Eräiltä syrjäisiltä saamme kuulla, että jotkut komppaniain heikoista luonteista uudenvuoden aattona ovat tulleet juopuneina kasarmiin, päälliseksi vielä liian myöhään ja tapelleet. Suomalaisenhan täytyy juovuspäissään tapella. Ilman rytäkkää humala ei ole minkään arvoinen.
Kauan ei kuitenkaan ole aikaa katsella tuota syntisten joukkoa, joka nyt juhlapäivänä saa rangaistusäkseerausta. Uudet tulokkaat viedään lääkärin tarkastettaviksi, joka sangen pintapuolisesti vähän miehiä koputeltuaan hyväksyy koko joukon. Sitten on lähdettävä saunaan.
Sattuu näet musikantille pieni onnettomuus. Paksu inhottavan näköinen terveysaliupseeri astuu hänen eteensä sanoen:
— Näyttä paitha!
Aliupseeri, joka muuten kantaa pilkkanimeä "viheriävarpunen", tutkii, tarkasti tämän vaatekappaleen sekä ulko- että sisäpuolelta. Vihdoin hänen kasvonsa kirkastuvat, loistavat pelkästä vahingonilosta: — Ah, was ist das hier, sehen sie bitte — Läuse nicht? (kas, mitä täällä on, katsokaahan — täi, eikö totta!)
Musikantti parka! Hän punastui hiusmartoa myöten tuon murskaavan paljastuksen johdosta.
— Mitä merkillistä — — — minulla kun ei koskaan ole ollut — — — hän änkyttää.
Koetamme lohduttaa häntä selittämällä, että matkan varrelta voi saada mitä tahansa.
Mutta viheriävarpunen puhisee innoissaan: — Mars saunaan koko joukko! ja voitonriemu loistaa hänen inhottavilla kasvoillaan.
Saunasta miehet viedään "kamarille", varastohuoneeseen puettaviksi sotilaiksi. Täällä vallitseva järjestys pistää erikoisesti silmiin ja on kuin pienoiskuva siitä tarkkuudesta ja huolellisuudesta, millä valtion taloutta Saksassa yleensä hoidetaan. Havainnollisesti kuvaa tuollaista pataljoonan kamari järjestystä sodan aikana ilmestyneessä teoksessaan eräs saksalainen garnisooniupseeri, jonka nimi on häipynyt matkan varrella pois muistikirjani lehdeltä. Kuvaus on seuraava:
"Tulemme oikeaan jättiläisvarastohuoneeseen, joka on täynnä mitä erilaatuisinta tavaraa. Siellä tuoksuu kamfertti ja naftaliini, sillä siellä säilytetään satoja kenttäharmaita asetakkeja ja housuja huolellisesti lajiteltuina suuruuden mukaan. Jokaiseen vaatekappaleeseen on kiinnitetty kokoa ja pituutta ilmaiseva numerolappu. Ylinnä ovat kypärät. Hyllyillä tuolla on kenttälakkeja, seinällä riippuu päällystakkeja, kaikki mallikelpoisessa järjestyksessä.
"Kamarialiupseeri, jonka hallussa nämä varastot ovat, on nyrpeäkatseinen henkilö. Hän tarkastaa uutta tulokasta syrjäsilmäyksin, arvostelee hänen kokonsa yhdellä silmän luonnilla ja ottaa suuresta pakasta takin ojentaen sen vastatulleelle.
"Tämä luulee, ettei takki sovi hänelle oikein. Aliupseeri antaa miehen rauhallisesti koetella muita. Useita takkeja koeteltuaan miehen täytyy tunnustaa, että ensiksi saamansa takki kuitenkin sopi paraiten. Tuolla riippuu ratsuhousuja, mustia ja harmaita päällystakkeja, pitkillä pöydillä on sadottain nelikulmaisia ruskeita ja harmaita telttakankaita. Lattialla on kasottain leipälaukkuja ja niiden rinnalla riveihin ladottuina selkälaukkuja, vanhat ruskeat vasikannahkalaukut uusien kenttäharmaiden rinnalla. Hyllyjen väliseinillä riippuu nahkaisia kantohihnoja, toisaalla kenttäpulloja ja juomapikareita harmaissa vilttikoteloissa.
"Eräässä nurkassa on rumpuja, torvia, ruskeita ja mustia saappaita ja nahkakenkiä parittain lattian täydeltä.
"Varuskamarin hoitajan tehtävä on vastuunalainen toimi. Joka esine on merkittävä kirjaan, milloin se on tuotu varastoon ja milloin ja kenelle luovutettu.
"Täällä siviilimiehestä tehdään sotilas, täällä hänet puetaan kiireestä kantapäähän aina alusvaatteita myöten. Täältä hän saa talvipakkasta vastaan suojaavat villavaatteet tai ohuet kesällä käytännössä olevat työpuvut tarpeen mukaan.
"Vielä siellä on arkkuja täynnä kokardeja, mustavalkoisia tai musta-valko-punaisia, kypärän leukahihnoja, kaikenlaatuisia nappeja ja hakoja, patruunalaukkuja, olkalippuja, joissa on valmiina rykmentin merkit, aliupseerien kulta- ja hopeanauhoja, jefreitterien vaakunanappeja ja kaikkea mahdollista pikkutavaraa, mikä kuuluu sotilaan puvustoon.
"Kaikki nämä tavarat ovat erinomaisessa järjestyksessä. Joka hetki täytyy tarkastajan voida helposti saada selville, mitä tavaraa varastossa on, mitä sieltä on annettu ja mitä tarvitaan.
"Ja kamari-aliupseeri, hän katsoo karsain silmin jokaista, joka haluaa saada vähäarvoisimmankin hänen aarteistaan. Jokaisesta työtakista, jokaisesta nahkahihnasta saa riidellä ja vain mitä itsepintaisimman vastustelun jälkeen hän luovuttaa pyydetyn tavaran."
Tällaisessa laitoksessa vastatulleet suomalaisetkin puetaan kruunun pukuun. Haikein mielin miehet eroavat rakkaista siviilipuvuistaan, mitkä nyt näyttävät heistä kultaisen, yksilöllisen vapauden symbooleilta. Hellästi ne kierretään myttyyn ja varustettuna omistajan nimikirjoituksella asetetaan hyllylle. Katselen toverini hommia; musikantin silmästä tipahtaa kuuma kyynel.
"Soitto on suruista tehty!"
Uusi rekryyttijoukko astuu jotensakin alakuloisena kasarmia kohti. Mikä muutos onkaan miehissä tapahtunut! Hienot kaulukset, rintaröyhelykset ovat poissa. Kulunut harmaa harjoitustakki sopii huonosti, lakki tekee miehet miltei vangin näköisiksi. Tunnemme olevamme syvässä alennustilassa, mutta nöyryytykset eivät vielä ole loppuneet.
Tulee ruuanhakuaika. Kyökistä annetaan kimpale limppua — päivän annos!
Katsellaan, käännellään.
— Pe-pe-perin on pieni, murahtaa yksi toisensa jälkeen. No, tästä ei auta hämmästyä. Saksassa ei ole ruokaa liiaksi. Onhan tunnettua, että viholliset koettavat kostotoimillaan tappaa Saksan kansan nälkään.
Seuraava lahja komissilta on ruokakuppi. Käsi vavahtelee sitä vastaanottaessa. Ruosteinen, musta, ammoisina aikoina tinattu "pakki", kuten sitä nimitetään, työnnetään ilman valittamismahdollisuuksia jokaiselle käteen.
— Tästäkö sitä syödään?
Tovereita saapuu ympärille. He ovat päässeet rangaistusäkseerauksestaan. Miten ivallisesti he hymyilevät!
— Missä sitä sopisi pestä tätä pakkia?
— Tuolla pihalla on kaivo, ottakaa santaa pihamaalta ja kuuratkaa sillä; ei täällä auta nurkuileminen! selitetään ympärillä. Siinä muutamia viikkoja aikaisemmin olleet ylpeilevät ja jakelevat ilmaiseksi neuvojaan.
— Jo pistivät pojat nenänsä loukkoon.
Käymme kaivolle. Maisterit ja ylioppilaat siellä kykkivät, tahkoavat ravalla ruokakuppejaan ja lähtevät noutamaan soppa-annoksensa. — Muisteleepa siinä moni haikein mielin aikoja, jolloin syötiin puhtaalla liinalla katetulta pöydältä, porsliinilautasilta ja nyrpisteltiin nenää, jos pienikin rikka oli ruuasta löytyvinään. Rahamiehet kyllä saivat läheisistä kylän hotelleista kunnon aterian, mutta Damokleen miekka välkkyy uhkaavana heillekin, sillä mukana tuodut rahat hupenevat arveluttavan nopeasti ja uusien saantia ei voi ajatellakaan. Sotilaan palkka taas on 33 penniä päivässä. Eipä auta muu kuin huolettomilla sanansutkauksilla yrittää pitää mieltä virkeänä nälän iltaisin vatsassa kurniessa.
Ensimäinen ateria onkin koomillisin hetki koko leirielämässä. Musikanttimme on aivan ymmällä. Näen vieläkin hänet elävästi tuona hetkenä. Hän nostaa varovaisesti savustetun silakan hännästä ylös. Niitä on annettu 3 kappaletta leivän mukana. Tietämättä, mitä tehdä, hän ajatuksissaan kastaa sen soppakuppiin ja haukkaa siltä pään niin synkän vakavana kuin istuisi hautajaisissa — vanhempien toverien siinä ympärillä virnistellessä ja silmää iskiessä.
— Lähdetäänpä sitten allekirjoittamaan sitoumus, kehottelee suomalainen jefreitteri, jonka haltuun olemme uskotut.
— Sitoumus, kummastelemme. Vielä tässä sitoumuksia tarvitaan!
Taas rekryyttijoukko marssii suureen lukutupaan, jota öljylamput himmeästi valaisevat. Pari upseeria on todistamassa tätä juhlallista toimitusta. Sitoumuksen sisällys hämmästyttää miehiä. Sen mukaan Saksan sotilasjohto saa käyttää meitä millä rintamalla tahansa, eikä meillä ole oikeutta tehdä mitään vaatimuksia Saksan valtiolle.
On luonnollista, että tällainen omituinen sopimus masentaa miesten mielen. Jotkut kieltäytyvät sellaista allekirjoittamasta. Mutta mikäpä auttaa. Kuka tietää, mihin joutuu kieltäytyessään. Saksalainen upseeri selittää, että sitoumus on vain muodollisuus, ja lupaa, ettei pataljoonaa käytetä muuten kuin suorastaan Suomen hyväksi, mikä lupaus sitten pidettiinkin pyhänä. Vahvistukseksi sitoumukselle puristamme tuon ryhdikkään upseerin kättä.
Tulee ilta tälle tapauksista ja kokemuksista rikkaalle päivälle. Täsmälleen kello 10 sammutetaan valot ja silloin on jokaisen miehen oltava sängyssä. Kaikki tapahtuu komennon mukaan, nouseminen ja nukkuminenkin. Jos sotilas esim. julistetaan sairaaksi, täytyy hänen sairastaa; jos lääkäri taas pitää häntä terveenä, täytyy hänen olla mukana työssä ja harjoituksissa, vaikka olisi menehtymäisillään. Saksan sotaväessä on vain terveitä tai kuolemansairaita, muita ei tunneta, terveysaliupseeri vakuuttaa. Vähitellen alkaa tuo ankara järjestys selvetä rekryytille kaikessa armottomuudessaan. Ja sitten vielä on jollakin otsaa laulaa:
"Soldatenleben, das heisst lustig sein!" — Mikä iva, miettii rekryytti, joka vaistomaisesti tulee ajatelleeksi entisiä harhaluulojaan sotilaselämän komeudesta ja loistosta. Ensimäisenä iltana rekryytti on sitä mieltä, että tuollaisen runonpätkän kirjoittaja olisi kammottavasta tosiasiain ilmeisestä vääristelystä ja käsitteiden hämmentämisestä pantava vähintään jalkapuuhun. — Mutta runoilijoita ei voi ottaa vakavalta kaunalta, hän sitten miettii halveksuen.
Yö on rauhaton. Uni ei tahdo tulla silmiin. Ajatukset liitävät kuin villit ratsut ylt'ympäri. Sydän on tulvillaan kaikkea koettua ja kestettyä. Siellä pimeässä valvoessaan miehet karistelevat kurkkujaan ja kääntelevät vuoteillaan miettien:
— Pohjola, Pohjola! rauhallinen kotipirtti Suomen saloilla. Sinne jäi mielenrauha, vapaus, — siellä kadotettu paratiisi!
Kukapa tietää, miten monet äsken sotilaiksi julistetut nuorukaiset tuona unettomana ensi yönä katseet kiiluvina suunnittelivat, millä ilveellä pääsisi pötkimään matkaansa koko kruunun talosta? Suunnitelmat raukesivat omaan mahdottomuuteensa. Uni tuli vähitellen ja vei nuoren sotasankarin sielun kauas kotimaahan rakkaille, päivänpaisteisille lapsuusajan leikkitantereille.
SEURAAVANA AAMUNA.
— Aufstehen! kajahtaa vahtivuorossa olevan aliupseerin herätyshuuto. Säikähtyneitä kasvoja tirkistelee peiton alta. Tuvan alkuasukkaat hyppäävät reippaasti pystyyn ja alkavat peseytyä, mutta eilen tulleet ovat vähän ymmällä asemasta.
— Mi-missä sitä nyt taas ollaankaan? murahtaa joku kesken uniaan herännyt. Kova todellisuus vasta vähitellen alkaa selvitä. Mies katselee seiniä, vuoderivejä, hämärässä hääriviä puolialastomia ihmisiä. Näyn täydelleen masentamana hän vetää peiton niskaansa ja yrittää nukkua uudelleen. Ehkä tämä juuri onkin unta ja kun vasta uudelleen oikein herää, makaakin onnellisena kotikamarissa omalla vuoteellaan. Tämän täytyy olla unta, jotain painajaista tai muuta — vatsankipua!
— Mitä elämää ne siellä pitävät keskellä yötä, kun herättävät! kiivailee eräs nuori helsinkiläinen herrasmies, joka ennen muinoin pääkaupungissa opintojaan harjoitellessa on tottunut nukkumaan lähelle kello 12.
Mutta rekryytit saavat pian huomata, että "kyllä kruunu" — — —
Aliupseerit ovat yleensä vihatuimpia olentoja, mitä rekryytti tuntee ja on tuntenut. Oli sitten työssä tai levossa, aina ne ovat hänen kintereillään tarkastelemassa, näykkimässä ja komentamassa. Hitaalle suomalaiselle isänmaan ystävälle ne ovat oikeita kiusanhenkiä. Nehän ne katkeroittavat muuten eloisat repäisevät muistot "sotaopin harjoituksista." Yölläkin rekryytti on aliupseerin valvonnan alaisena. Joka tuvassa näet asuu vähintään yksi aliupseeri — korpraalikunnan johtaja. Nyt tälle tarjoutuu tilaisuus näyttää rajatonta valtaansa noihin uppiniskaisiin nähden, jotka peittonsa sisään kääriytyneinä koettavat intohimoisesti unohtaa tylyn todellisuuden. Nyt hänellä on tilaisuus heti alusta alkaen opettaa heille kunnioitusta esimiehiä kohtaan ja samalla kuria ja hyvää järjestystä, lyödä näin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
— Mitäs tämä on? Ettekö te vetelykset aio nousta, kun komennetaan aufstehen? Haloo lurjukset, kyllä minä teille opetan, mitä komento merkitsee!
Hän kiskaisee armotta peitot lattialle silminnähtävästi koko sielustaan nauttien noiden sätkyttelevien paljasjalkaisten eliöiden hätäytyneistä, avuttomista katseista…
— Tekö olette sotilaita! Liukkaasti pystyyn taikka minä näytän teille. Kyllä minä teidät opetan — minä! Ettekö tiedä, mikä rangaistus sotalain mukaan seuraa tottelemattomuudesta esimiestä kohtaan?
Miehet kömpivät pystyyn.
— P—kele! pääsee erään onnettomuustoverin hampaitten välistä.
— Mitä! Onko teillä jotain mukisemista! Mitenkä te puhutte esimiehellenne! Onko teiltä mitään kysytty? Te pidätte suunne kiinni ja puhutte vasta kun teiltä kysytään jotain. Ymmärrättekö? Mars menemään!
Rekryytin mieleen vilahtaa hänelle tuntematon sotalaki kuin jokin kammottava keskiaikainen, puukantinen, paljaspäisten munkkien pöyristyttävillä maalauksilla varustama asetuskokoelma täynnä piikkien, ruuvien, sapelien ja hirsipuiden kuvia. Hän huomaa ehdottomasti olevansa alakynnessä, kruunun kourat niskassaan ja tottelee.
Pöydällä höyryävät kahvikannut, mitkä palvelusvuorossa oleva sotilas on hakenut kyökistä, saavat tulokasten mielet hieman lauhtumaan.
Kello 7:ksi pitää tuvan olla lakaistu ja puhdistettu. Joka mies saa itse laittaa vuoteensa kuntoon. Vääpeli saapuu tarkastamaan tupaa ja auta armias, jos peitossa silloin on yksikään liika ryppy. Vuoteen täytyy olla kuin hyvin tehty laatikko — siisti ja suora. Jos siinä on vikoja, ärjyy vääpeli niistä korpraalikunnan johtajalle, tämä taas hairahtuneelle rekryytille, joka rangaistukseksi saa pariin kolmeen kertaan purkaa ja laittaa tilansa uudelleen.
OPETUSTUNTI.
Joka päivä 7—8 on opetustunti. Korpraalikunnan johtaja selostaa rekryyteille muutamia sotilaalle välttämättömiä tiedon alkeita ja toimittaa sitten kyselyn nähdäkseen, miten hyvään maahan opin siemenet ovat langenneet. Vääpeli tai luutnantti käy joka tunti opetusta tarkastamassa.
Mitkä ovat sitten tuollaisia sotilaan kalleimpia asioita? Ensimäisen kahden viikon aikana luennoidaan vain kahdesta asiasta: tupajärjestyksestä ja upseerien arvomerkeistä sekä käyttäytymisestä esimiehiä kohtaan eri paikoissa ja kaikissa mahdollisissa asennoissa. Vähitellen jää tupajärjestys syrjään, mutta kauan vielä pitää paikkansa tuo ainainen teema:
— Sotilaan esimiehet ovat — mitkä?
— Ne jaetaan — miten?
Nämä kysymykset uudistuvat yhtä pedagogisesti joka päivä. Näillä tunneilla aliupseeri painaa oman arvonsa ja auktoriteettinsa sekä varsinkin upseerien kuvaamattoman korkean aseman ihmettelevän rekryytin aivoihin ja tämä alkaa vähitellen tajuta koko pienuutensa ja mitättömyytensä militäärin moniasteisessa ja arvoluokkaisessa laitoksessa, uskaltamatta enää — puhumattakaan ivallisista vastauksista, jotka paikalla saavat ansaitun nuhdesaarnan ja rangaistuksen — omasta alotteestaan sanoa tuskin muuta kuin joskus opetuksen kuumimmillaan ollessa värähtelevällä äänellä ja huonolla saksallaan:
— Pitte austreten zu tyrfen! (Pyydän lupaa päästä käymään ulkona!)
Hänen poistuttuaan jatkuu opetus yhtä arvokkaana.
— Kapteenin tuntee mistä Tolonen?
— Tä-tähdistä!
— Vai tähdistä? Siinä sitä ollaan! Vai tähdistä se Tolonen tuntee kapteenin. Onko jokainen tähdillä varustettu henkilö siis kapteeni? Tai jos Tolonen katsoo yöllä taivaalle ja näkee siellä sen seitsemän otavan ja Väinämöisen miekan yhtenä tähti vilinänä, silloin kait koko taivas on Tolosen mielestä täynnä paljaita kapteeneja — vai miten?
— Kapteenilla on kaksi tähteä, parantaa Tolonen selitystään.
— No niin, ja nämä tähdet ovat missä,— Möttönen?
Vaihteeksi luetaan joskus sotilassäännöksiä. Siinä saa rekryytti kuulla, että sotalaki on ankara ja kova, että hänellä on rajattomasti velvollisuuksia, mutta hänen oikeutensa ovat hyvin niin ja näin. Rekryytille selviää, että kuri ja tottelevaisuus sotaväessä ovat kaikki kaikessa.
— Ainoastaan sellainen armeija, jossa vallitsee rautainen mieskuri, voi taitavan päällikön johdolla saavuttaa voiton.
— Urhoollisuus ja kuuliaisuus esimiehiä kohtaan ovat sotilaan kauneimpia ominaisuuksia. Nämä lauseet on tyhmän rekryytinkin helppo ymmärtää, mutta vaikeampi on sotilaan järjelle käsittää lause:
"Tottelemisen pitää tapahtua ilolla, ei rangaistuksen pelosta."
Se käy jo yli ymmärryksen, on melkein liian korkeaa moraalia ensi päivien nöyryytyksistä vielä katkeruutta puhkuvalle vasta-alkajalle. Monen mielestä tuo lause tuntuisi paljon selvemmältä ajatuksen ollessa päinvastainen. Mutta yritäppä tuoda esille eroavia mielipiteitäsi. Ensiksi selvitetään asia sellaisella tavalla, että rekryytin korvat kuumenevat ja kun aliupseeri tyhjentävän selityksensä jälkeen ukkosäänellä tekee tuon lyhyen ytimekkään kysymyksen: — Verstanden? asettaen nenänsä melkein rekryytin lumivalkeaan nenänorteen kiinni, voi tämä vain vapisten vastata: — Kyllä herra Gruppenführer!
Mutta luojan kiitos, on kuitenkin yksi aihe, jonka käsittely jälleen palauttaa rekryyttiin rohkeuden ja itsetietoisuuden, jopa korottaa hänet valtavasti yläpuolelle laajojen kansankerrosten. Tämä aihe on sotilaan suhde siviiliväestöön. Sotilas puettuna kruunun kultanappiseen takkiin on luonnollisesti jokapäiväisen rahvaan hyörinän ja pyörinän yläpuolella arvossa.
"Pitäen mielessänsä korkean kutsumuksensa valtaistuimen ja isänmaan suojelijana" — sanoo käsikirja.
Nuo säännökset ne soivat kuin ihana musiikki rekryytin korvissa. Hän alkaa syvästi tuntea sotilasarvonsa ja kutsumuksensa korkeuden. Kun tuo ikävä siirtymisaika siviilimiehestä sotilaaksi on ohi, kun aliupseerit ja vääpelit alkavat jo kehua hänen ryhtiään ja liikkeitään, kun hän saavuttaa käytökseensä sotilaallisuutta ja iltasin puhtaassa takissaan kulkien ylpeästi röyhistelee rintaansa neitossilmien sieltä täältä ikkunaverhojen takaa salavihkaa ihaillessa hänen solakkaa vartaloaan ja notkeaa käyntiään, silloin hän hiljaa itsekseen mennessään hyräilee:
"Der Soldate, der Soldate Er ist der schönste Mann im ganzen Staate!"
HARJOITUKSISSA.
Opetustunnin loputtua kajahtaa jälleen aliupseerin ääni läpi kaikkien tupien: — austreten! Ovista lappaa miestä, vyötettyjä sotilaita kiväärit kädessä pihalle järjestyen pitkään ruoturintamaan. Ryhmänjohtajat seisovat korpraalikuntiaan tarkastellen näiden edessä. Sitten esiintyy ensi kerran todellisessa loistossaan komppanian vääpeli, "mamma". Kirjoitustuvastaan hän saapuu punakkana, pyylevänä, täynnä arvonsa tuntoa ja itsetietoisuutta, muistikirja rintapielessään. Hän seisahtuu, katselee hiljaa terävästi pitkin riviä.
— Abzählen! (luku) hän komentaa.
Alkaa tuttu nuotti: — eins, zwei, drei, vier — j.n.e. Miesten lukumäärä todetaan, sairaat, käsityöläiset, lomalla olevat — kaikki merkitään erikseen muistiin. Tämän jälkeen alkaa tärkeä toimitus, pukujen tarkastaminen. Nappien pitää olla paikoillaan, lakin suorassa, pukujen ehjiä, saappaat puhdistettuina mallikelpoisesti, kasvot pestyinä, parta ajettuna.
Sattuupa eräällä miehellä olemaan yksi ainoa onneton nappi auki, juuri leuan alla oleva, jota hän itse ei voi nähdä.
Vääpeli astuu hänen eteensä. Rekryytti lyö kantapäänsä naksauttaen yhteen alkaen tähystää jotain pistettä avaruudessa. Asettukaammepa hetkeksi vain tuon rekryytin kenttäharmaan harjoituspuvun asukkaaksi ja omistajaksi. Olemme koko aamupuolen putsailleet joka vaatepartta erikseen, tarkastuttaneet tovereillamme, että lakki on päässä millimetrilleen suorassa kokardi keskellä otsaa. Luulemme tietenkin pukumme olevan mitä parhaassa kunnossa. Ei niin moittimisen hiventä. Arvelemmepa vielä päälle päätteeksi olevamme pulskannäköinen sotilas, peloton ja nuhteeton, ja tottumattomana sotilastapoihin meissä jo sykähtää toivo, että tuo edessämme seisova punakka tarkastelija varmaankin on erikoisesti kiinnittänyt huomiota meidän ryhtiimme ja sotilaalliseen ulkomuotoomme. Ehkäpä tuo ihravatsa vääpeli alkaa siinä kiittää meitä komppanian läsnä ollessa esim. seuraavaan tapaan:
— Katsokaa nyt, koko kolmas komppania. Tässä on sotilas, oikea sotilas!
Puku kunnossa, napit paikoillaan, kaulus puhdas, saappaat kiillotetut.
Ottakaa esimerkkiä tästä miehestä. Mikä teidän nimenne on? — — — Hm!
Teillä on hyvät toiveet tulla nopeasti korotetuksi!
Turhaa lorua. Luuletteko että tuo hirmu kehuisi jotain alaisistaan. Päinvastoin. Hän kiinnittää heti huomionsa tuohon Akilleen kantapäähän, joka ties mistä on sattumalta lentänyt juuri meidän leukamme alle, jääden siihen törröttämään koko maailman nähtäväksi. Turhaan odotettuamme luultua ylistyspuhetta, välähtävät katseemme edellämainitusta pisteestä herra vääpelin leimuaviin, pahaa ennustaviin silmiin. Mainittu avaruuden piste aitaa tanssia kaikissa mahdollisissa värivivahteissa silmiemme molemmin puolin.
Mutta vääpeli seisoo yhä ääneti edessämme lihavana, röyhkeänä, ilkeä hymy huulillaan. Vihdoin myrsky puhkeaa:
— Gott im Himmel! jyrähtää nenämme edessä. Kuinka te kehtaatte. Ettekö ollenkaan tunne häpyä hyvä herra? — — — — — — Ettekö häpeä tulla riviin puoliaiastomana. Eikö teillä ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, miten sotilaan tulee reklementtien mukaisesti pukeutua — mitäh? Teidän pukunne on aivan mahdoton, osoittaa mitä suurinta huolimattomuutta. Te — — — teillä on toinen nappi ylhäältä — — — auki! Mikä teidän nimenne on?
Rekryytti kalpenee, yrittää parantaa asiaa tuota pikaa panemalla napin kiinni.
— Donnerwetter — — — kuka kirkas ilmestys teidän on käskenyt tehdä jotain? Oletteko ihan hullu! Te seisotte perusasennossa liikkumatta siksi kunnes teille annetaan jokin käsky — — — ymmärrättekö? Teissä ei ole vielä hitustakaan militääriä.
Vääpeli huokaa, luo murhaavan, halveksuvan katseen kynttiläsuorana törröttävään rekryyttiin.
— Mitä te minua töllistelette! ärjäsee hän uudelleen.
Rekryytti ei uskalla häilähtääkään. Hän tuijottaa nyt erääseen naulanpäähän vastapäätä olevassa seinässä. Tuon sisältörikkaan parannussaarnan jälkeen vääpeli vihdoin mitä ivallisimmalla äänellä käskee: — No pankaa nyt se nappi kiinni! Rekryytti tottelee ja kallistaa päänsä nähdäkseen tuon onnettoman napin.
— Seisokaa suorassa, mitä te katselette alas? Pää pystyyn! Kyllä teidän täytyy osata panna nappi kiinni sitä katsomatta. Minähän sanoin teille: — Toi-nen nap-pi yl-hääl-tä.
Rekryytin kädet vavahtelevat hänen kopeloidessaan leukansa alustaa. Hänessä syntyy voimakas halu iskeä nyrkillä tuon edessään seisovan miehen punottavaa nenää.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän saa kiittää luojaansa siitä että jaksoi hillitä itsensä ja lyönti jäi sikseen. Sen seuraukset olisivat olleet ylen tuhoisat lyöjälle itselleen. Niin kaiken sotilaskurin unhottanutta henkilöä olisi pidetty raivohulluna, joka pian olisi toimitettu sopivaan paikkaan, missä hän voi mielin määrin temmeltää olematta silti vaarallinen rauhallisille kansalaisille.
Tarkastus jatkuu. Yksi saa moitteita yhdestä, toinen toisesta asiasta.
— Luutnantti tulee! kuiskataan. Vääpeli ja aliupseerit saavat eloa.
— Richt euch! komentaa vääpeli. Miehistö liikehtii, rivit huojuvat hetken aaltomaisesti, suoristuvat sitten, eikä ihmekään, sillä rivin päässä seisoo vääpeli kiivaana kuin ukkospilvi iskien vihansa salamoita puolelle ja toiselle.
— Toinen ja kolmas mies taaksepäin, vielä, vielä hiukan! Vatsa sisään! Oletteko te mitä sammakoita, joista ei näy muuta kuin vatsaa? Koko keskus taaksepäin — — — kuuletteko, taaksepäin — ettekö ymmärrä mitä taaksepäin merkitsee! Päät pystyyn — — — jaa! Nenät tännepäin — — — jaa jaa! Ja toinen rivi, siinä ei ole milloinkaan mitään ojennuksen tapaistakaan, ei kerrassaan mitään! — — — Suu kiinni siellä, ei puhuta — — — ei tämä ole mikään rippikoulu, vaan sotakoulu! Näin huutaa siellä mies hikoillen, vaahto suupielissä. Vihdoin ojennus tyydyttää.
Augen gerade — aus!
Augen — rechts!
Toista sataa nenää kääntyy herra luutnanttiin päin.
— Nasen hierher! ärjyy luutnantti. Vääpeli ilmoittaa komppanian. Odotetaan hetkinen. Herra hauptmanni tulee. Kaikki miehet katselevat vasemmalle, alokkaat muita uteliaammin. Solakka, hienopiirteinen aatelismies, hauptmanni von Coler, astuu ensiluokan rautaristi rinnassaan komppanian eteen. Samat temput kuin äsken uudistuvat jälleen.
— Guten Morgen dritte Kompanie! Tervehdyksen vastaus vyöryy jyrinänä läpi rivin. Rinnallani seisova toverini kuiskaa, että von Coler on pidetyimpiä komppanianjohtajia pataljoonassamme ja innokkaimpia Suomiystäviä.
— Lähtekää! hän komentaa.
Luutnantti astuu komppanian eteen pullistaen keuhkojaan. Komennon mukaan muodostuu ryhmärivistö ja komppania marssii kentälle. Karjalaisten laulu kajahtaa voimakkaasti kylän läpi marssittaessa.
Laajalla kentällä näkyy kaikkialla suomalaisia poikia harjotuksissa. Todellakin innostuttava näky. Kotona Suomessa on venäläinen sotaväki vallitsemassa ja komentelemassa. Oma sotalaitos on hävitetty ja kansa riisuttu aseista. Mutta täällä kaukana vieraassa maassa suomalaiset joukot harjoittelevat tulevaa vapaustaistelua varten. Näihin aikoihin vallitsee joukossa vielä voimakas henki. Jokainen pitää kunnianasianaan kestää mitä rasituksia tahansa ja todistaa saksalaisille suomalaista kestävyyttä ja kuntoa.
Vasta-alkajat eivät pariin ensi viikkoon saa kivääriä. Heidän harjoituksensa ovat vapaaliikkeitä, sotilasvoimistelua, mikä tosin suomalaiseen voimisteluun verraten on sangen alkuperäistä ja yksipuolista, mutta omiaan kehittämään erikoisia sotilaalle tärkeitä lihaksia.
Lockstedtin laajat harjoituskentät ovat tammikuussa raskaan, ikävän näköiset, — silmän kantamattomia tummia aukeita, siellä täällä metsäkaistaleita kuin saaria meressä. Sateella kentät ovat liejuisia, mutta kuivuvat ihmeen pian. Noilla laajoilla nummilla muodostuu ahkerassa työssä ja harjoituksissa suomalainen jääkäripataljoona.
Rekryytin ruumis ensin norjistetaan ja terästetään. Harjoitus aletaan päästä. Sitä käännellään ja kierrellään joka puolelle, niin että niskasuonet rutisevat — samoin sitten vartaloa ja joka jäsentä erikseen. Aluksi liikkeet tuntuvat verrattain turhanpäiväisiltä, mutta seuraavana päivänä niiden vaikutus tuntuu. Lihakset ovat niin kipeät, että tuskin kävelemään pääsee. Siten sivilistinen kankeus ja saamattomuus karsitaan uudesta tulokkaasta.
Sotilaalla on juhlahetki, kun hän ensi kerran saa kiväärin. Sitä tutkitaan ja silitellään. Mutta sotilaan pitää tuntea aseensa täydellisesti. Erikoisilla oppitunneilla kiväärin eri osat irroitetaan ja selitetään. Lopuksi aliupseeri pitää puheen sotilaille kiväärin hoidosta:
— Te olette nyt saaneet kiväärin. Kivääri on sotilaan morsian. Teidän pitää huolehtia siitä kuin silmäterästänne. Sen täytyy aina olla mallikelpoisessa kunnossa. Ei ruostepilkkuakaan saa näkyä sen teräsosissa, ei tomunhiventä. Hellikää sitä kuin morsiantanne. Se on samalla teidän toverinne, paras turva vaaroissa. Se pelastaa teidät kuolemasta ja surmaa vihollisen! Sitä hellitään ja hoidetaan kyllä. Joka päivä sitä puhdistetaan, rasvataan ja puleerataan.
Kentällä alkaa kuin uusi elämä senjälkeen kuin kiväärit on saatu. Silloin vasta käännökset, maahan syöksyt y.m. temput käyvät täydellisiksi. Ja lisäksi harjoitellaan kivääriotteita, kaartoja, paraatimarssia, kävelyä, juoksua j.n.e.
Kolmantena sarjana uutuuksia tulevat ampumaketjun muodostamiset ja sen liikkeet — hauska ja mielenkiintoinen harjoitussarja.
Kun nämä kaikki on jotakuinkin opittu, alkaa komppania-äkseeraus, kenttäharjoitukset, taisteluharjoitukset ja patrullitehtävien opettaminen. Kun tähän välillä vielä tulevat pionieriharjoitukset, käsigranaattien heitot, yölliset taisteluharjoitukset y.m. eri lajit ampumisopetusta ja koeampumista sekä pitkät harjoitusmarssit, huomaa, että työ on suuremmoinen, monipuolinen ja mielenkiintoinen.
Kun joka päivä saapuu uusia tulokkaita, on eri osastojen kehitystaso sangen erilainen. Siksipä tuollainen harjoituskenttä tarjoaakin mitä vaihtelevimpia näkyjä. Kaikkialla on liikettä, kaikkialla kaikuvat komennukset. Tuolla heiluvat miesten kädet tai jalat kuin tuulimyllyn siivet vapaaliikkeissä. Täällä harjoitellaan sotilaallista ryhtiä tai kunniantekoa. Kaukana pitkä ampumaketju etenee syöksyttäin yli aukean kentän. Pistimet kiiltävät ja hurraahuudot kaikuvat. Metsiköissä soivat torvet ja kaukana jymähtää tykki antaen sotaisan taustan harjoituksille.
Ja rekryytti on tuon metelin keskellä kaikkien käänneltävänä ja kierreltävänä. Tottuneet aliupseerit siinä terävin katsein tarkkaavat hänen ruumiinsa muotoa, tarttuvat kiinni milloin päähän milloin mihinkin jäseneen sitä oikeaan asentoon asetellen, muovaillen kankeaa jäykkäjäsenistä nahkapojan ruumista kuin taiteilijat savimöhkälettä.
Ja miten kammottavan kankealta vasta-alkaja näyttääkään! Pitipä hänen yrittää mitä temppua tahansa, leuka tutisee, kädet vääntyvät soikeiksi ja kiveriksi kuin väärät länget. Siinä aliupseeri peuhaa ja pelmuaa hänen edessään.
— Pää pystyyn, hartiat alas, rinta ulos, vatsa sisään!
Rekryytti hämmästyksekseen käskyjä totellessaan kuin astuu ulos avaraan maailmaan oman ruumiinsa ja pukunsa ihmeellisistä sekasotkuisista kätköistä ja poimuista. Ja taas kaikuu aliupseerin kehottava ääni:
— Vasen korva alemmas, hiukan alemmas, — hiukan vielä, kuuletteko? Alemmas vasen korva! Ei niin paljon! Ylemmäs, hiukan vielä ylemmäs! pauhaa aliupseeri siinä nenän edessä terhennellen.
Rekryytti vihastuu ja sihisee jotain, ettei hän ehtinyt vielä siirtää korvaansa ylös eikä alas.
— Suu kiinni, ärjäsee aliupseeri, perusasennossa ei puhuta. Vain jos minä jotain kysyn, saatte vastata! Ja taas väännellään, käännellään ja väännellään.
Saapuu sitten luutnantti tai komppanian johtaja harjoitusta tarkastamaan. Ryhmänjohtaja virkaintoa osottaakseen yhä korottaa ääntänsä ja nahkapoika on senkin seitsemässä leikissä ja lipetissä.
— Tehkää käännökset niin että maa vinkuu ympärillä ja itse sen tehtyänne seisotte kainaloita myöten kuopassa! opettaja ylpeilee.
Paraatimarssi varsinkin tuntuu aluksi hullunkuriselta ja käy jäykästi. Koko miehen ruumis leukapieliä ja varpaan päitä myöten kangistuu kuin puupölkky. Vähitellen vasta marssi alkaa saada sulavuutta, siroutta.
Opettaja kulkee vieressä laskien hartaasti: Eins — zwei, eins — zwei! Lang — sam! Ru — hig! korostaen joka tavua. Rekryytti hikoilee ja jäykistää jalkojaan. Naaman ilme on liikuttavan harras ja syvämietteinen. Hän tuumii närkästyneenä:
— Vai pitää tässä vanhoilla päivillään vielä opetella kävelemäänkin?
Taitaisi olla paras heittää — —
Mutta yli kentän kuuluu aliupseerin jyrkkä ääni: — Ru—hig! Lang—sam!
Ei auta muu kuin astua juntata. Muuten saa kuulla tuon harmillisimman kaikista komennuksista:
— Zurück — marsch! maaarsch! Mitä, ettekö halua juosta? Tahdotteko ehkä jäädä muiden mentyä puoleksi tunniksi yksinänne äkseeraamaan!
Lepohetken tultua mies huokaa helpotuksesta, uskaltaa taas katsahtaa ympärilleen ja siellä kaukana hän näkee, miten tottuneet tyhmät kivääri olalla ylpeinä ja ryhdikkäinä marssivat tehden kaartoja kuin taideteoksia ikään, näkee ketjujen etenevän, pistinten paljastuvan ja aamuilmassa kajahtaa siellä täällä raikuva hurraahuuto, jonka kaiku yltympäri toistaa metsillä ja ylängöillä.
Kun komppania puolen päivän aikaan lämpöisenä ja raikkaana saapuu takaisin kasarmiin, kajahtaa laulu entistä voimakkaampana. Tuntuu kuin kaikki, mitä nyt tekee ja suorittaa, vihdoinkin olisi todella hyödyllistä työtä — työtä isänmaan yhteiseksi hyväksi!
KYLÄLLÄ.
Vasta n.s. A-luokkaan päästyään meikäläinen sotilas saa mennä kylälle. Useat rekryytit ovat näet joskus unohtaneet korkean kutsumuksensa "valtaistuimen ja isänmaan suojelijoina", esiintyneet juovuksissa, tapelleet, kulkeneet upseerien ohi kunniaa tekemättä ja majuri on antanut kylälle-menokiellon — että rekryytit saisivat aluksi jonkun aikaa sulattaa saamiaan opetuksia, Lisäksi majuri Baier raittiusmiehenä on kieltänyt kaikkinaisten väkevien juomien nauttimisen. Kun kylän hotellit ovat auki ja siellä tarjoillaan yhtä hyvin suomalaisille kuin saksalaisillekin, ei kielto paljoakaan merkitse. Ja sotilasmoraali on yleensä sellainen, että kieltoja vastaan voi kyllä tehdä, kun vain ei joudu teoistaan kiinni. Jos sotilaalle sellainen onnettomuus sattuu, on hän tyhmyytensä vuoksi jo ansainnut rangaistuksen — siis oikeastaan jo muinaisten spartalaisten aikainen oikeusmoraali!
Ne onnelliset, jotka vapaasti saavat liikkua kylällä, käyttävät tietenkin tilaisuutta ahkerasti, sillä on kerrassaan kuolettavaa istua kököttää koleassa kasarmissa kaiketi illat kuin mikäkin pelätys.
Kylässä meikäläiset jo tunnetaan kaikkialla. Pienet pojat juoksevat luo ja kyselevät: — Onko teillä suomalaista rahaa?
Lockstedtin pikkupojat ovat vilkkaita, siististi puettuja, ja hehkuvan isänmaallisia. Sodasta heillä on omat käsitteensä. Kysyppä heiltä, koska sota loppuu. He vastaavat arvelematta: — Ensi kesänä!
— Luuletko että Saksa voittaa, tiedätkö sinä, miten suuri maa Venäjä on?
— Ah Quatsch, — Russland kaputt!
— Aber England?
— Jaa. England werden wir bald kaputt machen und Frankreich ist schon lange kaputt!
Siinä on nousevaa nuorisoa! Hieman toisen laatuinen käsitys asiasta on upseeriaspiranteilla, jotka jo vähintään kuusi kuukautta ovat olleet rintamalla. He ovat kaikki miellyttäviä, sivistyneitä miehiä, tohtoreita, ylioppilaita j.n.e. Mutta yleensä on kaikilla saksalaisilla luja luottamus lopulliseen voittoon. Heidän illatsuissaan kajahtaa vielä innokkaasti: "Die Wacht am Rein" ja "Deutschland hoch in Ehren!" Suomesta he kuulevat mielellään puhuttavan, mutta useilla on kovin hämärät tai suorastaan väärät käsitykset maamme oloista. Varsinaiset kyläläiset eivät tiedä kotimaastamme paljon mitään, arvailevat vain sen olevan jossain napapiirissä ja ihmettelevät kovasti, kun kerromme esim. Suomen kaupungeissa kuljettavan m.m. raitioteillä.
Saksan kansa on vielä sisäisesti voimakas, yksimielinen kansa. Ranskalaisvihaa ei enää ole juuri nimeksikään, mutta uusi kansallisviha on syttynyt Englantia kohtaan. "Gott strafe England!" näkyy runoissa ja proosassa usein. Ehdottomasti tulee ajatelleeksi Saksan kansan keskuudessa liikkuessa muinaista Rooman kansaa sen kukoistusaikana ja tehneeksi vertauksia näiden kahden eri historiallisen aikakauden mahtavimman kansan välillä.
Sodan rasitukset tietenkin jo tuntuvat maassa syvästi. Saksalainen nero lujan järjestyksen tukemana käy ankaraa taistelua kansan sekä ruumiillisten että henkisten voimien ylläpitämiseksi. Kaikkialta vihollisten ympäröimänä ja eristämänä keskusvaltojen on vaikea hankkia sodan ja rauhallisenkin elämän tarpeita. Jokainen tuntee, että asema on vakava, mutta luottamus hallituksen ja sotilasjohdon kykyihin on horjumaton.
Saksan siviiliväestön ja hallituksen vaikeuksia elatuskysymyksen ratkaisemisessa ja järjestämisessä kuvaa seuraava valtiosihteeri t:ri Helfferichin selostus Saksan valtiopäivillä:
"Noch nie in der Weltgeschichte hat in einem Kriege ein Volk solche Entbehrungen durchgemacht, wie unser Volk, und noch niemals waren diese Entbehrungen in dieser Weise auch auf die Wohlhabenden verteilt wie bei uns! — — — — — — Der Aushungerungsplan Englands ist jedoch endgültig gescheitert."
Puhuessaan vaikeuksista elatuksen järjestämisessä hän lausuu, että nyt kun pahin aika on voitettu, voidaan tästälähin asiasta puhua vapaasti.
Oli niin ollen luonnollista, että Saksan kansa kärsi puutetta, mutta se oli tasaisesti jaettu kaikkien kansalaisten kesken ja kaikki tulivat toimeen. Mutta suomalaisille, pohjoismaalaisille, jotka ovat tottuneet syömään hyvin — heille eivät saksalaisten annokset tahtoneet riittää. Senpä vuoksi heidän täytyi tavalla tai toisella yrittää hankkia lisää varsinkin leipää. Kaikennäköisiä marmelaadeja ja vihanneksia eivät meikäläiset ymmärtäneet. Kielitaito tosin usealla teki suurta haittaa, mutta hätä opettaa.
Erään saksalaisen upseerin kotiin sattuu kerran tulemaan pörrötukkainen suomalainen jääkäri. Tämä lyö kantapäänsä yhteen ja lausuu vain-sanan: — Brot! Hauptmanni on vähän hämmästynyt, yrittää lähemmin kysellä asiaa, mutta jääkäri ei osaa selvittää muuta kuin — Brot! Mitäpä siinä pitkistä puheista. Johan tuo yksi sisältörikas sana ilmaisee paljon kestettyä, nähtyä ja tunnettua. Hauptmanni yrittää päästä eroon tungettelijasta, mutta kohteliaimpaankin kehotukseen tällä on vain yksi vastaus: — Brot!
Vihdoin hauptmanni, joka älyää olevansa tekemisissä kieltä taitamattoman suomalaisen kanssa, keksii keinon. Komentosanathan varmasti tehoavat jokaiseen sotilaaseen. Hän huutaa jyrisevällä äänellä:
— Stillgestanden!
Miehen kantapäistä kuuluu jälleen terävä naksahdus. Hän seisoo kuin valettuna paikallaan perusasennossa.
84
— Ganze Abteilung — kehrt! komentaa hauptmanni edelleen.
— Im Gleichschritt — marsch!
Sotilaan jalka nousee muhkeasti. Hän saapastaa ovesta ulos ja — katoaa.
Hauptmanni hymyilee. Illalla hän kertoo tapahtuman kaikille tovereilleen klubilla, missä se herätti yleistä iloisuutta.
"Kaiserhofissa" taas kerran eräs pohjalainen istui pöytään tilaten uljaasti — Swai roos laas piir! ja sai mitä halusi. Vieläpä hän maksaessaan vaati: "Vantsik wennik tillpaka, Mensch!"
Kun rekryytti ensi kertoja pääsee kylälle käymään maleksittuaan pari edellistä viikkoa kasarmissa kaiket illat ja kuultuaan vain toverien kertomuksia ulkomaailman ihmeistä, tuntuu hänestä kuin vankilan portit olisivat auenneet ja mies laskettu vapauteen. Oikein jalka tahtoo nousta hyppyyn. Mutta kruunun käsi täälläkin pitää huolta pojistaan. Ennenkuin arvaakaan, mies näkee synkän varjon ilmestyvän takaapäin, tanakka käsi tarttuu häntä olkapäähän ja jykevä ääni kysyy tiukasti:
— Warum grüssen Sie mich nicht? (Miksi ette tervehdi minua?)
Hän on pasteeraillut iloisessa huolettomuudessaan, koko maailmalle leppyneenä ja mennyt tervehtimättä vääpelin ohi. Siinä hän nyt koettaa änkytellä anteeksi-pyyntöjään, mutta mikään ei auta. Nimi kirjoitetaan muistikirjaan ja seuraavana päivänä on ankara tutkinto ja taas tulee rangaistus. — Siinä ne olivat kylän ja muka vapauden ilot. Mennyttä kalua kaikki.
Mutta jonkun ajan kuluttua rekryytitkin osaavat olla varuillaan. Mielellään he kuitenkin kulkevat lepohetkiään viettämään jonkin metsän reunaan, mihin kevätaurinko jo lämpimästi paistaa — saadakseen olla rauhassa kaikilta ilkeiltä ihmisiltä.
Tai sattuupa jokin kylän tytöistä luomaan silmänsä alakuloiseen nuorukaiseen, ryhtyy ehkä keskustelemaankin.
— Oletteko suomalainen? kysyy tyttö lempeällä äänellä.
Nuorukaisen posket lentävät hehkuvan punaisiksi. Neidon ääni soi kuin kevätlinnun liverrys hänen korvissaan. Hän kuulee ensimäiset ystävälliset sanat koko leirissä olon aikana. Hän änkyttää vastaukseksi jotain siansaksaansa, mutta tällaisissa tapauksissahan onkin toinen yleismaailmallinen kieli olemassa jota jokainen ymmärtää.
Seuraavana lauantaina voi sattua, että tuo sama nuorukainen vaatteet välkkyen puhtautta, parta ajettuna ja tukka sirosti kammattuna astuu reippaana vääpelin tupaan.
— Pyytäisin kuuliaisimmin sunnuntailomaa Itsehoe'en.
— Mitä varten? vääpeli kysyy.
— Kaupunkia katselemaan, herra vääpeli. Sattuu ehkä vääpelikin sunnuntaina matkustamaan Itsehoe'n kaupunkiin ja siellä hän ihmeekseen näkee poikansa sirona ja kohteliaana kävelemässä saksalaisen neitosen rinnalla.
— Wie gehts? (Mitä kuuluu?) hän kysäsee.
— Ausgezeichnet, Herr Feldwebel (erinomaisesti, herra vääpeli) kuuluu vastaus. — Wie das Leben doch ist schön!
RUNEBERGIN PÄIVÄ.
Runebergin päivää vietettiin leirillä suomalaisten kansallisjuhlana. Todellakin se oli sovelias juhlapäivä Suomen ensimäiselle sotilasjoukolle. Valitettavaa vain oli, että Kalevalan ja Snellmannin y.m. päivät saivat aivan huomaamatta mennä ohi, mikä seikka osoittaa leirillä vallitsevaa henkeä. Yleensä oli suhde jääkärien eri piirien kesken omituinen, vapaa joukolle sopimaton. Nuoret ryhmänjohtajat ja jefreitterit olivat ylen tietoisia arvostaan pitäen itseään jo jonkinlaisina upseereina. Harva heistä tunsi entiset, nyt sotilaana olevat toverinsa. Harva uskalsi tulla toverillisesti keskustelemaan sotilasten kanssa, jotka useat ensi kerran poissa kotoaan ollen vielä lisäksi vieraalla maalla olisivat tarvinneet rohkaisua ja innostuttamista. Tai jos nämä parempiosaiset pelkäämättä sotilaskurin huonontumista uskalsivat antautua puheisiin sotilaan kanssa, tapahtui se aina niin alentuvalla tavalla, että se loukkasi asianomaisia. Henkisen kasvatustyön puutteessa joukon mieliala usein oli masentunut. Ja vapaajoukolle juuri virkistävät esitelmätilaisuudet ja isänmaalliset illanvietot olisivat olleet aivan välttämättömät.
Katkeruutta herätti myöskin etupäässä ruotsia puhuvan päällystön suhde suomalaiseen miehistöön. Päällystö erottautui aivan liiaksi eri leiriksi olematta minkäänlaatuisessa henkisessä vuorovaikutuksessa miehistön kanssa muuten kuin harjoituksissa. Kuuluipa yhä syytöksiä siitäkin, että suomea puhuvat joka paikassa syrjäytettiin ja ruotsia puhuvat pikemmin ja nopeammin pääsivät kohoamaan.
Olipa asianlaita miten tahansa. Perussyy oli suomalaisissa itsessään. Mikseivät suomalaiset ylioppilaat saapuneet valtavana joukkona vapausliikkeen alkuaikoina Saksaan, niin valtavana, että olisivat määränneet joukon hengen. Suomalaiset ylioppilaat pysyivät kotona, arvelivat, kääntelivät päätään ja epäröivät. Toiset puuhailivat tarmokkaastikin kotimaassaan, mutta ratkaisevan askeleen ottamiseen he eivät kyenneet. Ja siksi kantakoot seuraukset ja kärsikööt epäkohtia, kunnes ehkä kerran johonkin kykenevät. Mitään muuta ei siitä kannata sanoa, sillä ruikutuksilla ei asia parane.
Runebergin päivänä jo varhain aamulla sotilassoittokuntamme kajahutti suomalaisia marsseja komppaniamme pihalla.
Kello 10 komppaniat marssivat paraatikentälle. Vihreäpukuinen jääkäripataljoona oli komea, mieltäylentävä näky.
"Maamme" kajahtaessa torvista majuri Baier tarkasti komppaniat pitäen sen jälkeen hehkuvan puheen suomalaisen sotilasjoukon tehtävistä ja merkityksestä. Tänä päivänä juhlan kunniaksi tapahtui suuri joukko ylennyksiä. Sitten joukkueet harvatahtisessa paraatimarssissa kulkivat pataljoonan johtajan ohi palaten kasarmeihin takaisin paraadin päätyttyä.
Kotona olivat saksalaiset kyökkimestarit aikoneet ilahuttaa komppaniaa oikealla juhlasopalla. Se oli eräänlaisista vihanneksista laadittu, mutta meidän pojat eivät ollenkaan tajunneet tämän juhlaruokalajin arvoa. Kokit olivatkin illalla kovasti nyrpeissään, kun heidän paras soppansa sai sangen huonon menekin.
Iltapäivällä oli kilpailut useissa urheilulajeissa. Varsinkin ankaraksi kiistaksi tuli köydenvetokilpailu, missä pojat oman komppaniansa kunnian puolesta pinnistivät viimeiset voimansa.
Että tämä juhlapäivä ei kaikkien suomalaisten mielessä oikein herättänyt juhlatunnelmaa, ei riippunut siitä, etteivät he olisi ymmärtäneet Johan Ludvig Runebergin merkitystä Suomen etevimpänä runoilijana ja suomalaisen kansallishengen herättäjänä, vaan siitä, että he tänä päivänä ehkä enemmän kuin ennen tunsivat tämänkin pienen Suomen joukon jakautuvan eri leireihin syvien vastakohtien perusteella ja miettivät, onko milloinkaan toivoa saada Suomen kansan eri kieliryhmät ja puolueet yhdistetyksi yhtenäiseksi rintamaksi edes kansamme kohtalon hetkellä. Onko Suomessa ketään henkilöä, jonka sanoilla meidän maassamme olisi sama voimakas ja myöskin todellisuuteen perustuva sisältö kuin Saksan keisarin sanoilla:
"Ich kenne keine Parteien mehr, ich kenne nur Deutsche!"
(Minä en tunne enää mitään puolueita, tunnen vain saksalaisia.)
PITKÄ MARSSI.
Pitkä marssi on harjoitusta tulevia rasituksia varten taistelukentillä. Sotajoukon marssikelpoisuudesta on erikoista huolta pidettävä, sillä sodassa joukoilta tässä suhteessa vaaditaan usein uskomattomia. Kun vihollinen on voitettu ja peräytyy, on tilaisuutta käytettävä tuottaakseen sille yhä uusia tappioita ja tuhotakseen sen, ennenkuin se uudelleen järjestäytyy, sillä järjestys on aina pelottava ja uhkaava.
Harjoitusohjesäännöissä sanotaankin, että sodassa on paljon enemmän marssi- kuin taistelupäiviä. Kun päiväkäskyssä ilmoitetaan joukon seuraavana päivänä lähtevän pitkälle marssille, vallitsee silloin vakava mieliala. Jokainen tietää, että seuraava päivä on raskas ja vaatii miehen kaiken sisun ja kestävyyden. Jälkeen jääminen on häpeä sotilaalle.
Edellisenä iltana jalat pestään ja tarkastetaan, ovatko jalkarievut ja saappaat kunnossa. Nukkumaan on mentävä varhain illalla, että aamun tullen on virkeä ja hyvässä kunnossa.
Ani varhain, aamun hämärtäessä, komppania herätetään ja marssi alkaa. Tavallisesti Lockstedt-kylän läpi kulkiessaan joukot kajahuttavat reippaita marssilauluja. Kaikki saksalaiset upseerit osaavat jo ainakin komentaa suomeksi: — laulakaa! ja silloin on laulettava. Tavallisista harjoituksista palattua joskus tapahtuu, etteivät pojat ole laulutuulella, eivätkä kuulevinaan tuota komentoa. Silloin saattaa sattua, että käännytään takaisin, äkseerataan vielä puoli tuntia ja yritetään uudelleen laulellen pyrkiä kotia kohti.
Pojat huomaavat parhaaksi antaa äänensä kaikua, vaikkapa laulu silloin joskus kuuluukin tavallista jyleämmältä.
Mutta pitkällä marssilla, kun komppania täysissä tamineissa, kypärät päässä, matkalaukut selässä, taivaltaa tietä, on tunnelma alussa hiljainen ja juhlallinen. Lockstedt-kylässä siviiliväestö vielä nukkuu.
Yrittääpä nyt joku ratsastava luutnantti komentaa: — laulakaa! Ei pääse joukko nuotin alkuun. Kurkuissa vain karkeasti korahtaa, jos ajatteleekin jotain säveltä. Joku pilkkakirves joukon keskellä lausuu puolikovalla äänellä:
— Laulakaa, taikka käännytään takaisin! Luutnantti kuitenkin ymmärtää tunnelman, eikä uudista käskyä. Hikipäässä miesjoukko astuu leukaluut tiukkaan puristettuina mikä mitäkin tuumiskellen. Takaapäin kuuluu silloin tällöin terävä muistutus: — Vordermann! (etumies!)
— Vieköön sumu sinun Vordermannisi, pyörii kielellä, mutta koska senkin lausuminen vaatii erikoisia ponnistuksia, niellään kiukku alas.
Ja taas kuuluu takaa tiukka, ärsyttävä ääni: — Aufbleiben da! (Älkää jääkö perään!) Jo herää luutnanttikin, ratsastaa pitkin rivistöä selitellen ratsunsa selästä:
— Jaa, man muss irnmer Vordermann halten, immer aufbleiben, immer —
(Niin, täytyy aina pitää rivi suorana, aina j.n.e.)
— Lopulta tässä kaikkea pitää tehdä immer, miettii äkäinen kulkija hymähtäen ilkeydelleen.
Kuljetaan suoraa kivitettyä valtamaantietä, jonka molemmin puolin puut jo alkavat lehtiä pusertaa. Kevättuoksu tuntuu ilmassa. Maalaistalot korkeine olkikattoineen ja puutarhoineen välkkyvät nousevan auringon valossa. Siellä väki jo on hereillä. Navetan ovet ovat levällään. Talon tyttäret ja palvelijattaret häärivät toimeliaina maitokannuja täytellen. Pistääpä miehenkin pää jostakin läävän ovesta ulos sotaväkeä ihmettelemään. Useissa taloissa on venäläisiä sotavankeja töissä. He voivat hyvin, ovat lihavia ja tyytyväisiä ja hyviä tekemään työtä.
— Katsokaa Iivanaa! Miehet hymähtävät. Ihan on siinä tunkiolla Iivana talikko kourassa.
— On se nyt päässyt maanviljelyskouluun! arvellaan.
— Taitaa olla jo toisella vuosikurssilla! selittää joku rikkiviisas.
Matkan kuluessa mieliala paranee. Kylien läpi kuljettaessa jo kajahutetaan lauluja. Kylissä ja kaupungeissa täytyy aina pitää hyvä ryhti, oli kuinka väsynyt tahansa. Sotilasjoukon pitää aina siviiliväestöön tehdä reipas ja hyvä vaikutus.
Vihdoin koittaa lepohetki. Miehet painautuvat tien vierelle pitkälleen. Tupakat alkavat savuta ja jokainen hengähtää helpotuksesta saadessaan vapauttaa hartiansa matkalaukun hihnojen kiristyksestä.
Kymmenen minuutin kuluttua kuuluu ankara komento: — Kivääreille!
Joka mies nousee ja kiiruhtaa kiväärien luo. Siinäpä juuri näkyy sotilaskasvatuksen ja kurin saavutukset. Olipa mies vaikka omasta mielestään niin kuolemanväsynyt, ettei luule askeltakaan pääsevänsä eteenpäin, hän nousee kun komento kajahtaa, nousee vaistomaisesti arvelematta, tottumuksesta ja — jaksaa marssia. Sen saa sotakuri aikaan. Ja taistelussa, kun komennus kuuluu, oli mies pelkuri tai urhoollinen, yhtä nopeasti nousevat molemmat syöksyyn tai rynnäkköön, siksi että sotilaskomennon totteleminen tosiasiallisesti on mennyt heille veriin. Armeijassa, jossa kuri on ankara, ei ole pelkureita. Jokaisen velvollisuudentunto voittaa yksilölliset heikkoudet.
Tullaan sitten sievään pikkukaupunkiin, laulaen marssii joukko ryhdikkäänä sievien puhtaitten katujen kautta torille ja pikkuporvarit saavat ihmeekseen kuulla suomenkielen heleän kaiun marssilaulussa. Torille asetetaan kiväärit ja reput, ja miehet saavat hajaantua puoleksi tunniksi kahviloihin tai ostoksilleen.
Seuraavassa lepopaikassa, kun jo on käännytty kotiin päin, selitetään joukolle taistelutilanne. Alkaa taisteluharjoitus. Sadekuurot huuhtovat maata kastaen joukon läpimäräksi. Vihmasateessa osastot marssivat kukin määrättyä tehtäväänsä suorittamaan.
Vihollinen on tulossa, patrullit etäällä jo antavat merkkilaukauksia.
Sanoja lentää.
Metsänreunassa on liikettä. Sinne on kätkeytynyt vihollisketju. Suletut osastot hajaantuvat ampumaketjuun. Päivä paistaa taas kirkkaasti, maa kuivaa höyryten. Kiväärit pamahtelevat. Alkaa ankara syöksyttäin eteneminen ja lopuksi viimeiset voimat ponnistaen rynnäkkö hurraata huutaen vihollisen kimppuun pistimillä.
Taistelu loppuu, kiväärit pannaan yhteen. Jo onkin joukko saanut aivan tarpeekseen ponnistella. Ryhmänjohtajat kutsutaan majurin luo, joka arvostelee taistelun kulkua. Miehet lepäävät kootakseen kotiinmarssia varten uusia voimia.
Lockstedtin lähellä on torvisoittokunta vastassa. Koko kylä kajahtelee
"Porin marssia" ja miesten jalat nousevat uljaassa paraatimarssissa.
Kasarmiin tultua alkaa yleinen pesu ja jalkojen tarkastus. Siellä täällä on valkeita suuria rakkoja. Lääkäri käy tuvissa jalkatarkastuksella ja hoitaa pahimmat vammat.
Ja mitä raskaampi päivä on ollut, sitä tyytyväisempi on mieli. Iltapäivä on vapaa. Miehet makailevat vuoteillaan keskustellen marssin rasituksista ja ylistellen suomalaista sitkeyttä ja sisua.
KEVÄÄN TULLEN.
Kevättalvi kului leirillä ahkerissa harjoituksissa. Miehet tutustuivat toisiinsa ja yhteishenki parani. Useat saksalaiset vääpelit ja aliupseerit, jotka aluksi näyttivät hirvittäviltä ihmisiltä, muuttuivat vähitellen joukkoonsa tutustuttuaan. Silminnähtävästi he alkoivat olla ylpeitä oppilaistaan ja lausuivat jo suoraan kiittävän arvostelunsa. — Suomalaiset ovat hyvää sotilasainesta! Kolmannessa komppaniassa oli vääpeli Peper erikoisessa suosiossa ja komppania uhkasi viemällä viedä hänet Suomeen ja korottaa ties miten korkealle. Hän olikin todella ihannevääpeli, erinomainen järjestyksen mies, joka huolehti komppaniastaan tosiaan kuin omista pojistaan. Haukkuipa hän miten paljon tahansa, ei kenenkään päähän pälkähtänytkään suuttua tai loukkaantua. Silloin tiesi olevansa syypää, tiesi että jos "mamma" mukisee, niin hän mukisee asiasta.
Lomilla käydessään pohjois-Saksan kaupungeissa jääkärit saivat laajalti tutustua maahan ja kansaan. Oli erikoinen ilo huomata, että sotilasta Saksassa kaikkialla kunnioitettiin. Saksalainen sotilas oli kaikkialla siisti, reipas, hyvin puettu eikä likainen kuten venäläinen. Kuka tahansa voi rauhassa kulkea kadulla ja kahviloissa sotilaan seurassa pelkäämättä menettävänsä mainettansa. Sotilas saa Saksassa mennä miten hienoihin ravintoloihin tahansa, mutta kurjimmat luolat ovat häneltä kielletyt. Joka paikassa hänelle osoitetaan kohteliaisuutta, sillä hän on isänmaan puolustaja. Ja Saksassa ei sivistynytkään mies häpeä olla sotilas. Rintamalla taistelee yliopiston professori tavallisena sotilaana maalaispojan rinnalla. Kun Venäjällä lukemattomat sivistyneet henkilöt sodan synnyttyä ponnistivat kaikki neronsa hankkiakseen sopivan paikan rintaman takana, lähtivät Saksan ylioppilaat, tohtorit ja yleensä sivistyneet nuorukaiset velvollisuudentuntonsa pakottamina rintamalle ja näyttivät, mitä vapaan miehen on isänmaan puolesta uhrattava.
Kevään tullen sitten alkoi pataljoonassamme liikkua huhuja meidänkin rintamalle lähdöstämme, aluksi varovaisessa muodossa, sitten yhä varmempina. Majuri Baier vähitellen kasvatti pojat siihen ajatukseen, että Suomeen lähtö lykkäytyy joksikin aikaa, ja sillä välin on pataljoonalle edullista olla tulessa ja itärintamalla saavuttaa sotakokemusta.
Tuli paraateja ja tarkastuksia. Harjoituksia kiirehdittiin.
Lockstedtissa puut puhkesivat lehteen, nummi alkoi vihannoida ja kaipaus kasvoi miesten rinnoissa. He alkoivat itsekin ymmärtää, että täytyi päästä toimintaan. Ainaiset jo yksitoikkoisilta tuntuvat harjoitukset raukaisivat, väsyttivät. Jopa pari miestä kyllästyneenä yritti livahtaa muille maille.
Tosin arvosteltiin ankarastikin majurin puuhia viedä pataljoona rintamalle. Jokainen halusi kärsimättömästi Suomeen, mutta länsirintaman ankarat taistelut eivät antaneet Saksan sotilasjohdolle aikaa ajatellakaan meidän kaukaisen kansamme kohtaloita. Ja niin nuo jo monta kylmää ja nälkää kestäneet Suomen pojat alkoivat itsekin tuumailla, että kai on paras yrittää itärintamalla. Ehkä sieltä tie aukeaa Suomen niemelle asti yhteisin ponnistuksin.
Virallisesti tehtiin rintamalle lähtö pataljoonalle tiettäväksi toukokuun 23 päivänä seuraavan julistuksen kautta.
JÄÄKÄRIT.
Pian lähtee joukkomme itärintamalle taistelemaan. Yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa teidän on raivattava tie Suomeen. Teitä vastaan taistelevat venäläiset, jotka jo ovat sata vuotta maatanne sortaneet.
Teidän taistelunne päämääränä on Suomen vapaus. Ensi hetkestä on toimintanne ollut työtä tämän päämäärän saavuttamiseksi, sillä jokainen venäläinen, joka taistelussa käy teitä vastaan, on yksi sortaja vähemmän Suomessa.
Ette suinkaan tahdo että saksalaiset joukot yksin raivaavat teille tien. Teidän tulee nyt ottaa osa vaaroista ja vaivoista omille harteillenne. Suomalainen joukko on vain pieni osa siitä armeijasta, joka itärintamalla taistelee. Mutta pienikin joukko voi saada paljon aikaan, jos se rakastaa isänmaataan ja on urhoollinen.
Suomen historia todistaa, että suomalainen on hyvä ja urhoollinen soturi. Se asia tiedetään omassa maassamme ja se tiedetään myöskin Saksassa. Sentähden kaikki katsovat teihin jännittyneinä nähdäkseen, oletteko te vanhan suomalaisen sotilasmaineen arvoisia, onko suomalainen satavuotisena rauhan aikana säilynyt veltostumatta, voiko hän taistella niinkuin hänen esi-isänsä.
Teidän kaunis suomalainen kotimaanne odottaa teiltä vapautustaan venäläisten sorrosta. Teidän kansanne odottaa, että te nostatte Suomen vanhan maineen uuteen kunniaan. Kukaan ei voi nähdä tulevaisuuteen eikä kukaan kykene ilmaisemaan asioita, jotka Jumala yksin tietää, mutta ihminen voi suunnitella ja muodostaa itselleen päämäärän, mitä hän koettaa saavuttaa. Teidän päämääränne on nyt Suomen lahti, sitten Suomen ranta. Venäläiset, jotka teiltä nyt tämän tien sulkevat, ovat karkoitettavat. Sitten on teidän taistellen karkoitettava venäläiset omasta maastanne. Kansalaisenne, jotka sortajat ovat vanginneet, on teidän vapautettava. Ne ovat suuria ja samalla vaikeita tehtäviä. Te voitte ne täyttää, jos te ponnistatte voimanne, ettekä haikaile vaaroja eikä vaivoja.
Kun kerran vapaa Suomen valtio on rakennettu, kerrotaan teidän teoistanne, että ne olivat Suomen pelastuksen alkutyö. Ehkäpä teistä lukunne tuntuu pieneltä niin suuriin tehtäviin! Maailman historia todistaa kuitenkin, että kohtalo sallii usein vähillä voimilla saavuttaa suuria. Mutta vain sellaisten ihmisten onnistuu saavuttaa suuria, jotka Jumalaan luottaen uskaltavat henkensäkin, jos vaaditaan, eivätkä pelkää vaaroja ja vastuksia.
Teidän rinnallanne taistelee Saksan suuri voittoisa armeija, joka jo on tunkeutunut tuhansia kilometrejä Venäjän alueelle, joka jo niin monessa taistelussa on lyönyt venäläiset ja heiltä valloittanut monia suuria linnoituksia. Teidänkin joukkonne tulee mahtavasti kasvamaan, kun te kerran saavutte Suomeen. Silloin teihin liittyy vapaaehtoisia joukottain ja teidän esikuvanne mukaan ja teidän saavuttamanne harjoituksen perusteella rakennetaan silloin uusi suomalainen armeija, joka ei enää siedä muukalaista maassa.
Lähimmät kuukaudet tulevat varmastikin olemaan teille vaikeimmat, mutta ne tulevat myöskin olemaan asiallenne ratkaisevat. Ryhtykää vakavasti tehtäväänne. Ilman uhrauksia ei mitään voittoa saavuteta. Uhraukset tulevat viemään monen hengenkin. Myöskin haavat, ehkäpä nälkä ja janokin teitä odottavat. Sillä voihan käydä, etteivät elintarvevaunut saavuta joukkoa, eikä vettä aina ole saatavissa. Vielä teidän täytyy tietää, mikä kohtalo teitä odottaa, jos joudutte säälimättömän vihollisen vangiksi.
Kaiken tämän on täytynyt teillä olla selvillä silloin, kun päätätte jättää maanne, toimenne, omaisuutenne ja koko tulevaisuutenne kokoontuaksenne Saksan suojan alla vapausjoukoksenne. Ja tämä päätös oli urhoollinen teko. Nyt te lähdette rintamalle siten ottaen toisen askeleen päämääräänne kohti. Sitä ennen on minun velvollisuuteni puhua teille suoraa kieltä niistä vaaroista ja vaivoista, jotka teitä odottavat. Mutta minä tiedän, että te käsitätte velvollisuutenne olevan kestää ne, niinkuin teidän saksalaiset toverinnekin kestävät. Teidän saksalaiset toverinne taistelevat samaa vihollista vastaan kuin tekin maansa, vapautensa ja oikeuden puolesta, niinkuin tekin taistelette vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Saksan armeijassa on monta miljoonaa miestä ja teidän joukkonne lukumäärä on noin 1500. Sitä suurempi on teidän jokaisen edesvastuu. Teidän täytyy kunnostautua, taistella urhoollisesti jopa ilolla antaa henkenne isänmaan puolesta.
Sitä suuremmaksi tulee edesvastuunne sen kautta, että tämä ehkä on Suomen viimeinen tilaisuus vapautua sortajistaan ennenkuin ryssä on kaikki vienyt, mitä isänne ovat rakentaneet ja mikä teille on kallista.
Jos edesvastuunne onkin suuri, ei teidän myöskään pidä unohtaa, että se etu, se onni, mikä teille on suotu, panna isänmaanne vapaustaistelu alkuun, on suuri ja kaunis. Täyttäköön tämä ajatus teidät kiitollisuudella Jumalaa kohtaan, ilomielisellä urhoollisuudella ja uhrautuvaisuudella.
Kaikkia näitä seikkoja tulee teidän ajatella nyt rintamalle lähtiessänne. Kun te kerran olette saapuneet vihollisen eteen, ei enää voi peräytyä, ei epäröidä. Te olette silloin sotalakien alaisia. Luonnollisesti ei tule kysymykseenkään, että saksalaisten joukossa käytettäisiin sellaisia raakalaistapoja, kuin venäläisten kesken, jotka ampuvat omia sotamiehiä, jos he peräytyvät. Mutta Saksassa asetetaan sotaoikeuden eteen ja rangaistaan ankarasti se, joka ei sodassa tottele, joka nukkuu vahdissa ollessaan ja saattaa lepäävät toverinsa vaaraan tai joka osottaa pelkuruutta taistelussa. Toiseksi nämä lait tuomitsevat sen, joka rikkoo inhimillisyyden lait turvattomia kohtaan ja joka ei noudata sotilaskunnian sääntöjä. Urhoollista sotilasta sitävastoin odottavat ylennykset, kunniamerkit ja toverien arvonanto ja hänen nimensä tulee säilymään jälkimaailmalle ja Suomen historiassa. Varmaankin oli tällainen teidän päätöksenne, kun te vaikeuksista ja tulevaisuutenne epävarmuudesta huolimatta lähditte pitkälle matkallenne Suomesta tänne asti liittyäksenne vapaaehtoisesti joukkoomme.
Pitäkää päämääränne vakaasti silmienne edessä. Pysykää päätöksessänne, täyttäkää isänmaallinen velvollisuutenne, käyttäytykää urhoollisesti ja toverillisesti saksalaisia joukkoja kohtaan, jotka teidän rinnallanne taistelevat venäläistä vastaan. Muistakaa kiitollisuudella Hänen Majesteettiansa Saksan keisaria, joka on sallinut saksalaisten upseerien ja aliupseerien valmistaa teidät kelpo sotilaiksi. Älkää koskaan unohtako, mikä on taistelunne päämaali: Suomen vapaus!
Baier
Majuri ja pataljoonan komentaja.
MATKA RINTAMALLE.
Ennenkuin saksalainen pataljoona lähtee rintamalle, varustetaan se niin hyvin että siitä todella ei puutu nappiakaan. Viikon varrella ennen lähtöä on joka päivä tarkastuksia. Kaikki, mikä on huonoa, kulunutta, hyljätään ja uudet, lujat vaatteet, aseet ja varustukset annetaan kelvottomien sijaan. Pidetään takkitarkastus, lakki-, housu-, saapas-, kivääri-, pistintarkastus, miltei joka vaate- ja varuskappale tarkastetaan erikseen. Lopuksi on yleinen pukutarkastus sekä vihdoin viimeinen tarkastus siitä, sopivatko kaikki hihnat, laukut, napit y.m. paikoilleen. Kun nappiakaan ei puutu, on komppania valmis lähtemään.
Toukokuun 20 päivän vaiheella suomalainen jääkäripataljoona valmistui rintamakuntoon. Oli vuoden ihanin aika käsillä. Leiri oli kauneimmillaan lehtipuitten peitossa. Kaikki kentät viheriöitsivät. Tuntuipa miltei raskaalta erota tuosta sirosta kylästä, noista tutuiksi tulleista harjoituskentistä, joilla monta vilua ja päivänpaahdettakin oli kestetty ja ankarasti harjoiteltu.
Kuitenkin sieltä lähti mielellään. Olihan tuleva retki kuin ensi askel synnyinmaata kohti. Nyt alkoi tosi toiminta, taistelu Suomesta. Kukaan ei aavistanut, että se oli tuleva niin pitkäksi ja raskaaksi. Olimme vakuutetut kevään suuren yleishyökkäyksen alkamisesta idässä heti kun onneton Verdun-jakso oli loppuun suoritettu, ja edellisen syksyn loistava eteneminen Puolassa ja Kuurinmaalla sekä Hindenburg-nimi tuntuivat takaavan nopean ratkaisun sotanäyttämöllä.
Jokainen aavisti kuitenkin, että tuleva aika oli raskas taistelujen aika, mutta se ajatus kasvatti rintoihin tarmon ja vakavan mielen. Tämä mieliala tuli kauniisti esille illallisilla Kaiserhofissa, johon etupäässä joukon akateemiset kansalaiset ottivat osaa. Laulut ja puheet vaihtelivat molemmilla kielillä ja tuntui tosiaankin kerran kuin henki olisi ollut yksi. Leirille saapunut vanha vapaaherra v. Bonsdorff lausui puheessaan m.m.: — Koko Suomen tulevaisuus riippuu nyt tästä pienestä joukosta. Ennen oli Suomella vähän ystäviä, nyt sillä on ystävänä mahtavin kaikista kansoista, — Saksan kansa!
Harjoitusten yhä jatkuessa kului vielä viikon päivät lähtökäskyä odotellessa. Kun joka pieninkin asia selitettiin oppitunnilla, oli luonnollista, että pari, kolme kertaa esitelmöitiin rautatiematkasta ja käyttäytymisestä sen kuluessa. Juuri ennen lähtöä saapui kolmanteen komppaniaan uusi luutnantti, Lindner nimeltään ja siviiliammatiltaan opettaja. Hänen puheensa olivat aito saksalaismallisia, helppotajuisia, järjestelmällisiä ja perusteellisia. Puhuipa hän mistä tahansa, aihe oli aina jaettu kolmeen osaan.
— Also — — erstens, zweitens und drittens! Mutta näiden kolmen kohdan jälkeen seurasi aina vankka "aber" ja tämän otsakkeen alla kaikki mahdolliset poikkeustapaukset. Hänen esitelmänsä rautatiematkasta oli luonnollisesti myöskin jaettu kolmeen osaan: i) junaan nousu, 2) käyttäytyminen vaunuissa matkalla ja 3) junasta poistuminen. Kaikki muu, mikä ei mahtunut näiden otsakkeiden puitteisiin, selvitettiin aber-sanan jälkeen. Kaikessa tapauksessa noita esityksiä mieli virkeänä kuunteli niiden selvyyden vuoksi.
Toukokuun viimeisen päivän aamuna komppaniat kokoontuivat viimeisen kerran kasarmien pihalle kaikki tamineet mukana. Nuo pitkät, vihreät rivit olivat sotaisen näköiset ja ryhti hyvä. Upseerit asettuivat paikoilleen. Kajahti komennus. Rivistö lähti liikkeelle. Porin marssi raikuu torvista. Kasvot ovat vakavat kaikilla. Niissä kuvastuu pidätetty tarmo ja koura puristaa lujasti kiväärin tukkia. Eräs Lappajärven poika kuiskaa: "Ihan haluttaa itkeä!" — Suomalaiset jääkärit astuivat ensi askeleensa kotimaata kohti. Marssi kävi kylän läpi. Koko väestö oli liikkeellä, ovet, ikkunat auki, nenäliinat liehuivat.
Juna oli valtavan pitkä, onneksi kolmannen luokan vaunuja. Jokaiseen osastoon pakattiin ryhmä kimpsuineen kampsuineen. Torvi törähti, kaikki astuivat vaunuihin. Pitkä, kimeä vihellys. Juna liikkui, maisemat häipyivät taakse, jäi punakattoinen Lockstedtin leiri. Sen kuuluisa Wasserturm painui metsän peittoon.
Liikkeelle lähtiessämme kajahti raikas eläköönhuuto pitkin junaa. Oli kaunis nähdä tuo laaksojen läpi kiemurteleva juna, jonka akkunoiden kohdalla helotti häikäisevä rivi vihreitä pukuja, iloisia, nauravia kasvoja. Eri ikkunoiden välillä kävi hilpeä leikinlasku, vaunusta vaunuun kun lähetettiin sanoja ja komennuksia.
Hiljaa, tavarajunan vauhdilla, porhalsimme eteenpäin. Sotilasjunat kulkevat yleensä hiljaa, milloin ei ole erikoista hätää. Usein ne tekevät pitkiä kierroksiakin, että vakoojain olisi vaikea saada selville, mihin kukin rykmentti kuljetetaan.