ENS. NUIJALAINEN (iloisesti):
Mutta minull' ei jumaliste ole mitään, ei mitään! hehee!…
KETTUNEN:
Ka, sen parempi sinulle, senkin sonnivasikka!
TOINEN NUIJALAINEN (kuten äsken): Vai niin, no … hyvä on, (lyö polveensa) mutta tuossahan se on polvi, häh?
KETTUNEN:
Näkyyhän tuo siinäkin yksi olevan…
TOINEN NUIJALAINEN: Sitähän minäkin … siinä se on ensimmäinen ja sillä polvella se tyttö ensin opetetaan ja (lyö toiseen polveensa) tuossa se on toinen ja sillä se sitten oletetaan, häh?
KETTUNEN (lyöden polviinsa hänkin): Ja tuoss' on kolmas ja neljäs, joilla sinä viimein opetetaan, sinä nokkaviisas vekara…
ENS. NUIJALAINEN (itsekseen):
Hevosta tehtiin, mutta härkäpä taisi tullakin!
KETTUNEN:
Mutta nyt mars paikoillenne!
ENS. NUIJALAINEN:
Sekös se Ilkka sitten on isänsä kieltänyt?
KETTUNEN: Ka, sehän sen on tehnyt … ja sillähän se nyt on jätettävä rautamarskin kuranssin ja opetuksen alaiseksi…?
ENS. NUIJALAINEN:
No, nythän minä tämän alan ymmärtää…
KETTUNEN: Ja seiskää nyt siinä valmiina, että niin pian kuin se yrittää tästä tuonne tanhuaan tamman selkään, niin… Mutta tunnettekos te sen?
TOINEN NUIJALAINEN:
Vaikka tervapimeässä!
KETTUNEN: Minä käsken nyt nuo miehet tänne, että yksissä voimin sitten ajetaan piilostaan se maankulkija, ja kun se sitten ryntää ulos, niin…
ENS. ja TOINEN NUIJALAINEN (yht'aikaa):
Niin silloin me kuin koirat kimppuun, hehehee!
KETTUNEN:
Niin juuri — ja sitten ei muuta kuin mies kiinni ja marskin haltuun!
ENS. ja TOINEN NUIJALAINEN:
Hyvä on!
KETTUNEN (sillalta viittoen miehiä tulemaan): Hoi, miehet, tänne joutukaa, mut hiljaa, ett'emme säikyttäisi otustamme, ja yli metsän tuolta aamupäivä kun alkaa häämöittää, kas silloin, miehet, me Ilkka sekä Kontsas Klaulle viedään ja itse tavarain ja kuormain kanssa taas kotiin palajamme … rauhan soppeen… ja koko retki koht' on unta vain. (Tulee miesten kanssa etualalle). Mut siellä — näyttää — vielä valvotaan.
ENS. TALONPOIKA:
Tai joll'ei palanneetkaan miehet vielä?
TOINEN TALONPOIKA:
Jo aikoja he palas … sen ma näin…
KETTUNEN: Mut Palon Perttu missä on ja Piri, heit' en ma joukossanne täällä nää?
ENS. TALONPOIKA: Se Palo olikin jo juovuspäissään… jäi varmaan kumpaisetkin nuotiolle.
KETTUNEN (syrjään): Sen arvasin! (ääneen) Vai niin, no olkoot siis, meit' onkin kylläks kahta vastaan … hiljaa, nyt seuratkaa ja jos hän ulos ryntää, niin Ilkka ensimmäiseks silloin kiinni…
NOITA (astuu esille tanhuan takaa):
Ja ketkä täällä sitten vangittaisiin?
KETTUNEN (syrjään): Tuo ruoja puuttui! (ääneen) Korjaa luusi, velho, tai köysiin kytketän sun laihan raatos ja saatan tuomiolle…
NOITA: Tuomiolle? niin, tuomiolle tullaan kerran kaikki, siit' ole varma sinäkin… Vaan nyt sun aikees tiedän … ennakolta tiesin sun hankkimasi riettaan kavalluksen, jonk' aiotte te tehdä kumppaneille…
KETTUNEN: Häh, mitä helvettiä sulla täällä on tekemistä!
NOITA: Tekemistä, niinkö? Ma pyydän kettuja … ja tällä kertaa sain luullakseni ansaan mustahännän… ne ovat harvinaisempia, häh? Vai möit sä Ilkan nahkan Noki-Klaulle ja luulit itsellesi ohjat saavas ja kotiis rikkahana pääseväsi?!… Mut sepäs ilves viel' on ampumatta ja varo, Kettunen, niin, varo, repolainen, ett'et sa itse ketunsaksiin käy!
(Miehissä syntyy murinaa).
KETTUNEN (syrjään): Jokohan petti mun tuo saastahinen? (ääneen) Jos kavallust' on tehty, tuoss' (Viittaa noitaan). on se, jok' onpi syyllinen… Tuo akka kiinni ja sitten toimeen miehet … nopeasti!
NOITA: Niin, koittakaahan köyttää, koittakaahan! (Ei kukaan liikahda). Mut kauppas Kurjen sekä voudin kanssa ma olen tyhjäks tehnyt… Jaakko Ilkkaa ei käsiins' ainakaan saa Kettunen… hän otti tamman … sekä ratsain karkas! Minust' ei marski huoli kuitenkaan…
KETTUNEN: Sen oisko keksinyt tuo kalman ruoka? Hoi, Kukkonen, käy, katso tanhuaan! (Ens. talonpoika menee. Syrjään): Jos Ilkka kynsistämme päässyt on, on kauppa marskin kanssa purkaunut — ja silloin pelastaukoon se, ken voi!
NOITA:
No, Kettunen, käy tuonne tupaan vain…
ENS. TALONPOIKA (tulee takaisin): Niin, tanhua on tyhjä … ratsun jäljet käy Pyhäjärveen pitkin ojannetta…
(Oikealta taka-alalta leimahtaa äkkiä valtava tulenliekki).
KETTUNEN:
Vaan kuka perkele se leirin polttaa?
ENS. TALONPOIKA (oikealta kurkistellen):
Se vanha lato lieskaa…
TOINEN TALONPOIKA: Palon ruoja sen siell' on syttänyt…
KETTUNEN: Se tästä puuttui — ja silloin palaa meiltä kuormat siellä ja kaikki tavaratkin…
NOITA (ilkeästi):
Tavaratkin! (miehille)
No, jokos ymmärrätte … (miehiä ryntää perälle).
KETTUNEN: Katson sentään, jos totta on, ett' Ilkka karkas meiltä.
(Yrittää hyökätä tupaan, mutta samassa
aukeaa ovi ja ulos astuu):
MAUNU:
Häh? Mik' on melu täällä? … miss' on Ilkka?
Kontsas (ilmestyy ovelle hänkin):
Ja kuka lempo täällä talon polttaa?
(Kuuluu järeitä tykinlaukauksia).
MAUNU, TOMMOLA, KONTSAS ja KETTUNEN (yht'aikaa):
Mut mitä helvettiä!
NOITA (nauraa).
ENS. TALONPOIKA (hyökkää sillalle):
Paetkaa!
On tykit saapuneet … ja kirkkomäeltä
nyt marski ampuu meitä mörsäreillä!
(Katoaa. Huutoja "paetkaa" ja melua perältä).
KETTUNEN (syrjään):
Siis pettää voutikin, se Puolan hurtta!
NOITA (Kettuselle);
Molemmin puolin kavallusta, kettu! (nauraa ilkeästi).
KETTUNEN (tyrkäten noitaa, että tämä kierähtää tanhuan eteen maahan): Pois, velho ruoja… Mennyttä on kaikki… pelastakoon se itsensä, ken voi!
(Ryntää viimeisten miesten kanssa perälle,
jossa hälinää ja melua jatkuu).
MAUNU (kirveen kuistilta temmaten);
Siis muuta ei kuin: kaikki kuormillensa!
TOMMOLA:
Ja näinkö päättyi ilkkalaisten retki?
(Juoksee Maunon jälkeen).
KONTSAS:
Mut kosto tulee … viel' ei oikeus kuole,
Jumala rankaiseepi petturit!
(Tempaa konttinsa ja juoksee perälle.
Tykinlaukauksia ja tulipalon leimoa).
NOITA (kömpii ylös ähkien ja tuhkien): Jumala rankaisee? Niin, usko sitä!… Minulta konnantyössään Kettunen ois onnistunut … tein sen Ilkan tähden… Mut tavarasta, siitä sotaa käydään niin kauvan kuin vain seisoo maailma!
VIIDES NÄLYTÖS.
Ensimmäinen kuvaelma.
Köyhänlaisesti sisustettu Ilkan uusi tupa Ilmajoella. Perällä ovi, jonka vasemmalla puolen suomalainen takka, takassa valkea. Samalla puolan ikkuna, jonka edessä penkki ja pieni pöytä rahinensa. Vasemmalla pohjalaismallinen sänky, jossa makaa Katri Ilkka.
KATRI (voihkii sängyssä): Voih, kuinka pitkäks aika tässä käy! Nää pitkät päivättömät talvipuhteet ne muistuttaa jo ijankaikkisuutta — ja kuitenkaan ei kuulu kuolemaa! (huokaa): Ei enää kauvan tätä kestää voi, ma tunnen sen ja tiedän sen; (Iloisemmin). mut sentään, jos eläisin ma, kunnes Jaakko saapuu! (huokaa) Kai turha toivo lienee sekin: Jaakko ei ehkä palajakkaan: toinen siellä ja toinen täällä muuttaa turpeen alle! — Mut lapsi-raukat? Pentti hän on reipas ja uudeks talon tässä tehdä voi, jos elää saa … ja Kirsti auttaa kyllä, jos Maunukin jää sinne sotatielle?… Vaan mihin katos tyttö? Äskenhän täst' ulos jauhon no'untiin läksi hän — ja sentään on kuin viikko ois jo siitä! Ja Penttipoika aamu-hämärissä läks papin luokse tuomaan kirkkoherraa — kun vain ei turma kohtais tiellä poikaa? hän on niin varomaton, hurja poika! (Kuuluu askelia eteisessä). Ah, se on Kirsti, tunnen askeleista?
KIRSTI (tulee pieni säkki kädessä tupaan): Vai et sä unta enää saanutkaan, vaikk' uni virkistystä varmaan ois, kun yksin ollen aika pitkäks käy!
KATRI:
Niin, tyttöseni, pitkäks käypi aika!
KIRSTI (asettaa säkin pöydälle): Sen kyllä arvaa: mietinkin jo tiellä, ett' ottaisinko oriin tanhuasta, vaan siltäkin kun länget tuonoin särkyi, niin täytyi jalan käydä… Jouppilainen mun tiellä yllätti ja uutta ties…
KATRI (uteliaasti):
Vai tiesi uutta? Meidän miehistäkö?
KIRSTI: Niin, nuijapäistä. (Nauraen). Siten kutsutaan, näät meidän joukkoamme.
KATRI: Iloisetko vai surulliset ovat viestit heistä?
KIRSTI: Vain hyvää toistaiseksi: Hämeenlinnaan on kaikki aateliset paenneet, kun meidän miehet saartoi kartanot — ja poroks poltti Kangasalustankin.
KATRI:
Vai Kangasalla ovat meidän miehet?
KIRSTI: Tapanin päivänä kun Laukon herra ja Kuurialan huovit kimppuun aikoi, niin lyötiin kaikki karkkuun häpiällä.
KATRI: Vai Laukon Kurkikin; — mut kuules, Kirsti, siell' onko vielä kuppi linnun lientä?
KIRSTI: Ei ole, äiti … mutta Pentti kyllä kai ampuu ukkometson tullessaan ja hän ei kauvan enää viivytelle, Mut kuules, äiti, vielä lisää uutta: Klaus herra itse suuren voiman kanssa. joll' aikoi Käkisalmeen ryssää vastaan — —
KATRI;
Niin, Käkisalmea ei antais marski!
KIRSTI; — on tykkein kanssa nähty Huittisissa ja tulla aikoo Pyhäjärven tietä nyt Nokialle…
KATRI:
Niin, niin, Nokia…
on siellä .. Pyhäjärven … kirkon luona.
(Kuuluu ulkoa rykimistä).
Häh, joku tulee, kuulin yskittävän.
KIRSTI:
Se oisko Pentti kirkkoherran kanssa?
(Yrittää mennä ovelle, mutta samassa aukeaa se ja sisään
astuu arasti Kyrön kirkkoherra Simo Nurkka, laiha,
vanhanpuoleinen mies köyhässä pukimessa).
NURKKA (tervehtien sisään tullessaan):
Jumalan rauhallista uutta vuotta!
KATRI (koettaen nousta lynkämyksilleen):
Ja samoin tulijalle, kuka lietkin?
KIRSTI: Voi, taivas siunatkoon, kas, kirkkoherraa, kun yksin lähtenyt on liikkehelle?
KATRI:
Häh, kuka? Eihän herra Matti suinkaan?
Ei ole ääni hänen.
NURKKA:
Niin, ei olekkaan —
KIRSTI: Mut herra Simo, Kyrön kirkkoherra!… hän, joka Kaarinana meidät vihki — sen muistanet kai vielä, äiti?
KATRI: Kuinkas en sitä muistaisi? Vai herra Simo?
NURKKA:
Niin, Simo Nurkka … keppikerjäläisnä.
KIRSTI: Vai keppikerjäläisnä?!… Eihän toki? Mut olkaa tervetullut! … uusi pirtti juur' onkin valmiiks saatu, naapureista on vanhat vaarit auttamassa olleet. — —
KATRI: Mut kuinkas juuri tänne meille päin toi herra Simon tiet … ja tähän aikaan, kun talvipakkaset on pahimmillaan?
NURKKA: Niin, Katri muori, voudin huovithan mun kodistani…
KATRI:
Mieron tielle ajoit…
NURKKA:
Niin, mieron tielle!
KATRI:
Jalan kulkemaanko?
NURKKA:
Niin, jalan tullut olen; virkaveljen
Mathias Stuutin luo ois mulla matka.
KATRI:
Vai herra Matin luo?
NURKKA: Niin, kolmeks päivää, ja sitten matkaa jatkan etelään — mut tiellä tavoitti mun poikas Pentti ja kertoi, ett' ois pappia sun tarvis, kun Tuonen maille kohta muuttavasi sa kuulut luulevan, … siks tänne käännyin.
KATRI; Se oli kauniist' tehty, kirkkoherra; me vaimoväki vallan yksin täällä kun päivät ollaan, niin ei koskaan tiedä, jos mitä tapahtuisi, tähän aikaan, kun kaikki muutenkin on mullin mallin.
NURKKA: On ajat levottomat … marski Fleming on saanut rauhattomaks koko maan.
KATRI: Niin kyllä, Simo herra, Noki-Klaus hän kaikkeen kurjuuteemme onkin syypää.
(Ovi aukeaa raolleen ja siihen ilmestyy Maunu Vinikka,
nyökäten tervehdykseksi).
KIRSTI:
Ken siellä tulee? Sisään vieras käykää!
VINIKKA (astuu väristen sisään):
Ma tulen Nokialta … joukon luota.
KIRSTI: Ja ennen muita? Karkurina siis ei ole sijaa täällä karkureille!
VINIKKA:
Tää onko Ilkkala?
KIRSTI:
On kyllä!
VINIKKA: Hyvä, mun suokaa lämmitellä (menee takan luo), terveiset tuon teille Jaakolta…
KATRI;
Siis elää Jaakko?
VINIKKA: Viel' elää … uskoo vielä oikeuteen, sen kirjan laittoi teille minun kautta.
NURKKA:
On Jaakko lujan uskon mies…
KATRI: Ja Kontsas — mut kuinkas Nokiall' on käynyt heille?
VINIKKA:
Niin, uunna vuonnako te tarkoitatte!
KIRSTI:
Niin!
VINIKKA (lämmitellen):
Kuinka päättyikö?
KAIKKI:
Niin kyllä!
VINIKKA (kynsien korvallistaan): Hm… kas, se ei päättynytkään vielä.
KAIKKI:
Häh?
VINIKKA: Niin, toden totta, nähkääs, … se jäi kesken, kun minä läksin…
KIRSTI: Karkurina läksit ja meille valhettelet…
VINIKKA: Totta puhun — yks päivä aamust' iltaan paukkui pyssyt, mut voittoa ei saanut kumpainenkaan; ja miesten kesken Ilkan ankaruus kun eriseuraa sytti, pelkään ma, ett' turmioksi kääntyi koko retki…
KIRSTI:
Ja siksi karkasit?
VINIKKA:
En karannut,
vaan Ilkalta
(Kaivaa paperin esiin).
tään siukkakirjan sain,
kun sairaaks käännyin, enkä jaksanut.
KIRSTI (pilkallisesti):
Vai sairaaks käännyit!
VINIKKA: Niin — ja vaivaiseksi, siks läksin kotiin ennen uutta vuotta.
KATRI:
Ja uunna vuonna jatkaa aiottiin?
VINIKKA (hymähtäen): Niin aiottiin, joll'ei he tuumastaan lie luopuneet, kun miehet vastakkain siell' yllytteli muudan savolainen… ja kun ei ryöstää Jaakko sallinut!
KATRI: Hän ryöstöä ei muilta kärsinyt, niin kuinkas itse sitten…
NURKKA: Ryöstövalta on perkeleeltä, tiedät…
VINIKKA: Kyllä, kyllä — mut kaikki ryöstämään kun läksivät, niin voivat suuttua ja Jaakon jättää — ja mitäs päällysmiehet yksin taitaa?
KIRSTI: Ja pettäisivät päällikkönsä! Sehän on mahdotonta.
(Samassa aukeaa ovi ja sisään astuu
verkallensa Ilkka laihtuneena).
ILKKA:
Kaikk' on mahdollista!
KIRSTI (säikähtäen):
Ah, isä!
KATRI (parkaisten):
Jeesus siunaa, Jaakon ääni!
ILKKA (seisahtuen keskelle permantoa, sortuneesti):
Niin on, vaikk' omaks sitä tuskin tunnen.
NURKKA:
Sun sisäänkäyntiä Herra siunatkoon!
ILKKA (huomaten kirkkoherran): Kas, herra Simo, kuinkas kirkkoherra on kotinurkat jättää hennonut?
NURKKA:
Mun ajoi marskin huovit liikkehelle…
ILKKA (naurahtaen): Siis samat hurtat, jotka meidät kaikki on saaneet liikkehelle! (läheten Katrin vuodetta). Katri parka, kätesi anna, (Ottaa Katria kädestä). laihaks on se käynyt ja kylmäks myöskin…
KATRI (hiljaa): Mitäs minust' on, jok' olen tullut haudan partahalle, mut kylmä on sun omas myöskin, Jaakko!
ILKKA: Ma tulen pakkasesta … ratsastaissa pudotin kintahatkin metsätielle.
KATRI (naurahtaen):
Vai ratsain tulit?
ILKKA: Tamma alle kaatui, kun pääsin kirkonmäelle! (Nauraa katkerasti). Nähkääs, hahaa, kun Jaakko likka palaa karkurina; se onhan hauska juttu, eikö totta? se naurattaa voi kirkonmiestäkin!
KIRSTI:
Mik' on sun, isä, kuink' on teidän käynyt?
Ja kuinka yksin palaat? Miss' on Mauno?
NURKKA;
Ja Yrjö Kontsas missä … miss' on muut?
(Ilkka ei virka mitään, katsoo vain Katriin,
joka huohottaen lepää vuoteellaan).
KIRSTI: Häh, isä, miks' et vastaa, miss' on Mauno? hän onko kuollut, onko kaatunut? Tai onko haavoittunut, isä, isä, miss' on hän, missä? Miks' et vastaa mulle?
ILKKA (lempeästi):
Rauhoitu, lapsi, eloon jäi hän multa.
KIRSTI;
Mut minne jäi ja kuinka jäi hän sulta?
NURKKA:
Te talot aatelinko poltitte?
ILKKA (hymähtäen);
Niin huonot rottelot jo poroks jouti…
KIRSTI:
Ja Nokialla kesken jäikö taisto?
ILKKA: Vai tiedätte jo senkin!… Kesken, kesken se multa jäi … jos toiset ehkä jatkoi, sit' en ma tiedä…
VINIKKA (joka koko ajan on syrjässä uunin sopessa lämmitellyt): Vai et sinäkään, no, kukas meille silloin tiedot tuo?
ILKKA (kavahtaen): Häh, kukas siellä? Vinikkako? Kas, vai ehdit sinäkin jo tänne asti — (nauraa) hyvissä ajoin hiivit tiehes, raukka!
VINIKKA (naivisti): Ma sanoin sulle silloin totuuden, en enää jaksanut…
ILKKA (pilkallisesti): Mut tänne sentään sa sangen sukkelaan oot jaksanut!
VINIKKA (kuivasti); Minusta näyttää sentään, Jaakko, siltä kuin kiiruump' olis itselläsi ollut!
ILKKA (tiuskaisten): Sun tauttas juuri, sun ja sinunlaisten ma olen häpeän ja pilkan saanut.
VINIKKA: Kun tahtonet, niin voinhan ottaa syyn — mut uskotkos sä itse vielä, että —
ILKKA:
Jos oikeuteenko uskon? Uskon kyllä.
VINIKKA:
Mut että parhain tuomari on voima?
ILKKA:
Ma tahdoin voiman suojaks sorrettujen.
VINIKKA:
Ja väkivallan vastaan väkivaltaa?
ILKKA: Niin, väkivallan vastaan väkivaltaa, kun kerran täytyy, ja kun pakko on, Mut ilman syytä, Herra tietää sen, ja vastaan omantunnon ääntä en ma sotaan ryhtynyt. Te, kirkkoherra, sen voitte todistaa, ja Katri tuossa on itse selvin todistus siit' että vain väkivaltaa vastaan noussut olen.
NURKKA:
Niin, Herran kirous lankee marskin päälle!
KIRSTI (kiihkolla): Mut kuink' on käynyt teidän retkellänne ja kuinka yksin tulit … miss' on Mauno?
VINIKKA (vitkastellen): Ma pelkään, Jaakko, että nuijajoukko on sittenkin sun…
ILKKA (katkerasti): Pettäneet kuin konnat, sen on he tehneet…
NURKKA:
Luopuneetko kaikki?
VINIKKA (kuin itsekseen):
Sit' epäilin! —
ILKKA: Ja mitäs supatat sa siellä loukossasi? Tiesit, lurjus, jo silloin juonen — — —
VINIKKA: Juonta epäilin, ja varoitinhan sua lähtiessä, ett' ovat nurjiks miehet käyneet.
ILKKA: Nurjiks? ja miksi nurjiks vasten johtajaansa, nuo ryövärit ja rosvot, juoppolallit?
NURKKA:
Sanoja kovia sa käytät, Ilkka!
ILKKA (katkerasti): Niin kyllä, kirkkoherra, mutta mun on juuri kumppalini turmaan syösseet ja kurjaan häpeään — niin, omat koirat on mua purreet, omat ystävät jo kauppaa nahkastani hieroivat…
VINIKKA (yrittää keskeyttää):
Ei…
ILKKA: Vaiti sinä!… Marskin airuille he rauhan pantiks lupas päällikkönsä.
NURKKA:
Vai sillä lailla ostais rauhan marski?
VINIKKA: Niin, katsos Ilkka, sotaa seuraa ryöstö ja ryöstämään he läksivätkin täältä!
ILKKA: Ma läksin hankkimahan oikeutta, en maata ryöstämähän!… Mutta siellä mun ympäriltä lemmon käärmeet kasvoi. ja myrkkyänsä miehilleni syötti — ja Savon ristiketut kaikkialle ne hiipi suhkain minun tietämättä ja nostain kaikki vastaani kuin hurtat. No, heistä uskon sen, mut että heihin myös yhtyis Pohjan miehet, Pirit, Palot, mun kasvinkumppalini, sitä, sitä kautt' autuuteni en ois uskonut; mut senkin näin — ja suokoon anteeks Herra, mut kuolo kurkussa tai hirttonuora ma huudan kiroukseni luopioille!
NURKKA:
Ken tuomitsee, hän itse tuomitaan!
KATRI: Niin on, niin on, ja kuitenkaan ma en voi nähdä kaitselmusta…
ILKKA (pilkallisesti): Kaitselmusta? Ja mik' on kaitselmus? Vain heikon luulo, johonka raukka silloin turvautuu, kun pettää itsensä ja tahtoo pettää; kun ei hän puoltaa jaksa oikeuttaan, vaan oman tarmon menettää, kas se, se teist' on muka viisas kaitselmus. Ei, usko siihen multa silloin haihtui, kun kavallusta uskoa mun täytyi. (Vinikka tekee epäileviä liikkeitä). Täm' oli kavallusta, muuta ei!
VINIKKA: Jalalta neljältä myös hevonen voi kyllä horjahtaa, sen tiedät, Jaakko…
NURKKA: Ja yksinkertaisinkin, muista Ilkka, voi usein nähdä paljo laajemmalta.
ILKKA (tuimasti): Täm' oli kavallus ja petos kurja, niin totta kuin ma —
NURKKA: Siltä tuntuu se, mut toiset mietti kai: jos kaks he uhraa, niin kaksituhatta he pelastaa.
ILKKA: Olenkos minä sitten Kristus, hah, jok' yksin kaikki voisin — —
NURKKA: Vapahtaa — niin, senpä juuri tehdä oisit voinut, jos silloin marskin huomaan henkes uskoit; se tarkoitus on kaitselmuksen ollut.
ILKKA (vasten tahtoaan naurahtaen): Se kaitselmus siis oli Kettunen! Mut lempo vieköön, heidän viirunaamat ma silloin nähdä oisin tahtonut, kun huomata he vihdoin saivat sen, ett' olin ollut heille liian viisas.
VINIKKA:
Niin, henkeäs et uskaltanut sinä.
ILKKA:
Minäkö uskoisin sen marskin huomaan? —
Ja vuoksi roistojoukon, ryövärein!
VINIKKA: Niin, jos sen teit, niin sankareiksi nostaa sa oisit voinut heidät kaikki, Jaakko.
ILKKA (katkerasti):
Vai sankareiksi … petturit?
VINIKKA: Niin kyllä — sellaista työtä vuottivat he sulta; ma sanoinhan sen lähtiessä…
ILKKA: Sanoit, ja sillä avasitkin silmät multa, niin että näin mä ansan katalan, jonk' olin silmukkahan käydä jo. Mut miss' on Pentti? häntä nähdä tahdon.
KIRSTI:
Niin, Pentti pappilahan tästä läks!
Ilkka:
Vai pappilaan … ja miksi?
KIRSTI: Äiti tässä kun pelkäs kuolevansa, herra Stuutin ois puheellensa etsittänyt…
ILKKA (leikkisästi): Kuules, no, mitkäs synnit sua painaa, Katri, kun yks ei riitä enää sielunpaimen?
NURKKA:
Mun tapas tiellä poikas, tänne pyys…
KATRI: Ja herra Simo näät kun Kirstin vihki, niin poikkes tänne sokkoraukan luo; niin, lasketut jo mun on hetket, Jaakko, siks lohdutusta tahdoin…
KIRSTI: Äiti ei tiennyt teidän vielä palaavan ja vartos kuolemata…
ILKKA:
Kuolemata?
Ei hätää vielä … hautaan ehtii kyllä!
KATRI: Niin, ehtii sinne … mutta rauhallisna nyt voinkin lähteä, kun sinut näin, ja kun sa jälleen olet lasten turva!
ILKKA: Ei ole taikaa minun turvastani; — minulle rauhaa suo ei marski Fleming, vaan metsän peitostakin etsittää! Ma pelkään, ett' on jäljessäni jo taas kohta huovi-hurtat… (Kuuluu ääniä ulkoa). Helvetti, kas, siinä susi, missä soihitat!
KIRSTI (hätäisesti): Pakene, isä, kautta kammarin, ma oven telkeän ja estän heitä.
ILKKA: Ja teidät jättäisinkö nyt, kun juuri sain jälleen nähdä kaikki? En!
KATRI: Meill' onhan suojanamme kirkkoherra, ei Herran mieheen toki käyne he.
NURKKA: Ma olen rauhan mies, en pelkää heitä, vaikk' on he saattaneet mun mieron tielle.
KONTSAS (hyökkää sisään): Pakene, Ilkka, karkurina kaikki me yötä päivää riennettiin, mut huovit ja vouti, marski meill' on kintereillä!
(Oven suuhun ovat ilmestyneet Palo ja Piri).
ILKKA: Sen taisin arva— (Huomaa miehet). mutta keitäs tuolla on miehet ovensuussa?
KONTSAS (epävarmana): Pirin Pentti ja Palo — etkös tunne?
ILKKA (raivolla): Petturit! Te saatanatko uskallatte tänne ylitse kynnykseni? (Tempaa kirveen lavitsan alta). Ulos, roistot, tai tuohon kallonne ma halkaisen, niin totta kuin ma olen Jaakko Ilkka!
KATRI (parkaisten):
Voi, Jaakko, Jaakko!
NURKKA (hilliten Ilkkaa):
Kosto Jumalalle!
KONTSAS: Sä hilli mieles, Jaakko, katuvaisna he luokses saapuu…
ILKKA (yhä uhaten): Kavaltajat, pois silmistäni, konnat, marskin koirat!
PIRI (joka samoin kuin Palokin on hievahtamatta paikallansa seisonut):
Vuoks ystävyyden, Jaakko, sana vain…
ILKKA: Vai vielä suutas soitat, petturi, ja kunniaton heitto, valapatto! Pois, sanon ma, tai kautta taivahan ma sinut…
PIRI: Syy on Kettusen, se meidät ansahansa viekotteli… en muista kuinka lie se käynytkään.
KONTSAS:
Ja kuinka liekin marski tiedon saanut?
ILKKA:
Te itse hälle sanan veitte, konnat!
PIRI: Jos lienee senkin tehnyt Kettunen… mut marskin huovit kintereillä metsään me kaikki karkasimme … yötä päivää on sitten tultu… Tiellä kuultiin nyt, ett' onni paremp' ollut Savoss' on: nääs Hiisimäeltä kuulu Hulkun Olli on lyönyt huovit, lyönyt aatelin…
ILKKA:
Ne taas on valheitanne … riittää jo!
PALO: Ja Peräpohjan miehet myös on nousseet, niin Oulussa kuin Limingassa asti ja Krankan johdolla jo tänne tulvii, — niin kertoi viesti. Kaikki paetkaamme siis sinne heidän luo ja — heidän kanssa voi alkaa nuija-sota uudestaan.
KONTSAS: Niin, jos se tehtäisiin? Jos sieltä päin vois meille koittaa vielä koston päivä?
PALO: Jos marski tänne houkutelluks saatais, niin aarni-metsissämme, joiden piilot me yksin tunnemme, ja joissa jo on lunta sylittäin ja umpitiet, me hänet lyötäis taikka vangittaisi — ja silloin loppuis sota onneksemme.
ILKKA (katkerasti): Niin, maalatkaa se kaikki kauniiks taas, mik' oli käsissämme kerran meillä, ja mikä totta ois, jos petost' ei ois teillä, konnat, ollut pelissänne! Nyt saatte yksin mennä .. luopioita ei tahdo seurallansa Jaakko Ilkka.
PIRI:
Se Kettunen se…
PALO: Niin, hän se yllytteli ja me kun juovuspäissä oltiin…
ILKKA: Niin, juovuspäissä … niin, sen uskon kyllä, mut usko teihin multa mennyt on.
KONTSAS:
Siis minuunkaan et usko enää, Jaakko?
ILKKA: Jos sinuun uskoisinkin, Kontsas veikko, mut noihin en — ja tuhat kertaa: en!
VINIKKA:
Siis päättyi meidän työmme maailmassa!
NURKKA:
Vaan taivaan Herralle tok' kosto jää!
KATRI (huokaisten):
Niin, jääköön Hälle!
ILKKA (katkerasti naurahtaen): Taikka perkeleelle! kai joku jatkaa työn, jonk' alotin.
(Pentti hyökkää tupaan).
PENTTI: Kas, isä, isä! Kontsas, kaikki täällä, te täällä nyt? Siks' onkin kujatie taas täynnä huoveja … ja ensimmäisnä on varmaan marski itse.
KAIKKI:
Marski itse?
PENTTI: Niin, rautahaarniskassa töyhtöherra se oli uljahalla ratsullansa…
PIRI:
Se on siis marski!
KONTSAS: Vanha mies näin nopeaan lie tuskin jaksanut…
PALO:
Mut kukas perhana se sitten ois?
VINIKKA:
Voi olla vouti?
PALO: Meitä kuitenkin he täältä etsii … pakoon miehet, pakoon ja sitten pohjoisehen…
ILKKA: Myöhäist' ois nyt pako meille, kiinni sais he meidät ja koston kalpa meidät yllättäis… Mut paetkoon, ken tahtoo … tässä näin ma seison oman orren alla taas ja tyynnä päätöst' ootan kohtalon. En väisty askelta, en askelta, vaikk' ois se marski itse … hirttäköön, jos sen hän tehdä voi ja tehdä tahtoo, kun luona kuolevaisen vaimon tässä ja teidän keskellänne seison, lapset. Ma olen valmis nyt jo minäkin.
(Katri nyyhkii, toiset seisovat hetken äänettömänä, sitten):
KONTSAS:
Vai semmoinen on, Jaakko, päätöksesi
no, silloin valmis myös on Yrjö Kontsas!
Sun kanssas läksin, kanssas kuolenkin.
PIRI: Sun petin kerran, Jaakko, toista kertaa ei petä Pirin Pentti … teidän kanssa siis menköön henkeni … en väisty tästä!
VINIKKA (liikutettuna): Vuoks' oikeuden siis annat henkes, Ilkka, nyt uskon jälleen sinuun; kotiin ai'oin ja sinne kuolla … nyt en tästä lähde!
(Kirsti on kaatunut voihkivan Katrin ylitse).
PENTTI: Jos minut tahtovat, niin ottakoot, ma seuraan isää minä … isä, isä!
(Juoksee isänsä luo).
NURKKA:
Siis Herra olkoon meille armollinen!
PALO: Vai niin on ehtynyt jo teiltä usko, ett' olette jo kuolemaan te valmiit! Mut sit' en minä ole, piru tietköön, vain uutta intoa ma tästä saan — ma riennän pohjoiseen ja Krankan kanssa ma uuden liekin siellä sytytän, nääs nyt kun teidät nään, ma uskon jälleen ja Pohjan miehetkin saa uskomaan, ett' oikeus on meillä puolellamme! Hyvästi, kumppalit, ma kostan teidät?
(Syöksee ulos).
KIRSTI (säihkyen innosta): Niin, Perttu, puolestamme kosta sinä, jos mies ma oisin, teitä seuraisin!
PENTTI (sävähtäen äkkiä): Vai niinkö mietit, Kirsti; seuraisit, jos mies sä oisit? Isä, äiti, Kirsti, ma teen sen, minä seuraan häntä. — Isä, sen sallitko sa?
ILKKA; Riennä, riennä vain, niin säästyy toistaiseksi nuori henkes; (hiljaa) ma pelkään, ett'ei täällä kauvan enää sun turvaas tarvittaiskaan…
PENTTI:
Äiti, äiti (rientää äitinsä luo),
hyvästi, äiti, jääkää hyväst', isä! (tempaa jousen)
Tään jousen nuoli sattuu marskiin kerran!
(Syöksee jousinensa ulos).
KATRI (heikosti):
Voi, Pentti, Pentti, säästä henkeäs!
KONTSAS:
Hän on jo poissa.
NURKKA:
Herra siunatkoon!
ILKKA: Elämä häll' on vielä e'essäpäin, mut meillä takanamme; e'essä meillä on enää hirsipuu ja kylmä hauta: mut kuolkoon kunnialla Jaakko Ilkka!
KONTSAS:
Ja Yrjö Kontsas!
VINIKKA:
Niin myös Vinikka!
PIRI:
Ja kuolo teidän kanssa multa myös
Nokian tahran pesköön puhtahaksi!
NURKKA (nyyhkien liikutuksesta):
Ma seuraan lampaitani!
(Melua ulkoa).
ILKKA: Valmiit siis olemme kaikki, nyt he tulla voivat!
(Ovi temmaistaan auki, huoviparvi täyttää oven suun. Nähdessään,
että tuvassa olijat seisovat äänettöminä ja aseitta paikallaan,
astuvat he sisään, asettuvat kujanteeksi).
ENS. HUOVI:
Kas, tääll' on karkulaiset apajassa!
TOINEN HUOVI:
Kuin sudenpennut kaikki pesässänsä!
Nyt koreasti kiikkiin joutui miehet.
KOLMAS HUOVI:
Pois tieltä liiat .. tilaa voudin tehkää!
KONTSAS (Ilkalle):
Se on siis vouti … eikä marski itse?
ILKKA: Ma oisin suonut, että marski Fleming ois itse tullut.
ABRAHAM MELKIORINPOIKA (astuen täydessä asepuvussa tupaan): Liika kunnia se oisi sulle ollut … pelkurille, jok' karkulaisna omat joukkos heität ja pelkäät henkeäs kuin vanha akka.
(Ilkka yrittää tavoittamaan puukkoa vyöltään, mutta kun sekin on poissa, parahtaa hän vain katkerasti).
Seis, hurja mies, tai köysiin kohta, seis! Nyt tullut sulle, niinkuin kumppaleilles on vihdoin tilinpäivä… Kirkonmäellä jo teitä vartoo vankat hirsipuut, niin kuuluu käsky marski Flemingin!
ILKKA:
Vai hirsipuuhun siis on marskin käsky! —
Mut vapaana mun käydä suokaa, vouti.
ABR. MELKIORINPOIKA:
Sa että taaskin karkuun livahtaisit?
Ei, köysiin ensin, niin on sääntö maan.
ILKKA: Ma olen pohjolainen, tietkää, vouti, ja osaan kuolla ilman köysittäkin!
ABR. MELKIORINPOIKA (naurahtaa ilkeästi):
Ja lailla varkaan osaat karkuun päästä.
ILKKA: Sen tein ma vuoksi sokkoraukan tuolla ja vuoksi hänen (viittaa Kirstiin) ynnä noiden (viittaa tovereihinsa), jotka te itse yöllä saitte rikokseen…
ABR. MELKIORINPOIKA:
Suus kiinni, hävytön!
ILKKA: Niin, rikokseen, jos rikos kerran lienee kavallus.
ABR. MELKIORINPOIKA: Sa itse kaikki heidät yllyttelit juur' rikoksehen vastaan kuningasta ja vastaan valtakuntaa, juuri sinä, ja nyt saat sovittaa sen hirsipuussa.
ILKKA: Ja mik' on rikos, vouti Melkerson? Jos puollustan ma itseäin ja näitä ja kumppaleita vastaan väkivaltaa ja ryöstö-oikeutta — ja herttualta jos Tukholmasta asti luvan hankin, se onko rikos e'essä maan ja kansan!
ABR. MELKIORINPOIKA:
Mut e'essä esivallan — — —
ILKKA: Esivallan? Ja mik' on esivalta sitten, vouti? Vain kourallinen vallan-ahmahia ja joukko kerjureita tavarain, jok' ilojensa ylläpidoks valmis on uhraamahan kaiken omantunnon ja kannattaissaan valherakennusta vie perihukkaan itsensä ja kansan! Kas, sellainen se on se esivalta, jonk' asioita täällä käytte te, te, joka miehet yöllä — ostatte! Ken meist' on syyllisempi, vastatkaa, jos teill' on rinnassanne omatunto?
ABR. MELKIORINPOIKA: Mun rinnassani on, mit' on, ja sulle mun teoistani vastata ei tarvis — mun tuomari on Sigismund, ei muut!
ILKKA:
Mut eessä kansan, vouti, kuka vastaa?
NURKKA:
Ja eessä Jumalan ja lasten, vouti?
ABR. MELKIORINPOIKA:
Ken on tuo kirkon mies?…
ERÄS HUOVI: Tuo vanhusko? hän lienee kirkkoherra herra Simo!
ABR. MELKIORINPOIKA: Vai kirkkoherra? Rauha sulle, vanhus, sun kanssas tekemist' ei ole mulla; mut väisty syrjään, kaitse lampaitas — (Viittaa Katriin). tuo tuolla tarpehess' on lohdutukses! Mut esivallan miestä ällös häiri, jos tahdot välttää rangaistusta lain; sun työs on lohduttaa, mun käskyt täyttää. Nyt riittää jaaritus, ja käskyn jälkeen kapinan nostajana, karkulaisna ja kansan-villitsijänä ma nyt sun Ilkka vangitsen, ja marskin käskyn myös kaikkein kuullen sulle julistan: pihalla vankihuoneen, kirkonmäellä on hirsipuusi valmis! Toimeen, huovit!
(Huovit tarttuvat Ilkkaan käsiksi).
ILKKA: Minunko yksin vuoksi kaikkien siis kuolla täytyy?
KONTSAS: Niinkuin elämässä ma häntä seuraan, vouti Melkerson.
ABR. MELKIORINPOIKA (silmäilee ympärilleen): Sa olet Kontsas … täyden apajan me saammekin … no, kaikki kerrallansa kai paremp' on kuin yksitellen jahti. (Ottaa poveltansa pergamentti-kääryn). Mun valtakirjan käsky kuuluu näin: on rikostovereineen Jaakko Ilkka kapinan nostajana vastaan esivaltaa nyt kuoloon hirsipuussa saatettava! Siis kuulutte te yhteen joukkoon kaikki. (Huomaa Pirin). Häh, erehdynkö, vaiko pettää silmät tai oletkos sa täällä … Ilkan luona… sa, joka Nokialla kauppaa teit?
PIRI: Kuin Juudas mestarinsa möin ma hänet, kun kerran ostaa ilkesitte te!…
KONTSAS:
Niin, voutihan on puolakoita, häh?
ABR. MELKIORINPOIKA: Suus kiinni, mies! Vai herjaat esivaltaa jo sinä myöskin? (Pirille) Rauhanehtoihin kun suostuit Nokialla … rikokses ma muuttaa vankeudeksi voinut oisin, vaan koska herjaat esivaltaa…
PIRI: Tyrmä on mulle kauheampi kuolemaa.
ABR. MELKIORINPOIKA:
Vai ennen kuolema kuin vankityrmä!
Siis kadut kauppojasi…
ILKKA; Pirkkalaiset ei ennen ostaneet … vaan verot otti…
ABR. MELKIORINPOIKA:
Niin, verot otti!
ILKKA: Kunnia ja maine ei kaupaks' ennen ollut Pohjanmaalla.
ABR. MELKIORINPOIKA (nauraa vastahakoisesti): Vai puhut kunniasta sinä, sinä? ei, kuulkaa, miehet, hän on leikkisä…
ILKKA: Jos puhun kunniasta minä? Puhun, ma juuri, vouti, siitä puhunkin; ma kauppaa toisten kunniast' en käy ja osta vihollista … salaa yöllä… kun tämä säätämäss' on oikeutta. Ma kunnialla elin, sotaa kävin ja kunnialla kuolla osaa Ilkka!
PIRI: Mun laukkukauppuriks he tehdä aikoi, mut nyt ma jälleen olen Pohjan mies — ja kunnialla kuolee Pentti Piri!
KONTSAS:
Se oikein Piri, kunnialla!
ILKKA (liikutettuna): Pentti, kuin veitsen isku koski silloin tänne, (Laskee kätensä sydämmelleen). kun tekos kuulla sain, (Innostuen). vaan perkele kai juuri silloin riivas pettämään, kun ehkä vartoi meitä voiton päivä, ja oikeus maassa saatu jälleen ois…
ABR. MELKIORINPOIKA: Kavahda itses, Ilkka, hilli kieles, kun seisot silmä vastaan kuolemaa!
ILKKA (innoissaan): Niin, silmä silmää vastaan kuolon kanssa, mut juuri siks ma huudan julki teille; jos kuolee hirsipuussa Jaakko Ilkka, niin vuoksi oikeuden ja sorrettujen sen tekee hän ja nuora kaulassaankin hän huutaa kirouksensa Flemingille ja teille ryöstövallan kätyreille!
TOISET:
Niin, kansan kirous marski Flemingille!
ABR. MELKIORINPOIKA: Vai rammatkin ja raajarikkoiset tääll' ovat yhtä seuraa, herjaten niin mua voutia kuin marski Klauta ja hänen persoonassa kuningasta. Siis hirteen kaikki, kaikki!
ILKKA: Hirteen kaikki — siis miks' ei hänkin tuolla (viittaa Katria) tämä tässä (viittaa Kirstiä)?…
KIRSTI: Ja miks' ei hirttää sitten papit myös, niin pääsis kerrallansa!
ABR. MELKIORINPOIKA: Vaiti, vaimo, ja hoida äitis kanssa kirkonmiehen. Te ette meille kuulu! Köytetyt siis ovat kaikki. Ulos, hirteen, mars!
(Ilkka ja hänen toverinsa ovat kaikki huovien ympäröimät ja nämä tyrkkivät heitä jo lähtemään).
ILKKA (riuhtautuen vaimonsa luo): Siis, Katri parka, hyvästi … ja Kirsti, (Syleilee häntä). hyvästi jääkää … (huutaen) Kansan kautta kerran mun kuolo Flemingille kostetaan!
KIRSTI (leimuten):
Sun kuolos kostaa kerran poikas Pentti!
KATRI (itkien):
Ei, Kirsti, ei, ken miekkaan tarttuu…
NURKKA: … se miekkaan hukkuu, sanoo Herra, amen!
KONTSAS (mennessään):
Niin, Herran huomaan jääköön multa kosto!
ABR. MELKIORINPOIKA:
Pois kirkonmäelle! Ulos kaikki, mars!
ILKKA (tyynesti):
Edestä oikeuden on helppo kuolla!
(Kaikki menevät; Katri vaipuu tunnotonna
kirkkoherran ja Kirstin syliin),
KIRSTI: Voi, äiti kuolee … äiti, tointukaa… voi, äiti, äiti… Kylmät on jo kädet ja silmissäkin outo, kolkko kiilto.
NURKKA: Niin, hänen hetki tullut on ja rauhaan hän kohta pääsee, sokko Katri parka!
KATRI (hiljaa ja ontosti): Voi Jaakko, Jaakko! (avaa silmänsä) Kirsti, sinäkö? mut Pentti … ainut poika, miss' on hän?
NURKKA:
Jumala ehkä säästää hänetkin.
KATRI: Ah, kuinka ahdistaa … ja kylmä hiki jo valtaa ruumiini … on tullut mun päivieni loppu … tulla saakin, kun ainut poikakin jo vietiin multa!
KIRSTI: Hän ehkä palaa, äiti, hänkin ja oonhan luonas iässä minä vielä…
NURKKA:
Niin, onhan luonas vielä tyttäres!
KATRI:
Mut miss' on Mauno?…
KIRSTI:
Emme tiedä, äiti!
KATRI: St .. hiljaa, Kirsti, hiljaa… Kirkonmäeltä ma kuulen ääniä, (nousee ylös) Kas, Kirsti, Kirsti, ma näen kaikki… Jaakon riisuttuna ja valmihina hirsipuuhun käymään — nyt heittää huovi hälle nuoran kaulaan…
KIRSTI:
Sinähän hourit, äiti, toinnu, toinnu!
KATRI (tarttuu kirkkoherran käsivarteen): Näetkös, nyt he hältä vaatteet riisuu ja huovilla jo heiluu piilukirves…
(Samassa aukeaa ovi ja sisään hyökkää):
MAUNU:
Kas, oikeinhan ma sentään osasin!
Voi, rakas Kirsti!
KIRSTI:
Elätkös sa vielä!
(Juoksee häntä syleilemään).
MAUNU:
Niin, vielä elän … kuink' on laitas, äiti?
KATRI (katsoa tuijottaa Maunuun): Sinäkö, Mauno? elät, elät vielä… (parkaisee) mut miss' on Jaakko, Mauno?
KIRSTI:
Äiti hourii…
(Vitkaan). Isäni … vouti vasta vangiks otti…
hän täältä vietiin juuri
(Purskahtaa itkuun).
hirsipuuhun!
NURKKA:
Hän on nyt tuomiolla Herran eessä!
MAUNU;
Mut jospa pelastaa ma hänet voisin?
(Yrittää ovelle. — Ovi temmataan samassa auki ja sisään hyökkää):
PIETARI JUUSTEN (hätäisesti)
Täm' onko Ilkkala?
KIRSTI: Sa kuka lietkin, kun kysyt sitä, jonka kaikki tietää täm' oli Ilkan tupa — —
PIETARI JUUSTEN:
Miss' on Ilkka?
KIRSTI:
Hän riippuu kirkonmäellä — hirsipuussa!
NURKKA:
Klaus-marskin käskystä hän hirteen vietiin!
PIETARI JUUSTEN: Se valhetta on julkeata se; minull' on käsky hänet säilyttää, siks kunnes marski saapuu!
ÄÄNI ULKOA (kovasti):
Liian myöhään!
Nyt ensimmäisnä lankes Ilkan pää!
(Juusten pois).
KATRI (horjuu kamarin ovelle parkaisten):
Vanhurskas taivas!
(Kaatuu ovea vastaan, joka aukeaa ja Katri
vaipuu kamarin lattialle).
KIRSTI (yrittää ovelle):
Kuollut? äiti kuollut!
NURKKA (estää häntä asettuen ovelle):
Niin, hänkin kuollut … kuolleet yhtä aikaa
siis kumpaisetkin! (siunaten) Rauha vainajille!
Elämä alkaa teissä uudestaan!
Toinen kuvaelma.
Kulmikas "tornihuone" Turunlinnassa; ikkunat perällä ja oikealla, ovia kummallekin sivulle. Oikealla ikkunan luona ja pitkin verhottuja seiniä — joilla riippuu karttoja, piirroksia y.m. — penkkejä sekä vanha kirjakaappi. Vasemmalla matala takkauuni, jonka päällä kello, sekä taampana poikkipäin näyttämöä komeilla uutimilla varustettu sänky. Etualalla, vasemmalla nojatuoli, jonka edessä pöytä.
Sivulta tulee punoittavana talviasussa Kaarina Fleming palvelijan saattamana.
KAARINA (ryhtyen riisumaan päältänsä turkkia y.m., jotka yksitellen jättää palvelijalle): Kas niin, nyt ollaan, Mikko, linnassa me jälleen! Kyll' onkin pakkanen … ja Suitiasta on matkaa kyllä tänne Turkuun asti. Kas, tuoss' on turkki … tuossa talvilakki ja tässä päällyskengät … kaikki tyyni saa Mikko viedä piha-kammioon. (Palvelija yrittää mennä). Ei, varros hetki, tiedätkös sä, Mikko, jos uutta kuulunut on Pohjanmaalta ja kuink' on sodan laita?…
Palvelija (vaatteet käsivarrella):
Nuijasodan?
Niin, Jaakko Ilkka on nyt hirsipuussa.
KAARINA: Vai sai hän vihdoin toki rangaistuksen — no, hänest' on siis rauhaan päästy…
Palvelija: On — ja neljä Ilkan rikoskumppanista on samoin mestattuna Ilmajoella; ne vouti hirtti, kertoi Pentti herra.
KAARINA:
Sen on he ansainneet, … siin' onko kaikki?
PALVELIJA: Ei, armon neiti, Ilkan hirtettyä on siellä syttynyt jo uusi liekki.
KAARINA:
Sa mitä tarkoitat? Uus kapinako?
PALVELIJA: Niin, armon neiti, uusi kapina — ja monta juttua ma kuulin siitä, mit' ovat nuijalaiset voudin tehneet…
KAARINA (istuutuen):
No, annas kuulla!
PALVELIJA: Tarharannan luona he yllättivät vouti Melkersonin — sen "maitoherran" niinkuin kansa kutsuu (nauraa) — kun tämä tyynnä ajoi kuomireessä; ja siinä riisuivat he turkin hältä ja sitten takin, sitten…
KAARINA (nauraen): Eihän sentään tok' alastomaks talvipakkasella?
PALVELIJA: Ei paljo paremmakskaan, armon neiti: mut sudenturkit otti Krankka hältä ja itse ylleen puki … toiset taas kun hänet huomas sudenturkiksissa, niin kaikki sutta lyömään…
KAARINA (nauraa):
Krankkaparka!
Se mahtoi olla hauska näytös!
PALVELIJA: Hauska — mut sillä aikaa karkas vouti metsään.
KAARINA:
Vai pääsi pakoon heiltä "maitoherra?"
PALVELIJA:
Niin, pääsi. Sitten toinen juttu…
KAARINA:
No?
PALVELIJA: Vaan täm' on surullinen. Sillä, nähkääs, se Kyrön kirkkoherra Matti Stuut…
KAARINA:
Stuut? Mikä kummallinen nimi!
PALVELIJA: Sen sai isältään hän varmaan … kuulkaahan, millaisen kuoleman sai kirkonmies?
KAARINA:
No?
PALVELIJA: Kädessä kannu sekä kirkonavain, kun astui ulos porstuastaan pappi, niin portahilla kuoliaaksi lyötiin hän sillä hirmuisella avaimella.
KAARINA:
Hyi, kirkonavaimella! julmurit!
PALVELIJA: Niin, se onhan julmaa? … siellä Pohjanmaalla niill' onkin julmat kirkon avaimet… tällaiset näin (näyttää). — Mut yhtä uljaita ei kaikki olekkaan kuin Matti-herra, Kai on jo armon neiti kuullut sen, kuin kävi nuoren Piirtolaisen?
KAARINA: En, en ole kuullut mitään.
PALVELIJA (katsoo viekkaasti Kaarinaan):
Ettekö?
Hän laudan päällä selkähänsä sai,
ett' tämä halkes…
KAARINA:
Selkä?
PALVELIJA (nauraa): Eeei, kuin lauta — mut kumpaiseenkin lienee vika tullut. Niin sai hän ketunturkit siepatuksi, ja pääsi metsään … siellä kuusen alla, hän naisen vaatteet puki…
KAARINA (nauraen):
Eihän toki!
PALVELIJA: Ka, ihan totta … sitten sotilaita kun saunoittamaan läks, niin siellähän se petos huomattiin, hehee!
KAARINA (arvokkaasti): Jo riittää; nyt saapi Mikko viedä säilyyn turkit (nousee) ja vasta kaskujansa valikoida!
PALVELIJA (kumartaen): Ah, anteeks, armon neiti, suokaa anteeks, jos vanha Mikko liian suoraan…
KAARINA (käskevästi):
Menkää!
(Palvelija kumartaa ja poistuu. Kaarina
riisuu hansikkaansa, jotka heittää tuolille).
Tuo vanha hupsu hän on ennallansa! Mut täällä ikävässä moiset kaskut — sen tietää liian hyvin vanha Mikko — on mulle melkein ainut huvitus, kun isä poissa on ja Juhanaakaan ei kuulu Warsovasta| äitikin käy allapäin ja itkusilmin vartoo, ett' toki kotiin saisi jompikumpi, (naurahtaen) Hän pelkää, että joku tapaturma on tullut Juhanalle. — Sit' en usko, Hänest' on hauskemp' olo Warsovassa, kun siell' on hovin huvit, siinä kaikki! Ah, miekkoisia … Lindorm Bonde kai on siellä myös … ja varmaan aikoja hän on jo unhoittanut meidät täällä… Ja onkos kumma, siell' on hienot neidit… (paussi) Mut Kaarin Fleming myös on prinssin serkku ja (Ottaa käsipeilin pöydältä). onhan minullakin kasvot… äsh, täm' onhan lapsellista, tuhmaa kaikki… ja missä lienee äitikin? (Menee akkunan luo ja katselee ulos). No, niin — se tästä vielä puuttui? Taaskin tuolla he istuu ikkunassa kaulatusten kuin mitkä kyyhkyset … kas, tällä lailla… Uh, kuinka hermostavan äitelää ja harmillista, naurettavaa, että… tät' en ma kauempata kärsi, en! (kävelee kuohuksissaan). Vaan heidän täytyy täältä pois ja kohta…
(Nauraa katkerasti ja vaipuu sitten nyyhkien ikkunapenkille. Ulkoa alkaa kuulua Gottschalk Flemingin laulua luutun säestyksellä, jota Kaarina vähitellen taipuu kuuntelemaan nojaten itsensä ikkunan pieltä vastaan. Laulun tauottua huokaa hän):
Niin, Gottschalk, hän on onnellinen, hän, ja Aune myöskin … mutta juuri siksi ma tahdon heidät pois ja…
(Samassa aukeaa sivuovi ja sisään astuu)
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (kohteliaasti): Päivää, neiti! Noo, kuinkas täällä jaksetaan? (Kaarina ei vastaa). Ohhoo, vai retki Suitiaan ei miellyttänyt siis armon neitiä?
KAARINA (kuivasti):
Ei!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Ja miks' ei? Nyt onhan kaunis ilma, keli liukas ja ruuni-valjakko on mainio, sen olen itse nähnyt.
KAARINA:
Kyllä, kyllä.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Mut kuitenkaan ei retki hauskuttanut?
Se Mikko kai on huono kyytimies
vai —?
KAARINA: Olkaa tuossa sukkeluuksinenne… en ole tänään leikkisällä päällä.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Niin, neiti Kaarin, ette tänäänkään, mut ette eilen myöskään … pitkän aikaa jo vaivaa teitä … (Kaarina tekee epäävän liikkeen). elkää kieltäkö, ma olen nähnyt minä, kaikki nähnyt —
KAARINA (käännähtää äkkiä):
Ja mikäs täällä sitten hauskuttaisi?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Niin kyllä, neiti Kaarin, vanha Turku on teidän ikäiselle neitoselle jo liian ikävä… Kas, nyt kun poissa on marski, veljenne ja nuoret paashit kun kaikki Warsovahan poistui täältä, niin on tää linna kolkko vanhallekin. Jos uutta kuuluu, on se hirmutöistä, joit' ovat tehneet nuijapäät…
KAARINA: Niin, julmat on jutut heistä, Mikko tässä kertoi… Kun loppuis se ja isä retkeltänsä kun palais hengiss' ehkä!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Marski Fleming on tosin ikämies, niin, se hän on, ja Pohjan pakkasten ja noitain kanssa ei ole leikkimistä, sanotaan; mut vanhuksell' on tarmoa ja huovit, ne "rautahuovit", suojaa häntä kyllä, niin että piankin hän täällä on.
KAARINA:
Vai niinkö uskotte te myöskin, Juusten?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin uskon. Mutta siitä yksin ei
kai paljo riemastune neiti Kaarin?
Te muuta kaipaatte!
KAARINA (naurahtaen):
Ja mitä sitten?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Niin, eihän syrjäiseen se kuulu suinkaan, vaan … näittekös te Aunen tuolla äsken ja kuulitteko Gottschalk herran laulun? (Kaarina nyökkää myöntymykseksi). Kas, heille ikävä on outo vieras ja oikein hyvää tekee vanhan miehen, kun heidät näkee … missä helkkarissa se viipynee se Lindorm herrakin, kun hänt' ei kuulu…
KAARINA (nousee ylös):
Lindorm Bondeko?
Ja mitä kuuluu herra Bonde minuun?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Ah, antakaa anteeks, neiti Kaarin…
KAARINA: Saatte, vaan sekautua toisten asioihin on aina tuhmaa sekä tarpeetonta!
(Menee loukattuna nopeasti ulos).
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (kumarrellen): Vai niin, ma pyydän … anteeks, neiti Kaarin! — Kas, sen sain palkakseni, hehehee, kun parhaimmassa aikehessa … no, se osoittaa, ett' olin oikeassa! Mut sellaiset ne on ne nuoret naiset, ett'ei ne sallis huomattavan (nauraa)… Äsh, ma kuulunhan nyt sukuun minäkin ja nyt kun Ebba rouva…
PALVELIJA (tulee): Tänne kai jäi armon neidin hansikkaat? … kas, vouti!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
No, neitiä sä käytit Suitiassa?
Mut iloisempaa tuult' et saanut hälle.
(hiljempaa) Hah? salaviestin tapasitkos, Mikko?
PALVELIJA (tulee lähemmäs, iskee silmää): Niin, viestin Warsovasta tarkoittaa kai linnanvouti … hovimarsalkalta?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Niin, hältä juuri kautta Danzigin ma varron sanaa Johan Flemingistä, nääs nuori Fleming palaa Turkuun kohta ja jääpi toistaiseksi tänne.
PALVELIJA (tehden varovaisuusmerkkejä):
St! St!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
No, mitäs kujeita?
PALVELIJA (salaperäisesti): Niin, nähkääs, vouti, kun herra Fleming, nuori "kammerjunker", ei palaakaan…
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Vai taas sa viisastelet, ma sainhan kirjan Räävelistä äsken, ett' aikoo tulla hän…
PALVELIJA (taivastellen):
Ei a'o, ei…
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Ja miks' ei, lurjus?
PALVELIJA: Siksi, armon herra, ett' on hän — tullut jo!…
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Sun piru vie,
jos mulle tässä valhettelet, mies!
Miss' on hän sitten?
PALVELIJA (lähestyy voutia): Saaristossa, vouti, kun laiva jäätyi siellä saaren rantaan ja nuori herra tiellä sairastui…
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Häh?
PALVELIJA (vakuuttaen): Kuumetautiin, meritautiin, niin, ja laivassansa siellä ulapalla hän makaa nyt ja vartoo noutajaa…
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (vakavasti):
Täm' onko totta, Mikko?
PALVELIJA (tekee liikkeen kuin hirtettäissä): Tämä näin, jos sanan vääristän.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
No, hyvä on —
ja palkanmaksussa ma muistan tämän.
(Palvelija jää seisomaan kuin odottaisi jotakin).
Niin, nyt saat mennä!
PALVELIJA (menee ovelle, kääntyy takaisin ja ojentaa viekkaana kätensä): Jos se sopis nyt?…
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Nyt? Luuletkos sa, lurjus, että mulla on aina rahaa sitten … tiehes siitä, ma kyllä muistan tämän…
PALVELIJA (mennessään mutisten): Vanha saita, hän kun on niitä, jotka eivät muista!…
(Poistuu).
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (katsoen palvelijan jälkeen): Nuo aina vain on rahaa, rahaa vailla, ikäänkuin mulla aarrekirstut ois! (kävelee) Vai sillä lailla siis on asiat, ett' on hän sairas, hm, ja saaristossa!… Vaan juuri nyt, kun rouva Ebballakin on huonoin päivänsä … ja marski itse kun poissa on ja lempo tietköön missä! Se onkin helvetti, kun kehenkään ei enää luottaa voi … vaan rahvaan kanssa he vetää yhtä köyttä … valhettelee kuin tattarit ja kalmukit. Jo ostaa ma heitä kahdest' olen koittanut, vaan kummallakin kertaa petti, konnat!
PALVELIJA (tulee): Kaks Kurjen huovia on ratsain tullut ja pyytää kohta päästä voudin luo.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Kaks ratsuviestiäkö Aksel Kurjen?
PALVELIJA:
Ei, Laukon herralta he sanan tuovat.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA: Knut Kurjeltako? … marskin luota siis — (nopeasti) ne laske kohta tänne! (Palvelija pois). Heiltähän ma tiedot varmat saankin marskistamme! Mut kuink' on mulle sana? Ebba rouva hän ennen yksin marskin viestit sai? Ne on siis Kurjelta, ei Flemingiltä.
(Kaksi huovia tulee nopeasti palvelijan saattamana).