Jaakoppi

Tietysti ihaili ja rakasti hän herra Jesseniä ylitse kaiken ja ikuisesti. Mutta siinä oli nyt ensiksikin se: että hän oli niin kummallinen ja epätapainen. Yhtenä päivänä voi hän katsella niin lempeästi ja lämpimästi ja hivellä niin pehmosesti hänen olkapäitään ohi mennessään; mutta seuraavana päivänä sanoi hän: Neiti Thorsen! — niin jääkylmästi, ja näkyi aivan tahallaan vetäytyvän pois hänestä.

Ja sitten oli siinä tuo herra Vold. Kun piti olla tuon suuren, voimakkaan miehen läheisyydessä koko päivä — ja sitten oli se hänen oppilaansa, jota hänen piti neuvoa. Yhtämittaa piti heidän pistää päänsä yhteen, tai täytyi hänen kuiskata hänelle jonkun tavaran hinta korvaan, kun oli kiire ja puodissa ostajia.

Eikäpä ollut paljon muutenkaan, ettei Törres lähennellyt — ja jotenkin rohkeasti hän sen vielä teki. Hän puristi hänen kättään, kun sai siitä kiinni; ja tapahtui sekin, että hän aivan tarpeettomasti antoi kätensä hipua häneen, kun he kulkivat toistensa ohitse; — hän oli totta tosiaan paljon uskaliaampi kuin tuo herra Jessen, mutta ei läheskään niin sivistynyt.

Törres puolestaan osoitti tätä hellyyttään osaksi tietämättään, sillä jo kotonaan oli hän tottunut tyttöjä viehättelemään.

Sitäpaitse oli hän heti huomannut, millainen sanaton suhde oli neidin ja herra Jessenin välillä, niin ett'ei maksaisi vaivaa pistäytyä väliin; — ja sitäpaitse oli hän jo kiinni toisella taholla.

Ensi aikoina, kun hän teki työtä, minkä suinkin jaksoi sekä aivoillaan että ruumiillaan, oli hän aina iltaisin niin uupunut, että heittäytyi heti kohta levolle kun oli syönyt ja lukenut rahansa.

Mutta parin kuukauden kuluttua tapahtui eräänä lauvantaina, että tuo iso Bertha, joka jokapäivä antoi hänelle tuota hyvää ruokaa kyökin penkillä, huusi hänelle, kun hän oli menossa takaisin puotiin.

Törres seisattui ovessa ja kysyi: "Sanoitko jotain?"

"En! — enpä häntä juuri niin mitään."

"Mitäs sitten sanoit?"

"Sitä vaan — että eikö teidän puolessa ole tapana, että pojat menevät tyttöjen tykö lauvantai-iltoina?"

"On —" vastasi Törres ja katsoi Berthaa suoraan silmiin.

"Vai on!" vastasi Bertha ja kääntyi pois, alkaen hangata pataa niin että noki pölisi.

Noin ystävällistä kutsua ei Törres ollut voinut vastustaa.

VI.

Joka kerta kuin Gustaf Kröger tuli rouva Knudsenin konttooriin, — ja hän tuli sinne jotenkin usein, joko vaan juttelemaan taikka silloin kuin sattui olemaan vekseleitä allekirjoitettavana; mutta joka kerta sanoi hän:

"Kavahtakaa itseänne tuosta pojasta! — se on vaarallinen ihminen!"

Se oli niin Krögerin näköistä, ettei hän voinut sietää ihmistä, jolle oli tehnyt vääryyttä, ja hän myönsi kernaasti että olisi hän voinut ottaa sen venheesen jo silloin.

Se oli kuitenkin nyt niin pieni ja vähäpätöinen asia, että hän olisi pian sen unohtanut, jos ei tuo sama kirottu punatukkainen poika olisi ollut lentää suoraan hänen suuhunsa seuraavana päivänä.

Mutta siitä päivästä oli Gustaf Kröger varma siitä, että tuota poikaa ei hän voinut kärsiä, se oli epäilemättä salavihainen ja hyvin vaarallinen henkilö.

Oli se hauska tuo Cornelius Knudsenin vanha konttoori, jossa kaunis leski istui matalan pulpettinsa ääressä ikkunan luona, jota vastoin Kröger tavallisesti nousi korkealle tuolille, joka ennen oli ollut vanhan Knudsenin ja nyt oli herra Jessenin paikka.

Heidän välillään oli nyt kerran muodostunut sellainen suhde, että kaikki oli puolta leikkiä. Sentähden saattoi hän sanoa hänelle mitä hänen päähänsä pisti ja tehdä pilaa hänen hämilleen joutumisesta, kun puna — rouvan suureksi harmiksi — kohosi hänen kasvoilleen.

Muun muassa kuului näihin aamupäiväkeskusteluihin se, että hän usein viittaili näiden molempien naapuriliikkeiden yhteen sulattamisesta.

Niinpä voi hän sanoa totisimmalla naamallaan:

"Eikö se ole niin, rouva? — se on siis päätetty, että me hakkaamme reijän seinään puotien välille, sitten tehdään korkea, kaareva ovi uutimien ja pilarien kanssa, ja niin meille tulee puoti, jonka veroista ei ole pääkaupungissakaan? Tietysti — niin! — kyllä minä näen, mitä te aijotte sanoa: Silloin täytyy meidän muutenkin jättäytyä yhteen? — eikö niin?" —

Mutta sittenkun Törres oli tullut taloon, alkoi keskustelu aina hänestä.

"Merkillistä, ett'ette voi nähdä, millainen pirullinen veitikka hän on?"

"Ei, mutta nyt te erehdytte, Kröger! hän, joka on avosydämmisin mies maailmassa; hän sanoo kaikki, mikä hänen päähänsä pistää."

"Te pidätte hänestä?"

"Hän on tavattoman näppärä ja luotettava —"

"Hän? — luotettava!"

"Mutta sanokaa, tiedättekö mitään?"

"En niin mitään", vastasi Kröger avonaisesti! "mutta ei sitä tarvitakaan, minä voin päättää kaikki hänen hampaistaan."

"Niin mutta, ne juuri ovat mainiot", sanoi rouva Knudsen nauraen.

"Juuri niin! — hän voisi purra pieniä kiviä — tuo roisto! ja hänellä olisi leukapieliä syödä meidät kaikki suuhunsa."

Rouva nauroi ja pyysi häntä vaikenemaan, voisi kuulua puotiin.

"Ja oli miten oli", sanoi Kröger ja astui alas tuolilta; "siihen se päättyy että te menette naimisiin."

"No joko taas alamme puhua siitä", sanoi rouva Knudsen; "parasta on että annetaan mennä niinkuin on menty tähänkin saakka."

"Kauppa kyllä menee, sillä se on vanha; mutta te olette nuori, rouva!"

"Se vika paranee vuosi vuodelta."

"Ei se näy niinkään paranevan!" sanoi Kröger ja ruopi korvallistaan — "kun ei vaan tuo Jessen olisi sellainen —"

"Ei, ei — antakaa minun nyt olla rauhassa", pyysi rouva ja punastui korviaan myöten.

"Niin, mutta luvatkaa minulle ainakin se, että kysytte neuvoa ensiksi minulta."

"Ainahan minä kysyn teiltä neuvoa", sanoi hän hymyillen.

"Niin, luvatkaa minulle se", uudisti Kröger mennessään kotiinsa — hyvin miettiväisen näköisenä.

— Ei Törres Voldkaan puolestaan voinut sietää tuota paksua miestä, — ja se vastenmielisyys oli hänellä kuin verissä. Joka kerta kuin Gustaf Kröger kulki puodin kautta, kuohahti Törres: kun olisi voinut jotenkin kostaa?

Mutta hän tunsi hetipaikalla, että oli aivan toisellainen aukko, joka eroitti hänet tästä miehestä, kuin se — nyt jo pian täyttymäisillään oleva aukko, joka oli hänen itsensä ja neiti Thorsenin — jopa hänen ja herra Jesseninkin välillä.

Samoinkuin oli eroitus vanhain talonpoikaissukujen ja tavallisten mäkitupalaisten, samoin oli kaupunkilaisten välillä aukkoja, jotka hän vasta vähitellen huomasi ja jotka eivät perustuneet ainoastaan rikkauteen, mutta myöskin tuohon salaperäiseen, jota herra Jessen kutsui sivistykseksi. Ja Törresille selvisi sekin, että kun herra Jessen puhui sivistyksestä, niin oli se jotain, jota ei hänellä itsellään aivan ollut; se oli kai tuota kirjoista saatua oppia.

Koulussa ja papin edessä oli Törres ollut keskinkertaisia. Hän kyllä oppi pian, kun vaan tahtoi. Mutta suurin osa siitä, mitä hänelle opetettiin, huvitti häntä vaan puoleksi, sillä hän ei ollut koskaan varma, oliko se totta vai valetta. Ja jos se ei ollut totta, niin ei kukaan saisi petetyksi häntä uskomaan, että on käärmeitä, jotka puhuvat, tai lehmiä, jotka syövät toisiaan.

Yhden ainoan kertomuksen raamatun historiasta osasi hän; mutta sen osasikin hän alusta loppuun; ja se oli kertomus Jaakopista, joka teki niin paljon viekkautta eläessään ja pääsi patriarkaksi taivaasen.

Kristillinen kouluopetus oli suojellut Törres Snörtevoldin lapsuutta ja nuoruutta kaikista muista juttukirjoista kuin raamatunhistoriasta. Hän yhtävähän kuin toverinsakaan eivät koskaan saaneet maallisia uroita haaveksittavikseen sellaisia kuin Robinson ja Tordenskiöld; muuan pojista, joka oli opettajan suosikki, alkoi ihailla Jooseppia, joka pääsi niin suureen suosioon Faaraon tykönä; voimakkaat pojat sitävastoin purivat tupakkia ja ajattelivat Simsonia; mutta Jaakoppi! — hän oli oikea esikuva, hän, joka ymmärsi sekä elukoita että ihmisiä.

Ja kaikki onnistui hänelle ja kaikki oli hänelle luvallista, ja ei koskaan Jumala tehnyt Jaakopille mitään pahaa paitse silloin kuin lamautti hänen jalkansa. Mutta sitä ei ollut Törres koskaan oikein ymmärtänyt, sentähden hän ei siitä välittänyt; siinä oli jotain epäselvää tuossa unessa ja noissa portaissa. Tuon paikan hän mieluummin sivuutti, kun luki Jaakopista ja säilytti siitä vaan sen kuvan, että ilmassa seisoivat pitkät portaat pystyssä — ilman mitään turvaa ja siitä putosi Jaakoppi alas ja taittoi jalkansa, joka oli Törresin mielestä hyvinkin luonnollista, kun portaat olivat irrallaan ja kun ne jo ennestäänkin olivat täynnä enkeleitä, jotka kiipeilivät siinä edes ja takaisin.

Mutta muuten ihaili hän rajattomasti Iisakin poikaa. Kuinka hän petti tyhmän Esaun mieliruualla, sitä oli Törres monta kertaa ajatellut, kun hän viekoitteli pikkuveljiltään mitä heillä sattui olemaan.

Ja että hän oli uskaltanut mennä vanhan Iisakin luo, joka oli oikea patriarkka, ja sillä tavalla vetää häntä nenästä!

Rebekkahan tosin oli auttanut häntä. Mutta Jaakoppi itse keksi mainita Jumalan nimen, silloinkuin tuli oikea tiukka eteen. Kun vanhus alkoi epäilemään ja kummastelemaan, että mies oli niin pian joutunut metsältä takaisin, niin vastasi Jaakoppi hetikohta, että Jumala oli lähettänyt otuksen hänen tiellensä!

Niin, siitä oli Törres monta kertaa sydämmessään iloinnut.

Ja sitten se Esau! — tuo suuri karvanen tyhmeliini — kun hän tuli ruokineen! Aatteles, miltä mahtoi tuntua Jaakopista, kun näki hänen hikoilevan ja puuhaavan saadakseen oikein makeata keittoa ukolle, joka jo oli syönyt mahansa täyteen — bää! siinä se sitten seisoi ruokineen!

Törres nauroi niin että sisukset hyppi, kun ajatteli tätä ilveilyä.

Ja sitten täytyi kaikkien taipua Jaakopin tahdon alle. Hän petti heidät jokikisen. Itse Labaninkin, joka muuten oli niin viekas, että petti Jaakopin kerta toisensa perästä — niin, kymmenen kertaa! —- mutta yhdennellätoista kerralla otti Jaakoppi koko porsaan.

Ja Raakel, joka varasti isänsä jumalankuvat ja istui niiden päällä — kaikkea tätä ihmetteli Törres; sillä hän ei tyytynyt raamatunhistorian otteihin; hän luki raamattua itseään niin pitkälle kuin siinä kerrottiin Jaakopista.

Ja hän näki hänen keräävän tiluksia ja paljon lihavata karjaa; hän näki hänen kulkevan tilalta tilalle vaimojen ja tyttöjen keskessä; hän näki joukon lisääntyvän; — ja aina oli Jumala Jaakopin kanssa, hänelle oli kaikki luvallista — niin miesten kuin naistenkin joukossa.

Ja kun Törres lapsuudessaan ajatteli että kuu hän pääsee taivaasen ja saa istua samaan pöytään kuin Abraham, Iisakki ja Jaakoppi, niin pakkautuu siksi kunnes pääsee istumaan ihan Jaakopin viereen.

Sillä yhdestä asiasta olisi hän niin mielellään tahtonut päästä selville, tuosta mainiosta kepposesta noiden kirjavien keppien kanssa.

Kuinka usein oli hän metsissä kulkiessaan tehnyt kirjokeppejä ja mietiskellyt mitenkä niitä olisi käytettävä. Mutta ei koskaan nähnyt hän sikojensa juovan — vielä vähemmin, että olisi voinut kerätä heitä vesialtaiden ympärille.

Hän olisi niin kernaasti tahtonut tietää tämän salaisuuden, jota hän oli koettanut ratkaista kasvavana ollessaan. Sillä jos Jaakoppi oli saanut siat ja lampaat synnyttämään kirjavia perillisiä, niin oli hän niin taitava eläinhoidossa, että se melkein oli yliluonnollista.

Mutta nykyaikaan opittiin sitä kirjoista kaikkea tuollaista; kun vaan olisi saanut käsiinsä ne oikeat kirjat; mutta tässä hän nyt seisoi avuttomana tuon mahdottomuuden edessä ja mistä hän alkaisi? Tässä oli se juopa, joka aina tulisi eroittamaan hänet Krögeristä ja siitä maailmasta, mihin tämä kuului.

Sunnuntaisin tutustui hän useihin nuoriin puotilaisiin, jotka opettelivat kirjanpitoa iltahetkinä. Törres yhtyi hetikohta heihin.

Ensimmäisinä tunteina oli hän aivan typerä; varovaisesti kirjoitti hän paperille kaikki ymmärtämättä siitä pienintäkään ja piti suunsa visusti kiinni. Mutta vähitellen alkoivat numerot hänen edessään elää. Hän ryhtyi ratkaisemaan niitä esimerkkejä tutuista kauppaliikkeistä, joita opettaja antoi heidän harjoitella, oikein todellisella liikemiehen innolla, möi ja osti ja sijoitteli; eikä kestänyt kauvan ennenkun nuori Vold hämmästytti opettajaa nopeudellaan ja tarkkuudellaan tulojen ja menojen laskemisessa.

Mutta enin kaikesta liikutti Törresiä korko ja koronlasku. Lapsuudestaan asti oli hän kuullut puhuttavan "rahoista, jotka kasvavat korkoa", jonkunlaisella pyhyyden kunnioituksella. Ja kun hän nyt oppi näkemään, kuinka tuo korko syntyi, kuinka nuo siunatut rahat tekivät yötä päivää muurahaisen ahkerata työtään, kuinka paljon ne voivat lisääntyä jo ainoastaan 1/4 korolla, ja kuinka pienetkin summat tekivät työtään ja munivat pienoisia korkomunia — niin vaikutti kaikki tämä valtavasti hänen sieluunsa. Ja kohta hän ei muuta tehnyt kuin laski päässään korkoa kaikista niistä rahasummista, joita kuuli mainittavan tai jotka itsestään johtuivat hänen mieleensä.

Sen jälkeen kuin hän oli ottanut nuo ensimmäiset kymmenen äyriä rahalaatikosta, oli hän säännöllisesti mutta hitaasti lisännyt salaisia päästöjään. Se oli hänestä niin helppoa ja luonnollista, ett'ei hän voinut muuta ajatella kuin että nuo molemmat muut tekivät samalla tavalla. Hän kuvaili aina että hän vartioi rahalaatikkoa rouva Knudsenin puolesta ja tuosta palveluksesta sai hän ottaa pikkupalkkansa. Sentähden harhaili hän alinomaa rahalaatikon ympärillä, kunnes tapahtui eräänä päivänä, että herra Jessen sanoi ankaralla äänellä:

"Mitä se merkitsee että te aina nuuskitte rahalaatikon ympärillä? — eikö teillä ole muuta vartioimista?"

"Hyvä on, että joku sitäkin vartioi", vastasi Törres, ja he katsoivat toisiaan silmiin räpähyttämättä. Neiti Thorsen vapisi.

Mutta olihan herra Jessenillä enempikin hallussaan, hänellä olivat kirjat; hän teki ostoksia ja kirjoitti laskuja; ja kun Törres varovasti kokosi hopearahoja, saattoi tuo toinen milloin tahansa solahuttaa setelin taskuunsa.

Tuo se kiusasi Törresiä; hänen huolenpitonsa rouva Knudsenista ei suuresti hyödyttäisi niin pian kuin herra Jessenillä oli ohjakset; eikä Törres päässyt koskaan kirjoihin käsiksi; vielä sittenkin kuin hän oli oppinut kirjanpidon, ei hän koskaan saanut viedä mitään kirjoihin, ell'ei herra Jessen itse seisonut vieressä sanelemassa niinkuin ei hänestä koskaan voisi tulla muu kuin alaikäinen maalaispoika.

Jos neiti Thorsen joskus ottikin vähän koristuksiinsa ja semmoiseen, niin se nyt ei ollut niin vaarallista; Törres soi sen hänelle niin mielellään, kun hän oli niin sievä ja suloinen; ja alkoi yhä enemmän haluta omakseen tuota leikkikalua.

Näin kului Törres Voldin ensi vuosi kaupungissa. Kun taas tuli syksy ja pitkät illat, alkoi hän opetella kaksinkertaista kirjanpitoa.

Hänen pääomansa oli nyt kasvanut niin, että hän uskalsi lainata pari sataa kruunua hyvää korkoa vastaan pienille torikauppiaille, jotka maksoivat korkoa viikottain. Se oli tuottava liike, mutta sitä piti harjoittaa salaa sunnuntaisin, kun hän oli vapaa. Pankkeihin ei hän uskaltanut sijoittaa rahojaan, ett'ei herättäisi epäluuloa.

Mutta muuten ei hän ollut suuresti edistynyt. Vaikka hänestä oli hyvän myyjän maine, jolta naiset mielellään ostivat, ja vaikka rouva Knudsen oli korottanut hänen palkkaansa, ei hän koskaan päässyt häntä sen lähemmä. Hän oli hienoin nainen, minkä Törres tunsi, — ei tuollainen nukke kuin neiti Thorsen, mutta sisällisesti hieno — hiljainen ja arvokas. Mutta herra Jessen hoiti aarteita ja kirjoja. Tunne siitä, että tuo talonpoikaispoika kenties sittenkin voisi tulla hänelle vaaralliseksi, alkoi häiritä herra Jessenin varmuutta; ja hän valvoi yhä tarkemmin, ett'ei Törres nousisi astettakaan korkeammalle kuin minkä hän salli.

Sentähden oli herra Jessen myöskin ystävällisempi neiti Thorsenille; sillä sinnekin näytti Törres jo pääsevän tunkemaan. Ja niin ei neiti Thorsenin sydän parka päässyt koskaan oikein paranemaan, mutta revittiin sitä molemmille puolille niin että kirpeloi.

Yhden täydellisen voiton oli Törres kuitenkin voittanut, voittaessaan tuon suurikasvuisen Berthan. Se nopeus jolla tuo talonpoikaispoika, joka oli alkanut hänen vertaisenaan ja siitä ylennyt hienoksi herraksi, joka nyt söi herrasväen kanssa, oli aivan häikäissyt hänet.

Mutta Törresistä itsestään alkoi tuntua, ett'ei hän liikahtanut paikaltaan. Niinpian kuin hän ei päässyt Jessenin sivu, ei ollut mitään saavutettu. Ja Jessen oli niin näppärä ja täsmällinen, ett'ei Törres koskaan löytänyt hänessä mitään vikaa, johon olisi voinut takertua. Näytti vaan siltä kuin herra Jessen yhä enemmän juurtuisi liikkeesen; ja kaupunkilaiset olivat varmemmat kuin koskaan ennen, että hän menee naimisiin lesken kanssa.

Oli myöhä yö kun Törres erään kerran palasi kotiinsa korttia pelaamasta muutaman toverinsa luota; hän oli kuumunut totista ja tupakasta pienessä kammarissa ja kulki uhkamielisenä tuulta vasten kotiinsa. Toverit olivat taaskin puhuneet Jessenistä ja rouva Knudsenista; Törres puri hammasta ja kiroili että nyt sitä koetellaan.

Mitä hän tulisi tekemään, sitä hän ei niin tarkkaan tietänyt; mutta huomispäivänä saisi Jessen jo nähdä ettei hän anna nujertaa itseään. Tuollaisia raivopuuskia tuli hänelle joskus muulloinkin, mutta silloin puri hän hampaansa yhteen niin että järisi, ja kohtaus meni ohitse.

Hän riisui saappaansa alhaalla — niinkuin hänen tapansa oli kun hän tuli näin myöhään, ja hiipi varovaisesti pimeitä rappuja myöten ylös. Mutta kun hän alkoi kopeloimaan itseään omaan kammariinsa, pysähtyi hän yhtäkkiä ja salamana iski hänen päähänsä muuan ajatus.

Tuolla — vasemmalle makasi Jessenin rakastettu — tai mikä hän nyt lienee ollut; ainakin oli hän Jessenin puolella; siitä päästä olisi hänen alkaminen!

Monena iltana oli hän näin ajatellut neiti Thorsenia kulkiessaan noin lähi hänen oveaan. Mutta aina hän oli ollut järkevä ja pelännyt skandaalia; Bertha saattaisi kuulla, — ja rouva Knudsen alakerrassa.

Mutta tänä iltana oli hänellä rohkeutta vaikka mihin tahansa ja sukkasillaan hiipi hän ovelle.

Neiti Thorsen oli lukinnut ovensa joka ilta, kun tuo mies alkoi maata yläsillalla, mutta sitten oli hän rauhoittunut. Törres liukui aivan hiljaa sisään ja haparoi sängyn luo. Neiti Thorsen hypähti unissaan istualleen; mutta Törres sai hänen käsistään kiinni ja kuiskasi, että hän olisi aivan rauhallinen, ei tässä ole mitään hätää.

"Onko täällä tulipalo?" kysyi hän ja riuhtasi itsensä irti.

"Ei, se olen vaan minä — Vold, minä tulin vaan puhelemaan pari sanaa teidän kansanne, neiti!"

"Hyi, kuinka minä pelästyin", huokasi neiti Thorsen ja paneutui takaisin vuoteelleen: vasta nyt hän oikein heräsi; ja samassa vetäytyi hän seinään ja kysyi uudelleen hätääntyneenä, mitä hänellä oli täällä tekemistä?

Ei muuta kuin tahtoisi vähän puhella hänen kanssaan.

Hänen pitää mennä heti, heti — sanoi neiti ja alkoi vapista, mitä hän tahtoo, hehän ovat yhdessä koko päivän.

Se on juuri se, että he ovat yhdessä koko päivän eivätkä kuitenkaan saa puhella rauhassa, hän on niin yksin, ei kukaan välitä hänestä vähääkään. —

Neiti Thorsen lepäsi silmät auki pimeässä ja kuunteli hänen sanojaan, jotka hän kuiskaili surullisella ja kunnioittavalla äänellä. Hän voi kuulla, että Törres oli laskeutunut polvilleen hänen vuoteensa viereen; mutta kun ei Törres siitä näkynyt aikovan tulla lähemmäksi, makasi hän rauhallisesti ja kuunteli häntä vapisematta.

Neiti oli aina ollut niin hyvä ja ystävällinen hänelle, aina siitä saakka kuin hän tuli; mutta juuri siitä syystä ei hän enää voi kestää kauemmin —

Mitä hän ei kestä? — kuiskasi neiti Thorsen vastaan.

Niin — kyllä neiti tietää sen, mitä hän tarkottaa.

Ei, totta tosiaan ei hän tiedä mitään.

Että neiti vielä voi kieltää! — niinkuin ei hän olisi nähnyt, mitä on hänen ja herra Jessenin välillä!

Törres kuuli, että neiti Thorsen liikahti tiukasti vuoteellaan ja sanoi päättävästi:

"Minä en ole kihloissa herra Jessenin kanssa".

"Kutsukaa sitä miksi tahdotte", sanoi Törres loukkautuneella äänellä.

Mutta nyt huokasi hän vuoteellaan ja sanoi kiivaasti:

"Minulla ei ole kerrassa mitään herra Jessenin kanssa ja sen minä vaan tahdon sanoa: ei koskaan ole kukaan mies ollut minua niin likellä kuin te tänä iltana; mutta nyt täytyy teidän mennä — heti, heti!"

Törres kielsi häntä puhumasta niin kovaa ja kiitti häntä itse kuiskaavalla äänellä tuosta vakuutuksesta, joka teki hänet niin iloiseksi, vaikka kohta —

Ei, hänen pitää uskoa: neiti oli taas painanut päänsä tyynyyn, ja kun hän pyysi häntä uskomaan niin sattui hänen pieni lämpönen kätösensä Törresin käteen.

Törres tarttui siihen ja hänen päätänsä huimasi niin kummasti, kun hän sitä piteli. Mutta tottunut kuin hän oli jo maalla tällaisiin yöllisiin vierailuihin, ja tiesi ettei pidä pelästyttää tyttöjä ensi kerralla, niin ei hän muuta kuin puhui rauhallisesti kuiskaamalla ja pyysi, ettei hän suuttuisi kun hän tuli.

Ei, ei hän ole suuttunut; mutta nyt pitää hänen mennä, ja hänen täytyy uskoa.

Kyllä, kyllä, ja hän kertoo hänelle —

Ei, nyt täytyy hänen ihan todella mennä, ja neiti veti pois kätensä.

Törres nousi ylös ja sanoi nöyrästi: "Kun te käskette, niin minun täytyy totella."

Mutta ovella mennessään hän kuiskasi:

"Enkös minä ollut kiltti, että menin, kun te pyysitte?"

"Olitte — kiitoksia!" kuiskasi neiti pimeässä vastaan: "hyvästi!"

Neiti Thorsen kuunteli, kunnes ei enää kuulunut risahdustakaan ja tunsi itsensä niin äärettömän iloiseksi, että Törres oli niin kiltti ja meni, kun hän sitä pyysi. Ja tuota luuli hän ajattelevansa tunnin tuntinsa perästä, vaikka jo oli aikoja sitten nukkunut; ja aamulla ei hän ollut varma siitä, eikö kaikki ollutkin vaan unta.

VII.

Oli syöty päivällinen; Gustaf Kröger istui nojatuoliinsa vaipuneena ja luki vähän, ennenkun nukkui; ei kestänytkään kauvan, ennenkun valo katosi lyhyenä syyspäivänä.

Täti Sofia kutoi sukkaa ja Julia loikoi keinutuolissa lukien sanomalehteä ja kuunnellen muiden puhetta; mutta itse ei hän virkkanut mitään.

"Minkätähden sinä potkit vastaan — Sofia?" kysyi Kröger.

"En minä potki vastaan, mutta minä tahtoisin vaan tietää: millä aijotaan saada tanssiaiset toimeen?"

"Julian tekee mieli."

"Kaksi talonpoikaisluutnanttia, puolitoista ylioppilasta ja loput puotipoikia! — voiko niistä mitään tehdä?"

"Mutta ethän sinä tule hyppimään, Sofia?"

"En — Jumalan kiitos!"

Hetken perästä sanoi Kröger — yhäkin nostamatta silmiään kirjasta:

"Minä luulen, että se on siinä, ett'et sinä kärsi nähdä rouva Steineriä kaikkien hänen ihailijainsa ympäröimänä."

Mutta nyt piti täti Sofian nauraa oikein ylenkatseellinen nauru, — olipa ne koko ihailijoita — esimerkiksi maisteri Jansen, joka lisäksi vielä on nainut.

"Niin, se on nyt kerran niin, etteivät vanhat piiat kärsi —"

"Vanhat piiat! —" sanoi täti Sofia; "tuon sanan on hän tuonut perheesen, sinä et käyttänyt sitä ennen, Gustaf."

"Niin, mutta ethän sinä voi kieltää, että olet vanha ja — ja naimaton?"

"Sitä en kiellä."

"Niin. no," Kröger haukotteli vähän, pani kirjansa pois ja sulki silmänsä, "muutahan minä en ole sanonutkaan".

Hetken kuluttua hän kuorsasi tasaisessa tahdissa, täti Sofian sukkapuikot laskeutuivat levolle nekin ja Julia antoi sanomalehden liukua lattialle; itse hän vaipui unelmiinsa. Sitten kun hän oli palannut ulkomaanmatkaltaan Dresdenistä ja varsinkin nyt kun hänestä ja rouva Steineristä oli tullut ystävät, oli kaupunki ja kaikki ihmiset alkaneet tuntua hänestä niin vierailta. Kaikki naiset — niinkuin esim. pankinjohtaja Christensenin rouva ja monet muut, jotka hän tunsi äitinsä ajoilta, ne katsoivat häntä niin kummallisilla silmillä — niin ainakin hänestä näytti.

Ensi päivänä olivat ne kaikki häärineet hänen ympärillään ja kutsuneet häntä luokseen; ja hän oli kertonut ja aina uudelleen kertonut olostaan ulkomailla - kaikki, mitä oli kokenut, nähnyt ja syönyt.

Mutta jonkun ajan kuluttua katsoi hänen ystävänsä Jolla Blom velvollisuudekseen sanoa Julialle, että hän koko kaupungin mielestä oli naurettava tuon ulkomaan matkansa kanssa, josta hän kertoi kaikkialla Niitähän oli niin monta muuta, jotka olivat matkustaneet — esimerkiksi rouva Christensen, joka oli miehensä kanssa käynyt Pariisissakin, ja sitäpaitse konsuli With — hän ainakin oli matkustellut! — ja hän oli sanonut, että Dresden on ikävä luola.

"Mutta, hyvä ystävä," väitti Julia vastaan, "nehän kysyivät kaikki ja tahtoivat tietää —"

"Ja sitäpaitse, eihän kaikilla ole varaa matkustaa," jatkoi Jolla Blom, jolla oli sydän täynnä, "ja silti ne arvelevat, ett'ei siinä nyt ole mitään ylpeiltävää — niin ne sanovat — ja että on täällä yhtä hyvä täällä kotonakin, — koskapahan niin moni muu tulee täällä toimeen."

"Hyvä ystävä! — enhän minä ole muuta sanonutkaan!"

"Eikä se ole niin erinomaistakaan — kaikki se, jota löytyy ulkomailla; sillä esimerkiksi se lihasalaatti, jota opetit rouva Ludvigsenille —"

"Mutta sehän itse pyysi —"

"Anna anteeksi, mutta se oli ihan mahdotonta syödä; sillä minä olin itse siellä sinä iltana; ja piika, joka sai tähteet, antoi ylen koko yön."

Sen päivän perästä varoi Julia puolella sanallakaan mainitsemasta ulkomaata tai muuta semmoista; mutta hän näki hyvin, että se jo oli myöhäistä; hän oli loukannut heitä kaikkia; ja vielä pahemmiksi muuttuivat asiat, kun rouva Steiner tuli kaupunkiin ja otti Julian haltuunsa.

Sillä rouva Steiner "jäätyi kiinni" heti paikalla, niinkuin hän itse sanoi; ja jos eivät kaikki miehet olisi hakeneet hänen seuraansa, olisi hänet kokonaan suljettu pois seuraelämästä. Naisista ei saanut muuta likempää tuttavaa kuin Julia Krögerin, jonka vuoksi hän ottikin hänet täydellisesti omaan haltuunsa.

Äidin vanha seurapiiri ei kuitenkaan vielä tahtonut jättää Juliaa oman onnensa nojaan; he kutsuivat häntä luokseen sellaisella innolla, että Julia huomasi sen yritykseksi pelastaa hänet vaarallisen vaikutuksen alta.

Ja niin suuttui hän ja yhtyi nuoreen rouvaan; hän puki itsensä komeasti ja pani toimeen pieniä päivällisiä kevytmielisen isänsä suureksi iloksi.

Mutta hänellä oli synkätkin hetkensä kun rohkeus alkoi pettää; niinkuin nytkin, kun hän loikoi ja odotti ystäväänsä. Julialla oli siksi paljon äitinsä verta suonissaan ja hän tunsi ympäristönsä niin hyvin, ett'ei yksikään kasvojen piirre tai äänen vivahdus jäänyt huomaamatta. Kaikki nuo terävät piikit, joihin jokainen oli ikäänkuin käärittynä — ne sattuivat häneen; ja hän tunsi, että ainoa pelastus olisi olla yhtä katkera ja piikkinen muita kohtaan kuin muut olivat häntä.

Pienuudestaan pitäen oli hän häilynyt kahden vaalin välillä. Jos hän riippui isänsä kaulassa — iloisena ja vilkkaana, tuntui hänelle pieni pistos omassatunnossa. Mutta kun hän taas järkevänä ja hiljaisena istui äidin ystävien keskessä ja kuuli puhelun kulkevan talosta taloon, surusta suruun, pahasta pahaan, niin silloin hän kärsi, sillä hän ikävöi päästäkseen ulos.

Äidin kuoleman ja ulkomaan matkan jälkeen oli hän tullut hiukan varmemmaksi; mutta uusia epäilyksiä iti hänessä hänen suhteestaan rouva Steineriin.

Miehistä ja yhä vaan miehistä sai hän nyt kuulla puhuttavan. Julian eteen aukeni kehnouden ja epäpuhtauden kuiluja; vaikkei hän kaikkea ymmärtänytkään, niin sai hän kuitenkin niin perinpohjaisen opetuksen, että hän joutui hämmilleen oman isänsäkin tähden.

Sillä hänen ystävänsä oli nauraen sanonut senkin: ettei hänen isänsä ollut hiuskarvan vertaakaan parempi kuin muutkaan miehet.

Mutta että kukaan voisi sille nauraa! — ja vielä Lulli, joka oli kokenut tuon kauhean asian: olla naimisissa sellaisen miehen kanssa, ja että samanen, joka niin uljaasti oli puhtautta puolustanut ja niin kalliisti ostanut kokemuksensa miesten pohjattomasta epäsiveellisyydestä, kuitenkin voi alinomaa liehakoida noiden miesten ympärillä — tai ainakin antaa heidän liehakoida itsensä ympärillä!

Eikä sillä, että hän ei olisi puhunut suutaan puhtaaksi; ne kyllä saivat kuulla kunniansa; hän tunsi heidät pohjaa myöten ja sen kyllä saivat tietää.

Mutta ne vaan nauroivat ja tulivat yhä uhemmin takaisin. Ne parveilivat hänen ympärillään, niinkuin olisivat oikein tahtoneet tulla ruoskituiksi ja saada kuulla kaiken kurjuutensa maailmalle julistettuna.

Hupaista se oli, se on vaan varma; mutta Julian pää joutui siitä pyörälle; hän halusi päästä Lullin atelieriin, istuessaan siinä ja ollessaan pahalla tuulella, kun ei häntä kuulunut tulevaksi.

Sillä rouva Steiner oli muuttanut asuntonsa uudenaikaiseksi atelieriksi. Ja se vaikutti kaikkiin, joiden oli lupa tulla sinne: nuo hämärät huoneet, joihin yhtäkkiä tuli heleätä valoa muutamin paikoin; kaikkialla mattoja ja uutimia ja varjostimia; rohkeita alastomia piirustuksia; rouvan omat maalaukset, joiden vapaiden värien edessä kaikkien auktoriteettien täytyi väistyä; nuo tuolit, joissa ei ollut mahdollista kenenkään istua; matalat divaanit, — kaikki tämä tuon kauniin elävän miehen lesken ympärillä teki asiantuntevaan sen vaikutuksen, että tässä oltiin juuri sillä linjalla, joka erottaa ylen määrin hienontuneen siitä, joka jo on epäsiveellistä.

Täällä pidettiin pieniä hienon hienoja päivällisiä, joissa tarjottiin viiniä yllin kyllin, sikareja ja peittelemätöntä puhetta. Mutta seuraavana päivänä kävi väristys koko kaupungin läpi, niinkuin olisivat helvetin portit hetkeksi auenneet.

Mutta kaikista enin huvittivat Juliaa nuo pitkät hämyhetket, kun hän ja rouva Lulli loikoivat divaanilla poltellen paperossia ja likööriä maistellen; silloin oli Julian oppitunti. — Soitettiin etehisessä; mutta Julia ei mennyt avaamaan, vaikka hän oli melkein varma siitä, että se oli hänen ystävänsä, joka tuli. Hän rakasti ja ihaili Lullia, mutta hänestä tuntui kuitenkin usein — niinkuin esim. tänä iltana — että oli jotain, joka odotti häntä, niinkuin joku tuomio, jonka ohitse hän ei voinut päästä.

Kun rouva Steiner tuli saliin, joka nyt oli melkein pimeä, heräsivät vanhukset ja alkoivat vilkkaasti puhella, niinkuin eivät he olisi nukkuneetkaan, ja Julia nousi hitaasti ystäväänsä tervehtimään.

"Tahdotteko tehdä meille sen kunnian että avaatte meidän joulutanssiaisemme?" kysyi Kröger häneltä keikaillen.

"Täällä aiotaan siis tanssia? — mainiota! Sinä et ollut siitä vielä aivan varma, Julia."

"Julian mielestä on kaupunki tietysti köyhä tanssivista herroista", sanoi täti Sofia.

"Me saamme ottaa kaikki mukaan sekä kivet että kannot", arveli rouva
Steiner hymyillen.

"Kelpaanko siis minäkin?" kysyi Kröger.

"Josko te kelpaatte?"

"Minä vanha ilkeä ukko?"

"Kunpa meillä vaan olisi enemmän teidän laisianne — herra Kröger! mutta sinä et ole oikein tyytyväinen, Julia?"

"Minä olen samaa mieltä kuin täti Sofia —"

"Hyvä ystävä, me otamme koko karjamme ja siihen lisäksi vielä metsän villit pedotkin; me tutkistelemme tulli-, posti-, telegraafi- ja koululaitoksen ja käännämme lopulta nurin kaikki kauppapuodit, kutsumme tuon pienen sievän Jessenin Knudsenilta — hän voi kyllä mennä mukina."

"On sitä paitse vanha tapa, että Knudsenin väki kutsutaan", sanoi
Kröger.

"Mainiota!" huudahti rouva Steiner, "silloinhan sinä saat ystäväsikin
— Julia! hänet, tuon punatukkaisen."

"Minä pyydän", sanoi Julia hiukan terävästi, "se olet sinä itse, joka olet ihastunut!"

"Sinäpähän sen ensiksi keksit."

"Kenestä naiset puhuvat?" kysyi Kröger.

"Tuosta suuresta, uudesta rouva Knudsenilla —"

"Tuosta! tuosta moukasta, hirviöstä! —" huusi Kröger ja hypähti seisaalleen, "ei, se on tietysti vaan leikkiä, jolla te tahdotte suututtaa minua.

"Ei ollenkaan, herra Kröger! Julian mielestä hän on aivan erinomainen."

"Nyt sinä keksit kaikki, Lulli!"

"Joudu, Sofia! — täällä on niin pimeä, ett'en voi nähdä, pitävätkö ne minua pilkkanaan vai mitä ne" — sanoi Gustaf Kröger kärtyisesti. Mutta kun täti Sofia vihdoinkin sai tulen kattolamppuun ja kun rouva Steiner edelleenkin vakuutti että herra Vold sekä hänen että Julian mielestä oli pulska poika, niin joutui hän ihan raivoihinsa ja vannoi, ett'ei se mies saisi koskaan astua jalallaan hänen kynnyksensä yli.

Mutta kun nuori rouva Steiner, joka oli tottunut hänen kiivauteensa, vaan nauroi, niin tempasi Kröger lakkinsa ja kiiruhti konttooriinsa.

Lampun sytytettyään alkoi täti Sofia sytyttää uunia ja kolisteli siinä niin kauvan hiililapiota ja tulitankoa, että nuoret naiset eivät päässeet puhumaan. Rouva Lulli vei Julian mukanaan, he menisivät hänen luokseen tutkiakseen ketä nyt sitten oikeastaan voisi kutsua noihin tanssiaisiin.

Mutta kadulla pysähtyivät he rouva Knudsenin suuren ikkunan ääreen, jossa Törres juuri parhaallaan palveli joitakuita nuoria naisia, jotka hymyilivät.

"Se ei ole ollenkaan niin hullu tuo", sanoi rouva Steiner. "Se oli pahasti tehty sinulta, Lulli, että uskottelit isää, että minä — että hän —"

"Mutta, hyvä ystävä, totta kai sinä ymmärrät, että isäsi käsitti sen leikiksi, — eli olisitko todellakin —?"

"Hyi — Lulli! tänään olet sinä ilkeä."

Rouva Steiner puristi hänen kätensä kainaloonsa ja vei hänet mukanaan.

— Illalla tuli yliopettaja Hamre Krögerin luo, hän tuli tavallisesti pari kertaa viikossa; ja kun he olivat pelanneet shakkia ja juoneet pari lasia totia, niin istuivat he mielellään vielä myöhään yöhön jutellen syvämielisistä asioista.

Vaikkakin oli suuren liikkeen omistaja ei Gustaf Kröger kuitenkaan koskaan oikein kotiutunut tähän pieneen kaupunkiin, ja samoin oli yliopettaja Hamrekin täällä yksinään. Heistä molemmista levisi ympäristöön se kylmyys, että he pitivät itseään muita viisaampina. Koulussa pidettiin yliopettajaa tarkasti silmällä, opettaisiko hän mitään vaarallista, ja kunnalliseen elämään ei Krögeriä päästetty osalliseksi. Kun koko kaupunki näin käänsi piikkinsä heitä vastaan, tulivat he hyvin toimeen toistensa seurassa. Mutta vaikka he alussa kulkivatkin paljon edellä muista, eivät he itsekään huomanneet, että pikku kaupunki vuosien kuluessa sai heidätkin haltuunsa, ja että hekin alkoivat lennellä yhä pienemmissä kierroksissa samojen ajatusten ja samojen totilasien ympärillä.

Kröger sanoi Hamrelle: "Kuinka pitkälle olet joutunut?" ja sitten kertoi yliopettaja siitä kirjastaan, joka hänen oli aikomus kirjoittaa kansakoulusta.

Se tulisi alkamaan näin: Kun sinä astut ulos kadulle, tunnet jalkojesi alla kivillä lasketun maan; — kuka on sen tehnyt? — ja kuka on maksanut työn?

Tuolla tavalla alettua selitettäisiin sitten lapsille koko yhteiskuntaelämä, niin että he alhaalta ylös saakka oppisivat tuntemaan kaikkien laitoksien ja virkakuntien yhteyden ja synnyn; ja että kansa jo lapsuudestaan pitäen voisi oppia ymmärtämään oman ylivaltansa eikä eläisi niissä ennakkoluuloissa, että oikeuslaitos, verot, poliisit ja papit vaan ovat olemassa rikkaiden aseina köyhiä vastaan.

Mutta tämä suuri kirjan keskiosa ei tahtonut oikein valmistua, jotavastoin tekijä pani suuren arvon loppuosaan missä sanottiin: Ylinnä kaikista seisoo kuningas niinkuin suuri kultanuppu ilman mitään edesvastausta.

Taikka sanoi Hamre Krögerille:

"Etkö vielä ole valinnut tonttia?" — ja sitten puhuivat he siitä soppakeittolaitoksesta, johon Kröger monen vuoden kuluessa oli varoja säästänyt.

Hän näet kuvitteli kirkkaaksi poleerattuja kuparikattiloita, joista kiehuvan kuumaa soppaa ajettaisiin kouluihin kello puoli kaksitoista; kaikki koululapset söisivät siitä suuren annoksen leivän kanssa, niin että talvikuukausina tulisivat lämpiminä ja ravittuina köyhiin koteihinsa; sitten olisi siellä enemmän muille antamista ja sitten saisivat he vähän herkutella hekin sunnuntaisin ja sitten — ja sitten avautui näiden molempien eteen pitkät näköpiirit heidän laatiessaan suunnitelmia tulevaisuuden varalle.

Ja kun he vihdoinkin aamupuoleen yötä heittivät hyvästinsä, niin puristivat he lämpimästi toinen toisensa kättä; he olivat varmat siitä, että sittenkin tulisivat heidän aatteensa voitolle ja että nuo "piikkisiat" saisivat väistyä, ja niin nukkuivat he sitten onnellisiin unelmiinsa.

Mutta seuraavana päivänä välttivät he mieluummin tapaamasta toisiaan. —

VIII.

Jok'ainoa aamu oli neiti Thorsen tervehtinyt herra Jesseniä hänen tullessaan puotiin katseella, joka — vaikkakaan herra Jessen ei usein siitä suuresti välittänyt — kuitenkin vakuutti häntä siitä, että hän niin hyvin täällä kuin kotonaankin äidin luona oli hemmoteltu suosikki.

Mutta seuraavana päivänä, kun Törres yöllä oli ollut hänen luonaan, sanoi neiti Thorsen: hyvää huomenta! katsahtamatta Jesseniin kun tämä tuli puotiin.

Ja samassa silmänräpäyksessä näytti hänestä että salainen liiton kipinä lensi noiden kahden toisen välillä; se oli ainoastaan pikainen värähdys Törresin kasvoissa, kun tämä seisoi puodin pimeämmässä osassa ja teki kauppaa muutamien maalaisten kanssa.

Ja kuta enemmän päivä kului, sitä varmemmin tunsi herra Jessen, että tässä oli jotain kätkettynä. Ei koskaan ollut hän ollut puoleksikaan niin ystävällinen kuin nyt. Mutta kun hän ennen yhdellä ainoalla silmän luonnilla tai käden hivelyllä oli saanut hänet punastumaan ja onnesta loistamaan, niin ei se näyttänyt tänä päivänä ollenkaan häntä ymmärtävän.

Lopuksi — vähää ennen kuin kaasu sytytettiin iltapäivällä — uskalsi hän melkein epätoivoissaan neiti Thorsenin kylmyydestä mennä pidemmälle kuin koskaan ennen, ja aikoi suudella häntä takaapäin poskelle.

Mutta silloin kääntyi neiti Thorsen päin ja sanoi loukatun neitseellisyytensä ankaralla äänellä: "Mutta herra Jessen! — oletteko te tullut hulluksi?"

Jessen'in polvinivelet vapisivat ja hän tunsi kylmiä hikipisaroita silmäinsä alla. Eilen, toispäivänä ja kaikkina muina päivinä oli hänellä ollut tyttö hallussaan — ja nyt se oli yhtäkkiä pujahtanut tiehensä. Mutta juuri se, että hän sisällisesti oli vakuutettu siitä, että hänellä ei ennen olisi ollut rohkeutta ottamaan häntä, se vuodatti hänen suruunsa sietämätöntä katkeruutta, jonka kivut häntä sanomattomasti kirvelivät, sillaikaa kuin tuo suuri viekas talonpojan tallukka siinä iloitsi ja riemuitsi.

Ja neiti Thorsen, joka ei voinut selittää hänen rohkeuttaan tänä päivänä, oli pahasti hämillään. Jos se olisi tapahtunut eilen, olisi hänen sydämmensä ollut kokonaan herra Jessenin oma; mutta tänäpäivänä oli todistettava herra Törres Voldille, että hän oli puhunut totta sanoessaan ett'ei hänen ja herra Jessenin välillä ollut mitään salaista liittoa.

— Kun hänen poikansa illalla tuli kotiin hajamielisenä ja hermostuneena ja teki hämäriä viittauksia, ei rouva Jessen enää voinut pidättäytyä sanomasta:

"Sinun pitäisi varoa itseäsi, Anton! se saattaa tulla sinulle liika rasittavaksi — tuo naisseura."

"Mitä tarkoitat?" kysyi hän, saattaakseen hänet hämmilleen.

Hän sekautuikin aivan, eikä saanut sanotuksi muuta kuin että häneltä kului siinä aikaa niin paljon.

"Oh — jos ei siinä muuta kuluisi kuin aikaa", vastasi poika uupuneella äänellä ja kosketti kädellään takaraivoaan.

"Onko sinulla nyt taaskin pää kipeä, Anton?"

"Ei kuin vähän veltto — äiti! vähän veltto."

Rouva Jessenin huulet vapisivat, kun hän kokosi kaikki rohkeutensa:

"Sinä — olet kai sinä vaan — varovainen, Anton?"

"Hm — äiti — sinä kyllä tiedät: nuori mies — minun asemassani —" hän kiersi pienet viiksensä ylös ilmaan ja hyräili jotain, jonka oli tarkoitus kuulua hyvin kevytmieliseltä.

Tuo vahvisti häntä koko lailla tänä päivänä kärsityn nöyryytyksen jälkeen, että hän oli saanut äitinsä näin pelästymään; ja vähitellen kun oli syönyt hyvää ruokaa ja juonut lasin hienoa konjakkia, jota hän äidin mielestä välttämättömästi tarvitsi, kasvoi hän taas omissa silmissään niin korkealle, että neiti Thorsen oikeastaan oli liika halpa hänelle.

Hän meni huoneesensa ja otti kasvot ankaroina hänen kuvansa albumistaan, jossa se oli ollut heti äidin kuvan vieressä ja muutti sen kauvaksi loppulehdille ostettujen näyttelijättärien ja alastomien naiskuvien joukkoon.

Mutta tuolle tyhjälle paikalle asetti hän rouva Knudsenin, ja kun hän hetken aikaa oli katsellut tämän hienoja, totisia piirteitä ja tuota mustaa tukkaa, niin häntä melkein hävetti, että tuolla pienellä pörriäisellä neiti Thorsenilla oli koskaan ollut hänelle mitään merkitystä.

Mutta äiti lepäsi kauvan valveillaan ja hautoi huoliaan Antonista, joka siis kaikista huolimatta oli joutunut tuohon suureen vaaraan. Ja kun hän ajatteli poikansa kauheata elämää, niin tuli hän ajatelleeksi, etteiköhän sittenkin olisi parasta, että hän menisi naimisiin, vaikka olikin niin nuori.

Ennen oli hän aina pannut vastaan, kun joku viittaili Antonin suhteesta rouva Knudseniin. Mutta nyt alkoi se näyttää hänestä pelastukselta. Rouva Knudsen oli ollut ennen naimisissa — ja vielä vanhan miehen kanssa; hän kyllä ymmärtäisi, ja hänen kanssaan voisi äiti puhua; molemmat he yhdessä pitäisivät huolta hänen Antonistaan ja tekisivät hänet onnelliseksi.

Mutta seuraava päivä oli vielä vaikeampi herra Jessenille. Sillä tänäkin yönä oli Törres hiipinyt neiti Thorsenin luo, joka kyllä oli aikonut lukita oven, mutta joku oli ottanut avaimen pois ja häntä hävetti mennä sitä kyselemään.

Hän oli muuten ollut yhtä rauhallinen ja tottelevainen kuin eilenkin, mutta leikillisempi, niin että neiti Thorsenin oli pitänyt nauraakin pari kertaa, vaikka pelkäsi kovasti.

Hän tulee — oli hän sanonut — pyytämään anteeksi ilkeää epäluuloaan, ja tuo oli kauniisti tehty.

Ja sentähden oli heidän välillään tänäpäivänä tuollainen rauhallinen sopu, joka kiusasi herra Jesseniä enemmän kuin avonaisin pilkka. Hän poistui konttoriin ja alkoi työskennellä kirjain kanssa; mutta hän oli niin hajamielisen näköinen, että rouva Knudsen hyvin osanottavaisesti ja ystävällisesti kysyi, oliko hän sairas.

Nykyisessä mielentilassaan liikutti tämä ystävällisyys häntä niin, että hän katsoi rouva Knudsenia lämpimästi silmiin; ja rouva Knudsen punastui.

Ei ollut muuten ensi kerta kuin hänen ensimmäinen puotilaisensa uskalsi katsoa häntä tuolla tavalla; eikä hän siitä ehkä nytkään olisi sen enempää välittänyt. Mutta sittenkun hän oli tullut leskeksi, niin viittaili koko maailma tähän asiaan — Kröger myöskin. Jos olisi saanut elää rauhassa, ei hänen mieleensä kenties olisi johtunutkaan mennä uusiin naimisiin. Vanha Cornelius Knudsen oli ottanut hänet silloin kuin hän oli hänellä puotinaisena; oli helpoitus, kun hän kuoli, ja häneen jäi siitä jonkunlainen vastenmielisyys miehiä kohtaan.

Mutta nyt ne suhisivat lakkaamatta hänen korvissaan, aina oli hänellä nämä miehet kintereillään, ensiksi herra Jessen lämpimine silmineen, sitten Gustaf Krögerin avosydäminen leikinteko —, ja kaikki tuo saattoi hänet epävarmaksi, niinkuin olisi se ollut jotain ihan välttämätöntä.

Mennessään sisähuoneisinsa, joihin vei ovi konttoorista, sanoi hän niin kylmästi kuin suinkin voi:

"Jos ette ole oikein terve, herra Jessen, voitte aivan hyvin olla kotonanne pari päivää."

Jessen kiitti ja aikoi sanoa enemmän; mutta rouva sulki oven jälkeensä.

Niinpiankuin Törres sai kuulla, että herra Jessen oli sairas, alkoivat kaikki hänen aikomuksensa kuohua hänen aivoissaan.

Jo kauvan oli hänestä tuntunut että kauppa ei käynyt niin reippaasti kuin olisi pitänyt. Hän huomasi, että hyvät ostajat eivät useinkaan joutaneet viipymään niin kauvan, että hyllyiltä ja laatikoista olisi ehditty saada esille kaikkia mitä oli olemassa noista pyydetyistä tavaroista. Ja päinvastoin tapahtui usein, että jotkut hienot naiset parhaina kaupankäyntitunteina edeltä puolen päivän vedättivät alas tiskille loppumattomat pakat kankaita, joita vaan sitten katselivat.

Sen lisäksi oli Cornelius Knudsenin tavaravarasto vanhastaan niin moninainen, että siinä olisi pitänyt olla ostamista puolta suuremmalle yleisölle. Mutta nyt oli niin kuin olisi yksi tavaralaji ollut toisensa jaloissa eikä yksikään oikein viihtynyt.

Tuo pitkä vanhanaikuinen puoti, johon mahtui kaikellaista tavaraa paperikukkaisista aina tervaan ja suolaan saakka, ei ollut sen paremmin järjestetty kuin että hienommat tavarat olivat suuressa katuikkunassa; jota vastoin karkeammat löytyivät rantamakasiinien puoleisesta päästä.

Törres oli usein miettinyt, mikä olisi viisaampaa, sekö että luovuttaisiin muutamista tavaroista ja pidettäisiin vaan erityisiä kaupaksi? vaiko että yhdestä puodista tehtäisiin kaksi?

Lopuksi oli hän tullut siihen päätökseen, ettei kumpaakaan tarvittaisi. Koko konsti on siinä, että samallaiset tavarat kootaan samaan paikkaan ja että jos mahdollista kaikki asetetaan esille, niin että yleisö heti saa sen käsityksen, että täältä voi saada mitä tahansa.

Ja tuo vanha järjestys, että hienot tavarat olivat yhdessä päässä ja karkeat toisessa — se olisi välttämättä muutettava. Se oli hullua se, että naiset valtasivat valoisan ikkunan, josta he ikäänkuin peloittivat pois huonomman väen ja palveluspiiat, jotka eivät aina voineet olla niin hyvin puettuina juostessaan ostamaan jotakin kiireellistä.

Ostajat olisivat sekoitettavat. Heihin olisi saatava se että tässä sattuvat kaikki tiet yhteen ja että täällä voivat kaikki toisiaan tavata. Kaikki pitäisi olla avonaisesti näytteillä, niin että ostajat viipyisivät kauvan puodissa ja täyttäisivät sen aamusta iltaan.

Näitä aatteitaan esitteli Törres rouva Knudsenille, kun oli ruualla hänen kanssaan, — niin pitkälle oli hän jo edistynyt. Hän tuli nyt yhä vilkkaammaksi, puhui sujuvasti ja sattuvasti, niin että rouva kuunteli häntä hämmästyksellä. Tämä talonpoikaispoika ei ollut ainoastaan näppärä ja väkevä; hänellä oli myöskin ajatuksia ja se kuului järkevältä, mitä hän sanoi.

"Minun haluttaisi hyvin puhua Gustaf Krögerille tästä", sanoi hän.

"Krögerillekö, rouva?" huudahti Törres pelästyen.

"Miksei?"

"Meidän pahimmalle kilpailijallemme!"

"Tässä ei ole koskaan ollut kysymystä mistään kilpailusta meidän välillämme", vastasi rouva Knudsen.

Törres hymyili kierosti: "Kröger sanoisi tietysti että se on typerätä kaikki tyyni, ja sitten hän tekisi sen itse."

Rouva Knudsen näki tuon ilkeän piirteen hänen kasvoissaan ja ajatteli Krögerin varoitusta; mutta kun Törres pyysi saadakseen hiukan järjestää puotia herra Jessenin poissa ollessa, niin ei hän voinut kieltää; ikäänkuin ei oikein uskaltanut.

Tulisella kiireellä selitti Törres neiti Thorsenille, mitä hän aikoi tehdä; hän kumartui aivan lähelle häntä ja neiti Thorsen katsoi häntä silmiin uskollisesti ja ihaillen; nyt oli hänen sydämmensä taas ehyt, se oli Törresin, kokonaan Törresin, hän olisi voinut ehdottaa, että sytytettäisiin puoti tuleen ja neiti Thorsenista olisi se ollut niin mainio keksintö, että hän itse olisi sitä varten raapaissut tulta tikkuun.

Sitten ajoi Törres makasiinirengin ja juoksupojan liikkeelle, he saivat vielä vaiteliaan Halvor Röidevaaginkin avukseen, ja itse tarttui hän tähän käsiksi heränneen intonsa koko voimalla. Koko iltapäivä jo laiteltiin, vaikka ihmisiä tuli ja meni; mutta vasta illalla, kun puoti oli suljettu ja luukut ikkunain edessä, alkoi muutos näyttäytyä mitä kauneimpana epäjärjestyksenä.

Makasiinirenki Simon Varhoug mutisi hikoillessaan: piru sitä riivaa tuota. Sillä kaikki vanhat laarit ja suolatynnörit, jotka olivat olleet puodissa siitä alkaen kuin se avattiin, ne olivat nyt lyötävät irti ja muutettavat rantamakasiiniin. Ja tuolla makasiinissa, missä Simon oli tottunut nuuskimaan pienen lyhdyn kanssa, sinne tuli nyt mies kaasu laitoksesta ja laittoi kaksi liekkiä, jotka valaisivat niin että makasiini näytti oikealta puodilta.

Halvor Röidevaag olisi myöskin sanonut jotain, mutta hän oli niin hämmästyksissään ett'ei muuta kuin pudisteli päätään.

Kuta kauvemmaksi ilta kului sitä rohkeammaksi tuli Törres ja keksi aina jotain uutta. Kaikista karkeammista makasiini-tavaroista keräsi hän näytteitä ja suuret köysirullat, jotka haisivat tervalle, muutatti hän makasiiniin. Sitävastoin laittoi hän kokonaisen koristeen verkkorihmoista, koukuista, nauloista, tupakista ja pulloihin pannuista jyvä-, suola-, kahvi- ja hernenäytteistä. Kaikki hänelle kelpasi ja kaikkea osasi hän käyttää. Hän ei pitänyt mitään lukua väreistä ja suhteista; hänen ainoa tarkoituksensa oli saada kaikki niin runsaasti esille, että silmä kaikkialla näki mitä erilaisimpia tavaroita, mutta että samankaltaiset tavarat kuitenkin olisivat jotakuinkin koolla.

Vasta kun kello oli yli puoliyön, saivat apumiehet mennä; alapää puotia oli jo puhdistettu; ja neiti Thorsen ja Törres alkoivat nyt järjestää kaikkea hänen suunnitelmansa mukaan.

Rouva Knudsen oli mennyt tyytymätönnä levolle; hän toivoi vaan, että herra Jessen tulisi huomenna ja panisi taas kaikki paikoilleen.

Oli tullut kaksi vaimoa puhdistamaan puotia kaikista niistä papereista ja roskista, joita sinne oli kokoontunut, sekä pölyyttämään ja pesemään lattiata.

"Mutta tiski!" huudahti yhtäkkiä neiti Thorsen ja löi kätensä yhteen.

Koko tuo pitkä, kiiltävä tiski oli ihan täynnä kaiken maailman tavaroita. Siellä oli pinottain hamevaatteita, silkkiä, flanellia, harsoja, saippuata, korutavaroita — kaikki siinä tilassa jossa ne oli hyllyltä nostettu.

"Ne saavat olla niinkuin ne ovat — kaikki tyyni!" sanoi Törres nauraen.

Ensi kerran katsahti neiti Thorsen häntä epäillen.

"Niin — tietysti täytyy niitä vähän järjestää, jos ette ole ihan uuvuksissa?"

Ei hän ollut ollenkaan uuvuksissa ja hän tarttui hetipaikalla työhön käsiksi pienillä näppärillä käsillään. Mutta silloin otti Törres hänen valkosen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä huulille. Tyttö tarttui häntä kalvosiin ja katsoi säikähtyneenä pesuvaimojen puoleen; mutta kun ne eivät voineet mitään nähdä, päästi hän hänet ja jatkoi työtään pää kumarassa.

Törresin tarkoitus oli, että tiskikin olisi suuri näyttely ja järjestys oli etupäässä siinä, että vaatteet levitettäisiin niin, että ne näkyisivät edullisissa poimuissa ja laskoksissa; ja kun he nyt vihdoinkin olivat saaneet tämän valmiiksi, sanoi Törres hänelle kiitokset tästä päivästä ja että hän kyllä itse järjestäisi ikkunat.

Törres seurasi häntä pimeään porstuaan rappujen edessä, johon puotiväki ripusti vaatteensa; täällä tarttui hän häneen kiinni, nosti hänet ylös lattiasta ja kuiskasi: saanko tulla tänä iltana?

Toinen ei vastannut mitään; Törres kysyi uudelleen; mutta ei sittenkään sanonut hän mitään, pujahti vaan hiljaa ja vikkelästi ylös rappusista. Hän oli niin onnellinen ja samalla tuntui kummallinen ahdistus.

Millainen päivä tämä oli ollut! —

Kuinka hän oli ollut kaunis tuo poika — ja niin väkevä — ajatteli hän, avatessaan vapisevalla kädellä korsettiaan.

Kun Törres tuli takaisin puotiin, aikoi hän hetikohta ruveta laittelemaan ikkunoita; mutta hän jäi seisomaan ja vaipui ajatuksiinsa tämän ylellisyyden edessä, joka ennen oli ollut rauhallisesti suljettuna hyllyihin ja laatikoihin ja jonka hän nyt yhdellä käden käänteellä oli lyönyt levälleen.

Oikeastaan oli tämä teko vastoin hänen varovaista talonpoikaisluonnettaan. Mutta hänen mielessään kuvitteli jotain samanlaista kuin nuo kirjavat kepit, joita hän nuoruudessaan oli niin paljon ajatellut, kunnes sitten yhtäkkiä oli hänet vallannut se, että näin juuri pitää laittaa kaupunkilaisille, noille hulluille ihmisille, joilla on rahaa kuin roskaa ja jotka ostavat kaikkea, mitä näkevät.

Mutta kun hän aikoi ryhtyä uudelleen työhön, tunsi hän, ett'ei hän nyt enää onnistuisi, kun tuo tyttö ei ollut läsnä. Ainoastaan hänen silmäinsä alla sai hän kätensä tottelemaan.

Häneen tuli kirpeloiva kaipaus koko ruumiisen; hän ei voinut kestää kauvemmin. Sammutettuaan liiat kaasuliekit ja kehoitettuaan pesuvaimoja hyvin lämmittämään isoa uunia, että lattia olisi huomenna kuiva, veti hän saappaat jalastaan ja hiipi ylisille.

IX.

Törres oli varmasti laskenut saavansa auringon paistetta tuoksi suureksi päiväkseen; sentähden tuli hän hiukan alakuloiseksi, kun aamulla varhain haparoi puolipimeän puotinsa läpi ottaakseen luukut pois ikkunoista: ulkona oli raaka, kylmä ja pilvinen syyssää.

Hän alkoi työskennellä ikkunoissa; mutta kaikki oli muuttunut toiseksi, kuin eilen illalla iloisen kaasun valaistessa; tuo kylmä harmaa valo, joka imi pois heleyden kaikista väreistä, vei häneltä rohkeuden.

Hän seisahtui ja alkoi epäillä omaa itseään. Tokkohan tämä mihinkään kelpaisi? Eiköhän kaikki ollut ihan hullua?

Mutta sitten kuuli hän neiti Thorsenin keveät askeleet ylhäällä rapuissa. Hän juoksi häntä vastaan tuohon pimeään porstuaan; he syleilivät toisiaan — onnellisina kuin vastanaineet ja kaikki epäilys oli samassa kuin pois puhallettu.

Mutta valoisassa puodissa ujostutti neiti Thorsenia, hän punastui ja änkytti, kun Törres hyvin totisesti sanoi: "Tahdotteko auttaa minua — neiti?"

Tämä oli sellaista ilveilyä; he olivat loistavan onnellisia, eikä kukaan tiennyt siitä mitään.

Tuli sana herra Jesseniltä, ett'ei hän voi tulla vielä tänään; ja nyt odottivat he jännityksellä rouva Knudsenia.

Hän seisahtui konttoorin ovelle — aivan huumautuneena. Ensimmäinen tunne, joka hänet valtasi, oli huoli kaikista noista tavaroista, jotka olivat hänen ja jotka piti saada myydyiksi ja maksetuiksi.

"Mutta Herra Jumala tätä saippuan paljoutta!" huudahti hän ja seisattui korkean kirjavan saippuatornin eteen, jonka Törres oli rakentanut keskelle tiskiä; "meillä on aivan liika paljon saippuata!"

Törres näytti hänelle hymyillen, että torni oli ontto.

"Mutta varastossa!" — sanoi rouva.

"Ei ole enempää kuin tämä", nauroi Törres.

"Te olette panneet kaikki esille?" — hän ei ollut koskaan voinut ajatella, että esillä pidettäisiin muuta kuin pikkunen näyte; "mutta käykö tämä päinsä?"

Törres otti — yhäkin hymyillen — suuren paperirasian hyllyltä, jossa oli koko rivi samanlaisia rasioita, avasi sen ja näytti rouvalle, että se oli aivan tyhjä.

"Katsokaa — rouva! Ihmisiin on saatava se luulo, että Cornelius Knudsenin puoti on niin täpösen täynnä kaiken maailman mainioita tavaroita, että ne ihan vuotavat yli omaa yltäkylläisyyttään."

Päivä alkoi ja rouva jäi puotiin. Häntä huvitti nähdä noita hämmästyneitä kasvoja ja kuulla mitä ihmiset sanoivat, kun tulivat sisään ja saivat nähdä muutoksen. Kaikki luulivat, että puotia oli isonnettu, kun siinä katosta lattiaan oli vaan silmään pistäviä värejä ja valkeita vaatteita.

Ja tuo uusi näytteille pano ikkunoissa, jonka Törres oli keksinyt, veti väkeä puotiin; niitä lisäytyi vaan päivän kuluessa; mutta vasta iltapäivällä, kun kaasu oli sytytetty, näyttäytyi puoti uutuutensa koko komeudessa.

Yläpäässä, missä ennen oli ollut vaan hienompia naisten koristeita, oli nyt näytteillä villalankoja ja valmiita villavaatteita yli koko tiskin ja ylhäällä hyllyillä, jotka näyttivät olevan täynnä kaiken karvaista ja kaiken hienoista villatavaraa.

Mutta suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut alapäässä puotia, joka ennen oli ollut puolipimeä. Siellä loisti nyt uusia kaasuliekkejä ja koko osasto oli laesta lattiaan häikäsevän valkonen. Tänne olivat Törres ja neiti Thorsen koonneet kaikki valkoset tavarat.

Hyllyiltä, jotka olivat täynnä serviettejä, riippui isoissa laskoksissa leveitä damaskihuiveja aivan lattiaan saakka — niinkuin jäävirtoja; teehuiveja suurine kukkineen ja leveine reunuksineen, rimsuniekkaserviettejä, jotka olivat silkkinauhoilla kiinni sidotut; tiski oli peitetty hehkuvan valkosilla naisten ja lasten alusvaatteilla; paitapitsejä, virkkauksia; nenäliinoja, valkeita paitoja, — yksi ainoa puhallus oli muuttanut tämän takanurkan mitä mieluisimmaksi olopaikaksi naisille; ja puodin vanha kahtiajako oli yhdellä ainoalla iskulla poistettu.

Siitä syntyi kieltämättä hiukan hämmennystä; mutta se oli Törresistä mieleen; hän tahtoi juuri sitä, että ihmiset vähän aikaa pyörästelisivät toistensa keskessä, ennenkun löytäisivät sitä, mitä hakisivat; ja vähitellen tulikin yleisö lämpöseksi ja hyvälle tuulelle, nuoret tytöt nauroivat ja juttelivat ääneensä, samalla kuin totiset miehet, joiden piti ostaa totisia tavaroita, seisoivat naisten ympäröiminä eivätkä oikein näyttäneet tietävän, hyväksyisivätkö vai ei.

Mutta olihan täällä Simon Varhoug — niinkuin ennenkin; ja näytteitä kaikesta, mitä halusivat, voivat he löytää edestään tiskiltä, valoisaa oli täällä myös, niin että kyllähän tämä menetteli; oli vaan vähän outoa liikkua täällä noiden hienojen naisten keskessä.

Rouva Knudsenin täytyi seisoa rahalaatikon ääressä koko kiireinen päivä ja ottaa vastaan onnitteluja tuttavilta; ja illalla olivat sekä hän että hänen palvelijansa aivan uupuneita.

Törres näytti hänelle riemuiten saippuatornin rauniot. "Mutta mitähän herra Jessen on sanova?" arveli yhtäkkiä rouva Knudsen.

Pieni neiti Thorsen tuli yhtäkkiä totiseksi ja katsahti Törresiin, mutta tämä vastasi aivan rauhallisesti:

"Minä soisin että Jessen tulisi huomenna, täällä tulee kyllä olemaan tekemistä."

Kun päivä kului tällä tavalla Cornelius Knudsenin kaupassa, oli seinän takana, Brandtin suuressa puodissa, hyvin hiljaista ja rauhallista. Kauppapalvelijat joutivat juoksemaan kadulle tai tekivät he asiata saadakseen katsoa naapurin uusia laitoksia ja väen tungosta siellä.

Mutta Gustaf Kröger itse ei huomannut mitään, ja kun Julia päivällispöydässä rupesi kertomaan, että hän ja rouva Steiner olivat käyneet katsomassa herra Voldin tekemiä muutoksia, katkasi hän puheen eikä tahtonut kuulla enempää.

Kun hän sitten kuitenkin ruokalevon nukuttuaan laskeusi alas puotiinsa, hämmästyi hän siitä, että oli näin vähän väkeä.

"Ilkeä ilma tänään; ihmiset pysytteleivät kotonaan", sanoi hän sivumennen ensimäiselle konttoristilleen.

"Ihmiset kulkevat toista tietä tänään", vastasi tämä.

Kröger otti hattunsa ja meni ulos.

Näytteille pano ikkunoissa oli hänen mielestään kauhean ruma; mutta kun hän aikoi mennä sisään tervehtimään rouvaa, näki hän lasiovesta, että puoti oli täynnä väkeä ja että rouva itse oli siellä punakkana ja tyytyväisenä rahalaatikkonsa ääressä. Hän päästi oven rivan ja meni kotiinsa jälleen.

Mutta kun hän taas astui suureen ja hyvin järjestettyyn kauppapuotiinsa, jossa ei ollut yhtä ainoata ihmistä, tuli hänen mieleensä väkisinkin ajatus siitä, että tässä nyt alkaa kilpailu elämästä ja kuolemasta; ja hän tiesi kyllä, kenen on syy siihen. —

— Anton Jessen oli saanut tietää suuresta mullistuksesta puodissa ystäviltä, jotka olivat käyneet hänen luonaan iltasilla. Hän tuli sentähden seuraavana aamuna hyvin varustettuna saapuville, aikoi kohdella tuota uudistusta hyvin ylenkatseellisesti ja oli varma saavansa rouvan vakuutetuksi siitä, että tuollainen typerä tapa sirottaa kaikki ympäri puotia, on hienon kauppaliikkeen häviö.

Hänen periaatteensa oli päinvastoin se, että rasiat ja tavarapakat ovat otettavat alas hyllyltä sellaisella katseella, että myyjä tällä kertaa tekee erityisen kunnian ostajalle näyttäessään hänelle tavarata, joka on jotain aivan erikoista. Tuolla tavalla oli hän voittanut monta voittoa Brandtistakin, jonka tavaroista muuten oli se maine, että ne ovat mitä hienoimpia.

Hän tuli niin varhain puotiin, että kauppa ei vielä ollut oikein alkanut; mutta Törresillä ja muilla oli täysi työ järjestäessään eilisen liikkeen tuottamaa sekasortoa.

Keskelle puotia jäi hän seisomaan hattu päässään, ja katseli pilkallisesti pitkää tiskiä pitkin: sitten sanoi hän äänenpainolla, johon oli jo harjoitellut matkalla:

"Pankaa paikoilleen kaikki; — tiski puhtaaksi!"

Neiti Thorsen oli saanut ikäänkuin lyönnin rintaansa, kun hän tuli sisään; hra Jessenillä oli vielä suuri vaikutus häneen ja hän seisoi nyt kalpeana ja liikahtamatta paikaltaan; eivät muutkaan näyttäneet aikovan totella.

Herra Jessen'in kasvot alkoivat värähdellä ja suupielet vapisivat; hän nosti pienen hienon keppinsä ilmaan ja löi sillä tiskiin:

"Täällä on siivottava, sanon minä. Kuka täällä käskee — te vai minä?" hän katsoi Törresiä suoraan silmiin.

Mutta Vold tekeytyi ihan rauhalliseksi ja hymyili pilkallisesti:

"Minä luulen, ett'ei meistä täällä käske kumpainenkaan."

"Sepähän nähdään!" huusi herra Jessen ja juoksi konttooriin. Puotiin tuli väkeä ja kauppa kävi; mutta joka kerta kuin kuului ääniä konttoorista, katsahti neiti Thorsen Voldiin; hän tunsi, että nämä hetket ratkaisisivat hänen kohtalonsa; mutta ei hän voinut mitään arvata Voldin kasvoista; hän teki työtä iloisesti ja reippaasti, niinkuin ei olisi mitään tulossa.

— Niinpiankun herra Jessen tapasi rouvan, alkoi hän puhua nopeasti ja kiivaasti, silmät kiihkeinä.

Rouva Knudsen keskeytti hänet:

"Niin, se oli hullusti — herra Jessen! minä myönnän, että minun olisi pitänyt puhua teidän kanssanne, ennenkun minä —"

"Ei — se ei ole kaikista pahinta — rouva! mutta" —

— "Mutta" — jatkoi rouva — "minä en itsekään aavistanut, että muutos —"

"En minä nyt puhu muutoksesta, minä tahtoisin puhua —-" sanoi hän synkästi.

"Mutta minun täytyy kuitenkin myöntää", sanoi taas rouva, "että se tähän saakka näkyy menevän" —