Pappi on suuri, leveäharteinen mies — oikeaa Bismarck-tyyliä.
Hänen tekstinsä on: "Anna meille tänäpäivänä jokapäiväinen leipämme."
Hän kuvailee, kuinka Jumala on siunannut Saksan maata suomalla sille hyvän viljavuoden ja kehottaa sotilaita ajattelemaan Korkeimman johtoa maailmanhistoriallisissa tapahtumissa. Hän muistuttaa sotilaille erään historiallisen henkilön sanoja, jolle kerran selitettiin uskonsotien aikana, että jos Jumala on protestanttien puolella, ei niiden silloin tarvitse taistella, sillä Jumala kyllä huolehtii oikean uskon voitosta. Mainittu henkilö vastasi silloin: "Sotilaat taistelevat ja Jumala antaa voiton." Sama Jumala on myöskin kansojen vapauden Jumala ja hän johtaa suomalaistenkin taistelua. Yhtähyvin kuin maanmiehen täytyy tehdä työtä ansaitaksensa leipänsä, täytyy sotilaan tehdä tehtävänsä rintamalla.
Jumalanpalvelus lopetetaan isänmaan virrellä.
* * * * *
12/10. Yöllä. Edessämme pimeällä kentällä tuiskuu kiväärituli. Koska meikäläiset ovat kaikkialla aivan hiljaa, on siellä silminnähtävästi pari venäläistä patrullia joutunut keskenään kahakkaan. Venäläisten asemiltakin alkaa pian räiskyä. Silloin pamahtaa saksalaisten patterien yhteislaukaus. Venäläisten asemilla syntyy kuolonhiljaisuus. Hetken vielä tykit harvalleen jymähtelevät, kunnes myrsky tyyntyy aamun hämärtäessä.
* * * * *
13/10. Tykistötoiminta on yhä edelleenkin pysynyt vilkkaana. Venäläiset ampuvat aamupäivän niin että asuntomme sykähtelevät. Iltapäivällä taas on saksalaisen tykistön vuoro. Yöt ovat tyynet ja hiljaiset. Mutta itätuuli puhaltaa itsepintaisesti, minkä vuoksi on tullut määräys aina pitää kaasunaamarit vyöllä kaasuhyökkäyksen varalta.
* * * * *
15/10. Koko viikon on nyt venäläinen tykistö ankarasti pommitellut asemiamme. Meikäläiset vastailevat taas iltapuolella aina hämärän tuloon saakka. Nyt on nähtävästi rauhallinen ajanjakso tulossa. Edellisen illan ja yön satoi lunta. Maa on valkeana, talvi tulossa.
Mutta tykinlaukaustakaan ei kuulu. Tuntuu kuin kaikki ihmettelisivät lumisia kenttiä — ensi lunta. Vahtitoimi on ankaraa, sillä komppanian miesluku on suuresti vähentynyt oudon murrosaikailmiön vuoksi pataljoonassamme.
* * * * *
17/10. Venäläiset ovat viime päivinä osoittaneet olevansa hiljaista, rauhanmielistä väkeä. Joskus harvoin yksinäinen kiväärinlaukaus on häirinnyt hiljaisuutta. Eräästä etuvarustuksesta tosin vihollisen patrullit yöllä leikkasivat poikki noin 25 metriä okalanka-aitausta, mutta kukapa nyt pienestä leikistä suuttuisi.
Tänään kuitenkin saattaa huomata heidän yhä vielä kantavan kaunaa meikäläisiä kohtaan. Aivan kohdallemme he näet ovat asettaneet uuden järeän 12 cm:n patterin ja sillä aamupäivän koetelleet varustustemme kestävyyttä.
Edellämainitussa "eteentyönnetyssä asemassa", kuten kehittymättömässä suomalaisessa sotilaskielessämme sanotaan, on otettu omituinen vanki. Miehen kertomus matkoistaan on todella kaamea kuvaus karkulaisen vaivoista ja vaaroista.
Tämä venäläinen sotavanki oli karannut Mitausta jo kevätkesällä ja yrittänyt hiipiä yöllä linjojemme läpi omalle puolelleen. Koko kesän ja syksyn hän oli piileskellyt metsissä saaden harvoin ruokaa joltakin pakolaisia suosivalta talonpojalta, syöden marjoja, ruohoa ja mitä yleensä purtavaa löysi. Milloin ikänä hän lähestyi asemia, oli siellä aina valpas vahti tähystelemässä ja jälleen oli käännyttävä takaisin metsään. Nyt syyspimeällä hän vihdoin oli päättänyt tehdä epätoivoisen yrityksen. Riisuttuaan kengät jaloistaan hän pääsi pimeässä hiljaa hiipimään vallin yli, jopa okalanka-aitojen läpi, ja jatkoi iloisena matkaa yli tuon tuntemattoman "ei kenenkään maan", kuten hän arveli.
Mutta tällä yrityksellään hän joutui suoraan viimeiseen meikäläisten varustukseen. Kun aamu jo sarasti, täytyi hänen kätkeytyä erään risukasan alle, mistä taas ehkä yöllä onnen suosiessa olisi voinut jatkaa rohkeaa yritystään. Päivän tullen hänet sieltä kuitenkin keksittiin ja vangittiin uudelleen.
Niin lähellä omia tovereitaan! Niin lähellä onnistumistaan. Kohtalo on joskus sangen kova. Mies oli kokonaan murtunut, hirvittävän laiha ja kalpea. Hän kulki ääneti, välinpitämättömänä saattajiensa keskellä. Viimeksi hän ei kolmeen päivään ollut saanut mitään syötävää. Nyt hänet ravittiin.
Vanki lähetettiin Tukkumiin.
Uljas mies.
* * * * *
26/10. Ilma on pilvinen, ilta jo hämärtää. Tuuli yhä vaarallinen, itäinen, kylmä ja sumuinen.
Kahvinhakijat yrittävät rauhallisuuden pettäminä oikaista kyökin yli nummelle viitsimättä kiertää yhdyshautoja pitkin maan alla. Silloin alkaa paukkina. Ryssät ovat huomanneet nuo uskalikot ja alkavat kivääritulen, jolloin molemmat miehet haavoittuvat lievästi. Kaiken päällisiksi joukkueen johtaja haukkuu miehet pahanpäiväisiksi, ennenkuin heidät lähetetään sairaalaan.
KUN SOTILAAT POLITIKOIVAT.
Synkkinä, sateisina syys- ja lokakuun iltoina alkoi suomalaisessa jääkäripataljoonassa vakava mieltenkuohu, joka oli tehdä tyhjäksi kaikki entiset ponnistukset ja uhkasi hajoittaa koko vapaajoukkomme. Huomautettakoon tässä, että vapaajoukon asema kaukana kotimaastaan, jonka kanssa kaikki yhteys on katkennut, vieraan sotajoukon keskuudessa, vieraan ankaran sotilaskurin alaisena, ei ole helppo. Tällaisia joukkoja on entistenkin sotien aikana muodostettu ja tuntuu siltä, että maailmansodankin kestäessä on niin puolella kuin toisellakin ollut useita samantapaisia vapaajoukkoja kuin meikäläinenkin, vaikka niistä julkisuudessa ei ole puhuttu. Mutta sodan pitkittyessä vapaajoukot yleensä eivät ole kauan kestäneet asemastaan johtuvia henkisiä rasituksia ja jännitystä, vaan ovat hajonneet saamatta suunnitelmiaan milloinkaan toteutumaan. Puolalainen legioona taisteli jo miltei sodan alussa omassa maassaan tai sen rajoilla ja näki pian päämääränsä toteutuvan. Toinen tämän sodan kuluessa päämääräänsä päässyt vapaajoukko — suomalainen pataljoona, sai vuosikausia odottaa isänmaansa vapaustaistelun hetkeä. Ei siis ollut ihme, että se joutui elämään raskaitakin murrosaikoja, jolloin sen koko tulevaisuus oli vaaranalainen.
Sotilaat alkoivat rintamalla politikoida.
Puheen ja väittelyn sorina täytti maanalaiset kämpät, vahtipaikalla, kuulovartiossa, työssä, kaikkialla keskusteltiin, lausuttiin katkeria syytöksiä milloin suomalaista, milloin saksalaista johtoa vastaan.
Kaikki kärsityt loukkaukset, kovat sanat, vaivat ja rasitukset, jotka pitkien katkerien kuukausien aikana olivat patoutuneet sydänjuuriin, purkautuivat nyt vihdoin kiihkeinä syytöksinä ja valituksina sekä johtoa että omaa kovaa kohtaloa vastaan. Tehdyt syytökset olivat seuraavanlaatuiset, mikäli niistä voi saada selville ydinajatuksen:
1) Suomalainen jääkäripataljoona, tämä pieni joukko, joka yksin teoin ja toimin ajoi isänmaamme vapauden asiaa, pidettiin taistelemassa itärintamalla, missä yksi ainoa hyvin kohdistettu rumputuli tai kohdallemme sattuva venäläinen yleishyökkäys saattoi tuhota sen kokonaan. Se oli silloin vuodattanut verensä turhaan. Suomen asia ei ollut edistynyt askeltakaan.
2) Suomen vapauskysymyksen ratkaisee vasta Suomen kansa itse omalla taistelullaan. Suomen kansan täytyy kokonaisuudessaan nousta asein karkoittamaan venäläisiä maasta. Tämä taistelu käy taas mahdolliseksi vain pataljoonamme avulla, josta Suomen nouseva sotajoukko saa johtajansa, ja saksalaisten aseiden avulla. Pataljoonan tuhoutuminen tekee Suomen vapaustaistelun mahdottomaksi.
3) Suomen vapaus saattaa toteutua myöskin siten, että Saksa voitettuaan Venäjän rauhanehdoissa vaatii Suomen julistamista itsenäiseksi. Mutta kuka takaa että Saksa saavuttaa niin täydellisen voiton? Jos se joutuu ahdinkotilaan, on se kenties pakotettu jättämään Suomea koskevat vaatimuksensa sikseen, ellei vapausliike itse Suomessa ole jo kehittynyt niin pitkälle, ettei oloja enää voi jättää entiselleen.
Sen vuoksi täytyy jääkärien koko toiminnan tästä hetkestä saakka tarkoittaa yksinomaan vapausliikkeen synnyttämistä ja järjestämistä itse Suomessa ja näiden päämäärien rinnalla on pienen rintamaosan suojaaminen itärintamalla mitätön asia. Suomessa on toimittava, otettava selville kaikkien eri puolueitten kanta tässä tärkeässä kysymyksessä, kuljetettava maahan aseita, tehtävä kaikille suomalaisille selväksi vapaussodan mahdollisuus ja välttämättömyys; pataljoona on täydelleen kouluutettava tätä tehtävää silmällä pitäen, kasvatettava taitaviksi johtajiksi ja sopivan hetken tullen kokonaisuudessaan siirrettävä Suomeen.
Valitettavaa oli, että pataljoonan yhteydestä kotimaahan ei laisinkaan oltu pidetty huolta. Harvat pataljoonan jäsenistä saivat tietoja kotimaastaan. Siinä suhteessa elettiin toistaiseksi aivan kuin säkissä. Niissä harvoissa kirjeissä, joita salateitä pataljoonan miehistölle kotimaasta tuli, kuvailtiin kiihtynyttä mielialaa maassa ja yhä kasvavaa vastenmielisyyttä venäläisiä kohtaan. Niissä kehoitettiin:
— Tulkaa ja tuokaa meille aseita, vai eikö teissä miestä olekaan?
Nämä olivat pääajatukset, joita miehet koettivat saada selvitetyiksi usein sekavilla mielenpurkauksillaan. He eivät tietenkään osanneet lausua ajatuksiaan järjestelmällisesti ja loogillisesti, varsinkaan keskusteluissaan esimiestensä kanssa ja asiaa tutkittaessa, sillä preussilainen kuri ja räyskivän, huutavan esimiehen kysely saivat heidät kokonaan pois suunniltaan. He koettivat puhua, tehdä selväksi mielipiteitään, mutta he eivät löytäneet oikeita sanoja kun oli tarvis, ja mielenahdistuksessaan he ponnistelivat hiki otsalla saadakseen kiinni oikeasta langasta.
Nuoret aliupseerit tai joukkueenjohtajat taas — useat osaten huonosti sekä saksaa että suomea eivät kyenneet saksalaisille upseereille kääntämään eivätkä selittämään ydinajatusta heidän sanoistaan.
— Te olette kapinoitsijoita, teidät ammutaan!, ärjäistiin usein noille vakaville Pohjanmaan tai Karjalan ahavoittuneille miehille. Tulevat tapahtumat osoittivat, että näiden miesten vaatimukset olivat osaksi oikeutettuja.
Tunnustettakoon, että vaikka nämä aatteet olivat noiden politikoitsevien sotilasten parhaimmiston sydämellä, paljon huonojakin vaikutteita ilmeni tuona murrosaikana. Jotkut halusivat vain päästä taistelusta, olivat kyllästyneet, väsyneet kaikkeen. Jopa lausuttiin täälläkin nuo eräiden piirien kesken esiintyvät vaaralliset ajatukset: "Minulla ei oikeastaan ole isänmaata. Minä en välitä Suomesta sen enempää kuin muistakaan maista!"
Näihin lauseisiin tuli kuitenkin aina jyrkkä, tuikea vastaus, joka pakotti asianomaisen miettimään asiaa vielä kerran.
"Joka mies oli valmis vakuuttamaan, että hän Suomessa taistelee ryssien karkoittamiseksi koska tahansa. Onhan tällaisella erikoislaatuisella joukolla oikeus saada edes jonkun verran omakin mielipiteensä kuuluville. Olemmehan me toisessa asemassa kuin muut sotilaat — saksalaiset. Vapaajoukkona meidän velvollisuutemme on ajaa yksinomaan isänmaamme asiaa ja milloin saksalainen johto ei sitä tajua, on se heille selitettävä ja vaadittava siltä arvonantoa meidänkin mielipiteellemme." Nämä ajatukset ne risteilivät jääkärien aivoissa kuumeisena sekamelskana, purkautuivat vihaisina mielenilmauksina, katkerina syytöksinä ja tyytymättömyytenä.
Saksalaiset upseerit olivat aivan ymmällä, ällistyksissään. Majurin kerrotaan ihmetelleen: Hyvä Jumala! Minun kunnon poikani murisevat ja ovat tyytymättömiä. Miksi? Mitä syytä heillä on valitella?
Sitten tapahtui ajattelematon, arveluttava teko, joka pilasi asian lopullisesti ja johon epäilemättä väärinkäsitys oli syynä. Joukko tyytymättömiä meni komppanianjohtajan luo ilmoittamaan, että he eivät enää halua olla rintamalla, vaan vaativat eroa, ja uhkasivat kieltäytyä työstä. Tämä kaikin puolin paheksuttava, huono teko johtui kiihkon kuumuudesta, ajattelemattomuudesta, mikä seikka asian myöhäisempinä vaiheina selvisi suurimmalle osalle lakkolaisiakin.
Saattaa ymmärtää, että tapahtumat kokonaan yllättivät pataljoonan saksalaisen upseeriston. Mikään tämäntapainenkaan ei olisi voinut tulla kysymykseen saksalaisessa joukossa. Tällaista ilmiötä olisi siellä pidetty ilmi kapinana, joka lyhyesti ja tarpeen vaatiessa mitä ankarimmilla keinoilla olisi kukistettu alkuunsa. Yliluutnantilla oli yksi ainoa jyrkkä kanta: — sotamiehet eivät saa politikoida, he tekevät tinkimättä velvollisuutensa, ja sama mielipide oli kaikilla heillä muillakin. Että he olivat innostuneita Suomen kysymykseen, että he koko sydämensä lämmöllä olivat antautuneet mielenkiintoiseen tehtäväänsä ja kaikkine voimineen pyrkivät yhteiseen, suureen päämääräämme — sitä ei kukaan epäillyt. Mutta sotilaina he täyttivät heille annetut tehtävät ja jättivät hallituksen huoleksi politiikan.
Von Coler kutsui joukon komppaniansa sotilaita luokseen, selittäen heille miehekkäästi, mihin tämä kieltäytyminen johtaa. Hän käski komppanian sivistyneitten henkilöitten tehdä muille selväksi aseman kaikkine mahdollisine seurauksineen ja lopetti puheensa:
— Jos te ette ymmärrä, mitä nyt teette, olette te idiootteja; jos te taas ymmärrätte tämän kieltäytymisen seuraukset ja kuitenkin teette sen, olette isänmaanpettureita ja ansaitsette tulla hirtetyiksi. Tehkää tämä selväksi tovereillenne!
Eräs henkilö, jonka voimakas, jalo persoonallisuus on ainaiseksi painunut kolmannen komppanian miesten muistoon, on ansiokkain tämän ikävän kuohunnan vastustamisessa ainakin meidän komppaniassamme. Tämä mies oli Saksan sotaväessä vapaaehtoisena palveleva ruotsalainen luutnantti Erik Hallström, kotoisin Uumajasta, siis pohjoismaalainen koko sydämeltään ja sielultaan. Hän oli pitkä, solakka, korkeaotsainen, sankarivartaloinen mies, ja hänen luonteessaan oli ihailtava annos muinaisten viikinkien jaloimpia ominaisuuksia, ylpeyttä, kunniantuntoa sekä rohkeutta ja seikkailuhalua.
Jo Missen asemissa ollessamme tuli tämä mies omituisesta kohtalon oikusta komennetuksi pataljoonaamme. Länsirintamalta tultuaan hän piti Missellä taistelemista tyynenä lepona, joka melkein vastasi lomalla-oloa. Suomen olot hän tunsi hämmästyttävän hyvin ja antautui koko sielustaan meidän asiallemme. Saksaan tulostaan hän mainitsi, ettei hän voinut tyynenä nähdä, miten ympärysvallat kymmenkertaisella ylivoimallaan kukistivat jaloimman germaanisista kansoista.
Hän oli kuin syntynyt vapaustaistelijaksi.
Nyt hän kutsui miehen toisensa perään luokseen tutkien ja kysellen, mikä oikein oli ydinsyynä tuohon omituiseen liikkeeseen.
— Minä en koskaan voi uskoa, että noilla miehillä olisi pelkät huonot tarkoitukset teoissaan! hän valitteli. Mutta missä on todellinen syy, sanokaa se minulle?
Miehet selittelevät ja selittelevät. Hän ei pääse asian perille. Hänen luokseen tulee kerran komea, pitkä sotilas, jonka kasvonpiirteet todistavat synnynnäistä intelligenssia — latoja ammatiltaan.
— Sanokaa minulle, miksi ette halua jatkaa taistelua, miksi olette tyytymättömiä? hän kyselee.
Mies selittää. He väittelevät, luutnantti alkaa syyttää miehiä pelkuruudesta, vihan puna hehkuu hänen poskillaan.
Hätäytyneenä silloin mies vastaa:
— Taistellaanpa Suomessa, niin saamme nähdä, kuka ennen pelkää, mutta täällä me taistelemme pimeydessä. Emme saa mitään tietoa kotimaastamme, kannattavatko he meitä, tunnustavatko edes meitä koskaan.
Luutnantti katsoo, hänen silmänsä aukenevat:
— Todellakin, niinkö te olette eläneet täällä pimeydessä. Tietysti te haluatte saada tietoja kotimaastanne. Teille täytyy toimittaa selvyys asemastanne. Nyt ymmärrän teidän epätoivonne ja tiedän, missä vika on ollut. Voin käsittää koko tuon ahdistuksen, missä olette eläneet. Minä tahtoisin syleillä teitä näistä pelastavista sanoistanne. Enhän ole voinut enkä tahtonut uskoa, että suomalaiset olisivat kykenemättömiä kestämään rasituksia ja taistelemaan. Suomiystävänä sellainen kokemus olisi minut masentanut. Mutta nyt luulen päässeeni asian perille.
Seuraavana iltana luutnantti Hallström kutsui luokseen noin kymmenkunnan miestä kolmannesta komppaniasta pitäen heille verrattoman, puheen, jonka yksityiskohtia en voi muistaa, vaikka sen herättämä tunnelma on usein palannut mieleeni. Tuossa matalassa maanalaisessa majassa ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kynttilä valaisi himmeästi huonetta ja hämärästä näkyivät vain nuo ilmeikkäät kasvot, joilla kaikilla kuvastui hetken suuri edesvastuu ja vakavuus.
Rohkaisevalta, uudelta ja erikoiselta tuntui jo yksinään sana "asetoverit", jolla luutnantti H. alkoi puheensa, verraten entisiin meistä käytettyihin "Leute" ja parhaassa tapauksessa "Jäger" sanoihin. Jälkimäisissä ei koskaan tuntunut sitä lämpöä, sitä likeistä suhdetta puhujan ja kuulijan välillä, kuin mikä tenhoavana kajahti vastaan sanasta "asetoverit". H. sanoi nyt vasta päässeensä selville meidän asemastamme ja lupasi tehdä voitavansa sen parantamiseksi. "Saksalaiset", hän jatkoi, "eivät koskaan voi käsittää teidän nykyistä käyttäytymistänne muuksi kuin rikolliseksi. Heille on sotilaskuri kaikki kaikessa. Jos te rettelöitte ja kieltäydytte taistelemasta, jättävät he teidät kokonaan, jättävät oman onnenne nojaan. He eivät milloinkaan voi, eivätkä halua kuulua joukkoon, joka tahtoo lähteä pois rintamalta. Jos Saksa hylkää teidät ja koko Suomen vapauden asian, silloin se on mennyttä ikuisesti. Muistakaa, että silta Suomen ja Saksan välillä on ollut vaikeasti ja suurin ponnistuksin rakennettavissa; teidän on mahdoton päästää sitä hajalle, antaa sen katketa. Huomatkaa, että yksin teistä riippuu tällä hetkellä Suomen tulevaisuus — tuleeko se vapaaksi, itsenäiseksi valtioksi, vai annetaanko sen ainaiseksi jäädä Venäjän ikeeseen. Teidän käytöstänne pidetään täällä silmällä kaikkialla. Teitä tarkastavat ei vain joukkoonne kuuluvat upseerit, vaan Saksan sotilasjohto ja valtiomiehet. Teissä he näkevät kuvastimen Suomen kansasta. Jos te käyttäydytte kehnosti, epämiehekkäästi, jättävät he teidät. Se kansa ei kykene elämään itsenäisenä, he ajattelevat, on kehittymätön roskakansa. Me emme tahdo olla missään tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa."
Hänen tuimissa, rehellisissä silmissään kiilsi liikutus. Hän sanoi olevansa Suomelle vieras, mutta vapauden taistelemalla hankkiminen poljetulle kansalle oli korkeimpia maallisia päämääriä, aate, jonka puolesta kannatti vaikkapa kuoliakin.
"Nyt riippuu kansanne koko tulevaisuus teistä. Pojat, minä sanon teille puolueettomana henkilönä: Teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin taistella, vieläpä taistella niin tuimasti, että se huomataan ja tunnustetaan, ja jos te sen päätätte tehdä, voitte olla vakuutettuja, että minä puolestani panen kaikki alttiiksi isänmaanne vapausliikkeen hyväksi ja samalla lupaan koettaa saada aikaan kaikkia mahdollisia parannuksia asemaanne!"
Se puhe oli todella jotain muuta kuin mitä poikamme tähän asti olivat tottuneet kuulemaan. Ei kukaan ollut heille puhunut rohkaisten toverin tavoin.
Vain kuria, yksinomaan kuria oli tiukattu aamusta iltaan tälle vapaajoukolle. Hyvää kuria ja järjestystä vastaan tietenkään ei kenelläkään ajattelevalla ihmisellä ole mitään sanomista. Mutta suomalaisen vapaajoukon kasvatuksessa olisi tarvittu jotain muutakin — isänmaallisen hengen ja mielialan vireillä pitoa, henkistä kasvatusta, ja se puoli oli laiminlyöty. Saksalaiset upseerit epäilemättä tajusivat puheena olevan puolen sotilaskasvatuksessa. Onhan heillä jo miltei sodan alusta alkaen ollut käynnissä laaja isänmaallinen opetustoiminta. He pitivät kyllä esitelmiä meikäläisille ryhmän ja joukkueen johtajille. Miten paljon jaloja neuvoja ja kokemuksia he antoivatkaan noissa selväpiirteisissä esityksissään! Mutta miehistöä varten ei mitään sellaisia tilaisuuksia valmistettu. Nuo siemenet lankesivat, muutamia ilahuttavia poikkeuksia lukuunottamatta, maaperään, joka silloin vielä oli liian kehittymätön niitä omaksumaan ja tekemään muillekin hedelmää kantaviksi. Kaiken lisäksi oli olemassa liian suuri juopa miehistön ja päällystön välillä pataljoonassamme. Aluksi nämä eivät ymmärtäneet toisiaan nimeksikään ja kauan kului ennenkuin he vihdoin oppivat yhteisten vaarojen, vaivojen ja kärsimysten aikoina, monta syvää syytöstä ja katkeraa soimausta sekä tehtyään että kärsittyään, käsittämään olevansa samaa kansaa, jonka esi-isät yli 700 vuotta ovat eläneet rinnakkain samojen kohtalojen alaisina, kansaa, jonka kummallakin kieliryhmällä on sama kohtalo, sama tulevaisuus — yhtä Suomen kansaa. Olen vakuutettu että valistunein, järkevin osa sen on ymmärtänyt. Seuraavat ajat ja tapahtumat ovat mielestäni sitä todistaneet. Tämän joukon kokemukset ovat olleet siksi kovat, että ne ovat olleet enemmän kuin ennen kokonainen ihmiselämä omiaan avartamaan käsitteitä, sovittamaan vastakohtia ja laajentamaan näköpiiriä. Ehkä on joukossa niitäkin, jotka eivät ole tässä suhteessa mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, kuten historia lausuu Stuart-suvun jäsenistä vanhassa Englannissa.
Leirillä olo-aika oli yleensä hengetön, raskas aika. Vain pienessä tuttujen piirissä oli harvoilla suomalaisilla ylioppilailla mahdollisuus edes henkevämpään keskusteluun. Saatetaan syyttää näitä siitä, etteivät he yrittäneet saada leirielämää henkevämmäksi, panna toimeen yhteisiä isänmaallisia iltoja, esitelmätilaisuuksia y.m. On luonnollista, että he sen olisivat tehneet, jos sellainen olisi ollut mahdollista. Mutta tavallisina sotilaina heillä ei ollut mitään sanomista, ei lupaa eikä tilaisuutta esiintyä. Sotalaitoksessahan yleensä kaiken tulee alkaa ylhäältäpäin, eikä meidän joukossamme sotilaan suvaittu esiintyä esitelmänpitäjänä, ennenkuin vasta Libaussa olot tässä suhteessa muuttuivat. Näin ollen jokainen hiljaa kokosi katkeruuden sydämeensä arvellen, että tottapahan olot kerran Suomessa muuttuvat.
Majuri Baier, jolle suomalainen pataljoona oli lempilapsi, hänen tulevaisuutensa, kunniansa ja ylpeytensä, ryhtyi tarmokkaasti vastustamaan pataljoonan keskuudessa syntyneitä hajoittavia virtauksia. Aluksi hän antoi miehistölle pitkän julistuksen, joka innokkaasti luettuna ja pohdittuna kiersi kämpästä toiseen. Koko julistuksen sävy kuitenkin todisti, ettei kunnon majurimme ollenkaan tajunnut tilannetta eikä ymmärtänyt suomalaista luonnetta.
Mitä oli majuri Baierilla sanottavana tyytymättömille suomalaisilleen? Hänen julistustaan odotettiin jännittyneinä. Toivottiin saatavan jotain selvityksiä tulevaisuudestamme, asiamme mahdollisuuksista, valaistusta meitä ympäröivään pimeyteen.
Majuri Baier muistutti miehille, mitä kaikkea hyvää Saksan hallitus ja ennen kaikkea hän itse oli meille tehnyt. Saksa oli antanut meille ruuan, aseet, vaatteet, oli kustantanut matkamme Suomesta asti, oli antanut meille ilmaiseksi kunnollisen sotilasopetuksen, ja nyt pataljoonassa vielä mukistaan eikä ymmärretä olla kaikesta tästä kiitollisia. Julistuksen loppuosassa hän kyllä lausui suoria, miehekkäitä sanoja velvollisuuksistamme omaa isänmaatamme kohtaan.
Julistus ei paljonkaan miesten mieliin tehonnut, mutta kuohunta pataljoonassa alkoi vähitellen tyyntyä itsestään, kun vastakkaiset mielipiteet aikansa olivat taistelleet. Ajatteleva aines huomasi, että jos Suomen asiaa todella tahdottiin ajaa, oli taistelua jatkettava, oli tyydyttävä, luotettava Saksan voimiin, kykyyn ja haluun toteuttaa Suomen itsenäisyyspyrkimykset.
Jonkun päivän kuluttua majuri kutsui muutamia miehiä kustakin komppaniasta puheilleen selvittäen heille tilannetta ja tehtäviämme omaltamme ja Saksan kannalta katsoen.
Pataljoonan esikuntakämpän edustalla olevalle kentälle muodostettiin tuo sotalaitoksessa tuttu nelikulmio, jonka yksi sivu jää avoimeksi. Majuri astui piirin keskelle ja puhui — aluksi pisteliäästi, mutta sitten vakavasti taistelumme välttämättömyydestä.
"Minulle on kerrottu", hän lausui, "että pataljoonassa vallitsee tyytymättömyys, että pataljoona ei halua taistella. Minulle on kerrottu, että te haluaisitte lähteä johonkin rintaman taakse. Mitä te siellä tekisitte, en tiedä! Sitten hän ilmoitti, ettei hän, eivätkä muutkaan saksalaiset upseerit voi kuulua joukkoon, joka ei taistele rintamalla. Jo yksistään sillä tosiseikalla, että pataljoona taistelee saksalaisten rinnalla yhteistä vihollista vastaan, on suuri merkitys. Tulevissa rauhanneuvotteluissa voidaan silloin vedota tähän tosiasiaan ja Saksassa se herättää myötätuntoa kaikissa piireissä Suomen toiveita ja pyrkimyksiä kohtaan.
"Älkää luulko", hän jatkoi, "että isänmaanne vapaudelle on välttämätöntä että taistelut käydään itse Suomen maassa. Isänmaallenne päinvastoin on parempi, että se säästyy sodan kauhuilta. Ei Irlannin kohtaloa ratkaista Irlannissa, eikä Suomenkaan kohtaloa Suomessa käydyillä taisteluilla, vaan Europan suurilla sotatantereilla yhteensä. Kun siellä voitto saavutetaan, silloin vasta on teidänkin isänmaanne vapaus turvattu. Minulle on kerrottu, että te tahdotte lähteä Suomeen taistelemaan, mutta me tiedämme, että Suomessa tätä nykyä on noin 100000 venäläistä sotilasta. Mitä tämä pieni joukko voisi sellaiselle ylivoimalle? Se tuhottaisiin heti, saamatta aikaan mitään hyötyä isänmaalleen. Kaiken lisäksi Ruotsi ei laske meitä maansa lävitse, Suomenlahti taas on täynnä miinoja. On olemassa vain yksi tie Suomeen, se on taistellen avattava. Tuolla on se tie, (hän näytti kädellään itää kohti) tuolla on tie!
"Katsokaa, tässä me seisomme jo sillä tiellä (hän näytti tannerta edessämme). Tämä maankamara, millä me seisomme, on ennen kuulunut Venäjään, ollut vihollistemme aluetta. Saksalaiset sotilaat ovat sen valloittaneet."
Tähän tapaan majuri puhui. Hänen kylläkin terävä älynsä ei nähnyt että Suomen kansan itse täytyi taistella, omalla verellään saavuttaa vapautensa, ja kukapa varsinkaan saksalainen osasi aavistaa meidän kansallista sotaamme tuona aikana, jolloin tsaarivallan sotajoukko vielä mahtavana voimana suojeli pyhää Venäjää vihollisen iskuja vastaan.
Puheensa lopussa majuri lupasi vielä tuoda n.s. suomalaisen komitean jäseniä Berlinistä ja Tukholmasta rintamalle asioista kanssamme keskustelemaan. Heille oli silloin jokaisella tilaisuus ilmituoda luottavasti toiveensa ja valituksensa.
Kuohunta pataljoonassa lakkasi, mutta suuri joukko kieltäytyneitä lähetettiin rintaman taakse Zerksten-nimiseen hoviin, missä heistä muodostettiin erikoinen n.s. rangaistusjoukkue, jota ankaralla säälimättömällä kurilla oli totutettava ja kouluutettava kunnollisiksi sotilaiksi uudelleen.
Epäilemättä ei tuon joukon henkinen kehitystaso ollut korkea. Sen jäsenet, joukossa aniharva koulusivistystä saanut henkilö, olivat lamautuneet, väsyneet, mikä seikka onkin omiaan osottamaan, miten henkisesti kehittyneempi aines ruumiiltaan heikompanakin on kykenevä kestämään enemmän yhdistyneitä henkisiä ja ruumiillisia rasituksia. Mieluummin olisi tämän joukon halunnut selittää syyntakeettomaksi, sillä sen jäsenten hermosto oli kokonaan epäkunnossa ja useissa ruumiin heikkous ja rasitukset olivat lamauttaneet harrastuksen.
Miehet äkseerailivat Zerkstenin kentillä, murisivat ja tekivät temppujaan. Mutta harvasta tuli enää sotilas. Saksalaiset taas oppivat näissä miehissä huomaamaan erään uuden piirteen suomalaisessa luonteessa — sen valtavan, järkkymättömän jäykkyyden, ja tuo taipumattomuus hämmästytti heitä. Tuskin saattaakaan tavata missään kansassa niin jyrkkää taipumattomuutta kuin esim. hämäläisessä ja yleensäkin suomalaisessa, milloin nämä saavat päähänsä vastustaa jotakin asiaa.
Osa näitä suomalaisen pataljoonan surun lapsia lähetettiin sittemmin Bahrenfeldin vankileirille, mistä heidät kuukausien kuluttua kuitenkin laskettiin siviilitoimiin ympäri Saksaa, monen miehen elämän oli tämä kova koettelemus murskannut.
Marraskuun 3 p:nä sitten suomalaisen komitean jäsenet saapuivat rintamalle. Siltäkin taholta oli tajuttu pataljoonan tarve päästä henkiseen yhteyteen kotimaan kanssa ja saada virkistystä yksitoikkoisessa asemasodassa.
Jälleen kokoontuivat komppaniain edustajat pataljoonan esikuntamajan edustalle. On kirkas, aurinkoinen päivä. Saattaa aivan kuin ilmassa tuntea sen jännityksen, millä tulijoita odotetaan, ja tuolla dyynien rinteellä kiemurtelevalla ajotiellä vierivät jo vaunut.
Siviilimiehiä rintamalla! Harvinainen näky, mikä ehdottomasti samalla on todistus Saksan sotilasjohdon harrastuksesta pataljoonaamme kohtaan. Vaunuista astuu 4 miestä kentälle, vapaaherra Bonsdorff, johtaja Sario, maisterit Donner ja Fabricius. Majuri on loistavalla tuulella. Hän esittää tulijat jääkäreille lausuen: — Minä olen aina pitänyt teille antamani lupaukset — niinpä nytkin. Minä lupasin hankkia suomalaiselle komitealle luvan saapua rintamalle teidän luoksenne. Tässä he ovat. Minä olen täyttänyt tämänkin lupaukseni. Ja nyt minä jätän teidät aivan omiin oloihinne. Voitte puhua rauhassa kaikki asiat selviksi.
Majuri katseli meihin ällistyksissämme tuijottavaan sotilasjoukkoon hymyillen pilkallisesti, mutta kuitenkin samalla hyväntahtoisesti. Sitten hän tehden todellisen maailmanmiehen kumarruksen viittasi herroille sivilisteille:
— Alkakaa hyvät herrat, minä menen, jätän teidät suomalaiset aivan yksiksenne!
Suomalaisen komitean tehtävä oli sangen vaikea. Mitä heidän oli sanottava tuolle tuimalle, kovia kokeneelle, nyt kuohumistilassa olevalle joukolle? Ei ollut hyvä siviilimiehen, joka ei ollut rintamalla heidän rinnallaan taistellut, raatanut tai seisonut vahdissa öitä ja päiviä tuulessa ja sateissa, kestänyt sodan kuormaa ja hellettä, lähestyä noita jyrkiksi kasvaneita luonteita ja — kehoittaa heitä kestämään, kärsimään yhä edelleen, jatkamaan taistelua. Se tehtävä totta tosiaan ei ollut helppo. Varmaankin tämä esiintyminen oli harvinaisimpia noiden esiintymiseen tottuneiden miesten elämässä. Varmaankin he olivat viettäneet unettomia öitä miettiessään, mitä heidän sopi ja täytyi puhua jääkäreille.
Vapaaherra von Bonsdorff alotti puheiden sarjan:
— Hyvät pojat! Hänen jyrisevä miehen äänensä värisee liikutuksesta. Hän kertoo, mitä uutisia komitean miehet ovat saaneet kuulla pataljoonasta ja mitkä syyt ovat pakottaneet heidät lähtemään harvinaiselle matkalleen, jättäen sitten puheenvuoron johtaja Sariolle.
Sarion puhe on suorasukainen selostus samasta, Suomen suhteesta jääkäripataljoonaan. Hän selvittää loogillisesti ja kansantajuisesti, että nykyhetkellä taistelun lopettaminen merkitsisi kaikkien niiden siteiden katkeamista, mitkä monen vaivan ja työn kautta on saatu solmituksi Suomen ja keskusvaltojen välillä.
Lopuksi puhuu maisteri Donner tilanteesta Suomessa ja siellä vallitsevasta mielialasta pataljoonaamme kohtaan.
Hiiskumatta joukko kuuntelee synkkänä, sanattomana, punniten joka lausetta, harkiten jokaista ajatusta. Tuntuu kuin ilma tuon joukon yllä värisisi jännityksestä.
Epäilemättä on tunnustettava, että puhujat selvillä, eittämättömillä todistuksillaan ja järkisyillä olivat vaikuttaneet kuulijoihin. Sanoissa ilmenevä osanotto ja luottamus, jopa tunnustus joukon tähänastiselle toiminnalle — joskin sen nykyiset puuhat ansaitsivat ankaraakin arvostelua — oli koskenut läsnäolijain mieleen joko sitten heidän itsensä sitä tahtoen tai tahtomatta.
Kuitenkin keskustelu tuli sangen kiivaaksi. Komiteakin sai kuulla monta syytöstä. Valitettiin päällystöä vastaan, ruuan huonoutta, pataljoonan perustamistoimet saivat ankaran arvostelun osakseen. Kymmenen kysyi, yksi sai vastata, minkä ehti. Ja tämän kaiken kestäessä jylhät granaatinräjähdykset tärisyttivät tannerta aivan dyynien takana herättäen joskus huolestuneita ilmeitä sekä puhujissa että kuulijoissa. Myöhemmin kerrottiin, että luutnantti Hase tahallaan oli vienyt n.s. syöksyjoukon harjoituksiin aivan keskustelupaikan lähelle ja antanut miestensä heittää kymmeniä käsigranaatteja vain pelotellakseen siviilimiehiä.
Komitean jäsenten käynti oli huippukohta tässä vastakkaisten aatevirtausten kuluttavassa, hermoja jännityksessä pitäneessä taistelussa. Tämän tapahtuman jälkeen alkoi tilanne jälleen selvitä ja kirkastua.
Mutta raskain mielin kävivät monet vakavat Suomen miehet jälleen paikalleen rintamalle. Loppujen lopuksi oli selvinnyt sekin seikka, että toiminnan siirtäminen Suomeen oli lykkäytynyt kaukaiseen tulevaisuuteen — jos se ollenkaan oli mahdollinen. Vasta rauha saattoi tuoda varmuuden isänmaamme asiassa. Miehet kävivät kuitenkin paikoilleen. He olivat tehneet päätöksen, jolle tuskin kukaan muu kuin mukana ollut osaa antaa oikean arvon, — päätöksen kaikesta epämääräisyydestä huolimatta kestää, kärsiä ja taistella edelleen. Siinä päätöksessä oli yksi ainoa toivon kipinä, sama mikä kuvastuu Aarne Sihvon runossa:
— — "lass doch die Reste irgend wann in Finnland stehn!"
— Vaikka minä ja monet muut jo olemme unohtuneita, kunpa edes pieni jäännös joukostamme kerran seisoisi Suomen maakamaralla.
Mutta pataljoona oli pelastettu hajoamasta. Se taisteli yhä. Se oli yhä matkalla viemässä vapauden viestiä sorretulle synnyinmaalleen.
V
KUURINLAHDEN RANNALLA
UUSIA SOTATAPAHTUMIA.
Edellä kuvattujen ristiriitojen vähitellen tasaantuessa taistelutoiminta alueellamme alkoi jälleen vilkastua. Marraskuun alulla näkyi selvästi vihollisen puolella levottomia eleitä, joitten johdosta saattoi aavistaa erikoisia tapahtumia. Vihollinen kohdistaa uusia tykkipattereja vastaamme ja ahkerasti ampuen ottavat ne tarkan tähtäimen. Samoin jyrisi saksalainenkin tykistö entistä vihaisemmin.
Tuon murrosajan kuluessa ei prikaatin tiedonannoissa oltu kertaakaan mainittu Jääkäripataljoonaa n:o 27. Se oli kuin unhottunut toimettomuuteen. Olipa kuuleman mukaan joku itsekylläinen saksalainen upseeri erääseen tiedonantoon kirjoittanut pataljoonamme nimen ja vetänyt kysymysmerkin sen perään.
Tämä oli kuitenkin jo liikaa upseereistamme. Jotain erikoista oli tehtävä. Oli jälleen annettava elonmerkkejä ja pelastettava maineemme.
Samaan aikaan saapui pataljoonalle käsky panna toimeen voimaperäinen patrulliyritys, ottaa selkoa venäläisten asemista ja jos mahdollista todeta, mitä joukkoja oli vastassamme.
Epäilyttäviä merkkejä venäläisten hyökkäysaikeista oli kyllin olemassa. Tähystäjä tiesi joka aamu kertoa uusista vihollisen yön aikaan suorittamista töistä — hautaverkon kaivamisesta, joka monihaaraisena salaa eteni yhä lähemmäksi asemiamme.
Tätä havaintoa juuri saattoi pitää vahvimpana merkkinä vihollisen hyökkäysaikeista.
Suuri patrulliretki tuli kolmannen komppanian tehtäväksi ja luutnantti
Hallström sai tehtäväkseen järjestää yrityksen.
Komppaniasta tiedusteltiin 15 vapaaehtoista. Yli 50 miestä ilmoittautui heti tähän vaaralliseen yritykseen.
Majuri oli jälleen hämmästynyt: — Ihmeellistä, hän arveli, äsken halusivat miehet pois rintamalta ja nyt ilmoittautuu vaikeaan, vaaralliseen yritykseen ensi kyselyllä puoli komppaniaa. Kummallista väkeä nuo suomalaiset. Kukapa heitä ymmärtää?
Tällaisen suuren patrullin toiminta järjestetään aivan yksityiskohtia myöten. Vapaaehtoisista valitaan toistakymmentä parasta miestä, joiden kolmena joukkona tulee edetä hiljaa vihollisen varustuksia kohti. Sivustajoukkojen miehillä on kainaloissaan säkit täynnä käsigranaatteja. Päästyään vihollishaudan lähelle nämä miehet merkin saatuaan alkavat syytää sinne käsigranaattejaan surmatakseen tai lamauttaakseen haudan miehistön ja estääkseen apujoukkojen tulon.
Tärkein tehtävä on keskimäisellä joukolla. Sen miehillä on mukanaan okalankasakset ja kirves. Heidän on raivattava esteitten läpi tie vihollisen taisteluhautaan, minkä jälkeen joukko ryntää hautaan ottaen varusväen vangiksi. Tähän tehtävään määrättiin joukkueenjohtaja Gadolin ja ryhmänjohtaja Hägglund. Heti työnsä tehtyään on patrullin palattava takaisin. Tykistölle on annettu määräys erikoisen merkin saatuaan ampua sulkutulta vihollisen pääasemille.
Koko komppania on taisteluvalmiina. Pari ryhmää toisesta komppaniasta on tuotu reserviksi. Puhelimet siirretään pommisuojiin.
Kello 9 illalla patrulli lähtee hiljaa, varovaisesti ryömimään vihollista kohti. Kenttä on pimeä, ilma kylmä, pilvinen. Pian ovat miehet kadonneet hämärään kanervikkoon.
Kuluu tunti jännittävässä odotuksessa. Mielessä liikkuu levottomia kysymyksiä: — Missä he viipyvät? Mitä tulee tapahtumaan? Venäläisten puolelta ei kuuluu hiiskahdustakaan.
Sitten äkkiä välähtää. Käsigranaatti räjähtää venäläisten etuvarustuksella. Taas välähtää — — — koko vihollishauta näyttää olevan tulessa. Taivas punertaa, räjähdykset kaikuvat yössä kumeasti. Näky on huumaava. Katselijat tuskin pysyvät alallaan. On kuin villi viini kuohuisi suonissa ja siellä takana olevat ajattelevat ylpeinä: — Nuo ovat meidän poikiamme, nuo tuolla kaukana!
Mutta pian on nopea venäläinen tykistö toimessa. Ilman mitään suunnittelua se syytää granaatteja asemillemme niin että korvat ovat mennä lukkoon.
Miksi ei saksalainen tykistö toimi? Tempaan puhelimen käteeni. Luutnantti H:n ääni siellä pauhaa kuin ukkonen vihasta vapisten. Jokin komppanian vääpeli on housutilauksineen vallannut linjan ja vasta pitkän ärjymisen jälkeen saadaan sana tykistölle. Vihdoin sen voimakkaat laukaukset kumahtavat yössä ja koko komppania huokaisee helpotuksesta. Puhelin surisee. Sieltä ilmoitetaan, että patrulli on palannut ja tuonut vangin mukanaan. Vain jääkäri Järvinen on haavoittunut. Tykkitulikin taukoaa ja synkkä, uhkaava hiljaisuus ja odotus vallitsee rintamalla.
Patrulli oli huomaamatta päässyt aivan vihollishaudan läheisyyteen. Sen vartiat olivat huolimattomina keskustelleet ja lörpötelleet kaiken maailman asioita ja tulleet täydelleen yllätetyiksi. Gadolin ja Hägglund hyppäsivät esteitten yli suoraan vihollishautaan ampuen pistooleilla kaikki vastaantulijat ja tuoden käskyn mukaan yhden vankina mukanaan. Vanki läähätti matkalla juostessaan ja yritti jäädä hetkeksi huohottamaan, mutta pojat ärjäsivät: — mars, mars! ja silloin oli taas lähdettävä. Heiluttelipa eräs pohjalainen uhkaavasti kirvestään vangin nenän edessä karjaisten:
— Etpä olekaan enää Suomen likkoja raiskaamassa!
Patrulli kokoontui komppanian johtajan kämppään, viettäen pienet juhlat yrityksen onnistumisen johdosta. Vanki sai tupakkaa ja rauhoittui vähitellen sekä ihmetteli omituisia tapoja saksalaisten rintamalla, siellä kun upseerit ja sotilaat istuivat yhdessä tupakoiden ja keskustellen kuin toverit ikään.
Pataljoonan maine oli jälleen pelastettu. Eniten kunnostautuneet saivat sittemmin teostaan rautaristin.
Seuraava aika oli rauhaton. Venäläiset näyttivät selvästi olevan sangen hermostuneita. Yön pimeässä he usein umpimähkään heittelivät käsigranaatteja ja kiväärien luodit pihisivät yhtämittaa — puiden oksissa. Tykistö jylisi usein myöhäiseen iltaan, pimeän tuloon asti. Työ oli ankaraa, varsinkin vahtivuorot olivat kuolettavia, miesten vähyyden vuoksi, kieltäytyneet, sairaat ja haavoittuneet kun poistuivat riveistä, jotavastoin lisäväkeä meille tuli ani harvoin. Aika oli sanomattoman raskas, mutta se täytyi kestää — muuta neuvoa ei ollut.
Valonpuute teki illat synkiksi, pitkiksi. Takkatulen äärellä kämpissä miehet istuskelivat yökaudet. Joka 2 tunnin kuluttua tuli ryhmänjohtaja huutamaan vahdinmuuttoa ja lähdettävä oli, tuuli tai satoi.
Oikealla, toisen komppanian alueella, kiivastuivat patrullikahakat. Joutuipa eräällä retkellä jääkäri Oden haavoittuneena vihollisen vangiksi.
Eräänä aamuna ryssät anivarhain koko pattereillaan pommittivat konekivääriasemaamme. Siellä hirsien pirstaleet lentelevät ilmassa ja paksu kitkerä savu peittää haudan. Savun seasta näkyy pikku saniteettisotilaamme kantavan haavoittunutta. Mieheltä on rinta repeytynyt, hän vaikeroi hetken ja kuolee. Näky on kaamea.
Kaatuneen veli saapuu paikalle. Hän suorastaan lysähtää kokoon vanhemman veljensä kohtalon nähdessään. Niin suurta tuskaa kuvastavat hänen kasvonsa, että rintaa vihloo sitä katsellessa. Vielä tunnin kuluttua ohi kulkiessani näen hänen yksinään nyyhkivän kumartuneena veljensä ruumiin yli. Vastustamattomalla voimalla herää ajatus: eikö tämä murhaaminen ole mielettömyyttä? Mitkä syyt pakottavat ihmisiä noin raatelemaan toisiaan? Eikö ole mitään voimaa, mikä tekisi mahdottomaksi nämä kolkot näyt, lopettaisi sodan mittaamattomat tuskat?
Saniteettisotilaamme tulee luokseni. Hän on nuori, sielukas, aaterikas poika. — Tämä oli raskain päivä elämässäni! hän sanoi. Ei tee mieli olla saniteettisotilaana. Helpompi olisi itse taistella!
VENÄLÄISTEN HYÖKKÄYS.
Rauhattomuus ja vihollisen hyökkäyksen enteet yhä lisääntyivät. Marraskuun 23 päivää vasten yöllä ryssät lähettivät voimakkaan patrullin komppaniamme aluetta tarkastamaan. Patrulli heitteli käsigranaatteja okalanka-aitauksemme yli kolmannen joukkueen kuulovartion ympärille. Mutta joukkue oli pian hälyytetty ja kiivas kiväärituli ajoi ryssät takaisin.
Seuraava iltapäivä oli aivan rauhallinen, jännittävä tyyneys ennen myrskyä. Hiljaisuutta jatkui yöllä, ei laukaustakaan kajahtanut puoliyöhön asti. Mutta täsmälleen kello 1.40 jymähtää vihollispatterin laukaus. Kämpät tärähtivät, miehet kapusivat vuoteiltaan unisina, pää pyörällä.
— Mikä meteli siellä nyt on noussut? huutaa luutnantti.
— Tykkitulta, herra luutnantti.
— Menkää katsomaan, mitä siellä on tekeillä!
Lähetti kurkistaa nurkan takaa. Venäläisten asemain takana oleva metsä välkkyy ja leimuaa, mutta meidän omat varustuksemme savuavat ja pöllyävät, sirpaleet rapisevat nummella, puita pirstoutuu. Lähetti juoksee takaisin ilmoittaen:
— Herra luutnantti. Venäläiset ampuvat rumputulta asemillemme!
— De va fan!
On toimittava nopeasti. Aseet ja puhelin temmataan mukaan ja sitten juoksujalkaa yksitellen pommisuojaan pitkin yhdyshautaa. Tuskin puhelin on saatu paikoilleen, kun se alkaa surista: — tyyt-tytytyyt!
— Halloo, täällä ensi joukkue.
— Halloo, komppanianpäällikön käsky: "joukkueet ovat taisteluvalmiit, ryssät nähtävästi hyökkäävät. Kuuluuko mitään erikoista?"
— Ei mitään erikoista!
— Hyvästi.
Puhelinlinjoilla käy vilkas käskyjen vaihto. Selviää että venäläiset pommittavat erikoisesti oikealla olevaa Laus'in kylää ja kukkulaa, joka on saksalaisten linjojen edessä hieman asemistamme oikealla. Silminnähtävästi heidän päähyökkäyksensä kohdistuu sinne. Kello 3:een tykit jymisevät. Sitten on taas haudan hiljaisuus. Vahdit tähystävät pimeyteen, mutta mitään ei kuulu, ei hiiskahdustakaan. Kello 5,30 alkaa tykistö uudelleen ampua — harvaa n.s. vaikutustulta.
Aamun hämärtäessä näkyy selvästi liikettä vihollisen asemilla. Nyt ne tulevat. Oikealta konekiväärit rätisevät, raketit valaisevat alueen laajalti. Kuuluu hyökkäävien venäläisten komppaniain hurraa-huuto. Mutta samalla saksalainen tykistö myrskyn voimalla alkaa tuhoavan sulkutulensa valaen rautaa ja kuolemaa Lausln kukkulalle ja yli venäläisten linjojen. Sitä tulta on mahdoton kestää. Laumamaisessa epäjärjestyksessä viholliset peräytyvät kukkulalta saaden vielä paetessaan osakseen suomalaisten hyvin tähdättyä sivustatulta.
Samaan aikaan venäläiset nousevat haudoistaan, meren rannalla kolmannen komppanian alueella. Täällä yritys on vain valehyökkäys ja loppuu lyhyeen. Jotkut kymmenet venäläiset etenevät aina okalanka-aitojemme eteen. Täälläkin konekiväärit alkavat ilkeän rätinänsä ja nyt kohdistuu tykkituli suoraan edessämme oleville vihollisasemille. Venäläiset peräytyvät. Saattaa selvästi nähdä, miten yksi ja toinen levittää kätensä kaatuen nummelle kuulan lävistämänä. Kello 8 aamulla hyökkäys on torjuttu, mutta yhä vielä käy tuima vihainen jyske pitkin päivää. Vihollinen on uhrannut väkensä turhaan.
Suomalaisten mielialaan tapahtumilla oli virkistävä vaikutus. Olihan vihollinen heitetty takaisin ja osoitettu saksalaisille että suomalaisiin saattoi luottaa. Koko taistelu vaati uhreina vain muutaman lievästi haavoittuneen. Yön tullen venäläiset patrullit korjasivat omiensa ruumiit kentältä. Vain yhden kaatuneen toi meikäläinen patrulli mukanaan haudattavaksi rintaman taa. Venäläisten koko yritys oli silminnähtävästi vain laimeasti suoritettu valehyökkäys. Tahdottiin uhata pohjoisrintamaa, jolta paljon väkeä oli viety etelän suurille taistelukentille.
Kaatunutta tarkastellessa todettiin hänen olevan Jakob Saharoff Kononjenko, sotilas 53:nnessa siperialaisessa tarkka-ampujapataljoonassa, siviilitoimeltaan räätäli. Kummallinen ihmiskohtalo hänelläkin. Kaukaisesta Poltavan kuvernementista hänet on temmattu rauhallisesta työstään perheensä keskuudesta kylmille, kaukaisille Kuurinmaan sotatantereille. Hyökkäyskäsky saapuu. Hän tietää astuvansa varmaa kuolemaa kohti, mutta hän täyttää velvollisuutensa ja kaatuu pyhän Venäjän puolesta viholliskuulan lävistämänä.
Oliko hänellä halua taisteluihin? Tuskin. Vaimoltaan saamansa kirjeet todistavat mitä läheisintä suhdetta isän ja perheen välillä. Vaimo lähettää hänelle parhaat terveisensä ja lupaa joka päivä rukoilla Jumalaa suojaamaan hänen miestään ja tuomaan hänet terveenä takaisin rakkaittensa luo. Hän ei palannut koskaan.
Jakob Kononjenkon sydämen lävistettyään sama luoti haavoitti vielä monta rintaa ja tuotti sanomattoman surun köyhän räätälin perheeseen kaukaisessa Poltavan kuvernementissa.
Marraskuun 5 päivänä saapui sähkösanoma Argesul'in suuresta voitosta Romanian rintamalla. Sen johdosta koko 8:s armeija laajalla rintamaosallaan täsmälleen kello 7 illalla kajahutti ylpeän hurraahuudon. 3 tykinlaukausta oli merkkinä. Oli valtavaa kuulla hurraa-huudon alkaen meren rannalta vyöryvän pitkin rintamaa kaukaisuuteen.
Ryssät alottivat kiivaan kivääritulen hyökkäystä peläten.
Seuraavan päivän iltana lähetti tuo sanan: -Bukarestin linnoitus on antautunut. Jälleen kajahtavat tuvissa hurraa-huudot. Vanha Aahkonen kiskoo kiivaita savuja piipunnysästään ja puhkeaa puhumaan:
— Kukas se käski niiden mennä syyhymättä saunaan, niidenkin romanialaisten! Silminnähtävästi oli viime venäläisten hyökkäyksen tarkoituksena ollut vain häiritä saksalaisten rintamaa pohjoisessa pakottaakseen heitä siirtämään sinne voimia ja siten helpottaakseen kiristystä Romaniassa. Samaan aikaan kun meillä taisteltiin, olivat venäläiset hyökänneet Karpateilla, Smorgonin ja Olain luona.
* * * * *
8/11. Venäläiset ampuivat 40 jyleää 12,5 cm:a granaattia asemillemme
Päivällissopassa oli — kirppu!
Kämppiin on saatu hiukan valoa. Luutnantti Hallström jakoi Ruotsista lahjaksi saamansa kynttilät joukkueensa tupiin.
Sanomalehdet kertovat muhkeita uutisia Suomen rajoilta — Kilpisjärven ja Arkangelin suunnattomien sotavarastojen räjäyttämisestä!
Poikien rinnoissa kasvaa koti-ikävä. Kunpahan vielä kerran saisi nähdä Karjalan salot syysauringon valossa, huokaa moni itä-Suomen poika kotiseutuaan muistellen.
VI
JOULU LIBAUSSA JA TALVITAISTELUT AA-JOELLA
Marraskuun 10 päivän seuduissa levisi äkkiä huhu pataljoonan siirtymisestä Libaun kaupunkiin Itämeren rannalle lepäämään. Huhu herätti iloista mieltä miehistössä. Toivo päästä edes hetkeksi taas ihmisten ilmoille, vieläpä vilkasliikkeiseen kaupunkiin, virkisti koko pataljoonan.
15 p:nä suomalainen jääkäripataljoona saapui Libaun asemalle, missä kaupungin garnisoonirykmentin soittokunta oli vastassa. Tuo työn kuluttamiin vaatteihin puettu joukko teki vastikään rintamalta tulleena todella mahtavan ja jykevän vaikutuksen marssiessaan Libaun pääkatuja suuriin punatiilistä rakennettuihin n.s. Baierin kasarmeihin.
Ensi uutisekseen se sai kuulla, että Saksan keisari oli vihollisvalloille tehnyt rauhan tarjouksen. Elettiin jännittyneen odotuksen aikoja. Ehkäpä vihdoinkin oli sota loppuva, päättyvä tuo sairaaloinen, mieletön murhaaminen, jossa maailman jaloimmat kansat vuodattivat nuorisonsa raikkaan veren kuiviin, siten mielettömässä vihassaan turmellen oman tulevaisuutensa. Miten jalona näkyikään tuona hetkenä mielessämme Saksan kansa torjuessaan voitokkaana rajoiltaan luvultaan moninkertaista vihollista, tarjotessaan rauhaa, mutta aina valmiina jatkamaankin taistelua, jos vihollinen pysyi leppymättömänä. Oli rauhantoiveitten joulu v. 1916.
Libau on sievä rantakaupunki, mutkikkaine katuineen, rantapuistoineen ja uljaine näköaloineen Itämeren vaahtoaville ulapoille. Siellä oli kirjastoja, lukusaleja, kahviloita, jotka pian olivat viheriätakkisia jääkäreitä tulvillaan. Libaun asutus on oikeaa sekamelskaa, sillä siellä on Venäjän läntisten rajamaitten kaikkia kansallisuuksia, lättiläisiä, puolalaisia, liettualaisia ja juutalaisia.
Jääkärien tavat ja varsinkin heidän täällä tuntematon sointuva äidinkielensä herättivät kaikkialla ihmettelyä, kunnes levisi tieto, että kaupunkiin tullut uusi pataljoona oli suomalainen vapaajoukko.
17 päivänä marraskuuta Kuurinmaan kenraalikuvernööri von Alten otti vastaan pataljoonan paraatin lausuen suomalaiset tervetulleiksi kaupunkiin. "Ne aatteet, joiden puolesta te taistelette ovat korkeita, jaloja", hän jatkoi. "Te olette tehneet rintamalla kunnollisesti työtä. Me saksalaiset tulemme myöskin uskollisesti taistelemaan teidän kanssanne ja suojelemaan kansaanne ja kotimaatanne. Kun suuri taistelu itärintamalla taas alkaa, on teidän oltava hyvässä kunnossa, sillä silloin kysytään kestävyyttä ja hyvää mieskuria."
Niin kului joulu levossa. Uusi vuosi murskasi rauhan toiveet. Mutta uudet vaarat ja kärsimykset kohtasivat Saksan kansan entistään yksimielisempänä. Koko kansalle oli selvinnyt, että vihollisen päämääränä oli kokonaan kukistaa Saksan kansa, nöyryyttää ja masentaa se vuosisadaksi ja niin ollen ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa taistelua. "Vain entistä lujemmilla iskuilla on meidän todistettava voittamattomuutemme. Ne olkoot ainoa vastaus vihollistemme häikäilemättömiin vaatimuksiin. Deutsches Mickel, werde hart!" kirjoittivat Saksan sanomalehdet.
Mutta uusi vuosi vei odottamatta pataljoonammekin uudelleen taisteluntelmeeseen, niin ankaraan, ettemme sellaista vielä olleet ennen kokeneetkaan.
Valkeni 5 päivä tammikuuta. Hämmästyttävä uutinen kierteli pataljoonassa: majuri Baier on siirretty toiseen joukkoon! Outoja aavistuksia, ristiriitaisia tunnelmia herätti tuo tieto. Olihan monella yhtä ja toista majuria vastaankin, mutta erota hänestä, vanhasta, uskollisesta pataljoonan komentajasta, sitä ei kukaan halunnut. Tieto oli yllätys joukolle.
Marssittiin jälleen paraatikentälle. Monessa sellaisessa tilaisuudessa olemme olleet, mutta aivan erikoinen oli tunnelma tänään. Nyt vasta nähtiin selvästi majurin hyvät puolet: hänen hehkuva intonsa ja harrastuksensa Suomen vapauden asiaa kohtaan. Meidän kanssamme ei ollut helppo kenenkään tulla toimeen. Hänellä, majurillakin oli ollut monta kovaa päivää kestettävänä juuri meidän tähtemme. Monta nuhtelevaa, mutta myöskin monta innostuttavaa, rohkaisevaa puhetta hän oli pitänyt. Nyt hän piti jäähyväispuheensa. Hän oli masentunut, ero oli hänelle katkera, kuten arvata sopi. Olihan hän kiinnittänyt rohkeimmat, suurimmat toiveensa ja suunnitelmansa juuri tähän pieneen joukkoon, jonka tehtävä ja päämäärä oli niin kaukainen, mutta mielenkiintoinen. Nyt, kun pataljoonamme oli tuotu lepäämään, järjestettäväksi uudelleen ja kouluutettavaksi päätehtäväänsä Suomen vapaustaistelua varten, nyt hänen täytyi erota. Mutta hän lupasi: "Sinä hetkenä, jolloin te lähdette kotimaahanne, olen minä jälleen teidän mukananne!"
Tuskin oli pataljoona tämän juhlallisuuden jälkeen ehtinyt hajaantua kaupunkiin, kun jo lähetit saivat käskyn kiertää kaupungin, kadut ja kahvilat. Pataljoona oli hälyytetty, sen oli neljässä tunnissa oltava valmiina lähtemään rintamalle.
Mitä oli tapahtunut? Äsken majuri vakuutti, että pataljoonaa ei viedä taisteluun että se kouluutetaan ja varustetaan vasta Suomen vapaustaistelussa käytettäväksi.
Saattoi arvata, että jotain erikoista oli tekeillä, että Kuurinmaan rintama oli vaarassa ja että sen puolustukseksi koottiin kaikki käytettävinä olevat reservit. Sotilas saattoi vain arvailla tapahtumien kulkua. Hänelle ilmoitettiin sotatilanne vasta oikean hetken tullen.
Kello 4 iltapäivällä komppaniat marssivat täydessä taistelukunnossa asemalle. Pitkät junat siellä jo odottivat vieden suomalaisen joukon kohti tuntemattomia kohtaloita.
Oli tähtiyö, kirkas, hyytävän kylmä. Miehet makasivat vieri vieressä vaunun lattialla saadakseen toisistaan lämpöä ja suojaa jäätävää viimaa vastaan. Kaikki olivat ääneti. Kuurinmaan autiot kylät ja jylhät metsät siintivät salaperäisinä, pimeinä ja uhkaavina talviyössä. Seuraavana päivänä saavuimme Tukkumin kaupunkiin. Täällä oli hämminki yleinen. Nyt saatiin tietää, että venäläiset olivat alkaneet voimakkaan yleishyökkäyksen useissa kohdin noin sadan kilometrin rintamalla ja muutamissa paikoin onnistuneet murtautumaan läpi. Näillä seuduin käytiin paraillaan ankaria taisteluita. Jääkäripataljoona oli määrätty reserviksi toistaiseksi Tukkumiin.
Yöllä kello 1 hälyytys. Taas kimpsut kokoon ja junalla Mitauta kohti. Idässä tulet välähtelevät taivaanrannalla, alkaa kuulua tykkien jyminä. Saavumme pienelle Ersel-nimiselle asemalle, mistä alkaa ankara koko päivän kestävä marssi taistelukenttää, Skangal-kylää kohti. Tykkituli on ankara, taukoamaton laajalla alueella. Vastaan tulee rekiä, ja niissä haavoittuneita, paleltuneita. Levähdyspaikoissa tapaamme ajomiehiä. Nämä tietävät kertoa, että venäläiset olivat yöllä valkeihin paitoihin pukeutuneina äkkiarvaamatta tehneet ankaran hyökkäyksen jäätyneen suon yli seudulla, missä suon sulana ollessa tuskin oli vihollista näkynytkään. Vanhat maanpuolustajat eivät osanneet vaaraa epäilläkään ja tulivat täydelleen yllätetyiksi. Varsin ankarasti kuuluvat lättiläiset joukot taistelleen ja yleensä saattoi sanoa vihollisen yleishyökkäyksen tarkoituksena olevan valloittaa Mitau ja Tukkum sekä ehken karkoittaa saksalaiset koko Kuurinmaalta.
Saavumme Sumarak-nimiseen kylään, jossa ensi kerran koko vuorokauden kuluessa yritetään aterioida. Mutta juuri kun komppania on kokoontunut ruokaa hakemaan, kaikuvat jälleen komennot, - uusi hälyytys! Venäläiset hyökkäävät Piken kylään. Metsien läpi rämpien komppaniat pyrkivät Aa-joen rannalle estämään vihollista joen yli pääsemästä. Miehet ovat aivan uupuneet, nälkäiset, välinpitämättömät. Lähetti saapuu kertoen ryssien ankaran taistelun jälkeen valloittaneen Piken kylän. Ilta pimenee. Pitkinä jonoina komppaniat käyvät leveän Aa-joen yli kiivaassa kuulasateessa, jossa muutamia lievästi haavottuu. Joessa on jään päällä vettä, saappaat kastuvat ja jäätyvät kivikoviksi. On mahdoton saada niitä pois jalasta.
Vihdoin 13 tuntia kestäneen yhtämittaisen marssin jälkeen 3:s komppania majoittuu suureen kylään jokirannalla. Kenttävahdiksi määrätty komppania saa valvoa yönsä 25 asteen pakkasessa hangella.
Olemme ainoat reservit. Venäläiset ovat edenneet useita kilometrejä, lähes joen rannalle asti, vallaten enimmät saksalaisten patterit tällä kohdalla. Koska tahansa voidaan odottaa heidän hyökkäävän Aa-joen yli. Maanpuolustajat ovat aivan kuohuksissaan. "Dicke Luft, dicke Luft!" he murisevat, täällä on kaikki päin mäntyä. Tulitte viime tingassa.
Epäilemättä oli suomalaisen jääkäripataljoonan tulolla merkityksensä. Maanpuolustajat saivat uutta luottamusta ja toivoa. Niin hyvä maine oli vielä suomalaisilla, että erään korkean upseerin kerrotaan sanoneen, että hän luottaa enemmän meidän pataljoonaamme kuin rykmenttiin vanhoja maanvartiomiehiä. Varmastikin venäläiset jo olivat nähneet apujoukkojen tulon.
Samana yönä tapahtui monta hullunkurista kohtausta suomalaisten ja saksalaisten välillä, jotka viimemainitut eivät tietäneet mitään meikäläisistä. Eräs luutnantti putosi pimeässä ojaan, jolloin pari ohikulkevaa jääkäriä tuli häntä auttamaan tielle, samalla laskien tavallisia kompasanojaan. Luutnantti kauhistuksissaan tapaili revolveriaan kysyen: "Ketä te olette?" — "Suomalaisia", selittivät pojat ja kesti kauan ennenkuin luutnantille selvisi, että hän oli uskollisten liittolaisten keskellä.
Eräs aliupseeri taas saapui majoituspaikkaamme aamun sarastaessa yksinään kyselemään joitakin konekiväärejä. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin, kun meikäläiset tylysti vastasivat: "verstehe nicht" (en ymmärrä). Viimein eräs saksantaitoinen selvitti jutun.
Saksalaisten asema Aa-joella oli vaikea. Heitettyinä asemistaan he saivat yötä päivää maata hangella ojissa vihollisen granaatti- ja shrapnellitulen alaisina, melkein suojattomina, kestäen talvipakkasta ja mitä ankarimpia rasituksia.
Venäläiset olivat viivytelleet hyökkäyksessään ja se seikka pelasti aseman. Sen sijaan että olisivat täydellä tarmolla jatkaneet ja laajentaneet menestystään he toimivat päättämättömästi. Seuraavana aamuna jo saapui saksalaista tykistöä ja apujoukkoja paikalle. Aluksi patterit muuttelivat paikasta toiseen salatakseen vähäistä lukumääräänsä, ampuivat milloin mistäkin metsän reunasta, välistä läheltä, väliin kaukaa ja luultavasti onnistuivatkin pettämään vihollisia. Mutta pian niitä tuli enemmän. Koko maantien pituudelta marssi jalkaväkeä ja tykistöä uhatulle alueelle. Näillä suoseuduilla ei ollut tarpeeksi rakennuksia, jonka vuoksi vastatulleet joukot rakensivat sinne tänne metsien keskelle korkeita telttoja asunnoikseen.
Vihollisen puolelta tulleet ylijuoksijat kertoivat yöllä 12 päivää vastaan alkavan venäläisten yleishyökkäyksen Aa-joen yli. Iltahämärässä pataljoonamme kulki aivan joen länsirannalla olevaan Ladshen kylään. Majuri itse oli mukana. Hän ei ollut vaaran tullen tahtonut jättää poikiaan. Koko yön pommitti vihollinen ankarasti kylää hyökkäystä valmistellen. Majurin esikunta oli eräässä kivirakennuksessa kylän keskellä. Vihollisen järeät granaatit räjähtelivät ylt'ympäri iskien valtavia kuoppia maahan, ja jäätyneet soramöhkäleet rapisivat seinissä ja katoilla. Majuri Baier kulki rauhallisena ympäri valvoen ja odotellen sekä rohkaisten lähettejään. Hän oli yhtä tyyni ja rauhallinen kuin muinoin taisteluharjoituksissa Lockstedtin kentillä, ikäänkuin vaaraa ja kuolemaa ei olisi ollutkaan.
— Älkää vain antako ryssän ampua itseänne kuoliaiksi, hän puheli läheteilleen hymyillen. Minä tahdon viedä teidät kaikki Suomeen. Ja hetken kuluttua hän toi laatikon sikareja, tarjosi miehille rauhoittavat savut vakuutellen: "Ich bin doch der Familienvater." (Minähän olen tämän perheen isä.)
Aamun tullen jännitys kasvoi äärimmilleen. Kello 2 hyökkäys alkoi. Taas valaisivat raketit tienoon, kaikkialla konekiväärit rätisivät ja saksalainen tykistö alkoi juhlallisen kaamean sulkutulensa. Komppaniat hälyytettiin. Jos venäläiset pääsisivät saksalaisten varustusten läpi, oli suomalaisten heitettävä heidät takaisin.
Ja majuri, hän seisoi maantiellä esikuntineen ja lähetteineen tehden kysymyksiä kuin olisimme olleet rauhallisella opetustunnilla.
— Mistä tiedätte, että juuri venäläiset nyt hyökkäävät? kysyy hän eräältä lähetiltä.
— Siitä, että saksalaiset patterit ampuvat sulkutulta, vastaa nuori jääkäri.
— Mitä sulkutulella tarkoitetaan? j.n.e. Lopuksi hänen kasvonsa saivat ankaran ilmeen.
— Siellä venäläiset kuolevat, hän lausui viitaten Aa-joen yli, missä konekiväärien ankaraa rätinää parhaillaan käsigranaattien jymähdykset säestivät. Sielläkin taistellaan Suomen hyväksi!
Kello 5 saapuu ilmoitus: "Hyökkäys lyöty takaisin, venäläiset ovat kärsineet kaikkialla suuren tappion." Saksalaisten linjat ovat taas horjumattomat. Tie Mitauhun suljettu.
Seuraavana päivänä komppaniamme puolusti noin puolen kilometrin pituista suoaluetta joen länsirannalla. Päivällä rakennettiin esteitä ja illan tullen ne asetettiin paikoilleen, rakennettiin pitkä suojus yli suon jokirantaan saakka.
* * * * *
18/1 17. Vääpeli Vick marssitti joukkueen kylään, rakentamaan okalanka-aitaa. Ryssäin tähystäjät kuitenkin pian keksivät työssä olevat miehet ja hetken kuluttua alkoi sataa shrapnelleja taloihin. Työ oli keskeytettävä. Ryhmä kerrallaan pyrimme syöksyttäin metsän turviin, mutta erään ryhmän mukana tuli kaksi miestä liikaa ja vääpeli antoi jälellä olevien ryhmien seisoa puoli tuntia kartanolla pahimman pommituksen aikana. Todellakin omituinen sotilaskurin kasvatuskeino.
18 päivänä tammikuuta pataljoona palasi Mitauhun. Siellä oli ensi hyökkäyspäivinä vallinnut kauhu ja sekasorto. Eri virastot olivat jo pakanneet tavaransa peräytymistä varten. Moni piti Mitauta menetettynä, mutta apujoukot tulivat odottamattoman pian, länsirintamalta saakka tuli noita teräskypäräisiä hyökkäysjoukkoja, joita ei ennen täällä rauhallisilla itämailla oltu nähtykään, tuli jääkäreitä, m.m. Kaartin Jääkärirykmentti, siis maan parhaita joukkoja. Ne olivat toista väkeä kuin vanhat maanpuolustajat, nuoria, ryhdikkäitä ja ylpeitä. He kerskailivat olleensa mukana niin ja niin monessa hyökkäyksessä ja kertoivat upseereistaan, etteivät ne hyökkäyksen kestäessä koskaan heittäydy maahan, vaan kulkevat komennellen ja tarkastellen monokkeli silmässään kuin harjoituskentällä. Sellaista liikettä ei Mitaussa ole koskaan ollut.
Alkavan saksalaisen hyökkäyksen aikana aiottiin suomalaisia käyttää hiihtojoukkona ja parin viikon ajan pidettiin ahkeria hiihtoharjoituksia. Ne, jotka syystä tai toisesta eivät kyenneet hiihtämään, yhdistettiin yhdeksi komppaniaksi, jota hiihtäjät ilveillen nimittivät "lentokomppaniaksi", se kun muutamaksi päiväksi joutui Mitaun lentokentälle lunta luomaan.
Tykkien mahtava jyminä kuului Mitauhun aamusta iltaan asti. Tuon tuostakin hälyytettiin saksalaisia joukkoja. Lähetit kulkivat kahviloissa ja elävissä kuvissa huutaen keskellä näytöstä hätyytettyjen joukkojen nimiä. Hevosilla tai autoilla vietiin nuo komeat ryntäyspataljoonat rintamalle ja tuotiin taas takaisin, kun ne olivat suorittaneet tehtävänsä. Rintamalla yhä jatkui ankara kähäkkä.
Tammikuun 24 päivänä oli suomalaisen pataljoonan vuoro lähteä. Siiloinpa muutama kymmen miestä teki tenän. He vetosivat majurin sanoihin ja lausuivat mielipiteenään, että on jo aika ruveta täyttämään moneen kertaan annettuja lupauksia. Tällä kertaa tuo liike ei saavuttanut kannatusta, vaan kieltäytyneiden tekoa paheksuttiin ankarasti. Jos kerran saksalaiset vaaran ja hädän tullen tarvitsevat apuamme, on meidän kunnianasiamme antaa sitä, oli muiden miesten mielipide. Pataljoona lähti. Valkeihin puettu hiihtojoukko lipui pitkänä jonona Aa-joen jäällä Mangalin kylää kohti, missä venäläisten pommitukset olivat kiihkeimmät. Ennen meitä oli lähtenyt Kaartin Jääkäripataljoona ja jo matkalla näkyi tuloksia heidän toiminnastaan. Vastaan tuli vankilauma toisensa perästä sekä upseereja että miehistöä, tuli uupuneina, alla päin, mutta tuntui kuin heidän silmissään olisi nähnyt ilon välähdyksen siitä, että olivat päässeet taistelun hermoja piinaavasta melskeestä ja kärsimyksistä.
Yö levätään Udran kylässä. Taistelun pauhinasta saattaa päättää saksalaisten hyökkäävän. Tykkituli jylyää ankarana aamuun asti. Kylän lähellä on suuria raskaita tykkejä ja moni asiaan innostunut ei voi pidättää haluaan tarkastaa niitä läheltä. Eräs hämäläinen kuvailee, mikä vaikutus suurella mörssärillä oli läheltä katsojaan.
— Kun minä tarkastin sen piipun putkea, niin tuo saksalainen vietävä laukaisi ja — voi jumalauta! Minä koitin leukojani, oliko yhtään hammasta jälellä. Ja se mua vielä harmitti että lähellä seisova hevonen ei yhtään pelästynyt ja minä jääkäri olin selälleni lentää.
27 päivänä tammikuuta komppaniamme marssi Mangal kylään ja sieltä edelleen noin 800 metrin päähän etulinjasta, sillä jälleen odotetaan venäläisten hyökkäävän. Tie Mangaliin on tykkitulen alaisena. Kummallakin puolen räjähtävät vihollisen granaatit jymisyttäen maata ja sirpaleet vinkuvat ilmassa. On suorastaan ihme, ettei kukaan kaadu tai haavoitu. Tien varrella siellä täällä näkyy hevosen raatoja ja venäläisten jäätyneitä ruumiita, toiset selällään otsa murskana, sormet törröttäen harallaan, toiset käppyrässä eri asennoissa, kalseina kuin vahakuvat. Koko metsä on täynnä ruumiita ja ankaran taistelun jälkiä. Täällä ovat saksalaiset ryntäysjoukot ja jääkärit olleet työssä.
Hiihtojoukot sijoitetaan keskelle tuota kuolleitten täyttämää metsää' erääseen suureen kirkkomaiseen puurakennukseen. Jalkamiehet asuvat eräässä entisessä tallissa, sikolätissä ja mikä missäkin. Pakkanen yhä yltyy.
* * * * *
21/1. Elämme kuin horrostilassa, miehiä kalvaa reumatismi. Maanvartioväki tietää kertoa venäläisten harjoittaneen hyökkäyksen aikana kaameita julmuuksia, yleensä tappaneen saamansa vangit ja haavoittuneetkin.
Taistelulinjan edessä on laaja suo täynnä ruumiita. Venäläisten hyökkäykset ovat täällä olleet erikoisen kiivaat, mutta konekiväärit ovat pysähdyttäneet rynnäkön. Ovatpa kasakat yrittäneet ratsastaen rynnätä, mutta sekin yritys on rauennut. Okalanka-aitojen edessä makaa kasoittain ruumiita. Useimmat ovat haavoittuneet rintaan ja vatsaan, toisilta on pää murskana. Vaatteet, varsinkin paidat, ovat mustassa hyytyneessä veressä. Murskautuneita kiväärintukkeja ja repaleisia laukkuja on yltympäri kenttää kuusien juurilla ja nouseva aamuaurinko luo kirkkaan kellahtavan valon noiden ilmeettömien kasvojen ja poljetun taistelutantereen yli.
* * * * *
Seuraavina päivinä saksalaiset joukot etenevät asemamme molemmin puolin. Taistelun telme ja tykkienjyske laantuu harvoin. Venäjän parhaat joukot ovat tulessa. Kerrotaan, että 2 venäläistä armeijakuntaa taistelee Aa-joella kahta saksalaista divisioonaa vastaan. Näissä hyökkäyksissään venäläiset ensi kerran tällä rintamalla käyttävät myrkyllisiä kaasuja. Eräänä iltapäivänä helmikuun alussa he alottavat kiivaan tykkitulen edessämme olevia asemia vastaan ampuen kaasugranaatteja. Meikäläisten alueelle asti lentelee tuhkatiheään noita epämiellyttäviä pommeja. Kaasunaamarit ovat kuitenkin kunnossa joka miehellä, joten tappiot vältetään.
Helmikuun alkupuolella ovat saksalaiset vallanneet takaisin melkein kaikki entiset asemansa. Taistelu taukoaa venäläisten huomattua yrityksensä epäonnistuneen. Mitau pysyy saksalaisten hallussa. Helmikuun puolivälissä suomalainen pataljoona siirretään Tukkumiin.
Talvitaistelut Aa-joella olivat päättyneet. Saksalaisen ylijohdon tiedonantojen mukaan tämän ankaran vihollishyökkäyksen kehittyminen ja torjuminen oli yleispiirteissään seuraava:
Taistelut alkoivat yöllä tammikuun 5 päivää vastaan. Kaksi kokonaista armeijakuntaa otti hyökkäykseen osaa vihollisen puolelta. Toinen näistä oli lättiläinen, s.o. kokoonpantu miehistä, joiden kotipaikka oli taistelutantereen lähiseutu. Sodassa merkitsee erikoisen paljon taistelualueen tarkka tunteminen ja täällä etenkin siis hyökkääjillä oli suuret edut puolellaan. Soiden pettävät rimmet ja vakavapohjaiset kannaksethan vain seudun asukkaat voivat tarkalleen tuntea. Toinen armeijakunta — siperialainen — taas oli saanut levätä, kuukausimääriä kun saksalaiset vähäiset puolustusjoukot sen sijaan olivat olleet yhtämittaisessa rintamapalveluksessa. Taistelujen päämääränä oli vallata Mitau — mikä kaupunki oli rintamasta vain 15—20 kilometrin päässä. Venäläiset hyökkäsivät Tirul-suon metsäalueilta ja pääsivät kolmessa kohdin saksalaisten linjojen läpi. Mitaun—Riian maantien molemmin puolin kiihtyi tykkituli erittäin ankaraksi; kaasuhyökkäyksillä yritti vihollinen lamauttaa puolustajia, mutta kaikki hyökkäykset heitettiin takaisin. Boubai-kylän luona puolusti asemia vastamuodostettu rykmentti, joka hyökkäyksen pakottamana aluksi peräytyi hiukan, mutta jo 6 p:nä saksalaiset vastahyökkäyksellä karkoittivat vihollisen ja saivat takaisin entiset asemansa. Monet sadat venäläisten ruumiit peittivät taistelutantereen.