Jaakko Jaakonpoika

JAAKKO JAAKONPOIKA

ROMAANI

Santeri Alkio

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1913

1.

Hopeahelainen, pieni vahapesä piippu hampaissa, tiukasti yhteenpuristetuin huulin hän laski setelirahoja, pannen jokaisen erikseen eteensä pöydälle. Hänen täytyi nähtävästi kiinnittää kaikki sielunvoimansa laskemiseen, sillä otsa punotti ja kihoili hikikarpaloita.

Nuorempi mies istui lähellä ja seurasi tarkkaavaisena Jaakko Jaakonpojan rahojenlaskua. Toisinaan väreili syrjästäkatsojan kasvoilla hymyaaltoja hänen katsellessaan toisen ponnisteluja. Vihdoin ojensi hän kätensä joutessaan ottaakseen pöydältä vanhan, kellastuneen velkakirjan.

— Ä-ä-älä huoli ottaa, kielsi Jaakko Jaakonpoika ja kurotti kättään aivan kuin estääkseen.

— Tämähän nyt tulee minulle, kun velka maksetaan? kysyi nuorempi mies, laskien paperin pöydälle, mutta pitäen hyppysin vielä kiinni sen reunasta.

— Odota nyt, kun minä lasken tässä, tuota…

Käsi meni korvan taakse, kasvoille ilmestyi tuskastunut, häiriytynyt ilme.

— Nyt minä taas sekaannuin… Emäntä! Mahtaako se olla tuvas?

Hypistellen hajamielisenä setelitukkoja vuorotellen, näytti Jaakko Jaakonpoika menettäneen toivonsa saada laskunsa toimitetuksi omin voimin.

— Se on kumma, kuinka minä nyt olen näin huonolla laskupäällä, virkkoi hän enempi itsekseen, ihmetellen ja tuijottaen seteleihin.

— Emäntä! Missä sekin mahtaa olla?

— Minä katson, onko emäntä tuvas. Nuorempi mies nousi ja avasi oven.

— Emäntä! huusi Jaakko Jaakonpoika, kääntämättä päätään seteleistä.

— Onko emäntä hyvä ja tulee vähän tänne? puhui nuorempi mies tupaan.

Emäntä tuli pyylevänä, hyväntahtoinen iloisuus loistaen kasvoilla.

— Mikä täällä nyt on hätänä? kysyi, pyyhkien käsiään esiliinaan.

— Hääh? Ei täällä nyt mikään. Mutta koeta sinä laskea nämä rahat. Kyllä minäkin ne jo … mutta saat sinäkin koettaa.

Emäntä läheni pöytää.

— Laske itse sun rahas.

— Noo, yhtä hyvin ne ovat sun.

Emäntä aikoi tarttua setelitukkoon, mutta mies työnsi hänen kättään pois.

— Älä nyt niin!

— Kuinka sitte? Eikö niihin saa koskea?

— Saa, mutta ei saa sotkea. Katsos nyt. Eikö tuo ole kaksikymmentä ja tuo viisikymmentä, se on niin paljo kuin…

— Seitsemänkymmentä.

— Niin seitsemänkymmentä. Ja tuos on kymmenen, se on niin paljo kuin kahdeksankymmentä.

Mies antoi jokaisen setelin erikseen vaimolleen, mutta siitä oli se seuraus että lasku yhtä myötään sekaantui ja täytyi alkaa alusta. Vihdoin emäntä otti yksin määräysvallan, miehen jäädessä seisomaan ja tuijottamaan syrjästä.

— Tuhat kahdeksansataa viisitoista markkaa ja seitsemänkymmentä viisi penniä, virkkoi emäntä laskettuaan.

— Kyllä se niin on, sanoi nuorempi mies.

— Hääh? kysäsi Jaakko Jaakonpoika ja katsoi mieheen.

— Sanoin vain, että kyllä se niin on.

— Niin, miksei se niin ole, myönsi Jaakko Jaakonpoika aivan kuin raskas taakka olisi vyörynyt hartioilta, tahi kuin olisi selviytynyt eksyksistä, — mutta minäkin vain tahdon että tulee oikein. Se on niin paha kun sotketaan. Minä olin hyvä rahoja laskemahan nuorempana, mutta taitaa vanhuuskin jo haitata. Mihinkä ne nyt pannaan? kysyi hän emännältä. Tämä otti kaapista ikivanhan lompakon ja käski panna siihen.

Jaakko Jaakonpoika alkoi tupata saamiaan seteleitä lompakkoon.

— Isävainajan lompuuki, virkkoi.

— No minä kai saan nyt tämän velkakirjan, sanoi nuorempi mies, ojentaen taas kätensä sitä ottaakseen.

— Tuota…

Jaakko Jaakonpoika laski taas kätensä velkakirjan päälle estäen toista sitä saamasta.

— Tuota, se on vanha velkakirja, eiköhän vain ole yhdenkolmatta vuoden vanha. Sun isäs sen on tehnyt isä vainajalle.

— Niin on taitanut.

— Ristataan se vain ja kirjoitetaan siihen kaikki kuitatuksi. Saamari, minä olisin sen pitänyt mielelläni isävainajan muistona. En mä sitä sulta enää ikänä tahdo, joka maksettu on.

Nuori velanmaksaja ällistyi. Kysyi naurussasuin:

— Puhutteko te nyt totta vai leikkiä?

— Totta minä, tuota.

Maksaja asettui vakavaksi:

— Antakaa nyt vain paperi tänne, kyllä se kuuluu maksajalle.

— Enhän minä ole sulta sitä ikänä hätyyttänytkään? Tämä on vain viimeinen velkakirja minkä minä olen isävainajalta perinyt ja minä pitäisin sen niin kuin muistona, mutta… Tuos on, jos et sinä…

Alakuloisena ja loukkautuneen näköisenä tarjosi Jaakko Jaakonpoika paperia.

Velanmaksaja otti sen, katseli hetkisen ja ehdotti:

— Pannaan se pitkinpäin kahtia, niin saatte te toisen puolen, minä toisen ja niin on kumpasellakin isänmuisto.

Jaakko Jaakonpojan katse kirkastui.

— Mutta sepä vasta sopiikin!

Ja velanmaksaja repäsi kellastuneen paperin lukuisine kuittauksineen kahtia ja antoi siitä vasemmanpuoleisen osan Jaakko Jaakonpojalle, joka ääneen nauraen otti sen vastaan ja pani piironkinsa laatikkoon. Velanmaksajalle jäi alkuperäisen velallisen allekirjoitus. Se oli: Matti Matinpoika Kuusenlatva. Tämä maksaja oli Mikko Kuusenlatva.

Sitte ruvettiin juttelemaan muista asioista.

— Sinä taisit saada hyvän hinnan metsästäs? kysyi Jaakko Jaakonpoika.

— Noo, tulihan siitä.

— Veloistas pääset ja jääkin?

— Noo, vähin.

— Näiden meidän metsien päälle ne hiovat kynsiänsä, mutta en minä vielä tiedä.

— Mikä pakko teidän oliskaan myödä.

— Eihän meillä pakkoa, — enempää kuin sullakaan, enhän minäkään sua hätyyttänyt ole, vai olenko?

— Ei minua kukaan.

— Enkä minä ainakaan. Mutta onhan se paree olla velatonna kuin velkahittena, eikös ole?

Kuusenlatva nauroi.

— Arvatenkin!

Jaakko Jaakonpoika nauroi sydämmestään:

— Arvatenkin, sanoo, aivan kuin ei sitä nyt tietäisi, kun on juuri maksanut velkansa.

Kun oli kahvit juotu, Kuusenlatva mennyt pois ja Jaakko Jaakonpoika käveli tarhakartanolla, äkkäsi hän yht'äkkiä, ettei ollut muistanut puhua Kuusenlatvalle mitään muutaman päivän perästä tulevista vaaleista. Harmissaan käveli hän takaisin tupaan, jossa Mäkipihlajan tytär Liisa piti takkaraudasta ja jutteli emännän kanssa. Katsottuaan kamarin kaapissa lompakkoon ja pantuaan sen jälleen paikoilleen, palasi hän tupaan, josta Liisa oli juuri menossa. Huusi perään:

— Älä mene Liisa, kuulitko!

Liisa palasi ja astui kynnyksen yli.

— Mitä?

— Menevätkö sun isäs ja äitees vaaliin?

— Isä taitaa mennä, mutta ei suinkaan äitee.

— Mitä puoluetta se isäs äänestää?

— Eiköhän maalaisliittoa.

— Hääh? Mitä lempparia se? Eikö sun isäs ole suomalainen mies?

Liisa nauroi:

— Totta kai! Ei suinkaan se ruotsia taida sanaakaan.

— Niitä ruottalaisten hännänheiluttajia ja kirkonrepijöitä… Kuinka se isäskin, järkimies, niin hulluksi on tullut?

— Tiedä.

— Kamalaa.

— Onko se sitte niin kamalaa? Isä sanoo ettei hän niitä kaupunginherroja ainakaan auta valtiopäiville. Sopivampi on panna tuttu mies, sanoo.

— Tuttu mies… Tämä arvatenkin, tämä…

— Niin kai isä ajatteli. Mitäs te äänestätte?

— Suomalaista puoluetta minä ja meidän emäntä, ei me lähdetä keljujen kelkkahan.

— Jos minä äänestänkin sosialistia, nauroi emäntä.

— Äänestä, sanoi mies. Johan sulla onkin sosialistiset mielipiteet. Mutta ei täs meidänkään tavaras paljo jakamista olisi, vaikka sitä nyt vähä on. Vai tuumaa se isäs niitä kirkonrepijöitä. Vaikka ei suinkaan se välitä uskosta. Kyllä mun täytyy käydä siellä teillä.

— Akuteeraamaanko lähtis, päivitteli emäntä.

— Tulkaa vain, kehoitti Liisa ja meni.

Jaakko Jaakonpoika viritti piippunsa:

— Se on kummallista, virkkoi hän, istuessaan pöytäpenkille tupakoimaan.
Tuumi hetkisen ja uudisti:

— Kummallista, että ne köyhänpuolohittet talolliset pakkaavat siihen maalaisliittoon kuin eläin valkiaan.

Emäntä tokasi takan luota:

— Taitais olla sunkin viisahinta…

Jaakko Jaakonpoika kauhistui:

— Jopa sinä nyt, ettäkö minä pettäisin puolueeni?

Ja vähän ajan kuluttua:

— Mitähän minä sanoisin pastorillekin, jos… Koetasta sinä sanoa, mitä, jos me nyt kirkonrepijöitä?

Hän astui muutaman askeleen vaimoansa lähemmäksi ja aivan kuin valanperästä vannottaen kysyi:

— Ja keitä siihen sitte kuuluu oikein noin vakavia, niin kuin meidänkin arvoisia?

Emännän silmäkuopassa välähti veitikka:

— Meidän Marttikin.

— Kakaroita!

Hän rupesi iloisesti nauramaan.

— Kakaroita, kakaroita! Vai pidät sinä ne meidän arvoisina. Mutta eipä
Marttikaan, jumalan kiitos, saa äänestää vielä moneen vuoteen.

— Mutta sitä maalaisliittoa se äänestää kun ijän täyttää.

Mies loi vaimoonsa pitkän epäluuloisen katseen:

— Taidat sinäkin?

— Kuka tietää! Emäntä nauroi niin että lihava ruumis nytkyi.

— Minä en vie sua vaaliin! julisti mies ja lähti tuvan perälle.

— Pääsen minä itsekin, kiusasi vaimo.

Jaakko Jaakonpoika istuutui uudestaan pöytäpenkille ja tuijotti hetkisen yhteen kohti lattialla. Virkkoi pyytävällä sävyllä:

— Älä viitsi puhua tuollaisia, saat vain turhanpäiten mun mieleni menemään pahaksi.

Emäntä oli nähtävästi tottunut tällaisiin ja häntä miellytti vielä kiusata:

— Mitäs sinä aina…

— Mitä minä?

Keskustelu kuoli tällä kertaa siihen, sillä Kaisu tuli koulusta ja pojat metsästä.

Kaisu oli tuoreen näköinen 9-vuotias tyttö, perinyt äidin älykkäät silmät ja suulauden.

— Taisitko läksys? kysyi isä mennessään ulos.

— Taisin!

— Taidat valehdella, kiusasi isä.

— Itse te… yritti tyttö. Mutta isä oli ehtinyt panna oven kiinni jälkeensä.

Siellä pojat olivat jo päästäneet hevoset, panneet talliin, pyyhkivät niitä ja valmistivat olkisilppua. Hevosia oli kaksi ja viime keväinen varsa, kaikki hyvin laihoja.

— Täällä ei ole jauhoja, ilmoitti Hermanni, pojanhoilakka, joka oli pistänyt kätensä pitkälle pieneksi jääneen takin hihoista.

— Hae aitasta, käski vanhempi veli, Martti, mieheksi kypsyvä 20:ssä oleva nuorukainen.

— Antaiskohan se isä? epäili Hermanni.

— Ei suinkaan hevosia sovi nälkään tappaa! huusi Martti.

Hermanni sieppasi jauhoastian ja lähti tallista. Isä huusi puukuormilta:

— Panitko sinä kaikki jauhot?

— Ei ne piisanneet, kun hevoset ovat niin märkinä ja muutenkin oikein horjuvat.

— Hoor-ju-vat! matki isä. — Kyllä ne jauhot olisivat riittäneet, jos sinä et olisi läjäpäihin lyönyt sinne olkien sekaan. Minä äsken katsoin.

— Kun sais avaimen, pyysi Hermanni, tultuaan isän luo.

— En minä anna. Haen sitte illaksi itse.

— Pruunin silppu jäi aivan ilman jauhoja samoin kuin varsankin.

— Käski paasata, enkö minä ole aina sanonut…

Martin ääni alkoi kuulua tallinovelta:

— Oikeinko se isä meinaa tappaa hevoset? Oli nytkin hädin tuskin kuinka päästiin kotia.

— Te panette kuormat niin hulluudenpäähän suuria.

— Puoli siitä, mitä sahan hevosille pannaan.

— Valehtelet! Ja hätäkö sahan on hevosiaan syöttää. Mutta ei meidän kannata.

Pojat kuitenkin panivat isän niin ahtaalle, että täytyi antaa jauhopuodin avain. Sitä hakiessaan Jaakko Jaakonpoika itsekseen haukkua nalkutteli poikiaan ja soimasi että ne ovat tulleet äitiinsä.

Isäntä oli tuskin ehtinyt näistä vaivoista huoahtamaan pöytäpenkille, kun Kaisu, katsoen ikkunasta pihaan, huusi:

— Nyt tulee Bränforssi!

— Talonostelija, virkkoi siihen jatkoksi isäntä. Hänen kasvoilleen nousi omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän jatkoi, käyden ikkunaan:

— Vai jo se taas?… Joko myydään, äitee, talo, jos antaa kolmekymmentätuhatta? Mies katsoi omituisesti hymyillen, vakoilevasti vaimoaan. Vähän ajan kuluttua tämä vastasi, vältellen hänkin:

— Kolme-kymmentä-tuhatta… Silläkö lähtisit kotoas?

Jaakko Jaakonpoika katsoi ikkunasta ja kertoi toisille:

— Martti katselee Bränforssia niin vihaisesti kuin varasta… Se on paljo rahaa, se.

Bränfors astui tupaan.

2.

Jaakko Jaakonpoika Pihlajaniemi kävi jo puolivälissä kuuttakymmentä. Emäntä lippasi kintereillä paria vuotta jälempänä. Tällä matkalla oli mies käynyt laihankarahkaksi, vaimo lihonut ja pullistunut joka suunnalle. Kun miehen posket olivat laihat ja kurttuiset, olivat vaimon pulskat ja terveen näköiset.

Avioliitto oli tullut siunatuksi useilla perillisillä. Kaksi poikaa ja kaksi tytärtä oli niistä elossa. Martti 20:n, Hermanni 15:n tienoissa, Kaisu 9. Vanhempi tytär Maijaliisa oli jo naimisissa Kuusistossa. Kaikki nämä lapset, paitsi Maijaliisa, olivat tulleet äitiinsä. Jaakko Jaakonpoika oli sen havainnut ja piti sitä pahana. Vaikkakin hän kovin paljo piti vaimostaan, eivätkä he juuri vihoissaan koskaan riidelleet, oli Jaakko Jaakonpoika elämänsä varrella kuitenkin havainnut vaimossaan ikäviä puutteitakin, jotka Jumalan olisi kyllä sopinut lapsissa korjata. Hänellä oli se varma usko, että jos emäntä olisi saanut talonasumisessa pitää päänsä, jo aikoja sitten tästä talosta olis jouduttu maantielle. Sillä Liisalla oli, varsinkin nuorempana, ollut kova asumahalu. Olisi teettänyt maata, vaihtanut lehmä-sukua, mennyt meijeriyhtiöön ja moneen muuhun hulluuteen. Ja mitä niistä nyt on tullut niillekin, jotka ovat kaikkia koettaneet? Sitten kun Jaakko Jaakonpoika oli pontevalla miehuudella tehnyt tyhjäksi vaimonsa hassuttelut, kumonnut yhden yrityksen toisensa jälkeen ja pysynyt tarkoin erinänsä kylän kanssa yhteisistä asioista, alkoi tulla vastusta jälkipolvesta, joka yritti ruveta uusimaan äitinsä puuhia. Sai tehdä vielä vanhuuden kynnyksellä oikein miehen työn tappaakseen näiden tuumia.

Talo oli jokirannalla, hiukan erillään kylästä. Rakennukset eivät olleet juuri huonot, mutta vanhat ne olivat, sillä niihin ei ollut nykyisen miespolven aikana huomattavammin käsin koskettu. Jaakko Jaakonpoika oli vanhaa rakastava rauhanmies, joka ei rakennusten uusimista pitänyt tarpeellisena. Silti hän kuitenkin kunnon miehen tavalla piti huolen siitä, ettei mikään saanut rikkinäiselle näyttää. Ei ollut kuitenkaan voinut estää vesikaivon kehää remahtamasta. Mutta kaivostapa ei ollutkaan 7—8 vuoteen otettu ruokavettä, — ihmisille näetten. Eläimille vain, joskus. Oli käynyt niin ikävästi, että tunkion lantavesi oli murtanut itselleen salaperäisen kulkutien kaivoon. Varsinkin keväisin se juoksi sinne solkonaan. Lantakaivossa oli melkein aina paljo vettä, kun sitä ei keväisin viitsitty ajaa pellolle. Isäntä kyllä ajoi joskus ohramaille, mutta oli havainnut ettei siitä ollut suurta hyötyä. Pojista ei ollut sen ajajiksi hänen mielestään, ja itse oli jo viimeaikoina alkanut vähin vieraantua sellaisista, vastenmielisemmistä töistä.

Kerran sitte kun terveyslautakunta piti siivotarkastuksen ja määräsi lantavesihaudan kesäsydämmeksi kuivattavaksi, suutahti Jaakko Jaakonpoika ja avasi itse ojan tuvan pohjoispäädyn kautta suoraan jokeen. Kun lantavesi nyt juosta liritteli sinne, huusi hän emännän katsomaan ja suu riemuitsevassa voittohymyssä sanoi:

— Katsos, kun menee!

Mutta emäntä vaimoihmisen vaistolla äkkäsi kohta vaaran ja keskeytti miehen ilon:

— Kuule! Mutta sehän sotkee jokiveden, ja mistä sitte keittää?

— Keittääkö?

Jaakko Jaakonpoika pani piippuun ja tuijotti miettivän näköisenä työalaansa keksimättä siinä hetkessä pulman selvitystä. Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat:

— Mutta … tottapa kaivovesi puhdistuu kun tämä lantavesi menee jokeen?

Emäntä oli voitettu, vaikka ei näyttänyt olevan kiireissään sitä tunnustamaan. Muistutti vain:

— Se pitää edes perata.

— Ammentaa tyhjäksi, tarvinneeko tuo muuta.

Mies ajatteli itsekseen, että jos kaivoa ruvetaan perkaamaan, tarvitsee se uuden kehänkin. Eikä hän hallitusaikanaan enää viitsi ruveta sellaisiin kustannuksiin.

Emäntä vielä viipyi pihalla silloin ja isäntä jatkoi puhetta:

— Kehäkin siihen kaivoon tehtiin isävainajan loppuaikoina. Teimme sen, minä ja Pikku-Simuna. Enkä minä viitsi enää elinajassani sitä uudestaan… Palkatkin ovat niin kalliita ja puuvärkki. Eivätkä ne omatkaan pojat ole tällaisiin töihin tottuneet.

Vasta pari päivää myöhemmin äkkäsi hän vaimonsa erehdyksen. Hymyillen vaimoväen lyhyelle älylle, huusi voitonriemussa:

— Ota keittovesi virran yläpuolelta!

Emäntä mumisi jotain.

Illemmalla samana päivänä, kun Jaakko Jaakonpoika istui ja poltteli, puhkesi hän vielä sanomaan itsekseen:

— Jos ihminen olis akkain pään mukaan talonsa asunut, niin pian siinä olis ollut mäntä katolla.

— Hääh? kysyi emäntä joka kuuli miehen itsekseen juttelevan.

— Ei mitään … minä täs vain itsekseni…

Nojasi muuripieleen, ummisti silmänsä ja antoi ajatusten vapaasti vaeltaa läpi hyvin kuluneen elämän.

* * * * *

Maantieltä Pihlajaniemeen johtava tie oli aina tasainen ja hyvin hiekotettu. Sitä oli oikein ilo nähdä. Jaakko Jaakonpoika piti tietä kunnianasianaan. Se oli perintö isävainajalta, Jaakko Matinpojalta. Hän oli ollut aivan kuuluisa maantieosansa kunnostaja. Saman kunnianhimon vaikutus ulottui kotikujaankin. Mutta sitten kun maanteiden korjuu oli annettu urakalle, oli Jaakko Jaakonpojan kunnianhimo lauennut. Urakalla huudettua tietä ei voinut ikinä oikein omaksua, se oli aina kuin lainalla. Koko tierakkaus kaikkine vivahduksineen siirtyi silloin omaan kartanokujaan.

Jaakon isävainaja ei ollut myöskään sietänyt puita kartanollaan, eikä Jaakkokaan suvainnut. Perunamaa ulottui tuvanikkunan alla kivijalkaan asti. Ei mitään puutarhan tapaistakaan. Pari krassipensasta oli saanut, kyllä monen vihaisen silmäyksen uhkaamana, jäädä vuotena toisensa jälkeen kamarinikkunan alle ja knapikukkapensas samaten tuvan ikkunan alle. Niitä kuului puolustaneen se, että olivat terveellisiä johonkin, — mihin, sitä ei isäntä tietänyt, mutta emäntä. Knappikukat erittäin olivat säilyneet isävainajan aikoina tupakkamaan turvissa. Tupakkamaa oli miespolvia ollut aitanpolun ja tuvanpäädyn välillä.

Siinä oli Jaakko Jaakonpoika lyönyt laimiin isien perinnön ja hän tunsikin siitä toisinaan suurta mielenraskautta, mutta ei voinut korjata enää asiaa. Hän oli nim. tottunut polttamaan kartuusia, Pietarsaaren Proberaria. Tupakkamaan tila oli osittain jäänyt perunaviljelykselle, osittain voimaperäiselle rikkaruoholle ja osittain aitan ja saunapolun leventämiseksi. Jaakko Jaakonpoika tunsi tehneensä väärin, ruvetessaan polttamaan rahaa. Mutta hän ei voinut enää palata kotikasvuisiin. Joskus hän, huojistaakseen tupakankulutusta, kokeili »Viittäveljestä», mutta emäntäkin moitti niiden hajua. Itse ei hän sanonut välittävänsä suuria hajusta, mutta maku oli liian kitkerä. Niin oli Proberari saanut vakaantuneen aseman Jaakko Jaakonpojan tupakkaviljelyksessä, huolimatta siitä, että kulutus vielä vanhanakin mieltä haavoitti ja isän kukoistavan, nyt laiminlyödyn tupakkamaan muisto soimasi.

3.

Isältä perityn omaisuuden oli hän saanut pysymään jokseenkin tarkoin koossa, tietenkin mitä rohkeimmin suunnitellulla säästäväisyydellä. Siihen oli myöskin yhtenä syynä, että Jaakko kunnioitti isäänsä. Isältä peritty, se oli hänestä erikoisemmin Jumalanlahja. Koko hänen huolensa ja harrastuksensa menikin viime vuosiin asti näihin koossapitämispuuhiin.

Mutta viime aikoina oli hänen sielussaan alkanut itää eräs uusi ajatus: rikastumisen halu. Omistaa paljo rahaa, kymmeniä tuhansia!…

Se ilmeni ensin sillä tavoin, että joku oli myynyt talonsa metsineen tukkiyhtiölle ja saanut tavattoman hinnan. Tämä myyjä oli Jaakon kanssa samanikäisiä miehiä ja saanut talonsa perintönä samoihin aikoihin kuin hänkin. Sen talon hinta oli noussut 7-kertaiseksi siitä, mitä aikoinaan perintölunastuksessa laskettiin.

— Seitsenkertaiseksi!…

Tämä kaiverteli kauan Jaakko Jaakonpojan aivoissa melkein yliluonnollisena arvoituksena. Vihdoin meni hän kyselemään itseltään asianomaiselta.

Tämä oli muuttanut asumaan punaiseen tupaan, jonka ikkunaan näkyi kirkko. Tupa oli uudesta katettu, rakennettu rappusten päälle kuisti, mökin ennestään kylmillä ollut kamari laitettu lämpimille ja lattiaan pantu korkkimatto.

Vanha nuoruudentuttu puuhasi juuri hellan ääressä kahvinkeittopuuhissa itse, kun Jaakko Jaakonpoika tuli tupaan.

— Päivää, sanoi tulija.

Kahvinkeittäjä otti paperossin suustansa ja nosti tikun, jolla oli kahvia seottanut, pois pannusta ja katsoi selkänsä taakse ovelle. Leveä hymy vieri lihaville, hyväntahtoisille, onnellisille kasvoille.

— No jopa nyt kummia, sanoi hän ja tassutti huopasillaan tervehtimään vierasta, joka hämillään, puoleksi hymyillen, katsoa tuijotti tassuttajaa silmiin ja odotti mitä oli tuleva.

Vehmeröinen, lyhyt mies, etsi käteensä Jaakko Jaakonpojan käden.

— Päivää.

— Päivää vain, sanoi vieras uudestaan.

Istumaan käytiin. Emäntä oli mennyt, mihin lie mennyt. Mutta Vehmeröinen osasi kyllä tehtävänsä kahvinkeittäjänä. Vähitellen alkoi vanhojen tuttujen juttu luistaa. Vehmeröinen oikeastaan jutteli ja toinen kuunteli. Sanoi että nyt oli hänen hauska olla. Ei tarvitse passata omia mukuloita eikä vierasta väkeä. Leipä on murheeton, kun pankki maksaa joka puolen vuoden päästä aivan kuin eläkettä. Ei kenenkään kanssa tarvitse riidellä, kun ei ketään tarvitse. Emäntäkin saa olla kuin rouvat, — heillä ei ole kuin yksi lehmä. Sopii olla sosialisti tai porvari, olla väleissä kumpaistenkin kanssa. Kun ei tarvitse ketään!…

— Ja näin kun ihminen alkaa vanhentua, tarvitsee jo varata vähän joutoaikaa parempaakin asiaa varten.

— Johan sitä…

— Se on, kuule sinä Jaakko, sillä lailla, ettei me aina eletä täällä.

— Ei, kyllä sinä totta puhut. Kerran täältäkin on lähdettävä.

— Mutta kun sitä on kovin maailmas kiinni, niin tulee monelle lähtö kesken.

— Kyllähän se niin on.

— Ja astua Herran tuomiolle ilman, että on joutunut yhtään sielunsa tilaa murehtimaan…

— Vaikka ei se omalla murehtimalla parane, sanoi Jaakko Jaakonpoika, suoristaikse istuvillaan suoremmaksi ja varustautui oikasemaan Vehmeröistä.

— Vapahtajahan on kuollut kaikkien meidän edestämme, julisti hän painolla.

Vehmeröinen joi kahvinsa loppuun. Hymyillen punertavilla huulillaan lempeästi, vastasi hän:

— Jos olet kastettu.

— Niin nytkö miehenä, tarkoitat?

— Niin.

— Kyllä sulla on siinä väärin…

Siitä syntyi pitkälle menevä kina. Joskus jo pyrkivät sanat syrjittäinkin menemään. Vehmeröisen kimakka ääni kohosi ja Jaakko Jaakonpojan silmät pienenivät. Mutta ei siitä mitään todellista riitaa sentään sukeutunut. Hyvissä ajoin molemmin puolin mentiin taasen asioihin, joissa kumpasenkin ajatukset pulikoivat mieluisassa sopusoinnussa.

— Etkö sinä jo ole aikonut taloasi myydä? kysyi Vehmeröinen yhtäkkiä.

Jaakko Jaakonpoika säpsähti. Arkana vilahti silmä toisen silmään.

— Minäkö?

— Niin, sinä.

— Tiedä, sanoi hän vältellen. Onhan sitä kysytty ja hintojakin tarjottu, mutta… Meillä on siinä niitä poikiakin ja…

— Poikia! kirkasi nauraen Vehmeröinen. Luuletko sinä poikien olevan Pihlajaniemes sinun tähtes? Tai sinun emäntäs tähden, äitinsä? Ne menevät kuin linnunpojat heti kun saavat siiventynkkiä, ja sinä jäät emännän kanssa kahden ja saat ruveta tappelemaan sosialisti-renkien ja piikain kanssa. En minä vain!

Jaakko Jaakonpoika sytytti paperossin ja kokoili tottumattomia huuliaan sen ympärille. Suunnaten katseensa pitkin nenänvarttaan, kysäsi, ollen pelkkänä korvana:

— Paljoko sinun mielestäs meidän talosta pitäis saada?

— Itsehän sinun pitää hinta tietää, mutta arviolta 30—35 tuhatta.

Hymystä, joka nyt levisi Jaakko Jaakonpojan kasvoille, oli vaikea selittää tulkitsiko se enempi onnellisuutta vai kummastusta.

— Vai niin meinaat, sanoi ja naurahti.

Sillä hetkellä hän mielessään mittaili niin vireästi kuin se hänen ominaisuuksilleen oli mahdollista: pitkäkö tuhansien rivi oli olemassa 6 tuhannesta 35 tuhanteen. Sillä perintölunastuksessa oli hän Pihlajaniemestä maksanut 6 tuhatta. Ja toiseksi hän ajatteli: olisko Martilla mitään mahdollisuuksia lunastaa kotitalo toisilta, kun hinta oli näin korkea, taikka voisiko ajatella taloa kahdeksi ja voisivatko ne suorittaa…

Mutta risteilevät ajatukset, joita kiihtyneet tunteet lennättivät, eivät saaneet muodostumaan mitään selvitystä. Jaakko Jaakonpoika oli yhtäkkiä muuttunut omituisen hajamieliseksi, jolta yhä jutteleva Vehmeröinen sai aivan sinne tänne heitteleviä vastauksia.

Paluumatkalla rupesi Jaakko Jaakonpoikaa — jota talonmyyntiajatus 35 tuhannen toivossa oli alkanut nyt vainota ja joka tätä ajatustaan hymyillen helli ja suosi — kiusaamaan kysymys, että onko talonpojalla, jolla ei ole velkoja, oikein oikeutta myydä taloaan?

Mitähän isävainaja mahtaisi sanoa?

Tämä kysymys levisi raskaana pilvenä yli 35-tuhantisen kullanhohteen. Oli havaitsevinaan kuin isävainaja olisi painanut kätensä nyrkkiin ja otsansa ryppyyn.

— Mutta 35 tuhatta! Isävainajan aikana ei sellaisista hinnoista tietty uneksiakaan. Ja kyllä hänellekin raha kelpas.

Hymyili.

— Kelpas! kertasi ääneen.

Ja vähän ajan kuluttua:

— Ne pojat eivät kuitenkaan voi sitä lunastaa ja tytärmukulat tahtovat rahat. Mistä pojat ottavat?

Ja taas vähänajan kuluttua:

— Kolmekymmentäviisituhatta, sanoi, he he…

Hevonen nuuski heinää tienvarresta ja pysähtyi hiukan, mutta isäntä ei huomannut.

— Martilla on niin kopia luontokin, että mitä sellaisella palvelijain kanssa taloa asutaan.

Mutta nyt hän rupesi hoputtamaan hevosta, joka laihtunutta olemustaan liikutteli isäntänsä reen edellä. Virkahti hoputuksensa sekaan:

— Hermannista taitaa tulla porvari, sillä on vähä sellaisia … ja aina kirja kädes… Kumma kakara!

Jaakko Jaakonpoika hymyili tälle nuoremman poikansa porvariksi tulemisen ajatukselle. Siitä johtui helposti taas raha-asioihin. Mielessä alkoi soutaa kysymys: minkälaiselle se mahtaisi tuntua, jos ihmisestä yhtäkkiä tehtäisiin tässä oikein rahamies?

Nauratti.

Hän oli tosin myyskennellyt metsiä ennenkin, milloin sahapuita, milloin puriloitakin, tosin pieniä määriä vain. Mutta rahat? Missä ne nyt ovat?

— Pojat ja tyttäret äitinsä kanssa kilpaa kiskoneet kynttenkin välistä! mutisi itsekseen suuttuneena. Nyt jos hän tulisi sille päälle ja myisi talon, saisivat pojat mennä, hän antaisi lähteissä käsirahoja. Elättäkööt itsensä! Saavat periä kuolemani jälkeen, jos jää…

— Ja sitä jää! Minä en kuluta, virkahti, hymähtäen varmuuden tunnosta.

— Niistä ei ikipäivinä tule talonpitäjiä yhdestäkään, päivitteli tarkka mies.

— Eikä hän jätä taloansa niille hävitettäväksi, hän sen ennen vaikka…

— Itse myy, kun saa hyvän hinnan.

Niin olis isävainajakin tehnyt, arveli.

Jaakko Jaakonpoika joutui isää muistellessa tunnelmien aloille. Hämärän läpi talojen tulia kireästi tirkistävän silmän tuike lientyi.

… Kun hänen aikansa tulee kerran, tahtoo hänkin tehdä selvän lopputilin, näyttää kuinka uskollisesti hän on leiviskänsä hoitanut ja niitä kasvattanut niin kuin sanassa sanoo…

Kyynel herahti pehmenneeseen silmään. Mies joutui tarkastelemaan elämäntilinsä vastattavankin puolta. Sielläkin Jaakko Jaakonpojan suu vetäysi autualliseen hymyyn, sillä kirjoihin oli kirjoitettu »Kaikki on maksettu.»

— Kaikki on maksettu! kertasi hän ääneen.

Tulia tuikki läheisten talojen ikkunoista. Mutta tiellä ei kulkenut ketään muita kuin Jaakko Jaakonpoika, jonka hevonen taas höpläsi heinätukkoa tienohesta, siksi hetkeksi pysähtyen. Ajaja ei huomannut sitä, sillä hän alkoi reessään hiljaisesti väräjävällä äänellä laulaa:

»Herraa hyvää kiittäkäät, iloisest' ylistäkäät!» — —

4.

Helmikuun sunnuntai-illan hämärä alkoi hiipiä tupaan. Hermanni koetti kirjansa kera siirtyä lähemmäksi ikkunaa, voidakseen jatkaa. Emäntä istui takkakivellä nojaten muurinpieleen ja uinaili. Suuri, harmaa kissa kehräsi sylissä. Isäntä, Jaakko Jaakonpoika, tuli ulkoa, kävi suoraan hyllykaapille etsiäkseen jotain suuhunsa. Emäntä raotti silmiään ja virkkoi unisella äänellä:

— Ota pannusta.

— Viivyin niin kauan, alkoi mies selittää kun tuli savikupin kanssa pannun luo.

— Saitko lupaan?

— Niin, sitä suutaria? Lupasihan se, mutta…

— Eikö luvannut tällä viikolla? kysyi Hermanni hieman korotetulla äänellä ja katsoi isäänsä yli kirjan.

— Eipä se, lupaili vasta siellä lähempänä Pääsiäistä.

Hermanni laski kirjan alas ja puhui puolikasvuisten poikain tutulla, syyttävällä sävyllä:

— Mutta mun kenkäni ovat niin huonot ja pienet ettei niillä näin kylmillä pääse mihinkään.

— Paikkaa pieksujas.

— Ei niillä sovi pyhinä mihinkään mennä.

— Pieksuilla minäkin kyläs käyn.

— Mitäs teistä!

— Jos vain mun esimerkkiäni seuraat, poikaparka, niin et tarvitse mailmas hävetä.

— Niin … aina te itsiänne vertaatte, muistutti Hermanni nurisevalla äänellä.

— Kuu-in-ka-han usein mä nyt itsiäni, mutta sanon vain, jotta komiempaa on kulkea pieksuilla ja rahaa taskus kuin narusaappahilla rahanhaus.

Hermanni ei enää jatkanut, vaan rupesi taas lukemaan. Isän pingoittunut ääni oli tungennut pojan sydämmeen. Sieltä kuohui jotain, jota olisi tehnyt mieli sanoa, tuoda julki, mutta se oli vielä niin epäämäräistä, eikä keksinyt sanoja, jotka olisivat sitä tunnetta kuvanneet. Se oli niin suututtavaa että pyrki hammasta purettamaan. Pian se siitä kuitenkin lauhtui ja painui lepoon, kun isä äänetönnä söi ja äiti alkoi hiljaa kuorsata. Ajatus ei silti kiintynyt luettavaan, vaan askaroi edelleen suutarikysymyksessä. Jo syksyllä, ennen joulua oli pitänyt suutarin tulla ja hänen piti saada saappaat, mutta suutari ei tullutkaan. Syyn keksi Hermanni olleen siinä, kun isä aina neuvoi suutarille mistä ja miten piti nahkaa leikata. Ja sitäkö, se suutari sitte sieti! Lykki tuloaan viikosta viikkoon, eikä lopulta tullut ollenkaan. Hermanni alkoi tosissaan epäillä ettei suutari tule Pääsiäisenkään edellä. Nurkuvalla äänellä sanoi:

— Ei suinkaan se tule ollenkaan.

Isä nieli ensinnä pari suullista ja sanoi sitte rauhallisesti:

— Jos ei tule, niin saapa pyytää muita.

— Mutta ei ne ehdi pääsiäisen edellä!

Oltiin vähän aikaa vaiti. Äiti silmiään avaamatta, hiukan vain ruumiinasentoa muuttaen virkkoi:

— Kyllä Hermanni olis kengät tarvinnut.

Isä nieli taas, mutta vain yhden suullisen, ennen kuin sanoi:

— Jottako sais paremmin kylää hypätä? Ja vähän ajan kuluttua:

— Rippikouluvuotena.

Siihen eivät toiset sanoneet mitään ja tuvassa oltiin hetkinen vaiti.
Hermanni aikoi sytyttää kattolampun, kun hämärä alkoi jo voittaa.

— Mitäs siinä nyt vielä tulella, kielsi isä. Anna olla, kyllä täs nyt puhua nähdään ja äitiskin kohta tekee valkeata takkaan.

— Minä lukisin.

— Onhan täs ollut päivää, öljykin kuuluu taas kallistuneen. Eikä niiden sun kirjais vuoksi kannata ostoöljyä polttaa.

— Kun se Hermanniparka lukiskin Katikismusta ja Lastenraamattua, jotta ei aivan mene ketoon, kun keväällä pitää rippikouluun, jutteli äiti, nousten jäseniään oikoen askareilleen.

— Se oliskin eri asia, totesi isä.

— Kyllähän minä Katikismuksen osaan.

— Osaat niin kun osaat, mutta ymmärrätkö sinä sitä? kysyi isä.

— Eihän ymmärtämättömyys siitä parane vaikka kuinka lukis?

— Paranee se. Minä muistan kun pitkääkirjaa luettiin ennen. Me tapasimme näin talvipyhinä kokoontua koko kylän kakarat johonkin lämpöiseen saunaan. Ja kun siellä kaikki yhteensuuhun Katikismusta laskivat, niin sanonkin mä vain, jotta se oli lukemista! Sitä luettiin kilpaa kuka pikiti ennättää loppuun. Tällä äidilläs oli vikkelä kieli, se usein oli ensimäisenä.

— Niin, ja minä luin pieniäkin, parhaita paikkoja. Vanhan
Minävaivaisenkin.

— Niin se aina kehui lukevansa.

Isä hymyili muistojen innostamana ja hyväntuulen näköisenä.

— Ja minä luin! väitti emäntä, pysähtyen lattialla kädet lanteilla, silmät hehkuvina katsoen mieheensä.

— Mutta kyllä ei sitä silloin paljoa ymmärretty, alkoi mies peruuttaa ajatuksissaan muistellen. — Vasta nyt vanhempana minäkin olen ruvennut Katikismusta käsittämään.

Jaakko Jaakonpoika oli päättänyt ateriansa, nuoli lusikan, pani sen pöytälaatikkoon ja siunasi ruokansa.

Sillä välin oli tullut pimeä. Emäntä oli sytyttänyt tulta takkaan, josta isoon tupaan levisi hiukan hämärää valoa. Isäntä istui pöytäpenkillä jalat ristissä nojaten selkää pöytään ja tupakoi. Hermanni kyyhötti takkapielessä lukien. Isä käski talliin.

Hermanni nousi mennäkseen, etsi lyhdyn ja sytytti siihen valkeata.

— Juutas, kun tuo poika kasvaa, sanoi äiti nähtävällä mielihyvällä katsellen Hermannia, jonka jalat tunkeusivat pitkälle housunlahkeista ja kädet nutunhihoista.

— Pitempi taitaa jo olla kuin minä, sanoi isä.

— Ainakin kolmatta senttiä, selitti Hermanni, puheessa kerskaava karahdus, sekaisin lapsen ja nuorukaisen äänen murteesta.

— Katso, sanoi äiti, kun nuo housutkin, jotka viime kesänä tehtiin, ovat nyt jo jääneet noin lyhkäsiksi ja takinhihat eivät uletu kuin puolikyynärpäihin.

Hermanni tunsi että nyt olisi sopiva hetki. Sanoi taas lapsen inkkuvalla sävyllä:

— Minä tarvitsisin uudet vaatteetkin Pääsiäiseksi.

— Olis mulla kangas, myönsi äiti, kun vain sais räätäliä.

— Ei niitä nyt saa, kiirehti isä sanomaan.

— Miksi ei saa? inkkui Hermanni. Nythän on väljin aika.

Isä istui edelleen pöytäpenkillä lakki syvällä päässä, nojaten kyynärpäitä polviin ja tuijottaen lattiaan. Veti vielä pari kolme savua, otti piipun suustaan, sylkäsi, suoristi vartalonsa ja sanoi:

— Eipä niitä saa!

Äiti pysähtyi askarejuoksustaan, asetti kädet lanteille, katsoi velvoittavasti miestään ja ehdotti:

— Kun koettais? Ei se poika noilla vaatteilla näy enää juuri mihinkään saattavan mennä.

— Ky-yllä! Tehdään sitte Valporiksi kun rippikoulukin alkaa, sinne kumminkin pitää.

Äiti mutisi jotain vastaan alistuessaan.

Hermanni suuttui, mutta ei puhunut mitään, lähti vain kiivaasti lyhtyineen ulos.

— Sinä aina niille kaikkea puollat, nuhteli mies kun jäivät kahdenkesken.

— Niin, mutta kyllä sulla on siinä, kuule, väärä käsitys, kun sinä pidät poikia niin ahtaalla. Kyllä niidenkin mieltä vähä pitää noutaa.

— Nouda näiden kaikkia mielitekoja! nouda jo, niin pian saat talosta lähteä.

— Noo … en minä nyt mielestäni ole tätä taloa hävittänyt.

— Et, et, mutta…

— Jos niitä kovin ahtaalla pitää, niin livistävät … Amerikkaan ja muuta.

— Meidänkö pojat?

— Meidän niinkuin muidenkin.

Jaakko Jaakonpoika rupesi nauramaan. Oli mahdoton tajuta mitä hän naurullaan tarkoitti.

Vaimo loi häneen olkansa yli pitkän, tuskastuneen katseen.

— Vai… alotti mies jotain sanoakseen.

Mutta tupaan tuli nyt kaksi nuorukaista, edellimäinen talon vanhempi poika Martti, kumppalina joku toveri kylästä. Aivan jälessä tuli Kaisu, jota äiti alkoi nuhdella kauanolemisesta, komensi vaatetta muuttamaan ja itseään askareenteossa avustamaan.

Mitään puhumatta kävi Martti etsimään syömistä itselleen. Äiti neuvoi mistä saa. Isäntä siirtyi sivupenkille juttelemaan vieraan pojan kanssa.

Hermanni tuli tallista, asetti lyhdyn naulalle ja kävi kirjoineen takkavalkean ääreen, jonka valossa vaivoin näki lukea. Tupaan oli savupellin avattua hiipinyt kylmä. Hämärästi valaisi kolmenhalon tuli vesipadan alta. Syötyään meni Marttikin istumaan sivupenkille, jossa toiset harvakseen ajatuksia vaihtelivat.

Toveri alkoi kiirehtiä Marttia.

— Mihin nyt sitte? uteli isäntä.

— Iltamaan vain, sanoi Martin toveri.

— Niis iltamis te…

— Jossain sitä nuorten täytyy toisiaan tavata, puollusti Martin toveri.

— Niin, mutta kun aina.

— Ainahan sitä ennenkin nuoret pyhäaikoina olivat jalanpäällä.

Isäntä taas nauroi omituista nauruaan.

Martti läheni isäänsä ja puoliääneen kuiskaten pyysi:

— Antakaa mulle vähä rahaa.

— Mitä sinä nyt rahalla?

— Tarvitsen.

— Iltamaanko?

— Niin ja ainahan sitä muutenkin. Martin äänessä oli jo tuskastunut värähdys.

— Aina niihin joutaviin.

— Noo … ne ovat mun tarpeitani. Enkä minä mielestäni teiltä paljoa ole pyytänyt.

— Olisit kyllä ottanut, mutta kun minä en ole antanut! Isä nauroi taas.
— Rahat menevät niin että, jatkoi.

Martti katsoi isäänsä silmiin ja kysyi:

— Ettekö te anna?

Isä oli vähän aikaa vaiti.

— Paljonko sinä tahtoisit?

— Kun sais edes pari markkaa.

— Ei mulla ole pieniäkään … markka taitaa olla.

Martti nousi:

— Mitä minä silläkään. Meni toverinsa luo ja molemmat lähtivät ulos.

— Ole ilman sitte! virkkoi isä, nauraa kitkautti ja pani kukkaron taskuunsa.

Hermanni oli syrjäsilmällä seurannut tapausta, samalla kun kitisevän vesivalkean valossa yritti lukea. Mutta nyt valkea melkein sammui. Poika potkasi kekälettä padan alle niin että vesi sieltä läiskähti.

— Mitä sinä siinä niin potkit? isä muistutti, katsellen peränurkan pimennosta pojan puuhia.

Hermanni ei vastannut mitään, koetti vain tirkistää kirjaansa.

Isän ääni kuului taas pimennosta:

— Pane nyt lamppuun valkeata, mutta älä väännä kovin palamaan, alkaa vain savuta ja menee lasi rikki.

Mutta Hermanni ei noussut, karvahdetun takkavalkean valossa vain lukemistaan jatkoi. Isäntä ryhtyi itse varovasti lamppua sytyttämään. Sen tehtyään alkoi täyttää piippuaan ja selin Hermanniin neuvoa:

— Ei sinun, Hermanni, pidä vain ruveta olemaan rahan kans niin avokätinen kuin tuo Martti. Mitä se nyt on sellainen, kun markan markan perään panee… Ja suututtelee sitte jos ei aina paperirahat ole niin kuin hyllyltä ottaen! Siirry nyt tänne lampun ääreen lukemaan ja lue niin että minäkin kuulen.

Hetkisen kuluttua nosti poika silmänsä kirjasta ja katsahti isään, joka kuultelevan ja odottavan näköisenä istui vastapäin tuolilla, nojaten ryömillään tuolinselkämykseen ja imien piippuaan.

— En minä viitsi, sanoi Hermanni. Vei kirjan kaappiin ja lähti, paukauttaen hieman ovea.

Isä jännitti katseensa pojan jälkeen, silmäkulmat hiukan rypistyivät, mutta kohta lientyivät, jota vastoin huulille ilmestyi omituinen hymynkierre. Sitten hän kaapista kopeloi Hermannin kirjan ja etsi silmälasinsa. Lampun otti katosta ja asetti lähemmäksi pöydälle. Se valaisi nyt kirkkaammin kovettuneita, juomuisia kasvoja, kun mies kaiken näkövoimansa jännittäen tuijotti kirjaan. Huulet olivat tiukasti yhteenpuristettuina ja niiden ympärille näytti pysyväisesti asettuneen omia edesottamisiaan hyväksyvä ylimyksellinen ivahymy.

5.

Tuli varhainen kevät. Hyvissä ajoin huhtikuulla jo paljastui maa ja ilmat lämpenivät.

Muutamana huhtikuun iltana seisoivat Pihlajaniemen Martti ja Kuusiston Vihtori kylätienristeyksessä polkupyöriinsä nojaten. Oli satanut. Iltayön hämärässä löyhähtelevä kevätlämpöinen teki suloisen vaikutuksen. Paikanpäällä liikkui muutamia tummia sadepilviä, mutta etäämmältä metsien takaa näkyi kuultavaa, vaaleata keväistä taivaanrantaa. Korviin oli sattuvinaan ääniä, joitten alkuperää ei tarkoin tuntenut, ei erottanut mitä ne olivat, ei tietänyt mistä tulivat. Joskus oli tuntevinaan keväisen kosketuksen samalla kun korva kokotti ilmassa väriseviä omituisia ääniä. Sammakon kurnutus läheisessä ojassa kuului selvään, samoin kuin muutamat helakat naisäänet toiseltapuolen jokea, sekä kaukainen rattaiden pärinä ja hevosen kopisteleminen Heinosen tallista. Mutta sitten siinä oli jotain muuta, joka suli etäiseen koskenpauhuun naskuttaen, raksuttaen, kuristen, humisten, — kaikki hiljaa ja salaperäisesti.

Nuoret miehet olivat aivan ilmeisesti keväisen lumouksen valtaamia. He nojailivat polkupyöriinsä ja vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun hajanaisen sanan. Näyttivät olevan aikeessa erota ja lähteä kumpanenkin omalle haaralleen, mutta arvatenkin illan lumoava tunnelma pidätti. Heinosen kartanopuitten alastomia oksia alkoi tuulikin hiljaa liikutella.

— Taitaa tulla sade, virkkoi Vihtori pilviä katsellen.

Martti sanoi vähän ajan kuluttua:

— Olis täällä kotonakin taasen hauskaa kun tulee kevät ja kesä ja…
Hän tähysteli samaan suuntaan kuin toinenkin.

— Hauskaa! matki Vihtori, äänessä ivallinen sointu. Vai on se hauskaa kun saa rääpystää pellolla ympyriäiset vuorokaudet! Et milloinkaan saa suosiolla pennin palkkaa, jokainen markkariepu on kerjättävä isäukoltas.

— Senkin vois kärsiä, mutta…

— Se on eri asia, keskeytti Vihtori, jos menee rengiksi tai metsätöihin. Silloin edes tunnustetaan palkka ansaituksi.

— Meinasin sanoa, että senkin vois kotona kärsiä, jos olis toivoa, että… Mutta talonhinnat nousevat niin kamalasti. Jaksaneeko sitä meidän taloa ikänä perinnöstä lunastaa, siinä kun on hyvänlainen metsä.

— Siinäpä se on!

— Ja sittenkin, vaikka elämänsä tekee työtä, menee vieraalle. Vaikka tuskinpa se isä sentään. Se vanhanaikaisuus luulen estää sitä taloaan myymästä.

— Älä usko, kun vain kyllä hintaa saa.

Martin mieli näytti taas painuvan. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana puhua pahaa isästään takanapäin, joutui hän nyt kuitenkin arvelemaan toverilleen:

— Isä sitte vielä asuukin taloa niin kovin vanhaan tyyliin, kituuttaa.

Siihen Vihtori vastasi:

— Kyllä meidän äijä asuu, ei se pelkää, eikä kituuta.

Martti innostui:

— Jos minä olisin sun tilallas, Vihtori, niin luulisin melkein etten ikänä Amerikkaan ajattelisikaan.

— Mahdollista.

— Isäs on hyvä johtamaan, osaa ja uskaltaa teettää, ei pelkää uudistuksia ja on itse kova työmies. Mutta sinä olet laiska, Vihtori, etkä sen vuoksi sovi isäs kanssa.

Nauroi toverillisesti.

Vihtori muljautti silmäkulmien takaa, nähtävästi aikeessa suutahtaa.
Mutta älysi heti toisen puolustuskeinon.

— Järki-ihmisen ei kannata olla ahkera.

— Niin, jatkoi toinen nauraen, sinähän olet periaatteellisesti laiska.

— Joo. Siinä meilläkin on niin monta perillistä ettei siinä viitsi hosua. Mukuloitakin vielä tulla tipahtelee vanhuksille… Eivätkä ne sellaiset tee mitään, mutta kyllä ne syövät ja perinnönjaos ovat yhtä nenällään kuin sekin, joka on parhaan nuoruutensa raatanut heidän hyväksensä, heille perintöjä koonnut. Minä olen liian itsekäs elättääkseni yhteiskuntaa vähillä voimillani. Nyt menen Amerikkaan taas ja elän siellä omaksi huvikseni niin kauan kuin huvittaa. Tulen taas tänne katsomaan jos sattuu…

— Minä taas en koskaan päättele tänne kotimaahan tulostani niin että »jos sattuu», vaan ajattelen että en ole siellä monta vuotta jos vähänkin onnestaa.

— Sullahan onkin kulta, ja se on eri asia. Mutta minä olen vapaa poika ja tottunut jo maailmaa kiertämään niin että ei minusta enää olisi yhden konnun eläjäksi.

— Vaikka ei olisikaan, niin … mutta voisihan hänkin tulla jos sikseen kääntyisi.

— Ota mukaasi, Martti!

Martti ravisti päätään:

— En minä. En ollenkaan voi saada päähäni sitä, että voisi asettua oikein olevaisesti asumaan muualle kuin tänne.

— Sepä oli terve ajatus! kuului miehen ääni Martin selän takaa. Lähellä olevan huoneen nurkkauksesta astui Heinonen kattelemaan. Kertoi:

— Istuin saunan edessä kivellä ja kuulin puheenne, niin täytyi ilmottautua etten salakuultelijaksi joutuisi.

— Eipä siinä niin vaarallista, arveli Martti.

Puhuttiin ilmoista, kevään enteistä, töistä. Mutta Heinonen kävi lopulta kiinni äsken katkaisemaansa poikain keskusteluun.

— Pojilla taitaa olla Amerikka-touhuja, luulen.

— Taitaa olla, naurahti Vihtori. Heinonen sai kuulla, vaikka ei vielä aiottukaan julaista.

— Ilmi se tulee kuitenkin. Martti sormi polkupyöränsä rengasta aivan kuin aikeessa lähteä.

— Käskeekin pitää maantietä salaisuuksiensa juttelupaikkana, virnisteli
Heinonen.

Naurettiin. Vihtorikin tarttui jo pyöränsarviin, mutta samalla rupesi Heinonen suottailemaan juttua jatkamaan tupaansa. Niin lähdettiin kolmisin pihan poikki.

Heinonen oli Vihtorin ikä-toveri, Marttia 7—8 vuotta vanhempi, vahvarakenteinen mies, tämän Heinosen talon isäntä. Miehen pää näytti jonkun verran hartiain sisään painuneelta, joka teki hänet vielä voimakkaamman näköiseksi. Tukka oli koneella leikattu. Pienet silmät tuikkivat reijissään aivan kuin pyrkien laajentumaan. Heinonen oli lakittomin päin ja paitahihasillaan. Koko hänen olentonsa teki miellyttävän vaikutuksen, eikä ollut ensinkään kummaa jos pojat vastustelematta tottelivat tupaankutsua, huolimatta siitä että sydänyö jo lähenteli.

Heinonen kävi edellä pihan poikki.

— Se on … aivan kuin se jo hengittelis, tämä luonto, virkkoi hän, puhuen hiukan omituiseen, tempovaan tapaansa.

— Puhuakin se melkein yrittää, jatkoi Martti samaa ajatusta.

— Puhuvathan ne ainakin nuo sammakot. Vihtori naurahti pilkkailevin elein.

— »Kullallensa se sammakonpoikakin rapakossa kurnuttelee», hyräilee
Heinonen.

— Olin päivällä vainiolla, alkoi Martti kertoa. Siellä oli toisen talon sarka jäänyt syksyllä kääntämättä, mutta toisen oli käännetty. Siinä sen näki eron. Mun huomioni kiintyi siihen sen vuoksi, ja sitä varten sinne meninkin, kun niillä viime talvellisilla luentokursseilla siitä niin paljo puhuttiin. Muistatko Heinonen kun se agronomi kerran kuvaili, miten huhtikuun sade on kuin toimellisen emännän juoksujalassa huutama aamuherätys, jonka perässä tulee lämmin aurinko, kuin ainakin nouseva päivänairut kutsumaan maaemoa poikineen alkavaan kesäkautiseen päivätyöhön. Siinä pellolla oli hauska vertailla. Sänkipellolla vielä monessa kohti paksu hanki ja jää ja maa näytti aivan kuolleelta. Muutamin paikoin suuria vesilammikoita jäänpinnalla. Sitä vastoin se syksyllä aurattu pelto höyrysi ja huokui. Se teki, aivan kuin agronomi sanoi, sen vaikutuksen kuin siinä olisivat jo kaikki siihen kätketyt luonnonvoimat lähteneet aamuaskareilleen.

He olivat jo istuutuneet Heinosen tuvanpenkille. Ikkunasta tuli kevätyön hämäränkuulakkaa valoa. Sovittiin, ettei oteta tulta, mutta sen sijaan avattiin ikkuna. Martin kertomus oli näissä puuhissa häiriytynyt ja hän jatkoi sitä nyt vain heränneessä mielikuvituksessaan. Mutta Heinonen, joka oli tarkoin kuunnellut, muistutti:

— Noh, ja entä sitte?

— Sittenkö? havahti Martti. Ei mitään enää. Tunteeni olivat vain niin herkistyneet, että olin kuulevinani sieltä pellosta ääniä, jotka panivat: »noh, noh, noh, hei, hei, hei…»

Martti vaikeni ja katsahti arkana tovereitaan. Vihtorin suupielessä väreili ivahymyn alkua, Heinonen tuijotti pienillä silmillään vieressään olevaa nuorta miestä, joka aivan ilmeisesti epäili tehneensä itsensä naurunalaiseksi.

— Ja sinä aiot lähteä Amerikkaan? katkaisi Heinonen äänettömyyden.

Martti säpsähti. Katse lipui jalankärkiin. Vaistomaisesti tuli häneltä:

— Mutta se sänkipelto olikin meidän.

— Voivat ne teidänkin pellot jo ensi syksynä tulla käännetyiksi! kivahti Heinonen. Vaan tuntien naapurin olosuhteet ja isännän aikoi jatkaa vähän ajan kuluttua jotain:

— Taikka, tuota…

— Niin, sanoi Martti edelleen kengänkärkiä katsellen, ei siitä tule mitään.

Lähti astuskelemaan ovelle, palasi kohta ja jatkoi samaan ajatukseen:

— Ei isä tee sellaista.

— Tee sinä, kehotti Heinonen arkoen ja tunnustellen.

— Mitäs minä … isä on isäntä, eikä hän salli.

— Eikö hän salli, jos sinä selität?

— En minä kykene isälle mitään asuma-uudistuksia selittämään.

Kaikki olivat hetkisen vaiti. Parille heistä oli äskeisen kevät-tunnelman yli vetäytynyt kuin peittävää sumua. Vihtorin ajatus juoksi vapaana ja esteettömänä omia uriaan.

— Mennä tekemään toisin kuin ne äijät käskevät, niin siitäpä vasta saa silmilleen.

Siihen ei kukaan jatkanut. Martti alkoi aivan kuin uudesta kohdasta:

— Kun sais palan omaa maata. Sitä varten minä Amerikkaan aion.

— Sekin on niin epävarmaa siellä Amerikassakin, muistutti Heinonen.

— Mutta kun on terve, eikä pelkää työtä, niin eikö tuolla tuhatta, paria vuodessa panisi kokoon? Monet ovat panneet enempikin.

Heinonen ei kiinnittänyt huomiota tähän, vaan antaen ajatustensa kulkea toisia teitä virkkoi:

— Sinun isälläskin olis kyllä maata kahdenkin asuttavaksi.

— Sano neljän!

— Vaikka neljän. Pihlajaniemes on laajat takamaat. Eikö hän voisi antaa sinulle osaa talostaan?

Alakuloisena sanoi Martti:

— Eihän se … taitaa myydä.

— Onko saha jo ostellut?

— Ainakin hintoja on kysytty.

— Sitä vielä, että Pihlajaniemikin!

Heinonen ravisti päätään.

— Mutta eikö isäs nyt antaisi sulle puolta taloa, jos sinä?…

— Millä minä ostan?

— Mutta eihän isäs rahaa tarvitse, velaton mies … ja rahoja vielä, ja hyvä metsä, myyköön kantokaupalla.

— Jos isä myiskin, niin arvatenkin mun pitäis maksaa kilpaa sahan kanssa.

— Älä hulluttele! Eihän isäs nyt niin sydämmetön ole? Mitä lempoa hän niillä rahoilla tekee, jos niiden vuoksi täytyy ajaa lapsensa maantieltä leipäänsä hakemaan? Eihän isäs sellainen ole. Hänhän on oikein vanhankansan mies, joka pitää arvossa isiltä perittyjä tapoja?

Martti viipyi ennenkuin vastasi, jonkullainen arkuudentunne pidätti häntä tässä isää koskevassa keskustelussa. Mutta vihdoin tuli tunnustus:

— Isälle on kasvanut niin kamala rahanhimo.

Siihen vaiettiin vähäksi aikaa.

— Ota muualta maata, alotti Heinonen uudestaan.

— Kun se pitäis ottaa kokonaan velaksi, niin kuka sitä antaakaan, eikä se kannata.

Vihtori huomautti:

— Miks' ei se kannata. Panet vain sielus takaamaan kapitalistille 7 % korkoa siitä, että saat luvan tehdä työtä ja nähdä nälkää.

Aivan kuin ei olisi ollenkaan kuullut Vihtorin pilkkaa, jatkoi Martti omaa ajatustaan:

— Maata ei rohkene ottaa aivan kokonaan velaksi, eikä mulla ole yhtään rahaa.

— Kun kihlatkin pitäis saada velaksi, härnäsi Vihtori puoliääneen kuiskutellen hämärässä tuvassa. Vaikuttava hengen pidätys; hetken jälkeen hän laski vihlasevan ivanaurun.

Martti säpsähti ja katsoi hätien.

Samassa pisti Heinonen tulta lamppuun, kun oli ehtinyt tulla niin pimeä. Pilkallinen ilme väreili vielä Vihtorin suupielissä. Hän tuijotti kattoon huulet pitkällään, aivan kuin aikeissa pilkoillaan viheltää omille ajatuksilleen.

Heinonen sanoi vakavasti:

— Kyllä sinä, Vihtori, kosketat toisen tunteita liian, kuinka mä sanoisin, täydellä kouralla, raakamaisesti, tuota … perhana…

— Minäkö? Viattomana luimisteli Vihtori ympärilleen.

— Sinä juuri!

Heinonen ei enää jatkanut, mutta äänenväreistä tunsi, että sytytin oli jo ollut lähellä ruutia.

Martti oli hämillään vaieten kuunnellut. Hänenkin luontonsa jo kuohui.

Heinosen tunteet asettuivat pian, ja rauhoittaakseen asemaa hän virkkoi:

— Kihlat ne voi aina jokainen työkykyinen mies saada, kun ostaa sellaiset kuin jaksaa, mutta … mutta…

— Juurihulikkaan pantavaa on vaikeampi saada, auttoi Vihtori.

Ikävä tunnelma haihtui, toisten täytyi ruveta nauramaan. Heinonen myönsi:

— Kyllä siinäkin on perää.

Martti katseli ikkunasta hämärtävään yöhön.

Tunnustuksesta innostuneena jatkoi Vihtori:

— Perääpä hyvinkin! Eikä tähän aikaan kenenkään täysijärkisen ihmisen kannata mennä naimisiin muutenkaan.

— Miks'ei, kun vain saa kunnollisen, väitti Heinonen.

— Kunnollisen? Kyllähän nuori mies aina jonkullaisen akan saa, mukuloita ja maatakin. Mutta sopia akan kanssa, elättää tenavat ja maksaa maavelkansa korkoja, siinä se konsti on.

Vihtorin alkujaan ylimielisen ivallinen ilme oli alkanut muuttua hermostuneeksi.

Heinonen vastasi rauhallisesti: