Jaakoppi

XII.

Niinä vuosina, joina Törres Vold rikastui rikastumistaan, vallitsi koko maassa yleinen velttous. Niinkuin raskasta, pilaantunutta ilmaa hengittivät ihmiset vielä vanhoja ajatuksia, ja uusia kahlehti vaitiolo ja teeskentely.

Ei pitkään aikaan ollut papistolla ollut niin suurta valtaa kuin nyt; kaikkialla olivat mustatakit mukana — ei ainoastaan kouluissa ja kodeissa, mutta kaikkialla julkisessakin elämässä; politiikassakin oli joka puolueella oma pappinsa, ja tekopyhyys tunki joka paikkaan, ylentäen sitä, mikä oli alhaista, ja kutistaen kokoon sitä, mikä oli tuoresta ja tervettä.

Tiede mateli hiljalleen eteenpäin varovaisine, pienine tiedonantoineen; kaikki korkeampi henkinen elämä saatettiin epäluulon alaiseksi; kirjallisuutta ja taidetta pilkattiin, siksi että ne olivat uusia, ja kaikki järjestettiin "kansalle" valmiiksi.

Sentähden laimeni elämän ilo, ja ajatusten ja elämän kansanvaltaisuus maatui maatumistaan. Sillä kun ihmisjärjen ja ihmishengen jalointa työtä ei pidetty minkään veroisena tyhjänpäiväisen "tunnustuksen" rinnalla, niin mitäpä hänestä sitten välittääkään, ja niin tapahtui, että alhaisimmat ja sivistymättömimmät määräsivät koko kansan henkisen suunnan.

Se oli tuo vanha niin kutsuttu inttelligenssi, joka oli saanut tämän aikaan. Pappien ja sanomalehtien kautta oli se levittänyt sellaista ylenkatsetta uudenaikaiseen kulttuuriin ja henkielämään, että se sopi aivan hyvin yhteen talonpojissa vallitsevan uskonnollisen orjallisuuden kanssa. Yhteiseksi ei kuitenkaan jäänyt muuta kuin virallinen uskonnollisuus, jossa kaikkien täytyi olla mukana taikka erota.

Niin oli yhteiskunta avoinna alhaisimmille voimille. Kaikki henkinen arvo, ulkopuolella "tunnustusta", alennettiin mitättömiin, ja niin ei ollut kuin rahat jälellä. Ja tätä päämaalia kohti: rahaa taskussa ja tunnustus kielellä — pyrittiin sekä ylhäältä että alhaalta päin.

— Sittenkun Brandtin suurista joulupidoista ja niihin kuuluvasta skandaalista oli lausuttu lukemattomia eri mielipiteitä, arvosteluja ja selityksiä, päättyi julkisen moraalin tuomio johtopäätökseen, jota alussa ei olisi voinut aavistaakaan.

Kaikki ne, jotka olivat kiivastelleet puotipoikaa kohtaan, jotka olivat surkutelleet neiti Krögeriä ja jotka eivät kylläkseen voineet kiitellä Gustaf Krögeriä hänen päättäväisestä käytöksestään, — kaikki ne äänet vaikenivat vähitellen. Ja kolme kuukautta senjälkeen oli yleinen tuomio kuin naulattu ja se oli tämä: että oli oikeastaan hyvin naurettavaa, kun nämä Krögerit tahtoivat pysytelläidä noin ylhäällä; mitäs pahaa siinä olisi, jos kauppiaan tytär menisi naimisiin kauppapalvelijan kanssa? olisi tainnut olla paljoa parempi, jos vanha ukko Brandt aikoinaan olisi valinnut tyttärelleen miehen omalta ammattialaltaan sen sijaan kuin tuon Krögerin, jonka n.k. sivistys lopussa kuitenkaan ei ollut muuta kuin että hän oli vapaa-ajattelija ja rakasti elää humussa ja ylellisyydessä.

Nuori Vold oli herkkäuskoinen kansan lapsi, jota nuo hienoiset olivat hävyttömästi kohdelleet Se päivä voipi piankin valjeta — ja oli semmoista nähty ennenkin — jolloin neiti Kröger mielelläänkin ottaisi vastaan tällaisen kosijan.

Pankinjohtaja Christensen hieroi nenäänsä — niinkuin taputetaan hyvää metsäkoiraa ja ehdotti pankin osakkaiden kokouksessa että herra T. Vold valittaisiin johtokuntaan. Ehdotukseen suostuttiin melkein yksimielisesti.

Tämä vaali hämmästytti Törresiä äärettömästi. Noiden pitojen jälkeen oli hän tuskin uskaltanut katsoa ihmisiä silmiin. Hän oli hetikohta muuttanut rouva Knudsenin luota erääsen lähitaloon. Mutta koko päivän teki hän työtä tämän liikkeessä uutterammin kuin koskaan ennen. Niin paljo kuin mahdollista karttoi hän kuitenkin seisomasta tiskin ääressä — varsinkin pelkäsi hän naisia.

Simon Varhoug'in täytyi taas valittaa ystävälleen Halvor Röidevaagille, ettei ollut rauhaa talossa. Sillä nuori Vold täytti kaikki huoneet sellaisilla kaiken maailman tavaroilla, jotka tulivat ja menivät, että siitä saattoi tulla ihan hulluksi.

Törres itse, kuinka hän vähitellen taas alkoi sulaa siihen kaavaan, josta hän oli pudonnut pois rangaistukseksi ylpeydestään ja itserakkaudestaan. Tuo kiusallinen tunne että hänessä oli kaksi henkilöä, hävisi, ja hän sai taas takaisin synnynnäisen ja juurtuneen luottamuksensa rahoihin, — ainoastaan nehän ne kuitenkin jotain merkitsivät. Mutta niitä pitäisi olla paljon, paljon enemmän kuin niitä hänellä oli, ennenkun voisi yrittää aukon yli!

Mutta ensimmäisen lankeemuksensa jälkeen järjesti hän kulkunsa toisella tavalla. Nopeasti, vielä nopeammin kuin tähän saakka oli kuljettava, mutta pimeässä. Tosin ei hän uskonut enää, että hän koskaan voisi päästä kotiutumaan iloisten ja varmojen ihmisten joukossa; mutta niin korkealle hän nyt ehkä kuitenkin voisi kiivetä että niiltä loppuisi tanssiminen noilta, yhdeltä niinkuin toiseltakin. Ja silloin tahtoisi Törres Vold itse alkaa omat tanssiaisensa, — ja uskaltaisikohan kukaan silloin nauraa?

Mutta rahaa siihen tarvittaisiin, paljo enemmän rahaa, ja Törres keräili ja kätki. Kotona uudessa asunnossaan otti hän vastaan lainan hakijoita taikka niiden asiamiehiä ruokatunneilla ja illalla myöhään. Sunnuntai oli kuitenkin hänen paras liikepäivänsä. Hänen huoneensa muuttui oikeaksi konttooriksi; hän uskalsi jo ostaa tulenpitävän kaapinkin ja alkoi kerätä osakkeita ja pieniä laivan osuuksia, oli yleisesti tunnettu asia, että Törres Voldilla oli rahoja — se oli käsittämätöntä, mutta totta se oli.

Rouva Knudsenilla ei ollut mitään valittamista. Tuo tasainen järjestetty tapa, millä Törres aina otti osansa, ei näkynyt missään. Sitäpaitse syntyi lisääntyneestä menekistä, joka oli hänen ansionsa, enemmän liikettä ja suurempia tuloja. Nyt olivat kirjatkin hänen hallussaan; ei mikään silmä voinut keksiä sitä, mitä hän tahtoi peittää.

"Mutta emmekö me nyt", kysyi rouva eräänä päivänä, "voisi koettaa tulla toimeen ilman kaikkia noita vekseleitä?"

"Ne ovat kauppavekseleitä, rouva!" vastasi Törres tuolla pankkimiehen äänellä, jota hän aina käytti silloin kuin tahtoi sanoa rouvalle, ett'ei hän oikein ymmärrä näitä asioita; ja rouvasta tuntui kuin ei hän koskaan voisi tunkea noihin miesväen salaisimpiin vehkeihin.

"Te tiedätte, että vekselit ovat minun kauhuni", sanoi hän.

"Me voisimme kieltäytyä tunnustamasta G. Krögerin papereita", vastasi
Törres.

"Ei sitä voi, se on vanha sitoumus; minä olen sen avun hänelle velkaa; ja apuhan on molemmin puolinen."

"Niin", vastasi Törres, "mutta voisihan tapahtua, ett'emme sitä kauemmin tarvitseisi."

"Me kirjoitamme G. Krögerin papereihin — niinkuin ennenkin", sanoi rouva vähän kiivaasti.

"Niinkuin tahdotte — rouva."

Rouva Knudsen ei ollut mennyt joulupitoihin, sillä hän ei rakastanut suuria seuroja. Mutta kun skandaali seuraavana päivänä kerrottiin hänelle, asettui hän heti Törresin puolelle. Hän tiesi tämän sukkelaksi pojaksi, josta tavattoman lyhyessä ajassa oli tullut taitava kauppias. Mutta ei ollut ollenkaan ihmeellistä, että hän oli joutunut tappiolle niin taitavien naisten käsissä kuin olivat rouva Steiner ja neiti Kröger.

Sentähden piti hän aivan rauhallisesti Törres Voldin puolta, kun Kröger seuraavana päivänä tuli tyhjentämään sappeaan. He erosivat kummallisen kylmäkiskoisesti ja Kröger tunsi, että nyt oli tuo mies tunkeutunut hänen ja hänen parhaan ystävänsä väliinkin.

Törresille ei rouva virkkanut sanaakaan, eikä ollut tietävinäänkään koko asiasta.

— Niin oli hänestä taas tullut kauppias, joka ei ajatellut muuta kuin asioitaan.

Kun sitä ei voinut välttää, palveli hän naisia tiskintakaa, mutta vältti katsomasta heitä silmiin — ei nöyrästi, mutta väjyen. Ei koskaan nauranut hän enää muiden läsnäollessa; mutta tapahtui joskus, varsinkin kun hän oli yksin, että hän purskahti lyhyeen nauruun — vaan lakkasi samassa ja katseli ympärilleen huoneessa.

Hän oli hyljännyt ystävänsä ja ystävättärensä, ja vietti itse asiassa aivan yksinäistä elämää, vaikka hän aamusta iltaan liikkui ihmisten joukossa ja hänen tuttavapiirinsä sitäpaitsi laajeni samassa määrässä kuin raha-asiat kasvoivat.

Mutta hän tiesi kumminkin, että häntä takana pilkattiin ja koetti itsekin harjaantua ylenkatsomaan, sekä kartuttamaan salaista voimaansa, kunnes kerran voisi nousta kauhuksi vihollisilleen.

Sentähden hämmästyi hän ja melkeinpä pelästyikin, kun hän eräänä iltana luki sanomalehdestä, että hän oli tullut valituksi Christensenin pankin johtokuntaan. Hän ei ollut uskaltanut lähteä kokoukseen, jossa niin monta silmää oli katsomassa. Hän tuijotti tuohon vaaliin, eikä voinut käsittää, oliko se pilkkaa sanomalehdeltä.

Samassa kuuli hän nakutuksen ovellaan. Siinä luulossa, että siellä taaskin oli joku nöyrä lainan pyytäjä, ei hän viitsinyt heti mennä avaamaan.

"Hyvää iltaa herra Vold. Suokaa anteeksi että tulin näin myöhään, mutta olen kuullut että teidät paraiten tapaa tällä ajalla", — sanoi mies sisään astuessaan; ja Törres tunsi hänet samaksi papiksi, joka hänelle esitettiin tanssiaisissa.

Hän joutui kovasti hämilleen; ja muisti ensimmäisen kohtauksensa papin kanssa, jolloin hänen ylpeytensä ja naurettavaisuutensa oli korkeimmillaan.

Ja tapansa mukaisesti, kun hän tunsi itsensä enin vaivatuksi, kysyi hän jyrkästi:

"Mitä te minusta tahdotte?"

"Minä toivotan teitä tervetulleeksi", — vastasi pappi ja meni edellä aivan levollisena valaistuun huoneesen — "tervetulleeksi seurakuntaan, minun seurakuntaani."

Törres ei ollut ajatellut, että hän muuttaessaan rouva Knudsenin luota, oli tullut sen kadun yli, joka eroitti molemmat kaupungin seurakunnat toisistaan. Hän kiitti sentähden jotenkin väliäpitämättömästi, vakuutettuna siitä, että tällä käynnillä oli joku muu tarkoitus.

"Se on minun tapani" — jatkoi pappi istuutuen — "sitä en tee tunkeutuakseni, vaan tarjotakseni apuani jokaiselle erityiselle seurakunnan jäsenelle, joka minua tarvitsee."

Törres lausui taaskin jotakin kiitokseksi ja odotti uteliaisuudella mitä tuleman piti.

"Mutta teitä oli minulla erityinen halu hakea" — jatkoi pappi kehoittavasti hymyillen. — "Olemmehan me molemmat talonpojan poikia, kotoisin miltei samasta paikasta, ja siten melkeinpä sukua toisillemme, täällä näiden kaupunkilaisten keskessä."

Törres vastasi vaan — niin — tahi — niinhän se on, — ja vaikeni jälleen ollakseen varoillaan. Siten tuli keskustelu heidän välillään kankeaksi kuin talonpoikain, jotka tahtovat toisiaan tutkia. Vähän ajan perästä nousi pappi hiukan pettyneenä ylös.

"Niin, toivotan teille hyvää yötä, hyvä herra Vold, minua ilahduttaisi, jos tiemme useammin yhtyisivät. Me asumme niin lähellä toisiamme; tiedättehän, että asun…"

Törres tiesi missä pappi asui ja niin erosivat he. Mutta Törres istui ja tuumi kauvan aikaa, mitä tämä käynti mahtoi tarkoittaa.

Hän oli käynyt niin epäluuloiseksi ja tämä epäluuloisuus ilmaantui niin hänen käytöksessään, että hän ikäänkuin levitti pelkoa ympäristöönsä. Ei kukaan yritellyt pilkkamaan häntä, mutta useimmat alkoivat Törres'in itsensä sitä huomaamatta kohdella häntä suuremmalla kunnioituksella ja huomaavaisuudella.

Pikku neiti Thorsen oli ollut tulisessa tuskassa tähän aikaan. Kun hän sai kuulla Törres'in uskottomuudesta Brandtin joulukemuissa, joihin ei häntä oltu pyydetty, koska naisia löytyi aina yltäkyllin, hän ensiksi melkein nautti hänen suuresta tappiostaan.

Mutta ajanpitkään ei hän kestänyt nähdä Törres'iä niin muuttuneena kuin hän etenkin ensi päivinä oli. Tosin oli neiti Thorsen vahvasti päättänyt antaa Törresin kärsiä uskottomuudestaan, mutta hän tahtoi kumminkin antaa lepyttää itsensä ja sitten tahtoi hän rohkaista häntä, vaikkapa kaikki muut hänet hylkäisivätkin.

Mutta illat kuluivat, ja turhaan hänen kuunteleva korvansa odotti noita tuttuja ääniä, kun Törres tarttui lukkoon, tahi tuli hiiviskellen yläsiltaa pitkin. Häntä ei enään kuulunut ja muuttipa hän vielä asuntonsakin virkkamatta sanaakaan neiti Thorsenille. Puodissa taas näytti hän niin jäykältä, ettei hän uskaltanut katsahtaakaan häneen.

Oikein Törres häntä pelotti. Hänestä oli omituista, että Törres voisi olla tuollainen — ikäänkuin satujen sankari, joka yön pimeässä lähestyi kuin kaunis prinssi prinssessan leiriä, mutta päivän aikana ei ole muuta kuin ruma musta karhu.

Sitä vastoin oli tuo suuri Bertha jo kauvan aikaa sitten rauhoittunut. Hän näki, että Törres oli liian korkea ja hieno hänelle. Mutta sunnuntaisin, vapaina hetkinään, kävi hän Törres'in luona hänen uudessa asunnossaan ja uskoi säästörahansa hänen huostaansa.

Julia Krögerin ja rouva Steinerin ystävällinen väli ei tullut rikotuksi.

Se mieliala, johon rouva oli vaipunut jo tanssiaisten aikana, sai yhä enemmän valtaa, kun juhla oli niin ikävästi loppunut. Hänestä oli nyt tämä pikkukaupungin seura kerrassaan naurettava, eikä sen tähden kannattaisi luopua sekä omasta itsestään että taiteesta. —

Yhteen aikaan oli hän tosin selittänyt mieluummin tahtovansa asua meren saaressa, kuin olla vaarassa kaikkialla kohdata vastenmielistä miestään. Mutta nyt oli toisin. Ikävöidessään pääkaupunkia ja iloista elämää taiteilijain ja nuorten eteväin miesten keskuudessa, johonka he miehensä kanssa olivat niin perehtyneet, tuntui hänestä nyt kerrassaan ahdasmieliseltä vältellä mahdollista kohtausta miehen kanssa, jonka kanssa ei hänellä ollut muuta tekemistä, — kuin että hän ylläpiti häntä.

Hän tahtoi yhä edelleenkin elää mukana maailmassa. Juuri tuota harvinaista asemaansa — että hän oli nainen, joka perusteellisesti tunsi kaikki miehet, tahtoi hän käyttää hyväkseen. Täällä pikkukaupungissa oli hän usein huomannut, että miehet kohtelivat häntä naisena, joka muka oli päättänyt toimensa elämässä, ja että he ikäänkuin odottivat hänen jäävän siihen seisomaan jonkunlaisena siveellisyyden riemupatsaana!

Jos hän esimerkiksi olisi pienenä Julia neitinä, joka ei ymmärtänyt miehiä sen paremmin kuin kissanpoikanen, niin koettelisi hän itseään. Mutta ei, se ei ollut tarkoitus. Jo oli aika lopettaa tämä pikkukaupungin elämä.

Hän oli oma herransa ja pani paikalla palvelustyttönsä sullomaan kokoon vaatteita, mutta atelierinsä ja muut huoneet jätti hän vastaiseksi koskematta.

Ainoastaan yksi asia teki hänet levottomaksi: jäähyväiset Krögeriltä. Kirjoittaa kirje ja kadota olisi ollut äärettömän mukavata. Mutta sitten hänet paikalla sotkettaisiin juhlan skandaaliin, ja siitä tahtoi hän tykkönään päästä. Julian kömpelö yritys voittaa vielä kömpelömpi ihailija, oli kaikkeen syynä. Niin taitamattomassa pelissä ei rouva Steiner tahtonut olla osallisena.

Siksi ilmaantui hän komeana ja iloisena ja mitä viattomimman näköisenä
pari päivää juhlan jälkeen Krögerille. Salongissa tapasi hän ainoastaan
Krögerin, joka vastoin tavallisuutta joutui hämilleen, ja samassa tuli
Sofia täti kyökistä tavalla, joka saattoi rouva Steinerin levottomaksi.

"Pikku Julia on maannut aina tanssijaisista asti", — sanoi Sofia täti istuutuen sohvaan.

"Sepä on ikävä; olisin niin mielelläni tahtonut nähdä häntä."

"Julia ei tahdo tavata ketään, ei edes teitäkään; sen on hän suoraan sanonut."

Gustaf Krögerin täytyi nyt puuttua keskusteluun; hän tiesi että Sofia tätillä oli paljon sydämmellään.

"Katsokaas, siihen menee pitkä aika, ennenkun suuri talo saadaan kuntoon jälleen", — sanoi hän.

"Sehän on luonnollista", — vastasi rouva Steiner ystävällisesti, kääntyen hänen puoleensa.

"Talo on totta tosiaan jo kauvan sitten järjestyksessä, kunhan vaan olisi yhtä helppo saada ihmiset kuntoon", — vastasi Sofia täti tuimasti.

"Te näytätte yhtä iloiselta kuin ainakin, rouva Steiner", — sanoi tuo kohtelias Kröger.

"Se onkin hauska kyllä, kun täytyy matkustaa."

"Aijotteko matkustaa?"

"Kyllä, matkustan huomena Kristiaaniaan; … olen saanut kirjeen…"

Hän joutui hämilleen.

"Ainiaaksiko?" — kysyi Sofia täti niin silmiinpistävällä ilolla, että Krögerin täytyi kiiruhtaa puhumaan matkasta, matka-ilmasta ja matkakapineista. Tulipa hän maininneeksi eräitä oivallisia matkapeitteitäkin, joita hänellä oli puodissaan, vaikk'ei hän ylipäänsä mielellään puhunut puodistaan salongissaan ja seuraelämässä.

"Käsken heti paikalla lähettämään muutamia teille valittaviksi", — sanoi hän ja nousi ylös. "En sano vielä jäähyväisiä, sillä tapaammehan me vielä ennen lähtöänne?"

"Sen varmaan teemme", — vastasi rouva ja he tunsivat molemmat helpotuksen.

Rouva Steiner tahtoi nyt niinpian kuin mahdollista päästä Sofia tätistä, mutta tämä ojensihe ja sanoi aivan suoraan:

"En ole pahoillani siitä, että matkustatte."

"Kas, kas!" vastasi rouva Steiner ja korjasi sormikkaitaan. Hän koitti hymyillä, mutta ei tuntenut itseänsä oikein varmaksi.

"En luule, että teidän vaikutuksenne Juliaan on ollut hyvä."

"Hänet tahdotaan varmaankin kasvattaa vanhaksipiiaksi?"

"Ei, päinvastoin tulee hän menemään naimisiin, mutta kunnollisesti — pysyväisesti."

"Olenko minä ehkäissyt teidän tuumanne?" — kysyi rouva Steiner vaaleten.

"Te olette opettanut hänelle niin paljon tyhmyyksiä miehistä, ettei hän enään uskalla luottaa kehenkään."

Rouva Steiner, joka jo oli ovella menossa, sanoi jyrkästi:

"Viimeisen kerran sanon teille, neiti Kröger, että en puhu miehistä vanhojen piikojen kanssa!"

Mutta nyt ei neiti Kröger enään voinut hillitä itseään, vaan nousi sohvasta ja sanoi:

"Niin, vanha minä kyllä olen; mutta vanhapiika, sitä en ole enämmän kuin tekään rouva Steiner!"

He katsoivat hetkisen hämmästyneinä toisiaan. Sofia täti läksi kyökkiin ja rouva Steiner ulos etehiseen. Hän koetti nauraa, mutta ei voinut.

Seuraavana päivänä matkusti hän.

Julia oli tyytyväinen, että pääsi näkemästä ystävätärtään, jonka uskottomuutta hän aavisti. Herra Vold, tuo kunnon mies ei olisi koskaan käyttäytynyt sillä tavalla, ellei joku toinen olisi häntä siihen yllyttänyt.

Ja se oli Lulli, joka ensin oli omasta puolestaan tahtonut leikitellä hänen kanssaan, ja sitten kun ei se onnistunut kostoksi pannut toimeen tuon kauhean kohtauksen.

Eikä hän koskaan voinut unhottaa sitä silmänräpäystä, jolloin Törres seisoi siinä hyljättynä, ja kun hänen isänsä oli aivan vimmoissaan ja hän — hänkin oli Törresin kieltänyt kaikkien hänen vihollisten kuullen. Hän ei voinut toisin menetellä, sillä eiväthän he olleet kihloissa; — mutta kuitenkin. —

Sitten tuli Jolla Blom ilmoittamaan kaikkia, mitä ajateltiin ja sanottiin kaupungilla. Hän puhui yhteen henkäykseen, jännitetyn näköisenä, kulmakarvat kohollaan, ettei olisi hypännyt yhdenkään sanan yli, jotka tulvivat ulos, ikäänkuin olisivat päästetyt painimen alta.

Ja niin otti kaupunki Julia Krögerin suosioonsa. Hän häpesi itse rouva
Steinerin kevytmielistä seuraa. Se ei sopinut hänelle. Ja nuo
huolestuneet ystävät äidin ajoilta saivat taas uutta toivoa pikku
Juliasta.

XIII.

Turhaan tuumittuaan mitä pappi oli tarkoittanut käynnillään, meni
Törres vuorostaan hänen luokseen, — myöskin iltasella.

Pappi pyysi hänet illalliselle, jonka oli lähettänyt hakemaan, sillä hän oli naimaton.

Tällä kertaa sujui keskustelu paremmin, ja Törres alkoi jo unhoittaa epäilyksensä. Olivathan he toisiaan niin lähellä, puhuivat samaa kieltä, ja olivat molemmat päässeet jotenkin pitkälle uudessa maailmassaan, kumpikin omaa tietänsä, ja pappi pitemmälle kun Törres.

Kerran, heidän puhuessaan tästä, sanoi pappi hymyillen: "Te olette omituinen ihminen; ette pelkää mitään, mutta kumminkin on teitä helppo pelottaa."

"Jokainen on mies puolestaan, mutta joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa."

Pastori Opstad nauroi, mutta silmälasien ja tuuhean parran takaa oli vaikea huomata ilmettä hänen kasvoissaan. Törres luuli nyt papin nauraneen hänelle.

"Nauran sentähden että huomaan kuinka paljon vielä uskotte sivistykseen ja noihin hienoihin ihmisiin!" — sanoi pappi.

Törres katseli epävarmasti häneen, mutta pappi ryyppäsi kulauksen lasistaan, — heidän oli tapanaan juoda totia yhdessä — ojensihe ja sanoi:

"Kuulkaas nyt, mitenkä minun on käynyt, mitä olen saanut oppia tyhmyydestäni, joka meihin talonpoikiin on niin juurtunut ja joka tekee tuon suuren eron meidän ja niin kutsuttujen sivistyneiden välille. Minä pääsin vaivalla seminaariin; sai nöyrästi madella kaikkien edessä, erittäinkin sivistyneiden — sivistys ja oppi olivat näettekös korkeinta — hm!" — sanoi pappi ja alkoi taas puhua aivan toisella äänellä, — "tietysti uskonnon jälkeen".

"Luonnollisesti", — vastasi Törres yhtä totisesti, jonka jälkeen pappi huokasi ja jatkoi taas omaan tapaansa, välttämättä talonpoikaisia puhetapoja.

"Jouduin sitten kotiopettajaksi erään tuomarin perheesen, heillä oli paljon naapureita, ja minä sain oppilaakseni kaikki virkamiesten lapset, jotka olivat tavattoman pahantapaisia. Mutta täysikasvaneet olivat sittenkin paljon pahempia, herrat joutuivat yhteen, tahi naiset kyökkiin piikojen kanssa!… Kas se — haha, ha! — se se vasta sivistystä oli!"

Törres katseli pappia, joka nähtävästi oli liikutettu omista sanoistaan.

"En tahdo puhua millä raakuudella vouti ja kirjuri ja koko seura kiroilivat niin että säkenöitsi korttien lomassa, kun he kertoivat mitä sikamaisimpia juttuja. Ja jopa silloinkin, kun he puhelivat totisesti naisten kanssa, puhuivat he sellaista, joka oli omansa alasrepimään kaikkea, mitä ennen olin katsonut todelliseen sivistykseen kuuluvaksi."

"Vai niin?" — sanoi Törres epäillen.

"Ei löytynyt sitä asiaa, jota eivät nämä ihmiset olisi pilkanneet ja tuominneet. Olipa puhe taiteesta, tahi kirjallisuudesta, niin oli se vaan epäsiveellistä; jos keskusteltiin tieteestä, niin oli se jotakin aivan epämääräistä, jota ainoastaan ani harvat valitut uskalsivat käsitellä joutumatta harhaan. Kaikki tämä pahe tuli ulkomailta, jossa ei kukaan heistä ollut käynyt; kirjat, kuvat, ajatukset, aatteet — kaikki oli vaarallista, koko ajan henki — jopa itse ilmakin!

"Joka kerta kun aurinko nousi, pelästyivät he uutta valoa ja piiloutuivat uunin nurkkaan."

Törres'in oli vaikea seurata innostunutta pappia, mutta kumminkin kuunteli hän tarkkaan joka ainoaa sanaa.

"Olin itse siihen aikaan hyvin uskonnollinen" — jatkoi Opstad, mutta pysähtyi äkkiä — "eipä siltä, että sitä nyt olisin vähemmin, mutta toisella tavalla, ymmärrättehän?"

Törres ymmärsi sen hyvin, ja toinen jatkoi:

"Sentähden vaivasikin pappi minua enin."

"Oliko hänkin mukana?"

"Oli kyllä, hän oli pahin kaikista, sillä hän kiihoitti itseänsä ja muita, niin että naiset tulivat miltei hulluiksi, levittivät hänen oppiansa yltympäri, tuomitsivat kirjoja ja ihmisiä, joita tunsivat ainoastaan nimeltä. Minä en sanonut koskaan sanaakaan, mutta kerran nousin ylös ja läksin huoneesta ulos. Siinä oli kylläksi; minä tulin erotetuksi epäilyksen alaisena, ja jouduin sitten Kristianiaan, jossa sain nälässä ja nöyryydessä valmistella itseäni papintutkintoon."

"Mutta tarvittiinhan siihen oppia" — sanoi Törres hymyillen.

"Oppia?" huudahti Opstad ja nousi innostuneena ylös. "Pakkoa ja pimitystä! se on: Jumalan sanaa saimme toki puhtaana ja sekoittamattomana oppia — puhtaana ja sekoittamattomana."

Näissä nopeissa käänteissä oli hän harjaantunut kuin sirkushevonen, joka muuttaa kulkuansa mitään käskyä saamatta, ainoastaan musiikin tahdin vaihtuessa ja Törres puolestaan koetti olla luonnollisen näkönen, joka kerta kun "pappi" pisti esille. He olivat ikäänkuin äänettömästi sopineet siitä, että kaikesta mikä uskontoa koskee oltiin heidän kesken selvillä. Mikä heitä enintäin toisiinsa sitoi, oli sama alkuperä ja molemmin puolinen kunnioitus toistensa ammattiin.

"Sinun pitäisi lukea", — sanoi pappi kerran kun he olivat jo lähemmin toisiinsa tutustuneet. Törres teki kärsimättömän liikkeen.

"En tarkoita kirjoja, mutta sanomalehtiä ja senkaltaista. Siitä tulisit näkemään, kuinka vähäsen nuo sivistyneet itse kunnioittavat sivistystä."

Törres sai pastori Opstad'ilta pääkaupungin lehtiä ja uskonnollisia aikakauskirjoja, ja kun hän oli tottunut niitä lukemaan, huomasi hän, kuinka oikeassa pappi oli ollut. Kaikkialla taisteltiin sitä vastaan mitä Törres oli ennen pitänyt itse juopana.

Kuinka tyhmä hän oli ollut nöyryydessään!

Olihan tuo kaikki, mitä ihmiset olivat tietävinään, ainoastaan arveluita; kaikki nuo suuret puheet itsenäisestä ja vapaasta ajattelemisesta oli vaan petosta; ijankaikkinen totuus oli lapsuuden uskossa, eivätkä mitkään maailman viisaudet vetäneet vertoja pienelle katkismukselle, ja senhän hän osasi. — Ha, ha, ha! Oikein täytyy nauraa omalle itselleen. Ja hän kun oli tähän asti kunnioituksella kuunnellut Gustaf Krögeriä, yliopettaja Hamrea ja muita, jotka olivat lukeneet kaikki mitä kirjoissa seisoi, — olivathan he vaan vapaa-ajattelioita, joidenka tie viepi helvettiin ja joille ei oikeastaan olisi luvallista kulkea vapaina ympäri.

Entäs papit sitten, joita hän ennen oli pitänyt oikeina velhoina ja joidenka vallasta ei kukaan voisi vetäytyä! Olivathan he elinkeinon harjoittajia niinkuin hänkin.

He saarnasivat ja varoittivat noista vaarallisista vieraista tavaroista, ja pysyttelivät uhrilaumaa ympärillään lupauksilla ja uhkauksillaan.

Törres uskoi helvetin olemassa oloa mahdolliseksi; mutta hän näki selvään, että jos kansan sallittaisi epäillä sitä, niin menisi tuo suuri hyvä pappien ajama asia helvettiin päin.

Tähän aikaan alkoi Törresin elämä saada senmoisen luonteen, jota hän piti varmimpana ja luotettavimpana ja jota voipi seurata syöksemättä alas tahi pysähtymättä syvänteiden eteen. Hän viitoitti nyt elämänsä tien lukuun ottamatta muuta kuin rahoja ja omaa tahtoansa.

Sillä välin hoiti hän laimentumattomalla innolla rouva Knudsenin asioita, hänen vaikutuksensa häneen kasvoi yhä enemmän, samalla kun hän hiljaisuudessa valmisteli suunnitelmaansa; ja vähitellen alkoi yleinen mielipide pitää häntä tulevaisuuden miehenä.

Kilpailu kahden naapuripuodin välillä tuli yhä suuremmaksi, vaikka ystävällistä suhdetta muodollisesti vielä säilytettiin. Törres alkoi taaskin seurustella Jessenin kanssa, kutsui hänet luokseen, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja sattuipa niinkin, että herra Jessen ja neiti Thorsen olivat eräänä iltana yhtaikaa iltakutsumuksilla Törres Vold'in luona.

Hänellä oli nyt semmoinen vauhti ja voima olennossaan ettei kukaan voinut häntä estää ja ennenkuin nämä molemmat mitään aavistivatkaan, oli isäntä asettanut heidät vieretysten illallispöytään.

Neiti Thorsenilla ei enään pitkään aikaan ollut toivoa että Törres palaisi takaisin hänen luokseen, vaan sittenkin tunsi hän olevansa kokonaan hänen vallassaan. Ja huomattuaan Törres'in aikovan palauttaa Jesseniä hänen luokseen, tuntui se kerrassaan mahdottomalta. Sen oli hän sanova Törres'ille — huomispäivänä.

Mutta koko seuraavan päivän ja useampinakin päivinä koetti hän turhaan rohkaista mieltänsä; Törres huomasi hänen aikeensa, väistyi aina syrjään ja sysäsi hänet edellään sinne minne tahtoi.

Tämä oli kauheata aikaa neiti Thorsenille, sillä herra Jessen epävarmana ja kuumeentapaisena alkoi taas vanhat hellyyden osoituksensa. Olisihan hänen pitänyt tietää kaikki! Eiväthän he olleet vaivanneet itseään edes sen verran, että olisivat salanneet sitä häneltä. Ja nyt tulee hän, joka tietää kaikki, ja saapa vielä Törres'iltä apua. Hän oli taaskin avuttomana noiden molempain miesten käsissä, tällä kertaa enemmän kuin koskaan ennen.

Herra Jesseniä kohtaan esiintyi Törres totisena virkaveljenä; puhui siitä kuin ikävätä oli, että he, ainoat kaupungissa, jotka ymmärtävät kauppa-asioita, olivat pakoitetut kuluttamaan parhaat voimansa mitättömään kilpailuun. Yhtä vähän Brandt kuin Corneliuskaan kelpasivat mihinkään; sitä pitäisi ryhtyä johonkin erikoiskauppaan, sanoi Törres.

"Entäs nuo suuret makasiinit" —

"Ne eivät sovi meille", — vastasi Törres lyhyesti ja varmasti.

Mutta herra Jessen oli varovainen mies, mitä rahoihin tulee. Hän oli säästellyt jonkun määrän — hänkin; mutta suuren silkki-, sametti-, huonekalukangas- ja matto-kaupan alkaminen, johon Törres häntä kehotti, tuntui hänestä aivan liiaksi rohkealta.

Mutta Törres ei tyytynyt neuvoihin ja kehoituksiin; hän sai pankinjohtajankin kääntämään huomionsa tähän uuteen voimaan. Pankinjohtajalla oli nimittäin talossaan vuokrattavana puoti, joka oli juuri sopiva herra Jessenille.

Pankki oli siis avoinna alkavalle krediitille. Törres lupasi kyllä hankkia lainan ja niin pian kuin Jessen alkoi taipua tähän, kokoontui hänen ympärilleen joukko kauppa-asioitsijoita, jotka toivottivat hänelle onnea ja tarjosivat hänelle kaikkea tavaraa, mitä hän vaan tahtoi.

"Kun sinä nyt perustat kauppasi, niin tulee sinun kosinnastasi varmaan täyttä totta", — sanoi Törres eräänä päivänä.

Anton Jessen hypähti ja katsoi pitkään Törresiin, eikä voinut käsittää oliko se totta vai leikkiä. Mutta Törres jatkoi aivan viattomasti:

"Neiti Thorsen on epäilemättä ensimmäisiä alallaan tässä kaupungissa."

"En minä juuri mielelläni toivoisi, että rouvani kaupittelisi puodissani."

"Pariisissa kaupittelevat kaikki kauppiaitten rouvat, jos vaan ovat kauniita", — sanoi Törres, joka huomasi nyt, että hänen tuumansa alkoivat toteutua.

"Silloin loppuisivat myöskin nuo tyhjät puheet", — lisäsi Törres ja nousi ylös, mennäkseen avaamaan etehisen ovea, jossa samassa soitettiin.

"Mitä sinä tarkoitat? — kysyi Jessen neuvottomana.

"Olethan sinäkin tietysti kuullut, mitä neiti Thorsen'ista ja minusta puhutaan; kun samassa puodissa kaupittelee, niin pianhan sitä kerrotaan … mutta se on vaan puhetta…"

Törres meni avaamaan. Anton Jessen oli aivan hämillään. Hän tiesi, että Törres valehteli, mutta minkätähden ei hän voinut lyödä nyrkkiään pöytään ja sanoa hänelle suoraan että hän sen teki? Minkä tähden täytyi hänen taipua, ottaa osaa ilveilyyn ja olla uskovinaan tuota valehteliaa, joka esiintyi niin rohkeana ja voimakkaana? Minkä tähden ei hän voinut koskaan tehdä niinkuin tahtoi?

Lähetettyään pois vieraan, tuli Törres takaisin ja sanoi väliäpitämättömästi:

"Mistä me taas puhuimmekaan? Jaa, sinun naimisistasi; se olisi viisainta mitä voi tehdä, sitten kun kerran oman kaupan on saanut."

Kaikki nämä kehoitukset olivat liikaa Anton Jessenille; tuo salainen usko esiin pyrkiviin lahjoihin; ja sen lisäksi kaikki se, mikä viekoitti häntä oman hienon puodin avaamiseen; toivo saada omistaa neiti Thorsen, jota hän oli tottunut haaveksimaan omakseen — kaikki tämä nousi hänen päähänsä ja antoi hänelle enemmän selkäpiitä, kuin hänellä koskaan tähän asti oli ollut. Hän otti eron Brandtin puodista, vuokrasi Christensenin puodin, teki ostokset kauppaansa ja kosi rohkeasti neiti Thorsenia.

Neiti Thorsenin sydän, joka jonkun aikaa oli ollut kokonaan Törresin oma, alkoi taas jakautua. Mutta samalla kun hänen vanha rakkautensa tuohon sievään herra Jesseniin alkoi syttyä, oli sen ohella aina musta varjo, joka veti häntä puoleensa, vastustamaton antautuminen; niinpian kun hän antoi viittauksen, — hän jolla oli valta.

Mutta Törres ei häirinnyt häntä ainoallakaan katseella. Hän johti hänet tuon toisen luo, tasotti heidän tiensä ja niin pian kuin kihlaus oli tapahtunut, näytti hän iloisemmalta ja koitti innokkaammin kuin koskaan ennen järjestää heidän kauppa-asiansa kuntoon. Ainoastaan jonkun kerran, kun he olivat kolmisin, saattoi tuo yhteinen tieto kesken leikkipuheita ja ystävyyden osotuksia hiipiä heidän keskeensä kylmänä, ikäänkuin aave, jonka he kaikki näkivät. —

— Eräänä torstai-iltana aikaiseen keväällä oli suuri naisjoukko kokoutunut kirkon edustalle, ja väkijoukko lisääntyi yhä ohikulkevista, jotka seisahtuivat katselemaan hienoja häitä.

Ne olivat Antoa Jessenin häät, jotka olivat monessa suhteessa herättäneet kaupunkilaisten uteliaisuutta. Vaikkei morsiusparilla ollut mitään sukulaisia eivätkä he liioin kuuluneet kaupungin hienoimpaan seurapiiriinkään, oli herra Jessenin uusi loistava kauppaliike, yhteydessä suuremmoisten juhlavalmistusten kanssa, kuitenkin saanut mielet liikkeesen.

Kaikki tiesivät mitä morsiamelle oli Hampurista tilattu ja että pikku rouva Jessen oli saanut pojaltaan suoraan Pariisista valmiin harmaasta vanhan ajan moirée'sta tehdyn silkki leningin.

Tämä herätti katkeruutta ja yleistä kummastusta. Erittäinkin puhui pankinjohtaja Christensenin rouva paljon tuhlaavaisuudesta, joka oli ominaista tuollaisille henkilöille. Mutta hänkin vaikeni, kun tuli itse kutsutuksi häihin, ja kun kuuli, että itse Christensenkin oli aikonut lähteä kirkkoon. Herra Jessen oli yksi kaupungin "nuoria voimia" ja oli sitä paitsi vuokrannut heidän suuren puotinsa.

Pikku rouva Jessen kulki virran mukana niinkuin irtitemmattu huonekalu vedentulvassa. Aina siitä illasta asti, jolloin hänen poikansa oli kertonut hänelle naimapuuhistaan, oli hän joutunut pois tasapainostaan, eikä voinut sitä saavuttaa levottomana aikana häiden edellä.

Anton Jessen oli eronnut isännästään kaikessa ystävyydessä. Gustaf Kröger oli tosin ennustanut hänen joutuvan häviöön kolmen vuoden kuluessa, mutta Kröger tunsi liian hyvin kuinka tuo kuumeentapainen halu päästä omaksi herrakseen, vastustamattomasti herää nuorissa miehissä vissillä ijällä. Olipa hän vielä kylläksi hyväntahtoinen, antaakseen nimensä takaukseen, jonka Cornelius Knudsen ja pankinjohtaja Christensen olivat jo allekirjoittaneet.

Tämän oli Törres saanut aikaan, samoin kuin senkin, että löytyi rahaa ja vielä lisäksi krediitti; ja sentähden odotettiin ylpeydellä ja ikävöimisellä sitä suurta päivää ja juhlallista hetkeä, jolloin pankinjohtaja Christensen, kuin hyvästi opetettu elefantti, talutti pientä rouva Jesseniä harmaassa silkkileningissä yli kirkon lattian.

Morsian oli viehättävä, hiukan vaalea, arvelivat naiset, mutta kaikki miehet, jotka näkivät tuon täyteläisen, hoikan ja pehmeän olennon, sileässä leningissä ja pitkässä hunnussa, arvelivat että hän oli helkkarin kaunis.

Törres vältti tahallaan katsomasta morsiameen, vaikka oli hääjoukossa mukana.

Ei hän myöskään huomannut mitä huomiota ihmisten joukossa herätti se seikka, että hänellä oli naisena rouva Knudsen. Hän ei ajatellut ollenkaan mitä sukkeluuksia sanottiin hänestä ja morsiamesta ja mitä ennustuksia hänestä ja rouva Knudsenista. Hän oli yksipäisesti ja kestävästi toteuttanut ensimmäisen osan suunnitelmastaan, sen enempää ajattelematta. Vasta siinä silmänräpäyksessä, kun hän kulki yli kirkonlattian, ja näki edessään häämöittävän myrttiseppeleen, valkean hunnun ja nuo hienot kähärät valkeassa niskassa, vasta silloin tuntui hänestä, kuin olisi hän kulkenut unessa, josta ei koskaan voisi herätä.

Pappi toisti niin monta kertaa sanat: "Teidän pitää tuleman yhdeksi lihaksi" että morsiustyttöparat, jotka istuivat seurakuntaan päin, eivät lopulla tienneet minnepäin katsoa.

Mutta kun Törres kuuli että nuo kaksi nyt olivat peruuttamattomasti toisiinsa liitetyt, hypähti hän ikäänkuin olisi tahtonut huutaa jotakin papille, mutia se meni ohitse ja kaikki tulivat ehyvinä häätaloon.

Sulhanen oli käyttäytynyt mallikelpoisesti kirkossa, vaikka hän oli ollut hyvin vaalea. Ja yleinen mielipide oli se, että hän oli sievä kiireestä kantapäähän, uudessa hännystakissaan, pienissä rosetilla varustetuissa kiiltonahka kengissään, korkeassa englantilaisessa kravatissaan, tukka kammattuna viimeisen muodin mukaan, ikäänkuin olisi päälaki siveltynä tumman ruskealla öljyvärillä.

Mutta kotiin tultuaan täytyi hänen panna pitkälleen sängylle jonnekka äitinsä toi hänelle lihalientä ja munaa. Sillä aikaa otti nuori rouva vastaan onnentoivotuksia.

Törres ei häntä lähestynyt, vaan meni ravintolaan jossa hääpäivällistä valmistettiin ja jossa hän oli ollut Jessenin apuna suuremmoisissa valmistuksissa.

Niinpian kun vieraat olivat kokoutuneet ja sulhanen jälleen virkistynyt, istuutuivat he pöytään suuressa ruokasalissa.

Pöydässä oli jotenkin jäykkää. Törres oli hiljainen, ei oikeastaan sentähden että hän olisi ollut levoton, sillä hän oli jo saavuttanut suureksi osaksi entisen varmuutensa ja sitä paitsi oli hän nyt vertaistensa keskuudessa. Nuoret puotitytöt nauroivat katketakseen jokakerta kun Törres vaan avasi suunsa ja koko seurue hänen ympärillään kumarsi häntä, mutta tuo kaunis morsian Jessenin rinnalla hurmasi häntä yhä enemmän.

Tungoksessa päivällisen jälkeen, joutui Törres naisensa kanssa lähelle vastanaineita, ja ennenkuin hän aavistikaan seisoi morsian suoraan hänen edessään, lämpimänä aterian jälkeen, iloisesti hymyillen vieraille ja ystävilleen.

Mutta samassa hänen kasvonsa ikäänkuin kivettyivät, sillä kun tuo mies loi häneen katseensa, ilmaantui sen silmiin raju hehku, samallainen kuin silloin, kun hän oli ollut kaikista enin rakastunut, ja hänestä tuntui, että hän voimakkailla käsillään nostaisi hänet ylös ihmisjoukosta. Morsian tarttui yht'äkkiä häntä molempiin kalvosiin ja pakoitti itsensä hymyilemään.

"Kiittäkäämme Voldia kaikesta hänen avustaan, Anton!" — sanoi hän.

Törres huokasi syvään, ikäänkuin olisi unesta herännyt, puristi sulhasen kättä ja raivasi itselleen tien tupakkahuoneeseen, jossa oli ainoastaan kahvia, tupakkaa ja miehiä.

Juhlallisten vieraitten poistuttua alkoivat morsiusparin ystävät ja ystävättäret iloisesti tanssia; ja tästä syntyi nuorille kauppasäätyläisille ja heidän naisilleen oikein hupaiset tanssiaiset, jonnekka muista ainoastaan konsuli With jäi huvitteleimaan.

Koska ei mitään häämatkaa ollut edessä, niin oli omaisten kesken tehty se sopimus, että morsiuspari katoaisi kaikessa hiljaisuudessa, ja lähtisi kotiin keskeyttämättä iloista juhlaa. Mutta mitä pitemmälle ilta kului, sitä levottomammaksi tuli Törres, joka tanssi kumminkin innokkaammin kuin kukaan muu. Mutta itse asiassa laski hän joka minuutin, ja tiesi aina missä morsian oli, vaikka ei tanssinut hänen kanssaan.

Morsian puolestaan oli niin säikähtynyt siitä kiihotetusta mielentilasta, jossa hän oli Törresin nähnyt, että hän jo tuntia ennen määräaikaa pyysi miestänsä hakemaan vaunuja. Tällä kertaa pelkäsi hän vähemmän olla ensimäistä kertaa kahdenkesken miehensä kanssa kuin Törresin kanssa tässä suuressa seurassa.

Hänen miehensä oli myöskin rohkaissut mielensä niin täydellisesti että hän hymyili silmät tirrallaan ja sopertaen viekkaan näköisenä kankealla kielellään huusi lakkaamatta:

"Hips! hyvät naiset! kaikki on maksettu!"

Eikä hän muuta pienelle vaimolleenkaan puhunut. Vaunut olivat nyt tulleet ja rouva hiipi salista kenenkään huomaamatta.

Mutta Törres tiesi sen, ja hänen levottomuutensa kasvoi yhä, sillaikaa kun nuori rouva oli ylhäällä pukeutumassa. Hän oli puoleksi sisällä salissa, puoleksi ulkona etehisessä, johon ovet olivat avatut kuumuuden tähden. Hän johti paraikaa yhtä kotiljongi vuoroa ja naiset kilpailivat nähtävästi hänestä; mutta nähtyään rappukäytävissä pienet valkeat silkkikengät kadotti hän kokonaan tajunsa.

Ovella seisoi muutamia nuoria herroja ja Anton Jessen keskusteli etehisessä äitinsä kanssa, joka tahtoi vielä viimeisessä silmänräpäyksessä puhua poikansa kanssa, mutta tämä vastasi hänelle vaan viekkaasti: "Hips! äiti kulta! kaikki on maksettu!"

Mutta nähtyään morsiamen tulevan alas, tunkeutui Törres rapuille, ja ennenkuin tämä ennätti vastustaakaan, nosti hän hänet ylös ja kantoi käsivarrellaan ulos, läpi valaistun etehisen, jossa vieraat ja ravintolan palvelijat heitä hymyillen väistivät. Hänellä ei ollut muuta ajatusta päässä, kuin istuutua vaunuihin tytön viereen, ja ajaa tiehensä, huolimatta kenestäkään mitään.

Tyttö ymmärsi hänet ja kuiskasi suurimmassa hädässä:

"Ei, ei Törres! … oletko sinä hullu? … jälestäpäin … rakas
Törres! … jälestäpäin…"

Samassa tuli Jessen juoksujalassa kadulle. Toiset olivat hänet lykänneet. Hän kompastui ja oli pudota Törres'in päälle, joka juuri oli asettanut morsiamen vaunuihin.

"Hips! hyvät naiset!" huusi sulhanen tyytyväisenä.

Mutta Törres hillitsi vielä kerran itsensä, otti pienen sulhasen ja työnsi hänet vaunuihin tavalla, joka saattoi herra Jessenin heti muuttamaan käytöstään ja kohteliaasti, mutta kylmästi tahtoi hän huomauttaa kauppapalvelija Voldille, että kaikki oli maksettu.

Törres löi oven kiinni ja huusi raivoissaan kuskille: "Anna mennä!"

Ja ikään kuin hänen intonsa olisi mennyt hevosiin, puhalsivat ne menemään, ja morsiusparin vaunut poistuivat äänettöminä pehmeillä notkuvilla vietereillä.

Mutta Törres riensi sisään, antoi uutta vauhtia tanssille, riehui ja joi valoisaan aamuun asti.

XIV.

Kun Törres seuraavana aamuna heräsi, muisteli hän vastenmielisyydellä eilistä iltaa, jolloin hän taaskin oli paljastaa itsensä uudella skandaalilla.

Mutta kun yön usvat olivat vähitellen hälventyneet, ja asiat alkoivat esiintyä oikeassa valossaan huomasi hän suureksi ilokseen ettei mitään vaarallista ollut tapahtunut, ei ainakaan sen pahempaa kuin että koko tapaus pian unohdettaisiin vallattomana kujeena.

Mutta hän vapisi ajatellessaan, kuinka vähällä hän oli ollut nousta morsiusvaunuihin. Hän istui sängyssään ajatellen kauvan aikaa, ja tuli lopulta siihen päätökseen että vaarallisinta naisissa on se että he ovat välttämättömiä. Heidän ollessa mukana ei mikään lasku ole varma ja mukana täytyy heidän olla.

Nyt oli hänellä suunnitelmansa niin selvänä edessään ja niin varmaan päätetty. Monen kuukauden kestäväisyyden ja harkitsemisen kautta oli hän solminut ensimäisen solmun, hän oli saanut aikaan Jessenin kauppaliikkeen ja naimisen, eikä hän itse ollut sittenkään sen pitemmälle päässyt kuin että oli vähällä pilata kaikki.

Ja tämä kaikki naisen tähden, johonka hän itse asiassa oli jo kyllästynyt, ja joka oli ja tuli olemaan hänen, milloin vaan tahtoi. Mutta häveten muisteli hän Jaakoppia, joka oli nurisematta palvellut seitsemän vuotta Rakelin vuoksi.

Tänäpäivänä, ajatellessaan näitä kaikkia, näki hän asiat aivan samassa valossa kuin ennen eilistä päivää ja koko aikana puuhatessaan Jessenin kanssa, nimittäin että oli hyvin mukava saada Katja Thorsen naimisiin tuollaisen vähäpätöisen miehen kanssa.

Hän ajatteli melkein säälillä Julia Krögeriä; ja senhän saattoi hän nyt levollisesti tehdä. Mutta tuo toinen, tuo kaunis eroitettu?… Niin, jospa hän koskaan voisi tulla kostetuksi.

Törres pukeutui, ja yhä enemmän tunsi hän kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka oli viimeisessä silmänräpäyksessä estänyt häntä syöksemästä perikatoon. Sitten otti hän esille kirjansa ja paperinsa, merkitsi vekseleitä ja lainoja, joiden piti piakkoin lankeeman, ja kirjoitti ylös velkojat, joita hänen asioitsijansa päivän kuluessa piti käydä karhuamassa.

Hän tutki kauvan aikaa yhtä kirjoistaan, johonka oli merkitty Cornelius Knudsenin vekseleitä, niin hyvin hänen omiaan kuin yhteisiä Brandtin ja Jessenin kanssa. Paitsi takaussitoumuksia Anton Jessenille oli siellä vielä pari pientä vekseliä, jotka rouva Knudsen oli allekirjoittanut auttaakseen entistä kauppapalvelijaansa.

Hän tuli totiseksi, söi aamiaisensa ja vaipui ajattelemaan laskujaan ja papereitaan. Se saattoi kyllä kestää kauvan, mutta hän ajatteli Jaakoppia ja seitsemää vuotta; niin kauvan ei se missään tapauksessa voisi kestää!

Nyt hän saapui rouva Knudsenin luo vasta pankki aikaan. Puotiin oli tullut neiti Thorsenin serkku, myöskin neiti Thorsen, sitä paitsi eräs toinen nuori nainen ja juoksupoika Reinert'istä oli kehittynyt pumaadatukkainen puotipoika. Kauppaliike oli suurentunut niin että konttoorissa oli aina tehtävää ja Törres oli vähitellen anastanut siellä koko työn, vaikka rouva Knudsen yhä vielä säilytti johtajapaikkansa pulpetin ääressä.

Mutta Törres'in työkyky ja nuoruus tekivät rouvaan yhä paremman vaikutuksen. Hän saattoi joka päivä lähteä konttoori paikalleen levollisena ja kylmänä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta kumminkin heräsi hänessä hermollista levottomuutta, nähdessään tuon voimakkaan miehen puuhailevan aina läheisyydessään, työskentelevän edestään kuin palvelija, ja tottelevan hänen käskyjään, vaikka hän itse asiassa tunsi olevansa hänen valtansa alla.

Rouva oli nyt joutunut erilleen vanhasta ystävästään ja neuvonantajastaan Gustaf Kröger'istä, tietämättä itse siihen muuta syytä, kuin että se oli tapahtunut Törres'in tähden. Heistä ei ollut tullut vihollisia; eivät he koskaan olleet sanoneet toisilleen pahaa sanaa, mutta he eivät voineet saavuttaa enään tuota toverillista väliä. Kröger oli sitä koettanut, mutta se ei onnistunut; he tunsivat molemmat että siinä oli jotakin käyrää, että heidän välilleen oli tullut jotakin, joka rikkoi suhteen.

Nyt ei enään koskaan tapahtunut että Kröger olisi juossut paljain päin heidän puolelleen juttelemaan, tahi pyytämään allekirjoitusta papereihinsa. Nyt lähetettiin juoksupoika vekseleitä tuomaan ja tämä oli aina kiusallinen hetki, sillä Vold merkitsi ne aina täsmällisen tarkkaan vekselikirjaan, vaikka ne olivat ainoastaan endossementtiä; hän vertaili summia kerta kerralta ja kyseli säännöllisesti joka paperista, oliko se allekirjoitettava.

Ja sen teki hän tavalla, joka loukkasi ja huolestutti rouva Knudsenia. Kerran sanoi hän: noita Brandt'in vekseleitä lisääntyy yhä. Rouva Knudsen säpsähti; hän oli itsekin huomannut tuon alituisen selailemisen vekselipakoissa ja juoksun pankeissa, jota ei hänen miehensä aikana ollut tapahtunut. Mutta herra Vold'illa mahtoi olla oikein, sanoessaan, että niin oli tapana tähän aikaan, ja että Krögerkin teki samoin. Jospa hän kuitenkin olisi kysynyt neuvoa Krögeriltä.

Monasti tähän taloon tultuaan, oli Törres Vold palavalla ihastuksella katsellut tuota hienoa rouva Knudsenia, joka niin suuresti erosi neiti Thorsenista ja hänen toisista naistuttavistaan. Ja olipa aika, jolloin hänen elämänsä päämääränä oli päästä naimisiin rouva Knudsenin kanssa ja hoitaa hänen asioitaan siksi kunnes Brandt oli kukistettu ja kosto täytetty.

Mutta nyt ulottuivat hänen aikeensa paljon pitemmälle, eikä hän voinut antaa naisten itseänsä häiritä. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja kylmäksi joka aamu hänkin, mutta myöhemmin päivällä valtasi hänet joskus semmoinen levottomuus, ettei hän voinut löytää muuta keinoa kun mennä alas rantapuotiin kiusaamaan Simon Varhougia hengiltä uusilla muutoksillaan.

Istuessaan pulpettinsa ääressä nojautuneena, niin että saattoi nähdä ainoastaan tuon puhtaan otsan, kiiltävän mustan tukan, tuuheat kulmakarvat ja pehmeät silmäluomet kaareilevain suurien silmien päällä, heräsi hänessä huimaava halu hypätä alas tuoliltaan, ja ottaa rouvan syliinsä. Ja heidän laskiessaan ja järjestäessään uusia tavaroita myöhään iltaan asti, tuntui hänestä yhä vaikeammalta ottaa lakkinsa, sanoa aivan kylmästi hyvää yötä, ja lähteä yksin kotiin valoisana raittiina kevät iltana.

Hädissään keksi hän tuoda ystävänsä pastori Opstadin taloon. Tämä oli siinä suhteessa onnellista että nyt, kun heitä oli kolme, oppi rouva Knudsen tuntemaan ensimäisen puotipalveliansa iloisemmalta ja leikillisemmältä puolelta, kuin mitä tähän asti oli tullut esiin totisissa kauppa-asioissa; sillä tavalla tuli ilma heidän ympärillään keveämmäksi, samalla kuin aika kului ja kauppa laajeni yhä.

Krögerin talossa taaskin elettiin hiljaista elämää. Julialle olivat joulutanssiaiset olleet käännöskohtana vielä suuremmassa määrässä kuin Törres'ille. Hänen ystävättärensä, joka oli johdattanut häntä vapaasen elämään ja rohkeihin mielipiteisiin jotka ainoastaan puolittain soveltuivat hänelle, oli poissa, ja hänen sijaansa oli astunut Jolla Blom tuoden mukanaan sen uutisen, että koko kaupunki oli noussut Juliaa ja hänen isäänsä vastaan.

Sofie täti huomasi, kuinka Julia alkoi tulla yhä kalpeammaksi ja laihemmaksi, että hän veti esille yksinkertaisimmat vaatteensa ja alkoi hakea äitinsä ystävättärien seuraa heidän hyväntekeväisyys-kokouksissaan ja teeiltamissaan.

"Sinä alat kuihtua, Julia…"

"En ole ensinkään sairas, minä vakuutan täti."

"Kyllä sinä olet sairas, ja tiedän hyvin mikä on syynä siihen", sanoi
Sofie täti varmasti.

Julia koetti sekoittaa pois puhetta, sillä hän tiesi minnekkä se johtui.

Mutta Sofie täti ei ollut hienotunteinen, vaan sanoi hetikohta avonaisesti:

"Etkö sinä voi unhoittaa häntä?

"Ketä?" — kysyi Julia vavisten.

"Voi! … että sinä viitsit teeskennellä minun edessäni! Sinä petit häntä hädän hetkellä", sanoi Sofie täti lämpimästi.

Julia kääntyi pois. Samaa oli Jolla Blom sanonut ja samaa oli hän ajatellut monta kertaa itsekin yksinäisyydessä.

"Mutta voipihan kaikki vielä käydä hyvin", — arveli Sofie täti. —
"Voittehan te vielä tavata toisenne ja selittää asian."

"Ei koskaan, täti!" — Ja Julia pakeni huoneesensa.

"Kyllä, joko sinä itse tahi joku muu", — sanoi Sofie täti itsekseen.

Hänen elämänsä kokemus oli se, että rakkaus oli nuoruuteen kuuluvaa, eikä hän voinut sietää, että kaksi nuorta ihmistä katkeroittivat toistensa elämän, ainoastaan sillä, ettei toinen heistä tahtonut ensimäiseksi sanoa ystävällistä sanaa.

Gustaf Kröger itse oli myöskin menettänyt hyväntuulensa. Hän astui raskaasti rappuja puodin ja asuinhuoneiden välillä, eikä häntä enään huvittanut kenenkään muun seura kuin yliopettajan, jonka kansa heillä oli tapana pelata shakkia totilasin ääressä.

Mutta nämäkin illat olivat paljon muuttuneet. Kröger kuunteli haluttomasti yliopettajan kertomuksia kirjansa edistymisestä ja niin pian kun tämä mainitsi soppakeittolaitosta kansakouluja varten, käänsi Kröger puheen muualle ja alkoi hämmennellä totilasiansa.

Mutta eräänä iltana jotenkin myöhään, kun he lopetettuaan pelinsä, istuivat vielä lämpimiä totilasiaan tyhjentämässä, sanoi yliopettaja suoraan:

"Tämä ei käy laatuun, sinun täytyy kertoa minulle mikä sinua vaivaa, Kröger! Sinua painaa joku asia… Et koskaan enään puhu aikeistasi, rahastostasi."

"Rahastosta?" — sanoi Kröger epämääräisesti hymyillen; josta yliopettaja tuli siihen käsitykseen, että toti oli ollut liian väkevätä tänä iltana.

Mutta Kröger nousi ylös ja kulki ympäri huonetta ikäänkuin olisi hakenut jotakin huonekalujen takaa, kuunteli ovella ja katseli ikkunasta ulos pimeyteen; yliopettaja tuli yhä levottomammaksi.

"Niin, ei sitä koskaan tiedä missä hän on", sanoi Kröger. — "Hän saattaa piillä mahdottomimmissakin paikoissa."

"Kuka? — Ketä sinä tarkoitat?" — kysyi yliopettaja.

"Hän … talonpoikaispoika — verenimijä!" — huusi Kröger.

"Joutavia", sanoi toinen hymyillen, — "tuo mieshän on sinut aivan riivannut."

"Niin onkin. Katsos kuinka pitkälle hän on minut vienyt. Täällä kotonamme on hän aikaansaanut skandaalin, jota Julia ei koskaan tule unohtamaan"…

"Sinä liioittelet, Kröger!"

"Jota hän ei koskaan tule unohtamaan. Rouva Knudsenista on hän minut erottanut ja tehnyt tyhjäksi meidän vanhan ystävyytemme. Hän on pakottanut meidät kilpailuun, joka tuottaa häviön meille kummallekin. Hän pakoitti minut ottamaan Jessenin turvakseni, ja nyt otti hän hänet pois, sitä pikemmin viedäkseen meidät kaikki teurastuspenkkiin —"

"Sinä olet hullu, Kröger! Tuo yksi ainoa mies —"

Mutta Kröger jatkoi kovasti liikutettuna:

"Ja pääoma, josta mainitsin, se on menetetty viimeiseen penniin asti. Minä olen ollut pakoitettu haalimaan kokoon sieltä täältä, ylläpitääkseni kauppaliikettä, ja sittenkin menee se alespäin huimaavalla vauhdilla. Jos hänen onnistuu saada rouva Knudsen kieltämään minulta endossementtiä, niin olen minä samassa häviöllä."

"Herra Jumala, onko se totta?" — huudahti yliopettaja, joka samassa tuli totiseksi.

"Ja minä kuin toivoin tällä liikkeelläni hankkivani rikkautta Julialle ja apua monelle muulle", sanoi Kröger, pudoten raskaasti tuolilleen istumaan.

"Nyt toteutuu varmaankin vaimoni katkera ennustus että minä tulen hävittämään kaikki. Hän tulee olemaan oikeassa, samoin kuin kaikki muutkin — hän ja koko kaupunki."

Hän lyyhistyi tuoliinsa ja yliopettaja istui äänettömänä, unohtaen sikarinsa. Kaikki hiljeni tuossa vanhassa talossa; kadulta ei kuulunut hiiskaustakaan eikä huoneesta muuta kuin silloin tällöin Krögerin raskas huokaus, haihtuen korkean katon alla, josta vanha enkelinpää kummastellen tuijotti häntä.

Sillä välin oli kaupungilla paljon tekemistä Anton Jessenin ja hänen komean puotinsa kanssa, jonka vertaista ei koskaan ennen oltu nähty, ja joka muistutti pikemmin sivuhuoneilla varustettua salonkia, missä nuori rouva ja kaksi muuta nuorta naista palvelivat yleisöä, ja herra Jessen kulki edestakasin antaen ainoastaan käskyjä ja neuvoja.

Anton Jessen ja hänen rouvansa olivat komea pari ja sopivat hyvin toisilleen. Jessen oli tumman verinen ja kylläksi pitkä näyttääkseen kauniilta pienen vaaleaverisen rouvansa rinnalla, jonka sievä vartalo mustassa silkkileningissä esiintyi erinomaisen edullisena kirkkaassa valaistuksessa kalliitten loistava väristen kankaitten keskessä. Hän punastui helposti ja hänen katseessaan oli aina jotakin varovaisesti hyväilevää.

Hänen oli jo tullut tavakseen hoitaa miestänsä ja estää häntä rasittamasta itseään, sillä sitä ei hän kärsinyt. Jo häitten jälkeisestä päivästä oli vanha rouva Jessen saanut suuret ajatukset miniästään, tavatessaan hänet täysinpukeutuneena kodissaan, sillä aikaa kuin Anton parka, joka oli tottumaton suuriin kemuihin, makasi vuoteellaan päätaudissa nauttien kauravelliä.

Jesseniä tyydytti hänen rauhallinen hellyytensä ja rouva puolestaan oli kiitollinen miehelleen, ettei tämä vaivannut häntä kysymyksillä. Jessen oli taas hänen nuoruutensa unelma: tuo sievä nukkepoika; tuo toinen oli kuin synti, musta ja vastustamaton.

Törres Vold oli pannut toimeen koko liikkeen ja järjestänyt kaikki oman suunnitelmansa mukaan. Herra Jessen oli päättänyt uhrata aikansa kauppatoimille ja lahjojensa viljelemiseen, joita hän nyt varmuudella luuli omistavansa kirjallisella alalla. Hänen tarkoituksensa oli nyt ääneensä lukemalla rouvalleen hyviä ja arvokkaita runoja, kehittää aistiansa ja korvaansa, sekä siten viljellä lahjojansa, jotka niin kauvaksi aikaa olivat saaneet jäädä käyttämättömiksi.

Mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli hänen pieni kotinsa muuttunut iloiselle nuorisolle kokouspaikaksi, jossa kyllä paljon huviteltiin, mutta kirjallisuudesta ei mitään välitetty, ja joka ei suinkaan ollut sopiva maanala henkisten lahjojen viljelemiseen.

Hän valitteli tästä rouvalleen ja pari päivää sen jälkeen sanoi Törres
Vold sattumalta:

"Tiedätkö Jessen, minua kummastuttaa että sinä, jolla on niin paljon korkeampia harrastuksia, voit tyytyä seuraan, jossa ainoastaan syödään ja nauretaan."

"Kuka on sanonut että siihen tyydyn?" — vastasi herra Jessen katkerasti, otsaansa pyyhkien.

"Mutta hyvä veli, sinunhan tulee määrätä tapa talossa. Sinun pitäisi keksiä jotakin joka meitä muitakin kohottaisi."

"Anton lukee niin kauniisti", — sanoi rouva Jessen katsomatta ylös työstään.

"Lukee? Mitä sitten?" — kysyi Törres hämmästyneenä.

"Varsinkin runoja."

"Ah, mitä sinä nyt siitä puhut?" tiuskasi Jessen.

Mutta Törres ei jättänyt häntä rauhaan ennenkuin sai hänet lukemaan pienen näytteen. Ja vielä samana iltana täytyi Jessenin lukea koko "Terje Vigen" ihailevalle kuulijakunnalle. Siitä hetkestä alkaen käytti herra Jessen kaiken vapaan aikansa yhä uusien runojen oppimiseen; ja niinpiankun joku vaan ehdotteli että kokoonnuttaisiin hänen tahi jonkun muun luo, oli hän heti valmis. Äitinsä oli ihastuksissaan hänen lahjoistaan.

Tällä tavalla kului kevät ilossa ja päivänpaisteessa, ja yhtä varmaan kuin kuukaudet seurasivat toisiaan, yhtä säntillisesti tuotiin vekselit lunastettaviksi, uudistettaviksi tahi muutettaviksi lukemattoman monella tavalla.

Mutta herra Jesseniltä ei puuttunut koskaan keinoja. Ensimäinen rahatulva kaupassa ei täyttänyt ainoastaan hänen kirjojaan, vaan siitä jäi myöskin säästö, joka riitti sekä kalliiseen talouteen, että ensimäisiin vekseleihin. Hän oli varustanut huoneensa täyteen syksyä ja talvea ajattelematta.

Kului kuusi kuukautta ja kaksitoistakin ja vielä kolme lisäksi, vaikka jo vähän vaivaloisemmin. Kauppamatkustajain naamat venyivät. Mutta niitä oli niin paljon. Ainahan sitä sai mitä halusi ja luotto tuli sitä sitkeämmäksi mitä enemmän sitä kiskoi, siksi kunnes pankinjohtaja Christensen eräänä lauvantai iltapäivänä kutsui pankin johtokunnan kokoukseen lukittujen ovien taakse.