"Nyt kahakka alkaa!" sanoi Martti nureissaan. "Ole varoillasi, poikaseni — ennen kahden minuutin kuluttua töyttää emäkarhu meidän päällemme. Älä vaan ammu, ennenkuin varmaan tiedät osaavasi. Kah, tuolla se jo tulee!"
Vanha Martti ei tällä kertaa erhettynyt. Pentunsa kanssa tulee hölkyttää emäkarhu, ja rupee hirmuisesti kiljumaan, kun se havaitsee molemmat miehet, jotka järkähtämättömän jäykkinä odottavat sen hyökkäystä. Ei kumpikaan heistä tuntenut mitään pelkoa. Leo ei kuitenkaan voinut aivan tyvenellä mielellä katsoa karhujen tuloa, sillä hänen piti nyt ensi kertaa taistella semmoisia vastaan. Vaikka rohkea ja uljas sydän asui hänen rinnassansa, vaikka monta onnellisesti voitettua vaaraa oli kylläksi terästänyt hänen hermojansa, ett'ei joka outo olisi voinut hämmästyttää häntä, tunsi hän kuitenkin nyt kätensä vapisevan, kun hän nosti pyssynsä, ojentaakseen sitä lähestyvää karhua kohden. Verkalleen tuli tämä heitä vastaan. Noin kolmenkymmenen kyynärän päässä heistä nousi se pystyyn, asettui takajaloillensa, avasi punaisen kitansa ja huimi hurjasti etujaloillaan ympärillensä.
"Tarkkaa vaaria nyt!" huusi Martti. "Minä ammun ensiksi, ja, jollei se kaadu, niin laukaise sinä! Vaan älä Jumalan tähden hätäile, Leo!"
"Olkaat huoleti, Martti," vastasi tämä lujasti, vaikka hänen äänensä vähäsen värisi ja hänen verekset kasvonsa kävivät kalmeiksi. "Henkeen kuolemaan saakka seuraan minä teitä."
Martti viipyi vielä silmänräpäyksen — silloin paukahti hänen pyssynsä, ja verinen juomu, joka punasi karhun pörröistä rintaa, todisti kyllä, että hän oli osannut. Karhu rämpsähti ryömilleen, kieritteli vähän aikaa jäällä, mutta karkasi sitten yht'äkkiä hurjassa vimmassa Martin päälle, jonka tuo voimakas sysäys paiskasi selälleen.
"Ammu, Leo, taikka olemme molemmat hukassa!" karjahti Martti.
Kerrassaan kokosi Leo rohkeutensa: hän ei ampunut etäältä, hän lähestyi vakavin askelin, vaikka vaaleana, karhua, joka, tulipunaisia silmiänsä kauheasti mullistaen, irvisteli häntä vastaan. Laskien pyssyn suun ihan lähelle karhun päätä, Leo laukaisi. Hirmuisesti kiljuen, hypähti karhu taaksepäin, ja pudisti veristä päätänsä. Leo oli osannut hyvin, mutta kuolemaksiko vai ei, sitä hän ei kohta voinut eroittaa. Kerkeästi hypähti Martti, joka kaikeksi onneksi oli eheänä päässyt vaarasta, ylös maasta, otti harpuunansa käteensä, ja heitti sen voimainsa takaa emäkarhuun, joka uudestaan haavoitettuna ärjyi hirveällä tavalla.
"Pidä paikkasi, Leo! ei se kauvan enää voi vastusta tehdä, ennenkuin se hoipertuu maahan! Harpuuna käteesi, poikaseni!"
Leo tarttui molemmin käsin harpuunaansa, ja odotti karhun uutta päällekarkaamista, sillä välin kuin Martti kaappasi laukaistun pyssynsä maasta, otti sen piipusta kiinni, ikäänkuin nuijan-varresta, ja katseli tuimasti karhua, valmiina rusentamaan tämän pääkalloa, jos se vaan jatkaisi taistelua.
Mutta karhu oli jo uuvuksissa, eikä näyttänyt enää haluavan ottelemista vihollistensa kanssa. Se maanitteli vaan pentuansa luokseen, joka takajaloillansa seisoen osaa ottamatta oli katsonut taistelua, käänsi selkänsä molemmille erämiehille, ja juoksi tiehensä.
"Nyt se ei voi päästä meidän käsistämme!" huusi Martti iloisesti. "lataa nopeasti pyssysi, Leo, ja sitten kohta perässä! Se ei voi millekään haaralle välttyä, jollei se heittäydy mereen, jossa me veneellä ajamme sitä takaa. Kyllä se jo on henkitoreissaan, muutoin se ei olisi pakoon pötkinyt!"
"Enkö minä huuda Elshöft'iä avuksemme?" kysyi Leo.
"Ei, ei, kyllä me tulemme toimeen ilman hänettäkin!" vastasi Martti. "Mutta sinä saat huutaa hänelle, että hän soutaa venheen tänne, jotta se on saapuvissa, kun sitä tarvitaan. Mutta joutuisasti, sillä muutoin saaliimme välttyy."
Vikkelästi juoksi Leo täyttämään Martin käskyä, ja tuli jo takaisin, ennenkuin tämä oli päättänyt lataamisensa.
"Nyt ripeästi eteenpäin!" sanoi Martti. "Jätä harpuunat tähän; ne olisivat vaan esteeksi, ja takaisin tullessamme saamme ottaa ne mukaamme. Missä karhu nyt on? Hei, tuolla se juoksee jäätikköä kohti, ja pentu on sen vieressä! Raisusti, poikani!"
Näin puhuen alkoi Martti ajaa sitä takaa, pikaisesti juosten jäälakea poikki. Leo seurasi häntä aivan läheltä, ja muutamien minuutien perästä olivat he jo ehtineet melkoisen matkan eteenpäin.
"Se uupuu!" lausui Martti. "Verenvuoto ja haavat ovat näännyttäneet sitä, ja se on ennen pitkää kuoleman omana!" Molemmat erämiehet riensivät nyt kahta kiireemmin silmillänsä tarkaten karhun liikuntoja, kunnes tämä yht'äkkiä poikkesi jostakin kulmanteesta ja meni näkymättömiin.
"Hän on kadonnut!" huusi Leo.
"Mutta kohta me näemme hänen taas! Rivakasti vaan eteenpäin!" vastasi
Martti.
Vähän ajan perästä saapuivat he siiten paikkaan, josta karhu oli kadonnut, ja hämmästyksestä ja suuttumuksesta päästi Martti huudon suustansa, kun hän havaitsi soukan halkeaman jäätikössä, jonka kautta karhu oli puikkinut piiloon. Jäällä ja lumella olevat veriset jäljet todistivat kylläksi, että niin oli asian laita.
"Tuo riiviö on pahasti pettänyt meidän!" huusi Martti. "Mutta sillä se ei voita mitään! Nähtävästi se ei ole vielä joutunut etäälle, ja me ajamme sitä jälestä, kunnes saamme sen kiinni!"
Leo viivähti, ja katseli arvelevaisesti taivasta, joka sillä välillä oli mennyt umpipilveen. Synkeä sumu peitti kokonaan auringon, ja sitä ilmaa kohden, jossa Delphiini oli ankkurissa, kohosi sakea, läpinäkymätön pilven jänkä. Äänetönnä osotti Leo sormellansa taivaan rantaa.
"Ei se tee mitään!" sanoi Martti, ja tarkasti niinikään taivasta. "Ennenkuin myrsky nousee, ja nuot lumipilvet rupeavat sirottamaan sohjuansa, saamme olla kokonaan pelvotta. Eteenpäin! Eteenpäin! Leo! Neljänneksen hetkeä saamme ainakin panna tähän työhön, ja silloin vasta on aika palata! Vaikk'emme voisikaan toimittaa koko karhua laivaan, viemme kuitenkin sen oivallisen taljan muassamme!"
Samaa päätä syöksähti tuo muutoin aina varovainen, mutta nyt jahdin himoon tykkänänsä heittäytynyt perämies halkeamaan, ja Leo seurasi häntä, vaikka kyllä hänen sydäntänsä ahdisti. Tosin hän olisi hillinnyt Marttia, sillä pahat aaveet iskivät hänen mieltänsä, mutta hän pelkäsi, että tämä halveksisi häntä ja pitäisi häntä pelkurina, eikä hän myöskään olisi millään tavalla tahtonut jättää hyvää suopaa ja uskollista ystäväänsä pulaan. Hän pysyi sen vuoksi Martin kintereillä, lohduttaen itseään sillä toivolla, että haavoitettu karhu tuskasta ja verenvuodosta arvattavasti oli niin voipunut, ett'ei se enää voisi etäälle paeta. Niin olikin, sillä tuskin kului viisi minuuttia, kun jo molemmat erämiehet tulivat halkeamasta aavalle, ja Martti riemuiten ilmoitti taas näkevänsä karkurit. Emäkarhu makasi pitkällään lumella, jonka hän ympärillänsä oli punannut verellään, ja inuen hääräsi pentu hänen edessänsä. Martin ja Leon lähetessä, yritti emä nousemaan pystyyn, etäämmäksi karatakseen. Mutta jäntiä puuttui, ja uikutellen sortui hän kohta rötkälleen. Hyvin osattu laukaus Martin pyssystä teki lopun sen julmista tuskista. Kuula tunki silmän lävitse aivoihin, ja pari kertaa ruumistansa vävähytettyään heitti karhu henkensä. Pennun ympärille heitti Leo harpuunan köydestä tehdyn lämsän, ja kietouneena siihen makasi se kohta avutonna jäällä.
"Joutuivatpa molemmat pedot viimein meidän käsiimme!" lausui Martti, ja veti suutansa riemuisaan hymyyn. "Helposti voimme taluttaa pentua venheelle, mutta emäkarhun me ketistämme. Käy työhön käsiksi, Leo, sillä kauvan aikaa emme tosiaan saa enää viipyä!"
Puukkojansa esiin ottaen, ryhtyivät molemmat erämiehet karhun nylkemiseen, ja olivat jo melkein päättäneet työnsä, kun vanha Martti äkisti nousi seisaalleen ja kallisti, tarkasti kuunnellen, päätänsä. Myöskin Leo heitti työnsä kesken, ja katseli kummastuneena kumppaniansa, jonka kasvoissa tuskallinen ahdistus nähtävästi kuvautui.
"Etkös kuule mitään, Leo?" kysyi Martti.
"Kyllä, tohisevan huminan, joka lähenemistään lähenee," vastasi Leo. "Se ei ole muuta, kuin vihuri, joka ajaa jäälakeoita myöden ja on ahdistunut vuorien rotkoihin."
"Suokoon Jumala, että sinä olet oikeassa!" lausui vanha Martti. "Mutta ei" — lisäsi hän, ja hänen ruskeat poskensa lensivät vaaleiksi — "tämä on jotain pahempaa, kuin paljas vihuri. Kuule, tuolla se jo vinkuen tulee — yhä enemmän on taivas synkistynyt — laupias Jumala, jo tupruu läämältä lumihiuteita! Takaisin, kiiruimman kautta takaisin, poikaseni! Jätä kaikki silleen, ja pane viimeiset voimasi alttiiksi, että me ehdimme venheelle ja saamme peittää itsemme turkeillamme. Juokse nyt mitä suinkin jaksat!"
Muuta kehoitusta ei Leo tarvinnutkaan, sillä hän tiesi yhtä hyvin, kuin Martti, että tämä tuisku veisi molemmilta hengen, jolleivät pääsisi johonkin varjoon. Jos he kerran ehtisivät venheelle, olisivat he pelastetut; heidän tarvitsi ainoastaan vetää se jäälle, panna se alassuin ja käydä sen alle. Siellä heidän sopi istua, ikäänkuin kotelot kuorissansa, ja tuulispää saisi riehua mielin määrin, eivätkä he siitä piittaisi laisinkaan. Siitä jähmetyttävästä kylmästä, jonka tuommoiset tuiskut Pohjan päivättömillä penkereillä tavallisesti tuovat muassaan, varjelisi heitä kylläksi heidän paksut turkkinsa, ja sillä tapaa olisivat he päässeet eheinä vaarasta, jahka vaan Elshöft oli käyttänyt itseään kuin uskollinen ja rehellinen kumppani ja soutanut venheen määrätylle paikalle rannalla.
Sanaakaan virkaamatta, — eikä myrskyn vonkunalta olisi mitään kuullutkaan, — juoksivat Martti ja Leo halkeaman lävitse, jonka korkeat seinät jotenkin hyvin suojelivat heitä kauhean raju-ilman tuimuudesta. Kun he tulivat aavalle jääkedolle, taukosi myrsky yht'äkkiä raivoomasta, lumen höyhet tulla leijailivat harvemmalta, ja näytti melkein siltä, kuin aivan äkkiä syntynyt pyry yhtä väleen herkeisikin.
"Me olemme pelastetut!" sanoi Leo ja huokasi syvältä. "Myrsky asettuu, jopa taivaskin kaihentelee."
"Eteenpäin vaan poikaseni!" vastasi Martti. "Ulkomuoto pettää. Yreksi aikaa on tämä Jumalan ilma lauhtunut, vaan kohta se taas kiintyy, raivotakseen vielä julmemmin kuin äsken. Suokoon Jumala vaan, että Elshöft on vienyt venheen oikealle paikalle."
Yhä kiireemmin riensivät molemmat ystävät jäälakean poikki. Vähällä aikaa saapuivat he sen reunalle, ja tähystelivät tuskissansa kumppaniansa. Mutta niin pitkältä kuin silmä kannatti ei näkynyt mitään venhettä, ja hammasta purren, suuttumustansa Leolta salatakseen, sanoi Martti: "me olemme hukassa! Tuo kavala koira on jättänyt meitä oman onnemme nojaan! Voi Leo parkaa, minkätähden houkuttelin minä sinua turmioon!"
Leo käänsi nyt silmänsä merellepäin ja hiljainen huudahus joukahti hänen vaalenneilta huuliltansa. "Mitä se on?" kysyi Martti.
"Katsokaat tuonne" — vastasi Leo — "tuolla heiluu venhe merellä, ja
Elshöft soutaa sitä kiireesti laivaan päin."
Sumu, joka tähän asti oli vankkana vaippana verhoillut vesiä, alkoi jo haihtua, ja selvästi eroitti nyt Martti venheen. Se oli vielä kuuluvissa, ja, molempia käsiään suunsa edessä pitäen, huusi Martti jyrähtävällä äänellä: "venhe hoi!"
Epäilemättä oli Elshöft kuullut Martin huudon sillä hän käänsi päätänsä jäänyttä rantaa päin ja taukosi soutamasta, ilmeisesti kahdenvaiheisena, kääntyisikö hän takaisin vai ei.
"Tuo ilkeä konna pettää meidän varmaan!" sanoi Martti. "Omaa viheliäistä henkeänsä pelastaakseen, antaa hän meidän menehtyä täällä, sillä muutoin hän ei vielä olisi lähtenyt odotuspaikasta, jossa hänen olisi velvollisuutensa ja kunniansa puolesta pitänyt pysyä! Mutta kuule, mitä tuo merkitsee?"
Kaikkuva kumahus mereltäpäin tärisytti ilmoja. Toinen pamahus seurasi kohta, ja vähän ajan takaa vielä kolmaskin.
"Ne on Delphiini'in tykin laukauksia, jotka kutsuvat meitä takaisin!" sanoi Leo.
"Niin onkin," lisäsi Martti, "ja Elshöft on kuullut ne yhtä hyvin, kuin mekin! Katso, hän on taas alkanut soutaa, ja heittää meidän oleville onnillemme! Tuo järjetön, Jumalan kosto saavuttaa kerran hänenkin, jos kohta tässä maailmassa ei voi häntä rangaista. Nyt, Leo, ei auta mikään muu, kuin kestäväisyys. Meidän pitää palata tapetun karhun luo, että saamme sen taljan peitteeksemme, kunnes myrsky, joka epäilemättä kohta rupee uudestaan raivoomaan, on mennyt ohitse. Tule, joka hetki on tässä tilassa meille kallis."
Martti ja Leo riensivät nyt takaisin halkeamaan, ja olivat tuskin saapuneet sinne, kun jo vihurit alkoivat viuhkata ja lumipilvet laskettivat suurissa määrin kiteitänsä maahan. Samalla ilmakin muuttui niin jäätävän kylmäksi, että pakenevien henki kohta huurahti, ja kohmetuttava vilu kangistutti Leon hermoja, jotka eivät vielä olleet pakkaseen tottuneet.
"Minä en jaksa edemmäksi!" vaikeroitsi hän, ja nojautui, lopen uupuneena, jääseinää vastaan. "Pelasta itsesi, Martti, ja anna minun maata täällä."
"Jumala varjelkoon minua siitä!" vastasi Martti. "Paina itsesi minun olkapäitäni vastaan — niin — ja nyt eteenpäin!"
Leo yritti nyt astumaan, mutta jo muutamien silmänräpäysten perästä turtauivat hänen jalkansa, ja voipuneena meni hän tainnoksiin.
"Suuri Jumala, mikä nyt neuvoksi?" huusi Martti tuskaa täynnänsä. "Leo, Leo, sinun pitää liikkuman, taikka olet jo viiden minuutin perästä aivan paleltuneena!"
"Anna minun kuolla tähän!" ohkasi Leo. "Voimani ovat minulta vilpistyneet."
Martti katseli tuimasti taivasta, ja hykersi käsiänsä.
"Ei, ei!" mutisi hän sitten itsekseen — "minä tahdon pelastaa sinun, taikka kuolla sinun kanssasi! Jumala auttaa varmaan minua, ja antaa minulle uudet voimat!"
Hän notkistui nyt puoliksi jähmettynyttä nuorukaista vastaan, kohotti häntä seisaalleen, nosti hänen hartioillensa, ja alkoi uudestaan juosta. Hengistyneenä ja kovin väsyksissä pääsi hän vihdoin siihen paikkaan, jossa tapettu karhu makasi. Tuota pikaa ketti hän siltä nahan, peitti itsensä, Leon ja pennun tällä, ja havaitsi pian nuoren ystävänsä virkoovan. Kerran huo'aten kysyi Leo: "missä minä olen?"
"Turvallisessa paikassa nykyjään kumminkin! Karhun talja ja pentu ovat pelastaneet meidän! Täydellisesti peitetyinä makaamme tässä, ja tuo pieni pörröinen pentu uumaa lämmintä, ikäänkuin kuuma kiuvas. Kärsimystä vaan, Leo! Kaikki muuttuu vielä hyväksi, jollei vaan tätä raju-ilmaa kauvan kestä ja Delphiini riisty ankkuristansa. Kylmyyttä ja tuiskua meidän ei enää tarvitse peljätä!"
Vaikka myrsky ei enään erittäin haitannut ystäviämme, ei kumminkaan mitä heidän ruumiilliseen oloonsa koski, tunkeusi kuitenkin sen kauhea pauhina heidän korviinsa. Aikalomasta kuului myöskin hirmuinen jyry, joka tuntui järisyttävän maan sisimpiä perustuksia. Ei Martti eikä Leo voineet käsittää, mistä tämä outo jyske, jonka rinnalla tuhansien kanuunain pauke olisi tuntunut vähäpätöiseltä, sai alkunsa. Vasta jälestäpäin havaitsivat he sen tulleen jääkallioista, joita aallot vähitellen olivat uurtaneet altapitin, ja, jotka, tasapainosta joutuessaan, irtautuivat rannalta ja rojahtivat mereen.
[Jääkallioin sanotaan syntyvän seuraavalla tavalla. Ne summattoman suuret lumijoukot, jotka peittävät pohjois-navan autioita seutuja ja vuonna vuotuisena enenttyvät, sulaavat kesäpäivän helteestä vedeksi, jota kokoontuu lukuisiin puroihin ja juomiin, jotka sitten vipajavina virtoina juosta suikertelevat laakeille rantamaille. Siellä niiden kirkas, kylmä vesi pian jäätyy, ja joka ajast'aika kasvaa uusi jääkuore lisäksi, jotta vuosisatojen kuluessa sukeuu tuhansien jalkojen korkuisia jäätiköitä. Lumi, joka tuommoisilla jäävierroksilla pintyy ja sulaa, kartuttaa niitä yhä isommiksi, täyttää lomakot ja haljenteet, ja tekee nämät tiiveiksi ja sileiksi. Meren aaltojen lakkaamaton liikkuminen ja läiskyminen syöpi sitten aikaa voittain niiden juuria, eikä tarvita viimein kuin vähäinen tärähys, esimerkiksi joku myrsky, kun ne jo hirmuisella räjäyksellä sysääntyvät mereen. Saarentapaisina uiskentelevat ne sitten valtamerellä, kunnes tuuli ja virrat ajavat niitä eteläänpäin, jossa ne vähitellen hupenevat, ja viimein kokonaan riutuvat.]
Huolia ja tuskaa täynnänsä odottivat Martti ja Leo julmasti riehuvien luonnon voimien viihtymistä. Mutta monta pitkää hetkeä vieri, ennenkuin he rohkenivat jättää turvapaikkansa ja ruveta pyrkimään esiin niistä tiiviistä lumiläjistä, jotka olivat kertyneet heidän päällensä.
YHDEKSÄS LUKU.
Venhe.
Lähes vuorokausi oli kulunut siitä hetkestä, jolloin Martti ja Leo olivat niin sanoaksemme elävältä haudanneet itsensä, kun Martti yht'äkkiä virkosi siitä horrostilasta — sillä uneksi ei sopinut sitä sanoa — johon hänkin viimein oli vaipunut. Hän oli tuntenut jotain kylmää ja kosteaa kasvoillansa, ja, kun hän kavahti seisaalleen, kuuli hän vähäisen karinan, joka kuitenkin kohta hiljeni.
"Oletkos valveilla, Leo?" kysyi hän matalalla äänellä. "Joku kettu on minun herättänyt."
"Minä olen ihan hereillä," vastasi Leo, jota hänen kumppaninsa äkillinen kapsahus niinikään oli häirinnyt.
"Minun luullakseni on myrsky laantunut," lisäsi Martti. "En minä kumminkaan kuule muuta, kuin pikkuisen karhumme hengityksen, joka muutoin näyttää sangen hyvin menestyvän äitinsä taljassa. Koettakaamme nyt pyrkiä ulos haudastamme, Leo!"
Pimein päisin haparoiden löysi Martti pian toisen pään taljasta, ja kehitti itsensä siitä. Kättänsä kurottaen haappasi hän lunta, ja yritti luomaan sitä syrjälle. Mutta tämä ei ollut mikään helppo työ, sillä lumi oli hyvin hienoa ja kehkeätä, eikä paltaantunut ensinkään, vaan vieri ehtimiseen takaisin, ikäänkuin hiekka, kun Martti oli mättänyt sen luotansa. Leo rupesi myöskin hänen avuksensa, ja vihdoin viimein onnistui heidän päästä muutamia kyynäriä ylöspäin.
"On tainnut sataa kauhean paljon lunta," lausui Leo levottomasti.
"Emmekö pian pääse ilmoille"
"Vähäisen malttia vaan!" vastasi Martti. "Minä näen jo jotain haamahtavan, jok'ei liene muuta, kuin päivän valoa! Hei, tuolla on ilma, mutta kylmä kuin jää!"
Todellakin vastasi se ilma kylmältä, joka kaivetun aukon lävitse tunkeutui luolaan, jos siksi sopii sanoa sitä paikkaa, joka oli molempia ystäviämme myrskyltä suojellut. Martti nytkäsi kohta kätensä takaisin, eikä näyttänyt enää haluavan jättää lämmintä vuodettansa.
"Mutta tämä on ilmeistä hulluutta vaan!" jupisi hän vähän ajan takaa itsekseen. "Tästä meidän kuitenkin pitää lähtemän, jos me tahdomme ehtiä Delphiini'in, ja sentähden ravakasti eteenpäin!"
Enentyneellä innolla kiinnitti hän nyt äsken keskeytettyä työtänsä, ja pääsi muutamien minuuttien perästä ilmoille. Leo seurasi häntä joutuisaan.
Muutto pimeästä piilopaikasta päivän hemeään valoon, joka lisäksi heijaistui äärettömän väljältä, häikäisevältä lumikentältä, oli niin äkkipikainen, että melkoinen aika kului, ennenkuin he voivat avata silmiänsä. Kun he sitten katselivat ympärillensä, he eivät nähneet muuta, kuin avaran lumikedon edessänsä ja takanansa Huippuvuorien kärjekkäät jäätunturit, jotka loittoa heloittivat, ikäänkuin suunnattoman suuret kultahelmet. Jäätikkö, jonka halkeaman kautta he olivat juosseet lymypaikkaansa, oli kokonaan kadonnut, ja yksin merikin näytti ainoastaan kapealta, siniseltä juomulta kaukaisessa etelässä. Isot lumiset jäälaikat ja muutamat vähäläntäiset jääkalliot, joita myrsky oli ajanut yhteen, täyttivät nyt koko välin. Yht'äkkiä syntynyt kova pakkanen oli saumannut yksityiset jäälohkot lujaksi, kiinteäksi joukoksi, ja viljalta tupruileva lumi oli levinnyt tämän yli, ikäänkuin huikaisevan valkoinen, vilahteleva vaippa.
"Jesus Kristus!" huusi Martti, kotvan aikaa säikähyksissään tuijoteltuaan — "minne on Delphiini joutunut? Jos myrsky on ajanut sen eteläänpäin, olemme ijäksi päivää hukassa!"
"Se olisi kauhistuttavaa!" sanoi Leo hämmästyneenä. "Voi rakasta äitiäni! Varmaan hän murtuisi murheesen, jos hän kadottaisi minun! Mutta me emme saa vielä heittäytyä toivottomuuteen. Jos Elshöft on onnellisesti päässyt laivaan, arvaa katteini Bertram kyllä, että me olemme hengissä, ja odottaa meidän tuloamme. Meidän pitää nyt lähtemän jäälakean poikki, päästäksemme meren äärelle."
Suruisesti pudisti Martti päätänsä. "Se en mahdotonta!" lausui hän. "Peräti mahdotonta! Koettappas vaan kahlata tämän jäälakean poikki, jossa joka askeleelta vajoot polvia myöden lumeen. Koko päivä kuluisi, ennenkuin me pääsisimme perille. Ei, heitä nuot tuumat sillensä, poikaseni! Ennenkuin matka olisi puoliväliin kuljettu, olisimme jo uupuneet, ja joko nääntyneet nälkään, taikka vilusta jähmettyneet. Emmekä edes saa toivoa, että katteini Bertram odottaa meitä. Talvi on jo käsissä, ja joka hetki, jonka hän vielä viipyy, saattaa syöstää hänen, miehistön ja laivan perikatoon. Jumala auttaa meitä hädässämme! Meidän ei ole nyt muuta neuvoa, kuin rohkaista mieltämme ja jännittää kaikkia voimiamme, kestääksemme talven julmuutta, joka nyt jo meitä uhkaa. Me olemme joutuneet vangiksi, rakas poikaseni, eikä ole meillä vähintäkään toivoa päästä vankeudestamme ennen kesän tuloa. Jumala auttakoon meitä! Kova on se koetus, jonka alaisiksi me nyt olemme tulleet!"
Alakuloisesti katsoi oivallinen perämies maahan päin, mutta Leo väänteli käsiänsä. Kuitenkin surkutteli hän vähemmin omaa kovaa onneansa, kuin äitiänsä, joka hartaasti rakasti häntä ja epäilemättä kuolisi surusta, jos Delphiini palaisi, hänen poikaansa muassaan tuomatta. Hän hyräytyi itkulle, äidin syvää surua ajatellessansa. Säälien katseli Martti häntä.
"Niin, niin, rakas poikaseni, sinun on kyllä syy itkeä," hän lausui. "Jumala yksin tietää, mitkä kovat kärsimykset kohdannevat meitä, ja voimmeko kestää tätä talvea, sen pitkiä öitä ja haikeaa kylmyyttä. Mutta minä vannon pyhän valan, ystäväni, että minä pidän huolta sinusta, ikäänkuin isä lapsestansa, ja sattukoon minuun kaksin verroin kaikki vaivat, kaikki kärsimykset, jollen aina etupäässä katso sinun hyvääsi. Älä sure, rakastettu poikani! Vielä meidän tulee toivoa! Lujalla tahdolla ja voimiensa ponnistamisella voi ihminen poistaa esteitä, jotka muutoin kokonaan hänen kukistaisivat. Minun mieletön jahdinhimoni on saattanut sinun tähän kovaan onnettomuuteen; mutta minun kokemukseni ja hyvän tahtoni kautta olet sinä välttävä sen pahimpia seurauksia. Jos minä vaan olisin voinut aavistaa, että tämä Elshöft oli yhtä suuri konna, kuin hänen kaimansa Bremen'issä, emme olisi koskaan joutuneet tämmöiseen surkeaan tilaan; mutta kuka olisi saattanut edes ajatella semmoista inhoittavaa ilkeyttä? Tuommoinen ystäviensä pettäminen, ja heidän jättämisensä kuoleman koviin kouriin, vaikka kyllä olisi käynyt heitä pelastaminen — hyi, se on todellakin viheliäistä!"
"Mutta ainoastaan oman henkensä kaupalla olisi hän voinut sitä tehdä," sanoi Leo, häntä puolustaen.
"Mitä sinä sanot, poikaseni? Sinä olisit siis hänen siassaan tehnyt samaten? Ei! En minä olisi tehnyt niin! Siinä yksistänsä on jo kyllin syytä halveksia häntä. No, kyllä hänkin toisella puolen hautaa saa rangaistuksen teoistansa. Mutta lähtekäämme pois tästä! Meidän ei tule pahoittaa mieltämme hänestä puhumalla. Etsikäämme sen siaan itsellemme semmoinen paikka, jossa me, pohjais- ja itätuulen varjossa, saamme pitää talvimajaamme. Älä sure, poikaseni! Tosin nyt koittaa meille kovat kuukaudet, mutta nekin kerran loppuvat."
"Vaan emmekö sentään koeta päästä takaisin Delphiini'in?" kysyi Leo. "Kiivetkäämme tuolle vuoren kulmalle, Martti. Se ei ole aivan korkea, ja sieltäkäsin voimme kaikkein parhaimmin selittää laivan."
"Siitä ei ole mitään hyötyä, sen minä ennaltaan tiedän, vaan tehdään kuitenkin tahtosi," vastasi perämies, ja alkoi samassa astua mainittua vuoren kulmaa kohden. Puolen hetkeä vaivaloisesti kuljettuaan saapuivat he sinne, ja Martti yritti juuri kiipeemään sen loivinta kylkeä ylöspäin, kun Leo äkisti huusi häntä takaisin.
"Mikä tuo on, Martti?" kysyi hän, osoittaen sormellansa mustaläntäistä, eriskummaista esinettä, joka lumesta pisti vähäisen näkyviin.
"Mikäkö se on?" vastasi Martti. "Hajonnut laiva, jonka tuuli on ajanut tänne ja joku hyöky-laine on paiskannut rantaan. Näethän sinä ihan selvään, että me nyt olemme aivan meren vieremällä, vaikka kaikki täällä on jäässä. Kun ensiksi varmaan huomaamme, ettei Delphiini'stä enään ole mitään toivoa, saamme tarkemmin sitä tutkia."
Sanomattoman suurella vaivalla kiipesivät tällä kertaa nuot muutoin kapuamiseen ylen tottuneet merimiehet kalliota ylöspäin. Monen turhan yrityksen perästä pääsivät he viimein sen huipulle, ja alkoivat tarkoin tähystellä merta, joka siinsi kaukaa taivaan rannalta. Kerran luuli Leo jo näkevänsä laivan, ja ilmoitti sen Martille. Mutta tämä näytti pian hänelle todeksi, että hän oli erhettynyt. Hän oli nimittäin pitänyt uiskentelevaa jääkalliota laivana. Delphiini oli kadonnut, ja purjehti arvattavasti aikaa sitten tuolla puolen sitä sinertävää juomua, joka levisi meidän ystäviemme silmien eteen.
Vielä kerran valloitti suru Leon jo toivovan sydämen. Mutta pian rohkaisi hän mielensä, ja sanoi: "olkoon menneeksi! Kaikki, mitä Jumala sallii, on hyvä, ja meidän, joita hän äsken pelasti myrskyyn kuolemasta, tulee aina vieroa valitusta. Meidän sydämemme ovat niinkuin vaha Hänen kädessänsä; mutta jos Hän tahtoo, Hän karaisee ne terästä lujemmiksi. Minun rakkaan äitini täytyy lohduttaa itseään, turvaten Häneen, ja me, Martti, me pysymme vahvassa luottamuksessa siihen, että se on Jumalan tahto, joka on saattanut meidän näille autioille saarille. Sillä tavalla kestämme helposti kaikki koetukset. Luottamus Jumalaan ja toivo, että Hän auttaa meitä, olkoon se vankka kallio, jolle me perustamme tulevat päivämme!"
"Hyvä, kunnon poika," vastasi Martti syvästi liikutettuna. "Kosk'et sinä, heikko nuorukainen, epäile meidän hädässämme, täytyy minunkin, vanhan kokeneen merimiehen, pysyä lujana. Mutta tästä meidän nyt pitää lähtemän, sillä ilta jo pimenee, ja meillä on vielä paljon tekemistä, ennenkuin yö joutuu. Mennään nyt tutkimaan tuota hajonnutta laivaa, jonka löysit tuolla alhaalla. Vaikk'ei se nyt kohta juuri hyödytä meitä, saatamme kuitenkin käyttää sitä poltoksiksi lumimajassamme, jonka meidän kylmän varaksi pitää rakentaman."
Molemmat erokkaat, sillä siksi sopii nyt syystä sanoa heitä, koska heidän täytyi, erotettuina koko muusta maailmasta, viettää yksinäistä, kolkkoa elämää näillä kauheilla erämailla, molemmat erokkaat astuivat vuoren kulmaa alaspäin, ja saapuivat, koska alaspäin kulkeminen kävi huokeammin kuin kiipeeminen ylöspäin, vähän ajan päästä sen juurelle. Pian tulivat he myöskin luullun haaksi-hylyn luokse, ja ajoivat käsin jaloin syrjälle lumen, johon se oli vajonnut.
"Kas, mitä tämä on?" huusi Martti yht'äkkiä, työtänsä keskeyttäen. "Turkin kappale! Mitenkä se on tänne joutunut? Sen saamme pian tietää, sillä, kuten minä nyt näen, ei tämä olekkaan mikään laiva, vaan ainoastaan pikkuinen, aivan eheä venhe. Ahkerasti, Leo, että me pääsemme selville tässä asiassa, ennenkuin yö yllättää meitä."
Parannetulla innolla alkoivat he taas luoda lunta syrjälle, ja se hyöty oli kumminkin heidän työstänsä, ett'ei yhä ankarammaksi kiintynyt pakkanen voinut enää pystyä heihin. Heidän kätensä, jotka äsken olivat aivan iljanteessa, hohtivat nyt kuin tuli, ja hikihelmet valuivat heidän otsastansa.
"Tämä työ virvoittaa meitä suuresti!" lausui Leo, silmänräpäykseksi levähtäen ja syvältä hengittäen.
"Kyllä!" vastasi Martti. "Liikkuminen ulkona onkin ylimalkain ainoa keino, jolla voimme varjella itseämme vastapäin tulevasta pakkasesta, jonka rinnalla tämä on kuin lempeän syys-illan vieno väristys. Mutta katso, Leo, jollen kiveen kovaan olisi vakuutettu siitä, että Elshöft pakeni meidän venheellämme, olisin minä nyt valmis vannomaan, että tämä venhe on juuri sama."
"Minunkin silmissäni se näyttää kummastuttavan tuttavalta," sanoi Leo. "Mutta ovathan ylikanteen valaskalan pyytäjien venheet, kuin kaksi marjaa, toinen toisensa näköiset. Minä luulen muutoin, että me jo saamme kääntää sen ylössuin."
"Ei vielä — ensiksi meidän pitää tekemän venheen viereen syvennys, johon se sitten helposti suljahtaa. Ole vaan avullinen minulle, se on pian tehty."
He kaivoivat nyt kuopan, ja nostivat sitten voimiansa ponnistain toiselta puolen venheen ylös.
Hitaisesti se kohosi, huojui, ja luiskahti viimein, talka alaspäin, omasta painostansa syvennykseen. Kovin hämmästyneinä huudahtivat nyt yhtä aikaa molemmat ystävät, sillä, kun se paikka, jonka venhe tähän asti oli peittänyt, tuli avonaiseksi, havaitsivat he osaksi turkilla verhotun ihmishahmon makaavan jäällä ja tunsivat sen — Elshöft'iksi, joka taannoin oli ilkeästi heidän pettänyt. Hän oli nyt kasvoiltansa vaalea, jähmettynyt, ja, kuten näytti, kuolluksissa.
"Jumalan käsi on temmannut hänen pois kesken hänen pahoja tekojansa!" lausui Martti, katkaisten sitä pitkää äänettömyyttä, joka seurasi tätä odottamatonta löytöä.
"Jumala on hurskas! Uskollisuudesta ja jalomielisyydestä luopuen yritti tämä konna pakenemaan, mutta Jumala heitti hänen takaisin tälle autiolle saarelle, ilmoittaakseen meille, että Hän on muistanut meitä meidän hädässämme. Niinpä kyllä, Jumala on hurskas, eikä kukaan pahan-tekiä voi välttää Hänen rangaistustansa."
"Mutta, Martti, kukaties hän on vielä hengissä," sanoi Leo. "Meidän tulee koetta pelastaa häntä!"
"Minä en kumminkaan sitä tee! Minun käteni ei saa kajota siihen, jota Jumalan kosto on kohdannut!" vastasi rehellinen, mutta leppymätön perämies. "Ma'atkoon hänen ruumiinsa ilman alla jääkarhujen ja kettujen syötäväksi! Minun ei tule häneen mitään!"
"Voi, Martti — entä jos hän nyt olisi hyvästä ehdosta palannut tänne, meitä pelastaakseen, meitä auttaakseen, taikka kumminkin ottaakseen osaa meidän onnettomuuteemme?" lausui Leo jalomielisesti. "Käskeehän Jumala meidän rakastaa yksin vihamiehiämmekin, eikä tämä edes ollut vihollinen meille, vaan kenties hyvä ja uskollinen kumppani!"
Martti ei vastannut näihin sanoihin mitään, vaan käänsi selkänsä päin nuorta ystäväänsä. Mutta Leo tarttui haaksirikkoiseen, hieroi hänen käsiänsä ja kasvojansa lumella, ja jatkoi noita alusta turhia ponnistuksiansa, siksi kun viimein hiljainen huokaus kuului tyrmistyneen miehen huulilta.
"Hän elää, Martti! Hän elää!" riemuitsi Leo. "Jumalan tähden, auta nyt minua. Jos nyt hylkäämme hänen, joudumme murhaajiksi Jumalan ja omien omatuntojemme edessä!"
Samalla lisäsi Leo ahkeruuttansa ja havaitsi mielihyvällä, ett'eivät hänen sanansa olleet aivan turhat. Vanha Martti lähestyi, kyllä hitaisesti ja nurpalla nenin, mutta kävi kuitenkin viholliseensa — sillä semmoisena piti hän Elshöft'iä — käsiksi, kuoleman kidasta häntä pelastaakseen. Kun hän kerran oli siihen toimeen ryhtynyt, haihtui vähitellen viha hänen mielestänsä, ja jääkuori sulasi hänen sydämestänsä, ikäänkuin lumi, jolla hän hieroi Elshöft'in jäseniä. Hänen tylyt kasvonsa kajasivat, hänen huulensa menivät hymyyn, ja vähän ajan perästä lausui hän iloisesti: "tosiansa, hän tointuu tainnoksistaan! Noh, koska se on Herran tahto, että tämä pahan-tekiä taas tulee henkiin, kenties rikoksiansa katuakseen ja sovittaakseen, en minäkään enää tahdo siitä nurkastua! Katso, Leo, hän avaa jo silmiänsä! Hiero vaan vahvasti hänen rintaansa; minä hivutan hänen aivojansa! Hurraa, jo hän on ilpo elävänä!"
Todellakin toipui Elshöft toipumistansa armeliasten kumppaniensa huomassa. Äsken kokonaan kangistunut ruumis elpyi; hän avasi silmänsä, kaskotteli, niinkuin ihminen, joka herää pitkällisestä unesta, ja hänen kalvettuneilta huuliltansa kuului sanat: "hyvä Jumala, missä minä olen?"
"Haahkan untuvilla et vainen maata," vastasi Martti; "mutta pelastettu sinä kuitenkin täksi kertaa olet, ja siinä on enemmän, kuin minä itse kymmenen minuuttia takaperin olisin voinut uskoakaan. Suokoon Jumala, että tämä on onneksi sinulle, että sinä rupeat ajattelemaan entistä elämääsi, ja muutat paatuneen mielesi. En minä nyt kuitenkaan tahdo nuhdella sinua; siihen ilmaantunee vast'edeskin sopivaa tilaisuutta. Juo nyt kerta!"
Samalla laski hän vielä voimattoman kumppaninsa huulille viini-pullon, jonka hän muitten kapineitten joukosta oli löytänyt venheestä, ja antoi hänelle siitä kelpo siemauksen. Yhä enemmän vaurastui Konrad. Uusia elintoimia virisi hänen ruumiissansa, ja hän nousi seisaalleen.
"Martti — Leo — tekö minun olette pelastaneet!" hän ohkasi vuorotellen heitä katsellen. "Voi Jumala, tätä minä en olisi ansainnut!"
"Se on kyllä totta!" mutisi vanha perämies; "ja minun puolestani olisit ikipäiviksi saanut maata tuossa, jollei Leo olisi ruvennut sinun avuksesi ja saattanut minunkin siihen yhdistymään. Häntä sinun tulee kiittää henkesi pelastajaksi; itse-altani minä en olisi yrittänytkään sinua pelastamaan!"
Näitten kovien sanojen ohessa kiilsi kuitenkin Martin silmät ilosta Konrad'in pelastumisesta, ja kenties piti hän juuri nyt enemmän hänestä, kuin ikinä ennen. Sangen usein tapahtuu niin, että me kaikkein enimmin rakastamme niitä, joille olemme tehneet jotain hyvää, ja kun Jumala sanoo: rakastakaat teidän vihamiehiänne, tarkoittaa Hän sillä, että meidän tulee tehdä niille niin paljon hyvää kuin mahdollista on, josta sitten rakkaus itsestään syntyy. Elshöft oli kyllä kuullut Martin sanat, mutta ymmärsi niitä ainoastaan himmeästi. Milloin punehtuen, milloin vaaleten katseli hän vaan kummallisella tavalla Leoa, kunnes hän yht'äkkiä tarttui avuliaan nuorukaisen käteen, pusersi sitä kovasti, ja lausui tukehtuvalla äänellä, kuumat kyynelet poskillansa: "minä kiitän sinua! Minä kiitän sinua, ylevämielinen ystävä! Niin totta kuin Jumala on, tahdon minä palkita sinulle mitä olen rikkonut sinua ja omaisiasi vastaan! Oi Jumala, tässä on viittaus minulle elämäni muuttamiseen!"
Leo hymyili ystävällisesti ja pusersi sydämellisesti Elshöft'in kättä, mutta Martti murisi karkealla äänellä: "Jumala suokoon sitä ja vahvistakoon hän sinua hyvässä aikomuksessasi! Konnan työn teit, kun jätit meidän avuttomiksi tälle kolkolle saarelle! Mutta katumus sovittaa kaikki, ja tuo päätetty muutos itse suhteesi todistaa parhaimmin katumuksesi vilpittömyyttä. Pysy vaan rehellisenä, niin kauvan kuin meidän täytyy olla täällä, eikä kukaan ihminen saa koskaan tietää koko asiasta mitään. Kunnon kumppanista ei kenkään kieliä kanna, ja tosiansa meidän tarvitsee elää ystävällisessä sovussa keskenämme voidaksemme kestää Huippuvuorien pitkän pitkää talvea. Mutta nyt sinun pitää lähtemän liikkeelle, jos sinulla vaan on voimia siihen. Aurinko on jo mennyt maillensa, ja meidän pitää pääsemän vanhalle turvapaikallemme, ennenkuin nenämme ja korvamme kokonaan paleltuvat. Tuuli käy Pohjasta ja huokuu jäädyttävää kylmyyttä."
Suurella vaivalla nousi Elshöft taas seisaalleen ja yritti Martin ja Leon nojalla astumaan. Mutta hän oli vielä liian heikko kestääkseen niinkään suurta vaivaa, ja muutamien askelten perästä lannistui hän maahan.
"Jättäkäät minua tänne, ystävät!" rukoili hän tuskin kuuluvalla äänellä. "Peittäkäät minua turkilla ja kaatakaat vene minun päälleni, niin minä kyllä tarkenen täällä huomiseksi."
Martti ja Leo katselivat toinen toistansa, ja edellinen heistä kohotti hartioitansa.
"Hm, venhe on kukaties yhtä hyvä, kuin karhun talja, semminkin kun jo löysimme turkkimme, jolla voimme peittää itsemme," lausui Martti, vähän aikaa mietiskeltyään. "Jospa vaan tuo pikkuinen karhu olisi täällä! Meidän maatessamme se paljon lämmittäisi meitä. Noh, jää sinä, Leo, tänne ja kata Elshöft'iä huolellisesti hänen turkillansa; minä lähden karhun pentua noutamaan, leikkaan palan vanhasta karhusta paistiksi ja tuon kaikki tänne. Kokonaisena vuorokautena emme ole syöneet mitään, eikä asioiden niin ollessa karhun paisti maistune aivan pahalta."
Leo intti kyllä tätä ehdoitusta vastaan, tahtoen itse lähteä pentua ottamaan ja jättää Elshöft'in Martin huostaan, mutta Martti ei suostunut siihen, vaan ryhtyi kohta ehdoituksensa toimeen panemiseen. Sillä aikaa saattoi Leo aivan voipuneen Elshöft'in takaisin venheelle, peitti häntä huolellisesti hänen turkillansa, ja laittoi hänelle makuu-sian venheen viereen, jossa ei tuulen henki päässyt koskemaan häneen. Muutamien silmänräpäysten perästä vaipui jo Konrad sitkeään uneen, ja myöskin Leoa rupesi nyt raukaisemaan. Vajottaen itseään puoliksi lumeen, pani hän turkkinsa yllensä, ja odotti sitten Martin tuloa, joka tapahtuikin parin hetken perästä. Pikkuisen karhun oli hän sitonut kiinni köyteen, ja kuljetti sitä edessänsä, ikäänkuin se olisi ollut joku lammas taikka vuohi. Selässänsä kantoi hän vanhan karhun taljan, johon hän oli käärinyt lihan palan, ja kädessänsä piti hän vielä lisäksi pyssynsä, jonka hän oli aivan sattumalta löytänyt, emäkarhua lumesta esiin kaivaessaan. Taakkaansa venheesen laskien, hengähti Martti huokeasti, sillä kuorman melkoinen paino ja vaivaloinen matka kyynärän korkeassa lumessa oli suuresti häntä rasittanut.
"Se on jo tehty!" hän sanoi. "Nyt, Leo, tulee meidän kaataa venhe taas alassuin, ja virittää valkea, tätä karhun lihaa paistaaksemme. Se on tuota hätää tehty, ja makeammalta vaan maittunee sitten nukkuminen. Mihin sinä olet Elshöft'in laskenut?"
"Hän nukkuu!" vastasi Leo, sormellansa Konrad'ia osoittaen. "Mies raukka on varmaan julmasti uupunut."
"Noh, antakaamme hänen nukkua, kunnes me voimme pistää palan karhun pöystistä hänen suuhunsa," lausui Martti, ja alkoi viipymättä puuhata valkean virittämistä. Pari joutavaa airoa, jotka löydettiin venheestä, katkaistiin, ja kourallisen tappuran ja kruudin avulla räiskyi pian suuri, suihkiva valkea heidän vieressänsä. Pyssyn rautaista latasinta käytettiin vartaan asemesta. Muutamia makeita kappaleita karhun lihasta leikattuaan pisti Martti ne latasimeen, ja paahtoi niitä niin taitavasti, kuin olisi hän koko elin-aikansa toimittanut keittäjän virkaa. Äänetönnä autti Leo häntä, ja myöskin Martti teki ainoastaan muutamia muistutuksia yhä vielä nukkuvasta Konrad'ista, ilmoittaen Leolle mielipidettänsä niistä syistä, jotka olivat saattaneet tämän lähtemään pakoon ja jättämään kumppaninsa pulaan.
"Pelosta hän sen teki, Leo, pelosta ja miehuuttomuudesta!" hän lausui. "Kun hän näki myrskyn nousevan, hän säikähtyi, ja pötki pakoon, omaa henkeänsä pelastaakseen. Kenties luuli hän myös, että me olimme saaneet surmamme taistelussa karhua vastaan, ja kaikissa tapauksissa sopi hänen ajatella, että hänen petoksensa jäisi ilmiin tulematta, jos hän vaan, laivaan päästyään, voisi antaa jonkunlaisen tyydyttävän selityksen käytöksestänsä. Mutta Jumala ei antanut hänen töittensä hedelmän joutuvan hänen omiin käsiinsä. Joku tuulispää sieppasi hänen venheensä ja viskasi sen takaisin vasta jätetylle rannalle. Noh, saadaan nähdä, mitenkä hän tästä lähtein käyttää itseään. Jos hän vaan puoliksikin parantaa itseänsä, emme enää huoli pitää vihaa hänelle."
Rehellinen perämies ei vähintäkään aavistanut, että ihan toisenlaiset syyt olivat saattaneet Elshöft'in tähän ilkeään tekoon; hän ei vähintäkään arvannut, että tämä Elshöft oli jonkunlaisessa yhteydessä sen Elshöft'in kanssa, joka oli pettänyt Leon äidin ja kovalla vainoomisellaan ollut syypää siihen, että Leo sai viettää hirmuisen talven ja kenties pysyä vielä kauemman aikaa Huippuvuorien jylhillä seuduilla. Leokin luuli, että halu oman hengen pelastamiseen oli ollut syynä Konrad'in häpeälliseen pakoon, ja hänen ylevämielinen ja anteeksi antamiseen taipunut sydämensä tahtoi mielellään unohtaa tämän pelkurimaisuuden, joka oli Konrad'in itse hukkaan saattamaisillaan.
Kun liha oli kylläksi paistunut, herätettiin Elshöft, ja kolmen kesken söivät nyt erokkaamme yksinkertaista, mutta sangen ravitsevaa ruokaansa. Aterioittuaan kaatoivat he yhdistyneisin voimin venheen kumoon, menivät sen alle, peittivät itsensä turkeillaan, asettivat pikkuisen karhun, joka niin ikään oli saanut osan paistista, väliinsä ja nukkuivat häiritsemättä kaiken yötä, kunnes päivä alkoi valjeta, kutsuen heitä uusiin vaivoihin ja ponnistuksiin.
KYMMENES LUKU.
Erokkaat.
Syvällä väikkyi vielä aurinko alipuolella taivaan rantaa, vaikka sen säteet jo alkoivat valaista yön pimeyttä, kun Martti äänekkäästi huutaen herätti kumppaninsa. Hän tiesi paremmin, kuin he, että vielä oli paljon tehtävää, jos mielivät menestyksellä taistella talven kylmyyttä vastaan, eikä vanha Martti ollut se mies, joka saamattomuudesta taikka huolimattomuudesta olisi tämmöisessä tilassa laimin lyönyt mitään tarpeellista varovaisuuden keinoa. Hän huomautti kumppaniansa, että heidän tuli ennen kaikkia hankkia itselleen jonkunlainen varma turvapaikka ja ehdoitteli, että he rakentaisivat samankaltaisen lumimajan kuin Grönlantilaiset käyttävät talven aikana asuntopaikaksi. Sekä Leo että Konrad olivat kohta valmiit ryhtymään työhön. Kuitenkin mainitsi Konrad, että hän Hollannissa ollessaan, jossa hän oli palvellut merimiehenä eräässä laivassa, oli kuullut puhuttavan, että kauvan aikaa sitten muutamat Hollantilaiset valaskalan pyytäjät olivat koettaneet pitää talvea täällä, ja että he sitä varten olivat parsista rakentaneet vahvan tuvan, joka arvattavasti vielä olisi hyvässä kunnossa ja niin muodoin kelpaisi asuntopaikaksi. Sen ohessa esitteli hän, että he koettaisivat etsiä tätä tupaa, joka epäilemättä olisi kaikin puolin parempi, kuin joku lumesta ja jäästä vaillinaisesti kyhätty hökkeli.
"Se olisi hyvä Jumalan sallimus," vastasi Leo — "mutta mitenkä me voisimme löytää tämän turvan? Huippuvuoret ovat laveat, ja, ennenkuin olisimme kulkeneet ne ristin rastin, saattaisimme jo paleltua kuoliaaksi taikka nälkään nääntyä."
Vähän aikaa neuvoteltua, päätettiin kuitenkin ruveta tutkimaan edes saaren eteläistä rantaa, jossa ystävämme par'aikaa oleskelivat, ja jossa nähtävästi tuvan pitäisi löytyä, jos semmoinen vaan koskaan oli olemassa ollut.
"Saadaan nähdä!" lausui vanha Martti. "Jos Hollantilaiset kerta tarvitsivat tämmöistä tupaa, rakensivat he sen varmaan semmoiseen paikkaan, josta he kaikkein parhaimmin voivat havaita sivutse kulkevia laivoja, ja jossa he myöskin saivat olla suojassa hirmuisilta pohjois- ja koillismyrskyiltä. Tätä kaksinkertaista tarkoitusperää voivat he ainoastaan sillä tapaa saavuttaa, että he rakensivat tupansa jonkun vuoren juurelle, joka siaitsi saaren etelänpuolella. Jos katsomme ympärillemme, näemme täällä kaksi vuorta, toisen oikealla kädellä, toisen vasemmalla. Tuo perimmäinen, joka tuolta etäältä kangastaa, on niin kaukana rannalta, että olisi ilmeinen hulluus asettua sen viereen. Kuulkaat nyt, hyvät ystävät, minä ehdottelisin, että rakentaisimme majamme oikealla kädellä olevalle vuorelle, ja juuri tuon kallion seinän luokse, joka kokonaan suojelee meitä kaikilta pohjan myrskyiltä, ja myöskin yhden kulmansa kautta estää koillistuulen meihin koskemasta. Paikka on epäilemättä kaikkein sukevin koko eteläpuolella, ja minä olisin suuresti erehtynyt, jolleivät nuot tolkukkaat Hollantilaiset olisi ymmärtäneet sitä yhtä hyvin, kuin minä. Jos he kerta ovat rakentaneet jonkun tuvan tänne, seisoo se varmaan tuon kallion seinän äärellä, ja sen vuoksi katson minä parhaaksi, että lähdemme sinne tarkemmin paikkaa tutkimaan. Jos löydämme turvan — on se suuri Jumalan siunaus, josta polvillamme saamme häntä kiittää; vastakohdassa emme rupea laisinkaan enää sitä hakemaan, sillä minä olen vakuutettu siitä, ett'ei se löydy muuallakaan näillä seuduilla. Kaikissa tapauksissa emme ole laimin lyöneet mitään, sillä me rupeamme kohta jälestäpäin rakentamaan omaa majaamme, joka kyllä tulee ahtaaksi ja vaillinaiseksi, mutta sentään varjelee meitä pahemmista kärsimyksistä. Eteenpäin, ystäväni!"
Ne syyt, joita vanha kokenut perämies toi esiin, olivat niin selvät ja tukevat, ett'ei Leo eikä Konrad voinut sanoa mitään niitä vastaan, vaan alkoivat viipymättä astua hänen neuvomaansa tietä myöden. Puolen hetkeä käytyänsä saapuivat he mainitulle vuorelle, jonka lumiset huiput ja jyrkät kupeet vilkkuen kimalsivat auringon säteissä, ja aloittivat kohta tutkimuksiaan. Martti oli parhaasta päästä ottanut tarkastaaksensa sitä paikkaa, joka oli kallion seinän ja kulman välillä, mutta hänen vaivansa oli varsin turha. Eivät myöskään Leo ja Konrad, jotka kulkivat vuoren rinnettä myöden, löytäneet muuta, kuin lunta, jota tuuli oli mättänyt suuriin kinoksiin, ja palasivat nyt alakuloisena Martin luokse.
"Älkäät panko tätä tuoksennekaan, ystäväni!" lausui Martti heitä lohduttaen. "Minä en ole alusta alkainkaan luullut semmoista tupaa enää löytyvän, koska Hollantilaiset, jotka ovat tunnetut säästäväisyydestänsä ja tyyskyydestänsä, eivät millään muotoa olisi jättäneet sitä tänne, jos he joinkin vaan voivat viedä sen muassaan. Älkäät enään koko asiaa ajatelko, vaan auttakaat sen siaan minua, kun luon lumen syrjälle, jotta me saamme perustuksen majallemme. Tämä on kaikkein paras paikka koko rannalla, ja meidän täytyy kaiken mokomin käyttää sitä hyväksemme. Ahkeraan nyt, pojat! Työn nojassa haihtuvat kaikki surut ja synkeät mieli-alat."
Koska vahvaa perustusta varten arvattavasti tarvitsisi tungeksia lumen läpi maahan asti, olivat kolme ystäväämme ottaneet mukaansa aironlapoja, joita he aikoivat käyttää lapion asemesta. Ahkerasti kävivät he työhönsä käsiksi, vaikka olivat toivoissaan pettyneet, ja olivat jo hetken perästä kaivaneet syvän aukon lumeen. Mutta maaperä ei tullut vieläkään näkyviin, ja Martti ehdoitteli jo paksua jäälaikkaa perustaksi, kun onneksi juohtui hänen mieleensä koputtaa sitä airolla ja näin koettaa sen kestäväisyyttä. Voimansa takaa hän loukutti sitä airollansa; se jyskyi, särkeyi ja vajosi rotevan perämiehen alta, joka kovasti huutaen katosi syvyyteen.
"Laupias Jumala, Martti!" huusi Leo, kalmeana laskien polvilleen ja katsoa tuijotti mustaan syvänteesen, johon hänen paras, hänen ainoa ystävänsä oli äkki-arvaamatta pudonnut. Kun hän näin seisoi kyyryllänsä ja tuskissaan väänteli käsiänsä, vaikka hän muutoin oli jäykistynyt, vaalea ja liikkumaton, ikäänkuin kivipatsas, lähestyi Konrad häntä takaapäin, otsa ryppyyn vedettynä, posket ja huulet verettöminä, ja silmät hurjasti mullistuneina. Käsi nostettuna astui hän aivan lähelle Leoa, ja jupisi kolealla, vavahtavalla äänellä: "hauta peittää kaikki, eikä mikään ääni voi koskaan sieltä kuulua. Sinun kunniasi pysyy saastuttamatta, jos hänkin katoo, niinkuin hänen ystävänsä."
Hän kohotti taas kättänsä tavoittaakseen Leoa — jysäys vaan, ja Leo olisi päätähavin sortunut syvänteesen. Kun häntä ei ensinkään aavistanut, mitkä kauheat ajatukset pyörivät Konradin aivoissa, ei hän myöskään olisi voinut tehdä mitään vastarintaa. Hänen viimeinen hetkensä näkyi jo tulleen, kun Konrad yht'äkkiä heittäysi taaksepäin, lankesi polvilleen lumelle, peitti kasvonsa käsillään ja oihkasi: "ei, minä en voi sitä tehdä! Pakene pois minusta, kiusaaja, ja Sinä Jumala! Jumala! pelasta minua itsestäni! Minun käteni ei saa koskea sinuun, joka äsken pelastit minun kuolemasta!"
Konrad'in ääni muuttui nyt kovaksi nikotukseksi, ja koko hänen ruumiinsa vapisi, ikäänkuin tuulen tuudittelema haavan lehti.
Leo ei pitänyt ollenkaan vaaria Konrad'ista, eipä hän edes ollut kuullut niitä sanoja, joita tämä tapaturmaa oli lausunut. Yhä vielä seisoi hän vaan kyykistyneenä syvänteen äärellä, ja voihki ääneen, isot kyynelet kalveilla poskillansa.
"Martti! Martti!" hän huusi. "Voi Jumala armahtakoon minua, ja antakoon minulle takaisin kadonnut ystäväni! Martti! Martti! etkös enää kuule minua?"
Kaikki oli hiljallansa, ei mikään ystävällinen ääni vastannut hänen tuimiin huutoihinsa, ja katkerasti itkien heittäysi hän pitkälleen kylmään, jäätyneesen maahan. Nuorempana oli Leo kuullut kerrottavan, että jäässä usein löytyy isoja halkeamia ja syvänteitä, joita ainoastaan ohut jääkuori peittää, ja jotka välttämättömästi saattavat surman suihin jokaisen, joka varomatta yrittää astumaan niiden yli. Sellaiseen halkeamaan oli, Leon luullen, Martti nyt pudonnut, ja hänen sydämensä oli surusta pakahtumallaan tämän äkkiä tapahtuneen onnettomuuden vuoksi.
Tällä välin oli Konrad jälleen tointunut, ja astui vaaleana, mutta kuitenkin aivan tyynenä Leon puoleen.
"Ylös ystäväni!" hän lausui. "Ällös vaipuko suruhusi! Päivitteleminen ja itkeminen eivät tässä auta mitään — meidän täytyy koettaa pelastaa häntä!"
"Pelastaako häntä?" huusi Leo, ja kavahti kerrallaan pystyyn. "Hei, Konrad, sinä saatat minun takaisin henkiin! Luuletkos olevan mahdollista pelastaa häntä?"
"Niin minä kumminkin toivon!" vastasi Konrad. "Tämä jäähalkeama ei ole kukaties peräti syvä, ja, jos me ahkerasti luomme jään ja lumen syrjälle, voimme kenties päästä sen pohjaan! Meidän tulee kumminkin koettaa sitä."
Kuumeen tapaisella innolla tarttui nyt Leo airoonsa, ja aloitti, mitään hiiskumatta, työtänsä. Jäät ja lumet lensivät ilmaan; mutta yht'äkkiä herkesi hän työstänsä, ja seisoi hengittämättä, ikäänkuin halvautuneena.
"Leo, Konrad! Hei, ystäväni, kuinka jaksatte?" kaikkui syvänteestä ääni, johon Leo riemuhuudolla vastasi.
"Hän elää! Suuri Jumala, hän elää!" hän lausui, ja hänen silmänsä loistivat kirkkaasti, kun hän kiitollisuutta täynnänsä loi ne taivasta kohden. "Martti, oletko aivan vahingoittumatta? Mitenkä voimme kaikkein parhaimmin auttaa sinua?"
"Vähäisen sahjaantunut ja rusentunut minä kyllä olen," vastasi ääni — "mutta en ole kuitenkaan jalkojani taittanut, ja tainnoksista olen kokonaan vironnut. Makasinko jo kauvankin täällä?"
"Ei ikään — tuskin viisi taikka kymmenen minuuttia," vastasi Leo. "Mutta kuinka voimme nyt auttaa teitä? Laskenko minä alas köyden, vai luommeko, Konrad ja minä, lumen syrjälle, että pääsemme teidän luoksenne?"
"Ei kumpaakaan, poikaseni," vastasi Martti. "Syrjäy vaan ensiksi aukolta, että vähäisen päivän valoa voi päästä tänne. Nykyjään voin minä varsin hyvin, vaikk'en oikein ymmärrä, mitä minun on ajatteleminen tästä luolasta."
Leo astui nyt muutamia askelia taaksepäin, ja odotti malttavaisesti uusia käskyjä syvänteestä. "Oi Konrad," lausui hän tälle, "mikä suuri Jumalan armo, että uskollinen, rehellinen ystävämme on saanut jäädä eloon! Ilman hänettä, ilman hänen kokemuksettansa ja avuttansa emme voisi koskaan päästä takaisin meidän isänmaahamme, vaan nääntyisimme varmaan täällä surkeaan kuolemaan!"
"Aivan niin, Leo, ja myöskin minä kiitän Jumalaa sisimmästä sydämeni pohjasta!" vastasi Konrad. "Sinä et voi aavistaa mitenkä — mutta tosiansa, Jumala on tänä hirmuisena hetkenä säilyttänyt minulle enemmän, kuin sinulle, ja sinullekin enemmän, kuin itse luulet. Mutta nyt minä vannon sinulle, ett'ei milloinkaan vast'edes kiusaaja saa minua valtoihinsa, ja käteni ja omatuntoni pysyvät tästä lähin puhtaana, vaikka minun täytyisi kuolla siitä!"
"Miksi sinä näin puhut? Mikä sinun on, Konrad?" kysyi kummastuen Leo, jok'ei voinut ymmärtää kumppaninsa himmeitä sanoja. "Mikä sinun on kiusaukseen saattanut?"
"Paha sisuni, hyvä ystävä!" vastasi Konrad. "Mutta ollaan nyt siitä puhumatta — vast'edes saat sinä tietää kaikki, ja silloin, niin minä toivon, annat sinä minulle anteeksi, kun näet, että suon hyvää sinulle. Hiljaa nyt — minä kuulen taas Martin äänen."
Todellakin kuului taas Martin ääni syvänteestä, ja molemmat nuorukaiset lähestyivät nopeasti aukkoa.
"Mitä tahdotte, Martti?" kysyi Leo. "Kuulkaat, ystävät," vastasi perämies — "Minä luulen löytäneeni sen tuvan, josta Konrad äsken puhui. Kumminkin olen minä nyt jossakin salvoksessa, ja, sitä myöden kuin tässä hämärässä voin selittää, näyttää kaikki olevan hyvässä kunnossa. Kas, tuolla on ovikin — kukaties saa sen auki!"
Samalla kuului syvänteestä kova kolkutus, joka kuitenkin vähän ajan takaa kokonaan taukosi.
"Ei se käy päinsä," huusi Martti. "sitä ei voi avata kuin ulkoapäin, sillä isot lumi-joukot, jotka ovat sen edessä, estävät minua sitä liikuttamasta. Mutta nyt on varmaa, ystäväni, että tämä tupa on juuri se, jonka Hollantilaiset rakensivat, ja tämmöinen löytö palkitsee yltäkyllin minun mustelmani ja jäsenteni pakotuksen. Tämä näyttää olevan aivan vahva rakennus, ja minä luulen, että kiekahdin tänne juuri takan torven kautta. Kuulkaat — menkäät nyt kymmenen jalkaa aukolta lounaasenpäin, ja luokaat sieltä voimanne takaa lumi syrjälle. Kun olette päässeet kylläksi syvälle, tulette varmaan oven kohdalle, ja sillä tapaa voimme saada sen auki. Ensiksi katson kuitenkin vähän ympärilleni, josko minäkin voisin täällä jotain toimittaa. Heittäkäät sentähden minulle yksi airo!"
Tuota pikaa tehtiin hänen tahtonsa, ja riuhkeasti alkoivat Konrad ja Leo kaivaa juuri siltä kohdalta, jonka Martti oli heille neuvonut. Heillä oli kyllä paljon vastuksia, sillä välistä tuli heidän tunkea aivan kehkeiden lumikerrosten lävitse, välistä ilmestyi heidän eteensä isoja, yhteen liittyneitä jäälohkoja, joista heidän aironsa kalahtaen kalpistuivat. Mutta heidän väsymättömät ponnistuksensa voittivat kuitenkin kaikki esteet, ja kahden hetken perästä havaitsivat he iloksensa, että olivat päässeet vallan lähelle Marttia. Nyt kuului myöskin kova, yhtämittainen koputus siltä kulmalta, jossa he luulivat oven olevan, ja he päättivät siitä, että Marttikin jännitti voimiansa vapauttaakseen itseänsä.
"Meidän tulee nyt kääntyä sivullepäin, koska nähtävästi jo olemme tulleet kylliksi syvälle," lausui Konrad. "Ryhdy sinäkin Leo, siihen!"
"Ei vielä, ei vielä," vastasi tämä, "ei ole luultavaa, että tupa olisi rakennettu lumelle, emmekä siis saa muuttaa suuntaa, ennenkuin pääsemme maahan asti."
Konrad katsoi Leon väitteitä oikeiksi, ja molemmat nuorukaiset rupesivat uudestaan kaivamaan. Muutamien minuuttien perästä alkoi jäätynyt maa ilmaantua, ja Leo näki siis arvelunsa olleen aivan oikean.
"Nyt oikeallepäin!" hän riemuitsi. "Lumikerros, joka eroittaa meidän
Martista, ei voi olla kuin toista jalkaa paksu!"
Sen siaan että he olisivat ruvenneet ylhäältä tunkemaan tämän lumikerroksen läpi, koversivat he sitä altapäin siinä toivossa, että se pian oman painonsa kautta rotkahtaisi maahan. Todellakin luonnistui heidän yrityksensä ennen pitkää. Koko lumiseinä alkoi hetkua, muutamia vähempiä lumilohkareita kapsahti jo alas, ja hädin tuskin kerkesivät molemmat nuorukaiset hypähtämään syrjälle, päästäksensä lumijoukkojen alta, kun yht'äkkiä nämät romahtivat maahan, ja samalla jalan paksu, parsista tehty ovi, joka viimein antoi perään Martin sysäyksistä, lensi selälleen.
Muutamia silmänräpäyksiä kului, ennenkuin taas yhdistetyt ystävät saivat nähdä toinen toisensa, sillä höllä, vahvasti tuoksuva lumi peitti kaikki, ikäänkuin synkeä sumu. Mutta, kun ilma taas selkeni, seisoivat vanha Martti ja molemmat nuorukaiset vastakkain, ja ilopäissään heittäysi Leo jalon ystävänsä avoimeen syliin. Vaan Konrad seisoi äänetönnä heidän vieressänsä, kyynel-silmin heitä katsoen.
"Oi Jumala," sanoi hän hiljalleen — "kuinka minä hartaasti kiitän Sinua, että olet antanut minun elää tänä hetkenä. Minä olen nyt iloa täynnä — mutta mitkä hirmuiset omatunnon vaivat olisivat kalvaneet minun sydäntäni, jollen olisi kestänyt tuota kiusausta! Ei, ei, eivät milloinkaan enää semmoiset ajatukset saa jalan siaa minun sydämessäni!"
"Noh, Konrad, etkös sinä ole ensinkään iloinen siitä, että jälleen olemme tavanneet toinen toisemme?" kysyi Martti, keskeyttäen Konrad'in mietteitä.
"Kaikesta sydämestäni minä iloitsen!" vastasi Konrad, ja lähestyi häntä vilkkaasti, pusertaakseen hänen ystävällisesti ojennettua kättänsä. "Minä riemuitsen, ikäänkuin itse olisin tullut kuolemasta pelastetuksi!"
"Hyvä, ystäväni, onhan sinusta siis lopulta tullut kunnon kumppani meille, vaikka minä alusta sitä epäilin," lausui Martti, ja taputti ystävällisesti Konrad'ia olkapäälle. "Sinun vilpitön intosi tänään on kylläksi palkinnut konnan työsi, eikä milloinkaan saa meidän keskenämme puhe syntyä siitä, että jätit meidän pulaan. Jääköön se iki päiviksi unhotuksiin, ja eläkäämme täällä hyvässä sovussa, kunnes tulevana kesänä pääsemme takaisin isänmaahamme. Olkaat huoleti, ystäväni — koska olemme löytäneet tämän oivallisen tuvan, en minä enää pelkää talvea, vaan toivon, että Jumalan avulla voimme helposti kestää sen ankaruutta. Sanomattoman tärkeä oli todellakin tämä löytö, ja nyt kun päivän valo voi hyvin tunkea sen sisään, voimme tarkemmin sitä tutkia!"
Erokkaamme astuivat nyt isojen lumijoukkojen ylitse tupaan, ja pikainen, mutta tarkka tutkimus vakuutti heitä pian siitä, ett'ei parempaa asuntopaikkaa olisi voinut näillä seuduin toivoa itselleen. Vaikka arvattavasti monta vuotta oli kulunut siitä, kuin ihmisjalka oli sen permantoa polkenut, oli se kuitenkin aivan eheä, sillä lumi, joka vuosien kuluessa oli kerttynyt sen päälle, oli suojellut sitä ilman kaikkia turmelevasta vaikutuksesta. Toisessa päässä oli siinä hyvin mukava, keittämistä ja paahtamista varten kudottu kiuvas, ja eräästä vara-paikasta löysi Leo ison läjän hiiliä ja halkoja, joita Hollantilaiset nähtävästi tahallansa olivat lähtiessään jättäneet sinne, noudattaen jotakin sääliväisyyden tuntoa, joka nyt kantoi hyviä hedelmiä. Muutoin se oli jotensakin tyhjä. Ainoastaan jykeä laivan hirsien pirstaleista kokoon kyhätty pöytä ja kaksi yhtä yksinkertaisesti tehtyä tuolia nähtiin sen seinuksilla. Toisessa päässä oli tuvassa rautainen takka, ja juuri sen torven kautta oli Martti, onnellisesti kyllä, tehnyt äkillisen matkansa. Niinkuin muutamat varustukset vielä todistivat, oli tätä takkaa käytetty lihan ja kalan savuttamista varten, ja Martti muistutti, että heidän nytkin varsin hyvin sopisi käyttää sitä samalla tapaa, koska heillä oli vielä runsaasti karhun lihaa jälellä. Heti päätettiin hankkia tapetun emäkarhun tähteet sinne, paloitella ne ja panna ne takan torveen savuttumaan. Sen ohessa katsoivat he parhaaksi tappaa pennun, kosk'eivät muutoin voisi saada kylläksi ruoka-aineita pitkän ja kovan talven tarpeeksi, niinkuin myöskin tuoda venheen likemmäksi tupaa ja hädin tullen hakata sen polttopuiksi. Nyt viritti Martti välkkyvän valkean takkaan, katti tämän, estääkseen lämmintä ilmaan haihtumasta, rautaisella juskalla, jonka he löysivät laattialta, pani savi-astian, joka niin ikään oli aivan eheänä maannut eräässä nurkassa, täyteen lunta, nosti sen takan arinalle, ja kantoi molempain nuorukaisten avulla, karhun lihan tupaan. Muutamia palasia siitä pantiin savi-astiaan, jossa tällä välin lumi oli sulanut vedeksi, ja sen kiehuessa lähti Martti venheelle, pientä karhua tappaaksensa.
Kun hän palasi tästä ikävästä toimesta, johon ainoastaan kova pakko oli hänen saattanut, liha oli jo kypsynyt, ja erokkaamme söivät nyt yksinkertaisia, mutta terveellistä ruokaansa, suuresti kiittäen Jumalaa, joka sinä päivänä runsaasti oli antanut heille apunsa. Tupa oli nyt aivan lämmin, ja nauraen arveli Martti, että, jos asiat vast'edeskin pysyisivät niin hyvällä kannalla, moni ihmisraukka heidän isänmaassansa, jolta puuttui sekä valkea takasta että karhun liha pöydältä, varmaan mielellään vaihtaisi elämänsä tähän.
"Mutta," lisäsi hän vakavasti — "emme kuitenkaan vielä voi tietää mitä vaivoja ja kärsimyksiä saamme kestää. Kun kerran sydän-talvi hirmuisin pakkasineen ja kovin tuiskuineen tulee, taitaisi sentään olla harvakselta niitä, jotka kadehtisivat meiltä kohtaloamme!"
"Kävi miten kävi," lausui Leo, "epätoivoon emme milloinkaan heittäy. Jumalan apu ei puutu meiltä koskaan, sen takaa siunaus, jonka minun äitini minun kotoa lähteissäni antoi minulle. Voi, Martti, kuinka onneton minä nyt olisin, jos kaikissa kärsimyksissä, jotka kohtaavat meitä täällä, minun vielä lisäksi täytyisi kärsiä pahan omatunnon kalvavia kipuja! Todellakin oli hyvä, että veljeni tuolla lipulla ilmoitti minulle äitini suostumuksen!"
"Se oli varsin hyvä ajatus!" lausui Martti. "Äidin siunaus tuopi aina onnea lapsille, ja minä luulen varmaan, että sinun äitisi siunaus on avannut meille tien tälle tuvalle. Turvatkaamme ainiaan siihen, ja Jumala on meitä auttava!"
Konrad ei sanonut mitään — mutta, ennenkuin hän sinä iltana pani maata, lupasi hän vielä kerran Jumalalle, ett'ei hän koskaan enää poikkeisi oikeuden poluilta, ja lausui hiljasti itsekseen: "jos kerran onnellisesti pääsemme takaisin Bremen'iin, tahdon minä näyttää teille, Martille ja Leolle, että minunkin rinnassani sykkii rehellinen sydän. Sinä olet pelastanut henkeni, Leo; on kumminkin tulevaisuus todistava, ett'en ole aivan kiittämätön sinua kohtaan!"