Pohjois-Saksan kaupungit kaartuvat ohitse. Lübeck'in asemalta kajahti junan ohi kulkiessa Maamme-laulu. Kaupungin suomalaiset olivat kokoontuneet asemalle lausuakseen viimeiset onnentoivotuksensa Suomen jääkäreille.
Hammersteinissa pistivät erikoisesti silmiin laajat, miltei silmän kantomatkan päähän ulottuvat vankileirit. Leiri lienee Saksan suurimpia. Rautatien molemmin puolin avautuva tasanko on ympäröity korkealla rautalanka-aituuksella. Asunnot ovat kaivetut hietamaahan, vain katot ja ilmareijät kohoavat yli kentän. Ulkona liikkuvien tuhansien vankien enemmistö oli venäläisiä. Näimme taas nuo tutut harmaat sinellit ja nenässä tuntui ryssän haju. Musikat olivat välinpitämättömän näköisiä. Jotkut heilauttivat kättään itäänpäin viitaten kuin sanoakseen: "Menkää vain sinne miesten syöjille sijoille, menkää menehtymään, me jäämme mieluummin tänne."
Yhä eteenpäin yötäpäivää. Ainainen jyrinä ja katseleminen alkoi väsyttää. Miehet makailivat telttakankaissaan, joita olivat ripustelleet vaunun kattoon, toiset nukkuivat penkeillään. Virkeimmät soittelivat huuliharppujaan tai savikukkojaan.
Königsberg — linnoitus, laaja kaupunki jylhine tiilikasarmeineen. Ensimäinen näkemämme juna haavoittuneita saapui vastaan. Se oli pitkä juna, mistä näkyi siteitä, verta ja tuntui formaliinin haju.
— Voi käydä niin että jonkun viikon kuluttua palaamme takaisin tuolla junalla, kuului vakava ääni.
Muut vaikenivat: — Olkoon niinkin. Isänmaa on vaatinut!
Itä-Preussi, venäläiskauhun ja kasakkain hävityksen kärsinyt maa, Hindenburgin ja Saksan armeijan loistavimpien voittojen maa, Saksan vapautettu vilja-aitta! Sodan jälkiä alkaa näkyä. Siltojen ympärillä on piikkilanka-aitaukset, aukeiden laidoissa näkyy ampumahautalinjoja. Siellä täällä törröttää autio, puoleksi murtunut tehtaan piippu korkeuteen kertoen sodan tihutöistä.
— Ja tuolla, tuolla, katsokaa!
Pienen metsäsaarekkeen reunassa on hautakummulla kaksi ristiä ja niiden juurella kukkaseppeleen ympäröimänä saksalainen sotilaskypärä. Täällä on taisteltu.
Miten tarkkaan ensi kertaa rintamalle matkaaja katseleekaan sodan jälkiä, sen puolustus- ja hävitystöitä, taistelujen merkkejä! Sanoin kuvaamattomia tunteita hänessä herättävät sotilashaudat. Kaukanahan häntä itseään vartovat sotakentät, taistelut ja monet kovat, raudankovat ihmiskohtalot.
Itä-Preussi, ihmeiden maa! Se on ollut oikea Saksan vilja-aitta, nisun ja rukiin maa. Sanomalehdistä on kyllin tunnettu tuo ankara onnettomuus, mikä sodan alussa kohtasi tätä kaunista rikasta aluetta. Venäläisten kasakkaparvet kiitivät poltellen, ryöstellen ja ennenkuulumattomia julmuuksia harjoitellen laajalti ympäri maata ja peräytyessään vihollinen vei kaiken, mitä arvokasta ehti saada, mukanaan Venäjälle.
Toisaalla seudut, aivan taistelupaikatkin, ovat kärsineet sangen vähän, toisaalla taas hävitys on ollut ankara. Mutta mieli riemastuu katsellessa sitä työtä ja virkeää toimintaa, mikä jälleen vallitsee hävitystä kärsineillä alueilla. Siinä on jälleen todella esimerkillinen kuva saksalaisesta "Bienenfleiss" uutteruudesta, kuten he itse sanovat. Eräs aikakauslehti kertoo mieltäkiinnittäviä asioita tämän alueen kuntoon panosta, saksalaisen työn ja tarmon tuloksista seuraavaan tapaan:
"Heikoin on rakennus- ja parantelutoiminta pohjoisosissa Tilsitin ja Memelin välillä, mutta seuduissa, missä rakennusainetta on kylliksi, talot ovat pian nousseet tuhastaan. Asukkaille on uudelleen hankittu eläimiä, karjaa kaikenlaista. Ensin on pystytetty tallit ja navetat ja niihin laitettu ihmisille jonkinlaiseksi hätäasunnoksi huone tai pari. Kun eläimet on saatu kunnon katon alle, rakennetaan ihmisasunnot uudestaan hallintavirastojen tarkkojen määräysten mukaan. Itä-Preussi on merkillisen nopeasti parantanut haavansa. 35 kaupunkia ja 1900 maapitäjää joutui kärsimään sodan kauhuja ja hävitystä. Muun muassa venäläiset veivät 872,000 nautaa, maasta joitten avulla kenraali Rennenkampf aikoi uudistaa ja parantaa karjarodun Itämeren maakunnissa. Joulukuun 1 p:nä v. 1914 oli tilastotietojen mukaan Itä-Preussissa jälellä 903,137 nautaa, 183,955 lammasta ja 28,462 vuohta, jotavastoin 15 p:nä maaliskuuta v. 1916 vastaavat luvut olivat 1,69,645, lehmää, 351,700 lammasta ja 43,791 vuohta. Samaan tapaan on edistys käynyt maatalouden aloilla. V. 1914 ei koko satoa voitu korjata, kaikkialla kun puuttui työvoimaa, vaunuja ja hevosia, vaikkakin sotaväkeä tuotiin avuksi. Vuonna 1915 maanomistajat jo yleensä itse korjasivat sadon. Vuoden 1916 laajat, viheriät viljaulapat ovat mitä kaunein todistus kansan työkunnosta!"
Tilsit. Tässä on siis tuo historiallinen paikka, missä vuonna 1807 Ranskan mahtava keisari Napoleon I ja Venäjän hallitsija Aleksanteri I ratkaisivat Suomenkin kohtalon. Voimakkaalla persoonallisuudellaan Napoleon hurmasi Venäjän nuoren ihanteellisen tsaarin, antoi tälle tehtäväksi niskottelevan Ruotsin kurittamisen ja siitä toimesta palkaksi Suomen. Tuossa kylmässä sopimuksessa ei kansan mieltä eikä tahtoa kuultu.
— Mennään tekemään uudet ja paremmat sopimukset, kuuluu jääkärijoukosta.
Kokonaisvaikutus Itä-Preussista on erittäin eloisa ja vilkas, aivan toinen, minkä kouluissa tavallisesti saa maantieteen tunneilla.
Seuraavana aamuna heräämme — Kuurinmaalla. On pilvinen päivä. Kummastellen katselemme ikkunasta uusia maisemia ja huokaus tunkeutuu rinnasta: — Venäjän vallan raukat rajamaat! On kuljettu rajan yli, kaikki on muuttunut. Laajat, silmänkantamattomat metsät peittävät maan. Pellot ovat viljelemättä, talot mustat, ränsistyneet. Kurjia autioita hökkeleitä siellä täällä.
Jokilaakso. Silta räjäytetty. Mustat palaneet jäännökset törröttävät
rannalla puoleksi vedessä. Piikkilangat repaleina, risuesteet murskana.
Rantatöyräällä on juoksuhautoja. Jokilaaksossa on käyty laaja taistelu.
Saksan sotavoimat ovat voittajina tunkeutuneet eteenpäin pyhään
Venäjään.
Asema livahtaa ohi. Sen rakennukset ovat raunioina, mustana poro- ja soraläjänä. Radan varrella näkyy räjähtäneitten granaattien kuoria ja sirpaleita. Kaidoilla kärryteillä harvoin näkyy laiha hevonen ja venäläiset nelipyöräiset vankkurit, valjaissa tuo tuttu, korkea vemmel. Rattaitten sisään kyyristyneenä istuu vanha vaimo. Hänen kasvonsa ovat ryppyiset, pelokkaat. Kavalat silmät pälyvät kulkijan harmaan villasaalin laskosten alta. Paljon kärsineen ihmisen kasvot, ensimäinen Kuurinmaalla näkemämme asukas, — alkuasukas, haluttaisi sanoa, häipyy näkyvistä. Nuo kasvot, tuo kurjuuden kuva painuu kauaksi mieleen.
Nyt vasta meille selviää sodan koko traagillisuus — selviää laajan luonnonrikkaan Kuurinmaan kohtalo. Iso-viha on käynyt Kuurinmaalla. Kaikki hävitetty, tyhjennetty, asukkaat karkotetut kylistä ja kaupungeista, kuljetetut Venäjän erämaihin kurjuuteen ja kuolemaan. Pelloilla tuolla on vielä mustia pilkkuja — kasakkain polttamien heinäsuovien jälkiä. Teiden varsilla on vieläkin rattaiden jäännöksiä, rikkinäisiä pöytiä, saaveja — pakolaisjoukon jälkeensä jättämää omaisuutta.
Kaameat kuvat täyttävät mielen. Tuossako on kuva isänmaamme kohtalosta. Käykö senkin noin, ennenkuin vainolainen on kotiseudultamme karkoitettu? Siinä on silmäimme edessä synkät jäljet kuuluisasta venäläisten sodankäyntitavasta — Suvorovin metoodista, jota venäläiset upseerit vieläkin rajamaissa käyttävät. Venäläiset! He ovat hyviä hävittämään, vahinko vain, että he ovat niin huonoja rakentamaan!
Mutta uusi polvi ja uudet ihmiset astuvat täälläkin entiskansan hylkäämille pelloille ja rakennuksille. Tuolla saksalaiset sotilaat niittävät heinää, perkaavat penkkejä. Hävitettyjen siltojen viereen tehdään uusi, puinen. Asemarakennukset kuin kasvavat maasta. Sähkölennätin, ja puhelinlankoja vedetään rautatielinjoja pitkin. Kuurinmaa on mainio viljelysmaa, oikea tulevaisuuden leipämaa. Saksan hallussa se pian antaa kaksinkertaisen sadon ja kerran kymmenkertaisen.
Metsiä, hökkeleitä, mustia, valtavia metsiä ja olkikattoisia taloja. Ratakiskot uppoavat yhtyen kaukaisuuteen. Puhelinlinjat ulisevat tuulessa. Yhä vieraammilta kaikuvat paikkojen nimet. Kymmeniä, satoja kilometrejä olemme kiitäneet ventovierasta maata. Tuntuu siltä kuin matkaisimme kotimaasta ääretönten etäisyyksien taa.
Asematalon seinällä riippuu suuri valkea taulu: - Ope-ra-ti-ons-ge-biet.
Mi-mitä? Sotatoiminta-alue!
Varhainen aamu. Aurinko heloittaa kirkkaasti itäiseltä taivaanrannalta. Junan ikkunoista näkyy aamuvalossa välkkyvä aukea kenttä. Talot ovat valoisat, entistä paremmin rakennetut, tehtaita, korkeita savupiippuja, taloja — katuja — — — suuri komea kaupunki, Kuurinmaan pääkaupunki Mitau leveän Aa-joen varrella.
Juna pysähtyy suuren, tiilisen asemarakennuksen eteen. — Kaikki ulos vaunuista, ruokakupit mukaan! kajahtaa komento. Komppaniat kokoontuvat avaraan ruokasaliin, missä koko pataljoona yht'aikaa mahtuu aterioimaan. Asemalla on suunnaton liike. Kuorma-autot jyrisevät, siellä on tykistöä suurta ja pientä ja tavaraa jos minkä laatuista. Sotavangit ahkeroivat niitä lastattaessa. Tuossa eräs innokas maanpuolustaja auttaa venäläistä suuren laatikon vääntämisessä ja lopulta lykkää kiväärinsä vangin käteen tarttuen itse työhön koko hartian väellä.
Olemme Riian rintaman suurimmassa etappikeskuksessa, noin puolentoista penikulman päässä taistelulinjasta. Huolimatta siitä, että venäläiset ovat tyhjentäneet kaupungin, siellä vallitsee nyt kuohuva elämä. Junia saapuu ja lähtee. Sotilaita, vankeja, tavaroita, hevosia on kaikkialla. Aa-joen sillat ovat korjatut, uusia varastohuoneita rakennetaan. Kaupungin laidassa kohoaa korkea tähystystorni, missä sotilastähystäjä tarkkaa ympäristöä.
Jääkäripataljoonan jälleen marssivalmiiksi järjestyessä sattuu välikohtaus, joka huvittaa poikia. Eräs Iivana saapuu rivistön vierelle, katsella töllistelee sitä hetken suu auki, pudistaa sitten päätään ja huokaa: "Riga kaputt!"
Torvet törähtävät. Pataljoona marssii noin 6 kilometrin päässä olevaan huvilakylään asettuen sen autioihin rakennuksiin toistaiseksi lepäämään matkan rasituksista.
RINTAMANTAKAISIA LAITOKSIA.
Eteemme avautuvat laajat näköalat täynnä työtä ja toimintaa rintamalinjan takana. Ei olekaan helppo työ varustaa armeija kaikilla välttämättömillä tarpeilla, aseilla, ruualla y.m. Mitaun lähistöllä liikkuva saa havainnollisen käsityksen siitä, miten paljon työtä vaaditaan, jotta voitaisiin pitää armeija taistelukuntoisena. Erikoisia ponnistuksia on vaatinut Kuurinmaan soisten maa-alueitten liiketeiden kunnossapito. Kuurinmaan kylä- ja maantiet ovat sateilla pohjattomat, pettävät. Ne on täytynyt kattaa rautalangalla toisiinsa kytketyillä rungoilla kilometrejä pitkälti. Näiden päälle on jälleen luotu maata ja siten saatu tie edes hevoskuormia kannattavaksi. Teiden molemmin puolin on kaivettu valtaojia, toisaalla tienvieriä pönkitetty ja paranneltu. Paljon työtä on vaatinut siltojen rakentaminen aina pienistä ylikäytävistä valtaviin rautatiesiltoihin saakka. Parhaat tiet ovat muutamat maan halki kulkevat valtatiet, esim. kivillälaskettu Mitaun — Riian tie. Teiden rinnalla risteilevät monet sodan aikana rakennetut pikkuradat. Ne johtavat rautatieasemilta usein peninkulmien päässä oleville rintamalinjoille ja suuresti helpottavat kaikkien tarpeitten kuljetusta armeijalle.
Rintaman takana vallitsee jättiläisliikenne. Siellä työskentelevät kokonaiset armeijat sotilaita harmaissa työpuvuissaan.
Siellä on sementtitehtaita, tiiliruukkeja uunintekoa varten, sahalaitoksia, missä välttämätön rakennusaines valmistetaan. Lähinnä rintamaa on saniteettiasemia ja kenttäsairaaloita, missä haavoittuneille annetaan ensi apu. Kylpylät ja täidentapposaunat ovat erittäin tärkeitä ja välttämättömiä laitoksia sotaväen terveydenhoidon edistäjinä ja taistelussa likaisuutta ja kaikenlaatuisia siitä johtuvia pikkuvihollisia vastaan.
Suuret kenttäleipomot varustavat armeijakunnat leivällä ja kenttämyymälöistä sotilaat saavat ostaa välttämättömiä pikku tarvekalujaan.
Vihreitten niittyjen ja peltojen välillä kaikki talot ovat käytetyt sotatarpeitten säilytykseen, mainittujen laitosten ja sotilasvirastojen palvelukseen tai sotilasten majoitukseen.
Valtateillä vallitsee mahtava liike. Autokuormastot ja kaikenlaatuiset ajopelit vyöryvät siellä edestakaisin silmänkantomatkan pituisina jonoina. Joukko-osastot marssivat töihinsä tai rintamaosilleen. Teiden päätepaikoissa on ladottuna kokonaisia tavaravuoria säilykelaatikoita, okalankarullia, rautalankaa, maataloustarpeita, pahvia, puutavaraa, rautatiekiskoja, säkkejä tonnittain, minkä kaiken arvo on ääretön. Kuitenkin kaikki on mitä parhaassa järjestyksessä ja tarveaineitten jaossa noudatetaan mitä suurinta säästäväisyyttä.
Tulemme sitten kaupunkiin, etappikeskukseen. Jokaisen talon seinää koristaa suuri kilpi siinä olevan viraston nimeä ilmoittaen. Siellä on upseerikasinot ja sotilaskodit, ylijohdon, paikalliskomendantuurin, sotaoikeuden, intendentuurin ja muonituslaitoksen monet virastot ja varastot, sotasairaalat kutakin erikoisalaa varten (silmiä, korvia, hampaita, eri tauteja, haavoittuneita j.n.e.), toipumiskodit y.m. Vihdoin laajat vankileirit sijaitsevat kaupungin laidassa. Vangitkin ovat ahkerassa työssä. He purkavat rautatievaunuja, lastaavat kuormat, parantavat katuja, teitä, rakentavat siltoja. Kaikki mahdolliset voimat on, käytetty yhteisen päämäärän palvelukseen.
Ja valtavinta kaikessa on näennäisestä melusta, häärinästä ja sekasotkusta huolimatta järjestys, minkä tuntee vasta tuon moniosaisen koneiston toimiva jäsen, valtavaa on se rauhallisuus ja varmuus, millä kaikki tämä jättiläistyö suoritetaan. Se vasta tekee rintaman lujaksi, murtumattomaksi.
Kun ihmetellen huomauttaa vanhalle maanpuolustajalle tästä rautaisesta järjestyksestä ja työn nopeudesta, tarmokkuudesta, hymyilee hän leveästi, itsetietoisesti myhähtäen: — S'ist Krieg, ist Krieg Kamerad!
HYLJÄTYSSÄ KYLÄSSÄ.
Asumme pienessä keltaiseksi maalatussa huvilassa; sen akkunat ovat rikotut, ovet kiskotut paikoiltaan. Asukkaat on venäläisten peräytyessä pakotettu seuraamaan mukana Venäjän sydänmaita kohti.
Uteliaina pojat kulkevat ympäri tarkastellen kaikkea, mitä talon asukkaat ovat jättäneet jälkeensä. Yksi tuo mukanaan vanhan padan, toinen viikatteen. Löydetään vasara ja nauloja, millä paikataan ikkunoita ja rakennetaan vuoteita. Taloista kuuluu kalske ympäri kylän.
Sievissä pikku puutarhoissa omenapuut vielä kukkivat, sireenit lemuavat. Keskeltä puutarhaa on maasta kaivettu vahva raudoitettu arkku, asukasten kätkemät kalleudet paljastettu ja viety. Erään talon puutarhassa on hävitetty satoja mehiläispesiä, raa'asti kaadettu maahan suureen monisarkaiseen mansikkamaahan, joka nyt villiytyy hoidon puutteessa.
Eräs joukkue kaivoa kaivaessaan joutui joukkohautaan.
Hävityksen jäljet irvistävät huoneissa joka puolelta. Oven pielessä viruu lehdet hajallaan lätinkielinen raamattu. Lattia on täynnä papereita, kirjoja, kortteja ja valokuvia. Katselen ajatuksissani lätinkielistä lukukirjaa. Siinä on nuoren kirjakielen runoa ja proosaa, kirjallisuutta, minkä säilymisestä ei enää ole paljonkaan takeita tämän Kuurinmaan ison-vihan jälkeen.
Kammoen ajattelee vuosi sitten täällä tapahtunutta murhenäytelmää. On näkevinään nuo kasakkain piiskoillaan kodeistaan karkoittamat vaikeroivat pakolaislaumat matkalla tietymättömään maanpakolaisuuteen. Kuormat ovat täynnä asukasten kalleinta omaisuutta. Siellä astuvat uupuneina vanhukset ja lapset, miehet ja naiset. Kaikkien kasvoilla kuvastuu kurjuus ja epätoivo. Mitä sitten, kun hevoset uupuvat, kun ruoka loppuu? Tavarat, kaikki vanhat isiltä perityt kalleudet täytyy työntää tiensyrjään vihollisen saaliiksi. Matkaa jatkaa epätoivoinen kerjäläinen, koditon maankulkuri.
Siten on suurin osa lätin kansaa ajettu kodistaan, konnuiltaan häviämään Venäjän loppumattomaan lumimereen. Kuurinmaan rajoilla vielä viimeiset sytyttelevät tuliansa katsoen kaihoten menetettyyn paratiisiinsa, kunnes taas pelko panee peräytymään hyökkäävän vihollisen tieltä saksalaisen tykistön säestäessä tätä valtavaa murhenäytelmää.
On ääretön, sovittamaton rikos tuo suuren kansan murha, rikos, joka huutaa kostoa pimeälle Venäjälle. On rikos 20:nnellä vuosisadalla ajaa kokonainen kansa maanpakoon, varsinkaan kun käskyn antajalla ei ole kykyä ruokkia eikä majoittaa onnettomia ja vielä enemmän, kun tuo työ on turha. Saksalaisten etenemistä se kaikki ei ole minuuttiakaan myöhästyttänyt.
Aina inhottavammalta tuntuu tuo raakalaistyö, tuo assyyrialaisten ja babyloonialaisten sodankäyntitapa, kun tietää, että venäläiset ovat toimittaneet sen vain rajamaillaan, vierasheimoisten kansain keskuudessa. Venäjän sydän on sorrettujen, vierasten kansojen ympäröimä. Vain se alue on taistelukenttänä, suojamuurina. Niiden kansojen nuoret miehet ovat pakotetut taistelemaan venäläisten riveissä. Säälimättä Venäjä uhraa nuo maat ja kansat oman kurjan nahkansa pelastamiseksi — mutta uhraa turhaan. Kerran iskee Saksan kostava miekka suoraan Venäjän sydämeen. Hindenburgin luona ollut suomalaisen pataljoonan valiojoukko palaa ja he tuovat mukanaan tämän suuren sotapäällikön toivomuksen: — Jumalan avulla on teidän asianne onnistuva.
III
MITAUN YMPÄRISTÖISSÄ.
KÄYNTI VANHASSA MITAUSSA.
Leveältä Mitaun — Riian valtatieltä johtaa vasta valmiiksi tullut suuri puusilta Aa-joen yli kaupunkiin, n.s. Pappritz-Brücke, komentavan kenraalin mukaan nimitetty. Sen yli kuormastot jyrisevät yötä ja päivää. Kaupungin laidassa on ihana puisto ja ravintola, mistä viehättävä näköala aukeaa yli Aan rantojen ja kylien. Titelmünden valkea linna välkkyy harjulla, laajan vihreän puiston keskellä. Toisella rannalla kohoavat kymmenet tehtaanpiiput hyljättyinä, kolkkoina. Työ on tauonnut. Vainon veripäivät ovat sen pyhätöistään karkoittaneet. Aa-joki virtaa leikkien, levähtäen, katsellen säihkyvin kristallisilmin kuin ihmetellen autiutta ympärillään.
Tulemme kaupunkiin. Kadut ovat siistit, asumukset pienet, köyhät, paitsi keskikaupungilla, missä muhkeat kivijättiläiset jo kohoavat uuden ajan enteinä. Nuo suuret talot ovat sotilasviranomaisten hallussa. Pienten mökkien kellahtavien ikkunain läpi näkyy joskus vanhan lättiläisvaimon arat ryppyiset kasvot.
Sotaleiri-Mitausta emme välitä. Ohjaamme matkan syrjäkaupungille, tuonne, missä vain muistot elävät, todelliseen Mitauhun, hyljättyyn, autioon, kuolleitten kaupunginosaan.
Siellä kapeat kadut jo kasvavat heinää, talot hohtavat sammaltunein seinin ja hyräilevät satujaan ammoin olleista onnen päivistä. Kuljemme kirkon ohi, venäläisen, kupoolikattoisen. Sen jykevä rautaportti on auki, vaikkakin ympäristö on tyhjä. Auki ovat kellotapulin luukutkin ja tuolla ylhäällä riippuu vielä yksinäinen pieni kello liikkumattomana, hiljaisena. Vain iltatuulessa se ikävöiden humajaa yli tuon tuskan ja kärsimysten kyllästämän maan, soi rukouksiaan niitten puolesta, jotka kaukana, kodittomina harhailevat, ikuinen koti-ikävä mielessään.
Haudoilla kirkon juurella kuohuu luonto kukkarikkauttaan. Tämän kaupungin kuolleet ovat onnellisemmat kuin elävät nyt karkoitetut asukkaat. Kuolleet ovat rauhanmajansa löytäneet ja keskiyön tullen he voivat suvituulen hengähdysten mukana hiipiä kuulumattomin askelin umpeenkasvaneita kukkapolkuja koteihinsa puutarhoihin ja pikku taloihin. Ovet ovat kaikkialla auki. Villi ruoho peittää penkereet. Kulkijalle, joka hartain mielin istahtaa hyljätyn asumuksen penkille, nuo seinät, huonekalut, kertovat ja kuiskailevat yhtämittaa kuin kukin koettaisi voittaa toisensa entiselämän kuvailussa.
Hyljätty asunto onkin todella suuri, syväsisältöinen taru, jota yksinään on kuunneltava. Kuvat seinällä, isä, äiti, veljet, ja siskot, tuossa he ovat ilmeikkäinä majan oikeat asukkaat, kaksi jopa ehkä kolme ihmispolvea peräkkäin. Venäläiset puvut, mutta kasvot — slaavilaiset, lättiläiset, vai ehkä baltilaiset? Vaikea sanoa! Tuossa on tyttö, vaaleatukkainen, sinisilmäinen. Tuolla pitkä sorja poika sysimustille, tulisine silmineen — sotilaspuvussa, lakki kallellaan venäläiseen tapaan. Mitkä ovat heidän kohtalonsa olleet? Kuka voi siihen vastata. Mielikuvitus yksin!
Nurkassa katsoo kainona huoneen hiljaisuutta Jumalan äidin verhottu kuva. Kukaan ei ole sen pyhyyttä koskemalla loukannut.
Eräällä pöydällä on vielä nuottilehtiä, venäläistä ja saksalaista musiikkia rinnan. Ei sota eikä vaino voi taiteen pyhitetylle alueelle tunkeiltua raaistavana, epäpyhänä. Siellä on neron valta, aatteen voima, taiteen jumalallinen lahja, joka lämmittää jokaista ihmissydäntä, mihin kansallisuuteen kuulummekaan — köyhiä ja rikkaita.
Kirkon tornissa kumahtaa kello, viisari vierähtää muistuttaen arkimaailmaa. Satumaailma väistyy sen äänten tieltä.
Äänettöminä vaellamme jälleen takaisin majoituskyläämme miettien noita outoja ihmiskohtaloita — Mitaun kymmenien tuhansien koditonten asukasten kohtaloa ja sodan valtavaa tragediaa.
MITAUN VALLOITUS.
Kuurinmaan hallitsevana väestönä on monessa suhteessa mielenkiintoinen baltilais-germaaninen kansanaines. Nuo uljaat, valkeat linnat ja hovit sirosti kalustettuine huoneineen, kirjastoineen, villeine puistoineen, kaikkineen, ovat omiaan herättämään harrastusta sitä väestöluokkaa kohtaan, joka tässä kaukaisessa, harvaan asutussa ja vähän huomiota herättäneessä maankolkassa on ollut sivistyselämän kannattajana. Baltilaisen ylimystön suhde maan rahvaaseen on ollut herran suhde palvelijaan, ja luultavasti sen omallatunnolla suureksi osaksi on Kuurinmaan lättiläisen kansanaineksen kurja alkuperäisyys ja kehittymättömyys. Hovien asukkaat ovat viettäneet päivänsä ruhtinaallisen komeasti, epäilemättä olleet lahjakasta sivistynyttä väkeä, mutta heillä ei ole ollut mitään harrastusta lättiläisen kansanaineksen henkiseen kohottamiseen. Missä ikinä vieläkin hovin herra, rouva tai neiti liikkuu avaroilla vainioillaan, siellä alustalaiset lankeavat polvilleen, ryömivät "armon" luo suudellakseen hänen vaatteidensa liepeitä.
Jos tuo baltilaisylimystö siis tässä suhteessa kantaakin vanhoja syntejä hartioillaan, on se kuitenkin mielenkiintoinen juuri erikoisasemansa vuoksi. Vuosisatojen kuluessa se on säilyttänyt germaanisuutensa ja omintakeisen kulttuurinsa, elänyt halki aikojen läheisessä henkisessä yhteydessä siihen maahan, missä sen veriheimolaiset asuivat, onpa vielä täällä Kuurinmaan metsäseutujen hiljaisuudessa elänyt omintakeista, henkisistä harrastuksista rikasta elämää. Ja lopuksi ei voi olla mielenkiinnolla seuraamatta niitä sisäisiä taisteluja ja ristiriitoja, mitä maailmansodan valtavista, yllättävistä tapahtumista koitui Kuurinmaan baltilaiselle väestölle. [Muist. Kuurinmaan saksalaisetkin nimittävät itseään balteiksi, mitä nimitystä kansatieteellisesti käytetään ahtaassa merkityksessä liettualaisista ja lättiläisistä.] Kun Mitau koko pataljoonamme rintamalla-olon aikana oli sen toiminnan lähtökohtana, keskipisteenä, siellä kun asuivat pataljoonan komentajat ja esikunta, siellä kun oli suomalaisten sairaala ja lepokoti, herättänee ehkä lukijoissakin mielenkiintoa seuraava "Mitauische Zeitung"-lehden seiostus tämän kaupungin joutumisesta saksalaisten haltuun elokuussa v. 1915.
"Kun suuri maailmansota puhkesi, joutuivat Kuurinmaan saksalaisbaltilaiset asukkaat todella traagilliseen ristiriitaan — sydämen ja velvollisuuden ristiriitaan. Sydämen äänen mukaan he olivat, heidän täytyi olla, elleivät tahtoneet kieltää koko entisyyttään, saksalaisten puolella. Velvollisuus taas vaati päinvastaista. Mutta yksikään baltilainen ei horjunut edes silmänräpäystäkään. He kaikki pakottivat, vaikkakin syvintä tuskaa tuntien, sydämensä vaikenemaan ja tekivät velvollisuutensa valtiolle täydelleen ja kaikilla aloilla, upseereina, sotilaina, virkamiehinä, alamaisina.
"Hallituksen, vaikkakaan se ei ollut heille suopea — baltilaiset ovat jo ammoin oppineet, että Venäjän hallituksen hyväntahtoisuuteen heidän ei kannata luottaa — vain yksinkertaisesti järkevän hallituksen, joka olisi katsonut omaa etuaan, olisi pitänyt suopeasti kohdella baltilaisia nähdessään, miten he suhtautuivat tuohon vaikeaan ristiriitaan.
"Vaan mitäpä tapahtui?
"Alkoi saksalaisvaino, jota pahempaa tuskin saattoi ajatella. Se alkoi siten, että kaikki saksalaisten yhdistysten koulut, sitten itse yhdistyksetkin, suljettiin. Seurasi sitten kielto saksankielen käytöstä julkisuudessa, mutta julkisuus taas oli kaikki, mikä oli oman kodin seinien ulkopuolella. Tämän kiellon rikkojat tuomittiin suuriin rahasakkoihin tai vankeusrangaistuksiin. Lapsiinkaan nähden ei tehty poikkeusta ja nämä joutuivat yhä uudestaan rangaistuksen alaisiksi.
"Sitten ryhdyttiin tuohon vanhaan keinoon — karkoittamiseen hallinnollista tietä.
"Ilman mitään oikeuden tuomiota täytyi lukemattomien balttilaisten lähteä itään aina Siperian kaukaisimpiin seutuihin saakka. Monet monituiset kytkettiin vankikomeroihin. Mitä vaarattomimpia ihmisiä, raihnaisia vanhuksia, kunnianarvoisia rouvia ja lapsiakin kohtasi tuo onnettomuus samoin kuin maan huomatuimpia ja ansiokkaimpia miehiä. Mitä typerin ja kurjin ilmianto riitti usein aikaansaamaan tuon ankaran kohtalon iskun.
"Suuri on niiden lukumäärä, jotka ovat kärsimysten tiellään menehtyneet tai kuolleet Siperian vankikomeroissa. Vielä useammat odottavat raskainta puutetta kärsien lopullisen vapautuksen hetkeä.
"Kaiken lisäksi tuli vihdoin ero kodista ja konnusta, vaimosta ja lapsista, hävitys ja rosvoaminen. Maa piti tehtämän erämaaksi, sen asukkailta riistettiin kaikki oikeudet ja he joutuivat täydelleen ryöstönhaluisten, häikäilemättömien virkamiesten uhreiksi. Se menettely katkaisi kaikki siteet, se vieroitti uskollisimmatkin hallituksesta. Baltilaiset eivät rikkoneet välejään hallitukseen, hallitus itse rikkoi välit ja sysäsi luotaan nuo ihmiset, jotka eivät koskaan olleet antaneet aihetta muihin syytöksiin kuin siihen, että he olivat syntyneet saksalaisista äideistä ja loukkaamatta alamaisvelvollisuuksiaan tahtoivat olla saksalaisia kuten heidän esi-isänsäkin olivat olleet. Se — heidän saksalaisuutensa oli heidän rikoksensa, sillä sodan päämäärät eivät koskeneet ainoastaan Saksaa, vaan koko saksalaisuutta, mikä oli hävitettävä, perin pohjin kitkettävä maasta.
"Tällä kannalla olivat asiat Kuurinmaalla. Silloin astuivat saksalaiset soturit voittoisa saksalainen miekka kourassaan maahan. Kahdella sysäyksellä he valtasivat maan, ensin Libaun ympäristöineen, sitten keskeytymättömällä, voitokkaalla hyökkäyksellä koko alueen Väinäjokeen ja Kuurinmaan pohjoiskärkeen saakka. Vain pienet alueet jäivät vielä venäläisten käsiin.
"Mitaun asukasten tila oli venäläisvallan viime päivinä muodostunut kerrassaan sietämättömäksi. Jokainen yksityinen henkilö tunsi turvallisuutensa uhatuksi ja uskalsi tuskin liikkua kaduilla. Poliisi ja sotilaat ottivat kiinni nuoret miehet ja sulkivat heidät taloihin, mistä heidät suoraan vietiin juoksu- ja ampumahautoja rakentamaan.
"Heinäkuun 31 p:nä, eräänä lauantaina, alottivat venäläiset viranomaiset kaupungin tyhjentämisen. Mitä erilaisimmilla ajopeleillä, joiden kuormana oli kaikenlaista kirjavaa taloustavaraa, kiiruhtivat asukkaat asemalle ja Rigan valtamaantielle. Se oli kansainvaellus.
"Muutamat virkamiehet, niiden joukossa kunnon miehen maineen saanut poliisimestari, jäivät kaupunkiin vielä sunnuntaihin asti. Hyvään venäläiseen tapaan löivät he linnanpuiston hotellin kellarit auki ja viettivät jäähyväisorgiat, joissa työstetty viini virtasi. Olihan kaikki mennyttä. Siksi nautittiin kuten epätoivoinen pelaaja ennen konkurssia täysin siemauksin.
"Yöllä leimusivat yltympäri tulipalot ja tuontuostakin kuului valtavia räjähdyksiä. Sillat, kruunun rakennukset, tehtaat ja useat kaupungin yksityisasunnoistakin räjäytettiin mielettömästi ja sytytettiin tuleen. Palokunta yritti sammuttaa tulta ja ehkäistä sen levenemistä, mutta sotaväki esti työn.
"Siten kului aika sunnuntain puolipäivään asti. Aamupäivällä alkoi pienehkö pogromi, sotilaat murtautuivat viini- ja väkijuomavarastoihin, tyhjensivät niiden sisällön ja alkoivat sitten aivan juopuneina ryöstää kaupunkia. Kaupungin roskaväki liittyi ryöstäjiin.
"Yhtäkkiä silloin — noin kello 1 i.p. saivat räjähdykset toisen luonteen. Kuului havina, vihellys, räiskäys! Tykit puhuivat rautaista kieltään. Saksan panssaroitu nyrkki kolkutti Mitaun porteille.
"Aan toiselta puolen vastasivat venäläiset. Siellä täällä iskivät shrapnellit teille ja taloihin. Asukkaat pakenivat lujien kivimuurien suojaan odottaen tuskaisina ja jännittyneinä.
"Sitten k:lo 3 i.p. hälinää kaduilla. Muutamat venäläiset sotilaat juoksivat käytävillä, iskivät kiväärintukeillaan puhki näyteikkunoita. Kaikki kiiruhtivat siltaa kohti. Ensin harvat, sitten yhä useammat ja vihdoin juoksivat he joukottain. Muutamien kauppojen ja kellarien kohdalla pysähdyttiin, tempaistiin pullo, toinenkin ja paettiin eteenpäin.
"Ja sitten 20 minuuttia myöhemmin näkyi tiellä kaksi polkupyöräilijää, teräskypärä päässä — varovaisesti pälyen ympärilleen.
"Ensimäiset saksalaiset!
"Heitä seurasivat jalan 28:nnen Reinin rykmentin miehet kivääri käsillä valmiina, mutta nauraen, leikkiä laskien. Toista tietä tuli uusia joukkoja pyrkien pääkatua myöten torille.
"Yhtäkkiä kuulat rätisivät. Venäläiset ampuivat siltaa konekivääreillä. Kuulat lensivät talojen nurkkiin. Sitten valtava räjähdys. Aa-joen silta lensi ilmaan.
"Mutta sillä aikaa vyöryi mahtava virta kaikkia aselajeja Grünhöfsche- ja Katolische Strasse'a" myöten kaupunkiin. Valtava, ihmeellinen näky, suuri ja voittoisa Saksan armeija.
"Ja Mitaun asukkaat, harvat jälelle jääneet, he tempasivat ikkunat auki ja kiiruhtivat kadulle. 'He ovat täällä, he ovat täällä!' Vuori vyöryi joka rinnalta, hengitettiin taas vapaasti, turvan ja suojan tunne palasi jälleen tuskan ja kauhun hetkien jälkeen.
"'Max' ja 'Germania', suuret mörssärit, kuletettiin torille ja sieltä ne lähettivät pakeneville venäläisille jylisevät terveiset, niin että katot vapisivat.
"Oli Mitaun suurin päivä 1/8 1915."
Edellisestä selviää baltilaisen kansanaineksen suhde sotatapahtumiin. Ollen germaanista syntyperältään, kieleltään ja sivistykseltään, ollen hallitseva aines maassa, asuen komeissa maakartanoissaan, "hoveissa", eläen henkisesti erillään muusta maan asutuksesta se toivoi vain Kuurinmaan yhdistämistä Saksaan ja saksalaisen hengen voittoa Itämerenmaissa.
LEIRIELÄMÄÄ.
Jääkäripataljoonan harjoitukset jatkuvat Mitaun ympäristössä. Vaikka olemme 1 1/2 peninkulman päässä etulinjasta, kuuluu tykkien jyske rintamalta selvästi, jopa iltaisin konekiväärien rätinä. Saksalaiset naapuritaloissa kummastelevat jääkäreitä, jotka eivät ymmärrä eivätkä puhu saksaa, vaan mongertavat vierasta kieltä. Kullakin joukolla on määrätty alue, minkä ulkopuolelle ilman lupalippua ei saa mennä.
Eräänä iltana 2 jääkäriä tietämättöminä tavoista lähtee rajan ulkopuolelle komeaan koivumetsään vastoja tekemään lauantai-illaksi. On valmistettu oikein suomalainen sauna. Toinen jääkäri on paraillaan puussa katkomassa lehviä, kun saksalainen yliluutnantti, jolle alue kuuluu, saapuu paikalle, alkaa jylisevän nuhdesaarnan lihavalle hyvinvoivalle maalaispojalle, joka suorana kuin kynttilä seisoo koivun juurella:
— Sie Esel — zum Teufel, Donnerwetter!!!
Toveri tuon pahan ilman noustessa piiloutui syvälle oksien siimekseen korkeudessa.
Mies, joka saarnan saa, ei ymmärrä sitä eikä puhu sanaakaan.
Vihdoin yliluutnantti ärjäsee:
— Mistä te olette kotoisin, te kun ette ymmärrä edes saksaa?
Aivan hätääntyneenä luo jääkäri katseensa korkeuteen, jossa kielitaitoinen toverinsa lymyy puun oksien siimeksessä.
— Tule, kuule Jannu, nyt alas puusta, muuten käy huonosti.
— Ahaa, onko siellä puussa vielä toinen yhtä suuri lurjus.
Jääkäri tuolla yläilmoissa tekee tanakan oksan varassa perusasennon.
— Zu Befehl, Herr Oberleutnant! (Kuten herra yliluutnantti käskee!)
— Mutta ketä te olette, puolalaisia, bulgarialaisia, — hottentotteja?
— Suomalaisia! herra yliluutnantti.
— Suomalaisia! Miten Herran nimessä te olette tänne päässeet?
Yliluutnantille alkaa selvitä suuri valtiollinen salaisuus. Nyt hän puhuu asiat rauhallisesti, hymyilee salaperäisesti kulkien poikien kera joukkueen majoituspaikalle.
— Lähdettekö etulinjaan myöskin? hän kyselee.
— Tietysti.
— Venäläisiä vastaan?
— Aivan niin.
— No hyvä, me olemme aseveljiä. Minä tulen mukananne Suomeen! Näkemiin!
* * * * *
8/6. Ihana aamu Kuurinmaalla. Miehet istuvat omatekoisten liesien äärellä, keittävät perunoita ja lihaa. Kaikkialla savuavat pienet tulet ja ruoka-astiat höyryävät. Eräs ylioppilas yrittää laittaa paistia, mutta rasva syttyy palamaan ja ahneet liekit nuolevat sen kokonaan onnettoman katsojan nenän edestä.
Löytämistään sorsan munista laittaa eräs herkkusuu "Spiegeleir"-laitosta, jota pari pohjalaista ahneesti vilkuilee uhaten lohdutuksekseen Venäjällä lyödä pataan kokonaiset lehmät ja lampaat.
Toinen joukkue on uimaan menossa Aa-joen rannalle. Rantatöyräs on täynnä ruskeita alastomia vartaloita. Joella ei ole paljonkaan liikettä. Sotilasten hitaasti soutamat lautat ja veneet lipuvat niemen taa, mutta milloin uima-aika sattuu, on koko suvanto yhtenä polskinana. Joskus koko rivi ketjuna syöksyy hurjaa juoksua kuohuihin, päristelee ja porisee kuin välkkyvä, kuohuva koski satoine hyrskyineen ja salakareineen.
Äkkiä kajahtaa huuto:
Lentokone!
Surinaa kuuluu ilmassa. Ystävä vai vihollinen?
Kaksitaso surisee kaukana metsän yllä pienenä mustana herhiläisenä.
Saksalainen tykki jymähtää.
Lentokoneen lähelle ilmestyy kaunis, valkea savupilvi ja hetken kuluttua kuuluu hiljainen räjähdys.
Vihollinen on keksitty. Yhä useampia savupalloja välähtää kirkkaassa ilmassa. Ne näyttävät ajavan takaa lentäjää.
Nyt! Aivan koneen perässä räjähtää. Tuli kiihtyy. Lentokone näyttää maasta katsoen olevan hukassa. Odotamme joka hetki sen syöksyvän maahan. Äkkiä tekee lentäjä valtavan kaaren ilmassa syöksyen vinoon maata kohti.
— Se on mennyttä kalua! huudetaan.
Mutta hämmästykseksemme se nousee taas liitäen ylpeänä kuin suuri haukka pilven alla rauhallisesti yli Mitaun, kääntyy ja palaa vahingoittumatta pitkän valkean savupallorivin takaa-ajamana takaisin omille mailleen.
Näytelmä oli mielenkiintoinen, ensimäinen silminnähty sotatapahtuma. Kuitenkin tuntui jonkinlainen pettymys mielessä. Jokainen oli toivonut saavansa nähdä koneen granaatin murskaamana syöksyvän maahan. Vasta sitten kun tuo näytelmä joka päivä uudistui, jopa useita kertoja päivässä, älysimme miten vaikeata on osata lentokoneeseen tykillä.
Iltapäivällä oli suuri paraati. 8:nneu armeijan komentaja kenraali von
Below tarkastaa joukkomme.
Pataljoona kokoontuu maantien varrelle laajalle vihreälle ruohokentälle, järjestäytyen rintama maantietä vastaan. Aluksi on jälleen ankara pukujen tarkastus. Auta armias, jos saappaissa on tomun hiventäkään. — Alles muss tipp topp sein!
Majuri kävelee hermostuneena edestakaisin, harjoituttaa pari kolme kertaa kiväärin olalle ja jalalle viemistä. Rivit ojennetaan joka taholle. Upseerit ja aliupseerit ärjyvät kukin alaisilleen:
— Toinen ja kolmas mies kantapäät taaksepäin — — — ei niin paljon, ettehän näe sieltä muuta kuin takarivin, no niin — — — nenät ylös! — — — kuuletteko — — — mutta leuka sisään! Mitä te mukisette? Olenko minä teiltä mitään kysynyt?
Automobiili tiellä.
— Jägerbataillon 27. — Stillgestanden! komentaa majuri kimeällä äänellä. Puolitoista tuhatta miestä seisoo jännittyneinä, mykkinä, hiljaa odotellen seuraavaa _juhla_komentoa.
— Viides mies, painakaa perää, kuuletteko, sähisee vielä hampaittensa raosta joku virkaintoinen joukkueenjohtaja.
— Das Gewehr über. Augen rechts!
Eversti saapuu. Majuri ilmoittaa pataljoonan.
Taas komennus: Augen gerade — aus. Gewehrab. Rührt euch!
Pataljoonassa käy sekava liike. Kaikki huokaavat helpotuksesta.
Odotetaan taas, yhä odotetaan. Hermostus kasvaa.
Taas näkyy auto tiellä. Nyt — — — autossa välkkyy punaista.
— Kenraali, kenraali! käy suhina riveissä.
— Suu kiinni! Nicht quatschen da! ärjyy joku terävästi puoliääneen.
— Jägerbataillon 27! — Stillgestanden!
Nopea sävähdys, ja pataljoona näyttää kokoelmalta historiallisia muistopatsaita. Joku tottumaton horjahtaa hiukan, mutta saa pukkauksen kylkeensä ja muuttuu liikkumattomaksi pelkästä kauhusta.
Sääski istuu erään sankarin nenän orrelle alkaen ahneesti imeä verta. Mies vääristelee naamalihaksiaan ja huulien välissä sihisee pidätettyjä kiroussanoja, mutta kättään ei kukaan uskalla kohottaa.
— Guten Tag Jäger! tervehtii kenraali.
— Guten Tag, Eure Exellenz! vyöryy kuin ukkosen jyrinä yli pataljoonan.
Torvista kajahtaa kansallislaulu. Maammelaulu.
Kenraali kulkee hitaasti rivien ohitse, katsoo tuikeasti joka miehen silmiin ja näkee — suomalaiset naamat hartaina, synkän päättävinä — nuo jykevätekoiset pohjalaiskasvot. Kun kenraali on ehtinyt kolmanteen mieheen vasemmalle, on sotilaan äkisti nykäistävä nenänsä suoraan. Vihdoin sitten "Exellenz" pääsee rivien päähän.
Pataljoona järjestäytyy paraatimarssiin joukkueittain. Toimituksen juhlallisin hetki lähestyy. Taas tuntuu omituinen hermostuttava kutkutus lihaksissa.
— Muistakaa nyt pojat. Marssikaa hyvin! Jalat korkealle! Katsokaa kenraalia! Jumalauta!
Ensi joukkueen kiväärit jo liikkuvat.
Valmiit!
— — — drei, fünf, sieben — — j.n.e. laskee siipialiupseeri suupielet vavahdellen.
Frei — — — weg!
Jalat nousevat pitkin riviä yhtaikaa. Jännitys on äärimmillään. Ajatus sekaantuu. Kuin unessa tunnen eteneväni rivin mukana.
Miten käynee? Tuleeko riviin aukkoja?
Nyt ollaan kenraalin kohdalla. Joka mies pullistaa rintaansa ja tähystää kaamein ilmein kenraalia. Jumalan kiitos, ohi ollaan. Vasen silmä näkee, että rivi on eheä, jotakuinkin suora.
Rührt euch!
Huokaamme helpotuksesta ja yleinen iloisuus täyttää mielen. Jännitys laukeaa. Takaisin entisille paikoille!
Paraatimarssi loppuu. Upseerit huudetaan kenraalin luo keskusteluun.
Yhtäkkiä näkyy liikettä joukoissa ja kiivas keskustelun sorina leviää riveissä kenenkään sitä vaientamatta. Huhu kulkee, että Englannin sotaministeri Kitchener esikuntineen on hukkunut Pohjanmerellä matkallaan neuvotteluihin Venäjälle.
Upseerit palaavat. Taas asento.
"Deutschland, Deutschland iiber alles!" kajahtaa torvista.
Kenraali lausuu jäähyväiset, sanoo tyydytyksen tuntein nähneensä meidän kasvomme ja uskovansa, että päätöksemme taistella Venäjää vastaan on luja ja järkähtämätön.
Paraati on loppunut.
* * * * *
9/6. Lentokoneet käyvät joka päivä tervehtimässä. Tuon tuostakin tykit jylisevät, ja taivas on valkeanaan pieniä savupalloja, joiden keskeltä katselija silmät sirrillään koettaa etsiä pientä pörriäistä. Lopuksi tulee näytelmä vanhaksi, eikä saa enää katsojia. Miehet kääntävät kylkeään ja antavat tykkien paukkua. Ihminen näkyy tottuvan kaikkeen. Komppanialle jaetaan kaasunaamarit. — No, maskeraatejako ne siellä pitävät! ilakoi Ilola.
* * * * *
11/6. Aamupäivällä saapuu ilmoitus, että yöllä kello 12 suomalainen jääkäripataljoona lähtee asemiin etulinjaan. On luonnollista, että ennen lähtöä pidetään joukoille pari kolme selostusta siitä alueesta itärintamalla, jota joukon on puolustettava, sekä kaikesta mitä siellä on huomioon otettava. Kartalla näytetään joka miehelle oman komppanian, jopa joukkueen asema ja vihollisasemat. Riian rintaman puolustajina on nyt etupäässä vain vanhoja maanpuolustusjoukkoja. Reservejä on vähän, sillä Saksa tarvitsee kaikki voimansa länsirintaman valtavassa yleishyökkäyksessä. Verdunin luona käy katkeamaton taistelu. Ensi kerran Saksan sotilasmahti näyttää turhaan puskevan liittolaisten varustuksia vastaan. Ja onnettomuuden lisäksi kenraali Brusilow alottaa Galitsiassa ja Bukowinassa venäläisen yleishyökkäyksen, joka pyörremyrskyn tavoin syöksyy eteenpäin, kunnes se on kuluttanut voimansa verivirtoihin. Mutta pohjoisrintamaltakin viedään nyt Galitsiaan hädänalaisten itävaltalaisten avuksi joukko toisensa perään. Mitausta lähtevät junat kuljettavat myötänään sotilaita ja tykistöä etelään. Jättiläistaistelut saavat aivan toisen suunnan, kuin mitä me suomalaiset jääkärit olimme toivoneet. Suomen asia näkyy siirtyvän yhä kauemmas. Keskusvaltain päähyökkäys kohdistuu Ranskaa vastaan. Idässä Hindenburgin nero ei pääse oikeuksiinsa, ja samalla Suomen vapaustaistelu lykkääntyy kaukaiseen tulevaisuuteen.
Mitaun lehti tietää surullisia uutisia. Venäläiset ovat vallanneet Galitsiassa 80 tykkiä ja ottaneet 53000 vankia. Romania keskittää voimiaan Itävallan rajalle. Sen aikeista ei kukaan vielä ole selvillä. Mutta toiselta puolen saapuu suotuisiakin sotatietoja. Huhut Kitchenerin hukkumisesta vahvistuvat ja tieto leviää suuresta meritaistelusta Skagerackissa, jossa Saksan nuori laivasto on voittanut ylivoimaisen englantilaisen. Keisari Wilhelm puheessaan lausuu uuden ajan alkavan historiassa tästä taistelupäivästä. — Se on voimakas askel merien vapauttamiseen Englannin tyranniudesta! hänen sanansa kuuluvat.
Ja Galitsiaan lähtee yhä uusia joukkoja. Eräs ulaani kertoo leveästi: — Kunhan nyt itävaltalaiset jaksaisivat pitää puoliaan siksi kunnes täältä saapuu sotilaita avuksi.
Saman päivän illalla myöhään kokoontuu pataljoona lähteäkseen etulinjaan. Yö on hämärä. Itäisen taivaan peittävät liikkumattomat synkeät pilvet. Niiden raoista tuikkii sieltä täältä kirkas tähti. Kuu valaisee autiota Kuurinmaata. Kaukana loistavat Mitaun tulet. Rintamalla säihkyy milloin missäkin valopommi yli puiden latvojen. Kolmannen komppanian jo seisoessa järjestäytymässä marssii ensi komppania ohitse. Ne laulavat nuo miehet rintamalle lähtiessään: "Kuullos pyhä vala, Kallis Suomenmaa!" Hämärällä tiellä ajaa karauttaa 2 ratsastajaa. Komppanianpäällikkö von Coler saapuu.
— Guten Abend, Jäger!
— Guten Abend, Herr Oberleutnant!
Von Coler ojentautuu ratsun selässä. Hänen äänensä kantaa kauas viileässä kesäyössä. Hän puhuu lyhyesti, ytimekkäästi:
— Jäger, Finnland erwartet, dass jedermann seine Pflichte tut!
(Jääkärit, Suomi odottaa että jokainen tekee velvollisuutensa!)
On vaikea kuvailla tunteita tuona pimeänä yönä. Luulen että kaikilla oli ainakin yksi yhteinen ajatus: "Venäläiset eivät tule rintamamme lävitse. — Me emme petä saksalaisten luottamusta."
Alkaa pitkä ankara marssi huonoja teitä. Jalka painuu hietaan. Selkälaukut ovat ahdetut tavaraa täyteen. Sotilas saa kantaa selässään koko omaisuutensa. Mitä ei jaksa kantaa, se on heitettävä matkalle, oli sitten miten kallista tahansa. Pimeässä miehet kompastelevat. Ilma on painostava, ahdistava. Hiki vuotaa virtana, tuntuu tukalalta hengittää. Mutta aina astutaan eteenpäin pikamarssissa, usein hoipertelevin askelin. Aamun valjetessa on 1 1/2 peninkulman taipale takana, kaukana kaunis Mitau ja Aa-joen vehreät rannat, kaukana Titelmünde, Aa-joen helmi. Komppaniat marssivat aamuruskon sarastaessa hiljaa asemilleen pienen Misse-joen laaksoon suuren suoalueen rantaseuduille.
MISSEN ASEMAT.
Gallingin kylästä vie leveä tie synkän metsän halki etulinjaan. Tielle on rakennettu raiteet ruuan ja sotatarpeitten kuletusta varten. Silmänkantamattomiin näkyy uljasta korpimetsää. Maaperä on soista, vetistä. Siitä, mihin rata loppuu, alkaa säteittäin kapulateitä etulinjaa kohti. Nuo sillat ovat metrin korkeudella maanpinnasta. Kaikkialla on vettä ja mutaa. Täytyy ihmetellä sitä työtä, mikä tällä alueella on tehty asemien kuntoon panemiseksi.
Kapulasillat kiemurtelevat valkeina teinä metsän keskellä haarautuen joka suunnalle. Tuolla risteyksessä on ihana, mitä sievimmillä pikkuveistoksilla koristettu portti.
Jo kauas loistaa sen komea nimi: "Kronprinzen-Brücke." Seuraavassa risteyksessä on portin nimenä "Kaiser Wilhelm-Brücke", ja portin ylle on joku taitava maanpuolustaja veistänyt ja kiinnittänyt muhkean puukruunun. Kaidepuut ovat koristetut Saksan kotkilla.
Komean kuusen juurella kohoaa ensimäinen asunto, jykevä hirsimaja, nimeltä Waldfrieden. Kauempana aivan vallin reunassa ovat muut asunnot, hirsirakennukset, joiden katto ja seinät ovat peitetyt parin metrin paksuisella maa- ja hirsisuojalla. Kaikilla, niin asunto- kuin pommisuojilla, on nimensä, esim. "Villa Margit" ja tietysti "Villa Germania" ja "Villa Hindenburg".
Noiden asumusten ovella on jokaisella tunnuslauseensa sievästi kaiverrettuna ja maalattuna.
"Sieg oder Tod."
"Landsturmsgebot." tai
"Mit Gottvertrauen wir vorwärts schauen" j.n.e.
Niissä on kaikissa jotakin rohkaisevaa, yhteistunnetta, itseluottamusta kohottavaa.
Siellä asuntojensa ovella seisovat asemapuolustajat täysissä tamineissaan. He eivät näytä olevan ollenkaan ihastuneita tulostamme.
Eikä ihmekään. Nämä seuduthan ovat heidän valtaamiaan. Aina Riian porteille ovat he kolkutelleet ja sitten laatineet aseman tänne suoseutuun, rakentaneet ja ahkeroineet, maanneet aluksi tuulella ja sateella vain kuusen oksa allaan ampumahaudassa. Ja sitten kuukausien työnä on kasvanut tämä sievä metsäkylä hirsimajoineen ja maavalleineen.
Nyt täytyy heidän lähteä mokomankin muukalaisen jääkäripataljoonan tieltä. Ei sekään miehiä innostuta, että pääsevät lepäämään hetkeksi. Parin viikon päästä on ehkä mentävä uusiin tuntemattomiin asemiin.
Tarjoamme heille sikareja. Se tekee ukot ystävällisemmiksi. Nyt he näyttävät uusille tulokkaille aseman erikoisuuksia.
— Katsokaa vielä, tuossa metsän reunassa, da sitzt der Moskowit! Te olette nuoria pulskia miehiä, te totutte pian, mutta älkää päästäkö niitä lävitse.
He lähtevät hiljalleen kyhnyttelemään Mitauta kohti ja nyökyttävät päätään. "Auf Wiedersehen — aber nicht durchlassen!" he hymyilevät.
— Mutta mitä ovat nuo jylhät maakuopat, kysäsemme.
— Aha, ne ovat 21 cm:n granaattien jäljet. Eilen niitä tuli tänne ensi kerran. Taidatte saada kuumia päiviä.
— Ja me kun olemme kylmän maan miehiä.
— Näkemiin!
Tärkeä tehtävä ensi aamuna on asettaa vahdit paikoilleen asemiin ja etenkin kuulovartiopaikkoihin sekä tutustua seutuun. Lepovuorossa olevat loikoilevat mukavasti auringonpaisteessa noilla siroilla sohvilla "puutarhan" edustalla. Joka "huvilalla" on oma puistonsa, jossa kasvaa pari kuusen ja männyn vesaa, vuokkoja, metsämansikoita y.m.
Ei laukaustakaan kuulu missään.
— On tämäkin sotaa! arvelevat muutamat jo halveksuen.
Mutta kello 4 i.p. kuuluu ensimäinen kaukainen jymähdys. Sitä seuraa vihlova ulina ilmassa: uu-viuuviuu! — Nyt se alkaa!
Granaatti lähenee, lähenee. Joka mies luulee sen tulevan juuri omaan niskaansa.
— — — uu — — pang — fiu — shin!
Ensimäinen tulikoetus suomalaisille.
Ryssät ampuvat noin 40 granaattia. Pian oppii äänestä päättämään niiden suunnan. Ihmettelemme, miksei saksalainen tykistö vastaa. Kuulimme sitten, että saksalainen tykistö tavallisesti ampuu kaksinkertaisen määrän granaatteja vastaukseksi, mikä illempana tapahtuikin.
— No siinä se nyt tuli sota!
— Ja kovalla rymyllä!
Meikäläiset ovat aluksi perin tottumattomia sotahommiin. Granaatin vaikutuksesta heillä ei vielä ole aavistustakaan. Aluksi pitää joka mies häpeänä heittäytyä maahan tuon oudon äänen kuuluessa, kunnes yliluutnantti selittää, että siinä ei ollenkaan ilmene pelkuruutta, vaan päinvastoin se on järkevää, ja sotilaan on nykysodassa ennen kaikkea käytettävä järkeään ja toimittava viisaasti.
Samassa vonkuu jälleen ilmassa. Pommisuojan ovelta katselee yliluutnantti muiden mukana uteliaana, mihin "kapsekki" putoaa. He näkevät klassillisen näyn. Tuolla kaivolla seisoo leveänaamainen savolaispoika, pumppuaa, pumppuaa, kallistaa naamansa päin taivasta kuunnellen, ja virkkaa suu mehevässä naurunvirnistyksessä:
— Taas männöö!
* * * * *
13/6. On ihana iltayö. Kuurinmaan valtavat metsät hiljaa hyräilevät luonnon syviä tuutulauluja. Rusko paistaa lännen pilvenhattaroissa. Vahdit seisovat liikkumattomina rintavarustukseen nojaten, kiväärit lepäävät suojuksella. Edessä on himmeä, usvainen suomaa, tuo tuntematon, "ei kenenkään alue." Ruoho kimmeltää kastetta. Siellä täällä kajastaa valoisana jokin ylenevä kumpu ja kilometrin laajuisella Misse-jokilaakson aukealla törröttää vain yksi tuuhealatvainen tammi, "apinanleipäpuu", kuten sotilaat sitä nimittävät. Kajahtaa laukaus puolelta tai toiselta ja rätisevä kaiku luodin radasta kuuluu selvästi hiljaisena iltana.
Kuuluupa puheen sorinakin venäläisten asemilta asti ja väliin erottaa yksityisiä sanoja, tavaritshit kun siellä teekeittiön ääressä aprikoivat:
— Ivan, idi sjuda! tai jotain sinnepäin.
— Nieeet, kuuluu pitkä haukotellen lausuttu vastaus.
Kuulovartioiden päät liikkuvat vartiomajoissa viimeisen piikkilanka-aidan reunassa. Heillä on tärkeä vartiotehtävä, tarkata ja vainuta pimeässäkin, lähestyykö salakavala vihollinen varustuksiamme, olla aina jännitettyinä, tähystää jokaista liikettä, joka virettä tuolla oudolla alueella, kuunnella korvat höröllään joka ääntä, risun katkeamista, helinää piikkilangoista j.n.e., ja olla valmiina vaaran tullen häivyttämään koko puolustusväki varustuksille. Senpä vuoksi päivystävä aliupseeri onkin erikoisen äreä noita vahteja tarkastaessaan. Joka siellä toimettomana loikoilee, saa pian nykäyksen kylkeensä ja ankaran rähinän: — Näinkö te täällä pidätte huolta velvollisuuksistanne. Katsokaahan eteenne! Tuossa asemassa ette huomaa, vaikka ryssä tulisi ja nenänne niistäisi!
Ensi kertaa tuohon varustusten ulkopuoliseen majaan hiivittäessä vallitsi mielessä korkea jännitys. Moni luuli ryssän linjain kulkevan aivan nenän edessä. Siinä sitten kiikaroitiin ja — nähtiin vihollisasemat tuolla kaukana joen takana. — Hahaa! Loitollapa ne ovatkin! Rauhallisesti sytytetään sikari, savu puhalletaan heinämättääseen ja katsellaan sen kummia kiekuroita.
Oikealta sivulta kuuluu rähinää.
— Mitä ihmettä siellä on tekeillä?
Meikäläinen patrulli lähtee suolle tarkastamaan aluetta.
Juoksuhautaa pitkin hiipii tummia miehiä käsigranaatit vyössä. Suolle varustusten ulkopuolelle päästyään he alkavat ketjussa edetä aina väliin pysähtyen ja kuunnellen tarkasti pää kallellaan. Johtaja yrittää kiikarilla tähystellä yltympäri. Jotkut kiinnittävät heiniä lakkiinsa.
Patrulli on pian kadonnut pimeään. Monet jännittyneet katseet koettavat tunkea hämärän läpi, seurata seikkailua.
— Saa nähdä, tapaavatko Iivanoita.
— Ja pääsevätkö käsirysyyn.
— Kyllä meidän pojat — — —
Mutta meidän pojat ovat uponneet suon salaperäiseen hämärään. Aika kuluu, mutta mitään erikoista ei kuulu. Tai ehkä sentään. — Nyt siellä yltyy kiväärituli, no nyt siellä alkoi paukkua keskellä iltaa.
Kaukana edessä rätisevät kiväärit ja yhtämittaa leimahtaa pikku tulia pimeässä.
Valleilla miehet tuskin pysyvät alallaan.
— Siellä on tappelu!
— Selvä tappelu!
— Eikö ne lähetä apua?
Käsigranaatti jymähtää koleasti kaukana Missen rannalla.
— Jaa, jollei niille nyt lähetetä apuväkeä, niin minä lähden, tuumii eräs pohjalainen, ja hänen silmänsä välähtävät julmasti.
— Joutavia! Ei sitä nyt joka patrulliköhäkkään koko komppaniaa lähetetä. Antaa niiden rauhassa mekastaa. Kylläpähän tulevat pois, kun löyly käy liian kuumaksi.
— Olisivatkohan siellä nyt Suomen pojat rytäkässä ryssän kanssa? Puhuja on innoissaan, seisoo hajareisin, kädet housuntaskuissa, ja joka sanalla hän vetäsee housuja ylemmäksi. Se on tuo omituinen tapa, millä tukkimiehet ilmaisevat mielenkiintoaan.
Vähitellen hiljenee pauke, laantuu ja lakkaa kokonaan.
Hetken perästä palaa patrulli takaisin. Pojat ovat punakkoina hiestä.
Nyt riittää juttuja.
— Ainakin neljä ryssää me ammuimme.
— Missä te ryssiä? Joitakin pölkkyjä näitte suolla ja nostitte sen vietävän menon ja metelin.
— Me pölkkyjä, pölkkyjä, vaikka koko suolla ei ole yhtä ainokaista pölkkyä. Puhuja oli hyökätä epäilijän kimppuun.
— Mutta neljää ryssää ette ampuneet!
— Sinäkö ne ammuit? Tuon miehen kanssa ei näy kannattavan puhua.
Hän kääntyy toisia kohti ja alkaa selittää: "Me ryömimme pitkin suota — kamala malka. Yhtämittaa upposi veteen polvia myöten. Siellä on suuret ojat, jotka kulkevat läpi suon Misse-jokeen saakka. Kuljimme ojan reunaa aina joelle asti ja sinne jäätiin makaamaan. Annas olla! Alkaa kuulua toiselta rannalta liikettä, hiipimistä, ruoho heiluu, häilyy. Tuolta näkyy ryssän pää. Olimme hiljaa kuin hiiret. Toinen ja kolmas pää pistää näkyviin. Iivanat lähenevät varovaisesti, aivan joen rantaan ja — alkavat kahlata jokea myöten. — Ja sen minä sanon, että niillä on silta siinä joessa, vedenalainen silta. Me päästimme neljä niistä sillalle. Silloin napautettiin ja joka sorkka oli joessa. Mutta voi sitä rytinää! Koko ryssän rintama alkoi ampua niinkuin vimmattu. Heittipä joku käsigranaatinkin. Kun rauha taas palasi, käännyimme kotimatkalle."
* * * * *
On iltayö. Matalassa hirsimajassa palaa pieni kynttilä. Väsyneet miehet makaavat vuoteillaan vaippoihinsa kietoutuneina, mutta uni ei tahdo tulla. Kotimaa on liiaksi mielessä ja illan hämyhetkinä yksinäisen valvojan ajatus palaa kaukaiseen pohjolaan — kotipientareille. Aina on edessä sama kysymys: "Pääsemmekö milloinkaan Suomeen?"
— No mitä se Rautiainen siellä nurkassa huokaa, muistatko sinä kultaasi?
— Mitäpä minä tässä kultaani muistelisin!
— Vai et muka muistele, näkeehän sen silmistä, missä miehen ajatukset viipyvät.
— Minä ajattelen vain, että pääseeköhän tämä meidän joukkomme koskaan kotimaahan?
— Epäiletkö sitä?
— En epäile!
— En minäkään.
— Mutta tiukassa taitaa pääsy olla, meillä on mahtava joukko vihollisia.
— Vielä siinä välillä miestä tippuu.
— Tippuu ja tippuu montakin.
— Kunpahan edes loput kerran seisoisivat Suomen maakamaralla. Silloin olisi meidän tarinamme päättynyt.
— Eikä ne sitten sieltä lähde, ei voimalla, ei millään.
Puhujan posket hehkuvat. Herää nurkassa muitakin ja puheen sorina täyttää pienen hirsimajan. Kynttilä sammuu. Pimeässä puhe jatkuu, ei ole varaa sytyttää uutta valoa. Mutta mieliala on taas ihmeen toivorikas, hentomielisyys kaukana. Taas lasketaan leikkiä ja loihditaan kuvia tulevasta suur-Suomesta.
— Kun ryssät on ajettu pois Suomesta, valloitetaan Vienan-Karjala.
— Arkangelia myöten se otetaan.
— Ja raja pannaan menemään Laatokasta Äänisjärven kautta Vienan lahteen.
— Silloin alkaa uusi elämä Suomessa. Karjalaan rakennetaan rautatiet ristiin rastiin ja kouluja joka kulmakuntaan.
— Lavikainen se tulee Kuolan kansanopiston johtajaksi.
— Kai sinusta sitten tulee Muurmannin vallesmanni.
— Nämä kun siellä sitten peuhaavat, opettavat koko kansan käyttämään kivääriä.
— Ja raja varustetaan vahvasti, ainakin kymmenen juoksuhautalinjaa kaivetaan perätysten Laatokasta Vienanmereen asti, intoilee joku vilkasluonteinen Karjalan poika.
— Niiden etupuolelle määrätään vielä sadan kilometrin levyinen asumaton alue, jossa ei kumpikaan saa puuta kaataa. Ei totta vie ryssä sen läpi pääse hyökkäämään.
— Silloin ei kansanopistonjohtajankaan tarvitse muuta kuin istua rauhassa Arkangelissa.
— Koroillaan saa elää ja syödä rosentteja. Niin kävi puheen sorina pitkälle yöhön, kunnes se vihdoin vaikeni yhteisestä päätöksestä ja tyyni rauha vallitsi tuvassa.
On jotain sanomattoman onnellista tuossa mustien pienten hirsimajain siimeksessä. On kuin lapsuusajan seikkailuromaanien tarinat olisivat muuttuneet tosiksi. On voimia, ennen tuntemattomia kaupunkien ihmisvilinässä kasvaneelle, voimia, jotka vetävät ihmistä erämaan jyrkkään luontoon, sen tyyneyteen ja juhlallisuuteen. Se on salaperäinen huoleton nautinto luonnon suuruudesta, elämän yksinkertaisuudesta, alkuperäisyydestä. Ihminen on siellä keskellä mahtavaa korpiluontoa omatekoisessa jykevässä pirtissään luonnon lapsena ainaisessa taistelussa kaikkia korven vaaroja vastaan. Sammuva hiilos hehkuu takassa, sirkat sirisevät ja soittelevat hirsien raoissa. Siinä unohtaa taistelun telmeen. Uni on syvä ja raskas. Aamulla herätessä pilkistää päivä iloisesti katon rajasta sisään ja majan yllä kuusissa soi myrskyn humina.
* * * * *
14/6. — Vahtimiehistö saapuu tupaan, kolistelee kiväärinperillä ovenpieliä ja kukin kömpii vuoteelleen nukkuvien yli ne töykeästi herättäen.
— Mitä te siellä taas aamuyöstä ammuskelitte?
— Lämpimiksemme.
— Soitettiin ryssille masiinakiväärillä kahvimusiikkia.
— Kahvi on tuotu, joka mies juomaan! kuuluu ääni ulkoa ja pöydällä kuusen juurella höyryää jo kahviastioita. Sokeria ei ole, kermasta puhumattakaan. Kahvikin on perin vähän kahvin makuista.
— Nyt juodaan kahvia ilman sokeria, ilman kermaa ja ilman kahvia.
— Plits, plits räiskähtää kiväärinkuula kuusen kylkeen.
— Ryssä ryppyilee!
Toisen joukkueen kämpissä alkaa liike. Miehet astuvat ulkosalle, tarttuvat mikä mihinkin työkaluun alkaen hääräillä oikein olan takaa. Mikähän työinto niille tuli, ihmetellään. Mutta pian saapuu joukkueenjohtaja meillekin ilmoittamaan, että majuri on tarkastusmatkalla ja kulkee varustustemme kautta. Majojen edustat ovat puhdistettavat, rintavarustuksilla ei saa näkyä paperossin pätkiä eikä patruunanhylsyjä. Meidänkin täytyy näyttää majurille, että ahkeruus on ilomme.
Yksi tarttuu luutaan, toinen haravaan, kolmas alkaa koko hartiain väellä hakata jyskyttää halkoja. Pari miestä, itsekkäimmät joukosta — puhdistavat saappaitaan. Majuria ei kuulu. Ei se mies koskaan tule silloin kun häntä odotetaan, mutta kun vähimmin saattaa aavistaakaan, silloin hän seisoo selän takana tehden kysymyksiään, jolloin hämmästynyt mies käännähtää, kavahtaa perusasentoon änkyttäen jotain vastauksen tapaista, mistä ei itsekään saa selvää.
Lähetti saapuu ilmoittamaan, että majuri ei tulekaan.
Päivällä alkaa tosi työ. Koska on luultavaa, että pataljoonamme saa kauan puolustaa näitä asemia, täytyy vahvistaa varustuksia. Päivällä ei itse varustuksilla voi työskennellä, mutta takana olevissa uljaissa honkametsissä kirves kalskaa ja saha sähisee. Jykevät puut kaatuvat rysähtäen, ne karsitaan, lyödään tukeiksi ja kannetaan tai uitetaan valtaojia myöten varustukselle. Siellä metsän synkeässä syvyydessä Suomen pojat ovat kuin kotonaan. Vanhat tukkimiehet nauru suussa iskevät hongan kylkeen tai uittavat tukkeja hyräillen entisiä laulujaan.
Työ on raskas, varsinkin kantajille. Moni työhön tottumaton siinä horjuu käydessään, nälän kurniessa vatsassa. Hiki tippuu otsalta ja aurinko kuin ilkkuen paahtaa hartiat pronssinruskeiksi.
* * * * *
15/6. Kylkeeni tuupataan. Mi-mikä nyt on hätänä?
— Etkö kuule rätinää, ne tappelevat.
Todellakin. Ulkona käy rätinä kuin raesade. Kaukana jymähtävät tykit, lähellä konekiväärit tatattavat. Miehet kokoontuvat kämpän ovelle kuuntelemaan. Vasemmalla käy taistelun jylinä. Valopommit halkovat ilmaa ja sähisevät sumussa. Vahdit tähystelevät valppaina asemillaan, mutta suo on edessä sumua täynnä, uhkaava ja salaperäinen. Tähystäjä koettaa turhaan päästä selville sen syvyydessä piileskelevistä vaaroista.
Pitkä Brandt istuu tyynenä kenttäpuhelimen ääressä ottaen vastaan tiedotuksia. "Vilkasta kivääritulta!" ilmoittaa neljäs komppania. Jo hälyytetään kolmaskin komppania.
— Tulkoot nyt vietävät! kuuluu miesten huulilta. Mutta ketään ei tule. Vähitellen vaikenee tuli vasemmallakin, aurinko nousee, sumut hälvenevät. Suo kirkastuu ja venäläisten asemilla kymmenet pienet sinervät savupatsaat puhuvat porisevista samovaareista ja maukkaista aamuaterioista.
Aamupäivällä on yleinen kysely. Miksi ammuttiin? Jotkut tietävät venäläisten hyökänneen vasemmalla saksalaisten asemia vastaan, mutta tulleen heitetyiksi takaisin; toiset väittävät vain patrullien kahakoineen Misse-joella. Sellaista on sotilaan elämä. Hän tietää vain sen, mikä omalla alueella tapahtuu. Taistelu suurin piirtein on hänelle tuntematon.
Päivällä alkaa jälleen jyskyä. Ryssät näyttävät olevan pahalla tuulella.
— Riikalainen tulee, varokaa!
Toisen komppanian vallin luona pöllähtää musta savu- ja mutapilvi korkealle yli kuusten latvojen. Pojat säpsähtävät. Toinen granaatti räjähtää jo paljon lähempänä. Paukaus oli luja, tuollaisia ei vielä ole ennen kuultukaan.
— Kaikki hautoihin! kuuluu komennus.
Jälleen käy ilmassa jyleä vonkuna, on kuin pilvet vavahtelisivat. Räjähdys; korkea kuusi tempautuu juurineen maasta, kohoaa ilmaan, pirstoutuu ja syöksyy mätkähtäen maahan. Ne ovat Riian terveisiä, joita saksalaiset nimittävät "kapsekeiksi".
— Ryssät luultavasti jo tietävät meikäläisten rintamalla olon, arvellaan.
— Muistuttavat eksyneitä alamaisiaan!
— Esivallan miekka se nyt iskee ja jylisee.
Saksalainen tykistötähystäjä kehoittaa miehiä menemään pommisuojiin, mutta ryssällä ei näy olevan varaa noin jyleihin granaatteihin, koska vain viisi jaksavat ampua. Iltapäivällä vallitsee meillä rauha, mutta saksalaisten granaatit pöllyttävät tuntikaupalla venäläisten asemia. "Vergeltungsfeuer" (kostotuli).
Sen kestäessä saapuu lähetti ensi komppaniasta ilmoittamaan, että Hyytinen on kaatunut. Sirpale repäisi koko olan pois. Kaksi muuta miestä oli seisonut paljon lähempänä granaatin räjähdyspaikkaa, mutta nopeasti heittäytynyt maahan ja pelastunut. Hyytinen jäi hölmistyneenä seisomaan asettaen käden silmilleen.
— Silloin tuli kuolema! kuuluu vakava ääni.
— Sankarikuoleman sai.
— Isänmaan puolesta meni, vapauden puolesta.
— Eipähän sota säästä.
Saapuu toisestakin komppaniasta tieto: yksi haavoittunut. Meillä eräs lappajärveläinen valittelee: