Jaakoppi

XV.

Edellisenä päivänä — perjantaina — oli Törres Vold lähtenyt aikaiseen kotiinsa puodista. Rouva Knudsen oli kutsunut hänet illalliselle pastori Opstadin kanssa. Hän oli kiittänyt ajatuksiinsa vaipuneena ja lähtenyt kotiin.

Nyt istui hän suuren paperikasan keskessä joita kosketellessaan hänen kätensä vapisivat; kuullessaan koputuksen ovelle säpsähti hän ja vaaleni.

Mutta ennenkuin hän avasi oven, koetti hän peilin edessä rauhoittaa kasvojansa ja sanoi puoliääneen itsekseen:

"Arvasinhan sen ettei se seitsemää vuotta kestäisi!"

Anton Jessen seisoi ovella vaaleana ja liikutettuna. Hän heittäytyi sohvalle ja huusi epätoivoissaan.

"Tätä en voi kauvemmin kestää."

Törres ei tästä kummastunut, vaan katseli kylmästi vierastansa, tekemättä mitään kysymyksiä.

"Luotin sinuun niin varmasti" — sanoi Jessen luoden katseensa maahan.

Törres kohotti olkapäitään ja alkoi taas selailla papereitaan. Anton Jessen joutui ristiriitaisten tunteiden valtaan. Hänestä tuntui kuin olisi Törres ollut velvollinen auttamaan häntä, vaan ei tietänyt syytä siihen; hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään pantiksi eli varmuudeksi annettavaa, mutta sittenkin tuntui hänestä kuin hän voisi antaa jotain korvausta avusta, ei voinut sanoa mitä se oli. Vanhat ja uudet vihat kuohuivat hänessä, kun hän lakkaamatta katseli tuota suurta kookasta miestä lampun valossa, kirottujen papereiden keskessä.

"Etkö sinä tahdo auttaa meitä?" — kysyi hän äkkiä.

"Kyllä, jälestäpäin" — vastasi Törres levollisesti.

"Jälestäpäin! … jälestäpäin! … kiitos paljon!" mutisi Jessen hermostuneena kävellen edestakaisin huoneessa. Hän ajatteli häviötä, häpeää ja pientä rouvaansa, joka tiesi missä hän nyt oli ja mikä oli kysymyksessä, ja odotti nyt häntä vavistuksella kotiin.

"Toisilla ovat asiat vielä pahemmin kuin sinulla, Jessen" — sanoi
Törres.

"Tässä nyt ovat ensiksi takaussitoumukset."

"Jotka sinä olet saanut. Sinun asiasi ovat nyt varmat — luulisin minä."

"Toivon sen", — vastasi Törres. —- "Mutta eihän sitä tiedä mitenkä käy, kun vararikot alkavat."

"Tuleeko niitä monta?" — kysyi Jessen innostuneena.

"En tiedä voimmeko me, voiko rouva Knudsen suoriutua."

"Mutta hyvä veli, summathan ovat vähäiset." —

"Jaa, vähä sinne, vähä tänne! … jos pankit pelästyvät ensin yhdestä vararikosta, niin — Sitäpaitsi tulevat kaikki Brandtin vekselit joiden takana me seisomme."

"Gustaf Krögerkö myös?" huudahti Jessen melkein ihastuksissaan.

"En voi tietää mitään, mutta minusta näyttää kuin"…

Mutta Anton Jessen ei kuunnellut häntä, hänen ajatuksensa olivat jo muualla. Hänen häviönsä näytti nyt ihan toiselta, kun se tapahtui yhteydessä suurien arvokkaitten kauppahuoneitten kanssa. Hänen pienet rahasummansa häviäisivät suuriin ja noiden suurten yleisten vararikkojen suojassa hoitaisi hän omaansa ja pääsisi ehkä helposti kaikesta.

"Mutta niitähän on koko joukko" — sanoi hän.

"Tämä on pula, tämä", vastasi Törres pankinjohtajan äänellä.

"Pula! — Niin, pula se on", huusi Anton Jessen melkein iloisesti, ja kiiruhti kotiinsa pienen rouvansa luo, viemään tuota ilosanomaa, joka oli melkein parempi kuin apu.

Törres istui vielä hetkisen papereittensa ääressä, ennenkun lähti rouva Knudsenin luo ja saatuaan jo päällystakkinsa ylleen, täytyi hänen palata takaisin kaapistaan ottamaan suuren konjakkiryypyn. Koko tuossa pitkässä suunnitelmassa, jonka ratkaisu nyt oli tulossa, oli yksi ainoa ikävä kohta. Kaikesta muusta saattoi hän iloita, mutta rouva Knudsen —!

Jouduttuaan näin pitkälle ajatuksissaan, oli hänen tapana kuvailla, kuinka hän sitten, kun oli kaiken muun järjestänyt mielensä mukaan, menisi rouva Knudsenin luo ja tekisi jotain hänen hyväkseen tavalla tai toisella. Naimista hänen kanssaan ei hän voinut ajatellakkaan enään konkurssin jälkeen, rahallista apua ei hän myöskään olisi voinut tarjota, sillä se olisi herättänyt ainoastaan epäluuloa ja joutavia puheita. Mutta hän aikoi kumminkin aina tehdä jotakin.

Sillä aikaa kun hän lähestyi hitaasti rouva Knudsenin taloa istui pastori Opstad innokkaassa keskustelussa nuoren lesken kanssa; ja kun hän sisään astuessaan näki heidät yhdessä juolahti hänen mieleensä, että hänen jo ennen olisi pitänyt saattaa heidät yhteen. Nyt oli jo liian myöhäistä, siksi hyvin tunsi hän ystävänsä.

"Yhäkö Jessenin asiat käyvät hyvin?" kysyi pappi keskustelua jatkaen.

"Kyllä minä luulen," vastasi rouva Knudsen; "ainakin toivon sen."

"Ja kumminkin on hän kilpailijanne?"

"Me olemme kaikki kilpailijoita ja kumminkin hyviä ystäviä, eikö totta herra Vold? Me autamme pikku herra Jesseniä kilpailemaan niin hyvin kuin voimme."

"Ei pidä auttaa toista enemmän kuin voi, vaikkapa se olisikin kilpailija", vastasi Törres.

"Te olette oikeassa", vastasi rouva Knudsen ja meni ruokasaliin. He olivat vaan odottaneet Törres'iä.

Hän oli hetkisen epätietoisena. Olisiko hänen pitänyt todistajan kuullen esiintyä neuvonantajana, joka aina varoitti? Sehän olisi ollut naurettavaa näin myöhään, sillä huomenna olivat jo Anton Jessenin vekselit protesteerattavat ja maanantaina olisi jo vararikko yleisesti tunnettu.

Sitten käänsi hän kaikki leikiksi ja nauratti toisia koko illan.

Mutta illalla maata pannessaan tunsi hän omituisen ahdistuksen rinnassaan; hän ei voinut saada mielestään pois ensimäistä yötä Knudsenin talossa, jolloin oli varastanut nuo ensimäiset kymmenen äyriä. —

Varsinaiseen pankin johtokuntaan, joka kantoi palkan Christensenin pankista, kuului kolme herraa: Christensen itse, joka oli koko pankin päällikkö, konsuli With, joka, kadotettuaan vaimonsa omaisuuden Carsten Löfdalin vararikossa, oli hyvien ystäviensä avulla saanut tämän paikan, ja Törres Vold, joka, oltuaan kauvan aikaa varajäsenenä, oli äskettäin kohonnut varsinaiseksi.

Tällä lyhyellä ajalla oli pankinjohtaja Christensen tullut yhä enemmän vakuutetuksi tuon "nuoren voiman" kykeneväisyydestä pikku asioissa. Mutta suurempia ja tärkeämpiä asioita käsiteltäessä oli hänen mielestään yhtä helppo taivuttaa Törres Vold'ia kuin konsuli With'iä, joka sai kiittää häntä paikastaan ja joka sitä paitsi oli jo murrettu mies. Hän antoi sentähden virkaveljensä odottaa hetkisen kokoushuoneessa, ennenkuin astui sisään, vekselipakka kädessä.

"Niinkuin herrat ehkä tietävät, ovat Anton Jessenin asiat arveluttavalla kannalla."

"Hänen vekselinsä ovat varmaan tänä päivänä protesteeratut?" — kysyi
Törres.

"Ei, eivät ne ole; niissähän oli vaan niin pieniä summia; — tässä ne ovat; — olen koko ajan odottanut sanaa Jesseniltä."

"Aurinkohan on jo laskenut", — sanoi konsuli With, katsoen kelloansa. Pankinpäälikkö naurahti konsuli paralle, jonka tahtoi aina esiintyä mahtavana.

"Minä en ota edesvastaukselleni sitä, että vekselit jätetään maanantaihin asti" — sanoi Törres Vold.

Pankinpäälikkö nyrpisti nenäänsä ikäänkuin olisi tahtonut tutkia ilmaa.

"Pankin ei ole tapana menetellä kiireisesti ja hätäisesti vanhojen asiamiestensä kanssa", — sanoi hän. — "Antamalla heille vähän aikaa —"

Törres Vold keskeytti hänet, tarkastaen omia muistiinpanojaan.

"Paitsi pankkia, on tässä kaupungissa kaksi kauppahuonetta, jotka ovat yhteydessä Anton Jessenin kanssa."

"Brandt ja C. Knudsen", — sanoi konsuli With. Pankinpäällikkö katsahti häneen ja pani sitten rillit nenälleen tarkastellakseen muistoon panoja, jotka Törres hänelle ojensi,

"Sitä suuremmalla syyllä pitää pankin, meidän tapojemme mukaan, osottaa kärsivällisyyttä, kun on suurempia vaikeuksia tulossa."

Toiset vaikenivat; nyt oltiin itse asiassa. Yleisesti tunnettua oli nimittäin, että pankinjohtaja Christensenillä oli myöskin pieni lainaliike osallaan, joka kumminkin aina kun hullusti kävi, näkyi lankeevan pankin osalle; ainakin siirrettiin tappio yhtä tai toista kiertotietä pankkikirjoihin, ennen kuin se oli liian myöhäistä.

Noiden kolmen kauppahuoneen kautta ei hän olisi niinkään vähän kadottanut.

Jo kauvan aikaa oli hän aikonut pelastaa itsensä, mutta aina tähän hetkeen asti arveli hän vielä olevan aikaa siihen.

"Luonnollisesti olen minä jo kauvan aikaa tuntenut nämä asianhaarat", — sanoi hän mahtavasti, "mutta luulen niinkuin aina ennenkin olen luullut, että ennen kaikkea on koettaminen voittaa aikaa — eikä menetellä liian hätäisesti, — vaan koittaa järjestää —"

Hänen suureksi kummastukseksi päästi Törres Vold kuivan naurun ja sanoi:

"Minä vaadin että vekselit protesteerataan viimeistään maanantaina."

Pankinpäällikkö ojensihe. Olisi jo aika masentaa hiukan tuota nuorta voimaa.

"Tämä on kaikissa tapauksissa johtokunnan asia, joka on ratkaistava tavalliseen tapaansa. Mikä on teidän mielipiteenne, konsuli With?"

Pankinpäällikkö ei edes katsonut häneen, niin varma oli hän vastauksesta.

"Minä yhdyn täydellisesti herra Vold'iin", — sanoi konsuli With epävarmasti.

Pankinpäällikkö säpsähti. Hän ei tietänyt että konsuli With, jonka tulot eivät suinkaan riittäneet, oli aikoja sitten joutunut Törres Vold'in kynsiin, ja että tämä nyt ensi kertaa käytti valtaansa. Christensenin katse kulki konsulista tuohon nuoreen voimaan, jonka hän itse oli vetänyt esille. Ja hän tunsi ettei koko hänen ryhtinsä ja mahtavuutensa tulisi tekemään mitään vaikutusta tuohon varmaan talonpoikaan, joka luotti rahoihinsa, mitään muuta ajattelematta.

Hän alkoi puhua ja surkutella onnettomia oloja, kaupunkia ja yksityisiä henkilöitä, mutta Törres, joka ei välittänyt kuunnella tuota pitkää esitystä, kääntyi konsuli Within puoleen, joka kirjoitti pöytäkirjaa.

"Siis hyväksytään minun ehdotukseni."

"Yksimielisesti", vastasi pankinjohtaja Christensen totisesti. —

Sunnuntai aamupäivällä keskusteli rouva Knudsen kirkossa erään naisen kanssa, joka kertoi että Anton Jessen tulisi varmaan tekemään vararikon. Hänen miehensä oli sen itse kuullut konsuli With'iltä edellisenä iltana klubissa.

Rouva Knudsen meni kirkosta suoraan Voldin asuntoon jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Mutta paksu Bertha, joka nyt palveli täällä, ilmoitti että herra Vold oli poissa, eikä tulisi päivälliseksikään kotiin, tuskimpa ennen iltastakaan.

Rouva Knudsen istui yksin päivällispöydässä tänään. Mutta hän ei syönyt mitään; istui vaan ja ajatteli eli käveli edestakaisin huoneessa ja odotti. Jos jotain sellaista oli tekeillä, niin olisihan Vold'in pitänyt tietää siitä, ja siinä tapauksessa tulla hänen luokseen yhdessä keskustelemaan mitä olisi tehtävä.

Mitenkähän asiat nyt oikeastaan ovat? — Ja kuinka pitkälle on hän joutunut Jessenin papereissa? Ikävällä muisteli hän kuinka hänen miehensä, joka aina oli häntä kiittänyt, kumminkin sanoi, ett'ei hänestä koskaan hyvää kauppamiestä tulisi. Mutta siihen aikaan kun Kröger oli vielä hänen neuvonantajansa, oli hän sentään ollut paljon rauhallisempi; nyt ei hän tietänyt kerrassaan mitään.

Hän ei epäillyt vielä mitään pahaa Törres Voldista, vaan selitti hänen käytöstänsä siten, että kun hänen ystävällensä, jota hän oli aina auttanut, kävi näin hullusti, häpesi hän sitä ettei ollut tästä ennen ilmoittanut, eikä sentähden tullut.

Mutta tämä oli hänen mielestään heikkoutta. Ja mitä pitemmälle aika kului sitä vähemmin näytti se hänen luonteensa mukaiselta. Tällainen kolaus olisi hänen pitänyt ottaa miehekkäästi niin kuin yhteisenä onnettomuutena, joka heidät yhdisti; — siten voitaisiin paljon parantaa ja kaikki kantaa.

Mutta että hän jätti hänet näin yksin koko päiväksi, se masensi häntä tunti tunnilta yhä enemmän, kunnes palvelustyttö tuli sytyttämään lamppua.

Rouva Knudsen katsahti taaksensa ja sanoi: ei kiitoksia! Hän käveli edestakasin ikkunan ohi. Sade pieksi ikkunan ruutuja ja kaasuliekit, jotka juuri olivat sytytetyt, häämöttivät epävarmasti likasilla kaduilla.

Krögerin luo ei hän voinut mennä. Heidän väliinsä oli tullut niin paljon. Ja hän tiesi hyvin mitenkä Kröger ottaisi hänet vastaan, hän, joka ensi hetkestä oli varottanut häntä Voldista. Hän tunsi ettei voisi vastustaa sitä epäluuloa, joka kaikesta huolimatta kasvoi yhä ja väijyi pimeydessä häntä joka nurkasta sillä aikaa kun aika yhä kului, eikä kukaan soittanut etehisen kelloa.

Hän nousi äkkiä ylös, meni konttooriin ja sytytti kaasun. Siksi taitava kauppamies oli hänkin, että saattoi tehdä yleiskatsauksen asemaansa, jos vaan tahtoi.

Mutta saatuaan raskaat kirjat valkeata pitävästä kaapista alas pulpetille, vaipui hän hermottomana niiden päälle, ikään kuin miehet olisivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan asioissa, joita ei hän ymmärtänyt.

Aikaiseen maanantai aamuna istui hän yhä vaaleana ja levottomana konttoorissa. Hän ei ollut maannut koko yönä. Edessään oli hänellä kokeita järjestettyyn yleiskatsaukseen liikkeen asemasta, mutta hau ei voinut saada mitään selkoa kokonaisuudesta, näki vaan numeroiden kasvavan summiksi, joista ei hänellä ollut aavistustakaan.

Törres Vold tuli myöskin aikaiseen puotiin. Kuultuaan hänen askeleensa puodista, olisi rouva Knudsen tahtonut paeta omaan huoneeseensa. Hän ei uskaltanut olla kahdenkesken tuon miehen kanssa; hän ei uskaltanut katsella häntä silmiin, sillä hän pelkäsi keksivänsä jotain kauheata. Mutta hän jäi kumminkin istumaan kuin kiinni kasvettunut paikalleen, kirjojensa yli kumartuneena. Törres oli toivonut saavansa olla yksinään konttoorissa hetkisen, mutta kun hän näki rouva Knudsenin niin vaaleana ja liikutettuna, sanoi hän:

"Huomaan että tiedätte kaikki, rouva Knudsen."

Hän oudoksui itse ääntänsä, sillä hän oli aikonut sanoa jotakin aivan toista, mutta rouva Knudsen, joka huomasi heti hänen epävarmuutensa, aavisti silmänräpäyksessä koko petoksen, ja avuttomuudessaan sanoi hän hiljaan, katsomatta ylös:

"Tahdotteko mennä kutsumaan herra Krögeriä luokseni?"

Törres oli iloinen päästessään ulos jälleen. Lähteä Gustaf Krögerin luo näin hyvin varustettuna, — nyt oli koittanut tilin päivä ja voitto saavutettu. Koston suuri päivä, jonka tähden hän vuosikausia oli työskennellyt, oli nyt käsissä.

Kröger istui yksin konttoorissaan, vanhana ja väsyneenä, Hänen punertavat kasvonsa olivat nyt vaaleat ja veltot.

Hänkin oli jo kuullut Anton Jessenin vararikosta, ja vaikka ei hänellä ollut muuta yhteyttä Anton Jessenin kanssa kuin tuo allekirjoittamansa takauskirja, oli hän kumminkin tänä aamuna aivan masentunut. Sillä hän tiesi että Cornelius Knudsen seisoi paljon lähempänä Jesseniä ja jos Knudsenin luotto tulisi siitä kärsimään, olisi Brandtin liike lopussa; kehenkään muuhun ei hän voinut turvautua. Ulkomaalaiset kauppahuoneet olivat vähitellen vetäytyneet pois ja C. Knudsen oli ainoa nimi hänen vekseleissään.

Mutta pahinta kaikista oli, että tuo kirottu poika oli syypää kaikkeen ja samassa kun Kröger löi nyrkkiään pöytään ja kirosi häntä, seisoi hän ovella ilmi elävänä hänen edessään.

Kröger hillitsi itseään ja vastasi ainoastaan mutisten vieraan tervehdykseen.

Törres pani pois hattunsa ja keppinsä, niinkuin maltillinen liikemies ainakin, istuutui pöydän ääreen ja veti esille ylöspanokirjasensa, joka oli täynnä papereita.

"Tiedätte varmaankin että Anton Jessen on lakkauttanut maksunsa."

Kröger nyökäytti päätänsä.

"Mutta ette varmaankaan tiedä, että tämä vararikko tulee olemaan kova isku yhteiselle ystävättärellemme, rouva Knudsenille."

Yhteiselle ystävättärellemme! Vai niinkö pitkälle se jo oli mennyt, että hänen entinen rakastettunsa oli nyt yhteinen ystävätär hänelle ja tuolle — hm — hm. — Hän pysyi levollisena, mutta hänen sisunsa kiehui.

Törres huomasi sen, ja mielihyvällä, jota ei edes viitsinyt peittää, otti hän levollisena paperinsa esille. Tämä silmänräpäys, ja tämä tapaus samassa huoneessa, mistä hänet kerran ajettiin ulos kuin koira, oli tuo kauvan ajateltu kosto, josta hän nyt nautti täydestä sydämestään.

"Mielellämme tahtoisimme tietää mitä apua voimme tässä tapauksessa teiltä odottaa?"

Kröger viittasi käsillään; eihän hän voinut ketään auttaa; jos voisi itsekään pysyä pystyssä niin —

"Sillä ilman pikaista apua, olemme me pakoitetut lakkauttamaan maksumme jo iltapäivällä."

Kröger hypähti ylös tuoliltaan:

"Iltapäivällä?"

"Jos panette paljon arvoa päivälle, niin voin minä pankinjohtajana myöhästyttää sen huomiseksi", sanoi Törres hymyillen.

"Se on teidän syynne, te — te!"

"Mutta ilman suoranaista apua, ilman käteisiä rahoja emme voi vararikkoa välttää. Niinkuin näette, sisältää meidän takaussitoumuksemme Jessenille melkoisen summan, joka on lisäytynyt huomattavasti viime aikoina." — Törres työnsi paperin Krögerille, mutta ainoastaan summaan katsahdettuaan tuli tämä jo tulipunaseksi ja purki vielä kerran vihaansa:

"Te olette saattaneet häviöön hänet ja meidät kaikki, te olette varastanut, riistänyt, ryövännyt"…

"Minä voin kyllä vastata teoistani", — vastasi Törres, katsoen häntä ärsyttävästi silmiin. — "Ajatelkaa vaan kuinka itse suoriudutte."

Kröger lyhmistyi paikalleen. Mitä hyötyä oli kiivastumisesta? Kaikki oli kadotettu, kaikki lopussa. Hän muisti tuskin kuka hänen edessään oli.

"Julia parka!" — huokasi hän, kääntyen poispäin.

Mutta Törres'illä oli vielä yksi paperi kädessään. Hän aikoi antaa sen Krögerille, mutta hän säästi sitä ikäänkuin lapsi, joka tahtoo ensin syödä liemen ja sitten luumut. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin iloiseksi ja voimakkaaksi. Ja kuultuaan Krögerin mainitsevan Julian nimen, johtui onnellinen ajatus hänen päähänsä.

"Niin, ei sitä koskaan tiedä edeltäpäin mitä hylkää", — sanoi hän hiljaa, ikäänkuin koetteeksi.

Kröger peitti kädellä silmänsä. Hänessä oli sama ajatus herännyt.
Julianhan rahat ja tulevaisuuden hän oli hävittänyt.

Hän oli kerran ennenkin samassa huoneessa määrännyt Julian kohtalon, tavalla, josta ei kukaan häntä kiittänyt.

Mutta itse oli hän tähän hetkeen asti ylistänyt omaa onneansa, kun oli päässyt tuonlaisesta vävypojasta.

Nyt muutti hän mielensä parissa minuutissa; sillä tuolla nuorella miehellä oli sekä rahaa että kykyä johtamaan liikettä. Mistä hän oli nuo saanut, ei tietänyt kukaan, mutta kelläpä nyt oli aikaa ajatella semmoista? Ja ehkäpä se olikin juuri sama mies, jota Julia ajatteli ja jonka tähden hän vähitellen riutui.

Tämä tulisi maksamaan hänelle kovia ponnistuksia, mutta oliko hänellä oikeutta vielä kerran uhrata tyttärensä kohtalo, erittäinkin koska koko hänen omaisuutensa oli menossa, ja koska tuo mies oli ainoa pelastus heille kaikille.

Törres antoi hänen tarkoin punnita ja sanoi hiljaan, melkein itsekseen:

"On paljon asioita, joita mielellään tahtoisi päättää uudestaan."

"Niin, se on totta", mutisi Gustaf Kröger, — "jollei se ole jo liian myöhäistä."

"Viisaus ja oikea menettely ei ole koskaan liian myöhäistä", — sanoi
Törres varovaisesti ja hänen sydämmensä löi rajusti.

"Niin" — sanoi Kröger, ja vääntelihe tuolissaan, ohimennen katsahtaen Törres'iin — "se ei olisi ehkä mahdotonta, jos molemmin puolin tahdottaisiin ymmärtää toisiansa oikein".

"Ai, nyt minä ymmärrän", — sanoi Törres ja huokasi syvään. Hän oli päässyt niin pitkälle kun oli toivonut. "Te tarkotatte tytärtänne, ja niin kuin näette, on siihen suuntaan jo tehty yrityksiä". — Hän antoi paperinsa Krögerille. "Mutta minä tarkotin jotakin, aivan toista" — lisäsi hän nauttien omista sanoistaan.

Mutta Gustaf Kröger huudahti ja tuijotti paperiin. Se oli kirje
T. Voldille täti Sofielta — hän tunsi käsialan. —

Kirjaimet hyppivät hänen silmissään; hän näki ainoastaan sanat: "selittäkää mahdolliset väärin ymmärrykset" — "molemmin puolin lähestyminen", ja hän ymmärsi, että päämaali oli saavutettu, nöyrtyminen tapahtunut. He tarjosivat hänen tytärtänsä, … hänen omaa lastansa! Ja tämä mies polki heidät kaikki jalkojensa alle!

Törres tarkasteli häntä ikäänkuin olisi pelännyt että pieninkään piirre menisi hukkaan. Samassa avautui ovi ja katsottuaan taaksensa, näki hän rouva Knudsenin tulevan sisään vaaleana ja jäykkänä, ikäänkuin olisi unissaan käynyt.

Hän meni Törresin ohitse katsomatta häneen, kumartui Krögeriä kohden ja kuiskasi:

"Antakaa minulle anteeksi! Kaikki on minun syyni."

Kröger istui liikkumattomana pöytää vasten kyyristyneenä, ja rutisti kirjettä kädessään. Rouva Knudsen laski kätensä hänen päänsä päälle ja kuiskasi hänelle kauniita sanoja vanhan ystävyytensä ajoilta.

Nähdessään rouva Knudsenin tuossa tilassa tuli Törres häirityksi voittoriemussaan. Mutta koska rouva Knudsen täten meni hänen vihollisensa puolta, ei hänen mielestään tarvinnut siitä sen enempää välittää.

Ja hyräillen otti hän hattunsa ja keppinsä, ja lähti tiehensä.

XVI.

Kaupungissa ei oltu koskaan ennen nähty niin pikaisesti tehtyjä pesäntila-laskuja ja niin nopeata varojen rahaksi muuttoa, kun Anton Jessenin, Cornelius Knudsenin ja vanhan Brandtin vararikoissa. Ja yleisesti puhuttiin tuosta tavattomasta taidosta, jolla pankinjohtaja T. Vold oli toimittanut nämä asiat. Näyttipä melkein siltä kuin hänellä olisi ollut kaikki selvillä edeltäpäin, arvelivat muutamat.

Hän oli itsestään määrätty uskotuksi mieheksi ensiksi sentähden, että hän tunsi pesät ja niiden keskinäiset asiat ja toiseksi, että hänellä heti pankkien jälkeen oli enin saamisia. Mutta jälestäpäin tuli ilmi että hänen velkansa olivat niin varmaan taatut ettei hänen osalleen mitään tappiota tullut. Kiinteässä omaisuudessa oli hänellä suuria pantteja, joita ei kukaan aavistanut, ja muuten oli hän niin hyvin takauksilla varustettu, että omisti kaikki Jessenin tavarat ja sitä paitsi oli Knudsenilla ja Krögerillä suuria velkoja hänelle.

Ensimäisessä huutokaupassa osti hän jo molemmat talot, sekä Brandtin vanhan komean rakennuksen että Cornelius Knudsenin suuret rakennusryhmät alas rantaan asti; siitä tuli melkein koko kortteli.

Sitten tarjoutui hän ottamaan nuo kolme tavara varastoa, ja toimitti niin, että hän ne sai, ja sitten ei huutokaupalla tullut muuta myydyksi kuin huonekalut ja irtain omaisuus. Sieltä osti hän suurimman osan Brandtin arvokkaista kapineista, jotka siis saivat jäädä paikoilleen. Krögerin perhe ja rouva Knudsen saivat muuttaa ja uusi omistaja ryhtyi järjestämään kaikkia oman päänsä mukaan.

Törres Vold oli nyt täysikasvuinen mahtava mies, jolla ei ollut toisia ihmisiä kohtaan muuta tunnetta kuin että ne olivat heikompia häntä. Hän oli tullut rotevaksi ja vahvaksi ja oli nyt paljon kauniimpi kuin nuoruutensa ensi aikoina. Kesakot olivat hävinneet ja punanen parta oli huolellisesti leikattu suippupäiseksi. Hänen vilkas terävä katseensa teki hänen ulkomuotonsa huomattavaksi ja talonpojasta näkyi enään harvoja jälkiä.

Hän toteutti nyt Krögerin vanhan aikeen yhdistämällä molemmat puodit suurella ovella; rouva Knudsen'in yksityisen huoneen käytti hän konttooriksi, ja itse asettui hän Brandtin huoneisiin. Hänen mielessään olivat aina nuo pariisilaiset makasiinit, joita hän ei ollut nähnyt. Mutta hän saattoi tulla toimeen muutenkin, sillä hän oli aivan selvillä siitä, mikä hänen kaupungilleen sopi.

Jo aikaisin keväällä sai hän puotinsa avatuksi, ja koko kaupunki riensi nyt sinne.

Täällä oli hän noudattanut samaa järjestelmää kuin ennen rouva Knudsenin puodissa kun he yhdessä neiti Thorsenin kanssa käänsivät koko puodin nurin yhtenä yönä. Rouva Jessen oli nytkin ollut hänen apunaan.

Nyt istui rouva Jessen pääkassassa, hienon kalterin takana, kuin harvinainen lintu häkissä. Hän hymyili vienosti ja katseli ylös lempeillä silmillään, ja nyökäytti silloin tällöin päätään pienelle miehelleen, joka oli myöskin saanut siellä tuottavan paikan ensimäisenä puotipalvelijana. Kotona oli hänellä oiva poika, jonka kehdosta kaupungilla tiedettiin kertoa yhtä monta sukkeluutta, kuin pojalla oli punasta hiuskarvaa päässä.

Mutta pankinjohtaja T. Vold'ista ei enään sanottu mitään kokkapuheita. Perin typeränä pidettiin sitä, joka vielä viittasi "rouva Knudsenin kassaan". Paljon suuremmoisemmin olisi sen pitänyt tapahtua, tuollaisen rikkauden hankkimista varten. Syytä oli ihailla tuollaista omatekoista miestä ja Jumalan siunausta.

Tässä asemassaan saattoi hän tuottaa pienelle yhteiskunnalleen kaikkea sitä vahinkoa, joka syntyy kun ahnas rahamies lukua pitämättä mistään hallitsee pankkia ja krediittiä. Hänen silmänsä olivat kaikkialla, ja missä äyrikin oli saatavissa, siihen iski hän kyntensä, ryöstäen köyhemmiltä kaiken ansion. Jos joku pieni kauppaliike alkoi kukoistaa, pani hän heti esteen krediitille, panetteli sen omistajaa ulkomaalaisille, joiden kanssa hän sitten itse teki sitoumuksia, karkoittaen siten entisen liikemiehen. Hän oli kaikkialla mukana, kaukana ulkopuolella omaa varsinaista kauppaliikettä, merikaupassa ja kaiken laatuisissa kauppayrityksissä. Hän ei ylenkatsonut kahta kruunua, kun sai sen ottaa toiselta.

Sentähden palveltiin häntä kuin Moloch'ia, vielä suuremmassa määrässä kuin pankinpäällikköä, sillä Vold'in kaltainen ei hän kumminkaan koskaan ollut. Kaikki kauppiaat kumartelivat häntä, hiipivät piiloon pienine lihapaloineen ja uskalsivat tuskin sanomalehdissä ilmottaa peläten että tuo suuri mies, aavistaen heillä olevan jotakin menekkiä, ryöstäisi heiltä leivän.

Sentähden tulikin hän valituksi kaikenmoisiin kunnallisiin toimiin, seuroihin ja yhdistyksiin.

Ilman hänen nimeänsä olisi paras liike joutunut häviöön. Jos joku häntä loukkasi, voi yhtä hyvin heti mennä pormestarin luo kirjoineen.

Kun hän sentähden parin vuoden kuluessa oli tyhjentänyt kaupungista kaikki mitä sieltä lähti ja käyttänyt hyväkseen kaikki mahdolliset edut ja elinkeinot, pisti hänen päähänsä, että nyt kun hän oli jo yli kolmenkymmenen vuoden vanha pitäisi hänen päästä valtiopäiville.

Kaupungissa oli tapana, että jos joku oli rikastunut, hän pistäysi valtiopäivillä.

Oikeistolle ei hän hiiskunut mitään; mutta ystävänsä pastori vilkutti ainoastaan merkitsevästi silmäänsä hänelle, puoltaessaan häntä. Vasemmistolle huomautti hän olevansa itsenäinen mies, joka oli noussut kansan syvistä riveistä, ynnä muuta senkaltaista, jota he pitivät tärkeänä. Hän ei sitäpaitsi ollut vaarallisesti sivistynyt ja oli rikas mies, joka kävi kirkossa.

Ainoastaan "Työväen yhdistys" ei tahtonut valita häntä. Heidän puheenjohtajanaan oli Simon Varhoug, joka varoitti heitä Törres Voldista. Mutta silloin meni Törres alas ranta-aittaan ja sanoi kaikkien kuullen: No Simon, kun olet sosialista…

Kauhistuneena rupesi viisas Simon vastustelemaan; mutta sana levisi kaupungille; jopa sanomalehdessäkin kirjoitettiin, että vahvoja sosialistisia virtauksia on ruvennut liikkumaan "Työväen yhdistyksessä"; ja kun Simon Varhoug tuli aivan liikutettuna erääseen satunnaiseen kokoukseen puhdistamaan itseänsä ja tovereitansa noista hirveistä syytöksistä, täytyi hänen ystävänsä ja toverinsa Halvor Röidevaagin ilmoittaa hänelle, että joka ainoa yhdistyksen jäsen oli eronnut työväenyhdistyksestä, jonka tähden sali oli tyhjänä. Ja seuraavana päivänä ei tuosta uhkeasta yhdistyksestä ollut muita jälellä kuin nuo kaksi jalokiveä: Simon Varhoug ja Halvor Röidevaag, kertoi samainen lehti.

Niin tuli Törres Vold valituksi suurella enemmistöllä.

Alussa hän katui, eikä viihtynyt ensinkään valtiopäivillä. Hän luuli kauvan aikaa, että hänestä tehtiin pilaa.

Saman tapainen tunne jonka hän tunsi ennen nuorena seisoessaan tuon juovan edessä, joka eroitti hänet korkeammasta yhteiskuntaluokasta, saattoi hänet nytkin levottomaksi tuossa totisten miesten keskessä, jotka keskustelivat pöytäkirjakomitean ehdotuksista ja monesta muusta asiasta, jota ei hän ymmärtänyt.

Mutta jälestäpäin hankittuaan tietoja noista miehistä, jotka puhuivat niin mahtavasti ja näyttivät niin rohkeilta, sai hän tietää että he olivat köyhiä, toinen köyhempi toistaan, … ha! … tuikiköyhiä kaikki! Ha, ha, ha! Mitä välitti hän heidän terävistä r—r'istä ja paksuista niskoistaan! Siellä oli pari rikasta miestä, joidenka seuraan hän liittyi, teki tuttavuutta monen muun rikkaan kaupunkilaisen kanssa, ja pääsi pitkälle seuraelämässä kukistumatta.

Itse kokouksissa oli hänellä tavattoman ikävä; mutta käytävillä ja portailla, aina kellarikerroksesta ylös lehterille, oli hänestä hauska kuleksia. Iltapäivällä kun kaikki huoneet olivat valaistut, ja koko rakennus lämmitetty, vaelteli hän kuulumattomasti pehmeillä matoilla, käytävältä käytävälle, ohi kumartelevien vahtimestarien, poikkesi ravintola-huoneesen, istui siellä hetkisen mukavassa nojatuolissa nauttien virvoitusjuomia, ja näyttäydyttyään milloin missäkin paikassa lähti uudestaan liikkeelle; ja kun hän vielä lisäksi tästä kaikesta tiesi saavansa maksun, niin sekös oli hänen mieleensä.

Ja kuinka hyvin hän käsitti, että nuo talonpojat, joita hän täällä tapasi, vaan joista hän kaupungin tukkukauppiaana pysytteli erillään ja joiden kotielämän ja ahtaat olot hän tunsi — olisivat kernaammin myöneet sielunsa autuuden, kuin luopuneet mukavasta elämästään tuossa palatsissa.

Hän tunsi itsensä levolliseksi erittäinkin puheensa jälkeen.

Ajatuksen siihen oli hän saanut pastori Opstadilta ja odotti nyt ainoastaan sopivaa tilaisuutta sen esittämiseen. Eräänä aamu-päivänä, kun sali ja lehteri olivat täynnä kuulijoita ja keskustelu-aineena oli joku koulukysymys, nousi hän ylös puhumaan, ilmoittaen puolestaan seisovansa kokonaan lapsuuden uskon pohjalla. Hän tiesi kyllä että nykyaikaan ei semmoista pitäisi sanoa, jos mieli kantaa sivistyneen ja eteenpäin pyrkivän miehen nimeä; mutta hän oli yksinkertainen suora mies, joka oli lähtenyt kansan syvistä riveistä. Niin, hänestä tuntui rakkaalta saada tässä salissa tunnustaa, ettei hän ollut joutunut kauvemmaksi kuin lapsuuden uskon vahvalle pohjalle ja hän tahtoi rukoilla Jumalaa, ettei hän koskaan joutuisikaan sen kauvemmaksi.

Tämä puhe herätti huomiota ja yleisesti kummasteltiin, kuinka tuo nuori mies, samalla kun hän vähässä ajassa oli koonnut itselleen omaisuuden, ennätti ottaa osaa uskonnollisiin kysymyksiin. Ja vaikkei hän koskaan enään lausunut mitään, pidettiin häntä tämän jälkeen paraimpina kykynä valtaistuimen ja kirkon puolella.

Hänen kotikaupungissaan iskivät oikeiston miehet silmäänsä pastori
Opstadille ja puristivat lämpimästi hänen kättänsä.

Vasemmisto jäi siihen tavallisuuden mukaan ottamaan mittaa omista pitkistä nenistään ja kiroilemaan siitä että siis oli hänkin heidät pettänyt.

Mutta Simon Varhoug kuiskasi ystävälleen:

— "Sanoinhan sen? — Siinä on piru tuossa miehessä."

Mutta suurinta huomiota herätti kuitenkin se, kun pääkaupungin lehdissä kerrottiin virallisesti ja varmasti, että herra valtiopäivämies, tukkukauppias ja pankinjohtaja T. Vold nimitetään pyhän Olavin ritarikunnan jäseneksi, — tiedonanto teki aivan valtavan vaikutuksen.

Nekin jotka olivat tottuneet paikkailemaan mokomia koristuksia vaipuivat ajatuksiin; naiset silmäilivät syrjittään miehiänsä ja aprikoivat: sellaista et sinä saa milloinkaan; niin — pikku porvarit ja yhteiskunnan vähäpätöisimmätkin — ne istuutuivat yksinään ja ryhmittäin, isä ja äiti lasten sängyn vieressä, istuivat siinä ja tuijottivat, yhä punniten sitä, että tämä mies, joka kaikkein tieten ei ollut muuta tehnyt kuin toisia vahingoittanut, että tämä mies oli löydetty ja että häntä oli ennen muita kunnioitettu.

Että tämä kaukaisen paikkakunnan kaikella vääryydellä koottu rahaläjä, että haju siitä oli voinut levitä aina Tukholmaan saakka! — Se heitä hämmästytti ja se sai heidät ajatuksiinsa vaipumaan. Eikö ollut oikeastaan heidän puolestaan kurjaa ja lapsia kohtaan ihan väärin että heitä kasvatettiin siihen, että se on rehellisyys joka maan perii. Sillä eihän se ollut ollenkaan totta. Ja ryöstettiinhän heiltä siten yksi mahdollisuus toimeen tuloon tässä maassa, kun heitä pakotettiin lukemaan ja oppimaan ja kun heissä herätettiin kunnioitusta tietoihin samalla kun heiltä salattiin, että tie yhteiskunnan juuripuolilta sen latvaan oli tehty ainoastaan niitä voitonhimoisia varten, jotka eivät koskaan mistään hävenneet, niitä teeskentelijöitä varten, jotka eivät koskaan silmiänsä räpäyttäneet.

Mutta tuon suuren miehen edessä kääntyivät kaikki terävät piikit maata kohden, ja koko kaupunki mateli hänen edessään, kun hän kesällä palani valtiopäiviltä. Kaikki liikemiehet, jotka sillä välin olivat löytäneet jonkun luun järsittäväkseen, piilottivat huolellisesti saaliinsa ja ilmestyivät luikerrellen suuriin kansalaispäivällisiin, jotka pidettiin klubbilla, kotiin tulleen herra Voldin kunniaksi.

Juhlapäivällisiin piti naistenkin ottaman osaa ja siellä saisi Törres tavata kauniin rouva Steinerin, joka muutama kuukausi sitten oli tullut kaupunkiin.

Pukeutuessaan ja ajatellessaan kaikkia vastaus-puheitaan, hiipi ajatus rouva Steineristä vastustamattomasti sanojen väliin häiriten häntä. Hän oli kuullut että rouva Steiner oli tullut kaupunkiin luovuttamaan atelier'insä, joka näinä vuosina oli seisonut tyhjänä häntä varten, sekä myymään kaikki tavaransa lähteäkseen heti taas takasin. Sen hän piti jotenkin uskottavana, sillä pääkaupungista kerrottiin, että hänen miehensä oli joutunut häviölle, eikä luultavasti enään voisi häntä kustantaa.

Hän tunsi, että vaikka olisi kuinka itseään varustanut, riippui kaikki kuitenkin siitä tavasta, jolla rouva Steiner ottaisi hänet vastaan. Vielä tässä silmänräpäyksessä muistellessaan entisiä vaiheitaan, tuntui hänestä kuin tämä nainen olisi ollut hänen viimeinen koetuksensa.

Rouva Steiner oli pitänyt häntä narrinaan; kulettanut hymyillen hänet syvänteen reunalle saakka. Olisikohan hänellä vielä valta? — tahi olisiko tässä kosto mahdollinen?

Tuon suuren miehen ympärille pöydän ääressä oli kokoutunut niin suuri ihmisjoukko, että hän saattoi ainoastaan vilahdukselta nähdä rouva Steineriä eräässä naisparvessa. Mutta samassa silmänräpäyksessä tunsi hän lämpimän nytkähdyksen sydämmessään, ikäänkuin hänen henkäyksensä olisi pysähtynyt tuon naisen eteen, joka ennen oli hänet vallannut ja jonka valta tuntui vieläkin olevan sama.

Sitten alkoivat puheet joissa tuota suurta miestä siveltiin lihavimmilla sanoilla mitä saattoi löytää. Ensin puhui pankinpäällikkö Christensen nuorille kyvyille, jotka vähitellen astuvat toisten sijaan, ryhtyvät työhön ja niin edespäin.

Senjälkeen lausui asian-ajaja Dreyer tervehdyksen yhteiskunnan heikoimpain puolesta, joille Törres oli ollut isänä ja hyväntekijänä.

Sitten astui esille eräs valtiopäivämies maaseudulta; hän puhui tuolle itsenäiselle miehelle, joka oli kohonnut kansan riveistä ja niin edespäin. Mutta pastori Opstad puhui paraiten.

Hän ei tahtonut että liiaksi ylistettäisiin n.k. omatakeista miestä… Sillä itsestään ei ihminen mahda mitään; eikä kukaan sitä paremmin tiennyt kuin hänen ystävänsä T. Vold.

Aina oli hän tunnustanut sen, että siunaus tulee ylhäältä päin ilman omaa ansiota; köyhien ja vähäpätöisten piiristä oli hän kohonnut ja sentähden oli Jumala lihottanut hänen laumansa ja suonut hänelle tätä maallista hyvää. Ja ylhäältä saatuna antina oli hän sitä vastedeskin hoitava … siitä oli pappi varma. Törres oli vastannut tähän hyvin arvokkaalla tavalla; olihan hän käynyt pankinjohtajan koulua ja sittemmin kehittynyt suurkäräjissä, niin että hän voi lausu tyhjän päiväisimpiä sanoja ja imelintä mielittelyä niin totisesti ja vakuuttavasti kuin puhuu se, joka puhuu sydämmestään.

Rouva Steiner istui pöydän alapäässä erään vanhan ihailijansa vieressä; hän voi nähdä kunniavieraan, joka kerta kun tämä nousi puhumaan, hän kuuli kaikki mitä muut sanoivat hänelle. Ja tuoko oli siis se puotipoika, joka kerran oli ollut hänen käytettävänään ja jota hän niin oli ivannut!

Siitä pitäin oli hänellä ollut paljon vastoinkäymisiä. Pääkaupunki oli jo suuresti muuttunut, kun hän palasi sinne. Tuskin kukaan enään muistikaan skandaali ja avioero juttuja; mutta sijaan oli tullut uusia ja paljon pahempia juttuja. Hän kyllä huomasi, että häntä katseltiin jonkinmoisella uteliaisuudella, mutta häntä katseltiin kuitenkin niinkuin sellaista, joka oli suorittanut elämänsä urotyön ja kun vielä lisäksi hänen miehensä, joka ei ollut ollenkaan parantunut entisestään, ei enään sanonut varainsa kannattavan kustantaa kahta, vaimoa ja jalkavaimoa —, niin oli hänen täytynyt palata takasin tuohon pieneen kaupunkiin — puoleksi epätoivoisena, ja aivan neuvotonna tulevaisuudestaan.

Kaunis oli hän yhä vieläkin ja paremmin puettuna kuin kukaan muu tässä salissa ja kuta pitemmälle tuo suuremmoinen kansallisjuhla eteni ja kaikki ihailun maljat tyhjennettiin tämän yhden ainoan pään päälle, sitä enemmän alkoivat rouva Steinerin silmät kimmeltää, ja hän kysyi itsellään, eikö tässä mahdollisesti olisi saavutettava sitä, mitä hän tarvitsi, huoletonta rikkautta ja miestä.

Hänessä piili vielä pelko tuon miehen raakuutta, mutta koko maailma oli hänen jalkojensa juuressa, ja kuka ties oli hän muuttunutkin. Kaikista pahinta oli, jos hän oli ymmärtänyt — ja aivan varmaan oli hän sen jälestäpäin ymmärtänyt, kuinka paljon siinä oli hänen syytään tuossa tapahtumassa sinä iltana; olikohan hän antanut sen anteeksi? — voisikohan häntä saada sitä unohtamaan? — ja epävarmoina molemmin puolin tapasivat he toisensa illemmalla; ja ikäänkuin salaisen sopimuksen kautta pisti rouva Steiner kätensä herra Voldin kainaloon ja he poistuivat erääseen tyhjään syrjähuoneeseen.

Törresin sydän tykytti niinkuin hänen nuoruudessaan kun he istuivat; he hiukan naurahtivat molemmat.

"Te olette tosiaan paljon muuttunut herra Vold."

"Mutta te ette ole muuttuneet ollenkaan, ette vähintäkään", sanoi tämä ja katsoi häntä silmiin, tarkastellen hänen olkapäitään, tuolla ahnaalla katseella, jonka hän tunsi niin hyvin ja jota hän niin pelkäsi.

"Me emme koskaan tavanneet toisiamme Kristiaaniassa", sanoi rouva
Steiner.

"Mutta minä kuitenkin kyselin teitä kaikista hienoimmista paikoista, mutta siellä ei ollut yhtä elävätä sielua, joka olisi tuntenut teidät."

Sama epähieno talonpoika oli hän yhä vieläkin ja rouva Steiner muutti puheen ainetta;

"Kuinkas te viihdyitte suurkäräjillä Kristiaaniassa?"

"Vallan mainiosti", vastasi Törres.

"Mutta eikö ollut hiukan vaikeata tuolla tavalla noin päästä kaikkialle."

"Mitäs tyhjää, minä en ujostellut, olinhan minä rikkaampi kuin kaikki nuo yhteensä", sanoi hän ja nauroi noilla suurilla vahvoilla hampaillaan häntä vasten kasvoja, että rouva Steiner taas hiukan peräytyi.

Mutta kun Törres Vold nyt kerran oli antautunut liukumaan, niin kertoi hän niinkuin vanhalle uskolliselle ystävälleen kaikki, mitä hän näitten vuosien kuluessa oli toimittanut.

Sen hän heti näki, ettei nyt voinut olla puhetta ivaamisesta, nyt oli asiat sillä kannalla, että menneisyys oli unohdettava ja että tuo nainen oli otettava mukaan, sillä nyt hän itse seisoi kunniassa kukkuloilla, tuo toinen turvatonna.

Ja yht'äkkiä tunsi hän koko luontonsa kohoavan, ajatellessaan että hänen nuoruutensa kaikista mahdottomin unelma oli toteutumaisillaan. Tuo nainen, joka oli ollut ja oli vieläkin yksi noita kaikkein hurmaavampia, ja joka oli ollut niin huimaavan korkealla, hänet oli nyt mahdollista valloittaa; hän tahtoi suudella hänen valkoista niskaansa ja taivuttaa sitä samalla. Ja samalla kun hänessä rakkaus leimahti ilmi tuleen, samassa oli siihen sekaantunut kostonkin tunnetta, juuri niinkuin hän naista tahtoikin rakastaa.

Rouva Steiner oli unohtanut laskunsa ja tunsi itsensä aseettomaksi. Tuo alkuperäinen raaka voima, jota hän jo ennen oli talonpoikaispojassa ihaillut valloitti hänet yhtäkkiä, hän kalpeni kalpenemistaan, kuullessaan toisen puhuvan, hän oli aikonut punnita ja miettiä, mutta nyt tunsi hän kaikki päättyvän sillä että tuo toinen otti hänet puoleksi väkisin.

Useita kertoja olivat muutamat juhlatoimikunnan herrat huolestuneina etsineet kunniavierasta ja samassa aina hienotunteisuudesta vetäytyneet takaisin.

Törres Vold tarttui hänen käteensä ja sanoi: nyt minulla on kaikki, paitsi yksi kaikkein korkein, sallikaa minun nyt viedä teidät niihin huoneisiin, joista te kerran karkoititte minut ulos, niin olemme kuitit — ja kahden kertaisesti onnelliset. Rouva Steineriä puistutti, mutta samassa lähestyi heitä varovasti pankinjohtaja Christensen.

"On vaikea tulla yksimielisyyteen?" — kysyi hän hienosti.

"Ei — nyt olemme me yksimieliset" — huudahti Törres Vold, ilosta loistaen; — "eikö totta — rouva!" — Rouva oli kohonnut seisaalleen, he seisoivat käsikädessä, hymyilevän pankinjohtajan edessä. Rouva Steiner käänsi päänsä Törres Voldin voimakasta olkapäätä vastaan ja kuiskasi: "Niin olkaamme yksimieliset" —.

Kun hän myöhään yöllä kulki kotiinsa juhlasta, joka oli muodostunut myrskyiseksi kihlajaisjuhlaksi, teki Törres kierroksen, sittenkun oli seurannut morsiantaan hänen asuntonsa ovelle.

Hiljaisessa tyynessä kesä yössä harhailivat tuoksut niityiltä ja kanervikko kankailta kaupunkiin. Törres seisahtui muutamaan kulmaan ja hengitti syvästi ilmaa keuhkoihinsa, ja tuon tutun maaseutu ilman mukana muistuivat hänen mieleensä lapsuuden ja nuoruuden päivät — ne oli aikoja ne, joita hän ei ollut joutanut viimeisten kiireisten vuosien aikana muistelemaan. Ei hän ollut ajatellut sukulaisiakaan, ja jos joku heistä tuli kaupunkiin, oli hänellä ensimmäisenä huolenaan päästä heistä erilleen.

Mutta tänään koutuivat muistotkin hänen mielialaansa, joka oli niin viehkeä ja onnea täysi, ja hän ymmärsi oikeiksi papin sanat, että Jumala oli hänen työtänsä siunannut. Olihan hänen pitkin matkaa käynyt niinkuin Jaakopin! — Ja olihan hän nyt noiden seitsemän vuoden kuluttua saanut Raakelinsa, saanut ihanimman Raakelin, minkä yksikään mies voi toivoa omaksensa.

Huoneensa edustalle seisahtui hän, tarkasteli tuota kultakirjamilla kirjoitettua omatekoista nimeänsä, mutta ylhäällä suurissa saleissa ja makuuhuoneessa palasivat hänen ajatuksensa takasin tuohon ihanaan naiseen, noihin ihmetteleviin vieraihin ja hänen omaan kaikkia hallitsevaan voimaansa.

Ja kun hän oli riisuutunut ja mennyt levolle, alkoi hän ajatella lapsiansa ja hän alkoi miettimään mikä olisi pantava esikois pojan nimeksi.

Yhtäkkiä ikäänkuin ilmestyksen kautta sattui se hänen mieleensä ja hän mainitsi sen puoliääneen pimeässä, ikäänkuin kiitollisuudesta.

Jaakoppi — on nimi. — Jaakoppi on se nimi, jota hänen poikansa tulisi kantamaan ja itse opettaisi hän poikaansa tätä nimeä kunnialla kantamaan.

Loppu.