Niin kauas kuin silmä kantaa — ja ilma onkin niin kirkas että voi nähdä satojen penikulmien päähän — leviää metsä lihanvärisenä ja ääriä vailla. Joissakin paikoissa on metsässä varjotäpliä, sekä lähempänä että kauempana ja varjot näyttävät olevan määrätyn suuruisia, soikean muotoisia ja ne kulkevat yli seudun. Poika, joka on metsässä vanhana, käsnäisenä kantona lahoine silmineen, koettaa katsella ylöspäin ja löytää syyn mistä varjot lähtevät. Hän näet huomaa useita litteitä, kampelamaisia jättiläisolentoja, jotka leijailevat ylhäällä avaruudessa, kuvastuen punaista taivasta vastaan. Yksi on lähempänä ja se leijuu kuten joku penikulmain pituinen, soikea kappale metsän yläpuolella äärettömän korkealla. Mikä se on? Sitä hän ei voi erottaa, mutta se näyttää soljuvan eteenpäin ja koko ajan näyttävät sen ohuet ja läpinäkyvät kyljet lepattavan ja lainehtivan alkupäästä loppupäähän päin, kuten kampelan evät, ja se uudistuu yhä. Tämä lentävien, soikeitten olentojen ääretön suuruus tekee metsän ja kaiken muunkin maan päällä matalaksi ja pieneksi. Mutta taivaan punavalo kiinnittää katseen ylemmä ja pian nekin näyttävät tomuhiukkasilta ilmassa, sillä taivas kaareutuu äärettömiin avaruuksiin.
Koko avaruus on ihanan aamuruskon värinen, se on se lähde, josta kaikki vanhat tarut elämän auvosta ovat lähtöisin.
Lähellä on aurinko, mutta se ei häikäise, joten voi nähdä sen ihmeellisen kaasu-ruumiin lepäävän rehevänä pallona laajeten ja supistuen, mutta kuitenkin pysyen koossa kuten mehiläisparvi kesäpäivänä. Ylt'ympäri sitä kulkee monta planeettaa säännöllisiä ratojaan ja taka-alalla kertovat tähtitarhat lukemattomista auringoista, jotka risteilevät siellä yksinään, mutta samojen onnellisten lakien mukaan. Sinisiä ja keltaisia taivaankappaleita on niin lähellä, että voi nähdä niiden maailman osien rajat. Linnunrata, joka on biljoonien penikulmien päässä, uiskentelee kevyitten pilvien tavoin avaruudessa.
Mutta kaikkein ylinnä, keskitaivaalla, leijuu tähtisumu, jonka suunnattoman suuret, loistavat kiehkurat muodostavat jonkunlaisen pyörän, joka peittää neljänneksen taivasta. Se pysyy aina siinä elävienmetsän yläpuolella ijäisen pyörimis voiman merkkinä…
Kipinä sammui ja Poika oli yksin pimeydessä. Hauta sulkeutui tiukasti hänen ympärilleen. Se oli ahdas ja yksinkertainen kuten ne ensimäiset kivihökkelit, joita hän alastomana ja yksinään talven selkään jäädessään oli kyhännyt.
Aika kului ja hän näki vielä. Kivien lomissa oli aukko ja siitä hän näki palasen tähti-taivasta. Ja hän tunsi lopuksi syvintä iloa saadessaan levätä lapsuutensa tähtitaivaan alla oman maansa mustassa mullassa.
Otava siinä hänen yllään loisti. Se vilkkui sumuisesti, vuoroin avaten kaikki tähtisilmänsä, vuoroin himmeten, kuin kaste olisi sille laskeutunut.
POJAN JÄLKELÄISET.
Pohjolan kansa lisääntyi. Jäätikön levetessä lisääntyivät Pojan ja Emon jälkeläiset jakautuen lukuisiin perheisiin ja pikkuheimoihin, jotka asuivat kaikkialla tunturisaarella säilyttäen edelleen heimovanhempainsa elintavat.
Alussa peri jäätikön kansa entisten metsässä asuvien heimolaistensa veren. Pojan pojat tekivät retkiä etelään metsäkansan luo tuoden sieltä itselleen vaimoja. Heidän poikansa tekivät samoin ja senjälkeen oli kansan tapana, että jäätikön nuorukaiset, miehen ikään päästyään, suorittivat miehuuskokeensa hankkimalla metsäseuduista itselleen puolison. Nämä partioretket suoritettiin aina keväällä ja silloin vallitsi voimakas juhlatunnelma, josta lapset uneksuivat, jota vanhemmat säilyttivät ihanana muistona. Paitsi nuorten neitosten tuontia, veivät nämä retket morsianten omaisten yhteyteen, olipa ruuassakin tervetullutta vaihtelua. Heimon kesken kerrotaan hupaisia taruja naisten ryöstöistä ja sitä seuraavista aterioista, jolloin juhlahumussa saatettiin syödä morsiankin, jonka jälkeen, jottei tarvinnut tyhjin käsin palata kotiin, täytyi suorittaa koko retki uudelleen. Vieraassa ympäristössä katosi arkuus.
Mutta kun nuoret miehet olivat palanneet takaisin jäätikölle metsä-neitosineen, pidettiin näitä hyvänä, osaksi heidän erikoisuutensa vuoksi, osaksi siksi että heistä tuli oivallisia äitejä. Ja tuo melkein itsetiedoton irvistys, jolla heitä lähestyttiin ikäänkuin syödäkseen heidät, muuttui siten tarkottamaan hyväilyä ja omistamis-iloa.
Matkat yhä laajenivat jäätikön levitessä. Saattoi kulua kokonainen vuosi, ennenkuin tapasi etelän metsäläisiä ja ennätti palata naisineen takaisin kotiin. Ja siksipä alkoi tapa unohtua. Sitä paitsi hävisi tapa siitäkin syystä, että jäätikkö-kansa oli aikojen kuluessa kasvanut niin suureksi, että eri perheitten nuoret olivat toisilleen siksi vieraita — vaikkakin olivat sukulaisia — joten saattoi herätä molemminpuolinen mieltymys, joka johtaa nuoret ihmiset yhteen. Kaikella on aikansa. Naisten ryöstöt alkoivat jo olla entisaikain töitä. Pojan jälkeläiset ja hänen esi-isänsä kuuluivat jo kahteen toisistaan kokonaan eroavaan ihmislajiin. Kerrottiin yhä tarumaisempia juttuja aarniometsäin tummista, ihanista tyttäristä, mutta ne jotkut harvat, joita sieltä vielä joukolla haettaessa saatiin, olivat myskin hajuiset eivätkä miellyttäneet jäätikön kansaa. Toista on haaveilla niin, että vesi kielelle herahtaa, toista vastenmielinen todellisuus. Ja kun etäisyys ja aika olivat vihdoin erottaneet nämä kaksi kansaa toisistaan, pidettiin vähintäkin halua omistaa joku noista villi-naisista suorastaan rikoksena. Mutta sensijaan tarut, joille kaipaus vielä siipiä antoi, muodostuivat yhä ihanammiksi, ja lopulta kasvoi niiden ympärille kokonainen maailma.
Siten syveni kuilu syvenemistään näiden kahden kansan välillä, jotka jäätikkö oli erottanut. He eivät muistuttaneetkaan enään toisiaan. Ero sen oli vaikuttanut auttamattomasti. Alkukansa, joka aina sai siirtyä, oli pysynyt samana, jotavastoin Poika, joka ei tahtonut taipua, oli muuttunut toiseksi ja jättänyt jälkeläisilleen perinnöksi muuttuneen luonteensa. Metsäläiset pakenivat aina talvea, kulkivat yhä etelämpään voidakseen viettää entistä elintapaansa ja tämä väistyminen tuli kerran, heidän samalla tullessaan yhä monilukuisemmiksi, viemään heidät kaukaisille maan äärille ja levittämään heidät kaikkiin maan-osiin. Mutta Pojan heimo jäi Pohjolaan. Se sai mukautua yhä vaikeampiin olosuhteisiin, jotka pakottivat sitä paikallaan pysyen kehittymään. He eivät enään edes muistuttaneetkaan noita alastomia, huolettomia villejä, joista he olivat lähtöisin. He olivat toisia ihmisiä.
Vaivaloinen metsästys-elämä jäätiköllä loi Pojan pojat suuriksi ja vahvoiksi kuin karhut. Vaatteet tekivät tarpeettomiksi heidän ruumiinsa karvapeitteen, nahoilla verhotusta ihosta tuli valkea ja punertava. Alituisen kostea ilma vaalensi hiukset ja ennen niin suljettuihin silmiin loivat jäätikön luolat, taivaanrannalla kajastava jää ja taivaan sini oman avoimen värinsä.
Ja koko heidän olemuksensa oli toisenlainen kuin kaukaisten esi-isien. He eivät enään metsäläisten tavoin hävittäneet asuinsijojaan ja asettuneet taas toiseen, suotuisempaan paikkaan, heidän elinehtonsa vaativat ensin tarkoin punnitsemaan asioita ja sitten, ajan tultua, tarttumaan tarmolla työhön. He eivät eläneet huolettomina nykyhetkessä, aarniometsäin ikuisen kesän lumoissa, heidän täytyi muistaa tulevaisuutta, ajatella eteenpäin, jos aikoivat kestää eri vuodenaikoja. Alkukansan hillittömän intohimoisuuden sijasta oli heillä sellainen itsensä hillitsemistaito, että sitä saattoi luulla kylmäverisyydeksi.
Se teki heidät suljetuiksi ja raskasmielisen näköisiksi, eikä heidän asunnoistaan kajahdellut sellainen sirkutus kuin metsän lehtimajoista. Mutta elämän ilo ja vilkkaus piili heidän luonteensa syvyydessä, olipa siellä vahvistumistaan vahvistunutkin. Tässäkin suhteessa muistuttivat kaikki Poikaa, jonka levollisuudesta läpi koko elämän kerrottiin taruja polvesta polveen, mutta samoin kertoeltiin siitä rajusta kiivaudesta, millä hän parina kertana käytti jättiläisvoimiaan. Sanottiin ettei kukaan ollut koskaan nähnyt Pojan nauravan ja kuitenkin tiedettiin varmasti, että hän nautti olemassa-olostaan enemmän kuin kukaan muu. Mutta hän olikin kuolematon. Jäätikkökansa ajatteli tuota tois-silmä-vanhusta yhä hämärämmin kunnioituksen tuntein. Kaikki häneltä periytyvä oli pyhää. Hänestä kaikki polveutui.
Se elämä, jota tunturisaarella elettiin monen, monen sukupolven aikana — vuosi-tuhansien vieriessä — oli aivan Pojan ja Emon, noiden ensimmäisten esivanhempain elämän kaltaista ja kaiken tulikin pysyä samanlaisena.
Miehet valmistelivat aseitaan ja harjoittivat metsästystä. Tässäkään ei tapahtunut muuta muutosta, kuin että riista tuli yhä harvinaisemmaksi ja sitä täytyi etsiä yhä kauempaa. Silloin alkoivat kaikki perhekunnat pitää kesyjä peuroja, jotka silloin teurastettiin kun metsänriistaa ei saatu. Tärkeimpänä riistana oli mammutti, jonka kanssa jo aikoja sitten oli rikottu rauha ja jota pyydettiin luolista heittokeihäillä. Niitä oli ikävä kyllä vaan niin vähän ja usein sai kulkea penikulmittain jäätikköä etäisille tunturisaarille ennenkuin niitä löysi.
Merkkitapauksena pidettiinkin sitä päivää, jolloin metsästäjät kauan poissa oltuaan palasivat kertoen saaliistaan. Silloin raikui kautta koko saaren riemuhuutoja; mammutin hampaalla toitotettiin ja ilo oli ylimmillään. Merkkihuudot kaikuivat kaikkialla, mutta etenkin siinä perhekunnassa, johon onnellinen mammutin jälkien ensimäinen löytäjä kuului. Silloin läksivät kaikki, jotka suinkin kynsille kykenivät; kulkivat jäätikön poikki yhden tai useamman päivämatkan päähän sinne missä mammutti oli. Heillä oli myötä tulta ja nahkoja telttoja varten ja mammutin ympärille muodostui kokonainen leiri ja siinä pidettiin sellaiset lihan syömingit ettei sillä ollut mitään määrää. Nuo onnelliset jäätikköläiset, jotka riemuitsivat siinä mammutin ympärillä, olivat itse teurastetun näköisiä, niin verissä he olivat kiireestä kantapäähän. Nahat heitettiin yltä ja ilkialastomina pistivät he päänsä jättiläis-eläimen höyryäviin sisälmyksiin. Kullakin heistä oli kädessä vasta tehty, vielä salamalta tuoksuva piiveitsi, Naiset nostivat vaatteensa niin että ne olivat renkaana kaulassa ja he juoksivat kiireisinä äännellen edestakaisin nuotion ja mammutin ruumiin väliä. Silloin saattoi tapahtua merkillisiä seikkoja, mutta mammutin teurastuksessa oli kaikki luvallista.
Juhla-ateria alettiin mammutin lämpimästä mahalaukusta, joka oli täynnä puoleksi sulanutta ruokaa. Siellä oli kasottain lehtikuusen neulasia, sammalta, ajuruohoa, kaarnaa ja marjoja, kaikki paahtuneena ja herkullisena, maha-happoon sekaantuneena liemenä, joka melkein juovutti nuo kasviruokiin tottumattomat ihmiset. Tämä ruoka oli ollut vanhan Tois-silmän lempiruokaa hänen vanhuuden päivinään. Hänellä oli tapana sanoa, että se johti hänen mieleensä hänen nuoruutensa viheriät aarniometsät. Joka mammutin teurastuksessa säästettiin suuri osa mahalaukkua sisuksineen. Se uhrattiin Pojan hautakummulla kotiin palattua. Vanhat metsästäjät tiesivät kertoa iso-isäinsä kuulleen taas omilta iso-isiltään Tois-silmän mammutinmaha-rakkaudesta. Siihen vielä lisättiin merkillisenä muinaistaruna että jäätikkökansa Pojan, hänen poikainsa ja poikainsa poikain aikana oli niin harvalukuinen, että se kaikkine perheineen töin tuskin jaksoi syödä yhden mammutin kerrallaan. Se oli siihen aikaan. Nyt sensijaan saattoi koko jäätikköheimo, jos se oli yhdessä paikassa koossa, syödä ilman vähintäkään vaivaa yhtä monta mammuttia kuin yhden miehen käsissä oli sormia, vieläpä sai kaikki varpaatkin ottaa lukuun.
Laulut ja tarut, menneet ajat ja aikain vaiheet kertoeltiin tällaisina suurina mammutti-juhlina, jolloin liha-humala irrotti kielen kannat ja kauhistava kalmanpainajainen siitti mieliin villejä unia. Juteltiin kernaasti ja perin pohjin jännittäviä kertomuksia siitä taikka tästä mammutista, joka oli tullut hulluksi ja tallannut metsästäjän kuoliaaksi. Se olikin julkea mammutti, joka ei ollut suonut nälkäisille ihmisille mitään. Ja kun oltiin oikein kylläisiä, niin kylläisiä, että viimeinen pala ei tahtonut enään kurkusta alas painua, vaan voiteli kielenkantaa, silloin kääntyi puheenaihe itsestään kaskuilemaan siitä suuresta yliluonnollisesta mammutista, jonka oli vain nähnyt Jumala ja jokaisen iso-isä. Tai sattui niinkin — etenkin jos oli syöty munuaisia — että kerrottiin miten joku oli itse sen nähnyt jäätiköllä jonain talvi-yönä. Se oli ollut äärettömän vanha uros; sen kulmahampaat olivat ulottuneet revontuliin asti ja sen turkki oli ollut niin iän vaalentama, että se oli ollut valkoinen kuin lumimyrsky. Mutta se oli ollutkin itse isä-mammutti ja se ennusti nälänhätää. Ja jos kellä oli ennen aavistamattomia runoilijan lahjoja, tulivat ne kyllä esille tällaisilla mammutti-ateriolla ja suusta suuhun kulki monen monta laulua, joissa kuvastui nuotio-herkut, jäätikön paistin käry ja taivaalla tuikkivat tähdet.
Heimo ei palannut kaadetun mammutin äärestä ennenkuin se oli käytetty aivan sananmukaisesti nahkoineen, karvoineen. Jos lihasta jäi jotakin syömättä, vietiin se viipaleiksi leikeltynä kotiin ja savustettiin. Villaa käytettiin vaatteiksi ja majojen sisustukseen, luille, suolille ja suonille oli omat käyttöpaikkansa, kaikki oli tarpeen. Ja kun kaikki oli koottu ja kuljetettu kotiin, alkoi tavaran jako. Se oli suuri työ, sillä jokaisen saarelaisen tuli saada jotain eläimestä, joko enemmän tai vähemmän, tarkkojen ennakkomääräysten mukaan. Jäätikköläiset olivat täten aina saaliin jakaneet niiltä ajoilta asti, jolloin Poika-vanhus itse toimitti teurastuksen ja piti huolta siitä, että kukin sai yhtä suuren osan. Sellaista oli ollut silloin, mutta nyt teki sen vaikeaksi jäätikkökansan lukuisuus, olipa aivan mahdotonta suorastaan jakaa. Se täytyi nyt toimittaa suhteellisesti. Oli määrättyjä rikkomattomia lakeja, joitten mukaan jaon tuli tapahtua, mutta heimon kasvaessa täytyi lakeja tulkita uudelleen ja lopulta se oli niin vaikeata, että ani harva oli niistä oikein selvillä. Ensiksi sai osansa saaliin onnellinen löytäjä. Hänelle kuului toinen suurista torahampaista, josta hän sai oivallisen torven tai uusia erinomaisia heittokeihäitä. Toinen kuului Tois-silmälle ja se uhrattiin hautaan mammutin sisälmysten ynnä muun hyvän kera. Liha sekä muu osa eläintä jaettiin ankarien sääntöjen mukaan, niin että se heimo, jonka osalle teurastus lankesi, sai suurimman osan. Loppu jaettiin sukulaisuus-suhteitten mukaan, kunnes jokainen saaren perhe oli saanut osan saaliista, joskin se osa saattoi olla aivan pieni. Suosituin oli tietysti Garm-suku, joka polveutui Pojan-esikoisesta ja jolla oli oikeus ottaa vastaan Tois-silmälle kuuluvat uhrit. Yhdestä ainoasta mammutista, joka tosin oli pian syöty, riitti yhdelle perheelle työtä moneksi vuodeksi ja koko saarelle suurimmaksi osaksi talvea, niin paljon sillä oli villoja, suolia ja suonia punottavaksi. Ihmeellisen paljon sellaisessa eläimessä olikin, olkoonpa vaan että se oli mahtavan suuri, mutta kaukana jäätiköllä näytti se vain hyttysen kokoiselta.
Paitsi tuota suurta Pohjolan elefanttia pyydystivät miehet hienovillaista sarvikuonoa, peuroja, myskihärkiä, jääkarhuja ja monia pienempiä eläimiä, kettuja ja jäniksiä, jotka asustivat kallioilla tai kuljeskelivat niiden välillä jäällä. Metsästysretkillä seurasi jäätikköläisiä koirat, joista Pojan ajoista asti oli kehittynyt kokonainen kesy koiralaji. Se oli nyt sotajalalla entisten villien sukulaistensa kanssa, jotka oleskelivat susien parissa ja sekaantuivat niihin. Kotonakin oli koirista hyötyä. Ne vartioivat porolaumoja ja estivät niitä karkaamasta saarelta.
Kun miesten metsästys ja ase-työt on mainittu, olikin koko heidän elintapansa aivan samanlaista kuin kantaisän, Pojan, aikana ja siitä oli kuitenkin kulunut lukemattoman monta sukupolvea. Asuntoina olivat samat maakuopat, joita suuret harmaakivimöhkäleet suojasivat, vaatteina samanlaiset pureskelemalla pehmennetyt ja rasvalla parkitut nahat ja samalla tavalla ne kiinnitettiinkin pitkin poronnahkahihnoin. Oli mahdotonta ajatellakaan mitään muutosta, sillä koko järjestyshän oli Pojan luomaa, eikähän heillä muuta ollutkaan. Mikä hänelle kelpasi, se kelpasi kyllä hänen lapsilleenkin ja muuttui tavaksi koko hänen suvulleen.
Eräs seikka oli, jota Poika tuskin oli tullut ajatelleeksi eläessään: se näet, että heidän lukumääränsä tulisi niin suureksi tunturisaarella. Olihan saari tosin suuri, monen päivämatkan laajuinen joka suunnalle, mutta aikain kuluessa oli heitä sittenkin tullut liian paljon. Ja yhä enemmän tuli. Lapsia vallan kuhisi maassa. Heitä oli asumusten ympärillä niinkuin kärpäsiä rikkaläjällä. Kun useampain perheitten lapsia kokoontui oli heitä kokonainen suuri lauma, joka tulvaeli saarta poikki ja pitkin ja joka yksinäiselle aikaihmisellekin saattoi olla vaarallinen sivuutettava. He tahtoivat ruokaa ja kun heitä oli paljon yhdessä, ilmoittivat he irvistellen että heille kelpasi mikä tahansa. Ja jos sattui niin että kulkijan omia pienokaisia oli joukossa ja ne näyttivät isälleen hampaitaan siltävaralta ettei hän sieltä joukosta tuntisi omaansa, saattoi se tehdä isän mielen apeaksi.
Mutta oli muitakin syitä jotka mieliä masensivat kuin ruuan hankinta noille liiankin monille suille. Ruoka ei ollut kaikille tasan jaettu, vaikka he kaikki olivatkin tasa-arvoisia. Jo tämä seikka esti toisia kehittymästä vapaasti. Tämä ja monet muut sisäisetkin syyt, etenkin kanta-isän muistoon suhtautuminen, alkoivat taakan tavoin ahdistaa jäätikköläisiä. Pojan säännöt, joiden tarkotuksena alkujaan oli suojella kaikkia, alkoivat nyt estää yksilöitten ja siten koko saaren kansan kehitystä. Kanta-isän palvelus joka vähitellen oli tullut käytäntöön, yhdisti tosin kaikkia yhteen, mutta se esti myös heidän kehitystään. Pojan hautakumpu oli kaiken keskuksena, eikä toisin voinutkaan olla. Mutta yhä kasvava vääryys oli siinä, että yhdellä ainoalla suvulla, Pojan esikoisesta Garmista polveutuvalla, oli luonnollinen etu-oikeus johtaa kaikille yhteistä palvelusta. Tämä suku vartioi Pojan hautaa ja vastaanotti hänelle tulevat uhrit.
Ei kukaan uskonut että Tois-silmä, kaikkein isä, voisi olla kuollut. Eihän kukaan ollut häntä murhannut, eikä mikään tapaturmakaan häntä saattanut päiviltä pois kuten muita ihmisiä. Hän oli vaan mennyt majaansa koska itse tahtoi ja oli sitten jäänyt sinne. Monet väittivät nähneensä hänet vielä miespolvia sitten, olipa niitäkin, jotka olivat nähneet joskus tulen loistavan kummusta. Vanhus eli siis vielä ja tietysti hän tarvitsi ruokaa, eikä paraskaan pala ollut hänelle liian hyvä. Sitä ei pidetty minään että Garmin suku, joka vartioi hautaa ja otti uhrit vastaan, nautti itse niistä joko salaa tai julkisesti, sillä ajateltiin että se, mitä perhe sai, koitui asianomaisellekin. Eikä kukaan myöskään mielestään kärsinyt vääryyttä luopuessaan saaliinsa toisesta puolesta. Mutta viime aikoina jäi metsästäjälle itselleen tuskin kymmenettä osaa. Metsästettiin melkein suorastaan toisille. Ja Garmin jälkeläiset tahtoivat vallita muillakin aloilla kuin saaliinjaossa ja heillä oli tukenaan tuo haudalle omistettu kunnioitus-pelko. Heillä oli valta. Tuli ja sen alkulähde oli heidän hallussaan.
Tietysti joka perheellä oli oma nuotionsa jota hoidettiin ja pidettiin vireillä mitä suurimmalla huolella. Ja vaikka siihen niukkoina aikoina oli viimeinen talinpala käytettävä, ei sitä saanut laskea sammumaan. Jos se sittenkin pääsi sammumaan, ei ollut muuta neuvoa, kuin hakea sytty emä-roviosta, jonka ukkovanhus itse oli sytyttänyt ja jonka jälkeläiset omistivat. Itsestään oli selvä, etteivät he tulta antaneet ilman runsasta korvausta tai muita velvoituksia. Garm-suvussa oli kehittynyt hienon hieno halu pitää huolta omasta edusta, eikä se suinkaan perintönä kulkiessa vähentynyt. Paitsi pyhää roviota oli heillä tulikivikin, niin ettei heille puutetta tullut. Heidän tulensa oli aina turvattuna, vieläpä jos roviokin pääsi sammumaan, hehän tunsivat tulen salaisuuden. Jotkut sanoivat Tois-silmän ilmoittaneen salaisuuden vanhimmalle pojalleen ja jättäneen hänen tehtäväkseen tutustuttaa muut siihen, mutta että Garm olikin nähnyt hyväksi säilyttää sen itselleen; toiset väittivät Pojan ottaneen kiven hautaansa kanssaan ettei kukaan sitä saisi, mutta että Garm oli rikkonut haudan rauhan ja ottanut sen itselleen. Miten sen asian laita lieneekään ollut, se vaan tiedettiin, että tuo ihmeellinen kivi oli Garm-suvun hallussa. Se kulki isältä pojalle suorassa polvessa eikä sitä ollut kukaan nähnyt paitsi joka sukupolven esikoista. Ja kiven sanottiin omistavan kaiken mahdollisen yliluonnollisen voiman. Sitäpaitsi sitä ei ollut vielä koskaan käytetty rovion sytyttämiseen, emä-roviohan oli palanut herkeämättä Pojan päivistä asti.
Jäätikkökansa alistui nöyrästi Garm-suvun valtaan Ukko-vanhuksen vuoksi. Mutta tästä esi-isän palveluksesta oli seurauksena että kaikki se mitä suvut säilyttivät traditionina Tois-silmän elämästä ja tavoista, oli pysyvä sellaisena kautta aikojen ja tässä kulkivat garmilaiset kaikin voimin etunenässä. Ei mikään ollut sallittua, mikä ei kuulunut traditioniin, mistä ei voinut sanoa, että niin oli vanhus tehnyt. Kaikkiin yksinkertaisimpiinkin tapoihin, joihin aikoinaan välttämättömyys oli pakottanut, vaikkakin ne olivat Pojan alkuunpanemat, liitettiin pyhä, syvempi merkitys, joka esti yrittämästä mitään uutta, joka olisi saattanut helpottaa elämää. Seurauksena tästä oli, että jokapäiväinen elämä jäykistyi ja tuskin uskallettiin liikkua, ettei rikottaisi pyhyyttä. Vähitellen sammui yksityisten metsästys-ilokin. Mutta ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta siitä, mikä kunkin mielestä oli välttämätöntä. Eihän voinut tulla kysymykseenkään, ettei joku myöntäisi kanta-isän haudalle sille kuuluvaa kunnioitusta; sehän oli kunkin oman sydämen luonnollinen ilmaisu. Eikä sitä aikonut Garm-sukukaan ja se vahvistautui säilyttämään hurskasta tapaa syömällä ahkerasti mammutin sisälmyksiä, joita kansa uhrasi Tois-silmälle.
Sillä kannalla olivat asiat ja sille kannalle ne jäivät niinkauan kuin jäätikkö liukui eteenpäin ja siihen kului aikaa. Taivaalle ilmestyi vieraita pyrstöniekkoja tähtiä ja hävisi jälleen jättäen ihmisten mieliin salaperäisen kauhun. Sukupolvi seurasi toista; rikkaläjiin asumusten lähelle kerääntyi kerros hiiliä ja luita toisensa jälkeen. Miehet jotka muistivat lapsuutensa päivän selvästi, näkivät omien lastensa kasvavan ja tuutivat nyt heidän pienokaisiaan, jotka taas tulisivat kokemaan saman. Ja yhä vielä valmistelivat jäätikköläiset kirveitään ja rakensivat maahan kivimajojaan, aivan samanlaisia kuin hämärä, mutta horjumaton muistotieto kertoi kanta-isän tehneen. Iät ja ajat kuluivat ja elämän harmaa pimeys sulki samentaen mielet.
Jäätikkö puhui omaa salaista kieltään tunturisaaren ympärillä kuten se oli vuosituhansia puhunut kumisten ja teutuen jään alaisissa rotkoissa, ja maan alaisten vesien hioessa tunturien seiniä. Mutta kukaan ei sitä kuullut, ne äänet olivat vanhoja, korva oli niihin tottunut.
Jäätikön miehet olivat jäähänsä sidotut, vaikkeivät he sitä itse edes tienneet.
Mutta heidän kulkiessaan metsästysretkillään ja traditioiden kietomissa vapaaehtoisissa kahleissaan, tuli naisten puolelta, ihme kyllä, monta parannusta itsestään, huomaamatta aikaan. Ei kenenkään mieleen johtunut tehdä heitä miesten yhteiskuntalaeista osalliseksi. Ne olivat välttämättömyyden ulkopuolella ja oli heillä siten täysi vapaus. Tosin ei naisilta puuttunut heidän omia pikkutapojaan. Ne olivat ehkä vieläkin horjumattomammat kuin miesten tavat, sillä ne oli luonut tottumus eivätkä he itse. Mutta koko naisten suvulla oli hämärä, levollinen unhoittamisen taito, joka oli läheistä sukua etelämaalaisten aarniometsä-luonteelle ja se salli monen seikan kulkea päivän toisensa jälkeen aivan silmien sivu sitä huomaamatta. Ei mikään ole epänaisellisempaa kuin olla erilainen kuin muut, saattaapa käydä niinkin, että uuden vastustaminen luetaan rikokseksi.
Jokapäiväisessä elämässä olivat naiset seuranneet Emon tapoja ja askartelivat ahkerasti punoustöitten ääressä, keräilivät aineita ja tietysti ennenkaikkea puuhailivat lastensa kanssa. Uskokaa pois että niitä kannettiin selässä kotona majassakin, vaikkei enään vaihdettukaan asuinpaikkaa, sillä niin oli Emokin tehnyt. Kesäisin keräiltiin jyviä ja kaikenlaista saarella kasvavaa ja syötäväksi kelpaavaa ja talvisin punottiin lankaa ja palmikoitiin vaatteita — sehän kaikki oli jo iänikuisen vanhaa.
Mutta nyt valmistelivat naiset saviruukkuja ja polttivat niitä tulessa. Oliko Emokin tehnyt niin? Ehkä, ehkä ei. Naiset olivat sivelleet koriaan savella kunnes yksi koreista, joka oli ripustettu tulen päälle kuivamaan, oli palanut niin, että savi oli enään jälellä; se oli ensimäinen ruukku. Siihen oli syynä huolimattomuus. Koko sukupuolella oli siinä osansa. Se oli ihastuttava. Kerran ei joku nuori neitonen malttanut muodostella ruukkuaan korin ympärille, vaan teki sen suorastaan savesta — uskalikko — mutta se ei särkynyt! Kaikki naiset seurasivat hänen esimerkkiään ja nyt valmistettiin aina kaikki saviastiat yksinomaan savesta.
Mutta nuo poltetut ruukut johtivat tärkeään elintapojen muutokseen; nyt totuttiin keittämään ruoka, joka ennen vain käristettiin. Vielä ei kuitenkaan pantu astiaa tuleen, vaan siihen pistettiin hehkuvia hiiliä, kunnes ruoka oli maukasta.
Naiset olivat tietysti omissa valloissaan ja puuhailivat tulen ääressä niinä pitkinä päiväkausina, jolloin miehet olivat metsästysretkillä. Kaikkia piti koitettaman, paistettaman ja haistettaman, kaadettaman astioihin ja niistä pois, maistettaman ja sekotettaman uudestaan. Pelkkä uteliaisuus ja joutilaisuus opetti heidät leipomaan. He halusivat ruskottaa ja lämmittää kaikkia herkkujaan, ennenkuin suuhunsa pistivät. Jyväsiä he paistoivat kivilaatalla, sillä siten ne maistuivat makealta, he jauhoivat jyvät kahden kiven välissä, panivat vettä tai maitoa joukkoon ennen leipomista ja leipoivat mitä ihastuttavimpia kakkuja — lapsetkin alkoivat leipoa hiekasta samanlaisia — ja kun miehetkin mieltyivät leipään, alettiin niitä leipoa säännöllisesti, kun vaan jyviä oli varastossa. Etenkin talvisin, jolloin mitään yrttejä ei ollut saatavissa olivat nämät kuumilla kivillä paistetut, suolasella tuhalla maustetut leivät erittäin mieluisena ruuan lisänä.
Muuten pantiin aina saviruukkuun juuria ja sipulia, lihaa ja talia, päälle kaadettiin vettä ja liemi lämmitettiin kuumilla kivillä, jotka saattamatta ruokaa kiehumaan maustivat sitä hiilen ja tuhan maulla. Kun sellainen hehkuva kivi, joka loisti luolassa kuin pieni aurinko ja josta lähti säkeniä ja tulitähtiä, pudotettiin ruukkuun, jossa se polskahti veteen niin että ruukku heilahti, saattoi jokainen nähdä aivan selvästi että vedestä lähti paha henki tulen voimalla. Se kierteleiksi, puhisi ilkeästi ja täytyi pitää kiinni ruukusta ettei se läikkyisi laitojen yli. Ei ollut puhetta siitä, osasiko Emo aikanaan keittää, kukapa sen tiesi. Mitä nyt tehtiin, oli luultavasti aina tehty.
Kun naiset eivät puuhailleet herkullisine taitoineen tulen ääressä, palmikoivat he itselleen vaatteita toinen toistaan hienompia ja ylellisempiä mutta aina mitä tarkimmin kaikkein maun mukaisia. Eräällä vuosisadalla oli aivan välttämätöntä pukeutua ainoastaan jääkarhun taljaan, jonka tuli olla edestä auki ylhäältä alas asti. Jääkarhut hävitettiin melkein sukupuuttoon ja naiset eivät uskaltaneet mennä ulos, sillä muoti oli niin kylmä, mutta mitä tehdä! Oli välttämätöntä pukeutua juuri siten, sillä kukaan ei saanut nähdä millään ehdolla vilaukseltakaan naisten selkää. Myöhempien aikojen vapaamieliset ihmiset eivät voineet ymmärtää, miten entisajan kansa oli saattanut takertua sellaisiin ennakkoluuloihin.
Jäätikkö-naiset kokoilivat tietysti aina koruja. Suden hampaista tehty ketju — reikä porattuna hampaaseen ja yhdistettynä nauhaan oli hauska tuollaisen heikon olennon kaulassa, joka oli vain nainen. Kaikki saattoivat hankkia luun sieraimiinsa ja se ei ollutkaan kauan käytännössä. Kauniille ihonvärille pantiin paljon painoa ja jokainen koetti koristaa ihoaan värimullalla, jota saatiin lähteistä. Kirkas väri levisi pian kasvoista kautta koko ruumiin ja nyt täytyy mainita että se tarttui miehiinkin. Hekin alkoivat voidella itseään värimullalla ja rasvalla niin että he olivat vallan tulenvärisiä ja loistivat koreudessaan kauas asti.
Mutta paitsi näitä parannuksia, jotka koskivat heidän ulkonaista puoltaan, olivat naiset ottaneet käytäntöön erään tavan, jota Emo-vanhus ei ollut tuntenut, tavan, jota oli jo kauan käytetty ja jonka alkuperää ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. He lypsivät puolikesyjä porojaan ja käyttivät maidon talouteensa. Siihen liittyi kenties pienoinen surullisen ihana tarina, äänetön kuin äidin sydän, tarina naisesta, jolla ei ollut vastasyntyneelleen maitoa ja joka oli ottanut sitä poroista, jotka kuljeskelivat asumusten ympärillä talviteurastusta varten. Sitten olivat muutkin ihmiset päässeet poronmaidon makuun. Nyt oli säiliökomeroissa aina maitoruukkuja, niissä joko tuoretta tahi hapanta maitoa ja moni poro sai senvuoksi jäädä henkiin. Tämä tapa johtaa sittemmin pitemmällekin.
Ylimalkaan viihdyttiin jäätiköllä hyvin ja vietettiin siellä rehellistä, yksinkertaista elämää. Mutta väen alituinen lisääntyminen ahdisti eikä päästy pitemmälle. Ehkäpä Pohjolaiset olisivat jääneet ainiaaksi samalle tasolle, eläneet köyhää rehellisen, mutta kehittymättömän metsästäjäkansan elämää, ellei siitä suljetusta piiristä, minkä sisään heidän elämänsä oli jäykistynyt, olisi murtautunut taas eräs, kuten Poika aikoinaan, uusi karkotettu ja vapauttaja, joka vastoin kansansa tahtoa johti sen vapauteen.
Ja samaan aikaan joutuivat olosuhteet perinpohjaisen uudistuksen alaiseksi jäätiköllä, joka kaikkina aikoina määräsi ihmisten kohtalon.
YKSISARVINEN.
Oli mies Valkokarhu nimeltään. Hän ei kuulunut Garm-sukuun.
Hän kuuli jo varhain sen suvun vääryyksistä ja ylivallasta. Valkokarhun isällä oli tapana istua luolassaan selkä perimpään nurkkaan päin ja liikutella huuliaan sillä tavalla että huomasi kirousten kuohuvan hänen mielessään. Garmilaiset olivat näet loukanneet häntä ja se painoi hänen sydäntään niinkuin hehkuva kivi. Mutta ääntäkään ei hän päästänyt, hän nieli kiukkunsa. Valkokarhun isä oli taitava metsästäjä ja vuosittain kantoi hän verona suuren määrän mammutin hampaita Tuurille, Garm-suvun nykyiselle vanhimmalle.
Valkokarhun isä oli hyvin voimakas, mutta Tuuri oli pienikasvuinen vetelys, joka ei viitsinyt vaivata lihavata ruumistaan varasto-huoneita ja makuupaikkaansa kauemma. Lapsena oli Valkokarhu katsellut ihmetellen noita kahta ja kuullut Tuurin antavan käskyjä isälle, jonka rintaan asti hän vain ylettyi. Kun Valkokarhu oli muitten lasten kera ulkona saarella ja ahmattimaisen ruokahalun kasvaessa poikien mielet tulivat rohkeiksi, puhuttiin aina siitä että kun kerran tullaan suureksi, syödään Tuuri ja vesi herahti kielelle sen sanottua, mutta samassa puistatti. Tuurillahan oli näet pyhä kivi, joka löi miehen kuoliaaksi ja palasi taas takaisin hänen käsiinsä. Huu, miten puistatti!
Kun Valkokarhu kasvoi ja hänestä tuli metsämies, oppi hänkin kunnioittamaan jumal-isää ja hänet vihittiin haudalla uhraamaan suurimman osan saaliistaan garmilaisille. Ja samalla kertaa teki Tuuri Valkokarhulle tiettäväksi, kuten hän oli tehnyt ennen muillekin, että iloinen uhraaminen olisi hänelle eduksi, koska Isä-vanhus pian saapuu ja vie koko kansan kotiin siihen rikkaaseen maahan, jonka hän tiesi olevan olemassa. Niin, kyllähän Valkokarhu tiesi siitä ihanasta kesämaasta, joka oli kadotettu ja jonka Tuuri sanoi saatavan takaisin. Mutta hän ei tuhlannut sille paljon ajatuksiaan. Jäätikkö oli hänelle kyllin hyvä. Valkokarhu suoritti uhrinsa sillä hän sai saalista, kymmenin verroin enemmän kuin muut. Hänestä tuli voimakas metsästäjä ja hän oli saaren iloisin mies, joka aina lauleli, eikä ollut epäsovussa kenenkään, ei edes Tuurin kanssa.
Mutta Valkokarhu otti itsellensä tytön ja silloin särkyi rauha. Tapa oli sellainen että jos nuori pari aikoi asettua omaan kotiin, piti heidät siunattaman Isä-vanhuksen hautakummulla ja heidän kotiinsa piti ottaa tuli pyhästä emäroviosta. Kaikki muu tuli oli epäpuhdasta ja siksi se oli kiellettyä. Ei kukaan kunnon ihminen ollut seuraamatta tätä tapaa ja tunturisaarella oli vain kunnon ihmisiä, Mutta vihkiminen maksoi paljon ja velvotti koko elinajaksi, sitä paitsi riippui kokonaan Tuurin mielivallasta, suostuiko hän ensinkään liittoon. Ja Valkokarhulta hän kielsi sen. Tuuri ei ollut milloinkaan sietänyt Valkokarhun perhettä, mutta neitonen toivoi salaa Valkokarhua. Hänen nimensä oli Kevät ja hän oli ihana.
Joka nyt luulee että Tuuri suorastaan kielsi ja siinä kaikki, hän ei tunne Tuuria. Valkokarhu sai kiellon siinä varovaisessa muodossa, että jos hän toisi yksisarvisen sarven kanta-isän haudalle, olisi Kevät hänen; — mutta sehän olisi — arveli Tuuri — mahdotonta.
Valkokarhu hymyili. Hän lähti jäätikölle ja viipyi vuoden ja kun hän palasi oli hän kaatanut hirviön. Se oli suurin urostyö mitä kukaan saaren miehistä oli tehnyt. Ei kukaan ollut ajatellut sitä mahdolliseksi. Poika-vanhus oli ainoa, jolla olisi ollut kyllin voimaa ja rohkeutta siihen minkä Valkokarhu suoritti. Häntä alettiin kutsua yksi-sarvisen kaatajaksi ja häntä ylistettiin lauluissa ja taruissa.
Itse hän piirsi ikuiseksi muistoksi keihäänsä kärkeen kuvan koko metsästyksen kulusta. Ensin oli pitkä, viiva, jonka alla oli neljä pystyviivaa ja sen poikki vinoviiva. Se oli yksisarvinen. Sitten oli viiva ja sen poikki toinen, se oli Valkokarhu itse heittokeihäineen. Loppua, taistelua ja yksisarven kuolemaa ei voinut väärin ymmärtää.
Ja eläin olikin oikea yksisarvinen. Ei tuo tavallinen villanen ja vihainen Rinoceros, joka seurasi mammutin jälkiä tunturisaarella ja jonka jäätikköläiset usein kaatoivat. Sekin oli tosin sekä ilkeä että vaarallinen ja aika vaikeata oli siitä selviytyä, mutta ei se ollut kuitenkaan mitään yksisarveen verraten.
Tämä oli aivan erikoista lajia. Sillä oli ainoastaan yksi sarvi ja se oli lähes kolme kertaa suurempi sarvikuonoa. Sen ruumis oli pitempi kuin mammutin, mutta se ei ollut niin korkea. Kauheinta oli että se huolimatta äärettömästä ruumiinpainostaan juoksi ja hyppi kuten hirvi, ja että se hyökkäsi aivan odottamatta kimppuun. Oli varmasti kuoleman oma jos joutui sen näköpiiriinkin.
Jos se vainusi vähänkin metsästäjiä, lähti se täyttä ravia niiden kimppuun, päästellen kurkustaan korvia vihlovia, karjuvia ääniä ja miehenkorkuinen, otsassa, silmien lomassa oleva sarvi oli ojossa lävistämään sen onnettoman, joka uskalsi penikulman alalla sitä lähetä. Oli hirvittävää jo nähdäkin tuon luonnottoman suuren eläimen juoksevan ja kääntelevän nopeasti kuin koira. Se oli maailman nopein ja painavin eläin. Kun se läheni nuolennopeana, jäi sen jälkeen maahan niin suuria koloja että mies mahtui niihin ryömimään ja se kääntyi niin äkkiä, että tuskin ennätti ajatellakaan. Sitä ei päässyt pakoon.
Kaikkein pahinta oli se, että sitä tuskin huomasi jäätiköllä tai pajua kasvavilla kallioilla, joissa se oleskeli. Se saattoi maata ja muistuttaa soikeata kivilohkaretta jäällä tai vaivaispensaikkoa, kunnes se äkkiä nousi ja oli samassa lähellä. Metsästäjät tiesivät heti kohtalonsa, nähtyään jäätiköllä jotain outoa, jota he olivat luulleet elottomaksi ja joka äkkiä liikahti. Se oli yksisarvinen ja he tiesivät joutuvansa seuraavassa hetkessä joko lävistetyksi tai poljetuksi muodottomaksi. Joku ani harva oli pelastunut sen käsistä ja heidän kertomustensa mukaan tiedettiin tuosta kauheasta eläimestä mitä tiedettiin.
Jäätikköläisten mielestä oli olemassa ainoastaan yksi ainoa yksisarvinen kaiken kaikkiaan. Se oli naaras ja oli se ollut olemassa niiltä ajoilta asti jolloin eläimet karkoitettiin kadotetusta maasta. Silloin ei yksisarvinen ollut saanut puolisoa vaan oli saanut elää yksinään ja niin oli siitä tullut jäätikön vanha-neito ja senvuoksi se oli niin pitkä ruumiinen, niin jäntevä ja niin purevan katkera koko maailmalle. Ne harvat, jotka olivat hengissä selviytyneet sen käsistä, kertoivat, että sillä oli hyvin pienet punaiset silmät, niinkuin se olisi itkenyt koko ijäisyyden ja kun uuden kuun aikana kuului jäätiköltä penikulmain päästä hirveä karjunta, sanottiin yksisarvisen seisovan siellä häntä pohjoiseen päin ja valittavan niin, että sen sydämen luuli särkyvän, itkevän puolisoa, jota se ei koskaan saanut.
Se oli säilyttänyt ihmeellisen liikkeitten nuorteuden, kun ei sillä milloinkaan ollut pentuja; se laukkasi vielä kuin vasikka vaikka se oli niin vanha, että sen lapojen päälle alkoi kasvaa kiveä. Silminnäkijät kertoivat vielä väristen, että sen kasvot ja koko sen ruumis, missä ei villa sitä peittänyt, oli niin ryppyinen että siihen saattoi haavoittaa itseään, niin sen oli ikä kivettänyt kerroksiin. Ja sarvi oli niin pitkä, paljon pitempi kuin uroolla, koska se oli elänyt niin vanhaksi vaikka olikin naaras.
Ei ollut ihme että jäätikköläiset pitivät aivan mahdottomana voittaa sellaista olentoa, jolla oli tallella koko nuoruuden ketteryys ja tulisuus ja jonka kuolemattomuuteen ja lapsettomuuteen oli yhtynyt pakkanen ja yksinäisyys. — Mutta nyt oli Valkokarhu sittenkin päättänyt yksisarvisen päivät.
Metsästyksen yksityiskohtia ei koskaan saatu selville. Valkokarhu oli ollut yksinään ja hän kertoi sitten laulaen ja ihastuneena, mutta hyvin lyhyesti tapahtumasta. Hän oli leikkinyt niin kauan sen vanhan neitosen kanssa, että se oli mennyt johonkin jäätikön onkaloon ja tarttunut sinne kiinni ja siellä hän oli ottanut sen hengiltä. Sarvi oli Valkokarhun mittainen kun se pantiin maahan pystyyn hänen viereensä ja Valkokarhu oli pitkä. Siinä oli niin monta vuosirengasta ettei niitä voinut lukeakaan, se muistutti iki-kaihon tornia, jossa oli kerros kerroksen päällä loppumattomiin.
Paitsi sarvea toi Valkokarhu kotiin yksisarvisen sydämen, joka oli hyvin nuoren ja kirkkaan näköinen, mutta niin kova ettei siihen mikään piikirves pystynyt.
Tuuri otti yksisarvisen sarven talteen Poikavanhuksen puolesta. Mutta kaikelle sille laululle ja riemulle, minkä Valkokarhun suur-työ synnytti saarella, käänsi Tuuri lihavan selkänsä. Hän näytti kokonaan unohtaneen välipuheen.
Mutta kun Valkokarhu vihdoin nöyrästi huomautti että nyt hän siis sai Kevään, kuten puhe oli, vastasi Tuuri hämärästi jotain siihen suuntaan, että hän oli ajatellut ja laskenut vain pientä pilaa pyytäessään Valkokarhua kaatamaan yksisarvisen. Puolueettomat miehet olisivat samaa mieltä, että ehdotus oli ollut vain hienossa muodossa annettu kielto. Mutta jos Valkokarhu oli käsittämättömyydessään ja vihapäissään ymmärtänyt hänet sananmukaisesti, oli hän nyt valmis selittämään hartaan toivomuksensa olevan, että Valkokarhu saisi röyhkeydestään ansaitun rangaistuksen. Koska Valkokarhu oli tullut terveenä kotiin, oli siis hän pitänyt Tuuria pilkkanaan ja oli nyt vikapäänä sovittava jumal-isälle asiain uuden käänteen. Se oli Tuurin vastaus.
Keskustelu tapahtui garmilaisten asuinpaikalla, Pojan muinaisessa kodissa, joka oli pyhä paikka. Ja nyt kehittyivät asiat nopeasti. Kun Valkokarhu nyt ymmärsi ettei hän saanut Kevättä eikä tultakaan omalle liedelleen, raivostui hän ja vaistomaisesti ikäänkuin puskeakseen heristi päätään, jossa hänellä oli myskihärän nahka sarvineen päivineen. Silloin pelästyi Tuuri, kyyristyi ja kulmakarvat alkoivat väristä niinkuin kovassa vedossa. Valkokarhu hymyili, hän leppyi heti.
Nyt hän alkoi katsella Tuuria kauan, hän tarkasteli kiireestä kantapäähän ja nauroi vihdoin ääneen. Sitten hän löi tuota raukkaa pienellä risulla, pienimmällä minkä löysi ja aikoi mennä. Mutta Tuuri alkoi huutaa kuin suurimmassa hengenhädässä ja garmilaisia alkoi rynnätä joka haaralta hihnoineen ja seipäineen sitomaan Valkokarhua ja antamaan hänelle selkään.
Silloin valtasi Valkokarhun Pojan henki ja ennenkuin kukaan aavistikaan, oli hän tehnyt odottamattoman teon, lyönyt yhden Tuurin pojista, koskemattoman pyhän — kuoliaaksi. Ja kun toiset peräytyivät kauhun lyöminä, tarttui Valkokarhu raivoissaan ruumiin toiseen käteen, laski jalkansa rinnalle ja veti irti sen käden, jossa keppi oli ollut. Valkokarhu ulisi, heitti revityn käden Tuurin jalkoihin. Samassa hän tyyntyi ja meni.
Samana päivänä ryösti Valkokarhu Kevään ja he pakenivat jäätikölle.
VALKOKARHU JA KEVÄT.
Ei kukaan tunturisaarelainen hyväksynyt Valkokarhun tekoa, ei edes hänen oma sukunsa. Murhan saattoi vielä ymmärtää, mutta hän oli lyönyt vanhinta ja rikos oli tapahtunut pyhällä maalla, se oli sovittamaton teko. Ei ainoakaan ääni noussut puolustamaan Valkokarhua kun hän kaikkien koossa ollen julistettiin jumal-isän haudalla henkipatoksi. Hän oli nyt poistettu jäätikköläisten sydämestä ja jokainen, joka ystävällisesti häntä vaan ajattelikin, vielä vähemmin antoi hänelle ruokaa tai suojaa, oli myös henkipatto. Valkokarhu ja Kevät hyljättiin jäätikölle, elämän ijäksi tulettomina ja kirottuina ja jos joku heidät kohtasi, oli heitä kohdeltava kuin muutakin riistaa ja jokainen sai heihin keihäänsä kääntää.
Kirous ei koskenut Valkokarhuun eikä Kevääseen. He olivat asettuneet asumaan kaukaiselle kalliosaarelle, penikulmain päähän jäätikölle, jossa he nauttivat täydessä rauhassa nuorten ihmisten onnea saada olla yhdessä, mutta saivat he kyllä maistaa maanpakolaisuuden katkeruuttakin.
He olivat tulta vailla ja raaka liha, joka ensin tuntuu niin voimakkaalta, kaipaa aikaa myöten valmistamista. Mutta oli kesä-aika, heillä oli ihanata asua nahoista tehdyssä teltassaan. Saarella kasvoi vähän yrttejä ja jyviäkin, joita Kevät kokoili ja tarjosi raa'an paistin lisänä. Hän leipoi jyvistä pieniä kakkuja, mutta hänen täytyi ikävä kyllä tarjota ne raakoina ja paistamattomina, kun mies palasi metsästysretkiltään. Valkokarhu söi ne merkillisesti kasvojaan väännellen ja lauloi miten lämmin ruoka on oikeastaan tarpeetonta hienoutta. Syksypuolella pisti jäätiköstä kohoavilla tunturien huipuilla esiin vähän marjoja, jotka maustivat raakaa ruokaa ja kaikessa puutteessa ne olivat erinomaisia. Mutta pian alkoi ilma kylmetä, pakkasyöt tulivat, ensimäinen lumi peitti maan ja niin oli talvi käsissä.
Valkokarhu oli rakentanut hyvän majan suurista kivistä ja hankkinut sinne suuren joukon turkiksia. Kevät oli kuivannut lihaa ja yrttejä varastoon. Sitäpaitsi oli Valkokarhu tuonut kotiin pari villiporoa, joita pidettiin sidottuina, kunnes ne aikaa voittaen kesyyntyivät ja antoivat maitoa. Siten ottivat he talven vastaan. Se olikin myrskyinen ja hyvin kylmä. He koettivat elää talven ilman tulta. Valkokarhu tiesi että niin oli ennenkin tehty mutta nyt hän melkein epäili, oliko se mahdollista.
Yöt olivat pitkät ja sysimustat niinkuin maan sisässä; tuskin tiesi missä oli ja oliko missään. Oli hyvä että heitä oli kaksi, niin että toinen voi löytää toisen. Pitkinä, synkkinä öinä vaipui Valkokarhu mietteisiinsä. Hän näki edessään kotiseudun kaikkine roihuavine rovioineen. Hänen silmissään vaikeni ja hänen ihonsa lämpeni hänen sitä ajatellessaankin. Nyt istuivat garmilaiset ja kaikki muut nöyrät, kunnon ihmiset tulen ääressä jutellen Valkokarhu-murhaajasta, joka varmaankin pian on jo joutunut niin syvään kurjuuteen, että hän kurittaa vaimoaan ja syyttää häntä kaikesta. Jo ennen keskitalvea säätänee odottaa molempia kotimaille, jonne he ovat kerjäten palanneet. Valkokarhu hymyili pimeässä.
Vielä silloin kun vallitsi kuolon kylmyys ja lakkaamaton lumimyrsky, niin että aurinko ja kuu olivat menehtymäisillään, hymyili Valkokarhu Kevät käsivarrellaan. Mutta Kevät värisi. Hengissä he pysyivät, sillä olivathan he nuoria ja reippaita, mutta puutetta he kärsivät. Molemmat uutis-asukkaat olivat liian rikkaita surrakseen, heidän huuliltaan ei kuulunut valitusta, mutta hirvittävän kylmä heillä oli. Valkokarhu päätti hankkia tulen.
Ensiksi luopui hän yksitellen jok'ainoasta pienimmästäkin ajatuksesta saada tuli muilta. Lähin ajatus oli hiipiä kotiin ja pyytää tai varastaa se jostain roviosta, mutta sitä hän ei ainakaan tahtonut tehdä. Mahdollisempi oli hänestä ajatus tuoda tuli suorastaan garmilaisten pyhästä roviosta, mennä sinne muodolliselle vierailulle keihäineen, kirveineen. Mutta — ei, ei Valkokarhu sitäkään voinut tehdä. Koska Tuuri sukuineen oli perinyt rovion, oli se heidän eikä kenenkään muun omaisuutta. Kauan hautoi hän ajatusta tuosta salaperäisestä tulikivestä, jota hän tiesi Tuurin säilyttävän jumal-isän haudassa. Jospa hän jonakin yönä murtautuisi sinne ja varastaisi sen? Taika-uskoa oli että Poika-vanhus vielä eläisi siellä. Korkeintaan maatuivat siellä hänen luunsa ja ne eivät tekisi mitään kellekään. Mutta vanhus oli elänyt kerran ja jättänyt heimolleen tulen. Parasta on jättää kaikki mikä häntä koski, paikoilleen. Ei ollut mieluista lähestyä kanta-isää niinkauan kuin voi keksiä muun neuvon. Ja olihan neuvona keksiä tuli itse! Sen asetti Valkokarhu ensimäiseksi päämääräkseen.
Hän haki syttyjä saaren petäjiköstä ja asetti ne rovion muotoon. Niin pitkälle pääsihän sinä talvena.
Seuraavana vuonna he muuttivat. Kesän he vielä asuivat saarella ja se kesä oli ihmeellisen kuuma ja raju pistävine auringonpaisteineen ja melkein jokapäiväisine ukkos-ilmoineen, jotka kuluttivat jäätikköä silminnähtävästi. Heidän saarensa oli jäättömänä puolta suurempi entistään ja samoin näyttivät ympärillä olevat saaretkin isommilta. Jäätikkö välkkyi ja tummeni vihreine notkoineen salamain valossa kirkkaina öinä. Kun sade hetkeksi lakkasi virtaamasta, olivat pilvet tulen värisinä äärettömän korkealla. Ne näyttivät kummallisen eläviltä, laajenivat auringon paisteessa, kunnes ne taas sulkeutuivat kauttaaltaan ja lähettivät jäätikölle lämpimän rankkasateensa. Salamat iskivät jäähän ja halkasivat sen pohjiaan myöten, ukkosenjyrinä kajahti vastaan vettä tippuvista rotkoista. Oli raju ilma. Sinä kesänä ei Valkokarhu enemmän kuin Kevätkään kaivannut tulta. Mutta Valkokarhu ei unohtanut talvea, hänen sydänpohjiaan kirveli muistaessaan miten Kevät kärsi. Hän tiesi että tuli oli hankittava.
Raju kesä meni menojaan muitta uutisitta paitsi että heille tapahtui ihme, he saivat pienokaisen, jonka Valkokarhu ilosta huutaen kantoi sateeseen. Hänellä oli syntyessään kaksi pienoista hammasta ja ihastunut isä vihki hänet suuriin töihin. Ja voimakas hävittäjä hänestä tulikin.
Mutta kun ilma alkoi saarella uudelleen kylmetä, tuli Valkokarhu rauhattomaksi. Eihän hän ollut hankkinut tulta. Yöt muuttuivat ensin sinisiksi ja sitten mustiksi. Valkokarhu valitti unissaan, milloin hän ei maannut valveilla miettien. Eräänä yönä otti hän Kevään syliinsä ja Kevät huomasi hänen itkeneen hänen kertoessaan ettei hän löydä tulta. Mutta eikö hänen mielestään olisi parasta muuttaa? Olisi! Kevät lähtisi hänen kanssaan vaikka maailman ääriin. Niin se oli päätetty. Valkokarhu suunnitteli matkaa etelään. Kun hän ei voinut hankkia tulta, täytyi heidän vaihtaa olopaikkaa. Hän oli kuullut että jäätikkö loppui kaukana etelässä ja että siellä olisi lämmin maa suurine metsineen, joissa asui alastomia villejä ihmisiä. Olisi koetettava matkustaa sinnepäin.
Syksy oli jo pitkälle kulunut, kun tuo pieni perhe läksi. Vielä niin myöhään lausui ukkos-ilma heille jäähyväisensä jyristen ja valaen vesivirtojaan jäätikölle, joka välkkyi jylhän viheriänä salamoitten sinkoillessa. Valkokarhu katseli ympärilleen. Salamoita, salamoita yli koko taivaan, maailma täynnä tulta eikä hänelle riittänyt kipinääkään! Hän hymyili mutta se oli vanhaa, heikkoa hymyä, joka veti hänen kasvonsa vaan ryppyihin. Niin he matkustivat kääntymättä katsomaan kertaakaan taakseen.
Ainoa mitä perhe omisti oli pieni parvi puoli-kesyjä poroja, joukko vuotia teltoiksi ja vaatteita, paitsi Valkokarhun aseita ja Kevään koreja, joissa oli kaikenlaista pikkutavaraa. Niin varustettuna lähtivät he etelää kohti. Talvi saavutti heidät ja se olikin ankara, mutta kulkua helpotti se että jäätikölle satoi lunta, joka jäätyi penikulmaisiksi lumikentiksi. Sitä myöten oli helpompi kulkea kuin rotkoista jäätä.
He matkustivat koko sen talven pääsemättä kovinkaan pitkälle ja Valkokarhu tuli mielestään vanhaksi mieheksi. Hän sai vaeltaessa ponnistaa kaiken voimansa poistaakseen puutteen tuosta pienestä, kylmästä teltasta. Usein sai hän yötä päivää seurata jälkiä ennenkuin saattoi palata takaisin saaliineen ja hän tiesi Silläaikaa noiden kahden olevan teltassaan sangen turvattomina. Hänen edessään kiiti eläin, joka ei tahtonut antautua ja hänen kintereillään seurasi huoli, mutta eteenpäin hänen täytyi, ennenkuin saattoi palata. Kun hän palasi kotiin, oli teltta lumen peitossa, pieni joukko kesyjä peuroja kuljeskeli ulkona lumessa etujalat sidottuina ja hengitti pakkasilmaa.
Niihin ei Valkokarhu käynyt käsiksi, niin vaikeata kuin olikin lihan hankinta, niiden maito oli Kevään turva hänen poissa ollessaan ja ne olivat sellaisena varastona, johon saattoi tarttua vasta äärimmäisessä hädässä. Kevät keräsi niille sammalta ja jäkälää irtonaisilta, jäätiköllä liukuvilta kiviltä ja kallion lohkareilta ja hän suojeli niitä susilta Valkokarhun ollessa metsästämässä. Mutta kun Valkokarhu oli saanut runsaan saaliin, purkivat he teltan ja lähtivät eteenpäin.
Kun lumimyrskyt heidät yllättivät ei ollut muuta neuvoa kuin mennä johonkin rotkoon ja antaa ilman raivota. Siten viettivät he viikkomääriä loppumattomassa pimeydessä ja unohtivat melkein puhumisen. He kärsivät sellaista kurjuutta, etteivät tahtoneet sitä enään jälestäpäin muistaa, sillä se lamautti sielun ja hävitti omat jälkensä. Talvi tuntui niin pitkältä ja kovalta, että nuo molemmat ihmisraukat aivan tylsistyivät eivätkä enään muistaneet että he olivat matkustaneet tai mihin he aikoivat eivätkä edes ketä he olivat. Aika tuntui vuosituhansilta. Revontulet loimusivat hurjan äänettöminä taivaalla ja kummittelivat milloin läheisenä milloin etäisempänä ijäisyytenä tulettoman perheen pään päällä, perheen, joka unohti itsensä lumessa vaeltaessaan.
Ja sittenkin oli tämä talvi tavallista lyhyempi. Leudot ilmat tulivat aikaseen ja voimakkaina. Mutta se ei auttanut Valkokarhua niinkauan kuin he kulkivat lumessa. Viime aikoina olivat he päässeet nopeammin eteenpäin, sillä Valkokarhu oli keksinyt ruveta ajamaan sellaisella laitoksella, josta sitten muodostui reki. Sen sijaan että porot kantoivat teltan ja muut tarpeet, koetti hän antaa niiden vetää kuormaa, pannen ne koivusalot, joita hän käytti teltan tukena, alle, joten se luisti lumella paremmin. Porot jaksoivat vetää enemmän kuin kantaa ja pian kiipesivät Valkokarhu ja Kevätkin kuormalle ja antoivat vetää itseään. Se oli suuri parannus ja se yhdisti perheen ja porot entistä lähemmä toisiaan. Valkokarhu iloitsi reestä ja pian hän keksi muodon, jota hän alkoi käyttää ja piti parhaana. Hänen tarvitsi sitoa ainoastaan kaksi koivusalkoa kuorman alle, mutta niiden täytyi olla käyriä edestä, etteivät uppoaisi lumeen ja etteivät alusnahat kuluisi. Estääkseen kuormaa viistämästä maata, sitoi hän jalasten poikki käyriä oksia ja niin oli reki valmis. Valkokarhulla oli toimeliaat kädet ja välttämättömyys piti lopusta huolen.
Kun aurinko kauniilla ilmoilla paistoi räiskyville lumikentille, antoi Valkokarhu matkan luistaa täyttä laukkaa ja hän huuteli iloisena poroille. Silloin hän ja Kevät näyttivät ikäänkuin heräävän ja tuntevan toistensa kuluneet, rakkaat kasvot. Vaivat saattoivat tuudittaa heidät jonkinlaiseen sielun sokeuteen, jolloin he unohtivat ajan kulun, mutta minkäänlaista huolta he eivät tunteneet. He havaitsivat päivän paisteessa kiitävänsä pitkin pakkaslunta eteenpäin reessä, jota nopeat, rykivät porot hihnoista vetivät ja koirat hyppivät rinnalla. Huhhei! Pienokainen pisti esiin päänsä pussista Kevään selässä ja katseli suurine unelmoivine silmineen maailmaa, joka vilisi reen ohitse. Niin he kulkivat eteenpäin.
Ja niin he saapuivat merelle. Valkokarhu oli ohjannut etelään, mutta olikin joutunut kulkemaan itään, auringonnousua kohti ja niin hän saapui jäätiköltä Upplannin rannikolle. Kun lumi, joka peitti mannermaankin jäätikön eteläpuolella, suli pois kevään tultua, huomasi Valkokarhu että he olivat saapuneet jäättömälle alangolle, jota järvet, suot ja joet leikkelivät ja jossa oli siellä täällä kukkuloita, jotka jatkuivat merelle luotoina ja saarina.
Jäätikkö oli nyt kaukana pohjoisessa, mutta siitä ei ollut kulunut kauan aikaa, kun se oli vielä ulottunut tänne asti, vieläpä mennyt mereenkin. Rannikko ja luodot olivat vielä paljaita ja jään pyöristämiä. Valkokarhu tunsi kaikkialla alangolla jään jäljet. Kauempana pohjoisessa rannikolla kulki vieläkin jääjono vuonon kautta rantaan asti ja Valkokarhu kuuli sen jyrisevän ja huokaavan tuolla ylhäällä, kun jää lohkesi mereen ja ui edelleen jäävuorena. Ei kestänyt montakaan vuotta ennenkuin jää vetäytyi kokonaan pois rannikolta ja ne jäävuoret, joiden vielä nähtiin uiskentelevan kaukana merellä, tulivat perimmästä pohjolasta.
On varma, että Valkokarhu avasi sieraimensa ja vetämistään veti syvään ilmaa keuhkoihinsa tehdessään ensin tuttavuutta meren kanssa. Hänen sielussaan oli kätkössä jotain, jonka suolainen meri herätti ja jota hän ei ymmärtänyt. Se oli Pojan meren kaipuuta, jonka hän oli veressään perinyt. Unelma merestä oli ollut Pojan sielun lempilapsi ja se oli kätkeytynyt kaikkiin hänen perillisiinsä uinuvana viettinä, joka tarvitsi herätäkseen vain suolaisen rantatuulahduksen. Valkokarhu ahmi meri-ilmaa suurin avoimin sieraimin ja meri sulki hänet syliinsä.
Se teki sen siten että hän halusi heti eteenpäin. Hän suunnitteli matkaa etelään ja metsiin, mutta meren lainehtiva liike, sen kulku omien reunojensa yli tuli nyt lisäksi ja muutti koko hänen olentonsa kaipuuksi päästä etemmä. Täällä, missä hän ei päässyt eteenpäin, tuntui hänestä että nyt hän vasta todenteolla alkoi kulkunsa. Meri sulki tien, mutta siitä se olikin kerran avautuva.
He jäivät nyt asumaan tänne alangolle pensaikkoja kasvavien soitten ja järvien väliin, niin kauas jäätiköstä, että sen viheriä kajastus näkyi kaukaisella pohjoisen taivaan rannalla. Toiselta puolen rajoitti näköpiiriä saaristo ja avoin meri. Täällä oli kyllin riistaa ja yhä sitä lisääntyi, tuli suuria eläinlaumoja, eläinten vähitellen kulkiessa jäättömään maahan. Sisämaanjärvet ja sisävesistöt olivat täpötäynnä kaloja, lohia, haukia ja ankeriaita, joitten makuun Valkokarhu heti pääsi ja joita hän oppi houkuttelemaan kiemuralla madolla, jonka sisällä oli koukku. Merikin oli kuin välkkyvä kalakenttä. Valas ajoi silliparvia rannalle, jossa niitä oli niin sakeana että niissä saattoi kahlata. Niin, täällä oli hyvät päivät ja se saattoi Valkokarhun ikävöimään yhä voimakkaammin etemmä. Hänen sielunsa asusti saarien välisillä kuutamon kuvaamilla kultasilloilla meren noustessa ja sulkiessa koko maailman myrskyiseen, pauhaavaan äärettömyyteensä.
Mutta sinne he jäivät asumaan. Vuosia kului ja he elivät yhä alangolla jäätikön ja meren välissä. Kevät lisäsi perhettä, syntyi lapsi toisensa jälkeen. Vaikkakaan he eivät päässeet pitemmälle, hautoi Valkokarhu yhä matkasuunnitelmia miten päästä kauemma. Talvisin oli hänellä tosin reki, jolla hän teki pitkiä matkoja jääpeitteisille järville, vieläpä saarien väliinkin ja joskus, jään kestäessä, kauas merelle; mutta hän pääsi ainoastaan sinne asti, missä avovesi sulki tien. Keväällä oli reki käyttökelvoton ja kevättulvat muuttivat alangon usein suureksi järveksi, joka saarti Valkokarhun aivan samoin kuin merikin. Tässä täytyi ryhtyä johonkin.
Jäätiköllä ei ollut mitään syytä purjehtimiseen, vaikka mammutin metsästäjät saivat kenties joskus kevättulvien aikana tottua käyttämään jääkappaletta lauttana. Hämärä taru kertoi kanta-isän kerran aikojen alussa olleen taitavan vesillä kulkijan. Hän oli tullut etelästä purjehtien, toiset sanoivat puunrungolla, toiset loihdutun kilpikonnan seljässä, mutta aina oli hänellä ollut suuremmat voimat kuin kellään kuolevaisella. Mutta mihin ei Tois-silmä olisikaan kyennyt! Valkokarhu ei uneksinutkaan olevansa kanta-isän veroinen mitä yli-luonnollisiin voimiin tulee. Hän oli vain ihminen joka pyrki eteenpäin saatuaan vapaat kädet. Siitä huolimatta saavutti Valkokarhu sen taidon kokemustensa kautta.
Suuria puita ei löytynyt, mutta että niitä kerran oli ollut, siitä tuli Valkokarhu vakuutetuksi kirkkaina päivinä, auringon paistaessa ruskeisiin soihin, jolloin niiden pohjassa näkyi olevan ikäänkuin mutainen luhistunut lattia kaatuneita, kaikenpaksuisia puunrunkoja. Se oli varmasti tulvan peittämä metsä ja Valkokarhun mieleen johtui monenlaisia ajatuksia hänen katsellessaan tuonne alas hukkuneeseen ja äänettömään maailmaan, jonka hän ymmärsi kuuluneen menneisiin aikoihin. Taivas huimaavan etäisine pilvineen kuvastui syvien suojärvien peilipintaan ja ainoastaan hänen katsoessaan oman, alhaalla vedessä olevan kuvansa läpi, tuli vesi läpinäkyväksi niin että pohja hukkuneine metsineen näkyi selvästi. Ihmeellistä, kun hän katsoi hukkunutta metsää, ei häntä itseään ollut olemassakaan ja kun hän katsoi itseään, katosivat puut hänen silmistään!
Miten lienee ollutkaan sen metsän laita joka kerran oli kasvanut, nyt etsi Valkokarhu myöskin metsää, mutta sen tulisi olla elävän ja se oli kaukana etelässä; se oli se tulevaisuus, jota hän kaihosi. Eräänä päivänä laski hän alas hihnan solmuineen ja veti sen suuren puunrungon ympärille, joka näytti niin tuoreelta; saattoi vallan selvästi nähdä kohdat missä lehdet olivat olleet kiinni ja kaarna oli aivan pihkainen. Hänen mieleensä johtui koettaa käyttää hyväkseen tuota pohjassa lepäävää aarniometsää ja laatia siitä alus millä pääsisi etelään. Ajatus ei ollut huono, mutta puu katkesi lahona keskeltä kahtia kun hän aikoi sitä vetää luokseen ja se pala, jonka hän sai, oli keskeltä aivan musta ja täynnä liejua. Siten hävisi Valkokarhulta metsä kaksinkertaisesti.
Mutta nyt hän jo hautoi uutta tuumaa, joka ei tosin ollut niin seikkailujen sekainen mutta joka oli lähempänä päämäärää. Yli meren tahtoi Valkokarhu päästä; meri erotti hänet etelästä ja hänen täytyi päästä eteenpäin. Hän oli jo kauan edistynyt pienin askelin sitä edes itse tietämättä. Laajat rämeiköt ja alangon rahkasuot kasvoivat koivuja, haapoja ja monenlaisia vaivaispuita, pensaita, joista ainoastaan koivu kohosi vähän korkeammaksi, mutta ei siitäkään käyttökelpoista hirttä tullut. Valkokarhun täytyi luopua kaikista ajatuksista luoda puitten rungoista purtta. Ne kilpikonnat, joita hän näki, olivat ainoastaan kämmenenkokoiset, niin että jos kanta-isä todellakin oli sellaisella purjehtinut, täytyi siinä olla osallisena taikakeinot. Oli muuten huomattavaa että tyhjä kilpikonnankuori kantoi hyvin veden pinnalla; sillä oli niin sopiva muoto ettei parempata voinut ajatella; mutta miestä se ei tietysti kantanut.
Valkokarhu oli painava, sen hän huomasi joka päivä. Mutta kun hän kuljeskeli lukemattomien vesistöjen leikkelemillä mailla, oli hänellä tapana kulkea pienempien jokien yli heittämällä pensaita ja oksia veteen, kunnes ne täyttivät syvennyksen ja muodostivat sillan ja jos vesi oli liian syvä, kokosi hän niin paljon oksia ja kokonaisia puita että ne kantoivat hänet ja sysäsi sauvalla lauttansa yli. Etteivät oksat pääsisi hajalleen, kietoi hän hihnan niiden ympärille. Tästä muodostui ajan ja kokemusten mukaan ruokolautta ja lautturi oli Valkokarhu.
Hän vietti aikansa alituisesti vedessä pulikoiden uusine, paranneltuine kulkuneuvoineen. Se muuttui vallan hänen toiseksi luonnokseen. Kaikkea piti koetella vedessä pysyisikö se pinnalla, oliko se kyllin tiivis, juoksiko se helposti ja oliko se tasapainossa. Valkokarhu askarteli aina rannalla, avojaloin ja vaipuneena vesi-ajatuksiinsa, kylmästä sinisenä, vesipisara nenässä; aurinko nousi ja laski hänen sitä huomaamatta. Hänestä kehittyi suuri puuseppä ja oikea vesi-ihminen. Ja ihme kyllä, ei ollut olemassa mitään, jota hän olisi enemmän peljännyt kuin vettä. Tämä synnynnäinen pelko sai uroon, joka ei milloinkaan tuntenut pelkoa, vapisemaan ja huutamaan syvälle joutuessaan. Valkokarhu ei osannut uida. Hän näki muitten eläimien kulkevan iloisena vedessä, mutta hän ei osannut siten liikkua. Juuri silloin, kun syvyys paraiten kantoi, kun hän tunsi sen painavan voiman työntävän häntä pohjasta poispäin, valtasi hänet mieletön pelko, merkillinen halu päästä kiipeämään, halu, jota hän ei eläessään voittanut. Hänen poikansa olivat sensijaan uimareita pienestä pitäen; he puikkelehtivat vedessä kuin saukot, he olivat aina kohmetuksissa ja koko heidän ruumiinsa oli täynnä ryppyjä, sillä uituaan he menivät sateeseen virkistymään.
Kaikki Valkokarhun pojat olivat vaaleita, iho oli paljas ja valkoinen ja karkea alituisesta vedessä olosta. Kesäisin saivat he kesakoita, se oli jäännös siitä tummasta verestä, joka oli periytynyt metsistä tuoduista esi-äideistä, ja heidän päivänpaahtamasta ihostansa. Heidän hiuksensa olivat vaaleat ja oli niissä punaisen keltainen hohde, joka muistutti muinaista tummaa tukkaa, jonka Pohjola oli vaalentanut. Silmissä oli kesäjäätikön loiste. Heistä oli tuleva suuria merimiehiä.
Vedessä avuttomalla Valkokarhulla oli täysi syy miettiä esineitä, jotka pysyvät veden pinnalla. Mutta kaiken sen takana oli aina tuo suuri ajatus päästä matkustamaan meren yli, eteenpäin, yhä eteenpäin ja tämän halun jätti hän pojilleen perinnöksi.
Koko sinä aikana minkä he rannikolla asuivat, ei Valkokarhulla ollut, sanan mukaisesti, pysyvää asuinsijaa. Ja kuitenkin viipyivät he siellä kunnes lapset kasvoivat suuriksi. Pojista varttui voimakkaita ja teräväjärkisiä miehiä, jotka veistelivät ja ajattelivat kilpaa isän kanssa. Työkalut loivat töitä ja työt kehittivät työkaluja. Valkokarhu hioi poikineen kivikirveet ja taltat, jotavastoin isät olivat jättäneet ne karkeatekoisiksi. Paljon työtä meni kovan kivikirveen terottamiseen sieralla, mutta sitten se pystyikin puuhun, johon sen tulikin pystyä eikä se tärvellyt jälkeään. Valkokarhu ja hänen poikansa huomasivat että kaikki uudet keksinnöt tekivät heidät viisaammiksi. Heillä oli Pojan katse, terävät, lähellä toisiaan olevat silmät, jotka älykkäästi välähtäen tarkastelivat käsillä olevia töitään; kaikesta mitä heidän käsistään syntyi, saivat he lisää elämänhalua. Ja vihdoinkin olivat he päässeet niin pitkälle, että ensimäinen laiva oli valmiina rannalla kodin edessä.
Se oli pitkä alus, kyhätty ohuista, yhteensidotuista koivuriu'uista, pohja pyöreä ja tiivistetty talilla ja eläinten karvoilla, niin ettei se ainoastaan kantanut vaan vieläpä se pysyi kuivanakin. Se ei ollut niinkään pieni, vaan mahtui siihen monta henkeä ja se kulki nopeasti. Seipäät, joilla he sitä kuljettivat, olivat toisesta päästä leveät, joten ne auttoivat paremmin vedessä, sen tultua niin syväksi, ettei pohjaan tavannut. Valkokarhu souteli poikineen kauas pitkin sisäjärviä ja olivat he alukseen hyvin tyytyväisiä. Jos he aikoivat tuulen suuntaan, nostivat he vaan pystyyn lehtisiä oksia, silloin päästiin eteen päin airoja käyttämättä. Jos kiinnitti nahan seipääseen, pääsi vielä nopeammin.
Valkokarhu varjosti kädellä silmiään ja katsoi etelää kohti, jossa taivaanrannalla taivas ja meri yhtyivät. Nyt he pääsisivät pian lähtemään! Alus oli vaan tehtävä suuremmaksi, muuten täytyi niitä rakentaa useampia jotta koko perhe mahtuisi.
Kevät vaikeni ja katseli neuvotonna miestänsä, kun tämä sini-silmät iloisina ja innoissaan kuin lentoon lähtevä kotka selitti, että nyt he lähtevät matkaan. Mies oli sanonut samoin jo niin monen monena kesänä että Kevään lapset olivat kasvaneet yhtä suuriksi ja — kaikella kunnioituksella sanottuna — yhtä käsittämättömiksi kuin isäkin. Kevät katseli suuresti ihaillen Valkokarhua, joka saattoi yhä säteillä ja hyppiä aivan kuin heidän ensi nuoruutensa ihanina aikoina vaikkei kumpikaan heistä ollut enään nuori, mutta hän pelkäsi miehensä suunnitelmia ja kun hänen miehensä puheli lähdöstä kaukomaille, silmäili hän kotiaan kuin olisi hän saanut kuolettavan iskun. Kevät tulisi kadottamaan paljon.
Hän ei viettänyt työttömänä päiviään sillä aikaa kun Valkokarhu ei voinut päivääkään pysyä paikoillaan; hän oli minkään häiritsemättä päässyt kiintymään jokapäiväisiin askareihinsa ja kokoillut kaikkea kotiaan varten. Kevät ei ajatellut tulevaisuutta, eikä hänellä ollut mitään unelmia, mutta hän oli uskollinen vähässä. Kun Valkokarhu unohtaen innoissaan nykyisyyden työskenteli vain aluksineen, puuhaili Kevät arkitoimissaan, jotka eivät suurilta näyttäneet, mutta jotka vuosien kuluessa kasvoivat hänen käsissään suuriksi. Hän ei milloinkaan kiivastunut, ei milloinkaan muuttanut tapojaan, ei ainakaan tietensä, ja kuitenkin oli hän naisten tavoin unohtaen entiset tapansa vuosien kuluessa tehnyt monta uutta ja välttämättömän tarpeellista keksintöä.
Tuskinpa Valkokarhu huomasi suurestikaan hänen joka päiväistä puuhailemistaan pikku toimissaan, niin innostuneena hän oli purjehtimis-unelmiinsa, mutta hän näki Kevään itsensä sellaisena kuin hän oli, itseensä sulkeutuneena, alituisesti liikkeessä olevana hyvänä henkenä, Valkokarhun tukena ja toisena järjestelevänä minänä. Kevät oli aina lähellä ja oli aina sitä ollut, uhkeana ja lempeänä, sateen suorana valuessa, pitkät vaaleat hiukset lainehtien hartioilla, kantaen aina lasta muassaan, aina astellen edestakaisin pitkin kodin lyhyitä teitä, ruokkien ja hoivaten. Oli harvinaista nähdä häntä äänenkantamaa kauempana ja silloin tiedettiin saatavan jotain erikoisia vihanneksia päivälliseksi.
Niinä vuosina salamoi paljon ja joskus saattoi Valkokarhu nähdä salaman valossa Kevään seisovan rankkasateessa lastensa ja koti-eläintensä ympäröimänä, ajatuksiinsa vaipuneena levollisina katseineen vaikka raju-ilma vallitsi, kaikkien pyrkiessä hänen lähelleen. Ukkonen meni yli hänen ymmärryksensä kuten kaikki muukin, missä taivaan suuri henki ja yleensä kaikki miehet olivat osallisena, mutta lapset ja arat eläimet tulivat hänen luokseen tullakseen osalliseksi siitä rauhasta, jota hänen sydämestään virtaili. Ja sellaisena muisti Valkokarhu hänet sittemmin nuoruuden aikojen kadottua; hän oli tuntevinaan sadepilvien makua kielellään, läheisten salamain tulituoksua ja näkevinään Kevään, jonka hiukset sade valeli pitkin selkää ja jossa oli villin kesä-seljapuun tuoksu, seljan, joka levittää kukkivia käsiään aurinkoon ja sateeseen.
Mutta nyt oli Kevät kypsynyt ja monia kokenut perheenäiti, joka puolusti omaansa, vaieten ja antaen tyytyväisenä ajan mennä menojaan. Hän hymyili vilpittömästi kun Valkokarhu joka vuosi kertoi riemuiten lähdöstä ja uudesta aluksesta, sillä hän oli varma siitä että sitä vielä korjailtaisiin ja rakennettaisiin uudelleen. Mutta silloin kun Valkokarhu kertoi tosissaan ja vakavana matkasta, niin että hän oli jo näkevinään sen edessään, kävi hän neuvottomaksi ja antoi katseensa liukua asuinsijoilla, joihin hän oli kasvanut kiinni. Entä karja? Pitäisikö senkin purjehtia merellä? Keväällä oli pelto, jossa kasvoi sarka viljaa ja toinen pellavaa, puhumattakaan kyökkitarhasta herne-, ajuruoho-, sipuli- ja juurikasvipenkkeineen. Eihän hän voi maitaankaan ottaa mukaan. Mitä se Valkokarhu puhuikaan!
Niin, Kevät kadottaisi paljon. Hän hoiti kotieläimiä ja harjoitti maanviljelystä. Se oli kaikki tullut itsestään; ensin kun ei heillä ollut tulta, pakotti hätä häntä auttamaan itseään kaikin keinoin ja kun he sitten saivat tulen, ei hänen keksimiskyvyllään ollut mitään rajoja. Lehmiä hän etenkin rakasti. Hän oli saanut ne lieden vielä kylmillään ollessa ja ne olivat olleet puolena elämänä hänelle ja lapsille, hän ei olisi mitenkään voinut tulla toimeen kylminä aikoina ilman niitä.
Villi karja vaelsi alangolle jäätikön väistyessä laihoina ja kepeinä kuin hirvet suurine kosteine silmineen ja uteliaina kuin maailma olisi vasta luotu. Pienet, vastasyntyneet vasikat, jotka horjuen seurasivat emäänsä, liikuttivat Kevään herkkää naissydäntä; hän kumartui kyyrylleen ja levitti kätensä kutsuen niitä syliinsä.
Alkujaan ne eivät olleet arkoja, ne tulivat siksi vasta sitten kun Valkokarhu oli ajanut niitä takaa jonkun aikaa ja silloinkin ne saattoivat viattomuudessaan jäädä seisomaan vähän matkan päähän puoliympyrään märehtien heinää ja sarviset päät kääntyneinä tuota heille tuntematonta olentoa kohti. Jos se tuli liian lähelle, juoksivat ne kauemma, mutta pysähtyivät taas katsomaan nojautuen varovasti taaksepäin, sieramet kosteina ja samoin silmät, jotka olivat hämärät kuin yö. Malttamattoman uteliaana täytyi jonkun lähteä piiristä, lähestyä pari askelta ja koettaen muka ottaa uhkaavan asennon nostaa toista etujalkaansa ja sitten laskea taas sen maahan hyvin kovasti ikäänkuin pahaa ennustaen ja huoaten syvään, mutta laupiaat silmät eivät sopineet yhteen koko sotaisen asennon kanssa ja kohta muuttui lehmä taas omaksi itsekseen, käänsi päänsä syrjään värähtelevine silmäluomineen ja kääntyi pois.
Valkokarhun keihäs lensi aikanaan, yksi eläimistä jäi maahan kierimään keihäs ruumiissaan toisten juostessa täyttä vauhtia pakoon. Mieluimmin hän pyysi suuria härkiä, siitä sai metsästys vauhtia ja hänkin innostui, sillä ne saattoivat nekin hyökätä esiin.
Alangolla oli nyt sakeita karjalaumoja; aurinkoisina päivinä saattoi nähdä kukkulalta yli soitten ja maitten, joilla pilvien heittämät varjoläiskät sekaantuivat eläinparviin aivan silmän kantamattomiin. Kaikki ei ollut kuitenkaan villiraavaita, siellä oli yhtä suuria hirvi- ja metsähärkälaumoja; villisikajoukkoja kuljeskeli viidakossa edestakaisin, saaressa seisoi karhu mustikanvarpujen keskellä ja puronreunalla onki kettu käpälillään rautuja vedestä. Hirviä kulki nuoressa koivikossa, vaivaismännyistä lehahti metsoparvia lentoon niihin katsoessa ja jos kanervikkoon astui, pyrähti sieltä joukottain teiriä. Lähimailla vilisi eläimiä ja etäämpänä sulautuivat laumat hämäriksi juoviksi, jotka yhtyivät taivaanrantaan ja jatkuivat vielä sen tuolle puolellekin. Täällä oli helppoa hankkia lihaa yltäkyllin ja Valkokarhulle jäi mielin määrin aikaa laivojensa rakentamiseen päästäkseen lähtöön.
Jo ensimäisenä vuotena anoi Kevät Valkokarhua pyytämään hänelle muutamia lehmiä elävänä, hän koettaisi kesyttää niitä. Porot eivät enään viihtyneet, ne kaipasivat jäätikköä ja lakkasivat lypsämästä. Siten sai hän ensimäiset lehmänsä ja jo samana päivänä kun ne oli otettu kiinni tyytyivät ne kohtaloonsa ja alkoivat märehtiä syvät silmät kylläisinä. Niillä oli maitoa paljon runsaammin kuin poroilla ja sitten ne olivat niin lempeitä. Niistä tuli lasten paraita ystäviä. Kevät rakasti niitä, ne olivat hänen lemmikkejään ja ystäviään. Hän kuljeskeli aina niiden parissa ystävällisesti jutellen. Niiden verevien sarvien lämpö virtaili hänen kätensä kautta sydämeen asti. Niissä oli sen heinän lämmin tuoksu, jota ne söivät ja sitä ravintoa olikin niillä riittämään asti.
Keväästä tuli taiteilija lehmien maidon virtaillessa hänen suurten, äidillisten käsiensä välitse. Hän valmisti juustoa. Sitä muodostui itsestään kun pani maitoon palasen juoksutinmahaa ja Keväällä oli aina varastossa pyöreitä painettuja juustokakkuja. Kun miehet palasivat kotiin märiltä töiltään joko kalastuksesta tai purjehtimasta, kiittivät he usein äitiä juustoviipaleesta.
Pojat tekivät hänelle vastalahjaksi veitsiä ja lusikoita luusta. Valkokarhu oli tyytyväinen siihen lankaan, jota Kevät ja tyttäret istuivat kärsivällisesti sormillaan punomassa, etenkin senjälkeen kun hän oli alkanut valmistaa verkkoja millä pyytää kaloja ja siihen hän tarvitsi paljon lankaa. Kuten tavallista, koetti hän nytkin löytää paraan keinon ja kokeiltuaan silmät tarkkana päivän verran, toi hän Keväälle värttinän, jolla voi kiertää kymmenen kertaa enemmän pellavaa kuin käsin. Se oli pieni keppi, päässä pyöreä levy, jota pyöritettiin, kunnes se pyöri omalla vauhdillaan ja kehräsi langan somasti. Tarpeeksi kerrattu lanka kierrettiin kepin ympärille ja niin saatettiin kehrätä edelleen langan joutumatta epäkuntoon. Värttinä oli naisväen mieleen ja se pyörikin siitä alkaen aina kodissa.