Kun he olivat saaneet uudelleen tulen ja Kevät oli polttanut suuren määrän ruukkuja ja patoja, alkoi hän valmistaa voitakin. Jos totuuden sanoo, sai sen keksiminen alkunsa Kevään omista tarpeista, hän halusi voidella ruumistaan hyvänhajuisilla aineilla. Hän voiteli tyttärineen itseään ensin sillä sakealla kermalla, joka kohosi maidon pinnalle niin että sen saattoi kuoria pois; mutta voide kävi sakeammaksi ja vahvemmaksi, jos se sai seisoa vähän aikaa ja etenkin jos sitä ravisteli ruukussa kovasti. Se oli hidasta ja ankaraa työtä, jossa täytyi vuorotella, mutta he tekivät sen mielellään kunnes kerma muuttui voiksi ja he saivat hyvän voiteen. Valkokarhu mieltyi voiteeseen mutta karkeampi luonteisena käytti hän sitä toisin, hän söi sitä. Ja Kevät valmisti sitä hänelle suuremmissa määrin. Täten oli voi vähitellen tullut käytäntöön, ensin ylellisyytenä, sitten jokapäiväisten elintapojen vaihteluna.
Leipomisessakin oli Kevät päässyt pitkälle. Mutta kaikki mikä koski viljaa ja hänen harjoittamaansa maanviljelystä, perustui erityisen salaperäiseen suhteeseen maahan; hän palvoi sitä omalla naisellisella tavallaan, joka johti mieleen sen kevään ja sen onnen päivän jolloin tuli uudelleen saatiin.
JÄÄNLÄHTÖ.
Eikö sade uhkeana lankea? Eikö se ole kuin rakastuneen ääni, pitkä, hillitty lemmen jokellus sateen ja maan kesken, huulet huuliin yhtyneinä?
Valkokarhu sai kaiken lahjaksi. Kun hänen täytyi lähteä maanpakoon kansansa kiroamana ja henkipattona, johti hänen kohtalonsa hänet leudompaan ilmanalaan (jossa ihminen ei kuitenkaan alkanut viihtyä); mutta hänen tuli saada kaikkea yltä kylläisesti, niinpä ilmakin muuttui ja lämpeni. Hän oli lähtenyt etelään ja etelä tulikin häntä vastaan.
Pohjolan suuri jäänlähtö välkkyi auringon paisteessa. Jäätikkö peräytyi nopeasti. Alangoltaan saattoi Valkokarhu alkuaikoina nähdä jään viheriän hohteen luoteisella taivaan rannalla, mutta se hävisi yllä enemmän kunnes se vihdoin katosi kokonaan; jäätikkö oli painunut taivaanrannan taa pohjoista kohti. Sitä ei tarvinnut ihmetelläkään, sillä ilma oli niin lämmin, että se olisi voinut sulattaa vuoria. Ukkoskuuroja ja lämmintä sadetta valui virtanaan melkein herkeämättä. Koko kevään ajelehti sadepilviä taivaalla ja välillä pistäysi aurinko näkyviin niin hymyilevän voimakkaana, niin toivorikkaana, että eläimetkin nostivat päänsä märästä maasta ja katselivat maailmaa, joka oli aivan uusiintunut.
Tummat raekuurot, joissa salamat tuhkatiheästi välähtelivät, kiitivät taivaan yli kesken päivänpaistetta piiskaten maan valkoiseksi ja kun pilvet olivat menneet ja ukkonen loittoni, kaareutui sateenkaari ilmavana yli nurmikenttien, joilla sadepisarat kimaltelivat kuten kyynel lapsen silmäripsillä. Pari kolme ihanaa sateenkaarta kaareutui yli taivaan laen toinen toisen rinnalla, ne olivat tuhatvärisiä siltoja pilvien ja voittoisan auringon välillä ja näyttivät olevan maassa kiinni vaikkeivät kuitenkaan olleet. Jokainen kuuro oli talven hukka isku, joka herätti toivon eloon.
Yöt ja päivät satoi vettä kaatamalla ja maa otti sen moni-uomaisena vastaan. Järvet tulvivat, joet virtailivat ääriään myöten täynnä ja kuohuen läpi alangon syöksyen mereen. Mutta sade oli lämmintä ja se kantoi tyhjentymättömässä helmassaan uuden ajan.
Valkokarhun lapset katselivat kirkkain silmin sadetta, joka löi vesilätäköihin niin, että näytti kuin siellä olisi ollut kokonainen kääpiö-joukko, joka hypähteli nopeasti ylöspäin ja putosi takaisin maahan sateen yhä uusia synnyttäessä. Sateenkaaret loistivat heidän lapsuutensa aikana luvaten heille koko maailman.
Tosin oli talvea vielä joka vuonna, mutta kylmä oli lyhyt-ikäisempi ja kevät puhkesi yhä suuremmalla voimalla. Joka kevät peittivät tulvat alangon ja alukset olivat Valkokarhulle monet kerrat hyvään tarpeeseen, niille hän vei vaimonsa ja omaisuutensa turvaan. Oli aikoja, jolloin koko maa oli penikulmain laajuudelta veden peitossa, niin että kukkulat vaan kohosivat pinnalta kuin saaret, ja peto-eläimet ryntäsivät niille mustina mielettöminä laumoina, niin että kauhistutti niitä lähestyäkin ja samanlaisia joukkoja uiskenteli kuolleina pinnalla. Valkokarhu, joka oli rakennellut aluksia vain huvikseen, alkoi aavistaa niitä kerran vielä tarvittavan. Niitä tultaisiin vielä tarvitsemaan hädän hetkellä. Valkokarhu hymyili niin että koko hänen vaaleaveriset kasvonsa säteilivät.
Olihan aurinko hänen ystävänsä. Eikö hän voisi luottaa maahan? Sehän oli lahjoittanut hänelle tulen, silloin kun hänellä ei sitä ollut ja hän oli aivan yksin. Aurinko ja maa olivat yhtyneet yhteen sulattaakseen jäätikön ja antaakseen hänelle tulen. Hän ei tulisi milloinkaan unohtamaan sitä päivää, jolloin vuori avautui hänen majansa ulkopuolella ja antoi tulta maan sisästä. Sinä hetkenä valtasi heidät hirvittävä tuska, joka päättyi valtavaan riemuun.
Koko maa vapisi kuin olisi sen viimeinen päivä ollut tullut, syvällä maan sisällä jymisi ja kävi niin kovia täräyksiä että Valkokarhukin horjahti nurin. Soilta kuului käsittämätöntä tuskan ulvontaa, eläimet menettivät järkensä ja sekaantuivat toisten joukkoihin katsomatta olivatko ne ystäviä vai vihollisia.
Ja kesken kaameinta kuolemankauhua näkee Valkokarhu maanhalkeamasta syöksyvän tulta, pensaikot syttyvät. Silloin hän nousee, nauraa kuin mielipuoli, ymmärtää koko leikin tarkoituksen, horjuu tulta kohti, sillä maa aaltoilee hänen allaan; hän kaatuu, hymyilee, nousee jälleen ja saa vihdoin tulen käsiinsä. Sydän on onnesta ja kiitollisuudesta pakahtumaisillaan. Tuli! Hänellä on tuli ja hän ulvoo rajattomasta riemusta. Hän rientää kuin raju-ilma kotiin Kevään luo, joka makaa kasvoillaan pidellen kahden käden kiinni, hän heiluttaa palavaa oksaa vaimonsa pään päällä. Tulta! Tulta! Niin, niin, maa on antanut Keväälle tulen, sillä se on niin hyvä.
Sinä päivänä, jona nuotio paloi taas hänen majassaan, meni hän ulos ja itki lämpimässä sateessa. Sade ja kyyneleet valuivat pitkin hänen partaansa, kun hän huumaantuneena ja sydän täynnä kiitollisuutta katseli auringossa hohtavia pilviä.
Siitä oli nyt kulunut monet vuodet ja Valkokarhun pojat olivat aikamiehiä. Näille hän kertoi siitä ystävyys-suhteesta, mikä hänellä on maahan ja aurinkoon. Mutta joka kevät sytytti Valkokarhu suuren rovion maan rikkauden ja anteliaisuuden muistoksi. Hän toi nuoren härän uhriksi ja jos taivas oli kyllin armollinen ja otti vastaan savun herkuttelivat ihmiset itseään iloisina paistilla. Ja tämä tapahtui käen kukkuessa ja auringon valaistessa keskiyön pohjoista taivasta, auringon, joka ei laske kauas. Sinä aikana oli Valkokarhu saanut tulen ja sinä aikana sytytti hän ilotulen muistoksi ensimäisestä nuotiosta, minkä maa oli hänelle antanut.
Valkokarhun pojat sytyttivät tulia senjälkeen aina samana aikana, vielä silloinkin kun he olivat eronneet ja joutuneet niin kauas toisistaan etteivät enään nähneet toistensa nuotioitakaan. Ja tämä tapa säilytettiin sittemmin aina pohjolassa.
Mutta Kevät, joka tietysti oli ulkopuolella Valkokarhun ja poikien, noiden käsittämättömien miesten toimia, lähestyi maata salaa omalla naisellisella tavallaan, kiitollisena rakkaasta tulesta, joka nyt paloi aina hänen liedellään.
Häh lähti ulos kenenkään huomaamatta ja nähdessään yön olevan valoisan ja auringon lepäävän jäätikön takana, sen jäätikön, joka ei enää tulisi uhkaamaan häntä eikä hänen omaisiaan, uhrasi hän maalle maljallisen jyviä, lihavia viljajyviä, joita hän oli edellisenä vuonna koonnut tähkä tähkältä ja hieronut niitä kärsivällisesti hyppystensä välissä. Hän ei tiennyt parempaa lahjaa ja kun maa oli suonut hänelle tulen, niin että hän saattoi taas leipoa leipää, tuli sen tietysti saada uhrikin. Pienihän se oli, niin pieni, ettei kukaan sitä näkisi, mutta hänen mielestään ei maa saisi olla ilman lahjaa tällaisina valoisina öinä. Kevät kylvi siemenensä maahan kainona kuin nuori neitonen ja kun se oli tehty, palasi hän sisään.
Kesän kuluessa alkoi siemen orastaa ja siitä kasvoi kaunis laiho. Kevät selitti sen siten että maa oli kaikessa hiljaisuudessa ottanut lahjan vastaan ja hänet valtasi harras kiitollisuus huomatessaan, että se vastasi antamalla hänelle siemenen satakertaisena takaisin. Poimisiko hän sen, olisiko se hänelle? Aivan varmaan, sillä kun kerran naiselle osotetaan sellainen suosio, tulee hänen nöyränä ottaa se vastaan. Kevät ymmärsi sen suureksi epäitsekkääksi rakkauden osotukseksi, jonka hän otti vastaan kumartaen syvään maalle, jolla seisoi. Maan armollisuus vei voimat hänen polvistaan. Hän otti vastaan vahvimman suoman lahjan kuten lapsi äidiltä. Niin lainehti ensimäinen keltainen vilja kesän tuulessa, kuten salainen side, ihana ja viaton, rikkaan maan ja Kevään hiljaisen neitosydämen lemmenliitto.
Seuraavana keväänä uhrasi Kevät taas jyvänsä maalle miesten ollessa iloissaan polttamassa tuliaan ja tervehtimässä pohjolan aurinkoa. Ja sinä kesänä oli hänen peltonsa vielä suurempi. Mutta hän ei korjannut sitä kokonaan syksyllä vaan jätti osan paikoilleen; hän arveli että maan tulisi saada se pitää.
Sen jälkeen antoi hän aina lahjojaan, joista toivoi saavansa takaisin, sillä hän oli käytännöllinen. Hän uhrasi pellavan siemeniä, jotka eivät olleet hyviä syödä ja sai sijalle pellavaa värttinää varten. Hän kylvi sangen kovasydämisenä nauriin siemeniä ja korjasi nauriit, jotka oikeastaan laatuunsa nähden olisivat kuuluvat maalle. Sensijaan antoi hän kaalin juurien jäädä maahan ja söi itse latvat. Mutta mitä hän tekikin, pysyi maa kuitenkin liitossa ja aurinko ja sade auttoivat heidän yhteistöitään.
Se oli Kevään maanviljelyksen alku. Hänen liittonsa maahan sekä kesy karja olivat olleet hänen elämänsä onnena kaikkina niinä vuosina, jolloin hänen lapsensa syntyivät ja hän näki niiden varttuvan suuriksi, Valkokarhun puhuessa joka ikinen päivä poismuutosta. Mutta niin kauan kuin he paikallaan asuivat, oli Kevään elämä ainaista aherrusta ja sinä aikana oli hän luonut lapsilleen kodin.
Hänen hyvyytensä ei unohtunut milloinkaan. Hänen sydämensä oli niin suuri että hänelle nousi kyyneleet silmiin nähdessään lintujen lentelevän korsi nokassaan pesän tekoon. Hän oli niin lempeä, etteivät hänen poikansa, jotka olivat karkeita miehiä, voineet milloinkaan vahingoittaa eläintä paitsi mitä ravinnokseen tarvitsivat. Tulevina aikoina muistettiin aina Kevättä nähdessä vasikoita ja pikku karitsoja jotka keväisin makasivat vasta syntyneinä ja värisevinä maassa emänsä vieressä. Vieläpä alkukesääkin alettiin kutsua hänen mukaansa ja siunattiin hänen nimeensä.
Mutta se päivä koitti kuitenkin kerran, jolloin Kevään täytyi jättää kotinsa ja kärsiä rajattomasti tuskaa ja surua ennenkuin hän sai toisen. Jään lähtö tapahtui eräänä vuonna niin äkkiä ja niin rajusti, että se tempasi koko perheen asuinsijoiltaan ja heitti sen merelle.
Tuli harvinaisen aikaseen suojailmoja ja tuntureilta alkoi tulvia, joet tulvivat yli äyräittensä jo ennenkuin jäätkään olivat liikkeessä. Alas virtaili suuria jäätikön palasia niin nopeasti, ettei niillä ollut aikaa edes sulaa matkalla. Kuolleitten eläinten paljoudesta, joita uiskenteli alas virtoja vilisten, ymmärsi Valkokarhu että ylä maissa olivat olot aika vaikeat; siellä nousi vesi varmasti kaulaan asti, ehkäpä vielä ylemmäksikin. Tulipa aikaisten kevätvirtojen mukana ihmisruumiitakin, jotka Valkokarhu tunsi järjestään kaikki ja häntä alkoi huolestuttaa jäätikköläisten kohtalo.
Eräänä päivänä näki hän vedenpinnalla kelluvan ruumiin, jonka vatsa kohosi korkealle yli pinnan; sen päällä istui korppi kiskoen nahkaa irti, saadakseen reijän. Valkokarhu purjehti kuolleen luo, ja huomasi sen olevan Tuuri-päällikön. Siitä päivästä lähtien alkoi Valkokarhu suosia korppia.
Mutta pian tuli muutakin ajateltavaa kuin entisiä kadehtijoitaan. Tuli maanjäristyksiä ja tulvavirtoja, toiset tuoden tullessaan särkyneitä vuoria, ukkosilmoja ja tulta kidassaan, toiset taas tulivat nopeasti ja hiljaa pitkine käsivarsineen, jotka sulkivat kaiken syleilyynsä. Kaukana pohjoisessa jäätikön ja vuorten suunnalla näki Valkokarhu suunnattoman korkean tulipatsaan syöksyvän ilmaan ja liekeissä oli äärettömän suuria jäälohkareita ja kokonaisia vuoria, jotka sitten taas satoivat maahan. Sitä seurasi lumivalkoinen höyrypilvi, joka melkein samassa täytti koko taivaan. Sen jälkeen tuli pimeys, sitten rajuilma ja taivaasta satoi muraa. Tulta sinkoili ristiin rastiin kuohuen ilmassa.
Vuorilta kiiri jylisevä kohina, joka nopeasti saapui rannalle, missä se kohtasi mereltä tulevan myrskyn. Virta siinä kuohui alas rajusti sulavilta jäätiköiltä. Se tuli villeinä penikulmain laajuisina koskina, joitten edessä oli vettä pauhaavana rintavarustuksena ja se riensi merta kohti, jossa hyökyaalto kohosi sitä vastaanottamaan. Saaret ja rannikot joutuivat tämän mahtavan taistelun jalkoihin.
Ja kun myrsky asettui ja tuli aivan tyyni, oli koko alanko yhtenä ainoana tulvivana, mereen yhtyneenä järvenä. Veden pinta nousi ja laski hitaasti yön kaikkien tähtien kuvastuessa sen mustaan, upottavaan helmaan. Suuria saarimaisia kuolleitten eläinten joukkoja kellui yhdessä kohden, keinuen kuten hidas hengitys ylös, alas syvyyden pinnalla kokonaisena ruumis-, luu- ja sarvimetsänä, jota kuu valaisi.
Mutta Valkokarhu oli joukkoineen jo aikoja sitten aavalla ulapalla. Kun hän huomasi, että jäätikkö ja maa olivat kovassa taistelussa ja ettei kuivalla maalla enää ollut olemista, pani hän aluksensa kuntoon, otti elintarpeita ja tulta mukaansa sekä astui laivaan koko perheineen ja omaisuuksineen. Keväälle se oli kuin kuolonisku. Mutta palavat vuoret ja tulisade pakottivat lähtemään. Niin he turvautuivat mereen. He olivat jo ehtineet kauas kun virta purkautui vuorilta, aalto saavutti heidät heikentyneenä ja kaatamatta aluksia. Oli aivan tyven, laivasto pysyi paikallaan keinuen hiljalleen meren nukkuvasti hengittäessä. Valkokarhu istui joukkoineen laivassa toivotonna ja äänettömänä kuten taivaan tähdet ja niiden mereen kuvastuvat kuvat. Hohtavista laineista jäävuorien välistä kohottausi merihirviöitä, ne puhalsivat kuumaa ilmaa ja sukeltausivat takaisin märät selkäevät kuutamossa loistaen.
Mutta aamu koitti ja aurinko kohosi idästä punaisena ja kaikkivaltiaana. Raitis tuulenhenki puhalsi pitkin merenpintaa aurinkoa vastaanottamaan. Valkokarhu ja hänen poikansa nostivat nahkoja tuuleen ja laivat lähtivät liikkeelle.
Kun he tulivat aavalle merelle, kohosi heidän näkyviinsä se sisämaa minkä he olivat jättäneet ja he näkivät että pohjoiset vuoret loistivat alastomina ja kaiken värisinä kuten aikojen alussa. Jäätikkö oli hävitetty ja se oli tyhjentäytynyt mereen. Muita kauniimpana kohosi pyöreähuippuinen vuori, josta nousi ohut savupatsas rauhallisesti sinistä taivasta kohti. Silloin ymmärsi Valkokarhu että rauha oli tehty jälleen. Aurinko oli voittanut ja se otti nyt vastaan maan uhrin.
Mutta tuuli ajoi aluksia maasta poispäin itää kohti, kunnes yltympäri näkyi ainoastaan aava meri ja silloin he luulivat että heidän täytyy kuolla. Kymmenentenä päivänä, kun kaikki olivat näännyksissä, alkoi idästä näkyä maata. Valkokarhu näki että he pelastuisivat ja hän antoi maalle nimen Livland, elämänmaa.
Tänne he nyt asettuivat. Valkokarhu sytytti nuotion ja otti haltuunsa uuden maan, suurten lintuparvien rientäessä etelästä etsimään pohjoisia järviä.
Täälläkin olivat aurinko, vesi ja pilvet kilpasilla ja maa lepäsi paljaana ja höyryävänä kylvyn jäliltä, vuoroin valossa, vuoroin kiitävien pilvien varjostamana, pilvien joiden kera aurinko nyt löi leikkiä. Mutta kevät voitti. Sateenkaari jännitti kevyen siltansa yli ketojen sen merkiksi että tämäkin on ihmisten asuinpaikka.
Valkokarhu katseli ympärilleen ja näki koivuja, näki paljon ja hyviä laivanrakennusaineita. Täällähän voisi rakentaa huimaavia aluksia, joilla pääsisi matkustamaan ympäri koko maailman! Tänne hän tahtoi jäädä.
UUTISASUKAS.
Liivinmaassa joutui Valkokarhu alkuasukasten kanssa tekemisiin. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan että nuo pienet rupiset villit, jotka liikuskelivat viidakossa kuten muurahaiset, olivat niitä kauniita, alastomia ihmisiä, joita hän oli kuvitellut löytävänsä metsien eteläpuolella; ja sittenkin ne olivat samoja. Ne polveutuivat samasta kansasta, joka kerran oli karkottanut Pojan ja jättänyt hänet talven kynsiin.
Kesti kauan ennenkuin Valkokarhu sai arat alkuasukkaat niin paljon rauhottumaan, että hän saattoi kunnolleen nähdä niitä. Alussa ne piiloutuivat pensaisiin kuin ketut ja lähtivät pakoon, jos niitä tuli liian lähelle. Ne pakenivat mielellään nelin kontin pysyäkseen niin näkymättöminä kuin mahdollista ja kun ne sitten ryömivät ruohistossa jäykkä nahka selän peitteenä, oli niillä tapana kääntää päänsä taaksepäin, näyttää kaikki hampaansa ja juosta edelleen. Päästessään tarpeellisen välimatkan päähän nousivat ne ja juoksivat suorina kunnes pääsivät suojaan. Valkokarhu kutsui niitä mäyriksi sen jäljen mukaan minkä ne tekivät ja niiden hajun mukaan.
Hänelle selvisi, että ne tunsivat häntä ja hänen pitkiä, vaaleita poikiaan kohtaan pelkoa ja syvää kunnioitusta ja pitivät heitä varmaankin yliluonnollisina olentoina. Mitä muuta ne voisivatkaan ajatella vaaleatukkaisista ja sinisilmäisistä jättiläisistä, jotka tulivat merta myöten laivoilla, joita he eivät ensinkään voineet ymmärtää. Valkokarhun täytyi tehdä monta ystävällistä merkkiä ja kulkea viheriät oksat käsissä aseitten asemesta saadakseen niitä lähenemään ja sittenkin ne tulivat vatsallaan ryömien ja pelosta ja alistuvaisuudesta uikuttaen kuin koiranpennut.
Lempeä Kevät istui kyyryllään niiden edessä ja viekotteli niiden pienokaisia luokseen pitäen jyväkakkuja polvellaan.
Vihdoin saatiin syntymään läheneminen, mutta vasta sitten, kun mäyrät olivat oppineet, etteivät nuo pitkät, valkoiset ihmiset tahdo heitä syödä, heittäytyivät he maahan heidän, kuten yliluonnollisten olentojen eteen. Heidän puoleltaan ei siis Valkokarhu saanut kokea mitään vaikeuksia, kun hän asettui maahan asumaan.
Täällä oli runsaasti suuria mänty- ja koivumetsiä, täynnä riistaa. Sisämaassa levisi äärettömiä aroja, joilla villihevos- ja lammaslaumoja kulki syömässä silmän kantamattomiin. Valkokarhu näki täällä villihevosen ensikerran; se oli jättänyt Skandinavian jo kauan ennen hänen aikojaan. Kerrottiin tosin taruja, miten iso-isät aikoja sitten olivat tunteneet eläimen, jolla oli vain yksi varvas kummassakin jalassa ja joka juoksi kuin tuuli, mutta Valkokarhu oli luullut sitä vain saduksi jonkalaisia kerrottiin niin paljon menneiltä ajoilta; tässä näyttäytyivät tarut siis tosiksi.
Valkokarhu toivoi paljon näiden villihevosten tuttavuudesta. Ne olivat kauniita eläimiä. Mustat juovat pitkin harmaankeltaisia kylkiä ja suuret vilkkaat korvat päässä. Ne olivat hyvin uteliaita ja leikinhaluisia, aina valmiina hypähtämään ja kiitämään iloista ravia yli aron. Valkokarhun pojat olivat sangen mieltyneitä noihin reippaisiin eläimiin ja koettivat lähestyä niitä toisessa kädessä leipäpala, toisessa hihnan solmu ja villihevosetkin korskuivat, niiden teki mieli lähestyä ja ne tanssivat paikallaan pehmein liikkein, mutta kun pojat lähestyivät, lähtivät ne kuitenkin täyttä laukkaa pakoon, niin että näki niiden kavioiden vaan vilkkavan ilmassa. Ne päästelivät kiivaita ääniä kurkustaan, etenkin nuoret varsat, jotka kiitivät liehuvin harjoin ja joiden silmissä näkyi valkuainen kuin puolikuu, pojat huutelivat niille kaikilla mahdollisilla lempinimillä ja hevoset nyökäyttivät päätään ja vastasivat iloisesti hirnahdellen, mutta eivät toistaiseksi laskeneet heitä lähelle.
Asian laita oli niin että alku-asukkaat osasivat kyllä pyytää hevosia, mutta kesyttää niitä ja tehdä niistä ihmisten ystäviä eivät he ymmärtäneet. He olivat kerrassaan tunteettomia eläimiä kohtaan ja sillä tavalla että Valkokarhu sekä oudoksui että tuli siitä liikutetuksi; he eivät tyytyneet siihen, että he olisivat metsästäessään tappaneet ne, vaan he kiduttivat niitä aivan vaan huvikseen. Mutta heidän mieleensäkään ei juolahtanut kohdella niitä ystävällisesti, sillä Valkokarhun arvelun mukaan nämä arat kantapäällä astujat pitivät itseään äärettömän paljon korkeammalla kaikkia mitkä eläimen nimeä vaan kantoivatkin. Mutta näillä mäyriäisillä ihmiseksi oli monta omituisuutta, joista he ylpeilivät ja jotka Valkokarhu kernaasti salli heidän säilyttää ominaan.
Tämä alkukansa oli kokenut monia vaihtelevia kohtaloita senjälkeen kuin Poika-vanhus oli eronnut heistä kadotetussa maassa. Useimmat niistä olivat jatkaneet matkaansa suoraan etelää kohti ja olivat hajonneet kaukaisiin kuuman vyöhykkeen maihin, eikä niistä kuulunut mitään, ennenkuin melkein kokonaisen maailman kehityskauden jälkeen eräs Pojan jälkeläisistä, Kolumbus, löysi perheen haaran länsi-Intian saarilta. Vielä myöhemmin tapasi Pojan heimoa oleva, Darwin, Tulimaassa sen kuolevan äärimäisen haaran, samanlaisena kuin se oli alkanut.
Mutta Valkokarhun aikana eivät ne vielä olleet ehtineet etelä-Europaa pitemmälle ja alkoivat vasta siirtyä Afrikaan ja Aasiaan. Oli aina pohjoisia etuvartioita, jotka kestivät kylmää paremmin kuin toiset ja kun ilmanala pohjolassa leutoni, siirtyi moni takaisin entisille seuduilleen, seuraten muuttoeläimiä ja liikkuen edestakaisin vuoden aikojen mukaan. Silloin kun tämä alkukansa oli siirtynyt Skandinaviasta, oli se ollut muun Europan yhteydessä; sitten avautui väliin leveitä salmia, joiden poikki he eivät toistaiseksi päässeet, mutta silloin he poikkesivat Itämeren maakuntain rannoille toisten asettuessa kauas sisä-Venäjälle ja täällä, siis Valkokarhu heidät tapasi.
Alussa he eivät voineet ymmärtää toisiaan ja molemmat luulivat ettei toisella olisikaan mitään kieltä, ainoastaan järjettömiä ääniä, mutta he oppivat pian yhdistämään sen mitä sanottiin siihen mitä tarkoitettiin ja tämä kielten eroavaisuus antoi ensimäisen aiheen muodostamaan käsitteitä, jotka sitten saivat pysyvän muodon. Eikä sitä paitsi kestänyt kauan, ennenkuin Valkokarhu huomasi mäyriäisten näöltään ventovieraassa kielessä sanoja, jotka tuntuivat hänestä tutuilta ja jotka kerran lienevät olleet samanlaisia kuin hänen omansa. Mäyriäiset osasivat kertoa taruja ja ikivanhoja runoja. Heillä oli muun muassa hämärä muinaistaru jostain ihmisestä, joka oli murhannut veljensä ja kirottuna täytyi muuttaa autioon maahan. Valkokarhu kuunteli suurella myötätunnolla kertomusta tuosta hirmutyöstä ja antoi kertojalle palan leipää.
Pohjolassa asuvat alkuihmiset eivät olleet enään aivan samanlaisia kuin Pojan heistä erotessa. Kodittomuus ja hätä olivat tehneet heidät pahemmiksi, ja he kadehtivat jo syntymästään asti toisiaan enemmän kuin ennen. Siitä huolettomuudesta ja notkeudesta mistä heidän esi-isänsä ennen olivat niin iloinneet, ei ollut jälkeäkään; he eivät enään kiikkuneet puitten latvoissa omena kädessä ravistellen hedelmiä maahan aikansa kuluksi. Karvapeitettä ei heillä enään ollut, kovat ajat olivat sen kuluttaneet ja sen sijaan oli tullut hiki ja maanpakolaisuuden tomu. Ainoa, minkä he olivat oppineet, oli suojella selkää talvelta, jota he aina pakenivat ja sen he tekivät aivan sananmukaisesti, sillä he eivät ymmärtäneet pukeutua oikein, vaan vetelivät muassaan vanhaa lampaan nahkaa, jolla he suojelivat selkäänsä kylmältä. Mutta he eivät osanneet sitä valmistaa, nahka oli jäykkää ja kovaa. He käyttivät sitä metsästysretkillä ja kaikissa tilaisuuksissa suojanaan, he nukkuivat sen alla ja vaaran uhatessa ryömivät sen taakse. He eivät rakentaneet itselleen majoja, vaan nukkuivat viheliäisesti luolissa tai pensaassa ja talven joutuessa vetäytyivät he joukottain kuten muuttolinnut etelää kohti, eivätkä näyttäytyneet ennenkuin seuraavana keväänä. Ja heiltä oli kuitenkin aina ollut tuli. He kuljettivat sitä korissa taulan kera aivan kuten ennen muinoin, mutta he eivät olleet sen käytössä päässeet pitemmälle. Ruukkuja he eivät tunteneet. Leivän leipominen oli heille tuiki outoa eivätkä he aavistaneetkaan mitään koko viljan olemassa olosta vaikka he kahlasivat siinä kaulaansa myöten, sillä maa kasvoi viljavanaan villiä viljaa. Tietysti ei heidän mieleensäkään noussut ajatus että he itse voisivat kasvattaa viljaa. Aluksia he eivät osanneet rakentaa, mutta sensijaan he osasivat uida ja selviytyivät siten pienemmistä vesiesteistä. He eivät heittäneet keihästä ja valmistivat ainoastaan kehnoja kiviliuskoja.
Mutta sen sijaan oli heiltä eräs ase, joka oli vallan uusi Valkokarhulle; he osasivat ampua putkella, jossa oli kivinuoli pitkän ja tarkoin määrätyn matkan päässä, käyttämällä paria antilopin sarvea, joiden päät oli kiristetty yhteen suonijänteellä. Se oli jousi, mutta he eivät osanneet selittää miten he olivat sen saaneet, vaan he näyttivät irvistäen kuinka he ottivat kiinni myrkyllisen käärmeen ja pistivät nuolenpäitä sen päähän tehdäkseen ne voimakkaiksi ja Valkokarhua kauhistutti nähdessään ensimäisen kerran villihevosen kaatuvan sellaisen nuolen satuttamana ja kuolevan suonenvedon tapaisesti väännellen, vaikka siihen oli tullut tuskin naarmuakaan. Se oli rumaa noituutta. Valkokarhu ei ainakaan puolestaan tahtonut käyttää jousta.
Pojat eivät sensijaan saaneet silmiään pois niistä ja he laittoivatkin pian samanlaisia, vaikkakin saarnipuusta. Myrkystä he eivät välittäneet, siltä he eivät ampuneet takaapäin; he olivat voimakkaita, ja harjaantuivat aikaa myöten niin, että läheltä saattoivat ampua nuolen aivan metsähärän ruumiin läpi.
Paitsi metsästystä, käyttivät mäyriäiset jousta toisellakin tavalla: he istuutuivat ja soittivat näppäilemällä pingotettua kieltä. Siitä lähti houkutteleva ääni, joka soi kuin kaukaisten maailmojen yli kiitävä tuuli.
Mäyriäiset pitivät paljon soitosta ja kun joku heistä näppäili jousta, jonka ääni kaikui kuivasta pääkallosta, jossa sarvet olivat kiinni ja toinen takoi kepillä onttoa puuta kolmannen vihellellessä luulla ja muiden ympäröidessä näitä soittotaiteilijoita ja voihkiessa tuskallisesti kuorossa, teki se syvän vaikutuksen muihinkin kuin noihin väänteleviin soittoniekkoihin itseensä. Niissä sävelten värähtelevissä soinnuissa oli jotain salaperäistä, joka saattoi sekä ihmisen että eläimen haaveilemaan ja itkemään, niissä oli metsänääniä, jotka herättivät eloon uinuvia muistoja kadotetusta Eedenistä.
Alkujaan olivat he nähtävästi käyttäneet houkutussoittoaan ainoastaan metsästyksessä, kiinnittääkseen riistan huomiota. Kun villi hevonen läheni viisas pää kallellaan ja suuret, hienokarvaiset aistikkaat korvat eteenpäin kääntyneinä kuunnellen ihania säveliä, jotka olivat kuin tuulen henki kaukaisilta onnellisilta laitumilta, lensikin harppukielen myrkkynuoli pistäen kuolontulen eläimen suoniin. Se oli hyödyttävä taito ja koko alku-asukkaan sielu oli keskitettynä tähän aseeseen, joka oli samalla sekä kyykäärme että harppu.
Mutta pitkäaikaisen käytön jälkeen oli heidän taitonsa niin kehittynyt, että he alkoivat kunnioittaa soittoa erityisenä taitona aivan toisena kuin metsästystä. He kiinnittivät kaareen useampia kieliä ikäänkuin erilaisia tuulenvoimia vastaamaan ja syvensivät kaikua irrottamalla sarvet tyhjästä pääluusta, joka sorisi hampaineen, kiinnittämällä ne kilpikonnan kuoreen, jossa oli täyteläisempi sointu. Luusoittimeen he tekivät reikiä, niin että se valitteli useampihaavaisena; onton puun he hakkasivat poikki niin että sitä saattoi helpommin kuljettaa muassaan ja he oppivat valittamaan määrätyssä tahdissa, joten puute ja kaihokin olivat hyödyksi. Oi, niin, niin, kylläpä he olivat soittotaitureita!
Ei Valkokarhulla eikä hänen perheellään ollut pienimpiäkään lahjoja siihen suuntaan, mutta he olivat hyvin vastaanottavaisia ja kuuntelivat syvästi liikutettuina toisten esittäessä paraita palojaan; syvä huokaus kohosi heidän sielunsa syvyyksistä ja he vuoroin kalpenivat vuoroin punastuivat, niin syvästi se heihin vaikutti. Soitto lumosi heidät, he seisoivat kuin kiinni naulattuina salaperäisten houkutusäänten hurmaamina, jotka saattoivat heidät unohtamaan itsensä.
Siinä niin kuunnellessaan muistuttivat he suuresti kauniita villihevosia, jotka soitto teki luottaviksi, he kumartuivat eteenpäin samaan lumottuun asentoon, liikkumattomina — ja noiden vierasten soitto voitti Valkokarhun ja sitoi hänet heidän ystäväkseen.
Muuten ei Valkokarhu oppinut paljoakaan itämaalaisilta. Vaikutus oli päinvastainen. Heillä näytti olevan hämmästyttävä matkimiskyky, he oppivat kädenkäänteessä sekä pukeutumaan että keittämään, ajamaan reellä, purjehtimaan merellä ja tekemään kaikkea, mitä Valkokarhu teki.
Vieläpä he mukautuivat niihin niin pian, että he jo keskenään huomauttelivat siitä, miten he oikeastaan olivat tunteneet nuo yksinkertaiset seikat jo aikoja sitten. He olivat melkein nauramaisillaan tuolle tuliparralle, joka oli olevinaan kaikkien mitä luonnollisimpien asioiden keksijä; sehän ei onneksi ollutkaan niiden keksijä. Mutta he eivät kuitenkaan milloinkaan päässeet pitemmälle uusine oppineen, ennenkuin he olivat kurkistelleet, miten Valkokarhu teki työnsä.
Puu- ja työkalut elivät Valkokarhun suurissa kesakoisissa käsissä. Ei mikään jäänyt entiselleen, vaan puhkesi yhä täydellisempään muotoon kun hän oli tarkastellut sitä sinisine säihkyvine katseineen. Hän ei laskenut käsistään ainoatakaan uutta venhettä eikä rekeä joka ei olisi ollut toisenlainen kuin edellinen. Alku-asukasten pyrkimys hankkia jotain hyvää oli sensijaan kohdistettuna siihen, että se olisi aivan sellaista kuin sen pitää olla: vanhaa tuttua muotoa, ja tätä he kehittivät hyvin pitkälle; he pääsivät niin korkealle kuin päästä voi pysyttelemällä itsekeksineen kintereillä.
Heidän kauttansa leväsivät uudet tavat edelleen kaukana asuville alkukansaheimoille, jotka ottivat ne halulla vastaan, mutta joilla ne jäivät kehittymättä, koska ne olivat joutuneet liian kauas alkulähteestä.
Valkokarhu ja alku-asukkaat tulivat keskenään hyvin toimeen. Kumpikin säilytti omat tapansa. Ja ne olivat sangen erilaiset. Alku-asukkaat esim. polttivat vainajansa. Se oli kuvaava tapa, joka periytyi muinais-ajoilta, jolloin he vielä paistoivat ja söivät ne. Ikäänkuin muinaisajan tapojen muistona söi perhe vielä pienen palan vainajasta roviolla, kunnioittaakseen asianomaista. Olisihan ollut aivan sopimatonta laskea joku menemään aivan syömättä pois. Mutta opittuaan Valkokarhulta jyvien käytön, ottivat he tavaksi muodostella pieniä kakkuja kuolleen muotoisiksi ja syödä niitä poltto-tilaisuudessa ja tämä tapa jäi sitten käytäntöön.
Valkokarhu ei paheksinut ruumiinpolttoa, vaikkakin haju oli hänelle vastenmielinen. Hän oli tottunut jäätiköllä toisiin tapoihin, mutta eihän voinut odottaa että kaikki kansat olisivat samanlaisia. Jäätikköläiset eivät uskoneet kuolemaan. Niiltä ajoilta asti, jolloin kanta-isä oli mennyt majaansa eikä näyttäytynyt enää, annettiin niiden, jotka kuolivat joko johonkin tautiin tai vanhuuttaan, jäädä sinne missä he olivat asuneet eläessään ja jätettiin heille jotain ruokaa, jonka jälkeen hauta peitettiin. Jos he elivät vielä sen jälkeen, ei se kuulunut kenellekään, mutta se tehtiin heille niin mahdolliseksi kuin suinkin.
Jokapäiväisessä elämässäkin erosivat alkuasukasten tavat suuresti Valkokarhun elintavoista. Naisten asema oli kurja. Siveettömyys ja irstaisuus oli heistä mitä luonnollisinta. Varasteleminen oli ainoa luvallinen omistusoikeus minkä he tunsivat. He olivat niin pelkureita että heitä kävi sääli, mutta matkan päässä he olivat hyvin rohkeita. Ylivoiman kunnioittamista he eivät tunteneet, pienintäkin eläintä he pakenivat, mutta luonnon puhuessa eivät he vaienneet. Pimeässä he ulvoivat kuin susilauma. He kinastelivat aina, sättivät aina toinen toisiaan, mutta eivät milloinkaan lyöneet.
Valkokarhun ja alku-asukasten välillä syntyi itsestään sopiva välimatka. Valkokarhun jäädessä rannikolle asumaan valmistellen uusia, suuria laivojaan, vaeltelivat alku-asukkaat edestakaisin samojen seutujen välillä. He vetäytyivät kylmän tullen etelään ja palasivat kevään joutuessa takaisin. Valkokarhu otti heidät ystävällisesti vastaan kun he palasivat, mutta mitään läheisempää yhteyttä ei syntynyt. Joka kevät siihen aikaan kun Valkokarhu poltti kokkoansa ja toimitti uhria — hän uhrasi nykyään kernaimmin villihevosia, joiden liha oli hyvää — saapuivat alku-asukkaat, nuo vanhat tutut, jotka saivat mielellään myöskin yhden palan ja joilla aina oli kerrottavana uutisia ulkoapäin. Siten pidettiin suuret juhlat sitä seuraavine soittohuveineen ja vaihtokauppoineen. Alku-asukkaat toivat mukanaan tavaroita, joita Valkokarhu toivoi saavansa ja hänellä oli sensijaan sellaisia herkkuja, joista toiset pitivät.
Eräänä vuonna oli jollakin noista kiertolaisista muassaan merkillinen kirves, jonka Valkokarhu heti vaihtoi itselleen ja jota hän ryhtyi ahkerasti tutkiskelemaan. Se oli kauniin punainen ja niin kirkas, että siinä näki kasvonsa aivan kuin veden pinnassa. Merkillisintä oli ettei sitä voinut käsitellä kuten muita kivilajeja, se ei murentunut eikä siitä lähtenyt lyödessä siruja. Sensijaan saattoi sen lyödä liuskaiseksi, jolloin se myös lämpeni ja takoa taas toisen muotoiseksi. Se oli sitkeää mutta ei erittäin kovaa. Mitään makua tai hajua sillä ei ollut ja kädessä se oli painava. Se oli kuparia. Valkokarhu ei käyttänyt sitä kuitenkaan paljon, vaikka hän hankki itselleen sitä vaihtamalla niin paljon kuin käsiinsä sai, sillä Kevät piti sitä mielellään kaulassaan riippumassa. Työkaluksi ei se sopinut, se ei ollut kyllin kovaa, pii oli siihen sopivinta. Valkokarhulla oli koko joukko hiotuita talttoja ja kirveitä, joita ei mikään muu aine voinut korvata, ne purivat puuta ahnaasti ja niillä sai lyödä voimainsa takaa.
Sittemmin oppi Valkokarhu kuparin ominaisuudet, eivätkä ne suinkaan olleetkaan vähäiset. Valmistellessaan siitä Keväälle koristuksia huomasi hän että se suli tulessa. Se kuumeni nimittäin taottaessa ja tuli samalla huomattavasti pehmeämmäksi. Valkokarhu koetti sitä kuumentaa tulessa, ja silloin hän näkikin miten se äkkiä virtasi punasena käärmeenä liekkeihin. Hän vallan hämmästyi. Myöhemmin löysi hän sen yhtenä möhkäleenä ja kylmänä tuhassa ja hän alkoi uudelleen kokeilla. Sittemmin oli hänelle siitä monenlaista hyötyä. Mäyriäiset sanoivat että he saivat sitä kaukana itä- ja eteläpuolella asuvilta heimoilta, mutta eivät tunteneet sen kivestä eroavia ominaisuuksia ja oli se heillä aina hakattuna pieniksi kirveiksi tai nenärustossa kannettaviksi puikoiksi. Kohta sai Valkokarhu ostaa heiltä toistakin, melkein kuparin kaltaista metallia pieninä paloina. Se oli keltaisempaa ja sitäpaitsi pehmeämpää niin ettei sitä voinut käyttää muutakuin helminä ja naisten korvarenkaina. Vielä oppi Valkokarhu tuntemaan jotain valkoista metallia, puhumattakaan monista muista kapineista, joita mäyriäiset kuljettivat muassaan, kuten raakkuja, kauniita kiviä ja sen sellaista.
Heidän yhdessä olonsa kadottivat uutuuden viehätyksensä. Mäyriäiset tiesivät hyvin etteivät nuo valkoiset ihmiset olleet sen yliluonnollisempia kuin hekään. Eräänä vuonna jäi yksi heimoista asumaan paikoilleen talven yli ja selviytyi erinomaisen hyvin. Olivathan he jo oppineet sekä rakennus- että laivanvarustustaidon. Sitten jäivätkin he paikoilleen ja järjestivät elintapansa Valkokarhun perheen elämän mukaan. He näyttivät olevan erittäin kestäviä vahtimaan Valkokarhun töitä ja matkimaan häntä. Heillä oli oma omituinen tapansa varastaa silmin, suomatta milloinkaan omistajalle kiitosta.
Valkokarhu antoi heidän olla rauhassa. He elättivät itseään kalastuksella opittuaan käyttämään merta hyväkseen. He eivät kuitenkaan rakentaneet laivoja vaan jäljittelivät mieluummin sitä koverrettua venettä, jonka Valkokarhu oli antanut heille malliksi, täällähän oli runsaasti puuta. Sellaisen kaukalon saattoi suuremmitta vaivoitta kaivertaa tulen avulla ja se sopi hyvin mäyriäisten tarpeeseen. Ja totta puhuen he eivät suinkaan seuranneet millään sokealla ihailulla tuota taiteellista suur-alusta, joka Valkokarhulla oli rakennettavana rannalla; heidän sydäntänsä ahdisti ennemmin tuskallinen, polttava sisäinen tauti, johon oli olemassa ainoastaan yksi lääke…
Valkokarhun alus kasvoi. Ja hänen suunnitelmansa kasvoivat sen mukaan. Siitä tulisi niin suuri, että se voisi vallan yksin kantaa hänet ja koko hänen sukunsa maailman ääriin, aivan kadotettuun maahan asti! Hänen päätänsä huimasi työskennellessään. Hän riensi sinne tänne lämpimissään, otsa tulikuumana ja kädet ajatuksissa luomistyössään. Silmät välähtelivät, hänestä tuli varovainen ja kätevä, ja läpitunkevan tarkkanäköinen suunnitellessaan työtään; hän iski puun halki yhdellä ainoalla iskulla, hän rynnisti kuin härkä saadessaan selväksi mitä hän aikoi. Hän huuteli voitonriemusta työskennellessään auringon paisteessa ja hän oli itsekin kuin aurinko punaisine tukkineen ja partoineen, ja saattoi tapahtua, että hän raivoten malttamattomana löi suurimmalla vasarallaan säpäleiksi koko työnsä ja särki sen kuin villainen härkä kunnes ei ollut siruakaan eheänä; se tapahtui silloin kun joku seikka oli kiusannut häntä, eikä hän tahtonut heti saada sitä paikoilleen. Seuraavana päivänä seisoi hän taas raittiina ja reippaana työpaikallaan, pyyhkäisi punaista tukkaansa ja alkoi työnsä alusta. Pojat auttoivat häntä kaikessa.
Laiva, jota hän nyt rakensi, oli ensimäinen, jossa oli köli. Ankkurin ja naulat, jotka pitivät kaaripuita koossa, oli hän takonut kuparista ja kun koko aluksesta uhkasi tulla niin suuri, ettei hän eikä hänen poikansa, enemmän kuin mikään muukaan ihmisvoima sitä jaksaisi liikuttaa, oli hän, entisistä kokemuksistaan viisastuneena, laskenut kölin jo heti alusta lähtien pyöreille puille, lykätäkseen sen niitä myöten valmiina vesille.
Mutta kölin etupään, jonka tuli kohota yli keulan, oli Valkokarhu, käyttäen siihen koko rikkaimman älynsä, muodostanut jonkun hirviön pään muotoiseksi, jolla suu oli auki.
Ei ollut helppoa arvata mitä se tarkoitti, eikä edes Valkokarhukaan ollut siitä selvillä. Mutta hänen veressään kummitteli vielä esi-isien näkemät ja heiltä perityt hämärät muistot kauheasta merikäärmeestä, joka nyt nukkui ikuista untaan meren pohjassa ja hän kuvasi jotain sen suuntaista, jotain mielikuvitelmiensa hirviötä, joka hänen käsissään sai muotonsa. Pään tuli peloittaa valaita ja sen se tekikin. Sitä paitsi saisi se katsella ulos laivaa rakennettaessa ja koota itseensä kaipuun nähdä niitä ihmemaita, joita Valkokarhu aikoi sen turvissa etsiä.
Valkokarhu oli kuitenkin tarkkanäköisyydessään joutunut toisille jäljille ennenkuin laiva oli vielä valmiskaan. Aro ja näköala itää kohti, jossa hän ei ääriä löytänyt, vaikka olisi miten kauas kulkenut, sekä maailman äärettömyys, kuten merenkin, ei jättänyt häntä rauhaan. Eikö hän milloinkaan pääsisi eteenpäin? Oliko tuo pyöreä näköpiiri tuolla nousevine aurinkoineen hänen rajanaan? Eikö maailma sillä suunnalla milloinkaan tulisi hänen omakseen? Entä villihevoset, miksi ne saattoivat laukata itää kohti niin etäälle kuin halusivat?
Valkokarhu alkaa ottaa hevosia kiinni, hän kesyttää niitä, entisaikojen reet tulevat taas käytäntöön ja talvisin kiitää hän rannattomille lumikentille. Kotona nousee aika touhu kesytyksineen, hirnumisineen, nauruineen ja huutoineen. Kevät tulee, kädessä leivän palasia hevosille ja hän ojentaa niitä kämmenellään etteivät ne puraisisi hänen sormiaan ja hevoset sieppaavat palasia pehmeillä, liikkuvilla huulillaan. Ja kun ne loppuvat, kuivaa hän kuolan kädestään hevosten harjaan ja nauraa niille, kun ne seuraavat häntä ja nuuskivat pehmeällä turvallaan hänen käsiään. Valkokarhu tekasee kekseliäästi siimaniekan piiskan, joka suhisee ilmassa ja pistää kuin paarma; se saa hevoset hypähtelemään ja heittämään päätään. Hän lähtee poikineen hurjille retkille pitkin aroa.
Nuo hevoskullat juoksevat hyvin mielellään, ne kiitävät täyttä ravia reen edessä siinä vahvassa uskossa että ne koko ajan juoksevat pois reestä ja vankeudesta, ja niinhän niiden pitääkin juosta; takana istuu Valkokarhu reessä nauraen ääneensä, hevosten pakoa hän juuri voikin hyväkseen käyttää.
Reen rinnalla ratsastavat pojat, jotka aikoja sitten ovat oppineet asettumaan tuon kiitävän toverin selkään ja ohjaamaan sen rajua kulkua haluamaansa suuntaan. He istuvat kuin olisivat ratsastaja ja täyttälaukkaa kiitävä ratsu sulautuneet yhdeksi. Heleijaa!
Mutta kesäisin ei Valkokarhu pääse rekineen mihinkään. Hän miettii.
Ja hän miettii yhä. Kas, tuossahan ovat nuo pyörät, joita hän käyttää kierittäessään aluksiaan mereen. Entäs jos hän kiinnittäisi pyöreän tukin reen alle niin että se pyörisi koko ajan jalasten alla? Valkokarhu ei saa mielestään pyörää. Hän koettaa sitoa hihnan kummankin paksun hirren pään ympärille ja ripustaa sen reen alle. Mutta hihnat sitovat, eivätkä laske pyörää vapaasti pyörimään. Eikähän sen tarvitsekaan koskea maahan pitkin pituuttaan. Valkokarhu veistää sen kapeaksi paitsi molempia päitä ja saa sen pysymään kiinni, mutta se ei ole sittenkään vielä hyvä ennenkuin hän hihnojen asemesta tekee reijät itse jalaksiin ja antaa pyörän ohuitten osien mennä niiden lävitse. Nyt saattaa reellä todellakin ajaa paljaallakin maalla. Mutta molemmissa reunoissa olevat pyöreät puulaatat täytyy tehdä suuremmiksi, ottaa paksummasta puunrungosta ja oli aikamoinen työ veistää sitä keskeltä ohueksi; eiköhän voisi kiinnittää rekeen pitkää tankoa ja tehdä noihin laattoihin reijät?
Valkokarhun aivoissa värähtelee sitä ajatellessa. Hän saa puutyön tehtyä ja omistaa siis monen kesän vaivaloisten yritysten ja lakkaamattoman puukirveellä nalkuttelemisen jälkeen ensimäiset rattaat.
Ja nyt hevoset eteen! Valkokarhu tuo parin ja niiden silmissä välähtää valkuainen niiden katsellessa uutta laitosta suurine pelottavine pyörineen. Ne hirnahtelevat ja vavahtelevat hiukan, valmistautuvat lähtemään täyttä laukkaa, kuin lähtö olisi maailman ääriin ja vapauteen, ja niin heidän pitääkin mennä, arvelee Valkokarhu, mutta sen aikaa tulee niiden seisoa hiljaa kunnes hän saa nahkahihnat kiinnitetyiksi. Pieni sipaisu kupeelle tekee ne halukkaammiksi kantamaan hihnoja ja samalla vapauden haluisemmiksi ja se sopiikin yhteen Valkokarhun ajatusten kanssa. Hirvensarvisuitset suuhun, pois, pojat, tieltä ja iloinen Valkokarhu lähtee ajamaan.
Tuskin on pari minuuttia kulunut kun hänellä on tuli!
Niin on, niin totta kuin aurinko taivaalla tanssii!
Hevoset pillastuivat samassa, pyörät, jotka hankasivat puu puuta vastaan, alkoivat heti savuta, rattaat olivat päässeet vauhtiin ja hevoset, jotka tunsivat palon hajun ja luulivat aron syttyneen tuleen, alkoivat kiitää vinhaa vauhtia. Savua alkoi kohota kummaltakin puolelta, kipinöitä alkoi sinkoilla ja kohta olivat pyörät liekkien vallassa ja koko ajoneuvot ilmitulessa Valkokarhun ympärillä. Silloin vaipuivat kasvoilleen kaikki mäyriäiset, jotka olivat tulleet salaa kurkistelemaan ja itkivät haikeasti pitäen käsillään päästään — eihän vain tuo mahtava voima sallisi heidän kuolla?
Mutta he tyyntyivät pian ja olivat katketa naurusta nähdessään miten se matka päättyi. Valkokarhu kaatui ja hevoset, jotka olivat aivan hulluja, särkivät kaikki säpäleiksi, juoksivat tipotieheen ja siinä makasi Valkokarhu rattaiden jäännösten keskellä taistellen tulen kanssa. Hänen sekä hiuksensa että partansa kärventyivät ja hän sai palohaavoja kaikkialle, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota enemmän kuin mäyriäisiinkään, vaikka ne tulivat ja nauroivat hänelle päin kasvoja. Hän nauroi itsekin täyttä kurkkua ja silmät sekä pelosta että ilosta pyöreinä heilutteli päänsä päällä palavia rattaitten osia ulvoen mieletönnä riemusta. Tuli! Hän riensi kohti työpajaansa tehdäkseen kaiken uudelleen ja äkkiä hän juostessaan vaikenee, nyt on hänen järkensä taas selvä, hän tekee työtä!
Takaa kaikuu noiden kantapäillään astujien kova nauru, noiden maahan sidottujen, jotka eivät ymmärtäneet mitään muuta kuin että mies kaatui ja kärventyi.
Sen jälkeen he virnistelivät yhä enemmän, kun Valkokarhu, tuo mieletön narri, oli ajelemassa rattaineen; he nousivat seisaalleen ja näyttivät hyvin uskovilta, pidättivät henkeään juhlallisen vakavina, mutta sitten he laskivat ilmaa sekä edestä että takaa kuin vallattomat siat naurellen tuon ukkospään puuhille. Valkokarhun ajaessa kovaa pitivät rattaat aika ryskettä, etenkin kun niiden pyörät eivät olleet oikein pyöreitä ja kun ensimäisellä koematkalla oli tultakin näkynyt, olivat mäyriäiset todella uskoneet että ukkonen itse siinä heidän keskellään kulki ja he olivat vaipuneet maahan hänen eteensä. Se oli suuri erehdys, jonka hän sai kalliisti maksaa! Nauruun kätkeytyi kalvava ilkeys, viha, jota ainoastaan varkaan sydän saattaa hautoa. Heillä oli anteliaisuus kostettavana.
Mutta Valkokarhu ei nähnyt mitä häntä kohtaan kerääntyi. Hän oli kokonaan rattaisiinsa kiintynyt. Hän teki heti uudet ja esti ne syttymästä kaatamalla vettä pyörille; joku hänen pojistaan istui rattailla hänen vieressään vesiruukku kädessä ja piti akselia märkänä. Se vastasikin tarkoitustaan, kunnes hän yhä kokeiltuaan oppi voitelemaan ajoneuvonsa rasvalla ja talilla. Hän paransi pyöriä, sillä puunrungosta poikkipäin otetut pyörät eivät kestäneet ja sitäpaitsi niiden irti hakkaamiseen tarvittiin ylivoimainen työ. Hän asetti kaksi vankkaa puupalaa yhteen ristiin ja teki reijän keskelle, ympärille hän taivutti lujan, kämmenen levyisen suoran saarnipuun ja sitoi sen kiinni siannahkaisella hihnalla. Sitousta suojelemaan kiersi hän vielä yhden saarnin sen ympärille estämään sen kulumista ja nyt saattoi tuskin ajatella pyöriä paremmiksi. Hän pitensi rumpua etteivät pyörät pääsisi mutkittelemaan. Itse vaunujakin hän paransi asettaen niihin puun mihin hevoset valjastettiin ja seipäät aisoiksi.
Mutta nyt tiesi siis Valkokarhu, että jos hän ajaisi voitelemattomilla rattailla saisi hän tulen syttymään. Ja siten oli Valkokarhu keksinyt tulen, kuten esi-isä Poikakin, omalla työllään.
Tulen-teko taitoa kehitti hän sitten aivan omalla tavallaan. Hän teki pyörän jossa oli akseli ja hän vaihtoi liikkeen siten että hän kiersikin akselia pyörien pysyessä paikoillaan. Kokemus opetti hälle, että akselin pitäisi mieluummin olla saarnia ja rummun jalavaa. Täten oli hänellä tulineuvot käytettävänään ja hän saattoi saada tulen milloin vaan halusi.
Koskei pyörää enään käytettäisi ajamiseen, jätti hän siitä vanteen pois, jätti vaan ristiin pannut puut paikoilleen haka kummassakin päässä, joka piti ne yhdessä. Tästä työkalusta tuli sitten salainen merkki kaikille Pojan suvun jäsenille, kun he olivat levinneet yli koko maailman, päivänmerkki, johon yhdistettiin kaikenlaisia ihmeellisiä asioita; mutta merkin ainoa salaisuus oli kestävyys ja tuli ja ennenkaikkea: työ.
Nyt ajatteli Valkokarhu lähtöä. Laiva oli kohta valmis ja siitä tulikin suuri. Siihen mahtuisi rattaat ja useampia hevospareja; niinpä niin, sillä sitten lähdettäisiinkin siihen maahan, johon he merta myöten saapuisivat.
Laivaan oli varustettava viljaa viikkojen varalle, sillä siihen maahan oli pitkä matka. Valkokarhu auttoi Kevättä viljelemällä jyviä. Hän näki Kevään kuokkivan maata oksan tyngillä pehmittääkseen multaa siemenille, silloin hän tuli, katseli peltoa säihkyvin silmin, käyristi oksaa ja valjasti sen eteen härän, säästääkseen Kevään voimia. Vielä yksi sato ja sitten he lähtisivät!
VERI PUHUU.
Suuri muuttokevät tuli ja alus oli valmiina kääntyneenä nälkäisenä avoimine lohikäärmeen kitoineen merta kohti.
Valkokarhu oli polttanut ilotulensa tänäkin vuonna toivoen saavansa sytyttää seuraavan uudessa maassa. Mutta Kevät kylvi siemenensä maahan tällä kertaa huoaten, hän tiesi, ettei hän saisi sitä korjata. Mutta hän kylvi sen kuitenkin, sillä maa, joka oli ensin antanut oli oikeutettu saamaan viimeiseksi.
Mäyriäiset olivat tulleet varhain muuttolintujen kera ja Valkokarhu oli kestinnyt heitä kevätkokolla runsaasti hevosen lihalla. Valkokarhu uhrasi auringolle, kuulle, merelle, maalle ja kaikille voimille matkansa johdosta. Ne olivat suuria juhlia, jolloin mäyriäiset pitivät sydäntä liikuttavia soittajaisia. Harppu soi rajuna kuni kaikki maailman myrskyt, rumpu pärisi kuin särkymäisillään oleva sydän ja luuhuilu itki haikeasti; kadotettu maa oli lähellä. Esitysten lomassa oli paikoilleen jääneillä mäyriäisillä monia asioita kerrottavana niille, jotka etelästä palasivat. He kuiskuttelivat keskenään päät yhdessä monenmoista. Valkokarhun sydän lämpeni soitosta eikä hän huomannut mitään.
Huomattuaan vieraansa alakuloisina lähti hän ajelemaan uusine, ihmeellisine ajoneuvoineen, ehkäpä heitä huvittaisi nähdä hänen telmivän hevosineen ja jyrisevän pitkin aroa. Valkokarhun terävä katse, joka näki kaikki, ei huomannut, miten mäyriäiset seisoivat kokoon lyyhistyneinä pidättäen raivoaan, hän ei kuullut miten he huulet yhteen puristettuina purivat hampaitaan mykkinä hänen taitavuudestaan.
Mäyriäisiä raivostutti sydämen pohjia myöten se, että heidän täytyi olla tuollaisen mielettömän matkan todistajina. Oli melkein hengenvaarallista jo nähdäkin noiden pyörien pyörivän niin vinhasti ettei silmä selittänyt ja jyrisevän sillä lailla että se oli itse jyrisijällekin hirveätä ja katselijoille kiusallista. Eikö omilla jaloillaan muka saattaisi kulkea?
Mikähän se seuraava tulee olemaan? Ja mitä hän mahtoi itsestään luullakaan tuo ulkomaalainen, jonka pään oli joku tauti tehnyt vaaleaksi, koska hän röyhkeästi, astumatta alas korkeudestaan, täytti koko maailman mielettömillä päähänpistoillaan? Pitääkö hänen väkivaltoineen ja voimineen olla muita parempi? Olihan hän kohtelemalla muita vertaisinaan osottanut olevansa aivan tavallisten ihmisten kaltainen.
Mutta he sallivat hänen ryöstää heidät putipuhtaiksi. Kaikki se kupari, jota hän käytti laivoihinsa ja jolla hän nyt oli kattanut noiden kirottujen rattaillensa pyörät oli ollut alkujaan heidän nenä- tai kaulakoristeinaan, sehän oli tullut viheriäksi heidän hiestään ja kuului oikeastaan heille. Entä sitten se, mitä hän oli sanonut…
Valkokarhu oli sanonut jotain sellaista, joka enemmän kuin mikään muu oli saanut mäyriäisten veret vihasta kuohumaan ja tehnyt heidän silmänsä keltaisiksi. Se oli vain sellainen kevyt sana, jonka Valkokarhu oli kerran huomaamattaan lausunut ja unohtanut jälleen, mutta nuo alkuasukkaat olivat ottaneet sen ivaksi, sellaiseksi veriseksi karkeudeksi, jota he eivät milloinkaan voineet antaa anteeksi.
Hän oli erään kerran, jolloin joukko mäyriäisiä oli sen kuullut ja hän olikin tietysti tahtonut olla heille ilkeä, sanonut olleen oikean onnen että hän oli alusta pitäen keksinyt kuljettaa laivaa perä edellä, muuten olisi tainnut käydä niin, että ihmiset olisivat purjehtineet sivu edellä maailman loppuun asti!
Niin hän oli sanonut ja se oli sydämetöntä. Sitä vain mäyriäiset pohtivat Valkokarhun kesteissä ja sillä välin vuodattivat he koko sielunsa soittoon ja lauluun, joka teki Valkokarhun huolettomaksi.
Pari päivää kokkotulien jälkeen läksi Valkokarhu kauas arolle erän pyyntiin. Laivasta puuttui vielä vähän ruokavaroja ja mäyriäiset olivat käyneet ilmoittamassa, että sisämaassa kuljeskeli suuri lauma puhveleita. He olivat kehottaneet lähtemään miesvoimin ja hän oli ottanut neljä vanhinta poikaa mukaansa. He kulkivat ratsain ja hän oli rattaineen.
Myöhemmin päivällä kun Valkokarhu oli ollut poissa jonkun tunnin, lähenivät mäyriäiset ryömien eri haaroilta asuntoa, piirittivät sen ja asettuivat väijymään, kolmen neljän astuessa aivan rehellisesti Valkokarhun majaan.
Kotona oli Kevät ja kolme hänen tytärtään, joista nuorin oli vielä lapsi, sekä puolikasvuinen poika Orma. Hänen puoleensa kääntyivät nyt mäyriäiset puhellen vähän aikaa yhtä ja toista. Orma tunsi heidät hyvin, he kävivät siellä usein pyytäen Valkokarhulta apua. Tällä kertaa he eivät pyytäneet muuta kuin saada lainata saviruukkua ja kun Orma käänsi selkänsä hakeakseen, heittivät he hihnat hänen käsiensä ja jalkojensa ympäri vetäen hänet nurin. Orma puolustautui epätoivoissaan ja oli jo pääsemäisillään irti kun mäyriäisiä tuli lisää ja ylivoima voitti hänet.
Siinä metelöidessä tuli Kevät ulos pienen tyttärensä kera. Kivimajaan jäivät molemmat täysikasvuiset tyttäret. Kevät ei vaihtanut vieraitten kanssa sanaakaan, mutta katseltuaan vähän aikaa ympärilleen ja nähdessään Orman makaavan maassa sidottuna, otti hän suuren puukappaleen, nosti pienokaisen käsivarrelleen ja alkoi taistella sekä oman että lastensa hengen puolesta. Hän löi niin kauan kuin näki eteensä, raivoten kuni emäkarhu, kunnes hän meni tainnoksiin.
Asuinpaikan edessä oli kosolta mäyriäisiä, kokonaisia joukkoja oli ryöminyt esiin ruohistosta ja viidakosta, heitä oli niin paljon, että he lainehtivat eteen ja taaksepäin kuin nousu- ja pakovesi, heitä oli melkein liian monta saadakseen mitään aikaan. Mutta vähän kerrassaan he kävivät työhön. Toiset ottivat aluksen haltuunsa, toiset särkivät Valkokarhun reet ja tappoivat kotieläimet. Molemmat tyttäret tulivat huutaen ulos majasta, mutta heidän huutonsa tukahtui pian, sillä heidän päänsä yli heitettiin nahkoja ja kohta se lakkasi kokonaan kuulumasta heitä poisvietäessä.
Joukko otti Orman ja talutti hänet puun luo kidutettavaksi. He katselivat häntä niin että silmät olivat särkyä ryöstön himosta, he repivät hiuksiaan ja karjuivat kuin villit pedot yöllä ja he saivat suonenvedon kohtauksia niin että he ähkivät ja päristelivät. He eivät voineet puhua, sillä kouristukset leukapielissä ja jäykät irvistykset estivät ja Orman ääni, joka kaikui yksinään kaikkien noitten ihmisten keskellä, kuului niin yksinäiseltä ja hyljätyltä. Hän puhui paljon, tuntui kuin hänellä olisi ollut kokonaisen elämän sanavarasto käytettävä yhdellä ainoalla kerralla. Hän säilytti totisen äänensä, joka oli karkea kuten ainakin keskenkasvuisella, silloinkin kun häntä kidutettiin.
Kun hän ei voinut olla vapisematta seistessään alastomana pyöveliensä edessä, huomautti hän heille sen johtuvan siitä että hänen jäsenensä surivat menettäessään voimansa. Häntä vaivasi olla sellaisessa ahdingossa ja hän nyrpisti nenäänsä sille ruumiinlämmön ja suolien hajulle, joka heistä läksi. He koettivat saada häntä valittamaan, toivat palavia syttyjä hänen jalkainsa juureen ja katkoivat hänen sormiaan kepeillä; hän kohottausi suoraksi, mutta vaikeni. Hän oli sitä lajia, joka ei vastoinkäydessä masennu. Sitten puhui hän jotain ilmasta. Silloin he alkoivat kiduttaa poikaa oikein todenteolla ja perinpohjaisesti ja saivat hänet vihdoin itkemään. Kaukana arolla näki Valkokarhu savua ja ymmärsi ettei se voinut nousta muualta kuin juuri hänen asuinpaikastaan. Hän ihmetteli sitä, keskeytti metsästyksen ja kääntyi takaisin. Savu lisääntyi yhä, hän näki sen juurelta liekkejä ja silloin hän riensi kotia kohti minkä hevoset kerkisivät. Hän saapui mäelle, josta näkyi rannikolle asti ja näki, että laiva oli tulessa.
Kotimatkalla kulki hän tiheän koivikon läpi ja sieltä ryntäsi lukematon mäyriäisparvi äkkiä esille ja lähti täyttä kurkkua ulvoen Valkokarhua ja hänen poikiaan kohti. Mutta ennenkuin he ennättivät nuolen kantaman päähän ja havaitsivat jättiläisen tulevan kivinuijineen jyristen vaunuissaan täyttä laukkaa, katosi heiltä rohkeus ja koko lauma kääntyi yht'aikaa kuin lintuparvi ja pakeni takaisin viidakkoon. Heidän pieni sotasuunnitelmansa kuoli syntyessään. Valkokarhu ei nähnyt enää ainoatakaan hurjalla loppumatkallaan asunnolleen.
Eikä sielläkään näkynyt ainoatakaan. Mutta selvät jäljet osoittivat että he olivat aivan äskettäin lähteneet pakoon. Valkokarhu loi vain lyhyen katseen alukseen, joka oli liekkien ympäröimänä ja aivan mennyttä kalua; lohikäärmeen pää ammotti mustuneena merelle päin. Majansa edustalla näki Valkokarhu asioitten olevan vieläkin hullummasti. He lienevät mellastaneet täällä tunnin verran kaikessa rauhassa ja hajaantuneet, koko asuinpaikka oli verta täynnä ylt'yleensä.
Kevät, Kevät oli kuollut! Sylissään piti hän vielä pienen tyttärensä muodotonta ruumista, molemmat suuret olivat poissa.
Kuolevana ja puuhun kiinni sidottuna löysi Valkokarhu Orma-poikansa. Hän lepäsi pää olalle vaipuneena, mutta isän lähestyessä kohotti hän kalpeat kasvonsa ja hymyili hänelle. Hänen kesakoisilla lapsenkasvoillaan näkyi vielä kyynelten jälkiä, silmät olivat puoliavoinna ja niiden katse oli sammunut. Hän ei nähnyt enää, mutta hän liikutti vielä sinisiä huuliaan jotain sanoakseen.
He olivat lävistäneet hänen selkänsä auki ja kiskoneet keuhkot ulos hänen eläessään.
Vielä kerran liikutti hän huuliaan. Valkokarhu kallisti korvansa ja kuuli poikansa kuiskaavan, että hänen oli hyvä olla. Samassa painui hänen päänsä alas rinnalle ja hän oli kuollut.
Pohjolan valoisina öinä seisoo koivu rikkaine lehtineen, jotka riippuvat ylt'ympäri pyöreitä, valkoisten jäsenten kaltaisia runkoja. Koko tuo hieno puu värisee kuten nainen, jonka pitkät kiharat riippuvat yli kasvojen, ja pohjan taivas, joka punastuen hymyilee nukkuva aurinko helmassaan, ei tiedä onko koivu kätkenyt kasvonsa siksi että se ilosta vavahtelee vai itkuaanko peittääkseen. Oi, koivun valoisa, vasta puhjennut vihannuus riippuu syvän surun vallassa, sillä se on nähnyt unta että sen kruununa onkin verisiä hiuksia ja että joka lehti on vertavuotava haava, joka ei mene umpeen, ennenkuin se kietoutuu lumimyrskyn hursteihin. Ja puu, joka värisee pohjolan taivaan sitä myötätuntoisesti katsellessa, on Kevät, tuo lempeä Kevät.
Ja tuo suuri valkoinen tähti, joka vaeltelee rauhatonna taivaalla kaikkien muitten tähtien rauhottuessa ja kimallellessa yhdessä kohdin, tuo tähti, joka ei säteile, vaan kulkee rauhallisena ja kovana kuin Pojan kyyneleet, on Orma, joka kuoli liian varhain. Miten kalpeana se loistaa seuratessaan rataansa, joka katkaistiin ennenkuin hän ennätti elääkään, miten hän kiertää iankaikkisesti maailmaa hienoine, uhmaavine sydämineen!
Ja milloin ilta-, milloin aamutähtenä valaisee pieni tyttönen, joka surmattiin äidin sylissä, valaisee valkeana ja miettivänä kuin lapsen sielu, joka puuhailee yksinään ja leikkii hiljaa itsekseen äärettömillä poluillaan.
NUIJAMIES.
Valkokarhun tuska oli kuin se synkkä, verinen meri, johon aurinko talvisydännä painuu ja kuin pitkät, mustat pohjolan yöt.
Vuosikausia kului, ennenkuin hänen mielensä valkeni ja koko sen ajan, jolloin hänen sielunsa peitti synkkyys, riensi hän eteenpäin hirveänä kostajana. Arolla raivosi murhan ja murhapolton rajuilma. Valkokarhu kiiti ylt'ympäri jyrisevillä vaunuillaan, joista oli tullut kuolon sanansaattaja, hänen nuorta voimaa säihkyvät poikansa seurasivat häntä ratsain ja kaikkialla, minne hän saapui, makasivat mäyriäiset maahan lyötyinä. Hän heilutti suurta kivinuijaansa, joka ennen oli hällä ollut apuna laivaa rakentaessa rauhan töissä. Se ei jäänyt kirveen lailla haavaan kiinni kirvelemään, vaan se musersi luut ja oli heti jälleen hänen kädessään valmiina hänen samotessaan eteenpäin puoleen ja toiseen ja mäyriäiset vaipuivat kuolleina vinhojen pyörien jäljille. Valkokarhu teki maan autioksi penikulmain laajalta, karkotti mäyriäiset viidakoista tulella ja hävitti heitä joukottain perinpohjin. Kaikki, miltä vähänkin kantoi metsän ja lymypaikan nimeä, poltettiin tuhaksi, aro ammotti mustana ja palaneena silmän kantamattomiin. Se oli kuin talven rangaistus koko maalle, ei korttakaan säästetty. Mäyriäiset hajaantuivat kuin lehdet puista syysmyrskyssä.
Mutta ei kyennyt murha eikä kosto vahinkoa kuitenkaan korvaamaan. Valkokarhua ei tyydyttänyt se, että hän näki kuolon kauhun noiden raukkojen kasvoilla, jotka hän oli tuominnut, mutta jotka eivät edes tienneet mitä he olivat tehneet. Hän ymmärsi, että mäyriäiset olivat toimineet suuressa tietämättömyydessään, he olivat vain seuranneet luontoaan ja hän oli eniten rikkonut sillä, ettei ollut varustautunut heidän varalleen. Hänelle oli käynyt kuten sille, joka vapauttaa suden ansastaan metsässä ja saa sen heti niskaansa. He olivat metsäläisiä, jotka eivät osanneet ajatella eivätkä olleet oppineet muistamaan. Ilkityö oli tehty sitä ajattelematta, ikäänkuin hetken päähänpistona ja nyt he olivat unohtaneet koko syynsä, vieläpä niin perinpohjin, että tuntui kuin se olisikin ollut hän, joka oli alkanut ja raivonnut herkeämättä kuten väsymätön joukkomurhaaja. Heidät täytti yksi ainoa tunne ja se oli äänetön viha, eivätkä he tunteneet kuoleman pelkoa, vaikka olivatkin muuten pelkureita. Kun hän kuolemantuomiota julistaessaan katsoi heitä silmiin, näki hän niissä vain tuijottavan vihan, vain katumattomuuden ilmeen kuten eläimillä, kunnes hän nuijallaan murskasi heidän aivonsa. Vihdoin hän ei enää voinut lyödä. Heitä oli niin paljon ja lienevät olleet oikeassa.
Silloin ilmestyi jotain, joka oli Valkokarhua voimakkaampi. Kaukana idässä kohtasi hän vihdoin joukon, joka oli ryöstänyt hänen molemmat tyttärensä. Taivas hohti jo punaisena, kosto ja murha leijaili ilmassa, silloin kohtasi Valkokarhu omansa ja Kevään valkohipiäiset tyttäret, omaa lihaansa ja vertansa. He polvistuivat hänen eteensä, anoen armoa ryöväreille, jotka olivat heitä loukanneet ja raastaneet heidät pois. Silloin Valkokarhu itki ja soi heille rauhan.
Hän luopui kostosta ja vetäytyi kotiin. Siellä hän istui kuukausimääriä toimettomana ja hiljaa valittaen kuin syksyinen lehtimetsä. Hänen päänsä tuli valkoiseksi. Mutta miehen miettimis- ja rakentamishalu palasi jälleen. Hän oli miettinyt ja päättänyt sekä omansa että mäyriäisten kohtalon.
Kevät lepäsi molempina lapsineen majassa, jossa Valkokarhu oli asunut; hän peitti sen mullalla ja kohotti siihen suuren kummun. Itse hän lähti pois ja asettui asumaan eteläänpäin rannikolle, jossa kasvoi suuria puita. Siellä hän rakensi uuden laivan. Se oli niin pitkä ja niin leveä, että utelioilla mäyriäisillä, jotka olivat uudelleen arkoina alkaneet lähestyä asuinpaikkaa, oli paljon päänvaivaa siitä, miten Valkokarhu saisi niin suuren laivan kulkemaan veden pinnalla. Valkokarhu pystytti keulaan lohikäärmeen pään, joka suu ammollaan katseli merta ja näytti nauravan hiljaista kaameaa nauruaan.
Mutta kun laiva oli valmis ja siinä oli tuhtoja kahdellekymmenelle miehelle, lukuunottamatta Valkokarhua ja hänen poikiaan, astui hän eräänä päivänä maihin ja toi monta mäyriäistä, nuoria, voimakkaita miehiä ja vei heidät sidottuna alukseen. Joka istuimelle oli hän asettanut kuparirenkaan ja sen hän kiinnitti jokaisen vangin jalkojen ympärille. He odottivat kuolemaansa. Mutta Valkokarhu antoi heille ruokaa ja huolehti heistä parhaansa mukaan, niin että he hämillään loivat silmänsä maahan. Sitten käski hän heidän tarttumaan airoihin ja suotamaan. Ja nyt he siis saivat nähdä miten hän oli ajatellut pitää laivaa liikkeessä.
Kun heidät alkoi koti-ikävä vallata ja he alkoivat vertailla entistä koiran-elämäänsä arolla nykyiseen huolettomaan ja turvalliseen oloonsa, menettää työkykynsä ja huokailla entisaikaa ajatellessaan lohdutti Valkokarhu heitä puhellen heidän ruumiinvoimistaan ja tulevasta illallisruuastaan. He olivat sanomattoman ylpeitä soudussa saamistaan käsivarren voimista ja irvistelivät liikutettuina Valkokarhun heitä kehuessa. Ja illallinen oli ihana ateria. Mäyriäisistä tuli oivallisia soutajia. Heiltä ei puuttunut mitään. Valkokarhu otti heidän naisiaankin laivan pohjalle saadakseen miehet paremmin kotiutumaan ja lisätäkseen tarpeen tullen miehistöä.
Sitäpaitsi vei Valkokarhu kaiken omaisuutensa tilavaan laivaansa, vaununsa, hevosensa, karjansa sekä heiniä että viljaa ja kaikkia mitä hän omisti, nahkoja, työkaluja, kuparia ja aseita. Laivan perällä olevalla liedellä paloi tuli, jonka Valkokarhu kykeni sammuttamaan ja sytyttämään milloin tahtoi. Oli tapana, että Valkokarhu seisoi suuren perä-airon vieressä ohjaten vankien soutaessa. Etu-alalla asustivat hänen poikansa tähystellen maata ja pitäen aina aseet käsissään. Ja niin he lähtivät ulapalle.
Ja tämä laiva kaikkineen mitä siihen oli koottuna oli sellaisenaan nyt tuulen ja merivirtojen vietävänä omain sisäisten voimiensa avulla. Se oli kuin pieni elävä saari, vastoinkäymisissä kasvavien kykyjen ja niiden seurausten perikuvana, jotka lensivät jäätiköltä yli koko Euroopan. Se oli siten kaikkien merien tulevaisen kehityksen ja kaikkien maitten tulevaisuuden kuva, se oli valkoisen miehen yhteiskuntalaitoksen alku.
Mutta vanhin Valkokarhun pojista, Hukka, jäi Liivinmaahan. Hän oli ottanut luokseen erään mäyriäisten tyttäristä, ruskean, vilkkaan aronneidon ja aikoi jäädä maahan jakamaan elämän vaivat hänen kanssaan. Heistä ja Valkokarhun kahdesta valkeasta tyttärestä, joiden miehet olivat alkuasukkaita, polveutui suuri kansa, joka kuljeskeli hevosineen vaunuineen idät ja lännet.
Valkokarhu purjehti niin kauan merellä pohjan tähden alla että hän alkoi kaihota Upplantiin, jossa hän oli viettänyt elämänsä parhaan osan sieltä silloin pois ikävöiden. Hänen täytyi saada nähdä se paikka, jossa Kevään ensimäinen keltainen vilja lainehti tuulessa kuten hänen rikkaat kiharansa. Ja hän löysi tien ohjaamalla laivansa tulta syöksevää vuorta kohti, jonka savu johti häntä päivällä ja huipun hohde taivasta vastaan yöllä.
Valkokarhu jäi asumaan Upplantiin. Vesi oli jäätikön sulamisen jälkeen jo aikoja sitten alentunut ja maan peitti ihana nurmikko ja nuori metsä, joka verhosi märät hiekkakummut ja vuorille kasvoi mäntyjä. Ne syvät hiidenkirnut, jotka jäätikkö oli kiviperustaan kaivanut, olivat reunojaan myöten täynnä kirkasta vettä, niin että saattoi nähdä sen pyöreän kiven, joka ennen oli kirnun jauhanut, lepäävän liikahtamatta ja peittyvän sammaleella. Siellä eleli pieniä kirjavamahaisia vesiliskoja, niinkuin ei siellä olisi koskaan mitään muuta maailmaa ollutkaan. Mutta kuumina kesäpäivinä saattoi vieläkin lehahtaa vasten kasvoja haju, kalmankylmä tuulen henkäys, lähtenyt vuosisatain vanhoista jäistä, joita vielä oli jossakin pohjoisissa rotkoissa sorakerrosten peittämänä.
Metsä oli täynnä eläimiä, jotka katselivat puitten lomitse pitkin lehtikujia aivan kuin ne olisivat aina olleet siellä. Kuusista valui pihkaa kuumina kesäpäivinä ja ne tuoksuivat kuten ennen ollessaan lämpimän ilmanalan puita. Haapa, koivu ja pihlaja kuiskailivat keskenään kadotetusta maasta heilutellen merkitsevästi lehdillään. Aivan tässä alla, sanoivat he pudistaen päätään kaikkitietävinä. Mutta viidakoissa tuoksui vadelma hienommin kuin mitä mikään metsä ennen oli tuntenut. Siinä oli pohjolan kesien salainen, rikas sydämellisyys.
Mehiläiset surisivat ahkerina kooten hunajaa kukista, jotka elivät ainoastaan kesän, mutta jotka joivat täysin siemauksin mullasta, jota jäätikkö oli jauhanut vuorien ikivoimaisista uumenista ja jota kaikki taivaan kosteat säät, pakkaset, sateet ja auringon helle olivat paljastaneet ja täyttäneet kasvuvoimalla. Jäkälä ja sammal peittivät paljaan, uurteisen kiven. Sen olivat sinne kuljettaneet taivaan tuulet; muuttolinnut lensivät maitten yli siemen nokassaan tai kantoi sen sinne untuvan tavoin syystuuli meren yli, ja niin pukeutui maa uusiin, vihreisiin vaatteisiinsa.
Jokaisen kovan kallion halkeamassa kohosi ruoko tai pienen pieni tuoksuva kukka. Ja jokaisen kukan kupuun pisti mehiläinen suristen pienien, untuvaisen velhoruumiinsa ja kun se oli lähtenyt, nyökäytti kukka kerran ja toisen, järjesteli pukuaan ja tutkisteli taas aurinkoon.
Valkokarhu teki itselleen hunajasta juomaa, joka pani hänen päänsä niin pyörälle, kuin olisi hän kuunnellut auringon ja etäisellä rinteellä alastonna tuoksuvan kukan lemmenkohtausta. Kun hän simasta juopuneena ja lämpimänä kautta koko ruumiinsa, maatessaan päivän paahtamilla kivipaasilla, katseli mehiläisparvea, joka liikuskeli auringon edessä suuren leijailevan pallon tavoin, ikäänkuin kuumasta supistuen ja laajeten ja liidellen kuin tulipilvi taivaaseen, palasi kadotettu maa ja sen kera kokonainen maailma takaisin hänen mieleensä. Vihdoinkin pysähtyi Valkokarhu maahan, josta hän oli lähtenytkin.
Hän antoi vuosien kulua. Hän tarkasteli Upplannin metsiä, olisiko siellä venepuita. Puut olivat vielä nuoria, eivätkä siis sopivia, mutta tästä nousisi metsää hänen jälkeläisilleen aluksiksi, kokonaisiksi laivastoiksi. Nuoret, sileäkaarnaiset puut huojuivat jo, kuin tietäisivät ne, että niistä tulisi köliä ja että ne pääsisivät etäisille merille.
Valkokarhu iloitsi saadessaan siellä asua ja hän vedätti laivansa maalle. Hän käänsi sen kumoon ja varusti sen suureksi pirtiksi ja se oli ensimäinen goottilainen rakennus. Kun Valkokarhun jälkeläiset löysivät uuden maan ja jäivät sinne asumaan, tekivät hekin laivoistaan juhlallisia pirttejä ja sen holvistoissa suunnittelivat aatoksissaan uusia matkoja.
Valkokarhu lähti saarelle, jonka jäätikkö oli piiriinsä sulkenut ja hän löysi siellä kansansa. Monet jäätikköläisistä olivat kuolleet tulvien aikana, mutta loput elivät melkein samoissa oloissa kuin niihin aikoihin, jolloin Valkokarhu karkotettiin. Ja nyt hän palasi takaisin ajaen tulisella valjakolla, mukanaan kivinuija ja tuli ja takanaan rannikolla laiva, ja ne sukulaiset, jotka vielä tunsivat hänet, pahottelivat tuota vanhaa juttua.
Valkokarhu pani viralta pois garmilaiset. Hän käski jäätikköläisiä hajaantumaan. He asuivat saarella, joka ei enään pitkiin aikoihin ollut mikään saari. Koko maailma levisi heidän ympärillään, mutta ei ollut miestä, joka olisi osottanut että rajat olivat enää olemassa vain heissä itsessään. Valkokarhu osotti sen.
Etteivät he tunkeilisi yhä edelleen kantaisän haudan ympärillä, otti hän itselleen oikeuden koota heidät uuden merkin, tulta synnyttävän pyörän ympärille. Mutta pyhän paikan määräsi hän Upplantiin, jossa aava meri oli yhdellä sivulla rajana. Hän määräsi suuria uhreja palaavalle kevät-auringolle, jonka tulessa hän käski jäätikköläisiä palvomaan vanhaa Tois-silmää. Nuoret toivoivat hänen matkaavan kuten ennenkin, mutta hän pysähtyikin paikoilleen ja perusti valtakunnan, jonka hengen tuli lyödä niin leimansa nuorisoon, että he muistaisivat mistä he ovat ja levittäisivät valkoisen miehen tapoja edelleen vieraitten pariin.
Jäätikköläiset kokoontuivat silloin Valkokarhun ympärille tulipyörän ja nuijan merkin alle. Toiset lähtivät vapauduttuaan tuntureille ja perustivat Norjan, toiset asettuivat Valkokarhun kera rannikolle oppien maanviljelystä. Sitten läksi nuoria miehiä Englantiin, Tanskaan ja Saksaan sekä Välimerelle, avaten kautta koko Europan purjehdus väyliä isänmaallensa; he levisivät, mutta pysyivät sittenkin koossa.
Viimeisinä vuosinaan, hyvin ijäkkäänä, harrasti Valkokarhu suuresti taivaankappalten kulkua. Hän tiesi paremmin vuoden päivät ja tunsi lähemmin tähdet kuin kukaan ennen häntä ja hän jätti tietonsa perinnöksi pojilleen. Heidän tuli se pitää yksinomaisena tietonaan, tuli kyetä ennustamaan auringon kulun kunakin vuodenaikana ja antaa kansalle sen mukaan neuvoja.