YHDESTOISTA LUKU.
Katteini Bertram
Vaikea, vaivaloinen ja suruisa oli se elämä, jota retkeiliämme viettivät Huippuvuorien jymeillä seuduilla. Yksitoikkoisesti ja vitkalleen vierivät päivät, taikka oikeammin yöt toinen toisensa perästä, ja ainoastaan harvoin tuotti karhun taikka peuran ja hylkeen ajo jonkunlaista vaihetusta heidän ikävyydessänsä. Niin kauvan kuin vuoden aika vielä oli jotensakin lauhkea, käyttivät he sitä kulkemiseen ympäri saarta, hankkiaksensa itselleen elatus-aineita, ja semminkin haproja, jotka paikottain lumen alla kasvan rehoittivat. Kaikeksi onneksi olivat he jälleen löytäneet pyssynsä, ja venheessä, joka nyt oli tuotu likemmäksi tupaa, oli ollut kylliksi kruutia ja lyijyä, jottei heidän tarvinnut pelätä mitään ampuvarojen puutetta. Ilman näitä olisi heidän toimeen-tulonsa ollut kovin täpärällä, koska he parhaasta päästä saivat elatuksensa niistä eläimistä, jotka aika ajoin yhtyivät heidän tiellensä. Vanhan Martin mielestä oli tuo heille suureksi hyödyksi, kun heidän joka päivä piti tekemän erämatkoja. "Sillä," lausui hän, "jos meillä olisi kylliksi ruokavaroja, olisimme luultavasti liian hitaat ja laiskat tekemään matkoja saarella, vaikka ainoastaan jokapäiväinen liikkuminen ulkona voi pitää jäsenemme noreina ja terveytemme hyvässä kunnossa."
Kun ei ollut otuksia heidän tarjonansa, kävivät he pitkin rantoja ja keräsivät itselleen vesiajo-hakoja ja haaksihylkyjä polttopuiksi. Varsin kosolta löytyikin näitä, vaikka heidän usein suurella vaivalla täytyi kaivaa ne esiin syvältä lumesta. Monta halko-taakkaa kannettiin jo heidän selässänsä kotiin, samassa varapaikassa säilytettäväksi, josta hiiliä oli löydetty.
"Mitä enemmän halkoja meillä on, ystäväni, sitä paremmin voimme tulla toimeen täällä," lausui Martti useat kerrat, kun he, isot taakat hartioillansa, tulla kässäilivät kotiin. "Tähän asti ei ole pakkanen juuri haittanut meitä — mutta ennen pitkää saatte nähdä, mitä talvi jäämerellä on. Kauvan meidän ei enää tarvitse sitä odottaa!"
Martti olikin oikeassa. Lokakuun alkupuolella syntyi ankara pakkanen, joka päivä päivältä muuttui yhä tuimemmaksi. Vaikka he lämmittivät tuota hyvällä paikalla olevaa ja muutoin hyvin varustettua tupaansa niin kovasti, että rautainen takka yhtenään tulipunaisena hohti, eivät he sittenkään voineet saada sitä enää mieltänsä myöden lämpimäksi. Ainoastaan takan kohdalla tarkeni jokseenkin hyvin. Vaikka valkea öin päivin siinä räiskyi, tunkeusi kuitenkin pakkanen niin vahvasti seinän raoista sisään, että kaikki vetevät aineet, jotka eivät olleet aivan likellä takkaa, hyytyivät. Kun he avasivat oven, vaikka vaan silmänräpäykseksi, kävi tupa kohta niin kylmäksi, että siinä olevat vesihöyryt tuota pikaa muuttuivat lumi-hiuteiksi, jotka heijuen laskivat laattialle. Ulkona oli tietysti vielä kamalampi. Henki meni kohta härmäksi, kun se sekaantui ilmaan, ja heidän täytyi erittäin huolellisesti verhota itseään turkillansa, voidakseen jotenkin hyvin kestää pakkasen hirmuisia vaikutuksia. Matkoilla oli heidän aina yhdessä ryhmässä kulkeminen, että saattoivat toisilleen ilmoittaa, kun joltakulta nenä taikka sormia oli paleltunut. Tämän havaitsivat kyllä toiset niiden vaaleasta väristä, mutta itse olisi jokaisen ollut mahdotoin sitä huomata, ennenkuin kaikki apu olisi ollut turha. Pari kourallista lunta, jolla vioittuneita ruumiin-jäseniä aika lailla hierottiin, saattoi ne sentään aina kuntoihinsa.
Yhä huonommaksi kävi ystäviemme tila, kun Lokakuun keskipaikoilla aurinko meni kokonaan näkymättömiin, vasta pitkän ajan perästä taas ilmaantuaksensa. Synkkämielisinä kaipasivat he sen ystävällistä valoa, jota eivät pohjois-taivaan vilkkuvat tähdet ja soilehtivat revontulet likimainkaan palkinneet. Marraskuulla kiihtyi pakkanen korkeimmilleen, jotta ystävämme tuvassansakin ainoastaan sillä tapaa voivat pysyä jähmettymättä, että he täydelleen peittivät itsensä turkeillaan ja tapettuin karhuin taljoilla, ja jalat vasten tulikuumaa takkaa istuivat taajassa toistensa vieressä. Ulkona ei voitu juuri ollenkaan kulkea, eikä metsästämistä tähän aikaan ajateltukaan. Saadakseen sentään vähäisen liikkua, juoksivat he välistä noin puolen hetkeä taikka vähemmin tuvan ympäri, siksi kuin ei enään kova juokseminen eivätkä heidän paksut turkkinsa voineet torjua kylmää heistä, jolloin he tuota hätää puikahtivat sisään. Todellakin oli suuri onni, että he aikanansa olivat pitäneet murhetta elatus-aineista ja polttopuista, joitten puutteessa he ennen pitkää olisivat nääntyneet nälkään taikka kylmään kuolleet.
Kuitenkin — päivä kului toisensa perästä, ilma muuttui leutosammaksi, ja Tammikuun loppupuolella alkoi taivaan rannalla ilmestyvä päivän valo huojentaa heidän sydäntänsä. Aurinko oli pian palaava. Neljä viikkoa myöhemmin tuli todellakin jo sen ylireuna näkyviin, ja riemuhuudoilla tervehtivät ystävämme tämän vanhan tähden ilmaantumista. Maaliskuulla alkoivat he taas käydä otustelemassa, kovin huventuneita ruoka-varojansa kartuttaakseen, ja onni soi heille jääkarhun ja muutamia hylkeitä. Nyt oli heille taas pitkäksi aikaa ruoka-aineita, ja levollisina saivat he odottaa niitä aikoja, jolloin valaskalan pyytäjien laivat uudestaan alkoivat saapua Huippuvuorien rannikoille. Vaikka vaaroja ja kärsimyksiä oli ollut yltäkyllin, olivat ystävämme sentään kaiken aikaa pysyneet terveinä, josta heidän etupäässä tuli kiittää taivasta ja Martin viisaita, moninaisia neuvoja ja opetuksia.
Koko ajan oli Konrad jalolla ja urhoollisella käytöksellä koettanut sovittaa entisiä rikoksiansa, ja kerran hänen onnistuikin pelastaa sen henki, jonka hän alusta oli aikonut surmata. Hän riisti nimittäin Leon jääkarhun kämmenistä, jotka jo syleilivät häntä kuolemaksi — ja siitä hetkestä asti pitivät Martti ja Leo häntä täydelleen veljenänsä.
Huhtikuu meni ohitse, Toukokuu niin ikään, ilma muuttui yhä lempeämmäksi, ne äärettömän isot jääjoukot, joiden päähän ei mikään silmä kantanut, lohkesivat tuulen ja virtojen ajeltaviksi möhkäleiksi, ja avoinna välkkyi väljä meri, jota ystävämme tuska sydämessä alituiseen katselivat, tähystellen laivoja, jotka päästäisivät heidän heidän pitkästä vankeudestansa. Usein he jo riemastuivat, kun pitivät jotakin valkoista, ilman rannalla nousevaa pilven kaunaa purjehtivan laivan hajotetuina purjeina ja yhtä usein muuttui heidän ilonsa suruksi, kun he vähän ajan perästä havaitsivat, että toivottaret olivat pahoin heitä pettäneet. Suurin parvin vesilinnut jo tulla sinkuilivat, näillä kaukaisilla rannikoilla pesiänsä rakentaakseen; meressä vilisi kaikenlaisia kaloja, jotka näyttivät iloitsevan lauhkeammasta vuoden-ajasta; valaskalat ja delphiinit paineskelivat ilakoiten viheriöillä aalloilla; mutta ei mitään laivaa vielä näkynyt, ei mikään tuulessa hilpeästi liehuva lippu ilmoittanut heille, että vapauttamisen hetki vihdoin oli tullut.
"He luulevat meitä turpeen alaisiksi!" lausui Leo sortuvalla äänellä. "Ei kukaan tule meitä noutamaan, ja vielä kerta pitää meidän kestämän tämän pitkän, hirmuisen pohjois-talven kaikki kauhut! Armas äitini!"
"Kärsimystä!" vastasi Martti lohduttaen. "Katteini Bertram on kunnon mies, ja hän toimittaa varmaan, että tullaan meitä noutamaan. Lukemattoman monet tapaukset ovat voineet viivyttää heidän matkaansa jäämerellä, eikä olekaan vielä valaskalan pyynnille sopiva aika käsissä. Ennen Kesäkuun keskipaikkoja meidän ei sovi heitä odottaa."
Uudet toiveet — uudet surut. Laiva ilmestyi taivaan rannalla — tällä kertaa oikein todellinen laiva, eikä mikään erehtyminen nyt ollut mahdollinen, ja ystävämme itkivät ilosta, hartaasti toisiansa syleillen. Mutta voi! pian katosi laiva näkyvistä, ja heidän ilonsa muuttui haikeaksi suruksi.
"Hän ei tule!" lausuivat alakuloisesti Leo ja Konrad.
"Hän tulee!" vastasi Martti vakavasti — "jollei hän jo ole mennyt mättääsen. Katteini Bertram ei voi jättää meitä."
Päivät päätätysten seisoivat ystävämme rannalla, kauvas merelle päin katsoen, saadakseen nähdä jonkun laivan tulevan. Kesäkuun neljästoista päivä tuli, ja Marttikin pudisti nyt päätänsä.
"Hyvät ystävät," lausui hän, ennenkuin he illalla panivat maata, "aika on jo tullut, jolloin voimme auttaa itseämme. Venheemme on jotenkin hyvässä kunnossa. Huomenna lykkäämme sen vesille, ja soudamme rohkeasti aavalle merelle. Etelämpänä löytynee jo valaskalan pyytäjiä, ja, jollei Jumalan apu meiltä puutu, voimme epäilemättä onnellisesti päästä heidän luoksensa. Katteini Bertram'ista minä en enää toivo mitään, olkoonpa hänen viipymiseensä mikä syy hyvänsä. Mitä te tästä arvelette? Tahdotteko ruveta matkalle?"
"Tahdomme kyllä!" vastasivat Leo ja Konrad. "Meidän tulee koettaa kaikki, päästäksemme tästä vankeudesta, jossa emme enää voisi viettää tulevaa talvea."
"Olkoon menneeksi, Jumalan nimeen me lähdemme!" lausui Martti.
"Laittakaat itsenne siis valmiiksi huomiseksi!"
Jos ihminen kerta kovassa hädässä ollessaan on tehnyt lujan päätöksen, jota hän pitää oikeana ja hyvänä, tuntuu hänen sydämensä jo huokeammaksi, ja toivoa täynnänsä lähtee hän tulevaisuutensa tuntemattomia teitä polkemaan. Niin kävi nytkin ystäviemme. Se raskas kuorma, jonka tuskaloinen odottaminen ja useasti pettyneet toiveet olivat laskeneet heidän hartioillensa, poistui nyt heistä, ja pitkästä ajasta nauttivat he ensimäisen kerran levollista ja virvoittavaa unta. Päivän valjetessa heräsi Martti yht'äkkiä unestansa, ja kavahti seisaalleen. Hän oli kuullut ihmis-ääniä, mutta siinä luulossa, että Leo taikka Konrad oli puhunut unissaan, pani hän uudestaan maata. Tuskin kerkesi hän ummistaa silmiänsä, ennenkuin hän uudestaan kuuli ääniä, tällä kertaa varmaan aivan outoja, ja samalla ruvettiin ovea kolkuttamaan.
"Suuri Jumala!" huudahti Martti, ja hypähti iloissansa pystyyn — "Leo,
Konrad, paikalla ylös! Meidän pelastajamme ovat tulleet!"
Molemmat nuorukaiset heräsivät kohta, ja olivat tuota pikaa pystyssä. Ovi aukaistiin, ja lausuen: "kiitos Jumalan, he ovat elossa!" astui katteini Bertram riemuiten tupaan. Martti heittäysi hänen avoimeen syliinsä, Leo ja Konrad milloin itkivät milloin nauroivat tästä äkki-arvaamatta tapahtuneesta pelastuksesta, ja ulkona kajahuttivat ilmoja raikkailla, iloisilla "hurraa"-huudoilla, ne merimiehet, jotka olivat soutaneet katteinin maihin, ja auttaneet häntä, kun hän etsi erokkaitamme.
Melkoinen aika kului, ennenkuin ystävämme voivat toinen toisellensa ilmoittaa voimakkaita, äkillisestä ilosta kuohuvia tunteitansa. Vihdoin viimein ryhdyttiin selityksiin ja kertomuksiin, ja kummastuen kuunteli katteini Bertram, kun vanha Martti kuvaili kaikkia kärsimyksiä ja vaivoja, joita he Jumalan avulla onnellisesti olivat kestäneet. Ennen kaikkia kysyi Leo, elivätkö hänen äitinsä ja veljensä vielä, ja vilkkaasti sykki hänen sydämensä, kun hän kuuli, että molemmat olivat elossa, ja lujasti toivoivat saadakseen vielä nähdä häntä kodissansa. Katteini itse oli vahvistanut heitä heidän toivossansa, koska hän oli aivan varma siitä, että vanha Martti, jahka hän vaan kerta oli päässyt eheänä jääkarhun kämmenistä, kyllä keksisi neuvoja, voidakseen kestää Huippuvuorien ankaraa talvea. Katteini kertoi vielä, että, kuten Martti oli arvannut, mennä vuonna tuo hirmuinen myrsky oli ajanut Delphiini'n eteläänpäin, ja että silloisella myöhäisellä vuodenajalla olisi ollut aivan mahdotonta edes yrittää heitä pelastamaan. Mutta Bremen'iin tultuansa oli hän kohta antanut laivan isännälle täydellisen kertomuksen onnettomasta tapauksesta, niinkuin myös sanonut itsensä olevan vakuutetun siitä, että sekä Martti että Leo ja Konrad vielä elivät. Herra Melchior Rankendorf oli silloin heti luvannut, että hän tulevana vuonna, kun vaan merenliike oli alkanut, lähettäisi laivan heitä Huippuvuorilta noutamaan. Maaliskuun loppupuolella oli hän lähtenyt matkalle, vaikka vastaiset tuulet ja kovat myrskyt, joiden käsissä hänen oli koko aika täytynyt taistella, olivat suuresti viivyttäneet hänen tuloansa. Asian-ajaja Liborius oli hänen kauttansa lähettänyt Leolle sanoman, että asiat kotona olivat hyvällä kannalla, ja ett'ei tuo konnamainen Elshöft enää voinut vahingoittaa hänen äitiänsä, koska Jumala oli kutsunut hänen toiseen maailmaan vastaamaan rikoksistansa.
Kun Konrad kuuli isänsä nimeä mainittavan, hän punehtui ja vaaleni, mutta äkisti kääntyen toisapäin, esti hän toiset sitä havaitsemasta. Ei Martti eikä Leo puhunut mitään Konrad'in omista vehkeistä, kuinka hän, jättäen heidän rannalle, oli koettanut venheellä pelastaa henkensä; ei näistä mistäkään virkattu sanaakaan, ja asia olisikin iki päiviksi saattanut Konrad'in noitten jäykkien, mutta perin rehellisten merimiesten ylenkatseen alaiseksi. Sen siaan pusersi Martti ystävällisesti hänen kättänsä, ja lausui hiljasti: "ole huoleti, Konrad! Kaikki, mitä täällä on tapahtunut, jääköön kuuksi päiväksi unhotuksiin, sillä sinun kunnollinen käytöksesi meidän täällä ollessamme on tehnyt meidän sinun ainaisiksi ystäviksesi!"
Sydän heltyneenä vastasi Konrad: "minä kiitän teitä, jalo Martti! Kun tulemme takaisin Bremen'iin, saatte nähdä, ett'ei teillä ole uskollisempaa, rehellisempää ystävää, kuin Konrad Elshöft. Sen tahdon näyttää teille!"
Tällä välin olivat katteini Bertram ja hänen saattajansa ruvenneet hankkimaan saarelta lähtöänsä. Kaikki ystäviemme tavarat vietiin rantaan, ja ainoastaan halot jätettiin tupaan, että, jos vast'edes näillä seuduilla joku laiva joutuisi haaksirikkoon, onnettomat merimiehet saisivat käyttää niitä eduksensa. Katteini Bertram lupasi vielä lisätä tähän pari sataa naulaa merihiiliä, ja vasta nyt menivät kaikki venheelle, vähän ajan perästä saapuakseen Delphiini'in.
Martti oli jäykkä, karkeanluontoinen ja terästynyt merimies — mutta, kun hän taas nousi oivallisen laivan kannelle, josta hän kauvan aikaa oli ollut eroitettuna, kun hän näki kaikki vanhasta perin tutut esineet, jotka olivat tulleet hänelle rakkaiksi, mieluisiksi, kun hän autti peräsimen rattaalle ja tarttui sen puola-puihin, ikäänkuin olisi hän vahvalla käden-puristuksella tervehtinyt rakasta, kauvan poissa viipynyttä ystävää — silloin joutui hän tunteittensa voitteesen, ja kyynel, todellinen kyynel valui hänen ruskeille, rypistyneille poskillensa. Leo ja Konrad itkivät myöskin; mutta heidän kyynelensä todistivat, että heidän sydämensä olivat täynnänsä iloa ja kiitollisuutta heidän taivaallista Pelastajaansa kohtaan. Kummallisella tavalla oli Jumala varjellut heitä, runsaasti antanut heille siunauksensa heidän kovissa kärsimyksissään. Siitä yksistään olisi heidän tullut kaikkina elin-päivinänsä kiittää Häntä; vaan kuitenkin oli Leo ennen pitkää vielä suuremmassa määrässä näkevä Hänen hyvyyttänsä, kuitenkin oli hän havaitseva, että se seikka, joka oli pakoittanut hänen pitkäksi aikaa lähtemään kodistansa, ja jota hän oli pitänyt kovana onnettomuutena, se juuri oli häntä saattava niin onnelliseksi, ett'ei hän olisi voinut sitä aavistaakaan.
Näin me ymmärtämättömät ja lyhyt-näköiset ihmiset usein pidämme ansaitsemattomana rangaistuksena mitä Jumala viisaitten, käsittämättömien päätöstensä mukaan on säätänyt meille pelastukseksi ja onneksi.
Ei rakkauden ja laupeuden Jumala koskaan liian kovasti meitä koeta.
KAHDESTOISTA LUKU.
Loppu.
Oli ihana syys-ilta. Purjeet leveinä lähestyi eräs laiva vitkoin rantaa, jonka ylimmäisestä kohdasta soma, viiniköynnösten verhoilema huone ystävällisesti haamoitti. Kun laiva oli tullut noin puolen peninkulman päähän rannasta, laskettiin venhe mereen, ja rehevä nuorukainen, jonka silmät sädehtivät ilosta, hyppäsi taitavasti siihen. Vanhanläntäinen mies seurasi häntä vähän hitaammin, ja istuutui venheen perän puolelle, mutta nuorukainen tarttui airoihin, ja alkoi kiireesti soutaa.
"Onnea matkalle!" kuului laivan kannalta ääni. "Toivon pian saavani kuulla jotain teistä!"
"Sen te varmaan saatte, katteini Bertram," vastasi vanhanläntäinen mies venheestä. "Ennen kahdeksan päivän kuluttua tulemme Bremen'iin palkkojamme perimään. Eläkäät terveenä siksi!"
Lujat "hurraa" huudot kajahuttivat ilmoja molempain lähtevien kunniaksi; sitten muutti Delphiini suuntaansa, ja lensi, vaikka se oli kovassa lastissa, linnun nopeudella Weser-joen suuta kohden.
Venhe, jonka kuljettajat suosiollinen lukia on varmaan tuntenut entisiksi ystäviksensä, viilsi joutuisaan aaltoja, ja laski rantaan juuri siihen kohtaan, jossa tuo pikkuinen huone siaitsi. Pian karskui hiekka venheen alla; Martti hyppäsi rantaan, pani venheen kiinni paaluun, ja ojensi kättänsä nuorelle ystävälleen, joka kiireesti seurasi häntä.
"Terve tultuasi isänmaahan, Leo!" lausui hän sydämellisesti. "Oli suuri Jumalan armo, että me kerran vielä saimme nähdä sen jälleen. Kuinka äitisi on riemuitseva, kun hän taas saa syleillä kauvan kaivattua poikaansa!"
"Totta tosiansa, Martti!" vastasi Leo, ja hänen äänensä vavahti ilosta.
"Entä Vilho! Hän en epäilemättä kotona, koska minä näen vanhan, rakkaan
venheeni, jolla ennen aina lähdin kalaan, hilpeästi heiluvan aalloilla.
Kuitenkin minä vapisen! Voi, jospa äitini vaan olisi elossa!"
"Älä sitä ensinkään epäile, poikaseni!" vastasi Martti vakavasti, kun he astuivat vierimää ylöspäin. "Muutamia silmänräpäyksiä vaan, ja sinä lepäät hänen povellansa. Kas, täältä näkee jo huoneen!"
Leo kiiruhti askeliansa; hän hengitti taajaan, hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säihkyivät ja hänen sydäntänsä sykähteli vilkkaasti, kun hän ajatteli pian lähestyvää onneansa. Huoneessa oli kaikki hiljallansa; kaikki sen ympärillä oli pysynyt entisellään. Ainoastaan viini-köynnökset, jotka verhoilivat laskevan auringon kullassa kiiltäviä ikkunoita, olivat yhä muhkeammiksi versoneet. Huoneen ovi oli auki, niinkuin myöskin yksi ikkuna, josta viileä iltailma virvoittaen tunki huoneesen. Ripeästi astui Leo ovesta sisään, ja katsahti siihen suojaan, jossa hänen äitinsä tavallisesti oleskeli. Se oli tyhjä. Hän riensi puutarhaan. Täällä seisoi Vilho, lapio kädessä, kukkavierteitä laittamassa.
"Vilho! Armas veljeni!" hän huusi.
Nuorukainen katsoi ylös; ilon leimaus lensi hänen kasvojensa yli, hän viskasi lapion luotansa, ja huudahtaen: "veljeni! Leo!" heittäysi hän Leon avoimeen syliin.
"Jumala on siis onnellisesti saattanut sinun kotiin, rakas, kallis veljeni!" riemuitsi Vilho. "Äiti ja minä olemme joka päivä rukoilleet Hänen apuansa sinulle, ja olethan sinä nyt terveenä ja voimakkaana meidän luonamme. Kuinka äiti on ihastuva, kun hän saa nähdä sinun. Joudu kohta hänen luoksensa".
"Äiti on siis elossa? Hän on terve ja rakastaa minua?" kysyi Leo.
"Hän on terve ja täynnänsä rakkautta sinua kohtaan", vastasi Vilho.
"Kuinka sinä voit sitä epäillä. Tule, tule. Ylisuojassa saamme tavata
hänen. Siellä hän tavallisesti iltaisin istuskelee, sinua ajatellen.
Tule, Leo!"
Molemmat nuorukaiset kääntyivät takaisin huoneen puoleen. Kun he saapuivat tämän luoksi, seisahtui Leo yht'äkkiä, ja huudahti: "äiti!"
Todellakin seisoi äiti huoneen ovella — vaaleana, vapisevana, kyynel-silmin, mutta hymyillen, ja ihmeen lempeällä tavalla Leoa katsellen.
Hän kurotti käsiänsä Leoa vastaan — mutta hän oli liian heikko voidakseen lähestyä häntä. Äkki'arvaamatta syntynyt ilo rakastetun pojan takaisin tulosta oli kokonaan valloittanut hänen. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä seisoi Leo jo hänen vieressänsä syleillen häntä — "oma äitini" — "kallis poikani" — olivat ainoat sanat, jotka pääsivät heidän vapisevilta huuliltansa. Nyt hyrähti äiti itkuun, suuteli kauvan kaivattua lempilastansa, ja lausui: "minä kiitän sinua, Jumala! minä kiitän sinua tästä äärettömän suuresta onnesta! Minun poikani, minun rakastettu, kallis poikani lepää taas minun parmoillani."
Itkein seisoi Vilho äidin vieressä, ja pusersi hartaasti veljensä kättä. Mutta vanha Martti pyyhki kyynelet silmistään, ja lausui hiljaisella äänellä: "noh, Jumala sen tietää — saadakseni tämmöisiä nähdä, tahtoisin mielellään vielä kerran viettää talvea Huippuvuorien kolkoilla saarilla! Ei taivaan saleissakaan voisi suurempaa iloa syntyä!"
Suuren suuri olikin se ilo, joka nyt asui ystäviemme rinnassa. Eron pitkät, haikeat hetket, kaikki äidin kyynelyöt, kaikki Leon kovat kärsimykset ja surut, kaikki oli nyt unhottunut tänä onnellisena hetkenä.
Vasta pitkän ajan takaa muisti Leo isällisen ystävänsä, ja kertoi nyt äidille ja veljelle, kuinka suureen kiitollisuuden velkaan hän oli joutunut tälle jalolle, oivalliselle perämiehelle. Ennen pitkää tuntui jo siltä, kuin olisi Martti aina elänyt tämän pikkuisen perhekunnan helmoissa, vaikka hän tosiaan välistä oli puoli-häpeissään, kun äkkiä syntynyt rakkaus häntä kohtaan liian voimakkaalla tavalla ilmaantui. Hämmennystänsä salatakseen laski hän silloin tällöin merimiesten tavalla muutamia kokkapuheita, mutta ei hän oikein oleentunut, ennenkuin hän oli päättänyt kertomuksensa menneistä kovista ajoista, heidän kärsimyksistänsä ja vaivoistaan. Vasta silloin rupesi hän iloisesti leikkiä laskemaan, eikä laimin lyönyt mitään tilaisuutta ylistää nuoren ystävänsä rohkeutta, miehuutta ja kummallista kestäväisyyttä.
Tällä tapaa kului viisi taikka kuusi päivää umpeen, ja Martti arveli, että aika lähteä Bremen'iin nyt oli käsissä. Lupa-aika, jonka katteini Bertram oli antanut heille, alkoi jo loppua. Sekä Martin että Leon oli nyt palkkaansa periminen. Huolestuneena kysyi äiti, aikoiko Leo taas lähteä merille, mutta hän rauhottui kokonaan, kun Leo kertoi, että hän päinvastoin oli päättänyt erota palveluksestansa ja jäädä kotiin, niinkuin ennenkin kalastajan keinoa harjoittaakseen. Heidän oli nyt määrä lähteä seuraavana päivänä Bremen'iin, sitten kuin vanha Martti oli luvannut viettää tulevan talven nuoren ystävänsä perheessä, jota lupausta hän ei kuitenkaan aivan vastustelematta heille antanut.
Kun he seuraavana aamuna par'aikaa söivät yksinkertaista einettänsä, kuuli Martti yht'äkkiä vaunujen ratinan. Hän riensi ikkunan luokse ja ilmoitti, että isot vaunut lähestyivät huonetta. Kummastuneina kiirehtivät muutkin ikkunasta katsomaan. Joutuisaan vierivät tällä välin vaunut mäkeä ylöspäin ja pysähtyivät vähän ajan perästä pihaan. Korkeimmilleen nousi Martin ja Leon kummastus, kun heidän ystävänsä Elshöft hyppäsi ulos vaunuista. Tuskin voivat he alusta tuntea häntä, sillä hän oli nyt kovin hienoissa vaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat tavallista vaaleammat. Kuitenkin juoksivat he iloissansa pihalle ottamaan häntä vastaan, ja saattoivat hänen, hänen käsiänsä sydämellisesti pusertaen, sisään huoneesen.
"Mikä tuuli sinun tänne tuopi?" kysyi Martti, sitten kuin hän oli esitellyt Elshöft'in Leon äidille ja veljelle. "Minä luulin, että sinä vaivaloisen matkamme perästä lepäisit omaistesi luona Elssleth'issä, mutta sen siaan sinä täällä ajaa karahuttelet komeissa vaunuissasi. Mitä uutisia sinä tänne saatat? Varmaan hyviä!"
"Etuisia Leolle ja hänen omaisillensa, vaikka minulle surullisia ja haikeita," vastasi Konrad hiljaisella, matalalla äänellä. "Minä tulen pyytämään teiltä anteeksi ja palkitsemaan teille sitä vääryyttä, joka on teitä kohdannut. Minä tahdon" — lisäsi hän korkeammalla äänellä — "minä tahdon ilmoittaa teille rikokseni, vaikka joutuisinkin teidän ylenkatseenne alaiseksi."
"Ken kerta rikoksensa tunnustaa ja koettaa niitä sovittaa, häntä eivät koskaan rehelliset ihmiset ylenkatso," lausui Martti. "Puhu suusi puhtaaksi, poikaseni. Sinä olet ollut meille hyvä kumppani, ja sen vuoksi saat täydelleen luottaa ystävyyteemme. Eikö niin, Leo?"
Leo ei vastannut mitään, vaan pusersi sen siaan sydämellisesti Konrad'in kättä. Mieltänsä tästä rohkaistuaan, aloitti Konrad kertomuksensa. "Ensiksi tulee minun tunnustaa, että kovasti valehtelin teille, kun kielsin itseni olevan sen miehen pojan, joka on ilkeästi tätä rouvaa pettänyt. Se mies oli juuri minun isäni, ja minä olen hänen poikansa ja laillinen perillisensä."
Totisena pudisti Martti päätänsä, Leo rypisti otsaansa, ja tuskastuneena lähestyi äiti häntä. Mutta lempeästi lausui Leo: "älkäät tuomitko! Se ei ole Konrad, joka on saattanut meidän suruihin ja kärsimyksiin, eikä hänen tule vastata isänsä rikoksista."
"Se on tosi!" vastasi Martti. "sinun ei ole syytä siihen, että sinun täytyi hävetä isääsi. Tästä meidän tulee surkutella sinua, mutta meidän ei ole oikeus halveksia sinua siitä. Noh, entä muuta?"
"Kun tulin takaisin kotiin," lausui Konrad tyynempänä, "katselin minä isäni papereita ja asiakirjoja, ja havaitsin, että hän — että hän — mutta totuuden täytyy tulla ilmiin — että hän oli kovasti pettänyt teitä, rouva Rembrandt. Uponnut Uranus laiva oli kahdeksaankymmeneen tuhanteen taaleriin vakuutettu, ja tämän summan olivat teidän mies-vainajanne ja minun isäni yhdessä maksaneet. Sentähden annan minä nyt teille, hyvä rouva, teidän osanne näistä rahoista. Tällä paperilla on mainitun summan arvo, ja te voitte koska hyvänsä muuttaa sen puhtaaksi rahaksi."
Äänettöminä katselivat kaikki toisiansa, sillä välin kuin Konrad antoi paperin Leon äidille. Tätä pitkää vaiti-oloa vihdoin viimein keskeyttäen, nousi Martti seisaalleen, tarttui lujasti Konrad'in käteen, ja lausui syvästi liikutettuna: "Konrad, sinä olet kunnon mies! Sen sanoo vanha Martti, ja onneton se, joka tahtoo väittää sitä vastaan. Vaikka olisit kuinka paljon rikkonut meitä vastaan, — oman itseni puolesta annan sydämen pohjasta sinulle anteeksi!"
"Voi en! — kuulkaat minua ensiksi, ja tuomitkaat sitten!" vastasi Konrad vapisevalla äänellä. "Toinenkin rikos, taikka oikeammin rikoksen yritys kalvaa minun omaatuntoani. Te muistatte, että Leo yht'äkkiä putosi mereen, kun kävimme tuon ensimäisen valaskalan kimppuun. Minä, juuri minä se olin, joka äkki-arvaamatta airollani liikahutin venhettä, ja sillä tapaa sain hänen mereen hoipertumaan. Minä luulin, että hän aalloissa saisi surmansa, jonka kautta minun isäni ja minä olisimme ijäksi päivää päässeet vapaiksi tuosta rikoksesta. Suuressa armossaan teki Jumala yritykseni mitättömäksi, mutta syyn-alainen olen kuitenkin, jos kohta valmiskin kuinka kalliisti tahansa sitä palkitsemaan."
"Voi Konrad!" huudahti Leo, katuvaista ystäväänsä syleillen — "yltäkyllin olet sinä palkinnut rikoksesi, kun näin rehellisesti niitä tunnustat. Olethan sinä paitsi sitä pelastanut minun henkeni, kun taistelin tuota jääkarhua vastaan, ja yksistään sillä työllä olisit ansainnut Jumalan anteeksi antamuksen. Minulla ei ole vähintäkään vihan kaunaa sinua vastaan, Konrad, ja Jumala, joka tuntee meidän ajatuksemme, tietää, että minä nyt rakastan sinua enemmän, kuin ikinä ennen! Ei, ei, sinä et ole enään syypää mihinkään rikokseen. Sinun jalo katumuksesi on kokonaan vapauttanut sinun niistä."
"Niin, tosiaan, Konrad, aivan niin minäkin arvelen!" lausui Martti. "syleile minua, poikaseni! Sinä olet jalo mies, ja ijän'iltaani saakka pidän minä sinua ystävänä!"
Samanlaista ystävällistä, leppyisää mieltä ilmoittivat myöskin Leon äiti ja Vilho, ja raskas kuorma poistui Konrad'in suruisesta sydämestä. Huokeammin hengittäen hän lausui: "Oi, koska te, joita vastaan olen kovasti rikkonut, annatte minulle anteeksi, toivon minä, ett'ei Jumalakaan äärettömän suuressa armossansa ole minua pois luotansa sysäävä. Minä tiedän sen, ja uusilla toiveilla voin nyt rukouksissani lähestyä Häntä! Taivas siunatkoon teitä jaloudessanne — te olette saaneet minun mieleni muuttumaan, te olette opettaneet minun tuntemaan Jumalaa!"
Uudestansa vakuuttivat he toinen toistansa rehellisestä, vilpittömästä rakkaudestaan, ja vasta sitten otti Leo Konrad'in tarjoaman paperin, ja piti sen kaksimielisenä kädessänsä.
"Konrad" — hän lausui — "vähäinen osa näistä rahoista täytyy minun ottaa, että voin elättää armasta äitiäni, mutta, jos tarvitset nämät rahat, ota niistä niin paljon, kuin ikinä tahdot."
"Ei, minä en tarvitse mitään", vastasi Konrad. "Isäni, joka elin-aikanansa oli olevinaan kovin köyhä, on jättänyt minulle perinnöksi suuren rikkauden. Minä en tarvitse muuta, kuin teidän ystävyyttänne ja anteeksi antamustanne!"
"Me annamme nämät sinulle, ja tulevaisuus on todistava, että ne lähtevät rehellisestä mielestä," lausui hän. "Joka näin rikoksiansa katuu ja palkitsee, hän ansaitsee kaikkein rehellisten ihmisten ystävyyttä ja kunnioitusta. Mutta meidän on nyt Jumalaa kiittäminen! Hän siunasi meitä, kun Hän näytti rankaisevan meitä suruilla, kärsimyksillä ja vaivoilla, ja kauniisti ovat toteen käyneet Apostolin sanat: 'jota Herra rakastaa, sitä Hän myöskin rankaisee!'"
Syvästi liikutettuina ajattelivat kaikki näitä sanoja, ja suuri, luja, järkähtämätön luottamus taivaan Herraan oli kalliin hedelmä näistä kovista koetuksista, joita he horjumatta olivat kestäneet. Eikä Jumalan siunaus koskaan puuttunut heiltä. Heidän elämäänsä kaunistivat nuo ikivihannat kukat, joita ainoastaan todellinen jumalisuus ja hyvät avut voivat kasvattaa.