Jaakoppi

"Minä olen puhunut paljon äitini kanssa — viime aikoina — tulevaisuudestani —"

Rouva Knudsen koetti vielä torjua sitä, jonka hän tunsi olevan tulossa; mutta toisen sisällinen mielen kuohu tulvasi nyt yli reunojensa. Herra Jessen unohti arkuutensa tuntiessaan ainoastaan sen, että kaikki riippui nyt vaan tästä hetkestä ja että hänen täytyi voittaa. Ja kun nyt kaikki asianhaarat pakoittivat saavuttamaan häntä, kuvasi hän vapisevalla kiihkolla, kuinka kaikki hänen unelmansa aina olivat harhailleet rouvan ympärillään, kuinka hän rakasti häntä, ja kuinka hänen vanha äitinsä siunaisi sitä päivää, jolloin hän tällä tavalla tekisi hänen poikansa onnelliseksi.

Rouva Knudsen oli monta kertaa ajatellut, kuinka hänen kävisi, jos hän vielä tapaisi miehen, joka huumaisi hänet rakkautensa koko kiihkolla; mutta vaikka tämän sanoissa olikin intohimoa, tunsi rouva kuitenkin — melkein omaksi ihmeekseen, että hän yhä enemmin kylmeni kuta enemmän toinen puhui.

Loukattu itserakkaus ja hiukan sairas mielensä antoivat herra Jessenin sanoille väärän soinnun; se oli kovaa kuohua, se oli palavaa rukousta; mutta se ei ollut tuo rakastunut mies, — jonka rouva Knudsen huomasi melkein mieliharmikseen.

Hän nousi pulpettinsa äärestä, meni sisähuoneen ovelle ja sanoi kuivasti ja arvokkaasti:

"Herra Jessen! minä kiellän teitä puhumasta minulle tällä tavalla — muuten täytyy meidän erota."

"Hyvä!" huudahti tämä yhtäkkiä jonkunlaisella naurulla, "erotaan sitten heti, — jos te sallitte."

"Olkaamme nyt järkeviä — herra Jessen!"

Mutta nyt oli Jessen yhtäkkiä muuttunut tuoksi hemmotelluksi lapseksi, joka kuolemakseenkin tahtoo ajaa kaikki äärimmäiseen huippuunsa; hän tahtoo olla tuo hyljätty ja pilkattu; hän tahtoo sälyttää selkäänsä kaikki — kuta enempi sen parempi; kerran koittaa kai sekin päivä, jolloin huomataan, mihin Anton Jessenkin kelpaa!

Ja samassa syöksyi hän ulos konttoorista, läpi puodin, tervehtimättä ja hyvästiä sanomatta, äidin luo, saamaan lohdutusta suruunsa. —

— Muutaman ajan kuluttua istui pankinjohtaja Christensen johtokunnan peremmässä huoneessa ja hieroi isoa paksua nenäänsä odottaessaan erästä, jota hän oli lähettänyt kutsumaan luokseen.

Kun nyt Törres tuli sisään, katsoi Christensen häntä kätensä alta ja merkitsi mieleensä, että tuo nuori mies oli kalpea ja hänen katseensa epävarma. Sitten osoitti hän Törresille paikan lähellä omaa nojatuoliaan; mutta Törres istuutui vähän pelonalaisesti hymyillen ovensuutuolin äärimmäiselle huipulle.

"Olen usein nähnyt teidän käyvän pankissa — herra Törres Vold! varsinkin viime aikoina —"

"Niin, meillähän on useita papereita täällä kulkemassa —"

"Minä en nyt puhu Cornelius Knudsenin papereista", keskeytti pankinjohtaja kuivasti, "olen seurannut teidän omia sisäänpanojanne suurella mielihyvällä."

"Ne ovat — herra pankinjohtaja! — ne ovat kovin vähäpätöisiä", vastasi Törres ja vääntelihe tuolillaan.

"Jaa, ei ne ole niinkään vähäisiä summia, joita kauttanne on pantu pankkiin viimeisten —"

"Mutta ne eivät ole minun rahojani", alkoi Törres innokkaasti ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— "Viimeisten kuukausien kuluessa", jatkoi pankinjohtaja rauhallisesti.

"Mutta ne eivät ole minun rahojani — herra pankinjohtaja!" huudahti
Törres, "minä olen vaan muiden asiamies" —

"Tietysti ne eivät ole teidän rahojanne — kaikki", sanoi Christensen, ikäänkuin olisi hän kummastellut tuota intoa, "minähän kyllä ymmärrän, että nuori mies teidän asemassanne ei ole voinut koota niin paljoa, vaikka hän olisi kuinkakin — hm! — kuinkakin säästäväinen."

Taas hieroi hän nenäänsä, samalla kuin salaa tarkasteli Törresiä kätensä alta.

Törresin sisuksissa nytkähti; tuo mies tietää kaikki ja minä olen kokonaan hänen vallassaan.

Oli näet käynyt siten, että hän sittenkun oli tullut ensimmäiseksi mieheksi puodissa, oli pääomaansa kartuttaakseen sijoittanut koko joukon pikkusummia Christensenin pankkiin ja keksityille nimille. Hän valitsi kernaimmin kotipaikkansa Snörtevoldin läheiset talot ja laittoi omasta päästään etunimiä, joita siellä ei löytynyt. Siten oli hänellä jo monet vastakirjat pankissa, vaikka hänen omaa nimeään ei näkynyt missään.

Mutta pankinjohtajan nenä oli kyllä jo haistanut, mistä laatikosta ne nuo rahat tulivat, se selvisi Törresille samassa, — hän istui tuolin äärimmäisellä huipulla — valmiina juoksemaan tiehensä tai heittäytymään maahan ja pyytämään armoa, — hän ei itsekään tiennyt mitä tekisi.

"Teillä lienee hyvä nimi kotipuolessanne, kun niin monet eri henkilöt uskovat säästönsä teidän haltuunne", sanoi johtaja hetken äänettömyyden kuluttua.

Törres ei saanut sanaa suustaan vastaukseksi.

"Se on aina hyvä merkki, kun nuori mies nauttii omaistensa luottamusta.
Minä harrastan hyvin nuorten voimain kehittymistä kaupungissamme."

Ei koskaan elämässään ollut Törres ollut niin epävarma. Leikkiikö se tuo suuri mies hänen kanssaan ennenkun musertaa? — eli mitä ihmettä hän tarkoittaa?

"Minä näen", sanoi pankinjohtaja hymyillen, "että istutte siinä ja ajattelette, mitä tarkoitusta varten olen kutsunut teidät tänne yksityiseen huoneeseni — vai kuinka? — Te olette epävarma?"

Tätä kidutusta ei Törres voinut kauvemmin kestää; tuo hieno verkko, johon hän tunsi olevansa kiedottu, suututti häntä, hänen luontoperäinen uhkamielisyytensä puhkesi esiin ja asettuessaan päättäväisesti tuolin koko istuimelle, kysäsi hän pankinjohtajalta vasten naamaa:

"Onko teillä ehkä jotain epäilystä?"

"Epäilystä! —" huudahti pankinjohtaja ja hypähti vähän tuolillaan; "minä en ymmärrä mitä tarkoitatte? — epäilystä minkä johdosta? — vai niin! te ajattelette noita vekseleitä; mutta minä vakuutan teille, minä uskon, että Cornelius Knudsenin liike on aivan varma, varsinkin kuin se on yhteydessä G. Krögerin endossementin kanssa; mutta kun olette ensimmäinen mies leskirouva Knudsenin luona, pitäisi olla teidänkin etunne saada tuo velka vähenemään; se on suuri kyllä; mutta minulla ei suinkaan ole mitään pelkoa — tai epäilystä — niinkuin te sanoitte."

Puhuessaan oli pankinjohtaja noussut ja mennyt ikkunan luo. Mitään noin kömpelöä ei hän ollut koskaan tavannut, ja hän sai paljoa huonommat ajatukset tuosta "nuoresta voimasta". Hänen tapansa oli muutoin se, että kun hän näki jonkun nuoren miehen edistyvän, tuli hän sille avuksi neuvoillaan, joista hän sittemmin otti moninkertaisen maksun, mutta niiden piti toki olla viisaampia kuin tuo tuossa.

Törres taas käytti sitä aikaa kuin tuo toinen katsoi ulos kadulle kootakseen ajatuksiaan. Hänhän oli ollut ihan perikatonsa partaalla, yksi sana lisäksi ja hän olisi paljastanut sekä itsensä että salaisuutensa. Niin hullusti ei kuitenkaan ollut käynyt; tiesipä taikka aavisti pankinjohtaja kuinka paljon tahansa, ei hän ainakaan tahtonut häntä tilille siitä, mistä hän oli saanut nuo rahansa. Ja kaikkeen muuhun oli Törres kyllä valmis vastaamaan.

"Ei — katsokaas! miksi olen teidät kutsuttanut tänne", alkoi nyt pankinjohtaja uudelleen ystävällisellä äänellä, "minä näet — niinkuin jo sanoin — harrastan nuorien voimien edistymistä kaupungissamme; ja kun teillä jo on niin suuri luottamus omaistenne kesken, niin saatte varmaankin tulevaisuudessa yhä enemmän varoja käytettäväksenne."

"Minä toivon sen — herra pankinjohtaja."

"Ja sentähden tahtoisin tarjota teille apuani ja neuvojani."

"Minä en voi kyllin kiittää —"

"Ei, ei — minä hyvin mielelläni autan eteenpäin nuoria voimia", sanoi pankinjohtaja, istuutui taas nojatuoliin ja selitti herra Voldille, kuinka säästöön pano kyllä saattaa olla hyvä keino vanhoille piioille, mutta että nuorten voimain, jotka tahtovat vaikuttaa kaupungin kohottamiseen, tulisi panna pääomansa myöskin kaupungin kauppayrityksiin, laivoihin, teollisuuslaitoksiin ynnä muihin semmoisiin.

Nyt oli Törres kokonaan mukana ja huokasi helpoituksesta. Hän tunsi hyvin kyllä pankinjohtajan vanhan kepposen: houkutella kokemattomia ystäviä ostamaan epäedullisia laivain osuuksia ja arveluttavia osakkeita. Hän oli valmistunut olemaan varuillaan tämän vaarallisen miehen houkutuksia vastaan, joka nähtävästi oli arvannut noiden keksittyjen nimien oikean laidan ja aavisti hänen salaisuutensa; mutta hän pitäisi kyllä varansa.

Sentähden oli hän olevinaan hyvin halukas ja taipuvainen ja kiitti lupauksesta saada rahansa hyvin sijoitetuiksi; mutta hän ei tarttunut mihinkään varmaan tarjoukseen, kun hän yhäkin väitti ettei hänellä itsellään ole mitään pääomaa; mutta jos hän saisi rahoja käsiinsä, ei hän suinkaan olisi jättävä käyttämättä pankinjohtajan ystävällistä avuntarjousta. Sillä puheella erosivat he toisistaan tällä kertaa.

Pankinjohtaja istui hetkisen ja mietti. Hän oli huomannut, kuinka viekkaasti tuo nuori mies sijoitti rahansa, mistä hän oli ne saanut, sitä ei Christensen'in tarvinnut kauvan tuumia; olihan hän itsekin kohonnut tyhjästä. Sentähden oli hän hämmästynyt Törresin kömpelyyttä, jota oli ollut melkein mahdoton olla ymmärtämättä. Tuo "nuori voima" voisi mahdollisesti tulla rikkaaksi; mutta ei hän koskaan tulisi kohoamaan niille kukkuloille, joilla pankinjohtaja oli ja hallitsi.

Mutta Törres Voldille oli tämä kohtaus tärkeä tapaus, joka kohotti hänet yhdellä kertaa monta askelta entistään ylemmäksi. Että hänet oli kutsuttu yksityiseen keskusteluun kaupungin ensimmäisen rahamiehen kanssa, se oli äärettömän suuri kunnia hänenlaiselleen puotipojalle; ja se vahvisti ensiksikin hänen asemansa Knudsenilla.

Hän oli kyllä herra Jessenin yhtäkkiä erottua tullut liikkeen johtajaksi, kun ei ollut muitakaan saatavana. Mutta rouva ei ollut ollenkaan varma, että hän täysin kykenisi tähän tehtäväänsä. Siihen tuli lisäksi, että Gustaf Krögerillä aina oli jotain pahaa sanottavaa Törresistä.

Ainoastaan harvoin pistäytyi Kröger enää hänen konttoorissaan; ja kun hän viimeisen kerran oli siellä, oli hän ilmoittanut, että Jessen oli otettu Brandtille, — hän ei ollut voinut tehdä muuten — sanoi Kröger, näinä aikoina, kun kaikki näkyy muuttuvan kilpailuksi.

Sen rouva Knudsen kyllä näki, että Törres Vold oli mainio myymään, ja tavarain vaihto lisääntyikin suuresti syksypuoleen; mutta käsittäisikö hän noita kirjoja? ja kaikkia noita vekseleitä, joita rouva ei koskaan ymmärtänyt muuten kuin että hän aina epäili, olisiko tehtävä niin taikka näin? ja silloin ei hän tullut avutta toimeen.

Mutta keskustelu pankinjohtajan ja Törresin välillä, niinkuin tämä sen kertoi, rauhoitti häntä suuresti. Tuo suuri mieshän oli neuvotellut hänen kauppapalvelijansa kanssa niinkuin nuoremman liikemiehen kanssa, jonka mielipiteille hän pani arvoa.

Myöskin muut ihmiset alkoivat jonkunlaisella uteliaisuudella katsella nuorta Voldia. Ne, jotka tunsivat hänet, ja jotka tähän saakka olivat pitäneet häntä vaan tavallisen näppäränä talonpoikaispoikana, ne rupesivat nyt arvelemaan, eikö hänessä kuitenkin olisi jotain merkillistä, koska suuri pankinjohtajakin oli suvainnut hänet huomata.

Ja vähitellen alkoi tuo nuori mies syrjäisessä asemassaan tulla tunnetuksi; hänen nimeään mainittiin, ja niin kuin aavistuksena keräytyi tämän uuden nimen ympärille jotain siitä kunnioituksesta, joka kasvaa ihailuksi, ja päättyy nöyrimpään palvelukseen, kun tuollainen n.s. omatekoinen mies nousee tyhjästä ja yhtäkkiä näyttää nuo kaksi tyhjää kättä, joilla hän tietenkin oli aloittanut, täynnä käsittämättömällä tavalla hankittua kultaa.

Kaikki tämä taas puolestaan vaikutti vapauttavasti Törres Voldin tähän saakka vähäiseen toimintaan. Nyt ei hänen enää tarvinnut niin huolellisesti salata rahojaan kuin ennen ja sijoittaa niitä epävarmoihin yrityksiin; hän voi laajentaa lainausliikettään ja turvata asemansa joka taholta, kun hän aina esiintyi muiden asiamiehenä.

Sillä kadottaa rahoja, sitä hän ei voinut, s.o. hän tuli aivan sairaaksi siitä. Oli tapahtunut pari kertaa, että hän ei voinut saada takaisin omiaan; ja silloin tuli hän aivan epätoivoihinsa, ei käynyt syönti eikä saanut unta silmiinsä. Vasta sitten kun hän oli aivan varma siitä, ettei hän enää saisi penniäkään velkamieheltään, rauhoittui hän jotakuinkin; mutta hän pani tappiot tarkasti mieleensä ja laski niitä usein päässään yhteen pitääkseen varovaisuuttaan valveilla.

Kun nyt jotkut — ja niitä oli merkillisen monta — tarvitsivat pari sataa kruunua, niin voi Törres Vold epäluuloa herättämättä hankkia rahat kolmen kuukauden vekseliä vastaan, samalla kuin molemmin puolin oletettiin, että nämä rahat oli hän saanut hoitaakseen joltain kaukana asuvalta tuttavalta.

Silloin tällöin saattoivat kuitenkin jotkut toverit, joiden kesken tällaiset salaisuudet eivät olleet niin salaisia, totipöydän ääressä viitata rouva Knudsenin rahalaatikkoon.

Mutta Törres nauroi itse muiden mukana; hän tiesi, ettei täällä ollut ketään, joka todenteolla olisi uskaltanut heittää ensimmäisen kiven. Mutta muualla ei kuulunut minkäänlaista epäilystä; ja jos joku ymmärtämätön perheen emäntä kysyikin mieheltään: "Mutta mistä ihmeestä saa tuollainen puotipoika rahoja?" — niin vastattiin viranomaisella äänellä:

"Nuori T. Vold on tavattoman teräväpäinen, pankinjohtajakin suosii häntä."

— Sitäpaitse ei Törres ollut yhtenäkään päivänä laiminlyönyt kastelemasta kättään rahalaatikossa. Hän ymmärsi, että kaikista varminta on ottaa aina ja yhtä tasaisesti; ja kun hän eroitti pois oman osansa, otti hän aina lukuun sen päivän menekin ja mukautui sen mukaan.

Mutta tuon suuren voiton jälkeen ei hän ainoastaan ottanut omaa osaansa mutta pidätti myöskin sen määrän, minkä hän laski herra Jessenin entiseksi osaksi ja siten syntynyt summa lisääntyneen kaupan aikana, jonka hän luki omaksi ansiokseen, ei ollut niinkään pieni.

Hän työskenteli innokkaammin kuin koskaan ennen ja melkein huumautuneena omasta onnestaan kaikilla tahoilla. Kaikki, mitä hän oli uneksinut, hän saavutti; hänellä ei ollut enää juuri mitään aikomuksia, sillä kaikki kävi niin nopeasti; hänen rahansa kasvoivat joka päivä ja hän oli ihastuksissaan sievästä leikkikalustaan. Myöskin neiti Thorsen, joka loisti onnesta, veti väkeä puotiin; täytyi lisätä palvelusväkeä ja tilata uusia tavaroita.

Kilpailu Voldin ja Knudsenin välillä huvitti pian koko pitäjää; ja naiset väittelivät missä vaan tulivat yhteen, näistä kahdesta liikkeestä.

Tuosta kömpelöstä talonpoikaispojasta, joka oli tullut kaupunkiin kaksi vuotta sitten, ei nyt ollut muuta jälellä kuin leveä ja voimakas vartalo ja leveä maalaismurre. Elämä oli nyt auki hänen edessään, kaupunki oli jo kuin puoleksi valloitettu ja kaikki se menestys, joka hänellä oli ollut, huimasi hänen päätään; eikä hän uskonut enää oleviksi niitä aukkoja, jotka erottavat ihmiset toisistaan.

Törres Vold antoi tänä syksynä ehdottaa itsensä klubbinkin jäseneksi ja tulikin valituksi Gustaf Krögerin suureksi harmiksi.

Pelotti häntä kuitenkin hiukan, kun hän ilmaantui ensimmäisiin klubbin toimeen panemiin tanssiaisiin. Hän oli kyllä käynyt tanssikoulun ja kunnostanut itsensä loppiaisissa. Mutta naisia oli siellä vaan neiti Thorsen ja hänen laisiaan.

Mutta täällä esitettiin hänet yhtäkkiä vanhalle piispanrouva Hagerupille, jonka hän tähän saakka oli nähnyt ajavan omassa vaunussaan hienoihin turkiksiin käärittynä; ja toinen emännistä oli itse kuuro, tuomarin rouva, jonka irtohampaisiin piti olla tottunut jos mieli pysyä totisena. Siellä oli pormestari ja sotakomisarius univormussaan; luutnantit tarkastivat häntä kiireestä kantapäähän ja ylioppilaat painoivat vaaleat päänsä yhteen kuiskaillen pilkallisesti!

Törres alkoi taas uskoa aukkoja oleviksi; mutta hän liikkui taitavasti juuri rajalla, pysyttelihe alussa aivan syrjässä ja tanssi ainoastaan niiden kanssa, joita muut eivät tanssittaneet. Vanhat naiset antoivat hänestä sen arvolauseen, että oli hän aika somannäköinen talonpoikaispojaksi.

"Herra Vold — rouva Steiner" — eräs isännistä esitti heidät toisilleen.

"Minä olen päättämällä päättänyt, että minun täytyy saada tutustua teihin", sanoi rouva ja tarjosi Törresille kätensä.

Törres ei voinut muuta kuin hymyillä ja kumartaa.

"Tule tänne — Julia! — salli minun esitellä, minä olen tunkeutunut herra Voldin tuttavuuteen."

Julia Kröger lähestyi — kauniimpana kuin miksi hän luuli hänen voivan tulla — punottavana ja ystävällinen hymyily noilla vähän kuivahkoilla kasvoilla. Jolla Blomkin yhtyi seuraan; ja Törres oli yhtäkkiä kaupungin hienoimpien naisten keskessä: Tulla Arentzin, Dalia Within, Assen ja Brassen ja Trutta Maribon sekä Dada ja Didi Brunin; rouva Steiner esitteli hänet heille kaikille; nimittäen häntä:

"Minun löytöni — herra Vold!"

Soitettiin franseesiin ja herrat juoksivat noutamaan naisiaan.

"Onko teillä naista, herra Vold? — Eikö? — Mainiota! Kas tässä, Julia! Korvaukseksi onnettomasta luutnantistasi" ja tuossa tuokiossa sai rouva Steiner heidät käsikäteen, samalla kuin hän itse asettui vastapäätä oman kavaljeerinsa luutnantti Filtvadtin kanssa. Tämän eroittamaton ystävä ja sotatoveri luutnantti Toftema oli juuri määrätty saattamaan sotakomisariusta kotiansa, joka aina oli nuorimman luutnantin tehtävä.

Kun he seisoivat paikoillaan, sanoi Törres hyvin hämillään: "Suokaa anteeksi — neiti Kröger! — minulla ei olisi koskaan ollut rohkeutta tulla teitä pyytämään".

"Olenko minä sitten niin peloittava teidän mielestänne?" vastasi Julia.

"Ei, mutta minä olen semmoinen kömpelö", sanoi Törres.

"Senpähän saamme nähdä", vastasi hän hymyillen ja tanssi alkoi.

"Sehän menee hyvin", sanoi Julia ystävällisesti; hän ei voinut sietää sitä, että hänen ystävättärensä kohteli herra Voldia noin ylenkatseellisesti — niinkuin hän nytkin teki tuolla pilkkaa luutnanttinsa kanssa.

"Hän on varmaankin kaunis teidänkin mielestänne?" kysäsi Julia hetken kuluttua.

"Kuka?" kysyi Törres varovaisesti ja käänsi silmänsä toisaanne.

"Minä luulin, että te tarkastelitte ystävääni — rouva Steineriä.
Kaikki herrathan ovat häneen rakastuneita", sanoi Julia lyhyesti.

Mutta Törres oli liika viisas mennäksensä ansaan; hän vastasi huolettomasti:

"Niin no — jokaisella on oma makunsa! — olen minä nähnyt muitakin yhtä kauniita naisia."

Julia ihaili itse ystävätärtään, niin ett'ei hän sietänyt — niin, hän melkein vaati, että kaikki herrat olisivat ihastuneet nuoreen rouvaan. Kuitenkaan ei hänellä ollut nyt mitään sitä vastaan, että tämä nuori, pulska poika, jota Lulli noin olkansa takaisesti kutsui löydökseen, ei ollut sen enempää hurmautunut.

Tanssin kuluessa antautui hän sentähden vilkkaampaan keskusteluun, sai hänet puhumaan ja kertomaan ja kun he erosivat, olivat he jo hyviä ystäviä.

"Sinä näyt tahtovan viedä minulta minun keksintöni — mutta varo itseäsi!" uhkasi Lulli hymyillen.

— Mutta Törres meni yöllä kotiinsa aivan huumautuneena, ei siitä, mitä oli juonut, vaan siitä, mitä oli kokenut. Rouva Steiner oli hänen mielestään ihmeolento; loistavampaa naista ei hän olisi voinut ajatella.

Mutta hänellä oli järkeä tarpeeksi, ettei kuitenkaan pyrkisi noin korkealla. Julia Krögerkin oli jo huimaavalla huipulla. Kaikki oli tähän saakka onnistunut hänelle; hyvää apua sai hän kaikkialta; ehkä hän tällä tavalla saisi kostetuksi Krögerille.

X.

Krögerin pidot joulun ja uudenvuoden välillä olivat niin vanhat, että niitä yhäkin vielä kutsuttiin Brandtin joulupidoiksi. Entisinä aikoina oli kaupunki ollut iloinen ja Brandtin varakkaassa talossa olivat virkamiehet ja porvarit laulaneet vanhoja lauluja ja pyöritelleet paljas kaulaisia naisia — somasti, hauskasti ja ilman turhaa kainoutta.

Julian äiti oli oikeastaan ollut ainoa tässä suvussa, johon tarttui tuo raskas uskonnollisuus, mikä viime vuosina oli tunkenut paikkakuntaan; ja niin kauan kuin hän eli, oli vanhoissa joulupidoissa vallinnut raskas mieliala.

Mutta nyt tahtoi Gustaf Kröger korvausta tästä ja monesta muusta, ja viime vuoden pidot olivat olleet suureksi suruksi ja harmiksi kaikille niille, joita ei oltu sinne kutsuttu. Ilo kesti myöhään yöhön ja se oli belzebubin juhla kaikille hengellisesti vaivatuille.

Jo valmistukset pitoihin huvittivat Krögeriä. Hän tahtoi yllä pitää vanhoja traditsiooneja. Mutta niinkauan kuin rouva eli, oli tämä pannut vastaan kaikkea, mitä toisen teki mieli, ja joka taholla koettanut vähentä juhlallisuutta. Nyt nautti hän oikein siitä, että sai tehdä kaikki suuremmoiseksi ja komeaksi hienon illallisen ja vanhojen viinien kanssa.

Tämä oli yksi niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin Gustaf Kröger aivan unohti sen, mitä hän muuten alakuloisina hetkinään kutsui epäonnistuneeksi elämäkseen. Kun tuo vanha, arvokas talo oli täynnä valoa ja vieraita, kuvaili hän että sekä hän itse kuin myöskin kaikki muu oli oikella paikallaan; hän kuvaili, että naiset olivat comme il faut sekä pukuihin että käytökseen nähden, että nuoret herrat olivat sukkelia, että vanhat herrat korttipöytäin ääressä olivat mainioita miehiä, jotka virkistivät itseään hienossa seurassa.

Itse kulki hän tässä mainiossa seurassa iloisena isäntänä. Ja nyt, kun hän oli varma siitä, ettei hän missään, ei sisähuoneissa eikä kyökissä, kohtaisi vaimonsa hapanta naamaa, niin oli hän niin onnellinen kuin se, jonka on suotu tehdä kaikki nämä kunnon ihmiset iloisiksi ja tyytyväisiksi.

Mutta sen hän kernaasti tahtoi, että kaikki kävisi hienosti. Hän ei rakastanut tänä iltana kuulla ystävänsä yliopettajan huomautuksia. Eikä hän myöskään ollut huomaavinaan noita kauheita paikkakunnan synnynnäisiä nuorukaisia, joita täytyi kutsua mukaan saadakseen tanssia käymään. Kun hän ensi kerran huomasi Törres Voldin, jota hän ei ollut saanut pois jätetyksi, kääntyi hän hänestä inholla pois; mutta tällä kertaa harmitti häntä oikeastaan se, että tuo vastenmielinen mies ei näyttänyt pahemmalta kuin näytti.

Sittenkun hän juhlallisella poloneesilla tuomarin rouvan kanssa oli alkanut tanssin, ei Kröger enää juuri näyttäytynyt tanssisalissa; se asia kulki itsestään, kunhan vaan ei soitto lakannut janon tähden tai liiasta juomisesta, — tasapainon pito tässä se oli yksi hänen tehtäviään.

Hän käyskenteli yhtä mittaa ympäri ollen apuna kaikkialla, alkoi kyökistä, jossa hän joi portviinissä vanhan hehkuvan kyökkipiian maljan, joka yhtämittaa vakuutti hänelle, että herra oli ainoa koko kaupungissa ymmärtämään oikeita ruokia. Senjälkeen teki hän kierroksen kaikissa huoneissa — kaikkialla huomaten loppuun palaneet kynttilät ja tyhjät pullot; milloin lähetti hän palvelijan kellariin, milloin maistoi jonkun kanssa, joka hänen mielestään kaipasi kehoitusta, taikka kohotti hän lasinsa kortinpelaajain yhteiseksi maljaksi, jotka nousivat seisaalleen ja maistoivat totiaan.

Niin kuluivat pidot kuin voideltuina ja niin niiden Gustaf Krögerin mielestä piti kuluakin, että nuo ihmiset, murjottivatpahan kuinka murjottivatkin jokapäiväisessä elämässään, edes kerran vuodessa heräisivät huvittelemaan sydämmensä pohjasta ja hyvällä omalla tunnolla.

Mutta samalla oli hän hyvin tarkka siinä, ett'ei ilo menisi liika pitkälle. Hänen juhlatuulensa meni samassa pilalle, jos tapahtui jotain hullua, — jos esimerkiksi joku nuori mies rohkaistuna isännän vieraanvaraisuudesta tuli juoneeksi liika paljon ja alkoi meluta tai tehdä skandaalia tanssisalissa; silloin oli Kröger ihan onneton kunnes häiritsijä saattiin pois. Hän ei sietänyt sitä, että hänen untaan häirittiin, tuota unta, että tässä oli valittu seura varmoja, sivistyneitä ihmisiä, jotka osasivat huvitella perin pohjin — mutta maltillisesti.

— Viime aikain menestys oli antanut Törres Voldille rohkeutta ja itseluottamusta, jota hyvin olisi voinut luulla varmuudeksikin. Ei hän kuitenkaan läheskään tuntenut itseään sisällisesti varmaksi, kun hän muutamien muiden puotilaisten seurassa tuli näihin vanhoihin saleihin, joista kaupungissa niin suurella kunnioituksella puhuttiin.

Hän ei uskaltanut mennä tanssisaliin, mutta asettui erääsen sisähuoneista, jossa hän — yhdessä useiden muiden nuorempien ja yhtä rohkeiden herrain kanssa rohkasi sieluaan kaikenlaisilla juomatavaroilla.

Mutta juuri kun hän seisoi sikari suussa piirin keskessä ja puheli kaupungin pankkiliikkeestä sellaisen miehen varmuudella, jolla jo on jotain ja jota suuret jo ovat ottaneet suosiakseen — näkyi hänen edessään yhtäkkiä savupilven läpi: rouva Steiner — rinta ja olkapäät paljaina, hehkuvan valkoisena, posket tanssista punoittaen ja kiiluvin silmin.

Hänellä oli sileä liivi valkoisesta atlasvaatteesta, vaalean punaiset ruusut olkapäillä ja korallikäädyt kaulassa; helmat olivat hyvin lyhyet ja reunustetut samanlaisista ruusuista tehdyillä kukkaiskimpuilla, kengät olivat silkistä, kannat korkeat ja punaiset. Hän oli pukeutunut erään sevresporsliinista tehdyn paimentytön mukaan, jonka oli löytänyt Julian kammarista. Mutta hän oli pistänyt ruusun oksan tukkaan paimenhatun sijasta.

"Kas tuolla seisoo tuo pitkä ihminen ja savuaa kuin lamppu", huusi rouva Steiner ja ajoi pois savua esiliinallaan; "Eikö teillä ole vähääkään omaatuntoa? — Franseesi alkaa!"

Törres ei osannut muuta kuin tuijottaa häneen, kunnes rouva Steiner kääntyi pois; silloin syöksi hän jälkeen ja toverit jäivät katsomaan toisiinsa yksimielisellä kateudella.

Herätti yleistä huomiota salissa, että tämä nuori poika, jolta milloin tahansa voi ostaa 20 äyrin edestä rihmaa, että hänet täällä, missä oli kaupungin valikoiduin seura, oli huomannut kaupungin ensimmäinen nainen. Kateus iski alas luutnanttien ja ylioppilasten sydämmiin; mutta kunnioitusta heräsi tätä herra Voldia kohtaan niissä, joilla oli vähänkään järkeä ja jotka näkivät vähän tuonnemmaksi. Yksin vanhain herrainkin pöydässä häntä kortin lyönnin lomalla mainittiin, ja pankinjohtaja Christensen sanoi niin että kaikki sen kuulivat, että T. Vold on yksi kaupungin toivorikkaimpia nuoria voimia.

Törresin itsensä mielestä kävi nyt kaikki hyvin. Hän tuli yhtäkkiä tanssisalin häikäsevään valoon, väkevän punssin vahvistamana, ja hetkellä jolloin alkujäykkyys jo oli poissa ja mielet enemmän taipuvaisia huvittelemaan kuin arvostelemaan.

Rouva Steinerin suojelemana tarttui hän hetikohta ujostelematta tanssiin kiinni ja pyöriskeli hänen kanssaan niin vapaasti kuin ei hän koskaan olisi koskenut muihin naisiin kuin näihin hienoihin, puoli-alastomiin olennoihin, jotka lentivät kädestä käteen.

Ei kukaan tiennyt hänen suhteestaan isoon Berthaan eikä noihin muihin; itseään neiti Thorseniakin alkoi hän hiukan hävetä. Hänen hän oli määrä kohota paljoa korkeammalle.

Noiden klubbitanssiaisten jälkeen ei hän ollut saanut Julia Krögeriä mielestään. Jos hän voittaisi tyttären "ukosta" huolimatta! — silloin tarttuisi hän Brandtin liikkeesen, rouva Knudsen joutuisi pian häviölle, Gustaf Krögerin täytyisi taipua, ja hän näki jo nimen T. Vold suurilla kirjaimilla paistavan molempien kilpailevien kauppapuotien oven päällä!

Kaikista naisista asetti hän etusijaan rouva Steinerin. Häntä viehitti tämän kiihoittava kauneus, hänen vaihtelevainen luonteensa: milloin pysyttelihe hän kaukana niinkuin joku äärettömän hieno ulkomaalainen, milloin tuli hän luo niinkuin läheisin toveri; ja sitten: että hän, joka huomasi kaikki miehet ja hallitsi kaikkia naisia, että hän oli yksi noita erotettuja! hän oli jonkunlainen puolinainen leski, jonka mies oli elossa ja kummitteli kaikkialla; hän oli ikäänkuin merkitty raamatun tuomiolla, ja kuitenkin parveilivat kaikki miehet hänen ympärilleen. Kauan oli Törresille ollut käsittämätöntä, että vaimo voisi vapaaehtoisesti lähteä miehensä luota, joka omisti talon ja irtaimen. Mutta kun hän sai tietää, että hänellä oli mieheltään useita tuhansia vuodessa — vaikk'ei tehnyt työtä hänelle eikä ollut hänen vaimonsa, silloin muuttui tämä ihminen hänelle arvoitukseksi, jota hänen täytyi sokeasti ihailla.

Mutta hän ei kuluttanut aikaansa haaveksimalla kauvemmaksi kuin sinne missä, lukuun ottaen hyvää onnea ja viisaita laskuja, aina tuntuisi varma pohja jalkaan. Vetelille vesille ei hänen tehnyt mieli lähteä.

Sen hän kuitenkin heti oivalsi, kuinka suurta hyötyä hänellä tulisi olemaan rouva Steineristä Julian ystävänä; ja että hän tällä tavalla tuli näin pitkälle häntä vastaan se oli taas yksi rengas tuossa onnen kultaköydessä, joka niin lyhyessä ajassa oli hinannut hänet niistä ahtaista salmista, jotka vievät elämän aavalle ulapalle, missä kaikilla tahoilla ilmaantuu tuhansia mahdollisuuksia ja missä ei ole muita rajoja kuin taivas, johon purjehdus kerran on päättyvä.

Niin vankka uskossaan ei Törres Vold ollut koskaan ennen ollut, — uskossaan itseensä ja onneensa.

Rouva Steiner oli saanut päähänsä, että he tanssisivat franseesinsa niin, että hän tanssisi Voldin kanssa vastapäätä Juliaa ja luutnantti Filtveldiä.

Rouva Steiner ajatteli, että kun hän kerran oli "löytänyt" Törresin, hän samalla myöskin omisti hänet — niinkuin omisti kaikki muutkin herrat, jos vaan viitsi. Samaa mieltä oli Juliakin ollut tähän saakka. Ainoastaan leikin vuoksi rouva Steiner sentähden oli sanonut, että uusi löytö mahdollisesti voisi antaa aihetta mustasukkaisuuteen heidän välillään. Mutta jäi siitä kuitenkin jotain kangertamaan Julian mielessä. Hän oli jo tullut siitä syystä pitämään nuoren miehen puolta, että isä tuolla liioitetulla tavallaan puhui niin paljon pahaa hänestä. Ja sitten arveli hän että hänen ystävättärensä kernaasti leikitelköön luutnanttien ja muiden kanssa, jotka ovat tottuneet keikaileviin naisiin. Mutta hän ei voinut suvaita, että tuota nuorta, herkkäuskoista maalaispoikaa pidettäisiin narrina.

Rouva Steiner oli heti tuntenut tuulahduksen tästä mielentilasta, ja se oli hänen mielestään jotakin uhkarohkeaa, että tuo pikkunen pikkukaupungin neitinen, jota hän kunnioitti ystävyydellään, että tämä, — vaikkei toisekseen Törres Voldkaan! — ei se toden totta ollut mikään kadehdittava voitto —

Mietittyään sinne ja tänne oli hän saanut päähänsä että oli hupaista uskotella tuolle itserakkaalle talonpoikaiskavaljeerille, että neiti Kröger oli rakastunut häneen ja että hän vaan odotti; — siten saisi Juliakin rangaistuksensa ja oppisi olemaan varuillaan tuota naurettavaa ihailua vastaan; — hän kyllä pitäisi huolen siitä, että se tulisi naurettavaksi.

"Te ette ole ollenkaan tanssineet tänä iltana, herra Vold."

"Ei, minun on pitänyt jutella kauppa-asioista useiden kanssa."

"Ja te luulette, että se on tärkeämpää kuin tanssiminen."

Niin, hän luuli, että se oli tärkeämpää — ja nauroi.

"Te luulette voivanne tulla eteenpäin maailmassa ilman meitä —?" kysyi rouva ja katsoi ivallisesti Törresin silmiin.

Mutta Törres ei oikein ymmärtänyt ja katseli vaan naista tuolla vastapäätä, samalla kuin uusi vuoro alkoi.

Kuin he taas pääsivät paikoilleen, sanoi rouva:

"Oletteko nähneet miehen milloinkaan tulevan toimeen ilman naisen apua?"

Nyt ymmärsi Törres ja vastasi vakavasti:

"Minä olen tuntenut miehen, joka nai suuren talon; mutta hänestä ei tullut koskaan muuta kuin vanha akka. Se riippuu siitä nähkääs —"

"Oh! — Te käsitätte kaikki niin raasti", huudahti rouva; "tiedättekö sitten mitään, joka olisi mahtavampi kuin nainen?"

"Tiedän — mies, jolla on paljon rahaa", vastasi Törres ja nauroi, niin että kiiluivat hänen voimakkaat kellanvaaleat talonpoikaishampaansa.

Yhtäkkiä tuntui hän ihan peloittavalta tuo raakavoimainen mies, joka kulki täällä kuin susi lammasten vaatteissa näiden ajattelemattomien tyttösien, luutnanttien ja kukkaisten keskessä. Jumala varjelkoon häntä tästä löydöstä, Julia sai hyvin kernaasti ottaa hänet.

"Te ette ymmärrä naisia", sanoi hän kuivasti.

"Mutta te, rouva, te ymmärrätte miehiä."

Hänen äänessään ja katseessaan oli vilpitöntä ihailua.

"Tahdotteko, että annan teille hyvän neuvon?" kysyi rouva hiukan lauhtuneena.

"Jos tahdotte alentaa itsenne sitä tekemään."

"Tahdon kyllä alentaa itseni", vastasi hän nauraen; "mutta sanokaa minulle ensiksi, eivätkö talonpojat ole hirveän hitaita rakkauteen."

"Millä lailla hitaita?"

"Niin, että eivätkö mieti kauan, ennenkun —?"

"Tytötkö?"

"Kumpaisetkin."

"Mitäs ne pojat kauvan miettisivät?" huudahti Törres ja nauroi taas.

Rouva huomasi hänen katseensa, joka himokkaasti näytti ikäänkuin kiemurtautuvan hänen ympärilleen kiireestä kantapäähän, ja hän ymmärsi, että tämän miehen kanssa oli vaarallisempaa puhua näistä tällaisista asioista kuin luutnanttien.

Hän vastasi kuivasti:

"Minä luulin, että avioliitot maalla rakennettaisiin vasta molemmanpuolisen pitkän miettimisen jälkeen."

"Niin, avioliitot!" vastasi Törres ja laittautui heti totiseksi; "tarkoititteko sitä?"

"Mutta niin ei käy meidän kesken", sanoi rouva Steiner ja heitti nopean katseen Julian ja luutnantin puoleen, jotka juuri näkyivät puhelevan innokkaasti keskenään; "meidän kesken täytyy olla rohkea ja nopea tuumissaan, osata tehdä kaikki aikanaan! — — muuten —"

"Muuten?"

"Muuten tulee joku toinen väliin", vastasi hän ja alotti kuudennen vuoron.

Törresin silmät eivät eronneet Juliasta, ikäänkuin olisi hän pelännyt, että joku jo tämän tanssin aikana hänet vie.

Ei jäänyt sen enemmän aikaa keskusteluun. Törres seurasi naistaan pieneen kammariin, jossa rouva tahtoi levähtää. Törres olisi niin mielellään tahtonut kysyä; mutta hän seisoi vaan ja änkytti:

"Tahdottekos sitten neuvoa mi— minua —"

"Onni on aina rohkean puolella", sanoi rouva hymyillen ja meni.

Kello oli jo liki kaksitoista ja tanssi kuumimmillaan, ei mitään jäykkyyttä mutta ei uupumusta eikä lioitteluakaan. Kaikki huvittelivat yhdessä; samalla kuin jokaisella oli omat pienet vehkeensä, toiveensa ja pettymyksensä. Vaarallinen, hurmaava virtaus rakkautta ja viiniä tulvi edes takaisin salien ja huoneiden läpi.

Törres käyskenteli merkillisessä sisällisessä liikutuksessa ja mielen kuohussa, haluten kiihkeästi ryhtyä johonkin. Ei koskaan ollut hän ennen huomannut kuinka kaunis Julia voi olla. Tuo pieni pää oli niin hienosti pitkän kaulan päässä, hänen kaulansa ja olkapäänsä olivat paljaat, mutta kaulusta oli reunustettu kalliilla pitseillä, jotka hänen isänsä oli tuonut ulkomaalta, mutta joita hän ei koskaan saanut vaimoaan käyttämään.

Sen lisäksi punotti hän tanssista ja oli iloinen, ajattelematta nyt ollenkaan noita happamia ja piikkisiä — joita oli sekä täällä nurkissa että ulkona kaupungissa.

Ainoastaan ensimmäisen franseesin aikana oli Julia ollut hiukan pahalla tuulella. Sillä ensiksi oli hänen kavaljeerinsa luutnantti Filtveld koko ajan puhunut hänelle toivottomasta rakkaudestaan rouva Steineriin. Ja sitten oli hän tanssin kuluessa pitänyt silmällä vastapäätä seisovaa paria. Oli hävytöntä — Julian mielestä — että hänen ystävättärensä tuolla tavalla keikaili herra Voldin edessä, kun hän kuitenkin vaan piti häntä narrinaan; siihen oli tämä todellakin toki liika hyvä.

Täti Sofia oli vähäksi aikaa vapautunut monista puuhistaan ja pistäytyi tanssisaliin katsoakseen nuorisoa: ja hän oli tuntijan silmällä selittänyt, että herra Vold on ainoa mies koko salissa. Julia ei ollut aivan samaa mieltä; mutta ei hän ainakaan ollut mikään pilkan esine. Kun heidän tanssinsa tulisi, olisi hän ihan varmaan suora ja ystävällinen hänelle; kenties myöskin varoittaisi häntä vähäsen Lullista.

Franseesin jälkeen ei Törres aikonut tanssia ennen kuin tulisi Julian valssi. Hän teki sentähden vaan lyhyen kierroksen pankinjohtaja Christensenin tyttären kanssa, joka kankeana ja happamena antoi pyörittää itseään, tietäen, hän itse yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että tämä tanssi oli kaikkien nuorukaisten tanssittava, jos he kerran tahtoivat kuulua kaupungin "nuorien voimien" joukkoon.

Sen jälkeen kiiruhti hän herrain puolelle — ajatellen vaan itseään ja onneaan — tuota onneaan, joka hänellä jo mielestään oli kädessään. Olihan rouva Steiner ihan selvästi viitannut, että Julia vaan odottaa rohkeaa askelta. Sitä ei tarvitse kauan odottaa — ja sitten! sitten olisi hän yhdellä hypyllä ohjaksissa!

Eräässä sohvassa istui herra Jessen ja tekeytyi taloon kuuluvaksi. Törres oli nyt niin korkealla yläilmoissa, että hän huusi hänelle sivumennen:

"No, Jessen! etkö sinä tanssi?"

Tuo hävyttömyys ei ehtinyt kohota päähän; sillä yliopettaja Hamre, joka koko illan oli huvitellut tutkimalla nuoria miehiä, istuutui viereen ja alkoi puhella.

Tuota pikaa oli herra Jessen uskonut ystävälliselle vanhalle herralle, että hän oli kyllästynyt kaikkeen, — varsinkin oli elämä opettanut häntä äärettömästi halveksimaan naista. Tuo oli vanhan herran mielestä niin peräti luonnollista, vaikkakin surullista. Hän sanoi ottavansa osaa ja lausui sen toivomuksen, että aika ehkä voisi parantaa; mutta herra Jessen vastasi uupuneella katseella, että kaikki toivo oli kuollut. Kun tätä puhelua oli kestänyt hetken aikaa, sanoi yliopettaja yhtäkkiä:

"Mutta, herra Jessen! Te olette varmaankin lahjakas!"

"Minä? — En — kuinka niin?"

"Eikö teillä ole paljon sukulaisia?"

"On — kyllä", vastasi herra Jessen hämmillään, "minun äitini suku on hyvin suuri — alkujaan tanskalainen!"

"Ahaa!" huudahti yliopettaja; "ja eikö suvussa ole yhtään lahjakasta miestä?"

"Ei — ei ainakaan sen verran kuin minä tiedän."

"Varsin kummallista", sanoi tuo vanha ystävällinen herra ja katseli herra Jesseniä hyvin uteliaasti.

"Minun äitini soittaa vähä", sanoi herra Jessen arasti.

"Sitähän minä jo aavistin; mutta nähkääs: kussakin suuremmassa perheessä on aina joku lahjakas — maalari tai ainakin kirjailija; eikä teidän suvussanne ole ainoatakaan?"

"E — en — minä luule."

"Sepä on hyvin kummallista", sanoi yliopettaja totisesti; "mutta seis! jospa te itse olisitte!"

Jessen sähähti aivan kuumaksi.

"Tietysti tietämättänne — niin! usein käy sillä tavalla —" sanoi vanha herra ja nousi; "täällä sitä kulkee muiden joukossa aivan tavallisena ihmisenä lahjoistaan tietämättä, kunnes eräänä kauniina päivänä —!" hän kosketti salaperäisesti herra Jesseniä otsaan ja lähti jatkamaan tarkastustaan.

Aivan huumautuneena istui herra Jessen sohvassa ja unhotti tanssin melun miettiessään tuota uutta ja odottamatonta seikkaa, että hän mahdollisesti olisi lahjakas. Ja kuta kauemmin hän sitä ajatteli, sitä todenmukaisemmalta se alkoi tuntua.

Eivätkö ne olleet hänen lahjansa, jotka pyrkivät esille, kun hän aina tunsi haluavansa johonkin korkeampaan; eivätkö ne juuri olleet niitä lahjoja, joita ei näkynyt?

Kaiken tuon oli tuo viisas vanha herra huomannut; kun hän nyt vaan itse voisi päästä selville siitä, mitä ne hänen lahjansa olisivat.

Seuraava, jonka yliopettaja kohtasi, oli Törres Vold; vanha herra tervehti häntä ystävällisesti; hän tunsi hänet noin puolittain ja kysyi, oliko hänellä hauska?

"Tuhannet kiitokset — hyvin hauska!" vastasi Törres ihastuneena, ja tarttui toisen käteen, joka ei suinkaan ollut tarkoitus. Yliopettaja meni edelleen ja myönsi, että Kröger oli oikeassa: se ei ole mikään miellyttävä poika tuo.

Kun Törres tällä tavalla käyskenteli ja odotti tanssiaan Julian kanssa, jonka hän tunsi tulevan käännekohdaksi elämässään, vahvisti hän itseään parilla lasilla Krögerin kotona tehtyä kuuluisata joulupunssia. Väkevä juoma ei noussut hänen päähänsä muutoin kuin että se teki hänet iloisemmaksi ja karkoitti vähän sitä varovaisuutta, joka hänellä muuten oli verissä.

Eräs hänen ystävistään esitteli hänet uudelle papille.

"Me olemme saman paikkakuntalaisia — melkein!" sanoi pappi ystävällisesti, "minun isäni oli huonemies ja otti nimensä talosta — Opstadista — te kai tunnette? —

"En", vastasi Törres lyhyesti; ei nyt ollut aikaa ajatella
Snörtevoldia!

Pappi, joka oli vastatullut ja varovainen, väistyi; mutta Törres tyhjensi vielä yhden lasin ja kiiruhti tanssisaliin. Valssi oli juuri alkamassa.

XI.

Koko edellisen tanssin kuluessa oli Julia ollut omassa kammarissaan Jolla Blomin kanssa. Hän oli uuvuksissa ja halusi jutella jonkun kanssa. Oli aikoja siitä, kun Jolla Blom näin oli valittu uskotuksi.

"Mitä sinä sanot hänestä — Jolla? sano nyt oikein suoraan!"

"Oletko sinä todellakin rakastunut häneen Julia?" kysyi Jolla Blom vuorostaan.

"En tiedä."

"Silloin sinä olet."

"Ei, en ollenkaan! Mutta minä en voi sietää, että hänestä tehdään pilkkaa."

"Rouva Steiner tekee pilkkaa kaikista, — yksin parhaista ystävistäänkin — sanotaan."

"Koettakoompas vaan."

"Jos sinä vaan tietäisit kaikki, mitä ne sanovat hänestä."

Tavallisesti kielsi Julia hänet puhumasta, kun alkoi tulla kaikkia noita juoruja; mutta tänä iltana salli hän Jolla Blomin keventää sydäntään.

"Ajatteles, että ne sanovat sitäkin, että hänellä on Kristianiassa yksi tuommoinen — oikea."

"Niin, hänen miehensä —"

"Ei, ei, vaan toinenkin, yksi semmoinen, sinä tiedät."

"Ole nyt! — Jolla!"

"Niin, ja ne sanovat myöskin", jatkoi hän innoissaan, "että hän on liitossa Voldinkin kanssa, vaikka hän on tekevinään hänestä pilkkaa ett'ei kukaan ymmärtäisi."

"Kuka on sen sanonut?" huusi Julia kiivaasti.

"Niin ne vaan minulle ovat sanoneet; enkä minä tiedä sen enempää", vastasi Jolla viattomasti.

Kun he tulivat saliin, oli juuri se valssi alkamaisillaan, jonka Julia oli luvannut Törresille, ja hän seisoi jo ovella ja etsi häntä silmillään.— päätään pitempänä kaikkia muita.

Kun he olivat tanssineet yhden kerran, istuutuivat he pienelle sohvalle salissa; ja Törres tunsi sydämmensä tykyttävän toivossa siitä, mitä oli tuleva; mutta hän ei voinut keksiä, mistä alottaisi.

Julia sanoi ensiksi:

"Teillä oli hauska franseesi?"

"Olihan se!"

"Hän on hurmaava?"

"Rouva Steinerkö? — hm — kullakin on oma makunsa" sanoi Törres ja katsoi häntä suoraan silmiin.

Julia punehtui ja siirrähti sivummalle.

"Hän on kovin vaarallinen —"

"Ei kaikille" — vastasi Törres.

Julia nousi ylös, ja he tanssivat. Törres vei häntä keveästi ja varmasti, ja häntä melkein nauratti: hän oli jo luullut että Lulli olisi kietonut hänet kokonaan pauloihinsa — ja siitä vakuutettu oli kai Lulli itsekin! — ja nythän olikin kysymys aivan toisesta: hänestä itsestään. Voldhan kävi kosimatuumat kurkussa; mutta siitä ei Julia tahtonut kuulla puhuttavan millään muotoa — ei ainakaan nyt vielä.

Turhaan koetti Törres päästä eteenpäin; Julia pidätteli häntä ja väisteli, niin ettei keskustelu päässyt hauskoja pikkuasioita edemmä, joille he yhdessä nauroivat.

Tanssin loputtua ei Törres, joka oli levoton ja hermostunut, tahtonut millään tavalla päästää häntä. Julia sanoi pitävänsä mennä täti Sofian luo kyökkiin. Törres seurasi mukana; Julia ei päässyt hänestä erilleen ennenkun kyökin ovella, hän hymyili yhäkin, mutta pelkäsi puoleksi.

"Kas tässä me erotaan!" sanoi hän ja ojensi kätensä.

"Mutta — mehän olemme yksimieliset?" sai Törres vihdoinkin sanotuksi.

"Tietysti olemme!" vastasi Julia hymyillen ja katosi kyökkiin.

Törres haki hetikohta rouva Steinerin, ja aivan loistavana onnestaan, huusi hän:

"Ajatelkaas! Hän luuli, että se koski teitä!"

Rouva ymmärsi hänet ja katsoi häneen katseella, jota Törres ei nyt innoissaan ymmärtänyt. Mutta nyt oli rouvan mitta jo täysi; tuosta pöllöstä täytyi päästä erilleen.

"Ettekö kerran sanonee, että te tahdotte seurata minua neuvojani?"

"Enkös ole sitten seurannut? — ja ajatelkaas —"

Rouva Steiner keskeytti: "Mutta uskallattekos yhä edelleenkin?"

"Minä uskallan mitä tahansa", vastasi hän.

"Katsokaas, hyvä herra Vold, niinkuin te nyt hyökkäätte eteenpäin, niin voitte turmella kaikki. Meidän laisten ihmisten kesken ei rynnätä —"

"Mutta tehän neuvoitte juuri tarttumaan kiinni, ja sen vakuutan minä teille —"

"Niin kyllä — katsokaas, mutta —" hän oli itsekin vähän hämillään; mutta sitten selvisi hän; "niin nähkääs, meidän kesken on tavallista, että ensin otetaan selko — otetaan selko perheen suostumuksesta."

Tuo oli aivan Voldin käsitysten mukaista, että ensin kysytään vanhemmilta; hän sanoi sentähden hiukan huolestuneena:

"Te arvelette, että minä ensin kysyisin ukolta?"

"Minä en luule, että hän pitäisi siitä", sanoi rouva Steiner; asia meni jo hänenkin mielestään liika pitkälle, ja hän kohosi mennäkseen.

"Elkää luulko, että minä pelkään", huusi Törres; "odottakaa vähän, niin minä näytän!"

Hän hypähti ylös; tänä iltana oli hänellä rohkeutta vaikka mihin ja Juliasta oli hän varma; sillä lailla voi käyttäytyä ainoastaan se, joka oli suostuvainen. Iloisena ja onnellisena meni hän tapaamaan tulevaa appiukkoaan.

Rouva Steiner olisi tahtonut pidättää häntä, tästä tuli liika hullua, mutta hän karkasi käsistä, ja sitäpaitse — mitä voi hän siihen, jos tämä itserakas ihminen tekee tyhmyyksiä; kaikki ihmisethän ovat hemmotelleet häntä ja saaneet hänet luulemaan itsestään; mutta sehän nyt olisi pitänyt huomata, että suuri narri hän on.

Mutta kuinka oli oikeastaan Julian laita? Jokohan se hanhenpoika kuvaili voittaneensa voiton, joka oli jonkin arvoinen?

Ja yhtäkkiä tuli hän keskellä tanssin hyörinää alakuloiseksi tämä kaunis rouva; hän näki suuren eron entisyytensä ja nykyisyytensä välillä: ennen pääkaupungin hienoimpia naisia ja loistava ympäristö, nyt taisteli hän pienen pikkukaupungin neitosen kanssa maalta tulleesta puotipojasta — hän puristi nenäliinan kouraansa, viittasi luutnantit Filtvedin ja Tuftemon luokseen, toisen toiselle kupeelleen ja lähti etsimään Juliata ollakseen samalla varoillaan sitä vastaan, mitä oli tulossa.

Sillä välin etsi Törres uupumatta appiukkoaan kaikista huoneista. Hän oli humaltunut omasta menestyksestään. Ja sentähden oli hänellä vaan tämä yksi ajatus: He saavat vielä nähdä! — he saavat vielä nähdä — jok'ikinen.

Hän oli kuin toinen ihminen, joka ei ollut enää tuo varovainen talonpoika ja tuli vaan valosia kuvia mieleen: pankinjohtaja, toisten kasvava kunnioitus, rahat, Julia ja hänen ystävällisyytensä — he saavat vielä nähdä! — kunnes hän yhtäkkiä näki isännän juttelemassa konsuli Within ja muutamien muiden herrain kanssa konttorin ovella.

Hän säpsähti ehdottomasti nähdessään nyt tuon miehen, jota hän niin omituisella tavalla oli alkanut vihata jo ensi näkemästä; mutta hän lähestyi kuitenkin tarttuakseen sopivaan tilaisuuteen ja puhellakseen Krögerin kanssa konttorissa, jonka ovi oli sattumalta auki ilman vaihtoa varten.

Konsuli Withiä kutsuttiin korttipöytään, ryhmä hajosi ja isäntä meni konttoriin noutamaan sikareja.

Törres meni mukana. Konttorissa ei ollut valkeaa; ikkuna oli auki merelle päin; siellä oli viileää ja hiljaista, tanssin melu kuului vaan kaukaa.

Kylmän jären puuskahdus huhtasi kiihoittunutta nuorta miestä ja hän aikoi jo peräytyä, kun Kröger keksi hänet takanaan ja käännähti:

"Kuka helvetti —! — Huh! tekö siinä?"

Nyt ei enää voinut peräytyä; Törres kokosi voimansa:

"Te tulette varmaankin hämmästymään, herra Kröger", alkoi hän hiukan epävarmasti; "minulla olisi hyvin tärkeä asia teille ilmoitettavana — pyydettävänä —"

"Asiat huomiseksi!" sanoi Kröger ja hujautti kädellään; hän seisoi tuolilla korkean kaapin luona ja haki sikarejaan.

"Minä en oikeastaan asioista; se on yksityistä — aivan yksityistä!" — sanoi Törres rohkeammin.

"Hm!" antoi Kröger vastaukseksi ja astui vaivaloisesti alas tuolilta.

Törres hikoili; mutta hän ei ollut se mies, joka antautuisi:

"Minä tahtoisin puhua kanssanne, herra Kröger! koska hyvä tapa vaatii, että pyydetään vanhempain suostumus."

"Häh" sanoi Kröger ja ajatteli: "se on päissään — tuo sika!"

"Teidän tyttärenne suostumus minulla jo melkein on!"

"Tietysti, tietysti", sanoi Kröger ja koetti päästä niin pian kuin mahdollista tuon humalaisen miehen ohitse.

"Ei, ei, elkää menkö! Nyt teidän täytyy kuunnella minua!" sanoi Törres terävästi ja piti häntä kiinni nutun liepeestä: "minä olen melkein kihloissa teidän tyttärenne Julian kanssa."

Gustaf Kröger vaan murahti jotain ja tuijotti peloissaan tuohon mieheen. Valo ovesta sattui suoraan Törresin kasvoihin. Ne eivät olleet humalaisen miehen kasvot nuo; niissä oli sellainen kiinteä lujuus, sellainen järkähtämättömän tahdon ilmaus, että tuo miesparka ei osannut muuta kuin riuhtaista itsensä irti ja juosta, juosta ulos huutaen: "Julia! — missä on Julia!" — kortinlyöjäin suureksi kummastukseksi.

Ja seuraavassa huoneessa tapasi hän tyttärensä rouva Steinerin ja useiden muiden seurassa.

"Tuolla on isä! — me tulemme lähetystönä pyytämään sinua tanssimaan kotiljongia, — mutta isä! mikä sinua vaivaa?"

Hän ei voinut vastata, mutta tarttui häntä kalvoseen ja veti mukanaan. Törres Vold seisoi konttorin avonaisessa ovessa; hänen vaalea päänsä ja hänen kasvonsa, jotka olivat nyt vieläkin vaaleammat, ja tuo suuri valkea avorinta näkyivät tavallista selvemmin pimeää huonetta vastaan hänen takanaan. Kaikkien silmät olivat häneen päin kääntyneet, samassa kun Kröger hengästyneenä huusi: "Vastaa — Julia! onko totta että olet kihloissa tämän — tämän —"

"Ei! mutta isä! —" huusi Julia sävähtäen tulipunaiseksi.

"Oletko vai et?" hän oli aivan raivoissaan.

"En, en! tässä on erehdys! Miksi teit tämän — isä!" Julia heittäytyi hänen rintaansa vasten ja purskahti itkuun.

Siinä hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului pieni huudahdus rouva Steinerin suusta, ja hän peräytyi ehdottomasti askeleen herrojen taa, sillä hän oli nähnyt Törres Voldin käsien puristautuvan nyrkkiin ja hänen koko ruumiinsa värähtävän. Mutta muut näkivät vaan sen, että hän yhtäkkiä syöksyi tiehensä, kalman kalpeana, läpi huoneiden — kaikki väistyivät — ulos — pois — ja ei minuuttiakaan kulunut, kun hän jo oli kadulla.

Kröger vei Julian mukanaan pimeään konttoriin ja sulki oven; mutta skandaali levisi miehestä mieheen niinkuin läpitunkeva haju, jonka kaikki saivat sisäänsä, kolmessa — neljässä henkäyksessä.

Herra Jessen heräsi unelmistaan ja alkoi koota pilkan ja naurun tulisia hiiliä kaatuneen kilpailijansa pään ympärille. Luutnantit riemuitsivat ja pian näyttäytyi, että kaikki herrat olivat vihoissaan tälle talonpoikaiskeikarille; jota vastoin naiset ensimmäkseen ajattelivat Juliaa, joka oli saanut ansaitun rangaistuksensa keikailustaan tuon tomppelin edessä, joka ei mitään ymmärtänyt.

Ja kun ensi hämmästys oli mennyt ohitse, ja musiikki taas pääsi soimaan, alkoi kotiljonki reippaasti niinkuin maalaisjuhla, joka puhkee uuteen eloon, sittenkun ukkosen pilvi on poistunut.

Gustaf Kröger näyttäytyi taas pian vierailleen. Vaikka häntä oikeastaan suututti ja hävetti oma kömpelyytensä, ei hän kuitenkaan antanut juhlan mennä myttyyn.

Vanhat herrat pelasivat taas korttia savuun kiedottuina; nuoret salissa huvittelivat niin kuin ei mitään olisi tapahtunut ja Kröger piti huolta siitä, että ruuvan ja juoman tarjoominen kävi loistolla loppuun saakka. Sitä ei kuitenkaan saatu peitetyksi, että juhla oli saanut kolahduksen, josta se ei voinut tointua.

Julia makasi vuoteellaan ja itki; rouva Steiner hävisi hyvästiä heittämättä, ja yksi ja toinen vanhemmista naisvieraista poistui vastahakoisten tyttäriensä kanssa; mieliala laimeni, ja pidot päättyivät itsestään — aikaisemmin kuin tavallista.

Kun pankinjohtaja Christensen tuli kadulle, seisattui hän hetkeksi avonaiselle paikalle Brandtin edustalla, käännähti ja katasti noihin valaistuihin ikkunoihin, samalla kun hän miettiväisen näköisenä hieroskeli isoa nenäänsä. Jo kauan oli hänestä tuntunut että Brandtin liike hajahti vähän oudolle; siihen lisäksi nämä suuret, ylpeät pidot, jotka päättyivät loukkauksella erästä kaupungin nuorta voimaa kohtaan! — pikku neiti Julia saisi ehkä vielä maksaa kipurahat tästä illasta! —

— Törres Vold loikoi vuotellaan ja tuijoitti silmät auki mustaan pimeään.

Tuo hetkellinen raivon kohtaus, jolloin hänen korvissaan suhisi ja se ajatus iski hänen aivojensa läpi, että hän ajaa puhtaaksi koko huoneen ja panee pirstoiksi kaikki, — se oli vaan salama, joka hävisi pimeään; mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä hän ei muistanut eikä tiennyt, kuinka hän oli tullut kotiinsa ja vuoteelleen.

Mutta kun hän nyt peitteensä alle kyyristyneenä tuijotti eteensä, näyttäytyi se hänelle uudelleen kaikkityyni ja hän tunsi kuin kauhua jotain — niinkuin hänelle olisi tapahtunut jotain kamalata ja salaperäistä; hän oli koko ajan ollut kuin toinen mies, hän oli kulkenut ulkopuolella itseään — tuota oikeata Törres Voldia — narrina, koko kaupungin narrina.

Hän tutki itseään, oliko hän päissään. Mutta ei mikään pyörinnyt hänen silmissään; kaikki oli selvää, selvempää kuin koskaan ennen. Se oli paljon pahempaa: hän oli hullu; hän vapisi vuoteellaan ja kuulosti henkeään vetämättä, tulivatko ne hänen jälessään; hän oli varmaankin menettänyt järkensä.

Kuinka olisi muuten ollut mahdollista, että hän, joka oli niin tarkkasilmäinen, koko illan oli vaeltanut ihmisten seurassa, jotka ilmeisesti pitivät häntä narrinaan? Nehän eivät olleetkaan hymyilleet hänelle, mutta ne olivat nauraneet häntä vasten naamaa — kaikki tyyni! Herrat, jotka antoivat hänen puhua pankkiasioista! — ja naiset! — hän porasi päänsä tyynyyn ja tunsi, ett'ei hän enää koskaan uskaltaisi näyttäytyä ihmisten ilmoissa.

Hän oli ja pysyi moukkana, joka ei osaa avata suutaan puhumatta heti paikalla tyhmyyksiä ja raakuuksia; sana sanaltaan muistui hänen mieleensä, mitä hän oli sanonut tanssiaisissa — kunnes hän näki itsensä seisomassa hienon Gustaf Krögerin edessä ja sanomassa, että hän oli kihloissa — hän valitti tuskasta eikä tahtonut enää muistella; mutta se tuli uudelleen ja aina uudelleen takaisin, yhtämittaa joutui hän tuohon puolipimeään konttooriin, josta hänet oli ajettu ulos kuin hullu koira.

Hän oli tyhmyydessään luottanut vähiin rahoihinsa ja unohtanut aukon, joka oli välillä; nyt loikoi hän kuilun pohjalla voimatta koskaan enää kohota. Ei koskaan voisi hän saavuttaa sitä maailmaa, jossa oli valoisaa ja hienoa, jossa ei kukaan ollut raaka eikä tyhmä, jossa uskalsi olla iloinen, ja jossa oli naisia, joita kannatti omistaa.

Neiti Thorsenkin oli liika hieno hänen laiselleen; ei, Bertha — tuo paksu Bertha oli juuri omansa semmoiselle pölkylle kuin hän. Ei koskaan pääse hän perille; jos hän ei olisi itse pudonnut, olisi pankinjohtaja piankin musertanut hänet; hänellä on vaan vihamiehiä.

Näin vaipui ja vaipui hän yhä syvemmällä itseensä, omaan luontonsa, tuli varovaiseksi talonpoikaispojaksi, joka kyllä selviäisi pulasta; mutta jonka päähän ei pistäisi ruveta kulkemaan tyhjässä ilmassa.

Ja yhtäkkiä näki hän edessään vanhan lapsuutensa kuvan Jaakopista, joka putosi portailta ja loukkasi kylkensä.

Niin oli hänkin pudonnut; mutta paljoa pahemmin. Ja tyhjässä ilmassa oli hänkin tahtonut kulkea — yhtä hullusti kuin Jaakoppikin, niin, vielä hullummin.

Mutta tämä vertailu soi hänelle kuitenkin jotain rauhaa; se vei hänet unelmien ja mielikuvituksien maailmasta järkevien laskujen vakavalle pohjalle, joka ei petä.

Hänen lankeemuksensa oli luonnollinen; ei yksikään ihminen — ei edes tuo suuri patriarkkakaan voi kävellä tyhjän päällä. Sentähden olkoon tämä päivä niinkuin Jaakopinkin uni, varoitus ja merkki, joka, vaikkakin oli ollut kiusallinen kärsiä, voi antaa hyviä toiveita tulevaisuudesta. Ja näihin mietteihinsä hän vihdoinkin nukkui.