VIII.
Eräänä iltapäivänä joulun alla, kun Anni istui yksin huoneessaan vaatteitaan paikkaillen ja hämärää tulevaisuuttaan mietiskellen aukeni ovi ja sisään astui tytön hämmästykseksi Kokkolan nuori isäntä.
— Samppa!
— Terveisiä sieltäpäin. — Hän ojensi suuren, tukevan kouransa ja puristi voimakkaasti Annin kättä.
— Tulinpa katsomaan, vieläkö elät.
— Elänhän minä.
— Olen sinua odottanut joka markkina-aikana sinne meidän kortteeriin tulevaksi kotipuolen asioita kuulemaan, kuten ennen tapasit tulla. Eipä sinua sinne kuulunut, näyit unohtaneen.
— En ole tullut tulleeksi. — Istuhan nyt hetkeksi. Annin mielessä pyöri kysymys: Tiesikö Samppa hänestä mitään. — Jos se hyvinkin oli kuullut, mutta ei ollut ensi aluksi tietävinään -ja hän vältti huolellisesti Sampan katsetta.
— Äitisi kun kuuli, että lähden kaupunkiin pani mukaani tämän käärön ja käski minun sinua katsomaan, kun et kuulu kotiasikaan kirjoittaneen.
— Sinä löysit tänne.
— "Kysyjä kylän löytää, hakija talon". Vuorelan rouva neuvoi.
Anni hengitti jo vapaammin. Samppa ei tietänyt mitään. Hän oli ensin pelännyt Sannin hänet tänne johdattaneen, silloin olisi ollut syytä epäillä hänen tietämättömyyttään.
— Mutta miksi et kotia tullut, kun kerran siitä paikastasi lähdit?
— Enhän minä sinne talveksi, kuluttamaan heidän vähiä ruokavarojaan, kun en kesällä tullut lähteneeksi töitten aikana.
— Tule mukaani, vien sinut kotiin jouluksi, näyt laihtuneen ja kalvenneen, ei sinulle näy tehdas sopivan.
Niin huolehtivasti katselivat Annia nuo rehelliset harmaat silmät.
Häntä hävetti ja tuntui niin tukalalle. Voi jos se tietäisi!
— En minä nyt ainakaan jouluksi.
— Minäpä kerron kotonasi miten sairaalle näytit, niin hakevat sinut pois täältä.
— Et saa kertoa semmoista! Ei minua mikään vaivaa, mutta juttele nyt minulle kotipuolen kuulumisia. Mitä te nyt siellä nykyisin hommaatte?
— Etkö sinä tiedä mitä me puuhailemme, ensin tavalliset työt ja sitte illalla harjoituksiin.
— Suojeluskunnan…
— Lahtarien, oikaisi toinen naurahtaen. Näkisitpä sinä sen innostuksen, joka on sekä nuorilla että vanhoilla. Meidän kylässä odottaa joka mies tappelua niinkuin häitä. Näkisit ne, meidänkin pikku pojat! — Onhan se Jussi sentään jo viiden — ja Matti seitsemäntoista, ja rotevia poikia kumpainenkin, niissä ihan palaa se taistelun into, eivät ne tahdo jaksaa odottaa, kunnes päästään niin pitkälle että saataisiin alkaa. Yksinpä vanhat ukotkin nuortuvat. Sekin Ollin vaari on aina mukanamme harjoituksissa — istuu ja kitsailee, että kyllä hänkin ryssästä vielä hengen ottaa, vaikka ei kykenekkään temppuja tekemään kuten nuoret.
Anni päästeli vapisevin sormin kääröä auki, mutta eivät tahtoneet solmut selvitä.
— Kuka teillä on johtajana?
— Minuthan ne nyt pistivät komennukseen, kun lähti pois se Saksan poika. Tarvittiin sitä muilla markkinoilla.
— Vai sinusta tekivät sen.
— Sain terveisiä veljeltäsi Jouko pojalta tämän samaisen jääkärin kautta. Hän ei muutoin ollutkaan meidän paikkaisia, vaikka oli meitä aluksi opettamassa. — Kotiin kuuluu Joukokin tulevan piakkoin ja kohta kai ne ovat täällä kaikkikin. — Sen minä takaan, että silloin täällä ryssät tarkenevat!
Hän oikaisihe. Tuoli siirrähti lähemmäksi ikkunapieltä, missä Vanjan soitin riippui. Kuului surkea parahdus, ikäänkuin vastaukseksi noihin sanoihin.
Samppa hypähti pystyyn, katsoi julmistuneena kojetta, jonka alkuperää alkoi hämärästi aavistella.
Anni hypisteli äidin lähettämää harmaata sukkaparia.
— Mikä se on tuo?
Annilta ei tullut sanaa suusta. Samppa kasvoi ja kohosi hänen silmissään, samalla kun hän itse pieneni ja surkastui, kutistui vaivaiseksi kääpiöksi. Hän olisi suonut pienenevänsä niin pieneksi, että vieressä seisovan jättiläisen silmä ei olisi häntä eroittanut. Hän seisoi valkeana vavisten kuin ankaran tuomarin edessä.
— Tuommoista olen nähnyt ryssän rimputtavan. Kuinka tämä on sinun huoneeseesi joutunut?
Vastausta ei vieläkään tullut.
— Onko sinustakin tullut ryssän morsian?
— On. — tuli heikko vastaus.
Mutta veret kuohahtivat naapurin pojan, silmä leimahti ja ääni vihasta värähteli, kun hän lausui:
— Voi sinua, tyttö! Kotikylästäsi olet ainoa sitä lajia — ja minunkin kun piti tulla näkemään sinun häpeääsi. Me olemme päättäneet uhrata kaiken karkoittaaksemme täältä kerran maamme ainaisen vihollisen, sillä aikaa kun naisemme heidän irstaissa lemmenkisailuissaan ilakoivat.
Hän otti lakkinsa ja lähti hyvästiä heittämättä.
IX
Myrsky ulvoo ja vonkuu mastoissa. Aallot vuorenkorkuiset hyökkäävät laivaa vasten viuhuen, sihisten ja räiskyttäen vaahtoisaa vettään kannelle. Tuuli vinkuu ja viheltelee, kuuluu ääniä ilkeitä, epämääräisiä, — kuin uhka ja valitus, kirous ja voihkina ja pimeiden voimien kamala pilkkanauru.
Mutta myrskystä huolimatta ponnistelee vakavasti eteenpäin raskaslastinen Saksan alus ja kannella nuori suomalainen tähystelee kiikarillaan yhä pimenevässä syysillan hämärässä. Hän ei säikähdä ilmojen ilkkunaa, eikä kuuntele tuulen salaperäisiä sanoja.
Hänen piirteensä ovat jalot ja puhtaat. Hänen kasvonsa kuvastavat innostusta, suurta ja pyhää. Hymy hiipii nyt suun ympärille johon vaikean ja vaivalloisen retken aikana on painunut syvä, surumielinen juova.
— Mitä sanonevatkaan siellä pojat! Kaksikymmentäviisituhatta kivääriä on siinä jo aluksi näille seuduille, pohjoisemmassa on ennen tuo tuja ja lisää tulee, kun joutuu. Niillä sitä vielä tehdään puhdasta! — Ei sitä sentään tyhjään kärsitty, ei tyhjän vuoksi nähty vilua ja nälkää. Jokohan käsittävät kotona miksi lähdettiin? - Johan toki kun näkevät nämä tuomiset. Kalliita ovat nyt Suomelle nämä lastit. Ei niiden arvoa kullassa arvata. — Voi sentään, kuinka ihanalle tuntuukaan taistella oman maansa vapauden puolesta. Kunpa joutuisi pian se päivä! Kunpa olisimme täällä jo kaikki ja saataisiin alottaa heti!
Hän alkoi astella kiivaasti kannella. Nuori pohjolaisveri kuumeni ja sormet pusertuivat lujasti vyössä riippuvan mauserin ympärille.
Mutta samassa hän asettui ja hymähti malttamattomuudelleen jatkaen ajatuksiaan.
— Kun kerran tähän saakka on jaksettu odottaa ja kestetty silloinkin, kun toiveet tuntuivat horjuvan, niin tottahan nyt, kun ollaan täällä asti.
Hän nosti taas kiikarin, katseli kauvan ja yhä kasvavalla jännityksellä, riensi sitte alas hyttiin toverinsa luo ja toi hänet muassaan kannelle. -Näetkö tummaa juovaa etäisyydessä?
— Näenhän minä.
— Se on Suomen ranta! Suomen, kotimaan, pyhän maan rantakalliot!
Hänen äänensä värisi, hänen sydämensä löi rajusti, hän ravisti ystäväänsä käsivarresta.
— Miksi et iloitse? — Oletko sinä oikein hereillä? — Etkö käsitä että kohta astutaan kotomaan mantereelle. Pian varmaankin näkyvät vastaantulevat moottorit. Me pääsemme kaivattuun, luvattuun maahamme. — Olavi, mikä sinun on?
— Luvattuun maahan, pyhään maahan, — kertasi Olavi Joukon sanoja, mutta hänen kasvojensa jäykkyys ei sulanut ja noiden älykkäiden silmien teräskylmä katse ei hituistakaan lämmennyt. Koko tuo lyhyt jäntevä vartalo, sekä nuo kasvot, jotka nuoresta iästään huolimatta osoittivat kypsynyttä miehuutta, todistivat raudanlujaa tahtoa ja nopeata päättämiskykyä.
— On kuin olisi ilmakin jo toisenlainen, on kuin tuulikin suomea puhuisi, on kuin näkisin siskoni nuoren aitan portailla istumassa, puheli Jouko puoleksi itsekseen. Hän oli kuin hurmaannuksissa, kuin uneksisi hän ihanaa unta.
— Sain Saksasta lähtiessäni kuulla kotipuolen asioita — alotti Olavi äänellä, joka karkoitti unelmat. Täällä etelässä ovat jo punaryssät toisin paikoin mellastaneet. Isäni kuuluvat surmanneen ja veljeni. Kotini on ryöstetty puhtaaksi ja nuorimman veljeni ovat Helsingin edustalla silponeet palasiksi.
Hän kertoi sen tyyneesti äänen värähtämättä.
— Etkä ennen ole minullekaan ilmoittanut!
— Enhän olisi nytkään, mutta kun puhuit pyhästä maasta.
— Niin tahdoit valmistaa minua mahdollisuuksien varalle. — Mutta jos on totta mitä kotoasi kertovat niin…
— Silloin minä totisesti kostan heidän kuolemansa. Kymmenen, ei, kaksikymmentä heistä jokaisesta ja sitte, sitte käyköön minun kuinka tahansa.
Silmissä välkähti tuima viha, käsivarret jännittyivät ja piirteet kasvoilla terästyivät.
— Kas siinä oikea sotilas! — ajatteli Jouko.
— Sinullahan on sisar siellä kotona — sanoi Olavi hetken kuluttua, nostaen kiikarinsa ja katsellen sinne mistä mustanharmaa maa kohosi mouruavan meren sylistä.
— Lähikaupunkiin jäi, kun lähdin.
— Vai jäi kaupunkiin, — sanoi hän vaan ja sitte he olivat taaskin vaiti, mutta Joukosta tuntui, kuin olisi tuo ystävän terävän älykäs katse tunkeutunut läpi tuntemattoman ja lukenut sieltä asioita, joita ei halunnut ilmoittaa. Hetkellinen levottomuus nousi hänen mielessään mutta se tukahtui pian.
— Eihän toki sentään! Eihän se minun sisareni.
* * * * *
Odotettuja vastaantulijoita ei kuulunutkaan, vaikka useita vuorokausia oli kulunut. Päiviksi olivat he ajaneet Ruotsin vesille, yöksi lähestyneet Suomen rantaa, mutta moottoreita ei vaan kuulunut.
Saksalainen kapteeni tuskastui tähän luovimiseen. Jääkärit pyytelivät hartaasti, että mentäisiin pohjoiseen, jossa varmasti saataisiin maihin kallis lasti, mutta saksalainen oli taipumaton lähtemään.
— Reitti on minulle outo ja vaaralliset vedet. Kumman valitsette: veneessä maihin, tai takaisin Saksaan.
Raskas oli jääkäreille tämä päivä. Iltahämyssä laskivat he veneessä autiolle rannalle ja seurasivat etenevän höyrylaivan savua, joka kuljetti tuon kalliin lastin takaisin Saksaan.
Yö läheni, ilma kylmeni ja kosteissa vaatteissa pyrki vilu ruumista värisyttämään. Oli päästävä yöksi ihmisten ilmoille.
Kauvan talottomia taipaleita samoiltuaan tulivat he vihdoin kylään, jossa kaksitellen yösijaa etsivät.
Jouko ja Olavi tulivat siistiin, varakkaan näköiseen taloon ja astuivat reippaasti tupaan. -Suloiselle tuntui huoneen lämpö sellaisen matkan jälkeen, ihanammalle kumminkin suomenkieli, joka hiveli matkalaistemme korvaa. Olisi tehnyt mieli ihan ilmaista iloaan, kertoa terveiset vieraalta maalta.
Mutta pöydän päässä illastava isäntä luo epäluuloisen katseen tulijoihin ja emäntä kalsusti kysäisee, mikä vierailla asiana ja sen kuultuaan neuvottelee isännän kanssa kauvan; epäillään, arvellaan, välillä jo toiseen taloonkin neuvotaan, mutta lopuksi hiukan heltyvät:
— Jos tahdotte nukkua tuolla saunan lauteilla.
Sinne johdettiin nyt matkamiehet, jotka halusivat mitä pikemmin päästä levolle. Talonväen kylmä, epäilevä kohtelu vei mielet auttamattomasti masennuksiin ja uuvutti jo ennestään väsyneet voimat.
Länsisuomalaisen talonpojan kylmän saunan lauteilla lepäsivät nyt jääkärimme oljilla vierekkäin, ollakseen toisilleen lämpimiksi. Kiukaan kulmalla paloi pienenä tuikkuna savuava öljylamppu.
Mieli oli pojilla raskas. Uni ei tuntunut tulevan, vaikka ruumista raukaisi pitkä, myrskyinen merimatka.
Aatos kulki kumpaisellakin samoja teitä, sydäntä kirveli menetetty aselähetys sekä kylmä, epäluuloinen vastaanotto omassa, kaivatussa kotimaassa.
Piirteet Olavin suun ympärillä lujittuivat ja huulet pusertuivat tiukasti yhteen.
— Että se isäntä saattoi sillälailla katsella! "On nykyisin liikkeellä kansaa kaikenlaatuista, emme tapaa pitää täällä kulkijoille kortteeria", oli hän sanonut.
Heitä oli puhuteltu kuin maata kiertäviä huligaaneja.
— Olisi sen sentään luullut arvaavan mitä väkeä me olemme. Jo noista marista vaatteistakin näkyy, että miehet meren takaa tulevat — puhelee Jouko.
— Kenties olivat niitä ryssäin ystäviä nämäkin, kuuluuhan niitä täällä olevan joka säädystä. Hyvä, jos eivät toimita meitä niiden käsiin.
— Silloin katsomme ainakin sen, että antaudumme niin kalliista kuin suinkin.
Sauna oli kylmä, vaatteet paitaa myöten kosteat ja nälkäkin ahdisteli. — Eivät viitsineet vaivata vastahakoista talonväkeä, omia eväitä söivät, sen vähän, minkä laivassa olivat taskuunsa ottaneet. — Joukon herkkä mieli sai lohduttoman tunteen. Oltiinhan ensimmäistä iltaa rakkaassa kotimaassa, jonka muisto oli aina jääkärien mieliä kovina hetkinä elvyttänyt. — Kuinka hyvälle tuntuikaan kuullessa heidän puhettaan!
Olisi tehnyt mieli syleillä ensimmäistä suomea puhuvaa naista. Eihän sitä kieltä ollut naisen suusta kuultu, siitä kun kotimaasta lähdettiin.
Niin toisenlaiseksi oli hän kuvitellut sitä ensimmäistä iltaa. — Miten kylmää ja jäykkää on tämä kansa! Miten hidasta ja vastahakoista omaa itseänsäkin auttamaan! Olihan aselähetyksestäkin ilmoitettu, mutta kun ankarien ilmojen tähden ei määräpäivänä perille päästy, ei kukaan vastaan vaivautunut. Takaisin sai palata!
Sydäntä kirveli karvas pettymys ja silmään kihosi kyynel.
— Mitä? Oletko sinä jääkäri Jouko Toivonen! Silmät kyynelissä! — huudahti vierellä toveri nousten istuvilleen. — En nähnyt silmissäsi kyyneleitä silloin, kun hiihtäen Suomen rannasta lähdimme, kun pureva viima Pohjanlahden aukioilla palellutti pojilta posket, korvat ja nenät, kun yksi tovereista liiallisen rasituksen tähden menetti järkensä ja söi omaa kättään. En nähnyt sinun itkevän "Kohtalon metsässä", enkä "rummutusyönä" jonka hirveä räiske vieläkin soi toisinaan korvissani ja jolloin omassa joukossammekin havaittiin olevan ryssän palkattuja kätyreitä.
Eivät kostuneet silmät silloinkaan, kun ravinnon puute oli kovin, kun nuo kaksi toveria ampuivat itsensä ainaisen, kalvavan nälän tunteen pakoittamana. — Meidän täytyy tappaa tunteet, meidän täytyy kestää kaikki! — Ei ollut aseiden menetys vielä viimeinen vastus, eikä tämä länsisuomalainen talonpoika ainoa, joka kohtelee meitä näin. Se on vaan todistuksena siitä, että meidän menettelyämme ei monet tässä maassa vieläkään ymmärrä.
— Sen tiedän, mutta kun me tätä hetkeä niin odotimme ja tänne niin kovin ikävöimme.
— Pyhään maahan, luvattuun maahan, — kertasi Olavi ystävänsä sanoja, mutta ääni ilmaisi niin paljon siellä sisässä piilevää tuskaa.
X.
Vanja ei ollut käynyt Annin luona kokonaiseen viikkoon, eikä tyttö käsittänyt syytä hänen poissa oloonsa.
Joskus kuvittelee hän Vanjushkan makaavan sairaana kasarmilla. Hän itse tahtoisi olla vierellä, auttaa ja hoivata, hän hänet hoitaisi paremmin kuin kukaan.
— Kuinka hän siellä kaipaakaan omaa Annushkaansa! — — Voi, tulisinhan luoksesi, tulisin tokikin, jos tietäisin, missä olet. — Laittaisit sanan, panisit pienen kirjelipun! — puheli hän ajatuksissaan kaivatulleen.
"Joko Vanja on mennyt? — On niillä nyt lupa palata kotomaahansa" — oli
Sanni tässä hiljan tavattaessa sanonut.
— Olisiko kenties? — ei, mahdotonta! eihän hän sillä lailla lähde. — Hän tulee, tulee varmasti, kun joutuu — ja tyttö päätti olla rauhallinen ja vielä odottaa.
Mutta kun ilta joutui, tuli taaskin niin paha ja levoton olla. Hän puki päälleen ja lähti asemalle.
Oli iltajunan lähtöaika.
Joitakin upseereja ja sotilaita näkyi lähtöpuuhissa. Heillä oli runsaasti saattajia, soittokunta ja joukko kyynelsilmäisiä tyttöjä.
Asemasillalla seisoi mustatukkainen, solakkavartinen sotilas vilkkain elein keskustellen tummahapsisen tytön kanssa, joka itki lohduttomasti.
Hän lähestyi heitä hiukan, mutta pysähtyi äkkiä kuin salaman lyömänä. —
Uneksikohan hän? Saattoiko tämä olla mahdollista!
Tyttö vaikeroi nyyhkyttäen:
— Voi. Vanja. — Älä jätä! Ota mukaasi, vaikka minne veisit. Vanhusteni luo en tohdi mennä, enkä tiedä minne joudun. Tahtoisin kuolla luonasi, sillä elää sinun mentyäsi en voi. — Etkö sääli minua nyt, olithan ennen niin hyvä ja hellä.
Anni olisi tahtonut rientää pois, juosta tiehensä tätä kuulemasta, mutta hän oli kuin paikalleen kivettynyt.
Mies teki kärsimättömän liikkeen, puhui hiljaa ja nopeasti. Hänen sanojaan ei Anni kuullut, mutta näki, miten hän katseli sivuilleen kuin peläten heidän tulevan huomion esineeksi, mutta nainen näytti unohtaneen kaiken muun, koko ympäristönsä, ja hänen kuvaamaton tuskansa herätti Annissa syvää myötätuntoa.
— Oh, älä itke, tuhma tyttö! Minkä minä sille mahdan, että niin on, kuin on? Et sinä ole ainoa, jonka niin on käynyt, teitä on paljon!
Hän kääntyi hänestä pois, huoraasi samassa Annin, ilostui ja tuli käsi ojossa tervehtimään. Mutta Anni ei liikahtanut, eikä ottanut vastaan ojennettua kättä.
— Matruusin morsian — sanoi Vanja viitaten äsken puhuttelemaansa naista. — Se lähti eilen, tyttö kovin itkee, koetin lohduttaa.
— Sinä, Anni, olet hyvä tyttö, parempi kuin muut. Sinä et itke, vaikka
Vanjushka lähtee. Mitä siinä on suremista. — Sinulla oli hauskaa,
minulla oli hauskaa. Minä menen kotimaahani, sinä jäät kotimaahasi.
Molempien on hyvä, niinhän, Anni.
Hän koetti ottaa tytön käden omaansa, mutta tämä säikähti hänen kosketustaan ja inhoten veti kätensä taakseen.
Juna teki lähtöä. Ihmiset kiiruhtivat vaunuihin ja junailian pillistä puhaltui pitkä, kimakka vihellys.
— Hyvästi Anni ja kiitos — olit minulle rakkaampi kuin kukaan muu.
Torvista kajahti tuttu "Moskovan marssi", vaunut kolahtelivat, pyörät liikahtivat ja juna oli liikkeellä.
Tummahapsinen tyttö päästi sydäntäsärkevän huudon ja nosti molemmat kätensä vaunua kohti, jonka sillalla seisoi Ivana Ivanovitsh huulillaan hiukan ivallinen hymy.
Mutta ihmiset säikähtivät hätähuutoa luullen jonkun joutuneen pyörien alle.
Juna oli häipynyt näkyvistä ja viimeinen huminakin laannut kuulumasta. Anni ei huomannut miten soitto taukosi ja asemasilta tyhjeni. Hän nojasi pylvääseen ja katseli mustaan etäisyyteen, jonne juna oli kadonnut näkyvistä, ja hänen silmissään oli outo kiilto.
— Saatte poistua täältä, ovet suljetaan ja valot sammutetaan — kuuli hän jonkun sanovan, ja hetkistä myöhemmin kuljeksi hän pitkin autioita katuja aikoen asuntoonsa.
Hän käveli katuja ristiin rastiin, kulki yhtä ylös, toista alas, saamatta lopuksi selvää, missä oli. Hän seisahti ja koetti miettiä ja tunnustella paikkaa, mutta aivoissa ei tuntunut olevan yhtä ainoata selvää ajatusta. Otsaa poltti ja suuta kuivasi. Hän otti katuvierustalta lunta, jolla hieroi polttavaa otsaansa ja kostutti kuivaa suutaan.
— Nytkö se sitten tulee, jota olen pelännyt? Hyvä Jumala! Pitääkö minun menettää järkeni? Kunhan vaan löytäisin asuntooni!
XI.
Kun Anni heräsi huoneessaan, oli jo valoisa päivä. Mutta hän ei tahtonut palata todellisuuteen, vaan käänsi selkänsä akkunaan päin, nukkui taaskin — ja kun hän jonkun ajan perästä avasi silmänsä, oli jo iltahämärä.
Seuraavana aamuna luuli hän jo jaksavansa työhön, mutta katseltuaan kadulle huomasi hän, että olikin pyhäpäivä.
Annin oli siis pysyttävä kotona ja pakostakin selviteltävä ajatustensa sekava vyyhti.
Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja naurahti katkerasti. — Siellä sisällä oli kaiverrettuna Vanjan nimikirjaimet ja aika.
Muistui niin elävästi mieleen ilta, jolloin hän oli sen sormeensa ottanut, miten Vanjushka itkien hänen eteensä polvistuneena oli häntä omakseen pyydellyt ja kuinka hän tuon vakavan lupauksen antoi — lupauksen, joka hänen mielestään oli sitova ja pyhä.
— Eikä toinen muuta kuin ilveili! — Samat temput tehtiin kenties aivan samoina päivinä toiselle, samat kyyneleet vuodatettiin sille toiselle, ehkäpä vielä kolmannellekin — ja minä uskoin!
— Ryssähän se oli, mikäs muu, olisihan se pitänyt tietää!
"Et sinä ole ainoa, jonka niin on käynyt; teitä on paljon".
— Onko se sillä sen helpompaa?
Entä tästälähin? — Pitääkö minun nyt jatkaa tästä eteenpäin, mennä aamulla tehtaaseen, palata illalla, karttaa ihmisten katseita ja kantaa ainaista häpeää.
Ei vaikka…
Siitä täytyy tulla loppu, vaikka millä tavalla. Semmoista elämää en saata elää, se ei ole elämisen arvoista.
Eihän kukaan kaipaa, jos poistun, tuskin omaisetkaan itkevät, kun kuolleeksi kuulevat; häpeää heille vaan minusta on.
Synkät ajatukset tulivat kuin mustat turman linnut tuhoa ennustaen, mutta hän melkein hekkumoi niiden kaameudessa.
— Sen täytyy tapahtua! — sen täytyy — sanoi hän puoliääneen itselleen. Se rauhoitti ja tyynnytti hiukan. Mutta hänen sydämensä oli musta kuin yö. — Ei muuta lohdutusta kuin kaiken loppu ja pysähdys, ikuinen, syvä hiljaisuus.
— Ja sitte? — Niin, sitä ei saattanut ajatella. Onko siellä mitään? —
Toiset sanovat on, toiset ei, — mistä minä tiedän.
— Joka tapauksessa minun täytyy. Inhoan itseäni.
Ja epätoivo ja ahdistus valtasivat hänen sielunsa kuin suuri tuhotulva. Hän tunsi sen tulevan, kuuli korvissaan sen uhkaavan kohinan, eikä löytänyt pelastuksen tietä. Hätä ja kauhistus kasvoivat ja hän kätki päänsä pielukseen kuin piiloutuakseen surmaa uhkaavalta hirviöltä.
— Onko kuolema näin kauhea? — —
* * * * *
Ovelle koputettiin, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja, kun vastausta ei kuulunut, lennähti se auki ja sisään astui pitkä, vaaleaverinen nuorukainen, yllään tummanharmaa sinellintapainen sarkatakki, kaulassa pehmeä villahuivi ja jaloissa sirotekoiset saappaat.
Mies oli huoneen haltijattarelle vanha tuttu.
Ryhti oli hänellä uljas ja liikkeet ripeät. Niihin oli tullut joustavuutta ja notkeutta. Kasvot olivat laihtuneet, mutta piirteet miehistyneet. Vain silmissä näkyi tuo entinen, melkein lapsellisen avomielinen, hyväntahtoinen ilme, joka oli hänelle ominainen.
Anni purskahti itkuun ja riensi kaivatun veljensä syliin.
XII.
Kauvan hän itki; ja kyynelten virratessa hänen tuskansa lievenivät. Hän ymmärsi, että veli oli tullut auttajana, pelastajana, että hän ei jätä häntä yksin tähän suureen, ahdistavaan pimeyteen.
Jouko silitti hellästi sisarensa kellertävää tukkaa ja antoi hänen häiritsemättä purkaa sydämensä tuskan, jonka olemassa olon hän aavisti, vaan jonka syytä ei tuntenut.
Siinä he sitte istuivat, iltahämyssä, vuoteen reunalla, käsikädessä, aivan kuin lapsina ennen, jolloin Annia pimeässä peloitti.
— En olisi sinua tuntenut vaikka vastaani olisit tullut, niin olet laihtunut ja muuttunut.
— Samoin sinä.
— Mutta minä olen reipas ja voimakas ja niin iloinen nyt, tänne kotipuolelle päästyäni. Tahtoisin nähdä miltä näytät, kun hymyilet, lienet sen taidon jo unohtanut. Mutta anna minulle jotain syötävää, jos sattuu olemaan.
Läikähti se aina toisinaan tytön mieleen: entä jos hän saa sen tietää? — Minun pitää se vielä kerran tunnustaa — niin kerran, mutta ei vielä, muuten hän jättää minut, ja silloin en jaksa.
— Kerrohan nyt matkastasi jotakin — hän sanoi haihduttaakseen äskeisiä ajatuksiaan.
— Paljon sitä onkin kerrottavaa, mutta ne säästämme toiseen kertaan. Ei nyt ole aikaa tarinoimiseen, meitä odottavat täällä tärkeät tehtävät, kuten tietänet. Vähän on minulla aikaa olla kanssasi, mutta pistäydyn kumminkin niin usein kuin voin.
— Sampalta kuulin vähäsen niistä asioista, hän kävi täällä hiljattain, sanoi sinun piakkoin kotia palaavan.
— Vai kävi Samppa. Teillä ovat siis entiset ystävälliset välinne, ja minä kun pelkäsin joskus, kun kuulin kerrottavan Suomen naisten häpeästä, että jos sinäkin niihin ryssiin sekaannut, ajattelin, että kunpa se ainut sisareni sentään säilyisi.
Anni sytytteli tulta uuniin ja oli selin veljeensä, mutta hänen kätensä vapisivat ja tulitikku toisensa perästä sammui, mutta hän pakoitti äänensä tyyneeksi ja sanoi:
— Eikö sinulla ollut ikävä kotiin, etkö koskaan katunut sinne lähtöäsi?
En olisi lähtenytkään, ellen olisi ollut vakuutettu siitä, että meidän täytyi, että se oli minunkin velvollisuuteni. Tuntui kyllä vaikealta jättää isä yksin vanhoilla päivillään töitten ääreen, joissa meille kahdellekin oli ennen ollut kylliksi, mutta kumminkin minä tunsin, että olin menetellyt sittenkin oikein.
Ei siellä muuten ollut aikaakaan ikävöimiseen. Eikä siellä miestä hemmoteltu. Kuri oli ankara ja työ rasittavaa, mutta me pidimme aina reipasta mieltä. Oli meillä laulun pätkä, jota hyräiltiin, kun koti liiaksi mieleen muistui.
"Suuret herrat Pietarissa näkee pahaa unta, ett' Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta."
Se muistutti päämäärää, jota olimme lähteneet tavoittamaan, jonka saavuttamiseksi kannatti jotain kestää. — Eikö niin, Anni?
Tyttö oli noussut. Hänen silmänsä loistivat ja äsken kalpeilla poskilla heloitti puna. Hän loi veljeensä katseen, jossa paloi ihmeellinen, hurja innostus.
— Kannattipa kyllä! — Minäkin tahdon tehdä jotakin, — minun täytyy.
Kuule, älä kiellä! Anna minulle tehtävä!
Hänen muotonsa sekä sanojensa kiihkeys ensin ihmetytti Joukoa. Mistä se tuli näin yht’äkkiä — mutta hän muisti omaa ensimmäistä innostustaan, jolloin hän ikäänkuin sisästäpäin kuuli sen hiljaisen kutsun, joka hänen sielussaan sytytti sellaisen palon, että ei mikään maailman mahti olisi häntä estänyt nousemasta suksille määrättynä yönä. — Ehkäpä se Annikin tunsi nyt samoin.
— Hyvä on — sanoi hän, tarvitaan sinuakin, osaat keittää ja ommella.
Työtä tulee kylliksi naisillekin.
— En minä sellaista tarkoittanut. Tahdon olla kuumimpana hetkenä siellä missä sinäkin, kenties voit käyttää minua johonkin — minä, näetkös, en ollenkaan pelkää kuolla.
Ihmetyksellä ja ihastuksella katseli jääkäri sorjaa sisartaan. — Eikö sinusta olisi sentään sääli jättää elämää noin nuorena?
— Ei ollenkaan, jos pikkuisenkaan voin hyödyttää asiaa, jonka tähden muutkin henkensä uskaltavat, muut, joilla kenties on elämässä enemmän iloja kuin minulla. — Oli hyvä kun tulit. - Täällä minä juuri istuin ja mietin sitä alennusta ja häpeää mihin me täällä olemme viime vuosien aikana joutuneet. — Nyt käsitän selvästi, että meidän täytyy se poistaa, ennenkuin kaikki on hukassa.
— Sinä siis uskot että se jaksetaan.
— Ell'ei jakseta, niin kuollaan sitte.
— Mutta minä vakuutan sinulle, että se tapahtuu, vaikka se vaatiikin uhrinsa.
— Uhrinsa se vaatii tämäkin, sanoo tyttö synkästi huoahtaen.
— Mutta me emme nyt kysele sitä, mikä on mennyt ja mitä on vielä menevä. Me karkoitamme ryssät sinne, mistä ovat tulleetkin ja varoitamme ankarasti heitä vasta astumasta tämän maan rajojen sisäpuolelle.
— Ja niille, jotka elävät jälkeemme, koittavat onnellisemmat päivät kuin meille.
— Kenties meillekin.
Anni kääntyi pois. Ei hänellä, koskaan enää ollut onnea odotettavissa. Se mikä oli ollut, ei enää olemattomaksi voinut muuttua. Mielellään hän nostaisi kuoleman arvan, kunhan ei tarvinnut tyhjänpäiten ketään hyödyttämättä elämästä luopua, paetakseen entisyyden häpeää.
— Otathan minut mukaasi — sanoi hän taas katsoen niin pyytävästi
Joukoon.
— Ihanko sinä tappeluun tarkoitat?
— Niin.
— Mutta kuinka sinä, tyttö, sinne, eihän se ole leikkiä, ymmärrätkö?
— On semmoista ennenkin tapahtunut, että naiset miehen puvussa ovat mukana taistelussa. Sinun täytyy opettaa minua vähäsen.
— Mitä luulisit vanhusten sanovan minulle, jos kaatuisit. Siitä syyttäisivät he minua, en tahdo kuolemaasi vastuulleni.
— Sano heille, että ellet sinä olisi ottanut, olisin mennyt sinne kumminkin ja tullut ammutuksi. Sano heille terveiset, että minä sinne tahdoin päästä, ja että teen minkä tahdon, sen he kyllä muistavat.
— Sinä siis pysyt siinä.
— Olen sen päättänyt.
— Onpa siinä vaan tyttöä — ajatteli veli, mutta Anni arvasi hänen ajatuksensa ja huokasi: — Kunpa saisin olla suora ja kertoa kaiken, mutta ei, ei vielä!
— Entä nuo sinun palmikkosi?
— Poikki juuresta. Antaa niiden mennä!
— Pane talteen, saa joskus muistella mitä varten ne leikattiin.
— Voit tallettaa ne, jos tahdot. Muuta perintöä ei minulla olekkaan jättää veljelleni.
— Puhut, kuin kuuluisit johonkin kuoleman pataljoonaan.
— Niin minä kuulunkin, ajatteli tyttö.
— Minä muistelin tässä, — alotti Jouko hetken vaitiolon jälkeen — miten me lapsina viskelimme kiviä aitan luukusta sisälle. Sinä heitit hyvin, kätesi oli tarkka ja heittosi osui. - Ajattelin, että jos me nyt heittäisimme toisenlaisia kiviä kasarmin ikkunoista sisälle. Ampumaan on sinun vaikeampi oppia näin äkkiä, eikä ole tilaisuutta minkäänlaiseen harjoitteluun. Tutustutan sinut käsikranaatin käyttöön, ja sitte saat näyttää mihin kykenet. Toimitan kyllä sinut suojaan, ett’et vahingoitu, jos alat kauhistua outoa musiikkia.
— Sittepähän näet, pakenenko.
— Älä uhmaile, totiseksi se vetää ensi kerralla, mutta siihenkin tottuu ja lopuksi viehättyy niin, että ihanalle kuulostaa surman soitto, ei välitä, vaikka aina kuuntelisi. Elämä tasoittaa kaikki, niin että äärimmäisessä tuskassakin on jonkunlaista nautintoa ja kauheimmassakin tilanteessa saattaa joskus olla suurikin viehätys.
Niin puheli mietteissään nuori sotilas ja sisar ajatuksissaan jatkoi: —
Ja suurin riemu tuo tullessaan suurimman tuskan.
XIII.
Anni pitää tavallisia iltaharjoituksiaan tyhjän käsikranaatin varrella lukitun oven takana, tehden määrätyt liikkeet ja laskien veljen opettamat saksankieliset laskusanat.
Ovelle koputettiin.
Anni kätki oudon lelunsa nopeasti vuoteeseensa patjan alle.
Tulija olikin Jouko ja Anni näki jo hänen kasvoistaan, että jotakin oli nyt tulossa.
— Ole valmiina ensi yönä, niin että merkin saatuasi olet heti kadulla.
Ei minulla ole silloin aikaa minuuttiakaan varrota. — Ymmärräthän?
— Kyllä, — vihjauksen saatuani olen heti vierelläsi.
— Vielä yksi asia. — En ole sinulle silloin lähempi kuin muillekaan. Et saa lausua ainuttakaan sanaa, et kysyä, etkä epäillä, vaan teet täsmällisesti mitä käsken ja tottelet ehdottomasti.
— Kyllä, herra upseeri! — sanoi Anni kunniaa tehden.
— Veitikka! — Pojaksi sinun olisi pitänyt syntyä, koska omaat tuommoisen sota-innon. — Mutta, eipä tiedä sitä vielä kehua, ehkä se sittenkin laimenee, kun tosi tulee.
— Sittepä nähdään.
Anni näytti iloiselta ja virkeältä. Jouko huomasi hänen viime aikoina päivä päivältä toipuneen, aivan kuin lähenevien tapausten tieto olisi puhaltanut häneen uutta elämää.
Kiireellä antoi hän sisarelleen vielä viimeiset ohjeet, jätti hänelle hankkimansa puvun ja valkean nauhan, joka tämän tuli kiinnittää vasemman käsivartensa ympäri. — Sitte lähti hän tulisella kiireellä muihin toimiinsa.
Anni katsoi kelloon. Vielä oli aikaa useita tunteja puoleenyöhön mennessä, joten hyvin ehtii myöhemmälläkin tehdä pienet valmistelut. Nyt olivat lapset hyvästeltävät.
* * * * *
Taas nousi hän tuttuja rappusia kolmanteen kerrokseen, kerraten mielessään tapahtumat, jotka sillä välin olivat aiheuttaneet hänen elämässään niin suuret muutokset. — Voi, kunpa olisi, niinkuin oli puoli vuotta takaperin!
Palvelia aukaisi keittiön oven.
— Joko lapset nukkuvat?
— Taimi nukkuu, toiset vielä valvovat vuoteissaan.
— Anna minun niitä pikimältään nähdä.
Iso oli lapsilla ilo, kun Anni taas istui heidän pikku vuoteittensa välissä.
— Sinun on tultava meille takaisin, emme tahdo Elliä, tahdomme sinut, joka olet meidän oma — sanoi Osmo.
— Tulekkin jo huomenna, heti aamulla ja tuo korisikin tuohon nurkkaan, missä se oli, en minä enää nouse sen kannelle, että ei säry, — puheli hänen kättään hyväillen Maija.
Ja se se oli heille ainoa, Nanni takaisin kotiin, siinä oli kaikki, mitä heidän mieliinsä mahtui, ja he katsoivat häneen unenraukeilla silmillään ja pyytelemistään pyytelivät, kunnes hän heitä rauhoittaakseen lupasi tulla takaisin.
Ovet olivat auki ja ruokailuhuoneesta kuului rouva Vuorelan ja jonkun toisen naishenkilön keskustelu.
— Vai niin, että häntä nyt odotetaan kotia palaavaksi. Minä melkein saattaisin vaikka kadehtia sinua. Sellainen poika!
Anni ei olisi tahtonut kuunnella, mutta aihe, josta he puhelivat, oli tällä hetkellä vastustamattoman mielenkiintoinen.
— Mutta et varmaankaan silloin olisi kadehtinut, kun hän täältä lähti. — En koskaan silloin tavannut ihmistä, joka olisi siinä uhrautumisessa nähnyt mitään hyvää. — Sinne meni, sanottiin — eikö silläkään nyt ollut parempaa tehtävää? Siinä olet yksin saanut ponnistella, suuren perheen elättäjänä, ja nyt kun vanhimmasta vähäsen jo avun toivoa, niin sinne meni, opintonsa keskeytti ja sille tielleen varmaan jää, Kuka sen tietää, palaako koskaan — sanottiin.
Tämä sentään oli vielä suopeampaa puhetta, siinä vivahti vähäsen osanottoakin, mutta entä kun sanottiin: — Että sinunkin pojastasi piti tulla isänmaan petturi ja kavaltaja! — Etpä usko, miten se sentään minun sydäntäni leikkasi.
— Voi sentään, tietäähän sen.
— Ja ajatteles niitä tunteita sinä talviaamuna, jolloin me yhdessä ajoimme niihin hiihtokilpailuihin I:n saarelle.
— Mitenkäs se taas olikaan? Nehän vetivät ryssiä nenästä.
— Niin, siellä pantiin toimeen hiihtokilpailut, kuten tavallista. Kylän väki oli kerääntynyt tilaisuuteen, johon osanottajia oli tullut sekä kaupungista, että maaseudulta. Ryssätkin olivat saapuneet paikalle, kai omaksi huvikseen, jollei ehkä varmemmaksi vakuudeksi, että ei mitään "laitonta" tapahtuisi. — Olin mukana jäällä, enkä unohda sitä syvää vakavuutta, joka asui suksilla seisovien nuorukaisten kasvoilla, näytti kuin jokainen heistä olisi täydelleen käsittänyt, miten suuri ja pyhä oli se tehtävä, jota varten he olivat pitkälle matkalle varustautuneet. — Reino loi minuun vielä kerran rohkaisevan katseen, ja minä näin nyt hänessä varttuneen miehen, tuossa poikasessa, jota olin vielä puoleksi lapsena pitänyt.
Merkki annettiin, sukset pakkaslumessa ulvahtivat ja hurjaa vauhtia syöksyivät pojat eteenpäin lumen paksuna ryöppynä kiirisiskellessä heidän kintereillään. — Sinne painuivat, kohti kaukaista länttä, yhä edeten ja pieneten katsojain silmissä. Ryssät nostivat jo kiikarinsa ihmetellen sitä nopeaa etenemistä.
Matka oli määrätty tavallista pitemmäksi, en muista moneksiko kilometriksi. — Me seisoimme rannalla odotellen palaavia, ja kyläläiset salaa jo toisilleen myhäilivät. Minua puistatti vilu, olin kuin puoleksi kuumeessa. Sopertelin hiljaa rukousta, toistin mielessäni lakkaamatta ajatusta: He menivät nostaakseen, vapauttaakseen tämän kansan orjuudesta ja alennuksen tilasta — mutta nämä sanat, joista ennen olin lämmennyt, tuntuivat nyt voimattomille tänä vaikeana eronhetkenä. Minua jäyti kylmä, joka tuntui tunkeutuvan sieluuni saakka; minun täytyi pistäytyä lämmittelemään lähimpään mökkiin. Lopputapahtumista sitte kuulin, kerrottiin, miten pitkien aikojen perästä tuli takaisin ensimmäinen, toinen ja vihdoin kolmas ja neljäskin, miten rannalla olijat yhä odottelivat myöhäiseen iltahämärään ja miten ryssät lopuksi yskän ymmärsivät, vaikkakin liian myöhään. Saaristolaiset laskettelivat sukkeluuksia ja naureskelivat ryssäin vahingolle, mutta raskain mielin palasin minä kaupunkiin tyhjälle tuntuvaan kotiini. En. kumminkaan kertaakaan katunut, että hän meni, vaikka ero olikin ylen raskas.
* * * * *
Lapset nukkuivat jo sikeästi. Pikku Maijan käsi lepäsi vieläkin Annin kädessä, jota hänen vieno hengityksensä hyväili.
Keskustelu sisällä alkoi uudelleen.
— Nyt on sensijaan ilosi moninkertainen.
— Olisihan se, kunhan nyt vaan sen päivän näkisi.
— Saatko edes valkoista leipää leivotuksi kaukaiselle vieraallesi?
— Kyselin tässä juuri vehnäjauhoja, ja minut neuvottiin kulashin luo, — mutta arvaatko mitä ne maksavat, — kokonaista seitsemän markkaa kilo!
— Hirveätä! — Kuulehan, ajattelin tässä juuri, kun minulla on pieni pussillinen piiloon pantuna sitte kesästä. Saat siitä osan nyt sinäkin.
— Älä toki! Sinullahan on pikkulapsia.
— Niille jää sitte vielä. — Ei meidän sankareita liian suuremmoisesti vastaan oteta, ei heille liikoja uhrata. Vähitellen heistä yksi ja toinen kotiseudulleen ilmestyy, salaa, ympäristön tietämättä, samalla tapaa kuten sieltä ennen hävisivätkin ja ikävöivät omaiset puristavat kyynelsilmin tulijan kättä ja tulojuhlat vietetään lukittujen ovien takana, jossa vainolaisen silmä ei näe. —
Huoneesta kuului nyyhkytystä, mutta rouva Vuorela jatkoi.
— Minusta tuntuu niin kummalliselle tänä iltana, on aivankuin juhlanaatto, on kuin jotain suurta tänä yönä tapahtuisi.
* * * * *
Anni hypähti ylös. — Se on totta! — sanoi hän ajatuksissaan. — Tänä iltana on tosiaankin juhlanaatto!
Hän hyväili pikku Taimen pyöreätä poskea, silitti silkinhienoja valkokutreja ja suuteli kevyesti valkeata otsaa.
Pienokainen käännähti, hymyili unissaan ja soperteli.
— Nannin — moma — Tuttu.
Kyyneleet vierivät Annin silmistä kostuttaen pienen, valkean pieluksen.
XIV.
Hiljainen naputus kadun tasalla olevaan ikkunaan ja nuoren jääkärin rinnalle lennähti kaunis poikanen, jonka syvään painetun hatun alta pistää esiin kultaiset suortuvat ja kalpeista kasvoista loistavat kirkkaat silmät.
Hymy levisi veljen äsken niin totisille kasvoille: — Hyvä olet, mainio!
Täysikuu valaisee kirkkaasti taivaalta ja äänettömänä matkaavat vakavat miehet kuulumattomin askelin läpi aution kaupungin, yli jäätyneen salmen, vallatakseen saarelta ensimmäisen kasarmin. He kulkivat kuin mustat haamut ja heidän pitkät varjonsa hiiviskelivät aavemaisina heidän vierellään hangella.
— Annin sielun täytti suuri, juhlallinen vakavuus.
"Kun kansa kuoloon käy" — soivat korvissa sanat. Kuinka moni heistä matkaa kuoloon tänä yönä? — Jumala, ole heidän kanssaan! — huokasi hän, katsellen tätä ihmeellistä armeijaa, joka oli kokoonpantu mitä erilaisimmista aineksista. Tuolla muuan tuomari, rinnallaan hylkeennahkapieksuinen saaristolaisukko, roteva maalaisisäntä ja suuren tukkuliikkeen johtaja astelivat vierekkäin. Oli siinä koulupoika rinnan arvoisan lehtorinsa kanssa ja harmaahapsinen sotilas, luutnanttina entisessä Suomen sotaväessä palvellut, kulki yhdessä nuoren konttoriapulaisen kanssa.
Mutta heidän kaikkien kasvot puhuivat samaa kieltä, heidän sydämensä sykkivät samaan tahtiin ja heidän vasenta käsivarttaan ympäröi valkea nauha.
Annin vierellä kulki hinteläkasvuinen saaristolaispoika, kantaen suurta, vanhaa hyljepyssyä, tyttö kuiskasi hänelle tilaisuuden sattuessa:
— Eikö se ole sinulle liian raskas?
— Luuletko että olen sen kanssa ensi kertaa matkassa? — Ei! Moni norppa jo heitti henkensä lähettämästäni luodista. — Se on isävainajani ainoa perintö, ja uskollinen se on ystävä ollut minulle.
Anni ei jatkanut keskustelua, mutta poika alkuun päästyään edelleen puheli.
— Tämä hetki on paras, mitä milloinkaan olen elänyt, tätä olen toivonut jo kaksi vuotta ja jo pelkäsin, että sitä ei tulekkaan.
— Sinä halusit taisteluun ryssien kanssa?
— Kostaa minä tahdon niille! Isäni puolesta minä sen teen, se oli hänen viimeinen pyyntönsä, kun he hänet kotoa vangikseen raahasivat.
— Mistä syystä?
— Luultavasti jonkun ilmiannosta. En vieläkään tiedä mitä pahaa hän olisi tehnyt. Santarmit tulivat vaan ja vangitsivat, mukanaan veivät ja me kuulimme häntä nälässä kidutetun, kunnes menetti järkensä ja lopuksi koppiinsa hirttäytyi. — Mutta äidilleni, joka kerran hänen vankeusaikanaan pääsi hänen luokseen, oli isä sanonut: "Muistakoon Oskari poikani sen, että kostaa kuolemani ryssille, eikä unohda myöskään Johannaa."
— Kuka oli Johanna?
— Isäni sisar, joka samaan aikaan, kun äitini kymmenen alaikäisen lapsensa kanssa näki kurjuutta ja nälkää, vietti irstaisia ilojaan ryssän varavaimona.
Anni oli vaiti ja mietti, mutta poika jatkoi vielä hiljemmin kuiskaten.
— Minusta on kuin kulkisivat vainajatkin maanpäällä tänä yönä, tuntuu kuin kulkisi vierelläni isävainajan kelmeä haamu.
Hänen silmänsä paloivat kuin hurmahengen ja hänen laihat, luiset sormensa puristuivat tiukasti isän kalliin perinnön ympärille.
Annia ihan puistatti. — Kostaa, oliko hän ehkä itsekkin halunnut lähteä maksamaan vääryyttä, jota oli kärsinyt, sitä suurta alennusta, johon niin monet olivat ryssien tähden vajonneet? — — Ei, hän ei tahtonut mennä kuolemaan vihan uhka sydämmessään. Hän tahtoi mennä vaan siksi, että se paha, mikä oli ollut, loppuisi, että muiden olisi senjälkeen parempi.
Samassa hän tunsi veljen käden pitävän omaansa.
— Pikku Anni! — Peloittaako sinua?
Ja tyttö vastasi hänen käden puristukseensa lujasti ja lämpimästi.
— Olen iloinen, kun saan olla kanssasi nyt. Veli siirtyi taas toisten luo, joille hänen oli viimeiset ohjeet kuiskailtava, mutta Annin kasvoilla lepäsi onnellinen hymy.
"Pikku Anni" — se oli parasta mitä veli hänelle lausui silloinkin, lapsina ollessa. Hän sanoi sen vaan silloin, kun oli parhaimmillaan. Noihin sanoihin sisältyi niin paljon rakkautta ja isonveljen huolehtivaa hellyyttä. Ainoastaan he kaksi tunsivat noiden sanojen pohjimmaisen merkityksen.
— Se lämmitti ja hiveli hyväilevästi hänen sydäntään. — Sitä se ei ollut vuosikausiin sanonut, — ihme, että se sen vielä muisti!
* * * * *
Mustat, varjomaiset olennot hiipivät kasarmin ympärille ja kätkeytyivät nopeasti puiden ja kivien taakse. Joukon viittauksesta heittäytyi Annikin pitkälleen äskeisen saaristolaispojan viereen, suuren kivilohkareen suojaan.
Ryssät pitivät öisiä ilojaan juopotellen ja irstaillen, tietämättä mitään ympärillä liikkuvista varjoista.
Kun joka mies oli paikallaan, annettiin mauserpistooleilla yhteislaukaus.
Siellä sisällä nousi hälinä. Eräs juopunut matruusi aukasi ikkunan ja huusi:
— Mitä tämä?
Joku piirittäjistä venäjäksi vastasi?
— Luovuttakaa aseenne ja antautukaa vangeiksemme.
Matruusi kirosi ja vastasi suomeksi:
— Me ammumme teidät viimeiseen mieheen! Mutta hän sai tuskin viimeisen sanansa sanotuksi, kun putosi jo suinpäin ikkunasta alas.
Nuoren saaristolaisen hyljepyssystä lensi kuolettava luoti läpi hänen kohmeloisen päänsä.
— Hyvin osasit, kuiskasi vierustoveri.
— Niin on norppaakin aina tähdättävä silmien väliin. Jos se haavoittuu muuanne, et sitä koskaan saa käsiisi, sinne sukeltaa veden alle ja jäiden sekaan piiloutuu.
Anni vapisi niin, että hampaat suussa tahtoivat kalista, hän ei ollut vielä tätä ennen nähnyt kenenkään kuolevan.
Ryssät toivat ikkunoille kuularuiskunsa, joiden inhoittava rätinä synnytti kumman, oudon, kamalan tunteen. Kuulia satoi kuin rakeita. Niitä vinkui yli pään, rapsahteli puihin ja ympärillä olevien rakennusten seiniin ja katoille.
Jo lauloi Joukonkin konekivääri, jota hyljepyssyjen ja mauserpistoolien yhtämittaiset laukaukset säestivät.
Ei kuulunut enää muuta kuin hurja, keskeymätön räiske ja ristituli niin hirmuinen, että se jo puunnutti pelonkin tunteen.
Anni ei enää ollenkaan muistanut omaa olemassaoloaan, hän seurasi vaan tuskaisin katsein, vieläkö ryssäin kuulat lentelevät hänen rakkaan veljensä pään ylitse, vai joko ne alkavat osua maaliinsa.
Hän alkoi nyt vasta oikein käsittää, miten tärkeitä olivat hetket, miten täpärällä voiton mahdollisuus.
Matruusien luku kymmenkertainen, heillä hyvät aseet ja runsaat ampumavarat, suojanaan vielä kiviset seinätkin. Piirittäjiä pieni joukko, enimmäkseen harjaantumatonta sotatoimiin ja asevarat ylen niukat.
— Kunpa saisi tehdä jotakin! — Kauvan se Jouko antaa minun odottaa!
Lasien helinää kuului yhtämittaa, koko kasarmilla ei ollut enää ainuttakaan ehjää ikkunaa, ja ryssien korkealla lentelevät kuulat särkivät laseja lähitaloista.
Henkeä pidätellen piti Anni katseensa Joukoon kiinnitettynä odottaen merkkiä. Minuutit tuntuivat loppumattoman pitkille.
— Kunpa nyt saisi koettaa!
— Vihdoinkin. — Anni veti kranaatin vyönsä alta, ponnahti pystyyn ja teki kuten oli opetettu.
Hän ei huomannut miten kymmenet kiväärit ikkunoilta tähtäsivät häntä, ei kuunnellut ympärillään lentelevien kuulien surinaa, vaan laski täsmällisesti veljen opettamat laskusanat.
Nyt se jo lensi sinne ja räjähti. — Ei yksikään kivääri lauennut, kuularuiskukin vaikeni.
— Pihan puolelta toinen! — kuului Joukon määräys.
Salamannopeudella lennähti aivoissa ajatus: - Minä siis kykenin, minäkin saatan jotain toimittaa! Melkein hurja ilo läikähti mielessä.
Ryssät olivat taas säikähdyksestä selvinneet ja laskettivat runsaan lyijyannoksen piirittäjiinsä. Annin tuli nyt juosta kokonaisen ikkunarivin ohi ja vinkuen lensivät taas ryssäin ampiaiset, surahtaen joskus aivan korvan juuresta ohitse, yhdenkään koskematta.
Anni pujahti pihalle ja sai täällä häiritsemättä toimittaa laskunsa. Hurjalla räiskeellä se räjähti siellä sisällä ja innostunut "sotilas" aikoi jo varustella matkaan kolmatta, kun hurraahuudot kuuluivat kadunpuolelta. — Jo antautuivat!
Anni juoksi takaisin sinne ja näki muutaman matruusin pitävän valkoista riepua pistimen käressä.
XV.
Rouva Vuorela istuu ompelukoneensa ääressä aikaisesta aamusta myöhään iltaan, tehden vaatteita sotilaille. Kuumeisella kiireellä hän laskettaa valmiiksi kappaleen toisensa jälkeen, tehden työtä herkeämättä, kuin luulisi hän koko isänmaan pelastuksen riippuvan siitä, montako tusinaa hän viikossa valmistaa.
Mutta tuo kiire on vaan sisällisen levottomuuden tyynnyttäjänä. Hän vilkaisee välillä lattialla leikkiviin pienokaisiin, katsahtaa poikaan, jonka käsivarteen on kiinnitetty valkea nauha.
— On siinä vankka poika, mutta vielä leikkivä lapsi. — Köyhä minä olen, ei minulla mitään uhrata suuren asian hyväksi, miehenikin tappoi tauti. Olisipa hänkin saanut sankarikuoleman Suomen vapaustaistelussa. Mutta elämä ei kysy, miten me itse haluaisimme.
Taas valmistui pehmeä, lämmin paita. Hän taittoi sen kokoon ja laski tänään valmistamansa kappaleet.
— Yksi… kaksi… kolme… neljä, tässä viides. Viisi paitaa valmista! — Ei, se ei ole suuri saavutus, toista olisi, jos… niin, kyllä me naiset sentään saamme vähän aikaan, tai ainakin tuntuvat tämmöiset pikku näpertelyt mitättömille silloin, kun on suuret tehtävät suoritettavana.
— Siellä on Annin veli, tahtoo tavata rouvaa — ilmoitti palvelia.
Rouva Vuorela kiiruhti saliin.
— Olen iloinen nähdessäni teidät, urhea poika. Sankariksi tekee mieleni kutsua.
Hän puristi lämpimästi Joukon kättä, ja hänen silmistään loisti kiitollisuus, kun hän jatkoi.
— Olen kuullut kerrottavan teidän pelottomasta, muita rohkaisevasta esiintymisestänne ja taitavasta ohjauksestanne kaupunkimme valloituksessa. Kiitän teitä!
— Ei mitään mainitsemisen arvoista. Tein velvollisuuteni kuten kunnon sotilas aina.
— Velvollisuutensakin voi tehdä monella tavalla.
— Kukin kykynsä mukaisesti. — Mutta minä tarvitsisin nyt apuanne, rouva, tahtoisitteko auttaa minua.
— Koetan sen tehdä.
— Minut on määrätty täältä muutaman päivän kestävälle matkalle. Sisareni on hyvin sairas ja kovassa kuumeessa. Minun pitäisi toimittaa hänelle hoitoa, mutta matka on kiireellinen. Tahtoisitteko huolehtia hänestä?
Joku varjo näkyi rouva Vuorelan kasvoilla, mutta se haihtui heti ja vastaus tuli empimättä:
— Minä haen hänet nyt takaisin kotiin.
— Olen kiitollinen avustanne. Tulen palattuani heti häntä katsomaan.
Hyvästi siksi!
Samassa oli hän poissa.
Annin vuode oli nyt vierashuoneessa, jossa saattoi rauhassa levätä lasten leikistä häiriintymättä.
Lääkäri, joka totesi keuhkokuumeen alkaneen, pudisti epäilevästi päätään. — Ankara vilustuminen ja ruumiinvoimat jo ennestään perin heikontuneet.
Mutta rouva Vuorela päätti tehdä voitavansa ja toivoi voivansa hänet huolellisella hoidolla pelastaa.
Lapset hiipivät joskus sairashuoneen ovelle ja ihmettelivät, miksi Nanni niin paljon nukkuu, miksi ei hän heille mitään puhu, ei edes katsokkaan.
Sairas ei jaksanut aukaista silmiään, mutta joskus nousivat raskaat luomet ja suurina, kirkkaina loistivat silmäterät. Katse tähyili kauvas, eikä näyttänyt näkevän ympäristöään.
Rouva Vuorela istui alati hänen luonaan, mutta sairas puhutteli häntä milloin äitinään, milloin veljenään.
Kylmä kääre oli juuri uudistettu ja sairas näytti hetkeksi hiukan rauhoittuneen.
Kuinka säälittävän näköisenä hän siinä lepäsi, pienenä, surkastuneena, lyhyesti ja vaikeasti hengittäen. Kaikki entinen kukkeus oli kasvoilta kadonnut ja tukkakin oli poissa. — Miksi hän oli leikannut kauniit hiuksensa?
— Ryssän uhri! — sanoi rouva Vuorela puoliääneen ja hänen sisässään kuohahti suuttumus.
— Miksi päästinkään sentään hänet käsistäni!
— Mutta kun neuvot ja varoitukset eivät mitään auttaneet, ajattelin: menköön, kokeilkoon!
Mutta lapsihan se sentään vielä oli, vaikkakin kaksikymmentä täyttänyt. Olisin toimittanut tiedon vanhemmille, että tulevat noutamaan pois tyttärensä.
Miksi en sitä tullut tehneeksi? — Voi, kuinka saatoinkaan jättää tyttöparan oman onnensa nojaan. Olisihan minun pitänyt tietää, mitä siitä seuraa.
— — Siinä se nyt oli! Äskettäin vasta ajattelin, että en ole koskaan lyönyt laimiin velvollisuuttani! — Semmoinen fariseus olen!
Ja paljosta valvomisesta väsyneissä aivoissa suureni suurenemistaan syyllisyyden tunto ja yhä ahtaammalle ahdisti mieltä tämä tuskaisten aatosten piiri.
Sairas oli käynyt sillävälin levottomaksi ja hourailu alkoi taaskin.
… Minä menin sinne sovittaakseni mitä olin rikkonut… En tahtonut kostaa heille Vanjan vääryyttä, en olisi hänelle itselleenkään kostanut… Muilla on nyt parempi tästälähin… minunkin on hyvä, kun saan nukkua… Anni kääntelee tuskaisesti päätään… Se saariston poika ampui hyvin! Kuinka se miesparka putosi alas ikkunasta ja jäi hangelle makaamaan oman verensä punaamana… Kasarmilla oli ruumiita kasoissa vaan… nuo kolme miestä ruhjoutunein kasvoin kuolivat sisäänviskatusta pommista… en olisi tahtonut surmata, tein sen siksi, että muilla olisi parempi… Tuollakin särkyy ikkuna ja esiin työntyy sotilas kasvoillaan kuvaamaton kauhu. - Surman suuhun lensi, kuula lävisti pään, siihen retkahti ja jäi puoleksi roikkumaan ikkunasta alas veren suihkuna haavasta ruiskahtaessa… Semmoista on sota!… Minua paleltaa hirveästi… Lumi allani on sulanut, vaatteeni ovat edestä aivan märät, on kuin makaisin jäisessä vedessä… Mutta ei saa väsyä kesken… toinen kasarmi on vielä valtaamatta ja minulla on vielä kaksi kranaattia vyöni alla… jos ampuvat minut, säästyy joku muu… minunhan täytyy kumminkin…
* * * * *
Nyt selvisi rouva Vuorelalle potilaansa viimeiset vaiheet ja hän sanoi itsekseen:
— Hän oli pohjaltaan sittenkin se, miksi häntä luulinkin, vaikka välillä jo epäilin pettyneeni.