa sekaan sihahtavan shrapnellin. Viheriätakkiset pyrähtävät hajalleen kuin pyyparvi, mutta ennen pitkää jatkuu kaivaminen yhtä vilkkaasti. —

Illalla tarjosi Latshe-noro hauskan näyn. Kun korkeat kunnaat ja metsä kutakuinkin peittivät olinpaikkamme vihollisen vaanivilta silmiltä, uskalsimme sytyttää pieniä nuotioita. Pimenevässä syysillassa makasi niiden ympärillä iloisesti rupattelevia poikia, jotka tarkkaavasti seurasivat kiehumassa olevain perunain kodikasta ropotusta. Eräät valmistelivat jo kastiketta: keitto-astian kanteen murennettiin hieman leipää, sekaan pantiin schmalzia ja suolaa — muutamat olivat saaneet sipuliakin käsiinsä — seos käristettiin tulella, kaadettiin vähän vettä päälle, kiehautettiin, ja niin oli "soosi" valmista. Toisinaan, makeanleivän päivinä, kun rasvaa oli runsaammin, paistettiin sen lisäksi sieniä, joita metsässä kasvoi aika taajaan. Vihdoin otettiin perunat tulelta ja niin alkoi syönti. Joka mies ahmi kymmenittäin näitä maukkaita herkku-mummelia. Oli siinä tyytyväisyyttä, oli naurua, silmäin kiilua, kokkapuheita, suun maiskutusta, vyön hellitystä. Ja sitten tupakat suihin ja jutut kiertämään, nuotiotulen suloisesti lämmittäessä täyteläisiä vatsoja ja tähtien ystävällisesti vilkkuessa syystaivaan tummasta sinestä.

Mutta ryssäkin huomasi jotakin outoa. Tuliemme kajastus näkyi kai sittenkin ja vihollinen luuli ehkä suurtenkin joukkojen majailevan metsikössä. Yhtäkkiä alkoi kuulua tuttua surinaa ja iso, harmaa lentokone, jota tuskin erotti tummenevaa taivasta vasten, tulla huristi aivan lähelle. Se heitti pari pommia niskaamme, mutta onneksi ne sattuivat putoamaan melkoisen syrjään. Jyske oli kyllä ankara ja tanner järkkyi, mutta vahinkoa ei tullut. Nuotiot oli kuitenkin heti sammutettava ja miesten mentävä kämppiin. —

Tätä perunajuhlaa kesti sitten noin kuukauden päivät. Perunoita koottiin varastoihin, josta päiväksi kerrallaan määrätty keittäjä valmisti aterian koko kämppäkunnalle. Parissa viikossa miehet muuttuivat tykkönään. He lihoivat silmänäössä, katseeseen tuli eloa ja pulleat posket kiilsivät hymyilevinä kuin täysikuu. Kenttäkeittiön iänikuista ryynisoppaa, johon niin tyyten oli kylläännytty, ei usein syöty. Sensijaan kasvoi hyvinvoinnista heti ylellisyyden kaipuu: kaikin mokomin yritettiin ampua hanhia tai vesilintuja. Ja milloin riistaa saatiin, pidettiin tietenkin mässäys, jota hyvin saattoi verrata kannibaalien hurjiin aterioihin.

4.

KAPINA.

Jo muutaman päivän perästä saimme jättää Latshe-noron, kun pataljoona jälleen siirrettiin etulinjaan. Rintama-osanamme oli pohjoisin pää siitä valtavasta linjasta, joka lähti aina Mustaltamereltä saakka. Seutu oli meren tuulien puhdistamaa, osittain hietaista kangasmaata, osittain vesiperäistäkin, mutta suo oli täällä kokonaan toisenlaatuista kuin Misse-joella, se kasvoi vaivaismäntyä ja rahkasammalta, oli sanoakseni suomalaista. Tilavien, hyvin rakennettujen kämppien paksut, kuoritut seinähirret olivat sisäpuolelta katsoen hohtavan valkoisia; monessa majassa oli jonkinlainen muuri ja oikea hella. Täällä tapasi varsinaisia juoksuhautojakin ylävämmillä paikoilla, ja kaikkialla näkyi vahvoja suojakämppiä monta metriä paksuine kattoineen, joiden turviin tykkitulen aikana saattoi paeta. Muuten oli asema vaarallisempi. Ryssien linja oli merenrannassa tuskin kolmensadan metrin päässä, kauempana etelässä se kyllä kaartui suon taakse painuen kuivemmille seuduille, metsän peittoon ja ollen meistä noin puolentoista kilometrin vaiheilla. Pahin asia oli se, että venäläinen tykistö saattoi ampua meitä sivulta. Riianlahteen pisti nimittäin vihollisen puolelta muuan niemi, ja kun tälle niemelle oli sijoitettu patteri, jouduimme turmiollisen sivutulen alaisiksi. Niinikään olivat patrulliretket paljoa vaarallisemmat, sillä yöt olivat jo pimeitä ja täytyi liikkua metsässä, missä milloin tahansa saattoi joutua väijytykselle alttiiksi. Tervetuliaisiksi meille kerrottiinkin, että se jääkäripataljoona, joka meitä ennen oli täällä majaillut, oli vastikään menettänyt parikymmentä miestä teille tietymättömille juuri tuollaisella tiedusteluretkellä.

* * * * *

Mutta ei oltu vielä pitkää aikaa uudella rintamaosalla majailtu, kun syntyi se hälinä, josta sitten kehkeytyi koko sotahistoriamme kenties ikävin jupakka. Se on sekava vyyhti, jota on vaikea selvittää, ja luulen, että ainoastaan joku korkeammassa asemassa ollut upseeri, jolla on kaikki langat käsissään, voi siitä antaa kokonaiskuvan. Minä tiedän tuskin muuta kuin sen, mitä omassa joukkueessani, oikeammin sanoen omassa kämpässäni tapahtui, ja siitäkin on paljon unohtunut, hämärtynyt epämääräiseksi sekasotkuksi.

Joka tapauksessa oli liikkeellä itsepintainen huhu, että meidät vietäisiin hyökkäykseen, vieläpä mainittiin, että meitä käytettäisiin etujoukkona. Joku luuli tietävänsä tanskalaisten ryhtyneen kapinaan. Saksalaiset kuljettivat joukkoja Tanskan rajoille ja tänne oli meidänkin muka määrä lähteä. Suurin osa ei tätä kuitenkaan uskonut, mutta moni oli hyvillään siitä, että kerrankin oikein päästäisiin näyttämään suomalaista sisua. Kerrottiin niinkin, että tämä tulisi olemaan viimeinen tappelumme. Senjälkeen siirrettäisiin meidät jonnekin rantakaupunkiin, Windauhun tai Libauhun pitämään rannikkovartiota ja odottelemaan kaikessa rauhassa sopivaa tilaisuutta päästäksemme Suomeen. — Näihin aikoihin ei enää kovinkaan uskottu siihen, että me Pietarin kautta kotimaahan marssisimme.

Mutta samalla alkoi ilmassa liikkua jotakin salaperäistä ja painostavaa. Siellä täällä kuiskuteltiin salavihkaa, silmissä kiilsi kuumetta ja helposti huomasi, että jotakin kuohuvaa kierteli miesjoukossa. Se aines, jota kokemuksen perusteella pidimme huonoimpana, oli liikkeessä, mutta samalla oli heihin ikäänkuin johtajiksi liittynyt monta rohkeata, itsenäisesti ajattelevaa jääkäriä. Kokonaisuutta silmälläpitäen voinee kuitenkin sanoa, että etupäässä työläisluokkaan kuuluvissa jääkäreissä huomasi levottomuutta.

Mitenkä tämä kuohunta kehkeytyi ja paisui kolmannessa komppaniassa, missä kaikki varsinaisesti alkoi, siitä ei minulla ole tietoa, meille se ehti ikäänkuin myöhästyneenä ja aluksi tavattoman sekavana ja päämäärästään epätietoisena. —

Eräänä päivänä, kun kaikessa rauhassa juttelimme minkä mitäkin "Uudessa Jukolassa", tulla pöllähti isä V. ovesta kiihtyneenä ja synkän näköisenä. Hän oli ollut jossakin vierailulla ja oli nähtävästi kuullut pimeitä uutisia.

— Jumalauta, jos minut viedään tanskalaisia vastaan, niin minä kieltäydyn. Ja jos vievät väkisin, niin karkaan toiselle puolelle, alkoi hän.

— Mitäs sinä intoilet? Joko on Tuomisen ja Vickströmin juttu unohtunut?

— Se on eri asia. Mutta minä olen vapaaehtoinen sotilas, ja minulla täytyy olla oikeus määrätä, mihin minä menen ja mihin en.

— Niin no. Mikäs sinua estäisi ilmoittamasta, että periaatteellisista syistä et halua taistella tanskalaisia vastaan, vaikka se olisikin epäsotilaallinen teko. Ja ellei ilmoituksestasi olisi mitään hyötyä — mikä on todennäköistä — niin ei muuta kuin olla hyvä ja totella. Mutta että sinä karkaisit, sitä ei edes kukaan usko.

— Jos minut kerran vapaaehtoisena miehenä pakoitetaan, niin miks'en karkaisi. Silmä silmästä.

— Johan sinä hyvä veli nyt kokonaan ymmärrät väärin, mitä vapaaehtoisella sotilaalla tarkoitetaan. Hän on vain henkilö, joka vapaaehtoisesti, ilman laillista kutsuntaa, on tullut riveihin, alistuakseen ylipäällystön käskyjen ja sotalain alle. Ei hänellä ole mitään erikoisoikeuksia totella tai olla tottelematta mielensä mukaan. — Sitäpaitsi, sinähän olet kirjoittanut nimesi paperiin, jossa nimenomaan sitoudut taistelemaan saksalaisten puolesta millä rintamaosalla vain määrätään.

— Kun oli pakko kirjoittaa! Ettekö häpeä siihen viitatakin. Se paperi työnnettiin nenän eteen yht'äkkiä; tuskinhan oli ehtinyt tajuta sen sisällystä, puhumattakaan ajattelusta, kun jo vaadittiin nimikirjoitus. Ja kuinka siinä meneteltiin! Vakuutettiin, että joutuisimme ainoastaan ryssää vastaan ja samalla huomautettiin viekkaasti, ettei kukaan ollut kieltäytynyt. Ja entäpä, ellei olisi kirjoittanut. Oliko silloin vapaa? Varsin hyvin tiedätte, että vankileiri olisi ollut edessä. Ei ollut toimintavapautta, eikä sellainen sitoumus ole pätevä.

— Miehen sana on aina pätevä…

— Joutaviahan te siinä vokostatte, keskeytti Haitari-Jali. Kuka teille on sanonut, että meitä viedään tanskalaisia vastaan?

— Hyökkäykseen me joka tapauksessa joudumme, kivahti isä V. — Ja suuresti minä epäilen, ettei tämän pataljoonan miehet lähde sinnekään.

— Etteivätkö lähde? Johan nyt jotakin! Et sinä toki edusta koko pataljoonaa noine mielipiteineisi.

— Suurempaa osaa siitä kuin luulettekaan.

— Mihinkäs sinä nyt oikein tähtäät? Mikä sinuun on mennyt? Ei suinkaan täällä ole tarkoitus ruveta napisemaan hyökkäyksen aikana.

— Minä puhun nyt suuni puhtaaksi, niin että silmänne kerrankin aukenevat. Koko pataljoonan perustanahan on valhe. Jo Suomessa meille valehdeltiin, sanottiin, ainakin useimmille, että he joutuisivat Saksassa töihin, ettei täällä viipyisi kauan. Mitään ei mainittu siitä, ettei täältä ollut mahdollista päästä pois. Nekin jotka tulivat sotilaiksi, luulivat vain Suomessa ja Suomen puolesta saavansa taistella. He olivat vapaa-ehtoisia. Ja kun nämä vapaaehtoiset saatiin rajan yli, niin heitä kohdeltiin kuin vankeja ja heidän eteensä pistettiin tuo äskenmainittu paperi, joka pakosta oli allekirjoitettava, sillä perääntyä ei enää voinut…

— Etkö muista pionieri-kapinaa? Kysyttiinhän silloin jokaiselta, oliko hänelle valehdeltu, oliko hänet houkuteltu lähtemään, ja nimenomaan huomautettiin, etteivät myöhemmät valitukset enää saaneet tulla kysymykseen.

— Kysyttiin keltä kysyttiin, minulta ei ainakaan. Ja perhana, oli sekin kysymistä! Jos rehellisesti tunnusti olevansa petetty, niin mikä oli edessä? Pakkotyö, Barnefeldtin vankileiri: perunankuoret, vesisoppa! Eikö silloin ollut viisaampaa vaieta. — Kyllähän tämän ymmärtää: Suomeen lähetetyt värvärit olivat kunnianhimoisia ja koettivat saada niin monta kuin mahdollista verkkoihinsa. Mutta täällä on meitä kiusattu nälällä. Vähäisetkin ruokavaramme ovat saksalaiset aliupseerit varastaneet. Meille annettiin rintamapaikaksi epäterveellisin suo, mikä tiedettiin, jossa puolet miehistä sairastui. Nyt tahdotaan päästä lopuistakin, kulettamalla heitä hyökkäyksestä hyökkäykseen. Asia on selvä: saksalaiset eivät enää itsekään usko Pietarin valtaukseen. Kaikki ne lupaukset, joita he meille syöttivät, ovat tuulen tohinaa. Nyt me olemme heidän tiellään, heidän omantuntonsa painajaisena. He tahtovat päästä meistä eroon voidakseen sanoa: ei ole mitään suomalaista pataljoonaa, eikä meillä ole mitään tekemistä Suomen kanssa. Vai luuletteko, että he muuten, vastoin suomalaisten valtiomiesten nimenomaista pyyntöä, nyt ryhtyisivät meitä tapattamaan, nyt, jolloin Suomen kohtalosta ei voi olla kysymystäkään?… Mutta nyt onkin hiljaa kytenyt tyytymättömyys puhjennut ilmiliekkiin. Kolmas komppania on tehnyt kirjallisen valituksen, jossa se anoo, että pataljoona päästettäisiin rintaman taakse tai hajalleen, ettei sitä vietäisi hyökkäykseen, koska siinä tapauksessa saattaisi puhjeta ilmikapina. Oberzugführer Ö. on ryhtynyt heidän välittäjäkseen. No, mitäs nyt sanotte? Eikö se ole paikallaan, mitä?

Tämä vuolas, katkera sanatulva oli saattaa meidät ymmälle. Ilmeisesti se oli liioiteltu, mutta sen loppu-osa kertoi tapahtumista, joista meillä ei ollut mitään tietoa. Mutta vastauksen puhuja kyllä sai. Hänelle selitettiin, kuinka naurettavaa oli olettaakaan saksalaisten tahtovan meitä lopettaa. Mitä he sillä voittaisivat? Kerta kaikkiaan oli suomalaisen pataljoonan olemassa-olo jo suuren maailman tietona. Se oli pieni, sillä ei voitu saada ihmeitä aikaan, eikä sitä hyödyn kannalta kannattanut syöstä turmioon. Mutta häpeää ja toisten suurvaltojen tuomion sen hävittäminen kyllä tuottaisi. — Missään tapauksessa ei ollut meidän asiamme ryhtyä tällaisia seikkoja pohtimaan. Jos meidät haluttiin tappaa, niin olkoon menneeksi, siinä tapauksessa oli meidän vain näytettävä kuinka suomalainen kuolee.

Isä V., joka oli jo voittanut pari muutakin miestä puolelleen, huomautti meissä olevan typerää aatelisylpeyttä, jonka aika oli ollut ja mennyt, ja väittelyä jatkui kiihoittuen miltei riitaan asti. —

* * * * *

Tämänkaltaisia palopuheita kuului sitten yhä useammin. Myöhemmin saimme varmuuden siitä, että kolmannen komppanian miehet olivat todellakin mainitun valituksen tehneet. Minkälainen se oli muodoltaan ja mitä siinä oikein vaadittiin, sitä en tiedä tänäkään päivänä. Luulen kuitenkin, ettei se sisältänyt mitään viittauksia mahdolliseen kieltäytymiseen hyökkäyksen sattuessa. Miehistö jakautui puolueihin, syntyi riitaisuuksia ja sekavuutta, koko pataljoona oli kuohuksissa.

Helppoa oli panna merkille, kuinka juuriaan myöten mielet olivat järkytettyjä, mutta vaikeampaa oli saada selville, mikä oli kaiken perustana ja mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Kuuli niin ristiriitaisia väitteitä, niin toisistaan eroavia lausuntoja, ettei tiennyt, keneen luottaa, kenen mielipiteitä ryhtyä selvittelemään. Jos olen tämän kapinaliikkeen oikein ymmärtänyt, niin luulen, että ydin oli eräässä huhussa, joka oli päässyt liikkeelle ja jota sitten käänneltiin ja väänneltiin ja tietysti tavattomasti suurenneltiin. Väitettiin nimittäin, että meidän "esikuntamme", suomalainen neuvosto, jonka jäseniä oli sekä Berlinissä että Tukholmassa ja johon kuului suomalaisia valtiomiehiä, oli vaatinut pataljoonalle lepoa ja tahtonut, että se oli tuotava pois rintamalta. Mutta saksalainen ylipäällystö ei tähän suostunut. Syntyi eripuraisuutta, väittelyä, yleensä hankausta, joka muka lopullisesti johti välien täydelliseen katkeamiseen. Meillä ei siis enää ollut suomalaista neuvostoa, ei ollut enää yhdistävää sidettä kotimaahan. Emme enää olleet Suomen palveluksessa, Suomen valtuuttamina ajamassa maamme asiaa; uhrauksemme oli hyödytön, koskapa muka Suomen ja Saksan "diplomaattiset välit" olivat katkenneet. Me olimme sensijaan jääneet pieneksi, irralliseksi joukoksi, jota saksalaiset käyttivät mielin määrin omien intressiensä mukaisesti. Oliko meidän siis jatkettava taistelua, kenties viimeiseen mieheen kuoltava, vai oliko meidän miehekkäästi kieltäydyttävä ja vetäydyttävä syrjään, kunnes Suomen kohtalo jälleen olisi kyseessä?

Tämän suuntaisia ajatuksia luulen tuon vakavan huhun, joka tietenkin oli väärä, herättäneen jaloimmissa kapinoitsijoissa. Mutta oli luonnollista, että heihin liittyivät kaikki tyytymättömät ja pelkurit, joita niitäkin lienee ollut joukossa, yleensä kaikki ne epäjalot ainekset, jotka ajattelivat etupäässä vain omaa parastaan ja toivoivat mukaviin oloihin. Monet sellaiset miehet, jotka ani harvoin olivat ennen vaivanneet päätään näin laajakantoisilla kysymyksillä, teoretisoivat nyt kuin vanhat mestarit ainakin ja tietysti kansankiihottajain epäjohdonmukaiseen, mutta hehkuvaan tapaan. Ja kun logiikka pyrki pettämään, turvauduttiin nyrkin puristukseen ja vihaiseen katseeseen, puhumattakaan suomalaisesta "perkeleestä".

Oli liikkeellä toinenkin juttu: suomalaisten zugführerien kerrottiin miehissä hakeneen Saksan alamaisiksi päästäkseen oikeiksi saksalaisiksi upseereiksi. Olihan sekin selvä merkki siitä — sanottiin — että meidät aijottiin jättää oman onnemme nojaan, herrat pyrkivät meistä eroon. Mutta tämäkin huhu osoitettiin perättömäksi, ainoastaan pari tämän kaltaista hanketta lienee ollut tekeillä. —

Kenties tänä melskeisenä aikana paljastui muuan epäkohta, nimittäin se, että me koko valtiollisen kysymyksemme suhteen olimme kuin pimeässä säkissä. Ei meillä ollut mitään tietoa, minkälainen mainittu suomalainen neuvoskuntamme oikeastaan oli, mitä se puuhasi, miten paljon se asiaamme uskoi. Kun suomalaisia sanomalehtiä tuli kovin vähän, ajottain ei ollenkaan, emme saaneet mitään tietoja kotimaasta. Mitä meistä Suomessa arveltiin, odotettiinko meitä pelastajina, vai kirottiinko meitä? Sitäpaitsi ne, jotka eivät osanneet lukea saksaa, eivät päässeet edes sotatapahtumista selville. Suomalainen upseeristomme ei meille mitään kertonut ja aivan yleisesti väitettiinkin, että heihin oli tyyten tarttunut saksalainen kopeus. Ani harvoin he juttelivat miesten kanssa ja silloinkin virallisesti ja jäykästi. Tietenkin on otettava huomioon, että sotaväessä on aina sillä tavoin; sitäpaitsi on päällikön, joka antautuu liian läheisiin kanssakäymisiin miehistön kanssa, vaikeata säilyttää arvovaltansa.