Jääkärin sisko

JÄÄKÄRIN SISKO

Kirj.

Ilma Virtala

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1918.

I.

Kaksi tyttöstä istui sillan kaidepuulla katsellen hitaasti laskeutuvaa juhannusillan aurinkoa. Lahden pinta välkkyi monin värivivahduksin ja selällä, missä painuvan päivän kaari näytti koskettavan veden rajaa, hehkui meren pinta purppurassa, joten kaukainen karikko näytti kuin puhtaassa kullassa uiskentelevan.

* * * * *

Neitosista nuorempi, tummatukkainen, vilkassilmäinen tytöntylleröinen katseli tarkkaavaisella mielenkiinnolla ohikulkevia ja hymähti tyytyväisenä nähdessään yhä useamman tyttötuttavansa kääntyvän sillanmutkasta Hupisaarelle.

Mutta toisen kasvoilla asui vakava surumielisyys ja hänen siniset silmänsä katselivat kauvas ulapalle, kuin vuotellen näköpiiriinsä ilmestyväksi sitä, jota ikävöi.

Sanni yhä jatkoi huomioitaan.

— Tuokin on vielä tähän asti pitänyt itseään liian hyvänä venäläisten tansseihin, jopahan kelpaa senkin tulla — ajatteli hän, saaden vahvistusta hartaalle halulleen astua hänkin ensi kertaa tuolle houkuttelevalle, kielletylle alueelle.

— Kunpahan vaan saisin mukaani tuon Annin! — Tokkopa siitä nyt pahenisi, vaikka käväsee katsomassa, pääseehän sieltä pois, ellei miellytä.

Hän katselee toveriaan ajatuksiaan jatkaen:

— Olisipa minulla tuommoinen hoikka vyötärys! — Entä nuo pitkät kellervät palmikot, jos ne yhdeksi letittäisi tulisi siitä käsivarteni paksuinen.

* * * * *

— Mitä sinä minusta katselet?

— Ihmettelen vaan, kun siihen taas jäit äänettömänä tuijottamaan, vaikka lähtiessä luvattiin olla "reilulla" päällä. Kuuletko tuota soitontahtia ja näitkö miten väkeä lappautuu Hupisaareen viettämään juhannusyötä?

— Minusta tuntuu niin ilkeältä sinne mennä.

— No mikä on vikana?

Anni oli vaiti. Pehmeinä, kiehtovina tulivat soiton säveleet, kuin kutsuen, houkutellen.

— Sentähden minä vaan, näetkös, kun ne ovat ryssäin tanssit.

— Ovatko ne sitte huonompia kuin muut? Olet lapsellinen, Anni, tahi on tuo ajatus sen hyvän emäntäsi istuttama. Hänhän soisi sinun aina pysyvän samanlaisena, kilttinä lapsentyttönä, jommoisena olet häntä viidettä vuotta palvellut.

Sanni puhui varmana, vakuuttavana, vaikka sisässään kuuli kieltelevän äänen.

Kaksi ohikulkevaa sotamiestä lyöttäytyi tyttöjen seuraan.

Toinen jalkaväkeen kuuluva, keskikokoinen, vaaleahko, rokonarpinen, puhui auttavasti suomea. Toinen rakuuna, hoikka, notkealiikkeinen. Sen tukka oli pehmeä, kähertyvä, pikimusta, suupielissä, mustien viiksien alla karehti hymy ja silmänpohjassa vilahti veitikka.

Hän katseli Annia herkeämättä puhellen omaa kieltään, josta tyttö ei sanaakaan ymmärtänyt, olipahan vaan niin paha olla, kun se niin katseli, mutta Sanni oli jo täydessä keskustelussa toisen kanssa.

— A' mikä nimi, kaunis neiti? — virkkaa Annin hämmästykseksi rakuuna.
Hänkin siis osasi suomea.

— Anni minä olen.

— Aa', Anni, Annushka. — Minä Vanjushka, Vanja Ivanovitsh Stanovitsh.

Anni oli vastahakoinen keskusteluun ja vastaili niukasti vieraan kysymyksiin. Sotamiehet alkoivat nyt innokkaasti pyydellä tyttöjä tanssimaan. Sanni, jonka mieli sinne juuri paloi, oli valmis lähtemään. Hän kääntyi vielä epäröivään Anniin.

— Tule nyt!

Ei tässä vastustelu auttanut ja niin sitä asteltiin neljin tanssipaikalle Sanni edellä uuden tuttavansa kanssa, Anni jälessä rinnallaan tumma rakuuna.

* * * * *

Tyynen, ihanan juhannusyön hämärä lepäsi yli uneliaan meren, kätki verhoonsa Hupisaaren, loi omituisen herkkyyden mieliin ja säveleet nuo meille niin tutuksi käyneet venäläiset kappaleet soivat pataljoonan soittokunnan torvissa tänä yönä aivan uuden, erikoisen viehätyksen, synnyttäen sielussa oudon tunneaaltoilun.

Ja kun Vanjushka kietoi käsivartensa Annin hoikille vyötäisille oli kosketus hellä ja hyväilevä ja noiden tummien silmien katse tunkeutui syvälle sydämeen.

Kuin siivin he kiitivät!

— Miilaja Annushka! Kuinka kevyt olet käsissäni! — hän sanoi puristaen lievästi tytön vartta.

Se oli yhtä menoa ja pyörimistä sen illan, kun yksi käsistään päästi, tuli toinen jo tanssiin pyytämään, varsinkin eräs inkeriläinen vänrikki piti kovasti puoliaan.

Mutta kerran ei Vanja päästänytkään hänen kättään.

— Padjom gulait, Annushka!

Vierellä seisovan vänrikin kasvoille levisi harmi, mutta toinen vaan kädestä pidellen veti tyttöä mukanaan pois tanssilavalta.

He tulivat saarta ympäröivälle hiekkakäytävälle. Annista tuntui, että hänen pitäisi vetää kätensä pois, mutta kun hän koetti sitä irroittaa, veti toinen sen kainaloonsa.

Leuto merituulen henkäys hyväili miellyttävästi kuumenneita kasvoja. Vanjan käsi oli pehmoinen, siromuotoinen, miellyttävä. Anni tuli sitä verranneeksi Sampan karkeaan, työnkovettamaan kouraan.

Tämän muisto sai hänet hetkeksi hiukan alakuloiselle mielelle.

— Kenties ryhdyt ryssäin kanssa sinäkin, kuten moni muu tässä kaupungissa — oli Samppa sanonut viime markkinoilla tavattaessa — niin hän sanoi, ja syvä,- synkkä ryppy oli silmäkulmien välissä.

— Kah, mitä nyt, Annushka? Sitä vänrikkiäkö. Ai, ai, jos se uskaltaa tänne!

Käsi tapaili miekankahvaa. Välkähti kiiltävä teräs, mutta samassa takaisin tuppeen livahti ja äskeinen kasvojen tuima ilme vaihtui mitä herttaisimpaan hymyyn.

— Sinä kaunis tyttö! Kaikki sotilaat katselivat. Katsoppas Ivana
Ivanovitshiä, kauneimman sai taas tytön.

Uusi, ennen salassa piillyt tunne pulpahti esille nuoren tytön sydämessä. Hänkö, täti Vuorelan lapsenhoitaja! Oliko hän kaunis? — Ei sellaista ollut vielä kukaan aikuinen hänelle sanonut, lapset joskus hyvillään ollessaan lepertelivät:

— Sinä olet nätti tyttö, Nanni, olet Sannia paljon kauniimpi.

— Olisiko hänenkin mielestään niin? — Saattoiko sen sanoja uskoa?

Mutta vierellä kulkeva muukalainen näytti totta tarkoittaneen.

— Ja ljublja — arvaappas, mitä se merkitsee? Tyttö punehtui. Hän tiesi, mutta ei sanonut tietävänsä.

— Sen opetan sinulle ensi kerralla, kun tavataan.

Anni koetti peittää punastustaan ja pysähtyi taittamaan lepän vesaa, mutta tunsi silloin suudelman poskellaan.

Tyttö hätkähti ja vetäytyi kauemmaksi.

— Pelkäät vierasta, pikku tyttö. — Ei Vanja enää, ei koskaan enää.

— Lupaatko sen?

— Varmasti lupaan, Annushka!

Huulet hymysivät, valkea hammasrivi välähti ja silmän pohjassa pälyi veitikka.

— Mennään pois. Sanni ehkä odottaa. On aika lähteä kotiin.

He kiersivät ympyränmuotoista hiekkakäytävää, joka kapeni täältä päästä ollen suurien puiden varjostama. Mies sivulla kulkien taivutti lehvät tytön tieltä ja, kun käytävän katkaisi pieni oja, lennähti tyttö kevyesti sen yli, Vanjan harjaantuneitten käsivarsien kohottamana.

Vain sillanpäähän sallivat tytöt sotilasten saattaa itseään ja siitä lähtivät he kahdenkesken kävelemään pitkin autioita katuja kaupungin toiseen laitaan.

— Sinullapa taisi olla perin hauskaa — virkkoi viimein purevalla äänellä Sanni. Sinulla, joka olit niin vastahakoinen sinne lähtemään.

Toinen ei vastannut ja äänettöminä jatkettiin taas matkaa.

* * * * *

Kotipihalle päästyään istahti Anni pihakeinuun vilvoittelemaan. Siinä hänen hiljaa kiikutellessaan ummistuivat silmäluomet, aika tuokiossa vaihtui ja puoliunessa hän uudelleen eli vuosi takaperin viettämänsä juhannuksen.

* * * * *

Hän istuu oman luhtinsa kynnyksellä ruumiissaan miellyttävä puhtauden tunne. Kaikki kaupungin tomut on kylvetetty pois täällä kotoisessa kylyssä, josta tuoreitten vihdaksien tuoksu on jäänyt irrallaan olevaan tukkaan. Porraspäihin on juhannuskoivut juhlan kunniaksi asetettu. Ilmassa tuntuu palavan kydön haju ja kaukana, loputtomien lakeiden vainioiden takana laskeutuu aurinko etäisen metsän taakse, joka tummansinisenä juovana rajoittaa avaraa näköpiiriä.

Äiti kävelee pihapolkua tuvan ja aitan väliä, onnahtaa toista jalkaansa, jota leini taas kevätaikana on ahdistellut ja puhelee mennessään.

— Saisit sieltä jo tulla kotia, ainakin ensikeväimeen. Kyllä olen katunut, kun annoin sen Kantolan Tiitan sinut sinne kaupunkiin toimittaa. Herraskaisemmaksi taidat vuosi vuodelta siellä käydä, tokkopa täällä enää työhön kykenisitkään.

— Kyllä minä, äiti, kotia tulen, kun se Tuttu vaan tulee vähän suuremmaksi, että saatan sen jättää.

— Tuttu, sanoit?

— Niin se pienin tyttö. Taimihan sen nimi on, mutta ne isommat lapset alkoivat sitä sillä nimellä kutsua.

— Hm. — Eiköhän se vaan liene kaupungin elämä joka on alkanut sinua viehättää. Ei taitanut minulle tulla tyttärestä apua ja poikakin on maailman markkinoilla — puhelee eukko ja astuu tupaan, samalla kun isäukko pistäytyy pihalle paitahihasillaan ja piipunnysä suussaan. Hänen kasvonsa oikein hohtivat puhtauttaan kuten tuo valkea, kotikutoinen pellavapaitansakin. Hän oli aina yhtä reipas ja nuorekas, ei häneen tuntunut pystyvän aika eikä työ.

* * * * *

— Kuule Anni, lähde hyppyyn meidän kanssamme Jokipellolle!

Siellä olivat veräjän takana Toiskan tytöt ja Kokkolan Samppa.

— Tulkaa hetkeksi tänne pihalle istumaan. Olen heti valmis. Minä letitän vaan tukkani.

Tytöt tulivat veräjästä. Samppa loikkasi aidan yli. Anni huomasi heti, miten hän oli vuoden aikana paljon miehistynyt.

* * * * *

Tytöt istuivat luhdin portaille jutellen omista asioistaan. Isä ja Samppa kuistilla keskustelivat matalalla äänellä joten Anni tuskin kuuli mistä ne puhelivat.

— Onko Joukosta kuulunut mitään? — kuului Samppa kysyvän.

— Tuli tässä tuonnoin Ruotsin kautta kortti. Terveenä kuuluu olevan. Eipä sieltä muita tietoja saakaan, nyt eivät enää tahdo kortitkaan kulkea.

— Kadun, etten silloin lähtenyt Joukon matkaan.

— Tarvitaanhan sitä miehiä täälläkin. Mikäs meille neuvoksi, jos kaikki nuoremmat miehet meren takana ja akat ja vanhukset vaan kotosalla silloin, kun kerran noustaan panemaan ryssän mellastuksille raja. Siihen on kerran vielä pakko ryhtyä, eivätkä ne pojat sieltä siihen hätään joudu, pääsevätkö ollenkaan sieltä takaisin, kuka sen tietää?

— Ei se Saksa sentään ole mikään ryssä.

— No ei sen pitäisi olla.

— Ei luulisi.

Siihen katkesi keskustelu. Kumpikin vaipui mietteisiin ja heidän kasvoillaan asui syvä totisuus.

* * * * *

Huvipaikka oli tasainen niitty korkeiden koivujen ja rehevien leppien ympäröimä. Siellä istuskeli jo joukko nuorta väkeä ja tyttöjen koreat kansallispuvut muodostivat iloisen värileikin vihreätä maata vasten.

Pian pyöri piiri ja kaikui laulu hiljaisessa kesäyössä.

"Naapurin poika se pellollansa korjaili apiloita. Naapurin poika se pellollansa korjaili apiloita.

    Silmäili, silmäili nättiä tyttöä
    ja välill' oli vino aita.
    Silmäili, silmäili nättiä tyttöä
    ja välill' oli vino aita.

    Vino aita oli välillä,
    vaan lempi se leimahteli.
    Vino aita oli välillä,
    vaan lempi se leimahteli.

Niityllä, niityn mättähällä se poika ajatteli. Niityllä niityn mättähällä se poika ajatteli."

Parit vaihtuivat, mutta Samppa pyöritti Annia piirissä laulun loppuun.

"Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin, niin eikö me mentäis' yhteen. Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin, niin eikö me mentäis' yhteen.

Syksyllä, syksyllä korjattaisiin aittahan pienet lyhteet. Syksyllä, syksyllä korjattaisiin aittahan pienet lyhteet."

Yö kuluu. Joesta kohoaa lämpöinen huuru, jostain lähikoivusta kukahtaa käki ja nuorissa sydämissä läikähtää lämpöinen tunne.

* * * * *

Anni tulee kotiin ja astuu juhannuslehvillä koristettuun luhtiinsa ja heittäytyy vuoteelle riisuutumatta. Hetken kuluttua kuuluu hiljainen koputus ovelta.

— Kuka on?

— Minä.

Olisi Anni sen kysymättäkin tietänyt. Hän nousi ja avasi Sampalle oven.

Leveällä tilalla he sitten lepäsivät. Poika loikoi selällään kädet ristissä pään alaisena, tyttö laidalla sivuuttain kyynäspäähänsä nojaten.

— Onko sinun hauska olla siellä kaupungissa?

— Joskus on, joskus ei, mutta eipä ole tullut poiskaan lähdettyä.

— Luulin sun jo jäävän tänne olemaan, mutta takaisin taidat taas mennä.

— Takaisin minä menen nyt ainakin tämän kerran. Ajattelin, että vielä vuoden olisin.

Syntyi vaitiolo. Samppa hyräili äskeistä laulua.

"Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin, niin eikö me mentäis yhteen. Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin, niin eikö me mentäis yhteen.

Syksyllä, syksyllä korjattaisiin aittahan pienet lyhteet. Syksyllä, syksyllä korjattaisiin aittahan pienet lyhteet."

Mutta Pohjolan lyhyt kesäyö olikin jo kulunut. Linnut livertelivät pihapuissa ja nouseva aurinko lähetti kimpun kirkkaita säteitä luhdin ikkunaluukusta sisälle. Samppa nousi ja antoi kättä.

— Tulethan sitte taas markkinapäivänä sinne Hetmannin pihaan. Tule siinä heti toriajan jälkeen, silloin olemme siellä. Saathan kuulla kotikuulumisia.

— Kyllä tulen, aina sitä jonkun tapaa.

— Ainakin minut.

— Hyvä on.

Mutta poika piteli yhä hänen kättään omassaan.

— Kuinka sinun kätesi on hienoinen! Ei näissä maantöissä nahka noin pehmoisena pysy.

— Välipä tuolla, vaikka on karkeampikin. Poika hymähti tyytyväisenä.
Kumpikin luuli ymmärtävänsä takana piilevän ajatuksen.

— Tulethan vielä iltamiin illalla.

— Tulen tokikin. Huomenna täytyy taas takaisin kaupunkiin.

— Näkemiin sitte.

— Hyvästi.

Anni sulki oven hänen jälkeensä riisuutui nukkumaan ja vaipui sikeään uneen huulillaan onnekas hymy.

* * * * *

Tyttö kiikussa heräsi ja hieroi silmiään. Hän luuli melkein nukkuvansa kotonaan omassa luhdissaan. Mutta silloin kuului kuin jostain kaukaa venäläisen valssin rytmikäs tahti ja hänen ohuesta puserostaan lemahti vieras, tympäisevä haju. Tuli niin paha olla. Kylmäkin tuntui puistattavan. Hän nousi, kävi sisälle, mielessään outo levottomuus.

II.

Anni istuu lattialla pieni, valkokutrinen, tyttö sylissään, kahden isomman lapsen leikkiessä hevosta hänen pitkillä palmikoillaan.

Heinäkuun aurinko hellittää tulista hellettään avoimesta ikkunasta. Ei tuulen henkäyskään lievennä tätä tukahuttavaa kuumuutta.

— Istu hiljaa Tuttu. Nanni opettaa sinua puhumaan.

Pienokainen totteli. Laittautui vakavasti istumaan ja silmissä harras ilme odotti tärkeän toimituksen alkamista.

    — Nannin — oma — Tuttu.
    — Nanni — moma — Tuttu.
    — Tutun — oma — Nanni.
    — Tutun — moma — Nanni.

— Hyvä Tuttu on paras Tuttu. Pidä Nannia kaulasta hyvänä!

— Kaulatta — hyvänä, — sopersi pienokainen, kiersi palleroiset käsivartensa rakkaan hoitajansa kaulaan ja pusersi koko voimallaan.

— No, no, Tuttu. Ei niin kovaa. Riittää jo! Sinä puristat Nannin hengettömäksi.

— Oletko sinä minutkin opettanut puhumaan — kysyi Osmo, lapsista vanhin.

— Olen opettanut sinut ja Maijankin. Sinä Osmo olitkin vaikein hoidettava. Et tahtonut viitsiä kävelemäänkään opetella, olisit vaan Nannilla itseäsi kannattanut. Iso olit vielä ja raskas, kun sinua tänne kolmanteen kerrokseen retuutin.

— Mutta nyt olen jo sinulle apuna. Osaanhan nostaa Tutun alas tuoleilta ja pöydiltä, joille se aina kiipeää. Osaan avata Maijan napit ja viedä pihalle kuivamaan esiliinojamme, joita sinä peset.

— Minäkin autan Nannia, kun tulen hiukan suuremmaksi — puheli
Maijatyttö.

— Anni! Annii! — kuului pihalta.

Tyttö juoksi ulos ja palasi pian kädessään Sannin tuoma kirjelippu.
Lapset yhdestä suusta huutamaan:

— Onko se Vanjushkalta? Näytä meille Vanjan kirje!

— Äytä Vanna kiie! — pyyteli pieninkin.

Eihän se Anni raaskinut vastustella ja yhdessä sitä katseltiin ja tavailtiin. Eikä se ollut sen kummempi, olipahan vaan taskukirjasta reväisty lehtinen johon kosmoskynällä oli huonolla käsialalla tuhrustettu:

"Millaja Annushka!

Sinä ja kaiki lapsi tulemas puisto minu ikava on — Ja ljubljuu

Vanjushka"

— Voi, mennään! Mennään heti paikalla! - Nanni, pane meille puhtaat esiliinat! — intoilivat lapset.

Siitä nousi suuri ilo, hyppy ja tanssi. Annilla oli täysi työ pidättää heitä suinpäin juoksemasta portaista alas.

Sanni tuli vastaan kadulla.

— Jassoo, herrasväki on taas menossa "pistellinkiin". Saipas se Vanja sinut vaan lopuksi heltymään, kun aikansa kiersi Vuorikadun seitsemättä niinkuin kissa kuumaa puuropataa.

— Enpä minä hänen kanssaan olisi lähtenyt, vaikka olisi tässä kaiken ikänsä kierrellyt, mutta kun se kerran meitä seurasi tuonne puistoon ja sai nämä lapset hullaantumaan itseensä. Ei niille enää mitään mahda.

— Tokkopa sinullekaan, Anni parka, enää mitään mahtaa. Etköhän jo itsekin liene hullaantunut — sanoi Sanni naureskellen ja pujahti kotiportista sisälle.

— Nanni, älä viitsi välittää mitään — supatti Osmo. — Tulisi Sanni itsekin mielellään puistoon, mutta Vanja ei tahdo, Vanja leikkii vaan meidän kanssa.

— Mutta jos äitinne saa tietää missä me käymme, niin hän suuttuu.

— Minä en ainakaan kerro mitään — vakuutti Osmo.

— Enkä minä kerro muuta kuin että kerran istuin Vanjan polkupyörän tangolla ja se oli niin hauskaa! — puheli Maija.

— Voi sua, pieni kananpää! Et mitään saa kertoa, muuten emme enää huomenna pääse tänne.

— Otetaan äiti mukaan, niin ei se suutu.

— Olet sinä, Maija, semmoinen pieni viisastelija, ei äitisi tänne lähde, estää meidänkin tulomme.

— Kertooko Tuttukin missä oltiin.

— Tuttu keltoo — oltiin.

Anni ja Osmo nauroivat. Pikku Taimesta ei ollut vaaraa.

* * * * *

He poikkesivat maantielle palatakseen sieltä takaisin puistoon.

— Kuinka se Sanni on muuttunut! — ajatteli Anni.

— Kuinka se heti juhannuksesta kylmeni ja vieraantui, aivan kuin olisi mustasukkainen. Toihan se Vanjan kirjeliput, joita hän joskus Sannin mukana lähetti, mutta aina piili sen puheessa joku pureva sana.

— Vanja, Vanjushka! Trastvuit, Vanjushka! — huusi Osmo riemuiten.

Sieltä se ajaa karautti, rakuuna, pienellä tulisella raudikollansa.

22

— Aa' maltsik! — Trastvuit! huusi vastaan Vanja, viskasi lakkinsa pojalle kiitäen ohi seisoallaan hevosen selässä.

Seurue pysähtyi katselemaan. Tuokiossa oli ratsastaja polvillaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi täyttä ravia hellittävän hevosensa rinnalla, siitä jälleen satulaan, äkkikäännös ja sieltä se jo tulla porhalsi ihastuneita katselioitaan vastaan.

— Poika, tule tänne! — Hän ojensi kätensä ottaakseen lakkinsa, mutta nostikin koko pelosta ja ilosta kirkaisevan pojan eteensä satulaan. Mutta siinä jo alkoikin puisto. Ratsu sidottiin kiinni, ja silloin olivat jo tytötkin paikalla.

— Äsken minä niin pelkäsin, että putoat hevosen selästä ja kuolet — puheli Osmo Vanjalle.

— Entä Annushka?

— En sano.

— A' itkikö Annushka, kun Ivana Ivanovitsh makaa kuolleena — ja nuo eloisat silmät katsoivat niin armaasti tyttöön, että tämän jäykkyys suli ja vastaus tuli avoimesti.

— Itkisin, Vanjushka. Tämä puristi hänen kättään.

— Dobra tyttö, minun oma tyttö, — ja kun Anni punehtui aina otsaa myöten, nyppäsi Vanja maasta punoittavan luhdikon kukan.

— Kah, Annushka! Tämä Annushka.

Kun he tulivat tavalliselle paikalleen, pienelle hiekkakentälle, jota puut ja kukkivat pensaat puolikaaressa ympäröivät, olisi ollut vaikeata päättää, ken heistä oli iloisin. He nauroivat, telmivät ja leikkivät, kunnes istahtivat vihdoin väsyneinä nurmikolle.

— Vanja, vihellä taas, tai laula meille, — pyyteli Maija.

— Huomenna Vanja soittaa teille, jos tulette tänne.

— Voi, hauskaa! Tullaanhan taas huomenna, Nanni.

— Jos on kaunis ilma.

— Tullaan kumminkin, vaikka vähän sataisikin.

— Ehkä tullaan. Leikkikää nyt kauniisti keskenänne tytöt. Pian lähdetään taas kotiin.

Osmon päähän pantiin Vanjan lakki ja vyölle kiinnitettiin sapeli, joka pitkältä maata viisti. Ylpeänä lähti hän uudessa asussaan kuljeksimaan pitkin käytäviä.

Pikkutytötkin unohtuivat vähitellen leikkimään hiekalla, joten nuoret saivat tilaisuuden vaihtaa keskenään muutaman sanan.

— Miksi, Anni, pelkäät Vanjushkaa?

— Enhän minä pelkää.

— A' miks'et tule illalla ulos?

— On vaikeata päästä. Emäntäni on myöhäseen poissa nyt, kun hän yksin hoitaa pientä kangaskauppaansa ja kun hän iltasella väsyneenä palaa, en heti kehtaa livahtaa ovesta ulos.

— Uh, njet harashoo! Huono paikka, vähän vapautta, liian vähän vapautta.

— Hyvä on minulla paikka, ei kellään parempata.

* * * * *

— Tehtaassa paras, kahdeksan tunnin työpäivä.

Aurinko oli ruvennut paistamaan kohtisuoraan ja sietämätön kuumuus alkoi täälläkin ahdistella. Tuttu jätti leikkinsä ja painoi päänsä Annin helmaan.

— Nyt Tuttu nukkuu.

— Voi sentään, lapsia alkaa väsyttää. Kyllä meidän täytyy nyt lähteä.

— Ei vielä, Annushka, ei vielä!

Hän nosti lapsen olkapäilleen ja alkoi tanssia. Ei ollut Anni ikinä nähnyt tanssijaa hänen veroistaan. Milloin hän hurjaa vauhtia pyöri piiriä, pitkin hiekkaista kenttää, nyt jo maassa kyykkysillään, viskellen notkeita jalkojaan, siitä taas pystyyn kimmahti, hihkasi, kannusta kilahutti ja seuraavassa silmänräpäyksessä jo maassa Annin edessä polvillaan.

Lapsi oli kietonut kovasti pienet sormensa Vanjan pikimustaan tukkaan ja riemuitsi suuriäänisesti, mutta Maija pyyteli:

— Tanssita minuakin, Vanjushka. Tanssitathan pikkusen! — eikä antanut rauhaa, ennenkuin sai istua Vanjan käsivarrella. Sävel, jota hän nyt vihelsi pyöriessään oli tuo sama, venäläinen valssi, jota soittokunta oli Hupisaaressa soittanut, ja se muistutti Annille juhannusaamuisen vastenmielisen tunnelman. Mutta se nousi enää vain harvoin esille.

Uni oli lapsilta kerrassaan haihtunut. Kuuma aurinko oli kätkeytynyt pilveen ja pääskysten siivet sipasivat läheltä maata. Kaukaa kuului jo ukkosen jyrähtely. Kukin heistä huomasi nyt, että tämän päivän ilot olivat loppuneet.

Vanja hyväili lapsia hyvästellessään, siinä tehtiin myös lujat lupaukset seuraavien päivien kohtauksista.

Polku oli epätasainen. Anni nosti pikkutyttösen syliinsä Vanjan hoidellessa hänen pieniä rattaitaan kahden isomman seuratessa kintereillä. Ja niille puheli Vanjushka:

— Me leikimme nyt, että Anni on maamushka, minä olen paapushka ja te olette meidän lapsiamme.

— Rupeakkin sinä meille isäksi, kun meiltä isä kuoli — sanoi pikku
Maija.

— Kysyppäs, jos Anni tulee äidiksi.

— Tuletko, Nanni Vanjalle ja meille yhteiseksi äidiksi?

Mutta Anni vaan hymyili Vanjalle vastaukseksi.

Ratsu oli odotellessa käynyt kärsimättömäksi, se kuopi maata, hirnahteli ja nyt vihdoin liikkeelle päästyään pyrähti tuliseen juoksuun kiidättäen ratsastajan näkyvistä.

III.

Rouva Vuorela istuu ruokahuoneessaan odotellen päivällistään, kun rouva
Alanen pistäytyy ovesta sisälle.

— Eipä juuri näy naapurin emäntää kotosalla.

— Eipä niin. Ei ole ollut paljon aikaa kotona istuskella, mutta nyt kai kohta jo saakin panna kaupan oven kiinni. Silloin sitä taas joutaa kotonakin olemaan.

— Huonostiko käy kauppa?

— Tavara loppuu. Ostajia on liiaksikin. Kulashit kulkevat ympäri kuin kiljuvat jalopeurat ja ostaisivat kaiken, mitä ikänä rahaan voi vaihtaa. Niitä tulee Etelä-Suomesta ja aina ryssänrajoilta saakka tänne pohjoiseen — ostamaan kaiken, minkä käsiinsä saavat.

— Niin, kulashit nyt hallitsevat tätä maata, niiden käsissä on kaikki valta. Me muut kiitämme koreasti, jos saamme ostaa kilon sokeria 14—16 markasta tai metrin huonoa kangasta kymmenkertaisella hinnalla.

— Minä en kumminkaan ole kankaistani heille metriäkään myynyt. Olen oikein koettamalla koettanut pitää käteni puhtaina nykyisestä kulashiliasta.

Rouva Vuorela nosti voitonvarmana päätään. Hänen liikkeensä ei kunnolleen tuottanut sitäkään mitä jokapäiväinen kulutus vaati, muiden rikastuessa.

— Ehkä voin kumminkin elättää lapseni kokoamatta tuskaa tunnolleni — sanoi hän puoleksi itsekseen.

— Kauanpa rouva saa päivällistään odottaa.

— Ne ovat olleet ulkona leikkimässä ja unohtaneet ajan kulun.

Toinen hymyili merkitsevästi.

— Ettekö ole huomannut, että se myöhästyminen tapahtuu säännöllisesti?

— Onhan sitä sattunut ennenkin.

— Niin on tuo tyttö sitonut lastenkin suun, että eivät ole äidilleen kertoneet, mutta kun Sannilta kuulin, katsoin velvollisuudekseni avata silmänne.

Rouva Vuorela heitti puhujaan kylmän katseen.

— Kiitän huolenpidostanne! Älkää jatkako. He selvittävät itse tämän asian.

Yksin jäätyään hän kutsui luokseen Annin ja lapset.

He tulivat. Anni oli hiukan kalpea, mutta hänen avoin ja puhdas katseensa ei emännän tutkivan silmän edessä painunut alas.

— Miksi ruoka ei enää koskaan ole valmiina, kun tulen?

Osmo astuu urhoollisesti esiin:

— Meidän on niin hauskaa puistossa, että ei Anni huomaa katsoa kelloa.

— Vai niin, poikaseni, miksi siellä on ruvennut olemaan niin hauskaa?

Nyt hätääntyivät lapset ja piirittivät Nannin kuorossa huutaen:

— Äiti älä toru Nannia, älä vaan toru Nannia, me sinne kovin tahdoimme, kun se Vanjushka on niin kiltti.

— Äiti älä Nannia tolu — soperteli pieninkin.

— Nähkääs, täti — alkoi tyttö. Juhannusyönä olimme Sannin kanssa vaan uteliaisuudesta katsomassa ryssäin tansseja. Siellä tutustuin erääseen rakuunaan, joka senjälkeen kirjoitteli monet kirjeet kanssaan kävelylle pyydellen. En vastannut mitään, enkä koskaan aikonutkaan mennä. Mutta kerran se näki, kun me lähdimme lasten kanssa puistoon, se seurasi meitä ja lapset kiintyivät siihen heti. Nyt olemme olleet yhdessä melkein joka päivä.

— Äiti älä vaan toru Nannia eikä meitä! Vanja on soittanut meille ja laulanut ja tanssittanut ja leikkinyt niin, ettei kukaan muu koskaan.

Rouva Vuorela kuunteli synkin kasvoin näitä kertomuksia, virkkoi sitte
Annille:

— Tyttö parka! Et aavista mihin vaaraan olet joutunut. — Kuulkaa lapset! Äiti ei nyt toru ketään, mutta äiti tahtoo, että te ette lähde Nannin kanssa pois kotipihalta muutamaan päivään, kunnes ryssä on ehtinyt teidät kaikki unohtaa.

Seurasi äänekäs itku noita tinkimättömiä sanoja, mutta Anni tunsi kovan, jääkylmän väliseinän laskeutuvan hänen ja emäntänsä välille.

IV.

Sadetta ei tullut. Kuumia, helteisiä päiviä riitti yhä. Ruoho maassa paloi ruskeaksi, lehti puissa kellastui keskellä kesää ja alkoi karista. Pelolla katselivat ihmiset tulista kuivuutta äskeisten tuhoisien hallaöiden jälkeen.

Anni viihdyttelee pikku hoidokkejaan auringon ruskeaksi polttamalla pihanurmikolla kaivaten puiston vihreyttä, missä kosteus oli säilynyt suurten puiden ja tiheiden pensasten suojassa. Päivät olivat nyt sietämättömän pitkiä ja ikäviä. -Eivät nuo lapsetkaan muusta puhuneet kuin Vanjasta, hänestä he kertoilivat muistojaan ahdistellen Annia kaikenmoisilla kysymyksillä.

— Miksi se äiti kielsi? — Miksi ei Vanja tule tänne? — Kirjottaisit kirjelipun ja käskisit tulemaan.

Mutta tämä yhteinen suru yhdisti heitä vielä entistä lähemmin toisiinsa ja niin kuluivat päivät kadotettua ystävää muistellen ja yöt hänestä uneksien. Niin kirkastui poissa olevan kuva heidän herkissä mielissään, joten se ennen pitkää oli todellisuutta paljon korkeammalla.

— Miksi sellainen jyrkkä kielto? Miksi hän tuomitsee ihmistä, jota ei edes tunne? Vain siksi, että hän oli ryssä. Eiväthän nekään kaikki ole yhtäläisiä. Onko oikein niitä kaikkia vihata? - Ei ainakaan minun ymmärtääkseni.

Kuta enemmän hän Anni sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän hänen myötätuntonsa kallistui Vanjushkan puolelle, samalla kuin tuo kapinoiva ääni emäntää vastaan tuli yhä selvemmin kuuluville. On ilta ja lapset nukkuvat. Rouva Vuorela oli lähtenyt tuttujensa kanssa kaupungille, Anni istui nojatuoliin ja koetti lukea.

Mahdotonta! — Kirjaimet lehdiltä hävisivät ja tilalle ilmestyi Vanjushkan hymyilevä kuva. Hän heitti kirjan ja meni ikkunan luo. Mutta tuskin oli hän sen ääreen ehtinyt, kun kuuli kadulta tuttua vihellystä. Anni kätkeytyi ikkunaverhon taakse uskaltamatta silmäistäkään alas kadulle.

— Siellä hän on! Eipä se sentään niin vähällä unohtanut, kuin luultiin!

Sydäntä hiveli odottavan onnen tuska ja aatokset salaman nopeat risteilivät mielessä eri vivahduksin.

— Hän on siellä! On kenties ikävöinyt ja kaivannut minua kuten minä häntä. On kulkenut päivin puistossa, illoin kierrellyt tätä katua toivoen tapaavansa — sillä aikaa kun minä täällä olen häntä ikävöinyt ja itkenyt. — Mutta nyt ei meitä enää mikään estä toisiamme tapaamasta! Kumminkin hän epäröi, eikä näyttäytynyt, oli kuin olisi nyt valinnan aika.

— "Ryssän tyttö" sanovat ihmiset silloin minua. Eikö niitä ole jo ennestään liian paljon. Tuleehan siitä maine, joka kerran kuuluu kotipuolellekin ja isä ja äiti kuulevat ja Samppa, kenties velikin vielä kerran palaa matkaltaan - nyt olisi sopiva lopettaa tähän koko tuttavuus.

Hän puristi aatoksissaan kurttuun ikkunaverhon, jonka takana piileksi.
Sydän löi kuuluvasti ja korvissa kohisi.

Mutta seurustelevathan ryssäin kanssa monet muut minua paremmat. Niinkuin F:n neidit, kaupungin rikkaimmat. Kelpaahan ylioppilasneitostenkin upseerien kanssa myöhäisille iltakävelyille. Mitäs ne upseerit ovat muita kuin ryssiä! Tyttökoulun oppilaita, vieläpä opettajattariakin tiedetään, ja virkamiesten rouvia, joita palveliansa ovat nähneet upseerien kanssa seurustelevan. -Mitäs silloin minusta, joka olen vaan pieni piikatyttö! —

— Tokkopa se Samppakaan paljon minusta välittää. Eihän se oikeastaan ollut sanallakaan sitä ilmaissut. Semmoinen oli, juro ja jäykkä. Kenties ei enää välitä senkään vertaa kuin ennen.

Astunta kadulta kuului taas selvemmin, kannukset kilahtivat ja tuttu surunvoittoinen sävel soi kulkijan huulilta kuin kutsuen kuulijaa ulos, kesäisen illan hämärään.

Ikkunaverho riuhtaistiin syrjään ja ikävöivälle kulkijalle ilmestyivät nuoren tytön kukoistavat kasvot.

— Anni, Annushka! — Tule puistoon! — ja tyttö kuuli tuossa äänessä niin hellän värähdyksen ja luki noista kasvoista sen saman, suuren kaipauksen, jota hän itsekin oli näinä päivinä kärsinyt.

Vapisevin käsin sulki hän ikkunan ja kiiruhti alas rappusia, riensi juoksujalkaa, kuin peläten jonkun itseään seuraavan, jonkun, joka tahtoisi häntä estää tapaamasta sydämensä kaivattua.

* * * * *

Puiden suojassa, sinervän hämärän kätkössä astelee Vanjushka tyttöään vuotellen. Ei ainuttakaan ihmistä näkynyt ja kaupungilta tulevat äänet sulivat täällä vienoksi huminaksi, joka soi kuin kaukaisen kosken kohina.

Nyt kuuluivat lähestyvät, kevyet askeleet ja vilahti vihreiden lehvien välistä vaalean punertava hame.

Ilo välähti silmässä muukalaisen, hymy suupielessä värähti ja syli avoinna hän tulijaa vastaan kiiruhti.

— Anni, Annushkani, sinä tulit, vihdoinkin sinä tulit!

V.

Kuutamo valaisee huonetta kuvaten suurennetun ikkunan keskelle lattiaa. Anni katselee sitä, näkemättä kumminkaan sitä mitä katsoo — hän näkee siinä vaan epämääräisiä, levottomasti vaihtelevia kuvia.

Sydän sykkii vielä rajusti äskeisestä pelosta, jos rouva nytkin sattuisi kuulemaan, että hän taas kolmatta käydessä saapuu kotiin.

Hän oli hiipinyt sisälle hiljaa kuin varjo, mutta olihan mahdollista, että se oli hereillä ja sittenkin kuuli.

Lapset nukkuivat levottomasti. Maija äänteli unissaan ja Taimi haparoi
Annin tyhjää tilaa hänen kättään etsien.

— Kuinka se tulee toimeen ilman Nannia! Levottomuus ahdisti tytön mieltä sen äskeisen lupauksen johdosta, jonka Vanja oli häneltä puristanut. — Jättää paikkansa ja lapset! Kuinka se käy päinsä! Ei kukaan tunne niitä niinhyvin kuin hän, ei kukaan hoida niitä sillätavalla kuin hän itse, joka on vaalinut niitä enemmän ajan kuin itse lasten äiti.

— Täti itse ei minua varmastikaan kovin kaipaa, hän on näyttänyt viime päivinä jo kovin kiusaantuneelta. Olen odottanut, milloin se puhkeaa. On tuskallista tuo vaitiolo.

No huomennahan me saamme selvitellä — silloin sen täytyy tapahtua.

Ikkunankuva lattialla oli levinnyt ja siirtynyt ovinurkkaan päin. Anni painoi jyskyttäviä ohimoitaan ja jatkoi mietteitään.

— Eräänä aamuna, kun Taimi herää, on Nanni poissa. — Hän tepastelee yömekossaan ympäri huoneita ja huutaa: — Nanni, Nanni-i-ii! Tule Tuttua pukemaan! — Tulee sitte keittiöstä uusi tyttö ja koettaa houkutella lasta luokseen. -Missä Tutun Nanni? — Poissa on, tehtaaseen meni. — Seuraa suuriääninen itku. Uusi tyttö kyllästyy. Keittiössä kiehuu kahvi hellalle, hän rientää sinne ja tulee taas takaisin koettaen viihdytellä.

Mutta kun väki tehtaasta lappautuu aamiaislomalle, on Vuorelan uusi palvelia kadulla kolmen lapsen kanssa Annia odottamassa.

— En minä näiden kanssa tule minnekään, hän sanoo. On parasta, että tulet takaisin ja minä menen pois — ja lapset tarrautuvat hänen vaatteisiinsa ja pyytelevät tulemaan kotiin.

Miten minä sen kestän?

Tuntui tuskallisen kuumalle täällä sisällä. Hän avasi akkunan. Syksyinen tuuli puheli salaperäisesti pihapuissa ja taivaalla tuikkivat ensimmäiset tähdet.

— Vanja, Vanjushka! — Onhan hän minua kumminkin lähin, onhan hän minulle rakkaampi kuin kukaan.

Anni katseli sormusta, jonka Vanja äsken oli hänen sormeensa painanut.
Se välkkyi niin vienosti, se oli kirkas ja uuden uutukainen.

— Morsian! Kyynel kihosi silmään ja huulilla väikkyi onnen hymy.

— Emmehän me täällä kauvan enää, sota loppuu ja me muutamme kotiin Venäjälle, kauvas Mustanmeren rannoille, jossa päivä paistaa ja kukat kerkiävät jo silloin, kun täällä pohjoinen vinkuu ja kinokset korkealle seinän vierustoilla kurkoittelevat. — Niin oli Vanjushka puhellut kaunista kotipaikkaansa kuvaillen.

— Tule kanssani, sanoi. Kotini kauneheksi sinut vien, äitiseni iloksi. — Ja kokoontuu kylältä koko suuri suku katsomaan minkä Ivana Ivanovitsh toi sotaretkeltään Suomesta. Kauniin toi vaimon, sanovat, solakkavartisen ja sorean. Katsokaapas sen tukkaakin, se välkkyy kuin kulta.

Niin oli Vanja puhellut ja mairein sanoin ja valoisin kuvin häntä viihdytellyt.

Anni otti sormuksen sormestaan käänteli sitä ja kädessään punnitsi. Kovin se oli ohut ja kevyt. — Mistäpä se Vanja sen paremman, olihan kullan hintakin kovin kohonnut.

— Mutta entä jos se ei totta tarkoittaisikaan, entä, jos se vaan leikkii kanssani? — Olisi kenties parempi pysyä vielä täällä toistaiseksi, odottaa ja katsella.

— Vanjushkako pettäisi! — Vanja, joka polvillaan oli rukoillut lupausta saada hänet mukaansa Venäjälle ja sen saatuaan suudellut hänen jalkojaan. Eihän sellainen rakkaus ollut mitään leikintekoa. Olisi väärin epäillä häntä.

Yön hiljaisuudessa kajahti kirkon kellon kolme kumeata lyöntiä. Tyttö sulki ikkunan, paneutui maata ja nukkui huulillaan rakkaimpansa nimi.

VI.

Pitkällistä kuivuutta seurasi loppumaton sade, joka öin päivin virtanaan valui harmajalta, tuhruiselta taivaalta. Kadut tuntuivat pehminneen perustuksiaan myöten ja katuojissa virtasi sakea vesi pieninä purosina.

Sähkökello soi, aamiaistunti oli tullut. Koneet seisahtuivat, naiset pukivat kiireellä päälleen ja lappautuivat ulos tehtaan rautaisesta portista.

Anni oli saanut asunnon tehtaan lähettyviltä, joten ei muuta kuin puikahtaa kadun kulmauksesta.

Eipä ollut ylellisyydellä pilattu, tämä pieni kamari kellarikerroksessa. — Tutiseva pöytä, pahainen vuode ja pari maalaamatonta tuolia muodosti sen kaluston. Uunin nurkassa seisoi vielä ruokasäiliö — pystyyn käännetty tavaralaatikko, mutta sen verhoksi oli levitetty puhdas, vanhasta esiliinasta ommeltu verho. Pöytää kattoi valkea liina ja ikkunalaudalla oli kukkiva verenpisara.

Yhteisvoimin Vanjan kanssa oli tämä pieni koti pantu pystyyn, ja se oli nyt kumminkin Annin oma.

Hän etsi esille ruokavaransa, kylmiä perunoita, suolaa ja vettä. Maitokaupan edustalla oli niin suuri "jono", että hän katsoi viisaimmaksi ensin syödä aamiaisen ja "jonottaa" loppuajan saadakseen maitoa illaksi.

Hän taittoi kappaleen mureannäköistä leipää ja katseli palasta: — Kuin murha-ase! Pitkät, terävät akanat ja kokonaisina jauhettujen kaurojen kuoret törröttivät uhkaavina vastaan taitetusta syrjästä. O'at silmissä suurenivat, nälkä katosi, mutta omituinen hiukaiseva tunne, joka viime aikoina oli alkanut kalvaa sydänalaa, tuntui taas ahdistavan.

— Olisi voita tuohon päälle, niin saattaisi sitä syödä — hän ajatteli, mutta eihän hän ollut voita nähnytkään, sitte kun Vuorelasta lähti. Koko syksynä ei ollut korttivoita jaettu muruakaan ja salakauppiasten välityksellä se maksoi 16—18 mk. kilo, eihän Annin palkka sellaisiin riittänyt.

Sillävälin oli maitokaupan edustalla odottajien luku vaan kasvanut. Anni kävi siihen kumminkin, vaikka toivottomalle näytti seisominen Jokaisella kadulla sateen virtanaan valuessa. Jono liikehti lakkaamatta. Kukin koetti vartioivan miliisin silmän välttyessä päästä hiukan naapuristaan edelle ja nuo vakinaiset jonottajat, pienet poikaviikarit, joilla oli tällä alalla suuri taito ja kokemus, onnistuivat vähitellen tunkeutumaan loppupäästä etumaisten joukkoon. Varsinkin käyttivät he hyväkseen hetkeä, jolloin naapuri sattui olemaan innokkaassa keskustelussa tai väittelyssä.

— Minulla on kuusi pientä lasta enkä neljään päivään ole saanut niille pisaraakaan maitoa -kuuli Anni vieressään seisovan vaimon lausuvan naapurilleen.

— Kuinka kauvan tätä kärsimme? — vastaa toinen.

— Mikäs on, täytynee sitä kärsiä toistaiseksi.

— Kuulutko yhdistykseen?

— Olen minä siihen kuulunut jo toistakymmentä vuotta.

— Ja puhut noin rauhallisesti! Aikonet antaa lopuksi lastesi kuolla nälkään.

— Ei nyt sentään nälkään, jos joku apu on saatavissa.

— Etkö ymmärrä, että tämä on herrojen vehkeitä, että ne aikovat tappaa köyhälistön nälkään korvaukseksi kunnallisäänioikeudesta ja kahdeksantuntisesta työpäivästä, jotka pakoitettiin meille myöntämään. Täällä me seisomme sateessa likomärkinä kaiken päivää saadaksemme tilkan maitoa lapsillemme, sillä aikaa kun meijerissä salaa valmistetaan juustoa ja ajetaan maitoa hotelleihin sadoin litroin. Oikein tekivät Turussa, menivät, ottivat voit herrojen makasiineista ja keskenään jakoivat. Täälläkin vielä pommitetaan ilmaan tuo meijeri, niin maitoa tässä kaupungissa on riittämään saakka kuten ennenkin. Sotamiehet kyllä tulevat avuksi. Ei muuta kuin vihjaista vaan niille, niin valmiita ne pojat ovat tulemaan.

— Sinun mielestäsi olisi asia niin yksinkertaisesti autettu. Etkö tiedä että me nyt kärsimme turkulaisten voiryöstöistä. Meiltähän loppui heti senjälkeen korttivoi, sekin vähäinen mikä oli ennen.

— Niin, mutta me pannaan herroille kiusa kiusaa vastaan.

— Et varmaankaan ole meidän paikkaisia.

— En olekkaan, mitä se tähän kuuluu?

— Ajattelin vaan, kun intoilet noin rajusti.

* * * * *

Samassa puhalsi tehtaan pilli. Anni oli jo päässyt likelle ovea, kun sai luovuttaa paikkansa toiselle ja kiiruhtaa työpaikalleen.

Taas seisoi hän keskellä jyskettä ja surinaa hoidellen pitkää, kieppuvaa käämiriviään, joka huristen pyöri hänen edessään.

Käämit pyörivät, vyyhdet pyörivät ja aatokset kiersivät alituiseen ainaista kehäänsä:

— Jättää vanhukset, koti ja veli, joka kenties kerran vielä palaa vieraalta maalta. Lähteä outoihin oloihin, kohti tuntematonta tulevaisuutta, lähteä salaa kaikilta, kenellekkään hyvästiä heittämättä. — Eivät vanhukset suosiolla luovuta. Jonakin pimeänä iltana he sitte astuvat eteläänpäin lähtevään junaan. Neljän, viiden tunnin kuluttua on hän taakseen jättänyt kaiken sen, mikä hänellä ennen elämässä on ollut rakkainta, ja vuorokauden, parin, kuluttua hän tuskin koskaan enää saa kuulla suomenkieltä puhuttavan.

Tätä ajatellessa tuntui se hänestä niin, kuin tuntui ennen lapsena kotokaivon mustaan syvyyteen katsellessa: Päätä huimasi niin, että täytyi heittäytyä maahan ja tarrautua lujasti kiinni piharuohoon.

— Vieras seutu, vieras maa! Jokainen puu, pensas ja kivi on outo. Itse maan multakin on vieras, musta, väkevä — täällä harmaa, saven sekainen.

Koneet ryskivät pauhaten. Tuntui kuin olisi hän jo menossa ja juna kiitää hurjaa vauhtia läpi lakeiden niittyjen ja lukemattomat harmajat ladot kyyköttävät silmänkantamattomiin. Palavan kydön haju tunkeutuu avonaisesta vaunun ikkunasta ja siellä täällä kohoaa lentoon joku säikähtänyt kurki.

Mutta vauhti kiihtyy yhä hurjemmaksi. Juna kiitää kuin siivillä, ilma korvissa surisee ja soittaa. Kohta loppuvat tasangot, jää taakse koko kotiseutu. — — Tekisi taaskin mieli heittäytyä maahan ja tarrautua kiinni piharuohoon. — Hän solmieli katkenneita langanpäitä, pysäytteli käämiä, korjaili ja pani uudelleen pyörimään. — Kumma, lohduton tunne sydänalassa nousi taas uhkaavana. Päätä huimasi, hän koetti istualtaan ohjata konettaan.

Hyvän tuoreen maidon maku herahti äkkiä suuhun ja hän näki samassa lypsinkiulun, jossa maito hyllyävän, valkoisen vaahdon peitossa höyrysi, lämpöisenä, hyväntuoksuisena.

Hän karkoitti kuvan, kun toinen heti sukelsi esiin. Hän oli paistavinaan pihvejä Vuorelan keittiössä. Tuossa ne jo valmiina kauniin ruskeina miellyttävästi tuoksuivat saaden veden suuhun herahtamaan. Lapset ympärillä hääräilivät kysellen, oliko ruoka jo pian valmista.

— Älkää hätäilkö! Nannin pitää ensin ottaa pullat paistumasta, — oli hän heille sanovinaan, vetäisten samalla pellillisen kauniita punasenruskeita vehnäleipiä ulos uunista.

— Tuttu saa ensin. Se on kuuma, ota esiliinan helmaan.

Hän oli itsekin maistamaisillaan, kun jostain vyyhdestä taas katkesi lanka ja hän huomasi taas missä oli.

— Voi hyvä Isä!

Nuo valve-unet olivat vielä paljon kiusallisemmat kuin yölliset unelmat, joissa usein myöskin toistuivat nuo ruokakuvittelut.

Hiukaiseva tunne sydän-alassa tuli yhä voimakkaammaksi. Käämit ja vyyhdet pyörivät, koko huone pyöri ja ruski, kuin olisi se liitteistään irtautunut. Harmaa sumu kohosi silmien eteen estäen mitään näkemästä. — Melu ja ryske kuului enää vaan jostain hyvin kaukaa yhä edeten, kunnes se kokonaan lakkasi kuulumasta.

VII.

Anni tuli täydelleen tajuihinsa vasta omassa huoneessaan, jonne työtoverinsa olivat hänet saattaneet. He olivat lähteneet ja hän lepäsi hiljaa katsellen kadulle, josta ohikulkevien jalat vaan näkyivät tänne alas kellarikerrokseen.

— Kunpahan Vanja pian tulisi! Kuinka hitaasti kului aika! Kellon viisarit olivat kuin kiinni tervatut. Ilta hämärtyy, pimeä hiipii huoneeseen ja yksinäisyyden tunto kasvaa.

Huone oli kostea ja kylmä. Hän koetti nousta, sai vaivoin sytytetyksi tulen ja sen ääressä lämmitellen mietiskeli:

— Jokohan se Tuttu nukkuu? Onkohan tuo uusi hoitaja pukenut sen ja peittänyt hyvin, ettei kylmety.

— Mitenkähän jaksavat kotona? Äidin jalkaa on varmaankin taas kovin kolottanut, kun ovat näin sateiset ilmat. Siellä hekin nyt varmaan istuvat tuvan takkavalkean ääressä, äiti sukkaa kutoen, isä jotakin veistää näperrellen, alakuloisessa keskustelussa, miten päästään keväimeen näillä niukoilla rehuvaroilla ja miten riittää uutiseen tämän vuoden viljasato, josta halla heinäkuun alussa puolet vei ja jäännöksestä puolet poltti loppukesän tulinen kuivuus.

— Entä Kokkolassa? Siellä ovat paremmat maat. Joki suojelee kotipeltoja hallalta ja lauhduttaa suurinta kuivuutta. Mutta totisena kulkee Samppa, mietteissään ja harvasanaisena, syvä, synkkä ryppy silmäkulmien välillä, kun hän lapsuutensa ystävää muistelee, jota ei kohta vuoteen tavannut.

— Ilta pimentyy, missä viipyy Vanja? Hän katselee ikkunasta kadulle, joko tulevan näkyisi. — Sade oli tau'onnut ja vinha pohjatuuli lakaisi taivaalta pilvenriekaleita. Iltatähti tuikehtii ystävällisesti tänne alas.

Vihdoinkin lähenivät tutut askeleet. Anni aukaisi oven.

— Kauvan viivyit tänä iltana!

— Vanja sulki hänet syliinsä.

— A' sitä iloisempi olet, kun kauvan odotettuasi lopulta tulen. Mitä? taas ovat silmäsi vesissä! — Mikä nyt on taas ollut?

Tuli tässä vähäsen ikävä, kun muistelin kotiani ja niitä Vuorelan pikkulapsia.

Vanja vihelsi. — Toisen lapsia ikävöit! Ka Venäjälle tulet, omia lapsia saat, saat tuvan täydeltä.

— Mutta pidithän sinäkin niin paljon siitä pikku Taimesta.

— A' venäjänmies rakastaa aina naisia ja lapsia, missä niitä vaan näkee.

— Rakastaa kaikkia, joita näkee, ja yhtä paljon — ihmetteli Anni, mutta ei puhunut mitään.

Siinä he sitte istuivat, hiipuvan hiilloksen edessä, eikä puhe kumpaiseltakaan tahtonut luistaa.

— Soita, Vanjushka, laula pois ikäväni, jonka täällä yksinäisyydessä sain — ja Vanja otti seinältä balalaikkansa, näppäili ensin hiljaa säveltä tapaillen.

Jo virisi virsi, paisui sävel, kohosi laajana ja leveänä. Pehmeänä, soinnukkaana hyväili se kuulian korvaa unelmiin tuuditellen.

Ja Annin eteen avautuu laaja hedelmällinen maa, korkea, kuulakka taivas, jota valkoiset poutapilvet purjehtivat ja alla meren syvä, tumma sini, joka tyyneellä pinnallaan taivaan väriä kuvastaa. — Siellä väkevät mustamultaiset pellot, joitten povista pusertuu runsas sato. Siellä vilkas, iloluontoinen kansa leikkien, tanssien elojuhlaansa viettää korjattuaan pelloiltaan valkean viljan. - Siellä kypsyvät kirsikat, ja notkuvat rehevien hedelmäpuiden oksat ylen runsaan taakkansa painosta. Siellä herkistyy ihmismieli anteliaan luonnon hemmoittelemana. He leikkivät, ilakoivat kuin lapset, nauravat, laulavat, lempivät, syleilevät, suutelevat toisiaan. — Ja riemu raikuu kauvas ja kevät kukkii ja tuulet lauhasti puhuvat, siellä — sillä aikaa kun pohjolassa pakkanen paukkuu, kinokset räystäiden tasoille kurkoittelevat ja kansa totisena ja jurona mietiskelee, miten riittää vaivalla saatu musta leipä, josta halla sydänkesällä korjasi puolet, jäännöksestä toisen puolen poltti suuri pouta.

Vanjushka lopetti ja laski soittimen kädestään. Anni painoi päänsä hänen olkaansa vasten puhellen.

— Minä näin sinun kauniin kotiseutusi, se tuli eteeni kuin taulu soittaessasi, vielä kauniimpana sen näin, kuin minkä olet kertoessasi kuvannut.

Vanjushka kätki hymynsä ja puheli mairitellen. — Sinne me lähdemme pian, sinä ja minä. Siellä maamushkani sinut ottaa ilolla vastaan. — Kah, Vanjushkaa! Kauniin toi vaimon sotaretkeltään. Hiukan surullinen se vaan on, meillä täytyy kaikkien näyttää hyvää tuulta. — Koetappas, tyttöseni jo täällä heittää pois tuo surullinen muotosi.

— Enhän minä siellä enää sure, niinkauvan vaan on ikävää, kun kaikki on keskeneräistä.

— Onhan se päätetty, samantekevää, siellä tai täällä, minun olet jo nytkin, eikä kukaan saa sinua minulta. Ei isäsi, ei veljesi, ei kukaan elävänä pääse, joka aikoo meidät erottaa.

Hän hyväili tytön päätä, kietoi kaulansa ympäri hänen pitkät palmikkonsa ja suuteli niiden kellertäviä latvoja.

— Ei ole kukaan niin rakas, kuin sinä, en ole vielä nähnyt tyttöä sinun veroistasi.

Niin puheli mies ja tyttö oli vaipunut siihen onnelliseen hurmioon, jonka aina tuotti Vanjan läheisyys, tuo pehmeän käden hyväily ja hänen sanojensa hellivä sävy.

— On hyvin, niinkuin on. En toisin soisi olevan. Kunhan vaan kerran saa olla onnellinen, tulkoon sitte jälestäpäin mitä tahansa.

Niin ajatteli tyttö levätessään ystävänsä sylissä, huomaamatta, miten tämä liian usein katsoi kelloon.

Mies nousi, kantoi tytön vuoteeseen, peitteli huolellisesti, poskea hyväili hyvää yötä toivotellen ja lähti ulos.

Hän kulki kiireellä yli aution kaupungin, kilahti kannus, elehtii suupieli ja kasvoilla näkyy tyytymätön ilme.

Hän oli tullut viipyneeksi Annin luona liian kauvan.