JAAKKO ILKKA (säpsähtäen kuin salaman iskusta):
Häh! Taivaan Jumalat! Ken … kuka Ilkka?
(Tointuen ja miehevästi).
No niin, sen nimen isältäni saanut olen,
mut mistä helvetistä tunnet mun?
NOITA (tulee ovelle): Ma tunnen kaikki, tiedän myöskin kaikki; sa eilen saavuit hiihtäin marskin luo, ja hätää pohjolaisten valittelit; sun marski ruoskitutti, vangitutti, sa karkasit ja oot nyt henkipatto! Ken sinut kiinni saa, hän palkitaan, mut ken sun pelastaa, hän ruoskitaan.
JAAKKO ILKKA (masentaneena):
Sa olet noita, kaikki on kuin sanot,
(Tempasten puukkonsa).
Mut kieles juorut kurkkuus kuivukoot!
NOITA (nauraa): Vai luulet velhoon asees pystyvän? — Mies, puukkos tuppeen! Pahaa en ma tahdo, näät sama kosto, sama vihan liekki kuin sinulla on mulla.
JAAKKO ILKKA: Kosta en, jos oikeutta teenkin Flemingille.
NOITA:
Nyt aiot Tukholmaan, mut tiet' et tunne.
JAAKKO ILKKA:
Vai senkin tiedät! Siispä näytä tie.
NOITA (osoittaa): Ja tuolla kuusen alla kyykyllänsä on sulla kumppalisi, Yrjö Kontsas?
YRJÖ KONTSAS (tulee puun takaa tehden ristin merkin):
Jos piru tuo ei ois, niin Luojaks luulis!
JAAKKO ILKKA:
Käy tänne, Kontsas, velhon veikkoseksi!
(Kontsas lähenee).
NOITA (Kontsaalle): Sa oisit teiniks tehty, papiks pantu, jos isäs suomalainen ollut ois.
JAAKKO ILKKA (its.): Kun piru papin kanssa liittoon käy, niin sitt' on kumma, jollei onni suosi!
NOITA: Sa nostit puukkos. — Jos sa vannot mulle, vain marskin kylkeen että käytät sitä, niin tai'on puukkos kärkeen käärmemyrkyn, mi hiipaisten jo hengen hältä vie.
JAAKKO ILKKA:
En ole murhan mies, vaan oikeuden.
NOITA:
Ja vapauden, ma tiedän; mutta vapaus
ja marski Fleming eivät kaksin viihdy.
(Kuuntelee).
Ma kuulen ääntä, ratsun hirnuntaa —
JAAKKO ILKKA (säikähtäen); Ne huovit on ja Ilkkaa hirteen etsii… (Vetää puukkonsa). mut käyköön kuinka käy, ma taistelen; en eestä itseni, vaan tuhanten! Mun täytyy Tukholmaan ja, kautta taivaan, vaikk' kävis tieni läpi sydänten, ma tällä puukollani raivaan sen.
YRJÖ KONTSAS: Sa ota sukset multa, lakki myös, voit ehkä päästä heiltä. Jäljessäs mä sinne saavun.
(Metsästä kuuluu komento: "alas ratsuiltanne! Ne puihin sitokaa ja eespäin, mars". Toinen huuto: "Tänne johtaa jäljet!")
NOITA: On turhat aikees, huovit saartaa paikan; nyt jouduit hiirenloukkuun, Jaakko Ilkka!
JAAKKO ILKKA: Sa, lemmon noita, surmaaniko ilkut, mut nähdä saat, kuin iskee pohjalainen!
YRJÖ KONTSAS:
Voi, pakoon riennä!
JAAKKO ILKKA: En, en askeletta! Nyt tulkoon koirat kerran joukollansa, ma heille näytän, mitä taitaa mies, kun taistelee hän epätoivossaan.
NOITA: On taitos turha, yksi pyssyn laukaus sun kuolettais! Vaan mulle vanno, että sa Flemingistä, kansan pyövelistä, teet lopun tuolia (viittaa puukkoon), niin sun pelastan!
JAAKKO ILKKA: Ma eestä oikeuden ja Pohjanmaan jo vannoin taistellaksein hautaan asti! Ja silmät sammukoon ja liha kuolkoon ja korpit raadon syököön elävältä, jos sit' en tee! Siis kuolo Flemingille, kun oikeus kuollut on ja ruoska säätää, vaikk' onkin selvä valtakunnan laki. Ma muut' en lupaa, enkä toisin vanno!
NOITA: Se vala riittää. Joutuun tuonne menkää ja alla lauteen siellä vartokaa: on varmempi kuin linna noidan mökki!
JAAKKO ILKKA:
Siis nimeen Herran vaikka velhon pesään!
(Ilkka ja Kontsas syöksevät tupaan, noita perässä. Heti senjälkeen ilmestyvät Juhana Fleming ja kymmenkunta soihduilla varustettua huovia. Vasta myöhemmin Gottschalk Fleming).
JUHANA FLEMING: Kas tänne jäljet johtaa pakolaisen! Tuo metsä tutkikaa ja luolat kaikki, hän tuotava on linnaan takaisin, jos muuten ei, niin ruumiina, on käsky, (Muutamia huoveja katoaa vasemmalle). Te toiset vartokaa, ma itse paholaisen nyt huudan päivän valoon pesästänsä. Hoi, akka, noita, velho, poppa-ämmä, tee pirunkonstis nyt, mut ukses auki tai lyön sen kahtia kuin munan kuoren.
NOITA (raottaa ikkunan lautaa, niin että hänen kasvonsa soihtujen valossa näkyvät): Ken siellä kirkuu, räiskää keskiyöllä? Jos lienet Belzebub ja noitain herra, niin miks'et kattotietä nyt sä käytä?
JUHANA FLEMING: Nimessä neitseen pyhän Maarian, en perkeleen, ma sulta kysyn nyt, jos olet karkulaista nähnyt täällä?
NOITA (ikkunasta): Nyt juur' on keskiyö, se mun aika ja omat nyt on mulla toimitukset. Ken silloin häirii, hänet korpiks loihdin kuin sen, ken äsken kysyi tietä täältä. Nyt Korpolaisten korppina hän ronkkuu!
JUHANA FLEMING: Sun elkeitäs en pelkää, vanha noita! Et avaa siis! Hei, tänne miestä nyt tulkoon neljä, pirtti tutkikaa ja karkulainen siellä jos hän piilee, hän tänne raastakaa! Mars, eteenpäin! (Ei kukaan liikahda). No onko lempo teidät lamaan lyönyt, vai pelko kuuroks tehnyt hölmöjoukon? Ken pelkää akkaa, hän on itse akka ja muita pettää huovin housuillansa! Ma käskin: edespäin! te kuulitte ja, kautta Maarian, ma hirtän sen, ken vastaan päällikköä niskuroi!
ENS. HUOVI: Ehk' on hän muita teitä karkuun päässyt, vie tästä jäljet myöskin tänne päin!
(Pari huovia tulee vasemmalta).
TOINEN HUOVI: Ne tänne tuovat nekin … kuusen alla on täällä sukset, työltä pohjolaiset.
JUHANA FLEMING: Hän on siis tuolla vanhan noidan luona — ja marskin käskyn kuulitte te taannoin! Mars edespäin, tai kautta miekan tään, sen kallon halkaisen, ken niskuroi!
KOLMAS HUOVI: Jos tuleen käskette, ma menen, herra, jos veteen vaaditte, ma uin, jos jaksan, mut ennen halkaiskaa mun halpa pää, kuin lähden taistoon velhoeukon kanssa.
NOITA (nauraa, huutaa): Kas, korpit tuolla kaipaa kumppaleita… sa saat, sa saat! Hoi, tulkaa Hornan henget!
(Höpöttelee itsekseen ja tekee taikojaan).
ENS. HUOVI (peräytyen edemmäs samoin kuin muutkin huovit): Hyi, kalman ruoka, sielus itse möit ja nyt sa muilta veisit autuutensa!
JUHANA FLEMING: Vie helvettiin sa autuutesi, raukka, kun pelkäät akkaa niinkuin sutta lapsi.
TOINEN HUOVI: En pelkää kahden jalan kulkevaista, en sutta, ahmaa enkä kontiota; mut sarvipääll' on omat aseet hällä, ja velholla on ventovieras voima.
ENS. HUOVI: Jos oli ihminen se, joka karkas, niin tuonne itsekään ei uskaltanut!
KOLMAS HUOVI: Lie ollut sarvipäisen seuraa hänkin, kun linnan muurit eivät kestäneet.
ENS. HUOVI: Ei siitä vankilasta ihmiset tok' ennen päässeet…
TOINEN HUOVI: Totta, Kiesus auta, hän oli noita hänkin — Pohjanmaalta!
JUHANA FLEMING: Te kurjat raukat, lemmon jänishousut, nyt noita teist' on joka vanha akka ja poppamies, ken vain on pohjolainen! Ma teille näytän, mik' on voimakkaampi: tuon velhon taika vaiko Ruotsin rauta; kun muut ei tohdi, tohtii Fleming aina!
(Vetää miekkansa ja aikoo rynnätä ovelle, mutta samassa rientää esille):
GOTTSCHALK FLEMING: Sa olet nuori, suvun viimeinen, ja Pohjan puukolla on varma kärki; siis salli mun se tehdä, Juhana, mun elämälläni on vähemp' arvo!
(Syöksee miekka kädessä tupaan).
JUHANA FLEMING (mutisten): Hän etsii kuolemaa, siis Aune Juusten on minun sentään. Hyljätty on hän!
(Huovit ovat peitsinensä väistyneet molemmin puolin kujanteeksi ja seisovat kalpeina jännityksestä. Pitempi äänettömyys. Korpit ronkkuvat vuorella. Muutamat tulisoihdut ovat sammuneet, niin että yö on aika pimeä. Juhana Fleming seisoo vasemmalla, paljastettu miekka kädessä. Vähän ajan perästä palaa Gottschalk Fleming kalpeana mökistä).
KAIKKI:
No?
GOTTSCHALK FLEMING: Kauhun paikka! Ken jos mennä tahtoo, hän sinne menköön, min' en toiste mene!
ENS. HUOVI:
En minä myöskään!
KOLMAS HUOVI:
Enkä minä, en.
TOINEN HUOVI:
Mut kumma vain, kun hengen velho säästi!
GOTTSCHALK FLEMING: Hyi, elkiänsä! Käärmeet maassa ryömi ja lautehilla lemmon lonkareita!
(Kaikki huovit katselevat toisiansa ja muutamat alkavat jo hiipiä pois),
JUHANA FLEMING (joka epäillen on velipuoltansa katsellut, itseksensä): Ma häntä epäilen; niin kumma ilme on silmissänsä — tai lie pelko lyönyt ja naaman vääntänyt kuin valhe vääntää.
HUOVIT:
Pois täältä, pois!
JUHANA FLEMING: On rumaa epäilys, kun hän on veljeni ja Fleming myöskin. Ei sentään valhetella Fleming vois! (ääneen) No, olkoon siis: me vuoren kierrätämme ja jollei löydy hän, niin palajamme!
(Huovit ja Juhana Fleming menevät).
GOTTSCHALK FLEMING (poistuessaan verkalleen toisaalle);
Jos valhettelee se, ken toden salaa,
niin nyt mä kurja olen valhetellut.
Suo anteeks, Herra, siis tää ensi valhe!
Se olkoon viimeiseni; muut' en voinut.
Ja nytkin tein sen rakkaudesta kansaan! (Pois),
(Vähän aikaa sen jälkeen avautuu mökin ikkuna
ja noita pistää ulos päänsä).
NOITA: Haa, Fleming, surmas pelastin ma sulle ja teräkseen nyt tai'on myrkkykärjen, mi pystyy panssarinkin raudan alle!
JAAKKO ILKKA (tulee Kontsaan seuraamana, ympärillensä vilkuellen ja paljastettu puukko kädessä)
Ei ketään … kaikki poissa … pelastettu! Siis itse Jumala on puolellani ja oikeaks mun asiani katsoo!
YRJÖ KONTSAS:
Mut ken lie ollutkin tuo kalvas mies?
Hän meidät huomas, vaan ei ilmi tuonut.
JAAKKO ILKKA: On suojahenkeni hän tuntematon ja pelasti mun tänään toisen kerran; näät hän se huovit kielsi ruoskimasta, (Ovelle ilmestyvälle noita-akalle). Ken oli kalvas, mutta uljas herra?
NOITA: Hän lienee marskiriettaan äpäröitä, jok' äsken ulkomailt' on palannut.
JAAKKO ILKKA: Siis marskin poika meidän puolellamme; sit' tuskin uskois, jollei nähnyt ois!
YRJÖ KONTSAS: Niin, marskin poika! Suuri taivaan Herra, niin ihmeelliset totta on sun ties!
NOITA:
Näin poika tietämättään isän surmaa!
(Nauraa ilkeästi ja hillittömästi).
Se tosiaan on pirun hauska juttu! (nauraa).
JAAKKO ILKKA:
Suus kiinni, noita!
NOITA:
Muista valas mulle!
JAAKKO ILKKA:
Sen valan ennen tein jo itselleni.
(Kontsaalle).
Nyt, veikko, tielle tästä joutukaamme,
kai Tukholmassa vartovat jo toiset!
Hyvästi, noita!
NOITA:
Löydät kai sä tien?
(Ilkka nyökäyttää päätänsä, Kontsas ottaa suksensa; menevät,
nauraen ja itsekseen toistellen):
JAAKKO ILKKA:
Se tosiaan on pirun hauska juttu!
(Kääntyy tavallensa).
(Esirippu alas).
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kuvaelma.
(Herttua Kaarlon odotussali Tukholman linnassa. Takainen osa suorakaiteen muotoisesta salista on kapeampi kuin etuosa; ovia on perällä ja molemmilla puolen; katsojasta oikealla komea uuni, Vaasasuvun vaakuna uunin pellissä, samalla puolen pöytä ja tuoliryhmä. Vasemmalla taas isompi kattotuoli ja penkkejä; kapeammassa osassa vain penkit pitkin seiniä. — Aksel Lejonhufvud istuu pöydän edessä kirjoittaen).
LEJONHUFVUD: Kas niin, tää kirje näyttää kuninkaalle, kuin tääll' on asiat; hän päättäköön, jos tahtoo tulla taikka ei. Mut siitä voi riippua, ken Ruotsin kruunun kantaa: hän vaiko herttua. Jo kaksi vuotta on selvä ollut mulle ai'e Kaarlon; hän tahtoo kruunun Kustaa Aadolfille. Ken tietää, eikö meidän, aatelisten, ois valta loppunut, jos moinen mies, niin luja, tarmokas ja itsepäinen sais vallan täällä? Meille varmempaa on heikon Sigismundin höllät ohjat, näät hän on Puolassa ja huomispäivä on hänen nykyisyys, — hm, "rex crastinus!" Vaan herttua jos voittais? Silloin mennyt on se, ken niskoitteli. Varmint' on siis katsastaa, ken täällä vallan riistää ja tasan puolta pitää molempain. Nyt mull' on Kaarlon luotto, anteheksi on suotu juttu Länsigöötinmaalla — ja kuninkaan ma kirjeilläni voitan.
PALVELIJA (ilmoittaa): On jalo herra Horn palannut ja pyytää päästä luokse herttuan!
LEJONHUFVUD: Ei vielä päästä voi, mut sisään tulkoon! (Palvelija pois). Hm, Horn, hän on liian suora mies; tuo suoruus suomalaisten tyhmyytt' on, ei viisautta viekkaan diplomaatin. Hän sanoo aina, mitä aattelee ja pitää sanansa, vaikk' antanut sen oisi moukalle, uh, kuinka raakaa!
PALVELIJA (ilmoittaa):
Jalosukuinen Kaarlo Horn, Kankaisten herra!
HORN (rientäen avomielisesti kreiviä kohden): Ma Suomest' tulen suoraan, herra kreivi, ja tiedot tuoreet herttualle tuon.
LEJONHUFVUD:
Sen kohta tehdä voitte; hetken päästä
kai saapuu kävelyltään herttua!
No, millä uhkaa meitä Suomen karhu?
HORN: Ei karhu enää, mutta viekas kettu on Fleming nyt; hän tahtoo aikaa voittaa ja sotaa valmistaa, siit' olen varma.
LEJONHUFVUD: Ahaa, vai karhukin jo sivistyy! Kas, sepä oiva juttu; silloinhan voi sodast' tulla hauska karhun tanssi, kun Ruotsin leijonakin valveutuu!
HORN: Te kaikki leikiks lyötte, jalo kreivi; mut karhulla on kovat rautakourat.
LEJONHUFVUD: Niin, vahvemmat kuin monen sonnin — sarvet, vaan eivät kyllin kovat leijonalle!
HORN: Mut päätä leijonankin tukistella voi sentään Suomen karhu aimolailla.
LEJONHUFVUD:
Ja Maununpoika sekä Erik Ribbing?
HORN: On tulleet myöskin. Suomen aatelisto ei meihin yhdy; viekastellen vastaa ja jättää kaikki tuloon kuninkaan. Tään keinon keksinyt on marski Fleming.
LEJONHUFVUD (naputellen pöytään sormillansa):
Ei hullummasti! Fleming viisastuu.
Ja teidän äänt' ei enää kenkään kuullut?
HORN (lyhyesti):
Ei, nyt Fleming yksin siellä vallitsee.
LEJONHUFVUD:
Mut Raaseporin sentään hoidan minä!
HORN (hymyillen):
Ja minä verot kannan Kankaisista!
PALVELIJA (ilmoittaen):
Kuninkaalliset valtaneuvokset, jalot ja vapaasukuiset herrat
Erik Brahe, Arvid Stenbock ja Hogenskild Bielke!
(Tulevat puhellen keskenänsä).
BRAHE (tullessaan Bielkelle): On ajat levottomat, jalo Bielke, ja kaduillamme pahan ilman linnut, nuo suomalaiset mellastaa ja räyhää!
BIELKE: Me tänään myrskyn saamme, veli Brahe, niin oli synkät kasvot herttualla.
STENBOCK: Hän itse kansan mieltä yllyttää ja suosii suomalaisten ruikutusta; mut Flemingiä kaikesta hän syyttää.
LEJONHUFVUD (tervehtien heitä ja kääntyen Stenbockin puoleen):
Ja teistä, Stenbock, syytön kai on marski?
Mut kuulkaa Hornin tuomat tuoreet viestit!
BRAHE:
Kas, Horn!
BIELKE:
Mitä uutta?
STENBOCK:
Terveheksi!
HORN:
Ei taivu karhu. Kaikki työ on turhaa.
Ja mun hän ajoi linnastaan kuin koiran.
BRAHE:
Te mitä tarkoitatte, jalo Horn?
Ei neuvoskunnan kunniaa hän lie
niin häväissyt?
STENBOCK: Jos niin on tehnyt Fleming, voi olla teissä syy — ma puhun suoraan.
HORN (kylmästi):
On veri sakeampi aina vettä.
Sain muuten tuodakseni tervehdykset
myös Ebba siskoltanne teille, Stenbock.
(Horn, Stenbock ja Brahe puhelevat keskenään).
LEJONHUFVUD: No, vanha Hogenskild, jos tänään meidän on vastattava suoraan herttualle, niin mitä puolustatte: sotaa vaiko rauhaa!
BIELKE:
Ma olen rauhan mies ja vihaan sotaa —
LEJONHUFVUD:
Mut kukistua täytyy jommankumman.
BIELKE: Me varrotkaamme, kunnes itsestänsä tuo liika valta halkeaa kuin konna, jos härän kanssa kilpasille lähtee.
BRAHE:
No, karhun kieltä tässä kuunnelkaamme!
(Kääntyen Lejonhufvudiin ja Bielkeen).
On Horn kirjeen tuonut Flemingiltä,
hän siinä vastaa valtaneuvoksille.
MUUTAMAT:
Siis kuunnelkaamme!
TOISET:
Horn lukekoon!
HORN (ottaa uunin reunalta pergamentin, jonka hän tullessaan on siihen laskenut ja asettuu päin katsojiin; toiset istuvat):
No, siis ma luen! (Silmäilee). Vanha, tuttu nuotti!
(Lukee) Ruotsin valtakunnan neuvoksille!
Olen saanut teidän kirjoituksenne, jossa pyydätte minua tulemaan Ruotsiin pitämään valtakunnan asioista neuvoa teidän kanssanne, vaan en tiedä muuta teille vastaukseksi kirjoittaa kuin sen, että tahdon kyllä muutoin olla neuvossanne, mutta en siinä neuvossa, että teidän käskynne ovat enemmän arvossa pidettävät kuin Hänen Kunink. Majesteettinsa.
BIELKE:
Tuo keppihepo ain' on Flemingillä!
LEJONHUFVUD:
Hän sillä nolaa itse herttuankin!
BRAHE:
Mut jatka, Horn, kuullaan loru loppuun!
HORN (jatkaa): Jos minulla ei olisikaan se Kunink. Majesteetin käsky, joka minulla on, niin ei minun kumminkaan sopisi täältä pois lähteä, minun kun on talot ja kartanot täällä Suomessa, tässä maassa olen elinaikani sotaväen parissa ollut ja suomalaiseksi kasvanut. Te kyllä tahtoisitte minulta riistää sen vallan, jonka kuningas minulle uskonut on, niinkuin tuonoinkin Aksel Kurjen aioitte sijalleni panna. Mutta minulle on tämän toimen kuningas uskonut, ettekä sitä minulta voi te eikä teidän kaltaisenne ottaa. En ole minä velkapää tottelemaan teitä enemmän kuin te minua; en ole teidän kyytimiehenne enkä aio välittää hölyn pölyä kaikesta siitä, mitä te minulle kirjoitatte vastoin Kunink. Majesteetin käskyä, sillä te olette minun vertaisiani ja jos tulevat mun vertaiseni ja jotakin käskevät, niin lyön heitä päähän —
LEJONHUFVUD (hypähtäen ylös): Tuo, lempo vie, on liikaa röyhkeyttä ja nöyryytystä vaatii moinen mies!
HORN: Niin, ennen kivenkin voi sentään siirtää kuin marskin järkisyillä taivuttaa, sen itse näätte nyt.
STENBOCK: Hän yksin meistä noin tehdä voi ja tehdä uskaltaa, vaikk' antoi meille samoin Sigismundus maakunnat hallita kuin Flemingille. Me kaikki hältä tässä kadehdimme, mit' oli kullakin, mut mistä kaikki me luovuttiin kuin heikot, veltot raukat. Klaus Suitian on meitä voimakkaampi, ken moittii häntä, moittii itseänsä.
LEJONHUFVUD: Mut tässä loukkaa marski neuvoskuntaa ja käyttää humalaisen huovin kieltä; ken häntä puoltaa, laittaa kuningasta, näät neuvoskunta kuninkaan on laitos.
STENBOCK (tiuskasten):
On valta marskillakin kuninkaalta.
LEJONHUFVUD:
On käskyvalta, vaan ei koiran virkaa!
STENBOCK (kiihkoissaan ärjästen): Sä hilli kieles, Raaseporin kreivi, ei ole koira hän, mut mies hän on!
BIELKE (joka on puhellut Brahen kanssa, sillä aikaa kuin
Horn on tutkinut paperiansa):
No, jalot herrat, moista kiihoitusta
ei linnassansa salli herttua!
HORN (katsellen kirjettä): Jos sallii jalot herrat, luen loppuun, on yhtä ylväs allekirjoituskin:
(Lukee)
Annettu Turun linnassa sinä 20 p:nä lokakuuta Armon vuonna 1596.
Klaus Fleming, Eerikinpoika.
Wiikin vapaaherra, Suitian, Kuitian ja Yläneen herra ja ritari, Valtaneuvos, Valtakunnan marski, Yli-amiraali ja Kenraalisotaeversti, Maaherra ja käskynhaltija koko Suomen Suuriruhtinaskunnassa, mies, jolla nyt on monta hallitsijaa, jotka kaikki säätää tahtovat, vaikka en minä muita ketään tottele kuin yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus, sillä hän on kuningas ja pysyy kuninkaana.
STENBOCK (riemuiten):
Kas, se on selvää kieltä, lempo soikoon!
Eläköön Sigismund ja marski Fleming!
BRAHE: Jos oiskin yhtä selvä meidän ohje! Vaan meidän tehtävä on tarkastaa ett' yhteys säilyy Ruotsin valtakunnan; mut marski Suomen aikoo eroittaa, sen huomaa kaikki.
STENBOCK:
Kuinka eroittaa?
Hän mies on kuninkaan, mut suomalainen.
Siis huudan uhallakin kerran vielä:
eläköön Sigismund ja marski Fleming!
PAASHI (ilmoittaa):
Hänen ruhtinaallinen armonsa Sörmlannin herttua!
(Kaksi paashia avaa oven ja asettuvat sitten
sen molemmille puolille).
HERTTUA (tulee lakki päässä ja ratsupuvussa tuimasti sisään): Ken täällä karjui: Fleming eläköön, kun Ruotsin säädyt kaikk' on yhtä mieltä, ett' on hän nostattaja kapinan ja vihollinen maan ja valtakunnan?
STENBOCK:
Sen minä tein, mut tarkoitus ei ollut —
HERTTUA (viskaten lakin ja ruoskansa tuolille): Jo riittää, Stenbock! Moiset sanat sulle voi maksaa pääsi. Ilmivihollista en salli suosittavan täällä minä, niin kauvan kuin on mulla sananvalta. Sa kuulit sen!
STENBOCK (Bielkelle): Hän täällä komentaa kuin hän ois kuningas, ei Sigismund!
HERTTUA (huomaa Hornin): No, Horn, Suomen säädyt mitä vastas ja mitä aateli ja Noki-Klaus? Kai nenä käy jo liian pitkäks hällä, jos niistää aikoo hän sen hiansuulla?
HORN: On huono onni Teidän armollanne kai miestä valitessa: enemmän kuin koskaan nyt yhtä mielt' on Suomen aatelisto; se maa on kohta irti meistä, pelkään, ja marski Fleming hallitsee sen yksin.
HERTTUA (lyöden nyrkkinsä pöytään): Se, surma vieköön, ennen pitkää nähdään, ken siellä hallitsee! Niin, Suomen herrat, he jännittävät jousen liian tiukkaan — ja kun se katkeaa, niin, kautta taivaan, on syvään iskeväkin koston miekka! Jos Flemingiliä onkin aatelisto, niin mun on kansa, Suomen talonpoiat.
HORN (ojentaa toisen pergamentin herttualle): Täss' onpi vastaus Suomen aatelin, niin laadittu kuin tahtoi marski itse.
HERTTUA (silmäten kirjettä): Niin, kaiken päättäköhön kuningas — tuon virren kyllä vanhastansa tunnen. Nyt sentään riittää turhat kinastukset; kun uhka auta ei, niin puhuu miekka! Siis sotajoukon kanssa Yrjö Posse saa niskat niskurilta nujertaa.
BIELKE: Mut tästä Teidän armollanne yksin ei liene päätösvaltaa; neuvoskunta sen ratkaisee, on selvä sääntö laissa.
HERTTUA (tuimasti Bielkeen kääntyen):
Ei laissa, Bielke, se on Sparren sääntö.
BIELKE: Mut Sparren sääntöön myöntyi kuningas ja julistettu laiksi on se maassa.
HERTTUA: Vaan säätymyönnytystä puuttuu siltä — ja minä, herttua, en suostu siihen.
BRAHE: On Ruotsissa vain yksi kuningas, ja se on Sigismund. Ja neuvoskuntaan jos yhtyy hän, niin sääntö laiksi muuttuu.
HERTTUA (häneen kiukkuisesti käännähtäen); Te, kreivi Brahe, suoraan vastatkaa: ma oonko lapsi, jota neuvotaan, kun puheina on valtakunnan tieto?
BRAHE: Ei opettaa, vaan huomauttaa mun täytyy, jos Teidän armo poikkee Ruotsin laista. Ja veljessota nälkävuonna moissa, kun kurjuuttansa koko kansa nääntyy, ois kauhun isku koko valtiolle. Ei yksin oikeus, mutta velvoitus mun näihin sanoihini pakottaa. Ma ainakaan en veljessotaan suostu!
MUUT:
Niin, siihen neuvoskunta suostu ei!
HERTTUA (ärjästen jylisevällä äänellä): Siis vieköön lempo koko neuvoskunnan ja valtiomme! Vielä tänään vaadin ma teillä vastuun: myötä taikka vastaan; ja jos te vastustatte, vannon teille: jo huomenna ma ohjat teille heitän. Siis tyysti miettikää, mun päätös seisoo!
(Menee vihoissaan vasemmalle; oven suussa seisoneet paashit seuraavat. Valtaneuvokset katselevat nolostuneina toisiaan hetken aikaa, kunnes Stenbock heittäytyy hajalla säärin eräälle tuolille ja purskahtaa täyttä kurkkua nauramaan. Toiset katsovat ällistyneinä häneen).
STENBOCK (naurunsa lomasta):
Hahhaa, on tääkin lemmon lysti juttu!
(Nauraa).
HORN (vakavasti):
No, mikä nauruntauti tuohon tarttui?
STENBOCK (nauraa yhä): Hän, herttu Kaarle, meitä sillä uhkaa, jot' oomme kaikki juuri toivoneet! (nauraa).
(Muutamat naurahtavat ääneen, toiset hymyilevät viekkaasti).
BIELKE (tekeytyen vakavaksi):
On Ruotsin laki meille aina pyhä
ja rauhan ystäviä kaikki oomme.
Siis tässä myöskin ollaan yhtä mieltä?
(Kaikki huutavat hyväksymystään).
STENBOCK:
Ja huomisesta siis on meillä valta?
BIELKE (ei ole kuulevinaan Stenbockin sanoja, vaan jatkaa samalla vakavuudella): Ma neuvoskunnan vanhimpana katson siis yhteispäätökseksi meidän kaikkein, ett' olkoon seuraus mikä olkohonkin, niin sotavaatimuksiin herttuan ei tällä kertaa neuvoskunta suostu.
STENBOCK:
Ei tällä kertaa eikä vasta myöskään!
BIELKE: Mut tapa vaatii kirjallisen vastuun, ja kaikki painavammat näkökohdat on siinä mainittavat. Kreivi Brahe kai ottaa vaivakseen sen kirjoittaa?
BRAHE:
Jos jalot herrat uskovat sen mulle?
(Menee pöydän luo ja hommautuu istumaan toisten ryhmittyessä Bielken ympärille keskustelemaan. Silloin alkaa kuulua etäistä melua ja hälinää, joka nopeasti lähenee. Valtaneuvokset katselevat uteliaina toisiaan).
HORN (mennen ikkunan luo): Ma kuulen hälinää kuin kansan joukko ois tänne saapumassa!
LEJONHUFVUD: Hiisi vieköön, nyt kapinaa ei meidän tarvis oisi, ei kansa herrain hyväks kapinoi!
BIELKE: Kai telmää talonpojat taaskin siellä, ja muita äänekkäämmin suomalaiset.
HORN: Niin, Tukholma on heitä tulvillansa — se kaikk' on työtä marski Flemingin!
BIELKE: "Dominus admirabilis" on härkä!
LEJONHUFVUD:
Mut moukat ylpistyykin meidän aikaan
ja täällä heill' on oma johtajansa:
Fordell on suomalainen, pohjolainen.
(Melu kiihtyy).
BIELKE: Tuo melu kiihtyy, täällä mahdotonta on meidän työskennellä; rauhallista ois ehkä linnanpihan kammioissa?
LEJONHUFVUD:
Siis tänne käykää, jalot valtaherrat!
Ma tahdon räyhääjistä selvän ottaa!
(Valtaneuvokset menevät oikealle. Lejonhufvud
aikoo mennä perälle, mutta samassa tulee):
PALVELIJA (ilmoittaen): Taas lähetystö Suomen talonpoikain on täällä pyytäin luokse herttuan.
LEJONHUFVUD: On parast'aikaa neuvoskunta koolla — (Palvelija yrittää mennä). Mut varroppas — (itsekseen) jos Raaseporin moukat taas kantais herttualle veroistansa? (ääneen) Sa kuules, mistä pitäjäst' on miehet?
PALVELIJA: On johtajina miehet Pohjanmaan, mut yli Suomen muit' on joukossansa; he uhkaa —
LEJONHUFVUD (hätäisesti):
Uhkaa? Millä uhkaa moukat?
PALVELIJA: Ma kuulin huudon: joll'ei Ruotsi auta, niin auttajaksi kutsuisivat — ryssän!
LEJONHUFVUD: Häh? Ryssän, sanoit! Mutta mainittiinko kuin marski Fleming heidän nylkijöinä?
PALVELIJA:
En muita kuullut!
LEJONHUFVUD: Tahdon kuulla heitä, siis laske sisään!
PALVELIJA:
Kyllä, jalo kreivi! (Pois).
LEJONHUFVUD: Ei oisi huonommin he tulla voineet kuin nyt, nuo lurjukset. Jos herttu Kaarlo saa kuulla uhkaukset roistojoukon, niin hän ei luovu. Silloin syyt' on hällä näät ulkonaisten vaarojenkin vuoksi taas ohjiin valtakunnan tarttua. Siis nyt on pakko kissaa silitellä; ei tarvis pitää, mitä noille lupaa!
PALVELIJA (ilmoittaen);
Suomen talonpoikain lähetystö!
(Kaksitoista miestä astuu sisään, Ilkka, Pouttu ja Kontsas etunenässä, näitä paitse Tommola, Martti Vilpunpoika, Piri, y.m. Heillä on hyvät talonpoikaisvaatteet yllänsä ja lakit kädessä).
LEJONHUFVUD (mennen taka-alalle jääneitä talonpoikia vastaan): Vai ootte taaskin täällä, Suomen miehet! kai teitä Ruotsi varsin miellyttää ja puolellensa vetää Tukholmamme? Mut hiljemminkin hauskutella vois kuin teette te — näät itse neuvoskuntaa te äsken häiritsitte toimissansa, ja neuvoskunta kaikkein hyvää tahtoo kuin herttuakin. Mutta mistä kaukaa on miehet tulleet? Vainko Pohjanmaalta lie kaikki nää? en tunne monta teistä. Mut tuoss' on tuttu mies! No päivää, Pouttu! (Kättelee Pouttua). Ja mitäs uutta kuuluu Pohjanmaalle?
POUTTU: Vai tuntee Aksel kreivi vanhan Poutun; no tosiaan, niin usein täytynytkin on täällä käydä, että hävettää — vaan pakko lampaan uimaan opettaa. Ei kuulu parempaa, mut kehnommin käy asiat kuin ennen Pohjanmaalla ja sama virsi täyttää muunkin Suomen.
LEJONHUFVUD: Niin, huono vuosi, kato kaikkialla — sen tuntee ylhäiset, jos alhaisetkin; mut kärsimystä, kärsimystä vaatii nyt majesteetti meillä niinkuin teiltä. Kas nyt on vihdoin rauha ryssän kanssa ja kaikki kääntyy, jahka aika ehtii; ooh, meille tuttu kyll' on tila teidän ja verot ankarat ja linnaleiri, mi teidät taloistanne syöstä uhkaa — niin, eikö totta, kuulettehan itse, ett' tilastanne meill' on tarkka tieto?
POUTTU: Niin kuuluu olevan; mut kuitenkaan ei meitä auta herrat, joill' on valta.
LEJONHUFVUD: On aika asialla kullakin; ja ehkä kevään tullen neuvoskunta jo voipi auttaa.
POUTTU: Emme neuvoskuntaa me täältä etsi, mutta herttuaa; kun yks on kuningas ja hän on poissa, niin yksin hän lie herra valtakunnan — ja herttu Kaarle hän on kansan mies.
KAIKKI:
Niin, herttu Kaarle hän on kansan mies!
LEJONHUFVUD (levottomasti): Niin, niin, hän suosii teitä; kaikki muutkin me kansan parhaint' aina harrastamme, siit' olkaa varmat. Heidän puolestansa ma teille lupaan leirivapauden jo kevähällä, ehkä ennen jo.
POUTTU: Mut entä jospa kuolee kurki ennen kuin sulaa suo! Ja Ruotsi jollei auta, niin apu etsitäänkin toisahalta.
LEJONHUFVUD:
Ja mistä sitten?
POUTTU: Vaikka Ryssän maalta, on tsaari marskiakin mahtavampi!
KAIKKI:
Niin, Ryssä auttaa, jollei Ruotsi auta!
LEJONHUFVUD (kiivastuen): Vaan tuo on kavallusta valtakunnan ja rikos vastaan maata, kuningasta! Hyi, hävetkää jo, miehet! Sigismund tai herttua jos kuulis uhkauksen, hän teidät toisin rankaisis kuin Fleming, Mut neuvoskunta heit' on laupiaampi, ja vielä tänään harkittavaks ottaa kai teidän valitukset. Miss' on kirjat?
POUTTU: On kirjat kyllä meillä muassamme, mut ne on herttualle, muille ei!
LEJONHUFVUD: Vai herttualle, vaan ei neuvostolle! Mut huomisest' on valta neuvoston, ei herttuan: hän luopuu ohjaksista ja jättää vallan sekä Tukholman.
(Murinaa syntyy miesjoukossa. Kuuluu huudahduksia:
"Se hyvä herttuamme!?" "Ken meitä sitten suojaa?"
"Ei, sitä hän ei saa!")
ILKKA (astuu esille): Vai niin, nyt herttuankin herrat veisi, kun viety meiltä jo on kuningas! Ja kehen sitten kääntyy talonpoika, kun häntä riistetään ja raastetaan kuin koiraa, juhtaa, luontokappaletta?
LEJONHUFVUD:
Ka, neuvoskuntaan!
(Pouttuun kääntyen):
— Kuka on tuo mies?
ILKKA (rohkeasti): Ma olen Jaakko Ilkka Ilmajoelta, mies, jolta huovit marski Flemingin on talon ryöstäneet ja vaimon piesseet ja joka täältä etsii oikeutta!
LEJONHUFVUD:
Kai sitä saatkin, vaan et tuolla lailla.
Sä kieles nöyremmäksi malttaa voit!
ILKKA: Ken pyytää armoa, hän olkoon nöyrä, ken vaatii oikeutta, suora on; ma pyydän oikeutt', en armoa.
LEJONHUFVUD: Sun oikeutes on armo kuninkaalta; sen riistää voi se, ken sen antoi sulle.
ILKKA: Mut sit' en saanut marski Flemingiltä, ma häntä syytän, vaan en kuningasta. Hän nyt on laamannina Pohjanmaan, mut oikeuttaan ken etsii hältä, ruoskaa ja tyrmää saapi niinkuin murhamies ja niinkuin äsken olen itse saanut. Nyt häntä vastaan haen ma oikeutta: (huutaa) jos täält' en saa, niin sen ma itse hankin!
MUUT:
Jos muut ei auta, auttaa Ryssän tsaari!
(Melua ja hälinää. Sillä aikaa on toisten huomaamatta ovi
vasemmalta avautunut, paashi asettuu oven viereen ja kiivain
askelin tulee sisään):
HERTTUA (jonka ilmestyessä kaikki melu äkkiä lakkaa, Lejonhufvud vetäytyy syrjemmä ja talonpojat kumartavat syvään. Herttua seisoo hetken ääneti ja katselee joukkoa):
Ken räyhinällä täyttää suojat linnan,
jok' onpi rauhoitettu kuninkaalle?
(Lejonhufvudille).
Keit' ovat miehet nää? He mitä tahtoo?
(Miehille).
Ken melun nostaa täällä uskaltaa?
LEJONHUFVUD: Nää suomalaiset, jotka syksyst' asti on täällä räyhänneet, he nyt jo uhkaa: jos heit' ei Ruotsi auta, turvaksensa he kutsuu —
HERTTUA:
Perkeleenkö?
LEJONHUFVUD:
Ei, vaan Ryssän.
HERTTUA (seisoo hetken äänetönnä katsellen talonpoikia, jotka vakavina ja uhkaavina tuijottavat takaisin):
Vai niin on kauvas tultu! Epätoivo nuo raukat vihollisen helmaan viepi! sen turviin, jonka lyömät arvet heillä on vielä kasvoissaan! — Sun vallas, Fleming. on valta pyövelin ja verikoiran, — ja siitä täytyy kerran loppu tulla. (Kääntyen talonpoikiin). Mist' olette? Kai taaskin Pohjanmaalta? Sin' oot kai Kyrön Pouttu, vanha tuttu!
POUTTU (syvään kumartaen):
Niin olen, armollinen ruhtinas!
HERTTUA: Ja Martti Vilpunpoika Lapualta; sun aikaan Juhanan jo täällä näin.
MARTTI VILPUNPOIKA:
Täm' onkin kuudes kerta, ruhtinas.
HERTTUA:
Mut tätä pientä, vankkaa miest' en tunne?
KONTSAS: Ma olen Kyrön kirkon Kontsahia ja ensi kertaa e'essä kuninkaan.
HERTTUA:
Et kuninkaan, vaan hänen sijaisensa.
LEJONHUFVUD (itsekseen):
Mut hiton mielellään hän kruunun kantais!
HERTTUA (kääntyen Lejonhufvudiin):
Sa mitä murahtelet siellä, serkku?
LEJONHUFVUD (kumartaen):
Ma sanoin: kuningasta tuskin onkaan!
HERTTUA (lyhyesti): Niin, totta tosiaankin, Puolan herrat vei meiltä kuninkaan.
ILKKA: Se totta onko — nyt kysyn armoltansa itseltään — jos meiltä ruhtinaankin turvan viedä jo aikoo Ruotsin herrat?
HERTTUA (äkisti): Totta on, en kanssa neuvottoman neuvoskunnan voi jatkaa Kustaa kuninkaamme työtä, min herrat aateliset syöstä tahtoo — ja auttajakseen ottaisivat mun! Mut siitä toimesta en huoli minä. (Kävelee edestakaisin ja pysähtyy Ilkan eteen). Ken olet sinä, laihan synkkä mies, jonk' kasvot kärsimystä ilmoittaa ja silmät sielun tulta salamoivat?
ILKKA:
Ma olen Ilkka —
HERTTUA:
Pentti?
ILKKA: En, vaan Jaakko, mut Pentinpoika.
HERTTUA: Isäs Pentin tunsin, hän urhoks mainittiin ja Vienan ryssät kai muistaa iskut Pentin tapparasta. Ja isäs surmaajatko nyt on turvas?
ILKKA: Ei ole, armollinen ruhtinas, jos vanhan Kustaan poikaa palveltaisiin — hän köyhää auttoi suurten hampahista. Te ootte poika Kustaa kuninkaan — jos totta on se, pohjolaiset kaikki ja heidän kanssaan Häme, Savonmaa ne teitä puoltaa viime pisaraan, sen vannon minä, vannoo kaikki muut!
MUUT: Niin kauvan kuin on veri lämmin meissä, me kaikki ruhtinasta puolustamme!
HERTTUA (liikutettuna): Ma tunnen pohjolaiset, Suomen miehet, ja teidän valaanne ma myöskin luotan, vaikk' isä-vainaa toista oli mieltä.
(Ovi oikealta avautuu ja valtaneuvokset, Hogenskikd, Bielke etunenässä, tulevat juhlallisen vakavina. Bielkellä on paperi kädessänsä. He aikovat mennä vasemmalle vievää ovea kohti, mutta huomaavat Herttuan y.m, ja pysähtyvät syrjemmä etualalle).
HERTTUA (hieman ivallisesti): Kas, tuossa neuvottomin neuvoskunta! (Neuvoksille). No, ylväät herrat, mik' on vastauksenne: en valtaa marskin kärsi kauvempaa, tuhatta kahdeksan ma vaadin miestä ja Yrjö Possen verikoiraa vastaan; jos näit' en saa, ma ohjat teille heitän!
BIELKE (vakavasti ja juhlallisesti): On neuvoskunta tyystin harkinnut nyt teidän vaatimusta, ruhtinas, ja koska lain ja asetusten jälkeen on meidän huolenamme isänmaa —
HERTTUA (tiuskasten):
Vai yksin teidän? Eikö minun myös?
On mulla lähin oikeus siihen huoleen.
BIELKE (kuten äsken): Ja koska veljessota valtakunnan, jo ennen nääntyneen, vois maahan suistaa —
HERTTUA (samoin kuin yllä): Se suistaa vääryyden ja väkivallan, mut kansan oikeuden se kohottaa!
BIELKE (kuten ennen):
Ja koska Ruotsissa on kuningas —
HERTTUA (yhä vihaisemmin):
Mut hällä sijaisena herttua!
BIELKE (entisellä tyyneydellä): — ja kuninkaalla ain' on päätösvalta, niin täytyy neuvoskunnan —
HERTTUA (ärjäisten):
Jaa tai ei?
BIELKE (tyynesti ja äänensä korottaen): — niin täytyy yksimielin neuvoskunnan nyt kieltää vaatimukset herttuan!
(Ojentaa paperin herttualle).
HERTTUA (hypähtää ylös vihan vimmassa ja heittää paperin pöydälle): Siis vieköön neuvoskunnan Hornan hiisi ja Ruotsi ryssän suuhun kelpaa kyllä. Te epäkelvot, viekkaat junkkarit mun omin hampain maahan repimään sen tahtoisitte, minkä alkoi Kustaa; te juonillanne kädet sitoisitte kai multa myös kuin teitte Juhanalle; kun aikaa vapaampaa ma koitan luoda ja saada kansalleni oikeutta, te herrain mielivaltaa puolustatte; ja jos vain teill' ois valta rauniolla, niin kautta taivaan, oisittekin valmiit te myymään eduistanne isänmaan!
(Herttua kävelee kiivaasti edes takaisin lattialla. Talonpojat
seisovat synkkinä taampana, neuvoskunnan herroissa syntyy murinaa).
BIELKE:
Tää syytös loukkaa koko —
HERTTUA (jalkaa polkien): Vaiti, herrat! Nyt puhun minä, Ruotsin ruhtinas ja syntymältäin poika kuninkaan! Teit' olen palvellut jo liian kauvan ja oman rinnan ääntä hillinnyt, jok' eestä kansan sekä Jumalan mun kutsui teitä vastaan taistohon! Ken täällä kuningasta hännystääpi ja hälle myrkkyneuvojansa syöttää, ken paavin perskat tahtoo jälleen tuoda ja auttaa munkkihaljun hapatusta, vaikk' on jo suuri Kustaa kuningas niin puhtaan, selvän uskon meille suonut ja vaikka Ruotsin kaikki yhteissäädyt sen uskoks ottaneet on valtakunnan? Ma tuoss' en auttaa teitä aio, en, en omaa elintyötä kaataa tahdo, jos punoisitte juonianne kuinka, te Ruotsin neuvottomat neuvosherrat! En tahdo käydä paavin kätyriksi, en leikkipalloks marski Flemingin — mun kutsui Luoja täällä itse luomaan, ei jutkojuhdaks korskan narrijoukon!
STENBOCK (Hornille):
Kas, tuoll' on Vaasain verta suonissansa!
HERTTUA: Nyt saatte mennä, ylväät valtaherrat! en kiitost' anna kiittämättömille! Mut eessä Jumalan ja Ruotsin kansan te myöskin vallastanne vastatkaa, kun ensi helmikuussa Arbogaan ma kutsun säädyt meidän tuomareiksi. Kun tointani en ole teiltä saanut, vaan kansalta, niin sille myös sen jätän. Ma pesen käteni, ja edesvastuu nyt lepää teidän hartioilla! Menkää!
STENBOCK (mennessänsä sivulliselleen):
No, Luojan kiitos, nyt on meillä valta!
(Valtaneuvokset marssivat kaikki äänettöminä ja tyyninä
ulos peräovesta kujannetta, jonka talonpojat muodostavat.
Herttua astelee kiivaasti edes takaisin lattialla).
HERTTUA (pysähtyy paashin eteen): Sä, paashi, ratsu käske satuloida, ma Gripsholmaani kohta ratsastan! (Paashi pois). (Herttua huomaa jälleen talonpojat). Te mitä varrotte, kun itse kuulleet nyt ootte tuomionne herrain suusta?
POUTTU: Niin, korvat meilläkin on auki olleet; vaan sentään, armollisin ruhtinas, me teitä rukoilemme — — —
KAIKKI MUUT (paitsi Ilkka, joka seisoo oikealla erillänsä ylpeänä ja jäykkänä): Niin, kaikki rukoilemme — - —
HERTTUA: Turha vaiva, on multa valta, teiltä apu viety!
POUTTU: Mut vaimojamme, lapsiamme roistot ei säästä enempää kuin omaisuutta —
ILKKA (rohkeasti): Jos Ruotsin sotilaita tuhatkaan ois meillä turvanamme, ruhtinas, niin muut' ei tarvittais —
HERTTUA: Ja kuinka monta on teitä vastaan yhtä jalkamiestä?
ILKKA:
Kai yksi kolmen miehen niskoill' on.
HERTTUA:
Ja entäs huovit marski Flemingin?
ILKKA:
Yks kuuden ruokittav' on talonpojan.
HERTTUA: Niin kehnoiks onko käyneet pohjolaiset, ett' täytyy kolmen muilta apu saada, kun yks on jalkamies? Ja kuusi teistä ei jaksa huovihurttaa kurittaa? Jos jälkeläiset vanhain pirkkalaisten ja asemiehet Juho Vesaisen on raukoiks sortuneet ja pelkureiksi, niin teitä lempo silloin surkutelkoon!
ILKKA (rohkeasti ja vilkkaasti):
Siis täänkö neuvon antaa ruhtinas?
HERTTUA (seisahtuen äkkiä ja nyrkkiänsä ilmaan kohottaen): En muuta neuvoa ma teille tiedä kuin rauha hankkikaatte itse, miehet; kai teit' on talonpoikaa siksi monta, te että roistot saatte torjutuksi, jos muuten ei, niin nuijin, aidanseipäin!
PAASHI (ilmoittaa):
Teidän ruhtinaallisen armonne ratsu on satuloitu!
HERTTUA (paashille):
Ma tulen kohta! (miehille) Menkää, miehet, menkää!
Te maata varjelkaa, ma suojaan merta!
(Ottaa lakin, hansikkaat ja ruoskan, jotka
paashi hänelle rientää antamaan).
ILKKA: Siis esivallan käsky aseisiin on meillä vastaan Klauta Suitian?
HERTTUA (nyökkää myönnytyksen merkiksi, panee kypärän päähänsä ja puhuu kuin itsekseen): Niin, marski Fleming, suureen vatsahas sä sika sian syöt kuin kananpojan! nyt syytä itseäsi, verikoira ja valapatto valtakunnan syöpä, jos nielläkses saat pedon tuhatpäisen!
ILKKA:
Mut taisteluun jos itse marski saapuu?
HERTTUA (ärjästen):
Kun muuten kuitenkaan ei paha pääty,
(Lyö ruoskallaan ilmaan).
niin emä poikinensa maahan lyökää!
(Herttua kiiruhtaa nopein askelin vasemmalle vievän taka-alan
oven kautta. Talonpojat seisovat hetken äänettöminä ja katselevat
poistuneen herttuan jälkeen. Vihdoin katkaisee äänettömyyden):
POUTTU (kääntyen Ilkkaan): No, Ilkka, lupa itse ruhtinaalta on meillä vihdoin nousta aseisiin!
ILKKA: Niin, nyt se on ja, kautta taivaan Herran, ei vaimoani huovit toiste pieksä!
TOMMOLA: Sä omaa kostoasko mietit vain, kun meitä vartoo koko Pohjanmaa!
HÄMÄLÄINEN: Te Pohjan miehet meidät unhotatte, vaikk' onkin kurjin laita Hämehessä!
PALO:
Mut meill' on leirivapaus, teillä ei!
SAVON MIES: Ka olkoon vaan, mut kurjuus yhtäläinen on meillä Savossai, sen Herra tietää!
POUTTU: Niin, sama kurjuus meill' on kaikkialla — ja yhtä Suomen kansaa kai me oomme!
PALO: Te kaikki kuulitte, kun ruhtinas hän kanan poikinensa lyödä käski!
TOMMOLA: Niin käski ruhtinas, ja kana kai on marski itse?
MARTTI VILPUNPOIKA: Niin, ja poikaset on voudit, herrat, kaikki sortajamme!
POUTTU (Ilkalle): Sä mitä seisot siellä aatoksissa? nyt aik' on rientää Hannu herran luokse!
ILKKA (joka toisten puhellessa on seisonut äänetönnä mietteissään, astuu Poutun ja Kontsaan luo): Sun sanas, Pouttu, lankes sydämmeeni. Kai, Kontsas, kuulit myöskin sanat nuo, ett' yhtä Suomen kansaa kaikki oomme! Niin, siin' on aatos, jota tarvitsin: on Pohjanmaa ja Savo, Häme kaikki vain yhtä Suomea ja Suomen kansaa, jok' orjuudessa herrain alla huokaa. Tuo aatos sielussani suurra väikkyy, se kotkan siivet mulle kasvattaa ja kauvas, korkealle katse lentää. Siis emme nousekkaan me koston vuoksi, on määränämme vapaus koko Suomen, kun lienemme me yhtä kansaa kaikki ja sama orjuus meillä myöskin lie!
POUTTU: Yks kansa, niin, ja samat sortajat — on herrat kaikkialla samanlaiset!
KONTSAS: Jumala myös on yksi; Häntä tahdon ma palvella kuin isä-vainajamme — mut marski Fleming tahtoo paavin valtaa.
ILKKA;
Sä vuoksi uskonnon, me kansan vuoksi!
KONTSAS: Niin, Jumalaani marskit taikka mirskit ei, surma vieköön, multa viedä saa!
(Hovipojat tulevat sisään vasemmalta.
Talonpojat poistuvat perältä).
Toinen kuvaelma.
Isonkyrön kirkonkylä. Vasemmalla nimitysmies Lassi Gregorin pojan talo, rappuset ja kaksi ikkunaa näyttämölle päin; oikealla Yrjö Kontsahan rakennus kuistiovinensa. Talojen päätyjen ohi menee yleinen maantie, joka vasemmalle mutkautuen nousee taka-alan ylängöllä näkyvään Isonkyrön kirkkoon. —
On marraskuun 25:s päivä eli pyhän Kaarinan päivä, jota vanhan tavan mukaan pyhänä vietettiin. Ihmisiä vaeltaa kirkkoon.
Kontsahan talosta tulee muudan talonpoika, jonka eräs maantiellä vaeltava kirkkomies huomaa ja kääntyy pihaan.
ENS. TALONPOIKA:
Kas Laurolaista, hyvää päivää, Matti!
TOINEN TALONPOIKA:
Sen Jumal' antakohon, Ikolainen! (kättelevät).
ENS. TALONPOIKA:
Vai kirkkoon läksit, Herran huonehesen?
TOINEN TALONPOIKA: Mun täytyi tietäjähän, vaimo kun ei kostu lapsenvuotehesta.
ENS. TALONPOIKA: Hm, et pelkää siis sä pyhää Kaarinaa?
TOINEN TALONPOIKA:
Nääs taika tepsii juuri pyhäpäivin.
ENS. TALONPOIKA: Vaan kirkkoherra Simo Nurkka jos sen tietää sais, ett' taikoja sä käytät —
TOINEN TALONPOIKA:
Ka, eihän auttaa voi hän itsekään!
Kai mahtoi tullakin jo virran poikki?
ENS. TALONPOIKA: Ei vielä tullut. Tuurolaisen luokse hän sakramenttineen lie kiirehtinyt, kun Lassin huovit vanhan isännän he kuoliaaksi vartahilla kolhit.
TOINEN TALONPOIKA: Voi aikaa surkeata syntein tähden! Ei lait, ei asetukset mitään mahda ja suojakirjat itse ruhtinaan ei turvaa anna rosvojoukkiolta. Jo itkisinkin, jos vaan ilkeäisin!
ENS. TALONPOIKA: Mut suurin konna Kumpsilan on Pekka, hän etsii uhriksensa köyhimmät.
TOINEN TALONPOIKA: Ja entäs Lassi sitten, naapurimme? kuin vainiolta mettä kimalainen hän kasaa aittahansa hopeoita. (Vasemmalta melua). Nyt siellä taaskin juodaan, mässätään!
ENS. TALONPOIKA:
Niin, ryyttärit ja huovit ystävyksin!
TOINEN TALONPOIKA:
He juovat viikot, juovat sunnuntait.
ENS. TALONPOIKA: Ja kekrinä he lystiksensä poltit jo Ilkkalankin Ilmajoella — tiennet.
TOINEN TALONPOIKA: Niin kulki juttu, uuden rakennuksen he ilkes polttaa, riettaat hurjimukset! Mut liekös totta, että linnun tietä ois Jaakko päässyt luota noki-Klaun?
ENS. TALONPOIKA: Niin, "keulass' onni, ruotelissa Herra" on hällä aina ollut, miekkoisella.
TOINEN TALONPOIKA: Nyt veljen luokse vaimo lapsineen on tänne Kyröön muuttanut ja vuottaa, ett' Tukholmasta palais jälleen Ilkka; (Kääntyen ens. talonpoikaan). hän tulla aikoo kotiin Kaarinaksi ja silloin tyttärensä naittaa tahtoo, vaikk' oiskin tiellä tuhat puolakkata.
ENS. TALONPOIKA: Niin, uusi vouti hän on puolalainen ja puolakoill' on omat eljet heillä!
TOINEN TALONPOIKA:
Niin, heill' on messut jälkeen syntein heillä —
saa siitä Kontsas vettä myllyyn taas.
(Kuuluu melua vasemmalta).
Vaan kuinka ruojat taaskin elämöivät!
ENS. TALONPOIKA: Ja kirkon-aikaan; mutta kirkkoa he karttaa niinkuin pirut pyhää paikkaa.
(Paussi, jonka aikana iloista humua ja soittoa alkaa kuulua oikealta).
Mut mikäs hiiden melu tuoll' on sitten?
TOINEN TALONPOIKA:
On tänään Ilkan Kirstin naittajaiset.
ENS. TALONPOIKA:
Mut ilman naittajaako?
TOINEN TALONPOIKA: Eno Kirstin kai toimii naittajana, Jaakko kun ei voine täyttää tulolupaustansa. Kas, siin' on riemujoukko soittoinensa!
(Iloinen ja meluava saattue tulee oikealta, pari kolme soittajaa etunenässä. Silloin tällöin kuuluu laukauksia. Nuorisoa käsikädessä, useilla miehillä joku ase mukanansa, jousi tai pyssy olalla, toisilla puukot vyöllä. Heti soittajain jälkeen kaksi paria, sitten Kirsti Ilkka ja Maunu Matinpoika juhlapuvuissa; heidän jäljessänsä taas neljä paria, sitten sokea Katri Ilkka ja Pentti, joiden perässä vaarivanhukset y.m. väkeä. Saattueen lähestyessä on Kontsahan talolta juossut kuistille naisia ja lapsia; nimismiehen talon akkunat avautuvat ja päihtyneen näköisiä huoveja kurkistelee sieltä haarikat kädessä).
ENS. TALONPOIKA (huutaa ohimenijöille): Onni uudelle parille, lapsenlykky lattialle!
ENS. HUOVI (ikkunasta):
Paha onni petturille,
Ilkan nartun naittajalle!
JOKU SAATTUEESTA:
Ole vaiti, huovi-koira,
koirille on kalikoita!
(Saattue katoaa vasemmalle; eräs talonpoika erkanee siitä
yhtyen pihalla oleviin. Soitto ja melu lakkaa vähitellen.
Talonpojat ryhmittyvät kaivon ympärille).
ENS. TALONPOIKA:
Sa ootko kutsuttu vai kuokkimassa?
KOLMAS TALONPOIKA: En ole kumpaakaan; vain muuten tuolta ma yhdyin joukkoon uutta kuullakseni.
ENS. TALONPOIKA: On vanha surkeus: kurjat köyhän päivät, kun yhden elää, niin jo toisen kuolee.
TOINEN TALONPOIKA:
Niin on, niin on!
KOLMAS TALONPOIKA: Mut tottakohan lie, ett' aikoo maahan tulla kuningas ja että marski kanssa kuninkaan myös tahtois vangiks ottaa herttu Kaarlen?
ENS. TALONPOIKA (hämmästyen):
Siit' en ma kuullut ole sanaakaan!
TOINEN TALONPOIKA: Niin käy kuin aattelin; tääll' itse täytyy kai kunkin puoltaa omaa tavaraansa; mun aitat eivät ole noita varten!
(Heristää nimitysmieheen päin; samalla kuuluu loilotusta oikealta).
Ja tuolla ulvoo hurtat Kumpsilan!
(Neljä humalaista huovia tulee täysissä aseissa kaulatusten; yhdellä heistä on oluthaarikka kädessä; kääntyessään Lassi Gregorinpojan talolle töytäävät edelliset heistä kaivon luona seisovia talonpoikia selkään).
ENS. HUOVI (heilauttaen toisella kädellään talonpojan sivulle):
Pois tieltä, moukka, herrain saapuessa!
TOINEN TALONPOIKA:
Vai mokomainkin herrain tiellä tässä?
ENS. TALONPOIKA: Tuo onhan Kontsaan vanha muonarenki, jok' on nyt noussut sontaryyttäriksi. Mut kuules, poika, marskin huovi jos sa liet, niin herrasi on herttu Kaarle.
TOINEN HUOVI: Mun herra marski on; ken häntä käskee, ei kuulu mulle, herttu vaiko kerttu?
KOLMAS TALONPOIKA: Mut herttu sentään yli marskin on — kas tässä (kaivaa taskustaan paperin) suojakirja hält' on mulla, jos kuka tyrkkii taikka liikaa tahtoo.
ENS. HUOVI (ottaa paperin):
Kas, kirja!
(Katsoo kumppaleihin).
Suojakirja, lempo soikoon,
mut sille aimo mies hän tekee näin!
(pistää paperin oluttuoppiin ja lyö sillä
talonpoikaa suuta vasten).
Nyt istu rauhassa kuin riikin "fursti"!
KOLMAS TALONPOIKA: Kas, tuota perkelettä, suojakirjan sa lempo turmelit!
ENS. HUOVI: Sen kalkkinaan saa ennen Mikonpäivää Kaarle syödä ja kohta, tietkää, kengiss' Eerikin saa käydä herttuanne!
KOLMAS TALONPOIKA: Varo, mies, ettei sun sappes kiehu kankahalle!
TOINEN HUOVI (tyrkäten kuten edellinen):
Vai ois se sappi sitten särjelläkin!
KOLMAS TALONPOIKA:
Niin, särjellä se juuri sappi on —
TOINEN HUOVI:
Vai sillä on — ja silmät punaiset!
(Huovit menevät nauraen nimismiehen talolle;
kuistilla kääntyy taaksensa):
ENS. HUOVI: Mut herra Suomessa on marski Fleming ja herroja on marskin huovitkin! (kiljasee) Juh-hei, nyt oltta täyteen tuoppi, veikot, ja sitten (lyö polveensa) tyttö tuohon polven päälle!
KOLMAS TALONPOIKA (heidän jälkeensä):
Vai tyttö sulle vielä polven päälle!
Liet löyttykin sa saunan lauteen alta
ja vaille vanhempia jäänyt, ruoja!
Voi, hyvä isä sentään elkiänne!
TOINEN HUOVI:
Niin, isä meidän, istu siellä puussa…
ENS. HUOVI:
Vaan pysy pappilan veräjän suussa!
(Menevät nauraen tupaan).
TOINEN TALONPOIKA:
Nyt juodaan siellä meidän siemenviljat!
KOLMAS TALONPOIKA: Tuon hoikan kiiskenpojan suomustaisin niin lemmon mielelläni; hiisi vie, ois lämmin leppä hältä ruiskahtanut, jos (Näyttäen pitkää puukkoansa). tuo ois luiden lomaan sattunut!
TOINEN TALONPOIKA:
Siis pääset haukasta, kun höyhennät!
ENS. TALONPOIKA: Mut eihän selvät miehet kirkon-aikaan voi käydä tappeluun, jos sietäisikin.
(Oikealta kuuluu huutoja: nyt ne tulevat, nyt ne tulevat!
huudot ja melu lähenee, talonpojat hypähtävät höröstellen
peremmäs).
TOINEN TALONPOIKA (rientää taka-alalle):
No mitä huutaa? Ketkä tulee siellä?
KOLMAS TALONPOIKA:
Jos itse vouti vieraaksemme saisi?
ENS. TALONPOIKA:
Tai oisko huovit ratsain liikkehellä?
ERÄS POIKA (jonka jäljessä naisia ja lapsia juoksee läähättäen oikealta ja huutaen): Hoi! nyt ne tulee, nyt ne tulee sieltä!
ENS. TALONPOIKA (ravistaen poikaa hartioista):
Sa ootko huilu, ketkä tulee sieltä?
POIKA:
Ne, joit' on varrottuna Tukholmasta!
KAIKKI:
Siis Kaarinaksi saapuu ilkkalaiset!
TOINEN TALONPOIKA:
Ja onkos Pouttu myötä?
POIKA ja NAISET:
Kaikki, kaikki!
(Juoksevat toisten edellä vasemmalle, talonpojat
seuraavat, Kontsahan tuvasta ryntää ulos):
KONTSAHAN VAIMO (kasvava tyttö kintereillä):
Kun kaikk' on tulleet, niin on Kontsas myös!
Hei, joudu, Annikki, on isäs tullut!
(Katoavat vasemmalle, Samassa avautuu nimismiehen talon
ikkuna ja humalainen huovi pistää päänsä ulos).
ENS. HUOVI:
Kuka perhana sieltä sitten tulee, kun koko kylä on mullin, mallin?
TOINEN HUOVI (tullen kuistille):
Ja mihin hittoon täältä kaikki ihmiset ovat kadonneet?
KOLMAS HUOVI (tullen oluthaarikka kädessä ja kuistin penkille lysähtäen):
Jos se on Lasse luutnantti, niin enpä pa-paljo välitä, mutta uutta vo-voutia minä pe-pelkään!
TOINEN HUOVI (matkii): Vo-vo-voutia! hän on marskin miehiä; — — ja milloinka marski on juomasta kieltänyt, häh?
KOLMAS HUOVI: Eipä ky-kylläkään. Hyvä mieshän se marski on ja hänen ku-kunniaksensa mi-minä aina juon. (Juo) Mut ei se sillä hyvä ole, että minä juon — juo sinä kanss', Pekka! — Juo, kun saat (tarjoaa haarikkaa).
TOINEN HUOVI (lykkää sen luotaan):
Enkä huoli! Päätä jo porottaa, että vanteet on katketa.
KOLMAS HUOVI (tarjoaa yhä):
Ykspää kesänsä talvensa! — Juo, sen vietävän vasikka, tai — —
TOINEN HUOVI:
Kun minä sanon, ett'en juo! Oletko kuuro, mies?
KOLMAS HUOVI:
Vai pe-petturimiehiä kuin Ilkan Ki-Kirstin Maunu! Mutta sen miehen
myötäjäiset ne on menneet tästä ku-kurimosta! (nauraen) Semmoinen
Kullervon kaima se minä olen, saakut — — —!
TOINEN HUOVI:
Ja minä se olen semmoinen mies, että minä annan "saakut" takaisin.
Luuletko sinä saakeli minua kuopiolaiseksi? — Heh!
(Lyö kumppaniansa korvalle, niin että tältä
oluthaarikka vierähtää maahan).
KOLMAS HUOVI (vetäisten miekkansa esille): Ku-kuules! sinähän kaasit olveni maahan, — Jumalan viljan maahan kaasit, sinä nallikka! Mutta en sitä vielä minäkään ole "kupittaalle kulkijoita" — enkä kaikkien opetuksen alaisia! — — Miekkas esille, po-poika!
(Miekkailevat. Kirkosta soitetaan pois. Ensimmäinen huovi, joka on torkkunut ikkunassa, herää kellojen soitosta, huomaa miekkailijat).
ENS. HUOVI (huutaen pihalle):
Soh, pojat, miekat pois, kun kellot soi!
KOLMAS HUOVI (tappelun keskestä): Pidä suusi, sinä kutkatautinen te-teirenpoika! Meidän kanssa sinulla ei ole mitään te-tekeniistä —, — ei mitään!
ENS. HUOVI (ikkunassa):
Vai teirenpoika!
(Katoaa ja tulee oven kautta pihalle tappelijoita erottamaan).
Kun minä sanon, että miekat pois, kun kellot soi, niin sen pitää myöskin tapahtuman!
(Lyö miekat heidän käsistään).
KOLMAS HUOVI:
Mitäs hän mun olveni maahan kaasi?
ENS. HUOVI:
Olvesi? no, saadaanhan uutta!
KOLMAS HUOVI:
Uutta ja kellä sitten?
ENS. HUOVI:
Ka, kysytään … ja katsotaan!
NELJÄS HUOVI:
Ei ole talossa tippaakaan … viimeisen nopan tiristin haarikkaan.
KOLMAS HUOVI: Siinä sen nyt kuulet. Ja sinä vietävän sonni, Herran lahjan maahan kaasit!
TOINEN HUOVI:
Minäkö sonni? … mutta varrohan, kun lauvantaina…
ENS. HUOVI:
Älähän hätäile! Kontsahassa on … ei siitä tapella tarvitse…
Tules apuun, Paavo!
(Juoksee erään toverin kanssa Kontsahan taloon,
toiset katselevat ällistyneinä hänen peräänsä).
TOINEN HUOVI:
Ja ettäkö uskaltaa ihan nimismiehen naapurista?
KOLMAS HUOVI;
Ei ne ka-kaikki toki jäniksiä ole!