Yllämainittu epäkohta on niin vaarallinen juuri suomalaiselle. Hän ei tyydy olemaan pimeässä. Ajattelevan mielenlaatunsa takia hän vaatii selvitystä. Saksalainen sotilas tottelee päällystönsä käskyjä; jos häntä käsketään kaivoon, niin hän menee, koska niin on määrätty. Suomalainen kysyy ensin: mitä varten? ja menee sitten, mutta sitä varmemmin. Enkä ole taipuvainen uskomaan, että tämä riippuu sotilaskasvatuksesta, joka toisella on täydellinen, toisella mitätön, sen juuret ovat syvemmällä, kansan luonteessa. —

Ennen pitkää syntyivät puoluenimetkin: kapinallisia sanottiin palokuntalaisiksi, muita pelastusarmeijalaisiksi. Sitten ryhtyivät omat upseerimme pitämään meille puheita. Oberzugführer A. kuvaili meille sydämellisellä tavallaan ja aivan äärimmilleen liikutettuna, kuinka hän, alusta alkaen mukana ollen, oli nähnyt pataljoonan vähitellen kasvavan ja kehittyvän. Melkein pyytäen hän kehoitti meitä ajattelemaan ja rauhoittumaan. Niille, jotka tahtoivat pataljoonaa laskettavaksi hajalle, hän vakuuttavasti selitti, kuinka vaikea sitä oli jälleen koota. Hän osoitti kuinka suuria rahamääriä oli meidän takiamme jo uhrattu ja viittasi historialliseen maineeseemme, joka aina oli kuvannut esi-isämme sitkeäksi, äärettömän kärsivälliseksi kansaksi. — Niitä miehiä, jotka eivät kauemmin halunneet palvella, kehoitettiin ilmoittautumaan. Jokaisesta komppaniasta kutsuttiin poikia majurin luokse keskustelemaan, selittämään kantaansa. Alkoi liikkua mitä kummallisimpia huhuja: joka kymmenes mies ammuttaisiin, loput lähetettäisiin vankileiriin, taikka: majuri oli pyytänyt keisarilta lupaa hajoittaa pataljoonan. Vihdoin lähetettiin majurin kirjelmä kiertämään miehestä mieheen. [Katso Suomen Jääkärit ss. 172-179. Tekijän huom.] Mutta sekään ei ollut onnistunut. Aito saksalaisella ylpeydellä siinä kuvailtiin, kuinka suurta suosiota meille oli osoitettu, kun meille oli annettu kunnia kuulua saksalaiseen sotaväkeen ja kuinka kiitollisia meidän tuli olla siitä, että keisari oli meitä ruokkinut ja antanut meille jääkärin mainehikkaan takin, vieläpä mennyt niinkin pitkälle, että jakoi meille rautaristejä. Paraiten tämä kirje todisti, kuinka vaikeata saksalaisen, parastaankin koettaessaan, oli ymmärtää kapinallisten luonnetta, eikä sillä suinkaan ollut sitä tehoa, jota oli tarkoitettu, pikemmin päinvastoin. Vai niin, ajateltiin, jopa onkin palkka: työnteossa roskaantunut takki ja rautaristit, joita ensimäiseksi jaettiin rintaman takana olleille saksalaisille. Ei täällä niitä varten oltu nähty nälkää ja kannettu hirsiä. —

Olin hyvilläni, että meidän kämpässämme tämä kapina riehui niin peräti aatteellisena ja puhtaana. Se ei sisältänyt mitään henkilökohtaisia mukavuuspyrkimyksiä eikä huonoista vaikuttimista syntynyttä halua väistää taistelua. Isä V., joka oli koko joukkueemme palokuntalaisten luonnollinen päämies, hehkui kuin kekäle, ja oli monesti saattaa meidät ymmälle joukkoja hurmaavalla, kiihkeällä esitystavallaan, erinomaisella muistillaan ja kummallisella syrjähyppytaidollaan. Häntä vastassa olivat innostuva Kustu ja kaikkien suureksi ihmeeksi veltonnäköinen, välinpitämätön Haitari-Jali, joka nyt pauhasi suu vaahdossa, vähintäänkin rautaristin edestä. Mutta isä V. sai puolueeltaan ankaran kolauksen: Kun sakin piti mennä zugführerin luo, ilmoittamaan, että he halusivat pois komppaniasta, pyörsivät kaikki ovelta ympäri ja johtajakin palasi synkeänä kämppäänsä, tunnusti olleensa raukkojen kanssa tekemisissä ja kävi hiljaiseksi. Zugführer H. vaikka tiesikin hänen olleen johdossa, kutsui hänet puheilleen ja nähtävästi ymmärsi hänet oikein, koska ei lähettänyt häntä rangaistusjoukkueeseen.

Sillä siihen lopuksi tultiin, että uppiniskaisimmat kapinoitsijat ja parhaimmat yllyttäjät erotettiin pataljoonasta ja lähetettiin erikoisesti tarkoitusta varten muodostettuun rangaistusjoukkueeseen, joka majoitettiin Zerksteinin kartanoon, kymmenen kilometriä rintaman taakse. Täällä koetettiin ankaran harjoittelun ja kovan työn avulla muokata heistä kunnon sotilaita. Mutta saksalaisten suureksi hämmästykseksi yritys ei lainkaan onnistunut: seikka, joka osoittaa, kuinka vaikeata on suomalaista kasvattaa pelkällä kovuudella. Ja olihan sitäpaitsi sangen vaikeasti määrättävissä, ketkä olivat rikollisia, ketkä eivät. Moni verrattain viaton mies joutui tähän surkeaan joukkoon, johon kuulumista pidettiin häpeällisenä. Selvää oli, että he katkeroituivat ja kova kohtelu vaikutti heihin vain pahentavasti. Toveriensa seurassa he olisivat kenties tyyntyneet, alistuneet ja muuttaneet vähitellen mielipiteensä, mutta täällä esiintyivät he uppiniskaisina härkäpäinä, joita et millään saatu tottelemaan, kun niikseen tuli. Harjoittelun johtajaksi määrättiin vääpeli Höfelmeyer, josta jo ennemminkin on ollut puhe ja jonka kiusaavaan ankaruuteen eniten luotettiin. Mutta vaikka tämä arvon herra käytti kaikki keinonsa, uhkaili revolverillaan, kiusasi kylmässä putkassa vuorokausimääriä, ei siitä ollut apua, jos mikä ei poikia haluttanut. "Antaa tulla vaan", kuului tyyni vastaus revolverin piipun edestä, ja tuskastuneena täytyi ylpeän vääpelin viimein myöntää: "tämä olisi maailman parasta sotaväkeä, jos heihin osaisi oikealla tavalla vaikuttaa; nykyinen menettely ei tehoa." Itsepäisimpiä lähetettiin vankileireihin ja loput vähitellen alistuivat, jopa pääsivät takaisin komppanioihinsakin, myöhemmin. —

Tämä kapina alensi tavattomasti pataljoonan arvoa saksalaisten silmissä. Heistä me olimme kapinoitsijoita, jotka aina napisimme, milloin valittaen ruoan huonoutta, milloin osoittaen tyytymättömyyttä rintama-osaamme, milloin mistäkin nuristen. Nyt me olimme kieltäytyneet, kieltäytyneet ryhtymästä taisteluun, ottamasta osaa hyökkäykseen — johon, kuten myöhemmin kuulimme, ei meitä koskaan oltu aiottukaan viedä. Ja tästä huolimatta koki pataljoona olla vapaaehtoisten merkeissä.

No niin. Kieltämättä tuo kaikki oli ikävää, mutta menettelyllämme oli kuitenkin ollut ymmärrettävät syynsä, joista saksalaiset eivät tienneet mitään. Ja meille oli tästä kapinasta siunauksellisiakin tuloksia. Pari kertaa viikossa naulattiin julkisille paikoille kirjoituksia, joissa oli mainittu tärkeimmät sotatapahtumat ja kotimaan uutiset. Monta hämärää seikkaa oli sen lisäksi selvinnyt. Ja pelastusarmeijan miehiin oli varmaankin yhä syvemmälle juurtunut se vakaumus, että nyt oli taisteltava loppuun asti, olipa siitä sitten hyötyä tai ei.

5.

NAAMIAISET RINTAMALLA.

Meidän komppaniassamme oli kapinallisia ollut kaikkein pienin määrä, seikka, jota monet pitivät Bade-ukon ankaran kasvatuksen ansiona. Olipa miten tahansa, kiitoksia ainakin saimme ja kunnollisuutensa palkkioksi siirrettiin komppania eräänlaiseen reserviasemaan rannikolle, lähelle Latshe noroa, missä aikaisemmin olimme majailleet. Siltä kohdalta, missä varsinainen rintamalinja päättyi mereen, alkoi meidän uusi osamme, kulkien pitkin rantaa vihollisesta poispäin. Kuivan, mäntyjä kasvavan rantaäyrään takana oli suojainen paikka kämpille. Varsinaisia sotatehtäviä ei ollut muuta kuin helppo vartiopalvelus, sensijaan tehtiin ankarasti työtä. Hiekkaperäisiin mäen rinteihin rakennettiin lujia suojakämppiä: kaivettiin ensin suuri, tasapohjainen, kolme metriä syvä ja neliön muotoinen kuoppa, sen pohjaan toinen, pienempi ja puolta metriä matalampi. Tämä viimemainittu vuorattiin hirsillä kuin rakennus ainakin, tehtiin tulisija, tunnelin tapainen sisäänkäytävä, ikkunat, vihdoin katto lukuisine hirsikerroksineen, sitten täytettiin isompi kuoppa uudelleen, päälle pantiin vihreitä turpeita, istutettiin puita ja niin oli "heldenkammer" (sankarikammio) valmis. Sen katto oli vähintään kolme metriä vahva, eikä maanpinnalla kuitenkaan ollut näkyvissä kuin mitätön vihreä kumpu ja esiinpistävä savutorvi.

Yöllä vaelteli patrullimme pitkin rantaa, pitämässä silmällä, ettei meren puolelta vaara uhannut ja varsinaisen etulinjan pohjoisimmassa vartiopaikassa seisoi meidän joukkueemme vahti. Oli omituista seistä siinä, "viimeisenä miehenä", vahvan, neliönmuotoisen varustuksen suojassa, edessä vihollisen piikkilangat, oikealla suunnaton Mustaanmereen saakka ulottuva valli ja vasemmalla Riianlahden aallot. — Samaisella vartiopaikalla sattui kerran hauskastikin. Muuan kenraali, nimen olen unohtanut, tuli tarkastamaan asemaamme, ja aivan tahallisesti oli mainittuun vartioon silloin määrätty poikkeuksellista laatua oleva miespari: Toinen oli rehtori H., nykyinen valtiopäivämies, toinen diploomi-insinööri ja kirjailija K. Molemmat olivat verrattain vaatimattoman näköisiä, rehtorin kasvojen intelligentin ilmeen oli sota hiukan villiinnyttänyt ja insinöörin rintamanaama olisi vallan hyvin sopinut tavalliselle reissusällille. Hänen ylhäisyytensä kenraali oli kuitenkin hieman hämmästynyt, kun nämä pahaiset vahti-ukot hänen kysyessään ilmoittivat tittelinsä. —

Näinä aikoma vaivasi meitä valon puute. Syyspimeät olivat synkeimmillään, mutta kynttilöitä ei tahtonut saada mistään tai olivat ne sitten niin kalliita, ettei niitä kyetty ostamaan. Loihan tosin uuni jonkunlaisen heikon kajastuksen kämppään, ja tuoreista puista yritettiin kiskoa päreitä. Mutta lukea niiden valossa ei saattanut, täytyi tyytyä makailemaan tupakka hampaissa vuoteellaan. Ei voi käsittää se, joka ei moista ole kokenut, kuinka hiuduttava ikävä ajoittain valtasi mielen. Laulettiin, tarinoitiin, muisteltiin kotimaata; toisinaan vaivuttiin pitkäaikaiseen, uneksivaan äänettömyyteen, jolloin kukin eli omissa mietteissään. Täytyy ottaa huomioon sekin, että me olimme niin kerrassaan epätietoisia "matkamme määrästä", kuten jääkärin laulussa sanottiin ja, kumma kyllä, vähitellen olimme tuohon epämääräisyyteen niin tottuneet, ettemme huolineet sillä päätämme vaivata, emme toivoneetkaan mitään. Selvää on, että monesti tuli mieleen varsin pimeitäkin ajatuksia, mutta en vielä koskaan ollut tuntenut katumusta, enkä milloinkaan ollut kuullut toistenkaan toverieni sanovan, "minne sentään tuli lähdettyä!", "olisi pitänyt pysyä kotimaassa", tai muuta sentapaista. Mutta joskus, kun aika kävi oikein pitkäksi ja hiljaisuus painostavaksi, saattoi sydämensä pohjasta odottaa tappelua, granaattisadetta, melua minkälaista tahansa, jotakin uutta, joka olisi poistanut tämän näännyttävän ykstoikkoisuuden.

Ja ettei liian aikaisin päässyt nukahtamaan, siitä pitivät kirput kyllä huolen. Tämä hietainen rannikkoseutu tuntui olevan niiden luvattu maa. Höylänlastuissa, joita käytimme vuoteittemme pehmikkeenä, vilisi niitä mustanaan ja me makasimme useimmiten alasti — reservi-asemassa oli se sallittu — voidaksemme käsin pyyhkiä päällimmäisiä syrjään. Paljoa helpompaa on tottua täihin. Se on luonteeltaan rauhallinen ja ajatteleva, syö tyynesti ateriansa ja makaa sitten kuin porsas, korkeintaan taivaltaen perhe-elämän hiljaisiin iloihin. Mutta kirppu, se puraisee kerran kipeästi, pyörähtää, hyppää pari askelta ja taas puraisee; ja vaikka se on ahminut kyllikseen, ei se suinkaan asetu lepoon, vaan tanssii ja heittää heipparallaa kuin päihtynyt. Samoilla metsästysmailla eivät nämä veljekset sovi olemaan. Missä kirppuja alkaa vilistä, sieltä katoaa täi; arvatenkin se filosoofisemman luonteensa mukaisesti väistyy ja antaa perää mielipuolena hyppivälle mustalle paholaiselle.

* * * * *

Rantala oli harvinaisen suuri kämppä. Kummallakin sivuseinällä seisoi jykevä pöytä, perällä olivat vuoteet kahdessa kerroksessa ja vuodelavan edessä tiilistä tehty matala uuni, josta peltinen savutorvi johti katolle.

Oli jo ilta. Lämmin syyshämärä sankkeni yhä tummemmaksi, se verhosi tiheällä hunnullaan nurkkien romun ja kätki vuoteet kuin mustaan samettiin Kämpässä oli siistiä; lattia oli lakaistu, pöydät pyyhitty ja uunissa paloi iloinen tuli, joka parhaansa mukaan koetti saada vesipataa kiehumaan. Näkyi selvästi, että pojat odottivat jotakin ja että oli tekeillä tavallisuudesta poikkeavaa.

Jo tulla porhalsi Tekijä-Eeka sisään hengästyneenä ja innoissaan.

— Vielä sitä sentään näkyy tavallinen suomalainen puhuvan saksalaisen pyörryksiin. Ei tahtonut peijakas myödä, sanoi hän.

— No sinä sait kuitenkin, kuului kuin yhdestä suusta.

— Tottakai, kun on tekijän hyppyset, pisti Haitari-Jali.

Ja nyt alkoi tulija kiskoa rommipulloja taskustaan asettaen niitä hellävaroen ja ikäänkuin hyväillen pöydälle riviin.

— Nyt on ainetta, mutta kyllä sain soittaa suutanikin, ennenkuin heltisi.

Haitari-Jali sieppasi yhden pullon, pyörähti osavasti kantapäillään ja alkoi laulaa, napsutellen sormillaan tahtia tunnetulla taidollaan:

Vaikka minä olen näin pikkanen poika niin jessus mun luontoani, hep haliali lei, hep haliali lei…

Oli todellakin harvinainen tilaisuus. Majurin määräyksestä oli väkijuomien käyttö kokonaan kielletty, eikä niitä annettu, eipä edes myöty meille, kuten saksalaisille. Nyt oli kuitenkin keksitty muuan salakaupustelija, lyöty pennit yhteen ja yritetty hankkia tätä harvinaista mielenylennystä. Olihan nyt kerrankin asema sellainen, ettei joka hetki tarvinnut olla hälyytysvalmiina ja täällä oli nähty niin monta nälkää, koettu kovaa ja eletty ikävää, että kaipasi vaikkapa keinotekoistakin huumausta.

Pöytään ilmestyi emalji-mukia ja sotilaan läkkisiä juoma-astioita, padasta ammennettiin kiehuvaa vettä, Sakariini otettiin esille ja istuttiin juhlimaan. Seinänrakosissa palaa ritisi parissa kolmessakin kohden iloinen päre ja poikien silmät kiiluivat kuin tinanapit laihtuneista kasvoista.

Jo kohosivat maljat ja huutaen hurraata juotiin kotimaan ja jääkärien, komppanian ja kämpän onneksi. Sitten laulettiin hurjalla voimalla kuorossa:

Vaasan veri ei vapise, eikä Kauhavan rauta ruostu. Niskasta kiinni ja puukolla selkään, ellei se muuten suostu.

Jos outo olisi katsellut tuota nuorta, villiä joukkoa, joka nyt oli heittäytynyt oikein irralleen, noita kalpeita, kovettuneita kasvoja ja kuoleman edessä terävöityneitä silmiä, niin varmaankin olisi hän pitänyt sitä raakojen huimapäiden seurana ja katkeroituneena kysynyt: nämäkö nyt ovat niitä, joiden väitetään uhranneen kaikkensa isänmaalleen. Täytyi tuntea heidät tarkkaan huomatakseen, että tuo remuava hurjuus oli vain tehtyä ja että tuon näennäisesti karkean ja kylmyyttä tavoittelevan kuoren alla sykki lämmin ja herkkä sydän. Silloin myöskin näki, kuinka huonosti tahallisen raa'at sanat monestikin salasivat luonteen hienouden — aivan kuten jokapäiväisessä elämässä sievistelty puhetapa useasti paljastaa sisäisen tyhjyyden ja alhaisuuden. —

Iloliemi alkoi vaikuttaa. Puutteellisesta ravinnosta heikontuneet jääkärit humaltuivat helposti. Poskille kohosi nuorekas punerrus ja keskustelu sai uutta vauhtia. Eetu esitti "Herra Petterin", sitten alotti Haitari-Jali pitkäveteisellä ja murheellisella säveleellä suositun ja kämpän vakituiseksi arkkiveisuksi tulleen laulun, johon toisetkin heti yhtyivät:

    Kaks miestä siinä katseli
    ja joukko naisia,
    Kun Peltonen puukolla veisteli
    Kososen kurkkuja.

Jo rupesi tulemaan kutsuvieraita. Heidät vietiin pöytään. Sitten esitettiin kuvaelma — ylimmäinen makuulava näyttämönä — jossa sairastunut vanhapiika, hourailtuaan avioliiton onnesta, intohimoisesti huudahti: "tätä, tätä, tätä" ja rauhallisesti kuoli. —

Kun kättentaputus oli lakannut, huudahti Kustu:

— Ja nyt ei muuta kuin pöydät syrjään ja haitari Jalille!

Tuossa tuokiossa oli kämppä muuttunut remuavaksi tanssituvaksi. Haitari luritteli Iitin Tiltua ja iloisimmillaan olevia poikia pyöri vimmatusti lattian täydeltä. Takit temmattiin pois, vieläpä paidatkin, ja yläruumis alastomana jatkui huima viuhke hikisten kasvojen punoittaessa päreitten loimuvassa valossa. Oli siinä riemua ja keveyttä, lapsellista, pitkällisen ikävän aiheuttamaa vallattomuutta ja vapautumisen tuntua…

Vihdoin pälkähti jonkun päähän vetää kaasunaamari kasvoilleen. Yhä useammat seurasivat esimerkkiä ja niin oli käynnissä naamiaiset, joille tuskin löytyy vertaa. Kämpän hämärässä, savun kyllästämässä ilmassa häälyi vimmatusti kummallisia, sadun kummituksilta näyttäviä olentoja, yläruumiit hikisinä ja paljaina, silmien kiiluessa naamarilasien takaa.

Mutta vieraat alkoivat väsyä ja poistua. Moni jääkäri, jonka heikontuneeseen ruumiiseen alkohooli oli vaikuttanut turmiollisesti, kävi kalpean ja velton näköiseksi ja ilmeisesti voi pahoin. Mieliala muuttui hiljaisemmaksi ja pyrki painumaan.

Ulkona tuuli huimasti ja hongan latvat humisivat kuin urkujen soitto. Mutta taivas oli sees ja tähtiä täynnä. Kävelin kämppämme takana kulkevalle harjulle, jonka juurelle aallot heittelivät valkeata vaahtoaan. Oli paha olla ja rinnan alta kiersi…

Joku makasi hongan juurella vatsallaan… Kustu näkyi olevan.

— Voitko pahoin? kysäsin.

— En enää. On sitä ihminen käynyt huonoksi. Syntyi hiljaisuus. Laineet vain pauhasivat ja tuuli ujelsi piikkilangoissa. Ja kämpästä kuului yhä polkan tahdikas jyske ja haitarin lurina.

— Lyyti kun illalla pyykkiä pesi, hei Lyyti kun illalla pyykkiä pesi. Ja Lyyti kun illalla pyykkiä pesi niin luiskahti sinne lipiä…

Kustu se oli, joka nähtävästi vielä veivingissä rallatteli haitarin tahtiin… Minun tuli kummallisen ikävä, muistin kotimaata ja Annaa.

— Ajatteles, että nuo samat tähdet loistavat kotonakin, ja nuo laineet tulevat kenties kotirannikolta, tulin sanoneeksi.

— Onko sinun ikävä?

— Eikö sinun sitten ole?

— Eei… Taikka on oikeastaan… Mutta…

— Muisteleppas kotoisia karkeloita… tyttöäsi.

— Ääh… Älä puhukaan.

Vaitiolo. Vain honkien huminaa, joka kasvoi ja heikkeni, muuttui kuin lauluksi. Kului pitkiä hetkiä. Outoja unelmia tuli mieleen.

Syystuulen tumma nyyhky yöss' elää yksinään. Ei kanna toivon kyyhky vihanta-lehteään.

Se pulpahti kuin vahingossa, humalaisen heltyneestä mielestä. Katsahdin sivulleni. Ketään ei enää näkynyt. Olin kai jo kauan ollut yksinäni. —

Kämpässä oli hiljaista ja pimeää jo. Vain uunissa värähteli riutuva hiilos; sen himmeässä kajastuksessa kiilsivät tyhjät pullot, hujan hajan olevat mukit ja vesiläikät pöydällä. Kuului raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku kohahti, tai kynsi ruumistaan…

Olin juuri vetämässä filttiä ylitseni, kun ovi aukeni ja muuan hiljainen, työläisluokkaan kuuluva jääkäri kömpyröi sisään. Hän oli humalassa. Uunin luo hän pysähtyi ja jäi siihen horjumaan, huulet riippuvina, katse oudon tuijottavana, hiilloksen epämääräisesti valaistessa hänen kasvojaan. Hän oli kauan ääneti, samassa asennossa, mutta sanoi vihdoin omituisen lyhyesti ja itsekseen.

— Meitill' ei o' mitää.

Sitten, kohottaen katseensa, pitkän ajan kuluttua, uudestaan ja ikäänkuin vakuuttaen.

— Ei meitill' mitää o'.

Ja jälleen, antaen päänsä painua, hiljemmin ja pitkäveteisemmin, ikäänkuin huokaisten:

— Meitill' ei o' mitää.

Mutta yhtäkkiä kavahti hän kuin hereille, silmiin tuli hurja loiste ja piirteihin tarmoa.

— Nyt pannaan kämppä hytinäks'! Ja raivokkaasti tarttui hän pöytään.

— Käy maata nyt, hytinä-mies, sanoin.

Heti hän rauhoittui, hellitti otteensa, käänsi päänsä minua kohti ja jäi tylsänä tuijottamaan. Sitten siirtyi hän uudelleen uunin luo ja jatkoi äskeistä nuokkumistaan.

— Enhän minä p—e tämän kautta Suomeen pääse, mutisi hän. Ja vihdoin, pitkän ajan perästä, hiljempaa.

— Eikä mun hermonikaan kestä.

Sitten kömpi hän vuoteelleen ja vaipui heti raskaaseen uneen.

Tuuli tohisi nurkissa pitkään ja alakuloisesti. Se tunkeusi sisäänkin saaden hiiloksen yhä himmenevän kajon hetkittäin kirkastumaan. Mutta vähitellen kämppä kokonaan pimeni. Kuului vain raskaasti nukkuvien miesten hengitys ja levoton käännähtely.

6.

KOVIA AIKOJA.

Kun lepo-aika oli lopussa, siirrettiin meidät ensimäisen komppanian paikalle, joka oli äärimmäisenä oikealla. Sillä kohtaa oli nimittäin asema huonoin, kämpät kurjassa kunnossa ja edessä vaivaismäntyä kasvava suo, joten ensi komppanian väsyneet miehet hyvin tarvitsivat lepoa. — Perunat olivat jo aikoja sitten loppuneet ja meille alkoi jälleen kova ja rasittava aika, jolloin kylmäkin oli alituisena vieraanamme.

Ryssäin varustus oli tällä kohtaa kaukana, noin puolentoista kilometrin päässä, metsän ja mainitun suon takana, mutta kummaltakin puolen oli ruvettu pitämään vartiota puolenvälin seutuvilla ja siitä aiheutui alituisia metakoita. Meikäläiset pionierit olivat heti ryhtyneet tekemään lujempaa etuvarustusta ja tätä työtä jatkettiin yhä. Oli kyhätty pieni kämppä, johon kenttävartiossa oleva ryhmä pääsi yöksi, ja vahtipaikoille oli tehty hirsistä tylsän kulman muotoisia suojuksia, joista muutamat olivat jo täyskelpoisia, mutta toiset vielä aivan keskeneräisiä ja matalia. Suon yli johti varustukseen useammaltakin kohden puolapuukäytävät, joiden kaiteeksi oli pingoitettu rautalanka; se oli ainoa keino pysyä pimeässä oikealla tolalla.

Kun työtä tehtiin, täytyi tietenkin suolle asettaa suoja-ketju turvaamaan rakentajia, ja tässä suojaketjussa maatessaan on moni paljon kärsinyt ja sairastunutkin. Oli nimittäin jo kylmä, routa maassa ja lammikot riitteessä, mutta suo vajotti yhtälailla kuin ennenkin. Maatessa kastuivat polvet ja kyynärpäät, ei saanut liikkua, ei tupakoida, vaan tuli tarkkaavasti vaania vihollista, joka milloin tahansa saattoi syöksyä metsästä. Kun komppaniassa oli vähän miehiä ja vartiopaikkoja paljon, täytyi siinä kitua kolme, neljä, jopa muutaman kerran kuusikin tuntia perätysten, ja kun vihdoin pääsi lähtemään kotiin, niin ei siihen enää tahtonut kyetä, niin oli vilusta jäykkä. Muistan joskus ajatelleeni, etteivät meidän ylennetyt miehemme sentään oikeastaan tunteneet, mitä oli olla tavallisena sotilaana. Heidän ei tarvinnut luonnollisestikaan ottaa osaa työhön, ei myöskään vartiointiin, he ainoastaan järjestelivät ja komentelivat. Olivathan he tosin olleet Saksassa alusta alkaen, mutta niin oli moni jääkärikin; kaiken lisäksi heillä oli paljoa parempi palkka. Eivät he olleet kokeneet, mitä oli maata tuntikausia märkänä, jäätyvällä suolla. — Mutta lienee ollut paljon, josta vuorostamme me emme tietäneet.

Tätä etuvarustusta sanottiin Siperiaksi, koska sinne määrätty vartio oli ikäänkuin karkoitettu kotoaan. Sen rakentaminen oli jo kysynyt ihmisuhrejakin: kaksi poikaa ensimäisestä komppaniasta oli kaatunut. Kun he aamulla olivat menneet määräpaikalleen suojaamaan työskenteleviä pionieerejä, olivat ryssät, hiivittyään yöllä väijyksiin, ilman muuta ampuneet heidät. Ja kummallista, kun pojat aikoivat hyökätä näiden murhaajien niskaan, niin saksalainen luutnantti, joka oli työtä johtamassa, kielsi heitä kiven kovaan, meni itse kulmavarustuksen suojaan ja komensi kaikki valmiiksi peräytymään, koska muka ryssät aikoivat hyökätä. Vasta kun ryhmänjohtaja J. ensimäisestä komppaniasta saapui paikalle, kokosi hän ympärilleen vapaa-ehtoisen joukon, ryntäsi metsään, ajoi ryssät pakoon, saipa heistä kaksi ammutuksikin: toinen oli vääpeli arvoltaan. [Katso Suomen Jääkärit ss. 167-170. Tekijän huom.]

Kahakka tuotti rautaristejä ja laskemassa ollut maineemme alkoi jälleen kohota. Niinpä tehtiin useampiakin onnistuneita kaappauksia. Oberzugführer G., joka meiltä oli siirretty kolmanteen komppaniaan, tappoi vuorostaan ja ikäänkuin kostoksi venäläisen vartion. Hän otti mukaansa pienen joukon, jonka varusti käsigranaateilla ja hiipi sitten sen maahan kaivetun suojuksen lähettyville, jossa vahtimiesten tiedettiin seisovan. Suojuksesta johti juoksuhauta ryssäin puolelle ja tätä pakotietä tukkimaan lähetti johtaja käsigranaatti-miehet. Päästyään sopivan matkan päähän alkoivat pojat syytää pommeja hautaan ja samaan aikaan hyppäsi oberzugführer, mukanaan myötä seurannut ryhmänjohtaja, kylmäverisesti suoraan suojukseen ja ampui revolverillaan vahdit kuoliaaksi. Vangiksi-ottoon ei ollut aikaa; voittosaaliina tuotiin vain yksi 55. siper. tarkka-ampujarykmentin mies, olkalaput ja kiväärit.

Näihin aikoihin siirrettiin minut ensimäisestä joukkueesta toiseen ja tuon siirron yhteydessä muistuu mieleeni omituinen ja sangen onnellinen tapaus. Olin itse muokannut kämpän nurkkaan mukavan, vaikka kapean vuoteen ja kun lähtijäisiä vietettiin, luovutin sen Sedälle, joka sitä kummallisen hartaasti pyysi. Tuli sitten päivällisaika, pari tuntia muuttoni jälkeen. Pojat olivat jo syöneet ja makailivat kaikessa rauhassa, Setä uudella vuoteellaan, kun yhtäkkiä lentää hurahti granaatti sisään, puhkaisi Sedän entisen päänaluisen, työntyi seinään ja räjähti — puolen metrin etäisyydellä Kustun päästä. Parin minuutin ajan oli kämpässä vain savua, sirpaleita, sekasotkua. Isä V. oli lentänyt vasta-seinällä nukkuvan ryhmänjohtaja H:n syliin; Kustu löysi itsensä puolipökertyneenä sängynlaidalta pitelemässä päätään; ruokakuppeja, vaatteita, tiilikiven sirpaleita, herra ties mitä oli lattialla; muuan naulassa riippuva takki oli aivan mähjänä, hihat vain olivat säilyneet ehjinä… Mutta kessään ei ollut pienintäkään naarmua, ja Setä, jonka vuoteen vaihto oli pelastanut, hymyili tyytyväisenä ison nenänsä alta. — Arvattavasti olivat ryssät nyt vasta keksineet kämpän, koska he kaiken päivää pommittelivat sitä "aasin hännällään". (Aasinhännäksi me nimitimme pientä tykkiä, joka oli sijoitettuna aikaisemmin mainittuun niemeen ja jolla ryssä alituisesti meitä kiusasi, singauttamalla pihahtavan pommin niskaamme silloin kuin sitä vähimmän odotimme.) Ja lähelle he saivatkin sattumaan. Ei auttanut enää muu kuin muuttaa asuinpaikkaa. Mutta tuskin oli ehditty majoittua uuteen asuntoon, kun taaskin tulla tupsahti granaatti sisään puhkaisten seinän — ja minun tekemäni vuoteen aivan keskeltä. —

Toisinaan yltyi ryssä pommittamaan meitä koko voimallaan. Kuten sanottu, olimme tuhoisalle sivutulelle alttiina ja oma tykistömme oli venäläistä paljoa heikompi. Kerrankin tulla hurisi alueellemme noin 2,000 granaattia tunnin ajassa, saamatta aikaan mitään mainittavampaa vahinkoa. Maassa oli tietysti kuoppa kuopan vieressä, kämpät olivat säpäleinä — niinpä ei esim. kolmannessa joukkueessa ollut yhtä ainutta ehjänä säilynyttä asuntoa — mutta onnemme oli aivan satumainen, miehiin ei vain sattunut. Samainen onni tuli ihan sananparreksi ja moni piti sitä selvänä merkkinä siitä, että meillä vielä oli suoritettavana joku tärkeä tehtävä, koska kohtalo näin säästeli voimiamme.

Mutta alituisessa jännityksessä saimme kyllä olla. Päällystön tietoon oli tullut, että ryssillä olisi ollut aikomus hyökätä meidän kohdallamme. Komppanian, jonka miesluku oli tavattomasti harventunut, piti aina olla hälyytysvalmiina. Vartiot kovennettiin kaksinkertaisiksi ja monena yönä oli koko komppania valveilla, palellen Siperian suolla marraskuun pakastuvassa pimeydessä. Vahtivuorot täytyi muuttaa nelituntisiksi. Miehistö kärsi vilua ja ainaista väsymystä, mutta kiitettävän nöyrästi se tyytyi osaansa. Kun astui yöllä kämppään ja rupesi ravistelemaan vahtimiehiä hereille, niin monasti sai turvautua kovakouraisuuteen, joka teki pahaa. Ja kun tuo ikäänkuin tainnoksissa maannut poika vihdoinkin pääsi jaloilleen, katseli hän minuutin ajan kuin pökertynyt ympärilleen, ennenkuin käsitti missä oli, mutta selvisi viimein, mumisi joskus suomalaisen perkeleen, tarkoittamatta sillä erityisen pahaa ja alkoi nopeasti suoriutua Siperian matkalle. Hauptmanni huhki kuin peikko yö-pimeinäkin etuvarustusta tarkastamassa, oli levoton ja virkku, ihan kuin muuttunut. Ystävällisesti hän taputteli poikiaan, kiitteli heitä tuon tuostakin ja luultavasti huomasi, että vasta hyvyydellä hän heitä hallitsi.

Tänä vaikeana aikana sattui meille onnettomuus, ainoa laatuaan koko pataljoonassa: nuori Oden joutui ryssien käsiin. Eräänä varhaisena aamuna — silloinkin oli läpi yön odoteltu hyökkäystä — lähti toisen joukkueen päällikkö oberzugführer Ö. kuuden miehen kanssa patrullille. Oikealla puolen etuvarustusta oli vetelä suo, jonka takana, yhä enemmän oikealla, kohosi saksalaisten miehittämä, lujasti varustettu kukkula. Mutta suon vasemmalla puolen, suoraan meidän edessämme, kasvoi taajaa metsää ja tätä metsää myöten etenivät tiedustelijat hiljaa ja varovasti. Oli tarkoitus saada selville, mitä ryssät oikeastaan puuhasivat ja kuinka heidän etäällä oleva vallinsa oikein kulki. Patrulli sivuutti rohkeasti ryssän kenttävartiokämpän, joka näkyi Siperiaan, mutta jossa nyt ei huomattu mitään liikettä. Sitten kulki se yhä kauemmas, kunnes vihollisen rintavarustus alkoi näkyä. Ryssät siellä veistelivät ja naputtelivat kaikessa rauhassa ja kun miehemme olivat sitä katselleet ja ampuneet, kääntyivät he takaisin. Mutta yhtäkkiä oli heitä vastassa noin 50 miestä kaaren muotoiseen ketjuun hajaantuneina. Vartiokämpässä oli sittenkin ollut vihollisia, mutta viisaasti olivat he pysyneet piilossa, laskeneet heikon patrullimme ohitseen ja nyt tukkivat siltä paluutien. Hetkisen pojat taistelivat urhoollisesti, mutta ylivoima oli liian suuri ja senlisäksi tuli se vielä yllätyksenä. Ryssät päästivät raikuvan hurraan ja hyökkäsivät pistimet tanassa saaliinsa kimppuun — tämä kaikki kuului ja näkyikin vallan selvästi Siperiaan. — Onnettomuudeksi oli hauptmanni kutsunut kaikki zugführerit puheilleen kämppäänsä, joten Siperiassa ei ollut kuin tilapäisesti toimiva päällikkö, muuan nuori ryhmänjohtaja. Tällä ei ollut kyllin rohkeaa päättäväisyyttä. Sillä jos hän olisi nopeasti hyökännyt vihollisen selkään, olisi aseman todennäköisesti voinut pelastaa ja ryssien olisi täytynyt paeta. Mutta hän ei ollut tottunut omin päin toimimaan. Hän vain soitteli yhtä mittaa hauptmannille, jonka rintaman takana ollen oli vaikeata antaa ohjeita, kunnes kaikki oli liian myöhäistä. Sillä kun patrullin johtaja huomasi uhkaavan vaaran, täytyi hänen viipymättä käskeä miehensä pakoon. Tie oli kuitenkin poikki, eikä auttanut muu kuin peräytyä vetelälle, avonaiselle suolle. Jos ryssillä olisi ollut harkintakykyä, olisivat he ehdottomasti tappaneet joka miehen, ei olisi tarvinnut muuta kuin pysyä paikallaan ja ampua minkä ennätti. Sensijaan he ryhtyivät kiihkeään takaa-ajoon, juoksivat poikien perässä laukoen turhaan pyssyjään, mihinkään osaamatta. Vaikka meikäläiset, tultuaan suolle, joka vajotti yli polvien, vain vaivaloisesti ja hitaasti pääsivät eteenpäin, huolimatta äärimmäisestä ponnistelustaan, eivät rannalle pysähtyneet viholliset saaneet sattumaan. He olivat niin hengästyttäneet itsensä, että heidän kätensä vapisivat, eivätkä he enää jaksaneet tähdätä. Ainoastaan Oden kaatui. Suon reunassa oli hänet vielä nähty, mutta senjälkeen ei kukaan tiedä hänen kohtalostaan. Ryssät kantoivat hänet pois, liekö sitten kuolleena tai elävänä. Toiset pääsivät näkymättömiin vaivaismäntyjen ja ruohon taa. Mutta vielä oli heidän käydä hullusti. Sillä kun saksalaiset äskenmainitulta kukkulalta huomasivat suossa rämpivät miehet, pitivät he näitä ryssinä ja alkoivat ampua kuularuiskullaan. Vasta tunnussanan huudot ja jääkärien takin väri ilmaisivat heille erehdyksen ja pojat pääsivät vihdoinkin turvaan, puolikuolleina väsymyksestä. — Mutta kadonnutta Odenia oli lähdettävä etsimään. Koottiin uusi joukko, painuttiin suolle ja tutkittiin äskeiset jäljet, mutta missään ei häntä näkynyt. Vähältä vain piti ettei tämä toinenkin patrulli joutunut tuhon omaksi. Sillä ryssä alkoi ampua vietävästi granaatteja. Niitä putoili kaikkialle tuhkatiheään, mutta suo oli onneksi niin pehmeää, että ne vajosivat syvälle maahan ennen räjähtämistään, eivätkä tuottaneet kenellekään vahinkoa… Nuori toverimme oli auttamattomasti menetetty; me toivoimme vaan, että hän olisi saanut kuolettavan luodin, jotta ei vihollinen olisi enää voinut haavoittunutta kiduttaa. —

* * * * *

Komppanian voimat olivat niin äärimmilleen pingoitetut, ettei se kauan olisi jaksanut kestää tällaista rasitusta. Yhtämittainen yövalvonta oli heikontanut miehet ja alituinen jännitys oli koskenut siinä määrin hermostoon, että pari rintama-elämälle ominaista sairaustapausta oli sattunut. Nämä potilaat, jotka ennen olivat osoittautuneet moitteettomiksi sotilaiksi, alkoivat tavallaan pelätä. Eikä oikeastaan niinkään, he vain vavahtelivat, jos kuulivat pommin räjähtävän, ja laukausten pamahdellessa he tunsivat outoa voimattomuutta ja alkoivat väristä.

Me tiesimmekin jo etukäteen, että pian päästäisiin lepäämään. Ja vihdoin koitti odotettu hetki. Joulukuun 19 päivänä marssivat ne saksalaiset, jotka siirrettiin meidän tilallemme — heitä oli muuten ainakin puolet enemmän kuin meitä — Dumbeen, ja meille annettiin lähtökäsky. Mutta vielä oli minun poloisen käytävä Siperiassa. Kun nimittäin saksalaisten vartiopäällikkö tuli kysymään zugführeriltämme, kuinka etuvarustukseen oli mentävä, ei päivystävää ryhmänjohtajaa näkynyt missään ja minut, joka onnettomuudekseni seisoin aivan lähellä, määrättiin oppaaksi. Olin sen seitsemät kerrat käynyt Siperiassa sekä yöllä että päivällä, pommisateessa ja luotien vinkuessa, mutta koskaan en ollut taivaltanut sinne levottomampana kuin nyt. Ryssä ei edes yrittänytkään ampua, mutta siunatkoon kuinka pelkäsin. Sellaisen elämänhalun oli tietoisuus vapaaksi pääsystä yhtäkkiä synnyttänyt. Ja kun työ oli tehty, niin oikein hengähdin helpoituksesta. —

Marssittiin Tuckumiin, missä komppaniat täydennettiin ja järjestettiin uudestaan. Sieltä matkusti pataljoona junalla Libauhun. Ainoastaan tykistö oli jäänyt rintamalle.

V.

KOTIA KOHTI.

1.

BERLINIIN.

Libaussa meidät majoitettiin venäläisiin kasarmeihin, joiden salit olivat niin avaria, että kokonainen komppania mahtui samaan huoneeseen. Kovin mukavia eivät ne silti olleet, sillä tavaroille ei ollut sopivia säilytyspaikkoja, ja kun miehiä oli niin paljon yhdessä, syntyi siitä hälinä, joka saattoi käydä kiusaavaksi. Hanuri räikyi yhtämittaa, toiset tanssivat, toiset pelasivat korttia, mutta rauhassa ei saanut kukaan olla.

Millaiseksi olo lopulta muodostui tässä vanhassa kaupungissa, jossa pataljoona majaili niin kauan, sitä en tarkemmin tiedä, sillä jo seuraavana päivänä sain zugführeriltä ilmoituksen, että minut oli komennettu Berliniin. Tietysti olin iloissani, sillä kasarmi-elämä ei ollut mitään herkkua, sen tiesin jo Lockstedtin ajoilta. Lähtö oli tapahtuva yöllä; meitä oli kaikkiaan kuusi määrätty matkaan.

Mutta rikkiviisas kaitselmus tahtoi pitää huolta siitä, että mieleeni painuisi edes hämärä käsitys Libaun kaupungista. Kun nimittäin kävimme pataljoonan schreibstubessa noutamassa asiaankuuluvat paperit ja matkaliput, ilmoitti siellä joku suuri herra haluavansa lähettää joulukinkun kotiinsa — nähtävästi hän oli saanut täältä halvalla sen ostaa — ja kysyi minulta, joka lienen osannut paraiten saksaa, enkö tahtoisi illemmalla käydä noutamassa tuota pakettia, toimittaakseni sen perille. Ja sillä matkalla minä eksyin. Viitisentoista kiloa painava siankoipi kädessäni harhailin Libaun sokkeloisia ja kapeita katuja noin parin tunnin ajan. Yrittelin kyllä kysellä saksalaisilta sotilailta tietä, mutta ainakin yksi neuvoi kokonaan harhaan ja ehkä juuri siitä syystä jouduin ihan toiselle puolen kaupunkia. Viimein sain erään vanhanpuolisen herran saattamaan itseäni, mutta olin taas nääntyä tämän ystävällisen miehen loputtomaan uteliaisuuteen. Muistinpa moneen kertaan Haitari-Jalin ainaista laulua:

    Kori käsivarrella Lontoon kaduilla
    täytyi minun kaupitella
        ostraliaa.

Jonka vain olisin halunnut muuttaa:

    Siankoipi kainalossa Libaun kaduilla
    täytyi minun etsiskellä
        kortteeria.

Kun vihdoin päädyin kasarmille, olivat kaikki jo nukkumassa ja lähtö-aika oli tuota pikaa käsillä. Tallustelimme öistä katua hynttyyt seljässä — minulla senlisäksi siankoipi — asemalle ja jäimme odottelemaan junan lähtöä. Mutta kuinka ällistyimmekään, kun ovivahti, joka tarkasti matkustajien paperit, ilmoitti meille, että tämä juna kuljetti ainoastaan lomalle-menijöitä, eikä ketään muuta. Selitin hänelle, että meidät oli komennettu Berliniin, että meillä oli ylen tähdellisiä asioita ja että meidän oli välttämättömästi päästävä mukaan. Mutta siitä ei ollut mitään apua. "Menkää komandantuuriin", kuului virallinen kehoitus olkapäänkohauksineen. Pyysin tovereitani odottamaan ja syöksyin kuin tuulispää komendantin luo, missä uudistin selitykseni. Nuori, kalpea, intelligentin näköinen luutnantti, jonka kasvoilla liikkui alituiseen hermoväreitä, suhtautui esitykseeni sangen rauhallisesti ja alkoi kysellä kotimaastani. Sain hänet kumminkin telefonoimaan pataljoonan päämajaan, mutta sieltäkään ei vastattu. Sitten siirtyi hän keskustelemaan suomenkielen sijoista, joita sain hänelle luetella minkä ennätin. Ja kun väliin rohkenin kysästä, mitenkä sen matkan laita oikeastaan oli, koki hän vain mielenkiinnolla komitatiivia ja instruktiivia, ja oli sangen tyytyväinen, kun oli saanut tietääkseen, että unkarinkieli on meikäläisen sukulainen. Mutta jo vihelsi juna. Ja silloin, vilkaisten hätäisesti kelloaan, luutnantti hypähti ylös, käänsi minut olkapäistäni kuin lukkari taulun ja huusi:

— Marsch! Kommen Sie mit! (Tulkaa mukaan).

Juoksujalkaa riennettiin asemasillalle, komendantti puhalsi kimeään pilliin nostaen kätensä ja liikkeelle lähtenyt juna pysähtyi heti.

— Jääkärit tulevat junaan, ilmoitti hän sitten, vastasi ystävällisesti kunniantekooni ja jäi katselemaan, kuinka kuusi suomalaista jöröjukkaa vääntyi kaikessa rauhassa vaunuun. Meidän itsetuntoamme tietysti hiveli, kun matkustajat katselivat meitä kummeksuen ja varmaankin aprikoiden, jotta mitähän suuruuksia nuo ovatkaan, kun niille junatkin seisotetaan. Mutta visusti varoimme sitä näyttämästä.

Olipa se matka. Juna oli ihan ahtamalla ahdettu miestä täyteen. Istumapaikasta ei ollut toivoakaan, mutta hyvä niinkin. Pääasia oli, ettei meidän tarvinnut kääntyä takaisin kasarmille. —

* * * * *

Meistä ei ollut kukaan käynyt Berlinissä. Tiesimme kuitenkin niin paljon, että pysähdyspaikkamme oli Zologischer Banhof ja kun juna porhalsi mainitulla asemalle, astuimme tyytyväisinä ulos ja ilmoittauduttuamme aseman komendantille lähdimme etsimään pataljoonan konttoria tästä maailmankaupungista. Raitiotievaunu, joka meille ystävällisesti neuvottiin, vei miltei perille asti. Siinä oli nyt vihdoinkin Kurfürstenstrasse, tuossa numero 148, tuossa osotekilpi: Ausbildungstruppe Lockstedt, jota nimeä toimistomme Berlinissä yhä käytti. Noustuamme leveitä herrasportaita näimme vihdoin oven päällä: Graf Schwerin, joka oli nykyinen majurimme, ja tiesimme olevamme oikeassa paikassa.

Muutamia huoneita oli varustettu samaan malliin kuin ennen leirillä kaksinkertaisine sotilasvuoteineen. Näissä asui lomallakävijöitä. Kun miehillä yleensä oli niin vähän rahaa, että vaikka heille rintamalta myönnettiin parin viikon loma, eivät he voineet minnekään lähteä, oli tähän taloon varattu heille ilmainen asunto. Näillä vuoteilla mekin vietimme ensimäisen yömme, sillä oli jo ilta. — Sitä ennen olin kuitenkin jättänyt siankoiven, jota niin uskollisesti olin kuljettanut mukanani, toimitettavaksi oikealle omistajalleen.

2.

NAPA.

Seuraavana päivänä oli tietenkin ilmoittauduttava asianomaiselle luutnantille, halusipa itse kreivikin meitä tervehtää. Mutta kun katsahdin ympärilleni konttorihuoneessa, johon meidät mainittua tarkoitusta varten oli osoitettu, niin mitä näinkään: Siankoipi, vaivaloinen matkakumppanini, oli päästetty paperikapaloistaan ja suuri lovi paistoi sen ruskeassa kyljessä. Ja kun luutnantti oli mennyt, kyseli saksalainen kirjuri, pureskellessaan leipäpalaa, jonka valtavana yläpuoliskona komeili mehuisa kinkunviipale, hyvin huvitetun näköisenä.

— Tekö toitte paistin?

— Niin.

— Ettekö tiennyt, ettei sellaista ole lupa kuljettaa mukanaan?
Kuinka ihmeessä ei sitä otettu teiltä pois?

— Noudatin määräystä. Ja näkyipä tuo vaan tänne asti onnellisesti päässeen.

Hän katseli minua pitkään ja hänen silmänsä kuvastivat eräänlaista surumielistä ylenkatsetta, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: kovin olet vielä outo, nuori mies.

— Se on hyvää, ettekö tahdo maistaa? kysyi hän vihdoin.

Ajattelin ensin sanoa: ei maita, kiitos, mutta sitten päättelin, että mitäpäs sitä joutavia ja leikkasin aika viipaleen käteeni. Kelpasi sitä sotamiehen pureskella. —

Kun jälleen palasimme siihen huoneeseen, jossa olimme olleet yötä, kohtasi meitä ilahduttava näky. Kymmenkunta entistä toveriamme, joita olimme tottuneet katselemaan vain jääkärin univormussa, seisoi nyt edessämme siviilivaatteissa täydellisinä herrasmiehinä, kovat kaulassa, tukka hienosti kammattuna, kasvot sileiksi ajettuina, housut prässättyinä ja kengät kiiltävinä. Ja tervehtiessään he tekivät kumarruksen, jota kauppa-apulainen olisi voinut kadehtia. He olivat saaneet komennuksen Berliniin jo ennen meitä, ja olivat olleet täällä noin viikon päivät. Syntyi iloinen ja vilkas sananvaihto, jonka kuitenkin pian keskeytti ovikellon soitto ja hiljainen varoitus:

— Napa tulee!

Sisään astui keski-ikäinen ja -kokoinen, lihavahko herrasmies, salkku kainalossa. Punertavan naaman ollessa yhtenä hymynä hän tervehti meitä ja viittasi seuraamaan itseään erääseen sivuhuoneeseen.

Kun olimme istuutuneet paikoillemme, veti hän otsansa arvokkaihin ryppyihin, asetti etusormensa nenälleen ja mietti hartaasti, tekemättä kuitenkaan oikein nerokasta vaikutusta. Hän oli arvoltaan insinööri, ja sen retkikunnan johtaja, johon me kaikki kuuluimme. Omien sanojensa mukaan oli hän matkustellut pohjoisessa, aina Grönlannissa asti, ja merkiksi tästä napaseutujen tuntemuksesta sekä myöskin siitä keskeisestä asemasta, joka hänellä meihin nähden oli, olivat pojat ruvenneet kutsumaan häntä Navaksi. Hän väitti ymmärtävänsä ruotsia ja osaavansa auttavasti venäjää ja tätä viimemainittua kieltä, jota me emme luonnollisestikaan voineet sietää, hän alinomaa meille tyrkytti.

Mietittyään aikansa laski hän meidät juhlallisesti:

— Kuusitoista, siis kaikki.

Ja sitten otti hän muistikirjansa ja merkitsi sinne huolellisesti, että miesluku oli täysi.

Alkoi uusien tulokkaiden kuulustelu, minun joutuessani ensimäiseksi tuleen.

Olinko kulkenut Suomessa talvella?

Luonnollisesti.

Olinko kulkenut myöskin pohjoisessa?

Olin pohjoisessakin.

Olinko hiihtänyt?

Tietysti.

Olinko käynyt Inarissa tai Kuolassa asti?

En.

Kittilässä sitten?

— Sano hemmetissä olleesi, siitä se tykkää, kuulen toverini kuiskaavan.

Olen ollut Kittilässä. Osaanko ajaa poroa?

— Sano hiidessä… Välttävästi.

Napa otti jälleen muistikirjan esille ja teki sinne merkintöjään. Sitten seurasi toisten kuulustelu, samaan malliin. Ja aina tuli merkintöjä kirjaan. Kun keskustelumme jatkui ja kaikenkaltaisia mitättömyyksiä esiteltiin, sai taskukirja, jota ehtimiseen täytyi hakea milloin toisesta, milloin toisesta taskusta, riistä osansa, sormi lennähti nenänpäähän ja otsa rypistyi. En ihmetellyt ollenkaan, että kun lyijykynä sattui putoamaan ja se syvään kumartaen ojennettiin Navalle, muuan pojista hiljaa mutisi.

— Paneekohan tuo tuonkin muistiin?

Alkoi esitys retkestämme. Kartalta Napa näytti tien ja ryhtyi sitten selostamaan yksityiskohtia, käyttäen meikäläistä johtajaa tulkkinaan. Kuuntelin sitä tarkkaavasti pitkän aikaa, mutta mitään uutta ei ilmaantunut ja seikkoja, jotka olivat itsestään selviä, teroitettiin mieleen kuin kielioppia koulussa. Tulin hajamieliseksi ja ajatukseni siirtyivät menneihin aikoihin. Muistin kiertokoulua… Herra siunatkoon vanhaa kiertokoulunopettajaa…

Kun tunti oli umpeen kulunut, nousi Napa, luvaten seuraavana päivänä jatkaa; pitkän aikaa me vaelsimme joka aamu kuulemassa näitä esitelmiä. Mutta tällä kertaa oli työ lopussa ja me uudet miehet saimme lähteä ostamaan itsellemme siviilipukuja. Ei kuitenkaan omin päin; erityisesti tähän toimeen komennettu herra tuli mukaamme, määräsi kuinka kalliita tarpeemme korkeintaan saattoivat olla ja suoritti laskut. Hienoiksi se silti veti miehet, vaikka ei tavara ollutkaan niin ensiluokkaista.

Sitten annettiin pojille seuraavan malliset komeat olo-todistukset.

"Jääkäri N.N. 27:stä jääkäripataljoonasta on komennettu Berliniin Yli-esikunnan palvelukseen. Hänellä on oikeus käyttää siviilipukua ja viran puolesta kehoitetaan kaikkia virkamiehiä osoittamaan hänelle avuliaisuuttaan."

Siinä oli paperi, jota kelpasi näyttää ja joka kaikkialla teki vaikutuksensa. Kun vielä oli saatu runsas palkka, 10 Saksan markkaa päivältä, jolla kuitenkin piti maksaa asuntonsa ja ruokansa ja joka annettiin kolmeksi päiväksi kerrallaan, kiiruhdimme hakemaan itsellemme huoneita. Oli tämä toki toista kuin vaivaiset 53 penniä rintamalla! Myöhemmin kuitenkin huomasimme, että nytkään ei voinut syödä lähimainkaan kyllikseen, mikäli halusi pysyä kohtalaisessa tupakassa.

* * * * *

Oltiin menossa Berlinin harjoituskentälle, jossa meitä koulutettiin "pommareiksi". Tällä nimellä kutsuttiin yleisesti niitä miehiä, jotka olivat erityisesti opetetut käyttämään kaikenkaltaisia helvetinkoneita, tulensytyttäjiä ja käsipommeja, sekä tämänlisäksi särkemään siltoja, telefoonijohtoja, vetureita j.n.e. Heitä lähetettiin Suomeen ehkäisemään ryssien ampumatarpeiden kuljetusta ja tuottamaan viholliselle muutakin vauriota.

Vanhalla kokoontumispaikallamme Potsdamer- ja Bülow-katujen risteyksessä, seisoi miesjoukko täysilukuisena. Ei kuitenkaan yhdessä rykelmässä, vaan kaksi tai kolme paikassaan, mitkä kävellen lähettyvillä, mitkä keskustellen. Jo saapui Napa. Pojat nostivat hattuaan.

— Strastvuite! sanoi hän hymyillen lähimpänä seisoville.

— Emme ymmärrä venäjää, huomauttaa suomalainen johtaja loukkaantuneena.

Sitten Napa viheltää ja viittaa kädellään. Se on lähtömerkki. Mutta poikia ei moinen koiran kutsu lainkaan miellytä ja ikäänkuin tästä huomauttaakseen alkavat he matkia, viheltää ja viittoa käsillään.

Ennestään jo tiedetään, ettei sovi kulkea joukossa. Osa painuukin toiselle puolen katua, mutta lähestyvät siellä liiaksi toisiaan. Jo kuuluu jälleen vihellys — herättäen varmasti enemmän huomiota kuin koko meidän pieni sakkimme — ja Napa viittaa tulkin puheilleen.

— Sanokaa, etteivät pojat kävele yhtä jalkaa. Siitä näkee heti, että he ovat sotilaita.

— Ymmärrän.

— Pitää olla varovainen, äärettömän varovainen. Meidän ekspeditsioonimme on niin suurenmoinen ja vaarallinen. Selittäkää se heille.

Pojat tietysti lakkasivat käymässä tahdissa ja hajaantuivat kuin poliisin käskystä. —

Kentällä oli hälinää. Yhdessä kohden harjoitettiin miehiä, toisessa pionieritöitä. Tuolla toimi tulensyöksijä-kone, jota en milloinkaan ollut nähnyt, mutta josta olin lukenut niin ihmeellisiä kuvauksia; pauhaten kuin meri se syöksyi kidastaan mustanpunaisen tulivirran, joka eteni tavattomalla nopeudella pyörien kuin lumivyöry ja kasvaen parikymmentä metriä korkeaksi. Sen läpi ei kukaan voinut elävänä päästä…

Ja täällä opetettiin nyt meille pomminkäyttöä, seliteltiin helvetinkoneita ja sytytyskeinoja aito saksalaisella täsmällisyydellä, Navan katsellessa tyytyväisen näköisenä sivummalta. Ei riittänyt se, että joku seikka perusteellisesti neuvottiin, itse sai sen suorittaa, olipa tehtävä sitten kuinka vähäpätöinen tahansa. Niin paksupäistä ihmistä ei ole, ettei saksalainen saisi häntä oppimaan. —

Poislähtiessämme kehoitti Napa meitä nopeasti hajaantumaan.

— Ja olkaa varovaisia, muistakaa se. Meidän yrityksemme on niin vaarallinen. Vihollisella ei saa olla pienintäkään aavistusta siitä. Varokaa sanojanne kahviloissa ja yleisissä paikoissa. Puoli lausetta voi turmella kaiken.

Kieltämättä hän oli oikeassa, suunnitelmamme oli rohkea ja vaarallinen. Mutta eihän meistä osannut saksaa kuin viisi kaikkein luotetuinta miestä. Ei siis ollut suurta pelkoa meidän puoleltamme. Paljoa enemmän olisi Napa saanut varoa niitä miehiä, jotka toimivat Ruotsissa matkaamme valmistelemassa. Suurilla kerskumisillaan ja loistavilla riimillään he pettivät häntä ja pistivät taskuunsa ne rahat, joita heille niin runsaasti tuhlattiin. Ainakin he toimivat leväperäisesti. Meitä ei päästetty sinne, meihin ei ehkä niin paljoa luotettu, mutta varsinaisiksi työn suorittajiksi, siis vaaraan, kelpasimme kyllä. Kenties siinä on epäonnistumisen perussyy. — Mutta luulen, ettei minulla ole oikeutta selitellä yksityiskohtia, eikä lähemmin kertoa itse suunnitelmastakaan.

3.

BERLININ PIKKUPORVAREITA.

Toverini M. ja minä keksimme verrattain hauskan asunnon Pension N. N:stä, Potsdamerstrassen varrelta. Täysihoito maksoi ainoastaan 3: 50 Saksan markkaa vuorokaudelta ja ruoka kävi laatuun, ainakin jääkärille, vaikka sitä saikin jotakuinkin niukasti.

Jo huonetta vuokratessamme olivat pensionin neitoset näytelleet omaa osaansa. Kauppaa oli tehnyt itse omistaja, vanha, teräväkielinen, ryppyinen leskirouva, joka osasi sekä torua että olla ystävällinen, mutta tavan takaa oli hänen täysi-ikäinen tyttärensä pyörähtänyt saapuville milloin minkin tekosyyn varjolla ja heittänyt poistuessaan ihanimman katseensa suurista, kauniista silmistään. Olipa toinenkin neitonen, miehestään erossa elävä nuori rouva — seikka, joka meille selvisi tietysti vasta aikojen kuluttua — luonut meihin oven rakosesta lumoavan silmäyksen. Luulen kuitenkin, että jo hinnan huokeus oli riittävänä vaikuttimena päätöstä tehdessä. Aluksi meitä hieman tuskastutti se pikkutarkkuus, jota emäntä osoitti. Olimme kylläkin tottumattomia käsittelemään kaiken maailman leipä-, liha-, peruna-, voi-, sokeri- ja herra ties mitä kortteja, mutta laskelmiemme mukaan olisi annosten pitänyt olla suurempia. Ja kun vanha akka toi tämän määräperäisen aterian pöytään, muisti hän aina sanoa:

— Syökää nyt kylliksenne, lapset.

Sensijaan ei meidän suinkaan tarvinnut olla seuran puutteessa, siitä pitivät nuoret naiset kyllä huolta. Huoneessamme oli piano, jota Else-neiti, talon tytär, soitti, vieläpä hän kaikeksi onnettomuudeksi lauloikin. Suomalaisesta musiikista riitti pakinaa niin paljon kuin kielitaitomme suinkin myöten antoi, ja meitä pyydettiin hartaasti ostamaan suomalaisten säveltäjien teoksia. Vihdoin täytyi minun uhrata vähäisistä rahoistani ja kun en löytänyt sillä kertaa muuta, otin Sibeliuksen Valse tristen, vaikka hyvin tiesinkin, että tämä suurenmoinen kappale oli neidille aivan ylivoimainen. Ja nytkös alkoi harjoittelu ja tankkaus.

— Tämä on todellakin surkeata, huokasi toverini maaten leposohvalla selällään.

— Valse triste… tietysti! sanoin.

— Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt musiikkia. Mutta kovin se käy vatsan päälle.

— Mitä te sanotte? kääntyi taiteilijatar kysymään. Ja meidän piti vakuuttaa, että esitys yhä parani ja että sen synkkä tuntu ihan karmi toveriani, kuten todellinen kuoleman läheisyys. —

Mutta pian meille selveni tämän alituisen seuranpidon salaisuus. Tuli nimittäin sunnuntai monine tavanmukaisine vieraineen. Ja kaikki nämä puotipojat, konttoristit ja konekirjoittajattaret tuotiin meidän huoneeseemme, noin ilman muuta vain. Puolesta päivin iltamyöhään saakka oli siellä yhtämittaista naurua ja keskustelua, meidän paperossimme näkivät kyytinsä, kun niitä polttivat sekä naiset että herrat, puhumattakaan viinipullosta, jonka olimme viikon säästöillä ostaneet ja joka nyt kuivui heti alussa. Meitä tuskastutti. Olimmehan me vuokranneet tämän huoneen, eihän se seikka, että täällä oli piano, oikeuttanut moiseen menettelyyn. Mutta sitten me lopultakin älysimme: perhekunnalla, johon kuului vain nuo kolme naista, ei ollut mitään vierashuonetta, yleensä mitään muuta paitsi keittiö, kaikissa asui vuokralaisia. Hehän nukkuivat vaatekomerossa, sen olimme jo varemmin huomanneet. —

Monasti iltaisin, kun paitahihasillamme ja avojaloin istuimme lukemassa, tulivat neitoset sisään kuin kotiväki ainakin, ja se ei vielä mitään: he tulivat vuoteitten ääreen naureskelemaan, kun jo olimme peitteiden alla, polttelivat, kohentelivat asentoamme mukavammaksi ja nuori rouva näkyi pussaavankin toveriani. Joka luulee, että he olivat kevytmielisiä naisia, erehtyy kuitenkin täydellisesti. Tämä kaikki oli vain asiaan kuuluvaa sydämellisyyttä, mutta ei mitään enempää.

Se seikka, että meidän paperossimme ja kaikki, mitä meillä suinkin oli, aina oli avoimesti tarjolla, näkyi kuitenkin tekevän omanlaatuisen vaikutuksen heihin, ja kun me sen lisäksi kuvailimme suomalaisia oloja ja tuhlaavaisuutta liioittelevalla tavalla, alkoivat ruoka-annokset pian kasvaa ja monesti neitoset lennättivät vanhalta akalta salaa meille brödchenin, pienen pullan, jonka väliin he, ties mistä, olivat sipaisseet voita. Elämä muuttui mukavammaksi, vaikka siitä tosin puuttui rauha. Sensijaan tarjosi se oivallisia tilaisuuksia seurata puotipoikien ja keikailevien konttoristein kuhertelua, mustasukkaisuutta, joka maksoi meille niin tavattomasti paperosseja.

* * * * *

Jouluaattona, vähää vaille seitsemän illalla, kun juuri olimme laittamassa itseämme mahdollisimman hienoiksi, syöksyivät molemmat neitoset sisään ilosta säteilevinä ja käsiään taputtaen.

— Te tulette mukaan, eikö totta? Tulettehan mukaan? huusivat he kuin yhdestä suusta.

— Mihinkä niin?

— Meitä on kutsuttu vierailulle. Oi, kuinka hauskaa!
Steglitzerstrasse 20. Teidän suomalaiset toverinne ovat kutsuneet.
Juuri nyt tuli sana… Tietysti te tulette mukaan.

Mieleeni muistui kotoinen joulu, jota pidetään perhejuhlana ja jolloin vierailu on sopimatonta. Täällä näytti olevan toisin. Mutta majurimme, kreivi von Schwerin oli sitäpaitsi kutsunut kaikki suomalaiset toimistoon yhteistä joulua viettämään ja meidän oli kiiruhdettava sinne.

— Mahdotonta. Herra kreivi on kutsunut meidät luokseen, vastasimme.

Vanha akka oli myöskin tullut huoneeseen ja tarttui nyt kiihkeästi keskusteluun.

— Kuka on kutsunut?

— Kreivi von Schwerin, majurimme.

— Aaah!… Kreivi on kutsunut!…

Kaikkien kasvoilta kuvastui kunnioituksen sekainen hämmästys, joka kohdistui meihin. Mitähän me oikeastaan olimme, kun itse kreivi kutsui? Me olimme aina niin salaperäisiä, emme puhuneet koskaan puuhistamme, emmekä näyttäneet juuri tekevänkään mitään, mutta rahaa meillä oli. Tuskin tiedettiin muuta kuin että olimme suomalaisia. Ja poliisikin, jolle oli täytynyt asunnostamme ilmoittaa, oli merkitsevästi vastannut emännälle: "Niin, kyllä tiedän."

Neitoset muuttuivat totisiksi ja silmiin kihosi kosteus.

— Mutta myöhemmällä sitten. Ettehän te kauan viivy kreivin luona? Steglitzer 20, muistakaa. Tulette vain portille, kello 9 tai 1/2 10, me olemme vastassa. Luvatkaa toki!

Me sanoimme tulomme riippuvan kreivistä ja riensimme matkoihimme.

Toimiston suureen huoneeseen oli tuotu joulukuusi ja katettu valkea pöytä. Kreivi itse puolisoineen otti meidät ystävällisesti vastaan. Hän oli pitkä ja vielä ryhdikäs, mutta iäkäs ja harmaapartainen herra, joka varhaisemminkin oli osoittanut meikäläisille erikoista ystävällisyyttä, vieläpä antanut rahaakin pulaan joutuneille. Kun oli asetuttu pöytään, piti hän meille sydämellisen puheen, jossa hienolla tavalla kosketeltiin kotimaatamme. Seurasi pari muuta puhetta. Sitten tarjottiin teetä ja vehnäleipää, jota hallitus oli antanut jouluksi valmistaa ympäri koko Saksan, ja majuri kehotti poikia olemaan mahdollisimman iloisella päällä.

Kuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, oli nytkin mieliala hiukan painuksissa. Jotakin jäykkää, miltei ikävystyttävää kuulsi läpi teennäisen rattoisuuden, ja kun kreivi puolisoineen oli mennyt, päätimme toverini ja minä noudattaa neitosten kutsua. Ainakin kymmenen minuuttia kävelimme Steglitzer 20:n porttikäytävän edessä, mutta ketään ei tullut, vain melua ja naurua kuului ylhäältä läpi ikkunoiden. Tarkastelimme osotekilpiä… Pension Y. Ahaa, tässähän tosiaan asui neljä amiraali-esikunnan poikaa, jotka olivat olleet poissa juhlasta. Mutta meille he olivat melkoisen vieraita ja nyt oli joulu, varmaankin olisi sopimatonta häiritä heitä, eiväthän he itse olleet meitä kutsuneet. Joku tuli portista alas… Else neiti näkyi olevan. Mutta me olimme jo kaukana; olimme muuttaneet suunnitelmamme.

Selvitys tapahtui toisena joulupäivänä. Meiltä oli tietenkin kaikki lopussa, raha, vehnäleipä, viini, milteipä tupakkakin. Istuimme nyrpeillämme kotosalla ja lueskelimme. Aatto-vierailu oli jo unohtunut; neitoset olivat kysyneet, miksi emme tulleet, kun oli ollut niin hauskaa, ja me olimme vastanneet, ettei kreiviltä päästy. Silloin, illan suussa, alkaa lappaa huoneeseemme vierasta, herraa ja neitiä, käherrettyjä, sieviä, puuteroituja hienottaria ja korkeakauluksisia nuorukaisia peilinkiiltävissä kengissä, ja loppujen lopuksi astuvat sisään nuo neljä Steglitzerin suomalaista jääkäriä. Esitellään, rupatellaan, rämpytellään pianoa, mutta kaikilla on ikävystynyt ilme ja sietämätön pingotus vallitsee. Jokainen saa polttaa omia tupakoitaan, meillä ei ole tarjota, omat neitosemme katsovat meihin ikäänkuin tahtoen kysyä, että eikö sieltä nurkkakaapista löydy mitään ja näyttävät hieman noloilta. Vihdoin tuodaan teetä, mutta vehnäleipä on lopussa ja sokeria kovin vähän.

Siirryn erään amiraali-esikunnan miehen viereen ja kysyn suomeksi.

— Kuules, mitähän tämä oikein pyytää olla?

— En minä ymmärrä. Meitä kutsuttiin tänne kiven kovaan.

— Kutsuttiin? Eikä meille sanottu mitään! Ahaa, mutta odotapas…

Ja yhtäkkiä muistan, että neitoset päivemmällä kysyivät, olisimmeko illalla kotona. Se tapahtui tietysti tätä varten.

Kuinka hämmästynkään kuultuani toverini selonteon: He saivat eräältä berliniläiseltä tuttavaltaan lahjaksi joulukinkun ja riemuissaan tästä suurenmoisesta onnenpotkauksesta päättivät viettää neljän kesken hauskan joulun. Pennit lyötiin yhteen, ostettiin konjakkia, viiniä ja punssia ja aiottiin oikein herkutella. Kun pensionin tyttö kattoi illallispöytää tarjosi yksi jääkäreistä tälle tuskin kuuttatoista täyttäneelle sulottarelle viiniä ja täytti toveriensa lasit konjakilla.

— Suvaitseeko neiti?

— Kiitos, mieluummin tätä, vastasi tyttö hymyillen ja tyhjensi konjakkilasin nähtävästi suurella nautinnolla. Poikia hieman hämmästytti.

— Saako olla lisää?

— Mielellään… Mutta saanko kutsua toverini. Näin oli pöytään tullut kaksi henkeä lisää. Mutta tuskin oli illallinen syöty, kun alkoi saapua enemmän: serkkuja, pikkuserkkuja, tuttavia neitiä ja herroja, joilla oli talon tyttärille välttämätöntä asiaa. Ja sitten seurasi hymyilevä, kaino pikkukysymys.

— Saanko kutsua serkkuni sisään? Olin luvannut olla tänään hänen kanssaan.

— Tietysti! Olkaa hyvä! Sepä hauskaa. Täytyi kiristää uudelleen pussia ja ostaa lisää juomatavaraa — talon neitoset osasivat siinä antaa arvokasta apua. Kieltämättä oli hauskaa ja näillä ihmisillä oli sydämellinen ja herttainen seurustelutapa. —

Tällainen oli toverin kertomus, jonka minä täydensin omilla tiedoillani, mainitsemalla, kuinka tänne oli lähetetty sana heidän kemuistaan ja kuinka meitäkin oli niihin kutsuttu. Ja nyt oltiin vastavierailulla. Meikäläiset tytöt olivat arvelleet, että kaiketi toverini ja minä pistämme samanlaiset lystit pystyyn ja umpimähkään kutsuneet koko seuran tänne. Vahinko vain, että meillä oli Matti kukkarossa.

* * * * *

Samansuuntaisia huomioita tein syntymäpäivänäni. Olin ostanut pullon Abtei-likööriä, vahvaa, munkin makuista juomaa ja päätin pitää pienet kotoiset kekkerit. Toverini joutui kuitenkin olemaan kylällä jostakin välttämättömästä syystä ja me asetuimme pöytään vain kolmisin, neitoset ja minä, vanhan rouvan puuhaillessa vielä kyökissä. Mutta tuskin olimme päässeet alkuun, kun ovesta työnnetään sisään pitkä, kuikelo herrasmies ja vanha akka toimittaa lipevästi.

— Täällä on muitakin nuoria, herra X. Olkaa hyvä ja käykää tänne. Sali on niin kylmä ja palvelijatar on ulkona. (Talossa ei ollut kumpaakaan.)

Tapahtui esittely. Tulokas oli jonkun kustannusyhtiön palveluksessa, puhui alituiseen kirjallisuudesta, mutta tavalla, joka ei ainakaan minua kiinnittänyt, ja näytti olevan muorin vävypoika-ihanne. Hänelle tuotiin lasi, jonka minä kiiruhdin täyttämään ja sitten: olkaa hyvä vaan.

Kieltämättä loukkaannuin. Nythän oli minun syntymäpäiväni, jota vietettiin minun huoneessani, enkä suvainnut ollenkaan kutsumattomia vieraita. Kuitenkin tänne oli tuotu ihminen, jota en koskaan ollut nähnyt, mutta joka siitä huolimatta, kiitos rouvan liukkaan kielen, veti kaiken huomion puoleensa ja muutti koko hetken luonteen. En maistanut enää tippaakaan lasistani ja puheeni oli raamatun mukaista: on, on; ei, ei; mutta vieraan lasin täytin ehtimiseen, eikä häntä kovinkaan näkynyt vaivaavan ottaa se yksinään pohjaan. Neitoset kyllä huomasivat, että olin pahalla päällä, mutta olivat voimattomia… Viimein tulivat sekä vieras, että varsinkin muori niin toiselle kymmenelle, että puhevirta oli tulvia yli äyräittensä, ja saksalaisten kiitettävään tapaan, joka karttaa lopullista humaltumista, vieras nousi, nähtävästi sangen tyytyväisenä, kiitteli kohteliaasti, huomautti jotakin häiritsemisestä, heitti hyvästit ja meni. Meni yhtä kuulumattomiin kuin kolme neljännestä minun Abtei-pullostani.

* * * * *

Aivan toista oli, jos milloin osuimme saksalaisen sivistyneistön kosketukseen, vaikka se valitettavasti tapahtui harvoin. He osoittivat meille harvinaista myötätuntoa ja ymmärtämystä. Asiamme innostutti ja lämmitti heitä ja herätti mitä suurimmassa määrin heidän mielenkiintoaan. Sydämestään he toivottivat menestystä meidän aikeillemme, joiden rohkeutta he ihailivat, ja monet heistä tunsivat maamme oloja hämmästyttävän tarkkaan.

4.

OLUT-TUPA BURGHOF.

Saman talon kellarikerroksessa, missä pataljoonamme toimisto sijaitsi, oli pieni saksalainen oluttupa. Sitä piti rouva Borasch, vaaleaverinen, ystävällinen nainen, joka nuoruutensa päivinä varmaankin oli ollut hyvin kaunis, sekä hänen täysi-ikäinen tyttärensä, viehättävä ja lempeä neiti Erna. Mies oli Romanian sotanäyttämöllä ja ikävissään odotteleva rouva oli meille niin ystävällinen ja herttainen, että häntä yleisesti kutsuttiin nimellä "muti". Paitsi olutta ja kahvia, oli hänellä tarjolla ruokaa ja pienempi määrä väkeviä.

Tässä pienessä ravintolassa tapasi meikäläisiä miltei aina. He muodostivat kantajoukon, joka suurimmaksi osaksi syrjäytti muut vieraat, ja istuskelivat päivät päästään pöytien ääressä pelaten skruuvia, poltellen ja keskustellen. Täällä oli kokonaan toista kuin jossakin suomalaisessa tarjoilupaikassa, missä aletaan katsoa pitkään sellaista henkilöä, joka on syönyt tai juonut tilaamansa annokset, mutta viipyy yhä pitäen tarpeettomasti paikkaa hallussaan. Saattoi kulua monia tuntia, ettemme tilanneet edes olutlasia, istuskelimme vain vilkkaasti jutellen, ja sangen usein tulivat sekä rouva että tytär, joka ahkerasti opetteli suomea, meille seuraa pitämään. Vallitsi sydämellinen suhde, ikäänkuin perheessä, ja olo tuntui kodikkaalta, seikka, joka suomalaisessa ravintolassa tuskin on ajateltavissa.

Myöhempinä aikoina tämä alituinen oleskelu kapakassa herätti päällystössä pahaa verta ja meitä syytettiin juopottelusta tavalla, jota emme ansainneet. Olihan se selvää: me, kaukaisen maan pojat, jotka nyt oleskelimme maailman kaupungissa kieltä taitamattomina ja outoina, saimme viipyä täällä päivästä päivään ilman vakinaista työtä. Kun aamuesitelmästä oli suoriuduttu, ei ollut enää mitään erityistä tehtävää, lukuunottamatta ainaista odotusta. Emmehän me tienneet milloin oli lähdettävä, tänäänkö vai huomenna. Mihinkäpä muuhun silloin osasi ryhtyä, kuin mennä "mutin" luo, missä tiesi tapaavansa tovereita. Sitäpaitsi oli joukossamme nuoria, elämänhaluisia miehiä, eikä ollut ihme, jos nämä toisinaan — ja usein ei se tapahtunut — ottivat jonkun naukun miestä väkevämpää ja pistivät laulun pystyyn.

Kuitenkin on myönnettävä, että erinäisiä paheksuttavia tapauksia sattui. Paitsi meitä kuuttatoista, oleskeli nimittäin tässä ravintolassa myöskin meriyliesikunnan palveluksessa olevia poikia. He olivat syksystä saakka, jopa kauemminkin, eläneet Berlinissä. Toisia oli lähetetty Suomeen, toisia oli sieltä palannut, eikä heilläkään ollut muuta tehtävää kuin odottaminen. Näin pitkä-aikainen oleskelu vapaana ja toimettomana oli muutamiin vaikuttanut turmiollisesti ja opettanut heitä liiaksi kiintymään alkohooliin.

Mainitsen vain verrattoman kapteeni Maxin, joka ei ollut suinkaan mikään maa- eikä merikapteeni, olipahan vain tummaverinen, pieni ja hoikka suomalainen juoppo. Hän oli tehnyt pari ansiokasta retkeä Muurmannin rannikolle, josta oli mukanaan kuljettanut joukon saksalaisia sotavankeja ja kokenut moninaisia seikkailuja. Mutta Berlinissä, liian kauan toimettomana vetelehtiessään, oli hän yltynyt juomaan. Kun hän astui mutin kapakkaan, nousi heti aika ilo ja ensimäiseksi sanoikseen huudahti tulija:

— Roosa täräys, muti.

Ja sitä seurasi tervehdys tovereille:

— Hesputei!

Nämä kaksi termiä, joista pommarit tunsi kuin sovitusta merkistä, olivat alkujaan kapteeni Maxin yksityisomaisuutta. Edellinen oli johtunut tavallisesta saksalaisesta ravintolapyynnöstä: ein grosses Bier, bitte! jonka Max jäykkäkielisenä suomalaisena oli lausunut: roosa piir! ja sittemmin roosa ryyppy, roosa täräys. Jälkimäinen taas aiheutui tunnetusta laulusta:

    Hamburg ist ein schönes Städtchen. Ist ja wohl!
    Weil es an der Elbe liegt. Ist ja wohl.
    Drinnen giebt es schöne Mädchen
    giebt es schöne Mädchen,
    aber keine Jungfrau mehr. Ist ja wohl.
    — — — — —
    Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl!
    Lebe wohl! Auf wiederseh'n!

Tämä saksalaisten yleinen marssilaulu oli suomennettu seuraavasti:

    Hampuri on kaunis kaupunki. Ninkus näät.
    Helsinki on vielä kauniimpi. Ninkus näät.
    Siell' on monta kirkast' knääkkää,
    monta kirkast' knääkkää.
    muita ei siell' nääkkään. Ninkus näät.
    — — — — —
    Hesputei, knääkkä hei! Hesputei, knääkkä hei!
    Hesputei, knääkkä hei!

Kun urhokas kapteeni sitten oli ottanut riittävän monta näitä roosa täräyksiä, joita ystävällinen muti päätään pudistellen antoi hänelle velaksikin, ei hän enää ollenkaan pysynyt tuolillaan, vaan alkoi notkuvin polvin, perin hiljaa ja sammuneen näköisenä hiipiä ympäri huonetta, ihmeen taitavasti ja läikyttämättä kantaen lasiaan ja tavan takaa hokien: