Muuten ei Valkokarhu koettanut mitenkään lujittaa valtaansa kaikenlaisilla salaisilla ja hämärillä taidoilla niinkauan kuin hän oli ruumiinvoimissaan. Tulen tekemisen taito, jonka hän oli heille tuonut, oli tunnettu ja kaikkien hallussa, hän ei tahtonut että sitä käytettäisiin toisten sortamiseen. Mutta tulipyörän teki hän pyhäksi kullekin, siten että se oli oleva ijäinen kiitollisuuden merkki maata ja taivasta kohtaan ja hedelmällisyyden vertauskuva. Oman vaikutusvaltansa säilytti hän omilla keinoillaan, nuijalla ja voimakkaalla kädellään.
Eräänä joutilaana hetkenään sepitti Valkokarhu oman elämäkertansa ja hakkasi sen ikuisiksi ajoiksi itse maahan, tunturiperustalla olevaan paateen jonka jäätikkö oli hionut sileäksi. Se oli ensimäinen taulu. Kirjoituksessa oli kaksi merkkiä, joista toinen kuvasi laivaa ja toinen pyörää. Se oli taiteen ja kirjallisuuden alku.
Niin kauan kuin hän säilytti silmäinsä valon, työskenteli Valkokarhu puu- ja metallitöittänsä ääressä. Aivan erikoisella rakkaudella oli hän kiintynyt kiviaseisiinsa, joista hänellä oli aina ollut niin suurta hyötyä, mutta vapaa-aikoinaan askarteli hän uteliaana kuparin ja muitten uusien aineiden kimpussa, joita pojat toivat kotiin idästä, koetteli kaikkea tulessa ja kiinnitti huomionsa aineitten laatuun. Erään kerran siellä käydessään toi Hukka suuren möhkäleen merkillistä metallia, joka oli idästäpäin kotoisin ja laski sen vanhuksen käteen. Se oli kauan ennenkuin edes kuparin käyttö oli tullut yleiseksi. Valkokarhu piti möhkälettä kaukana ojennetussa kädessään, katseli sitä tarkoin, punnitsi kämmenellään ja tunnusteli sitä suurine, arpisine sormineen. Sillä metallilla oli kylmä, sinervä kiilto, joka muistutti ehkä hiukan jäätä, ja se oli sangen painavaa. Se oli hyvin kivenkaltaista. Valkokarhu vei sen kielelleen. Siinä oli karvas ja raaka maku kuin merellä, hän haisti sitä ja siinä oli veren haju. Silloin vaipui Valkokarhu syviin mietteisiin. Se oli rautaa.
Siitä kappaleesta takoi Valkokarhu itselleen nuijan ja ensi kerran oli hän vanhalle, monia kokeneelle kivi-aseelleen uskoton. Hän oli vielä niin vahva, että hän saattoi yhdellä iskulla lyödä hevosen kuoliaaksi sen seisoessa uhrikiven luona ja se isku oli sellainen ettei hevosen pääluista jäänyt siruakaan ehjäksi.
Mutta kun hän ehti vanhuuden viisausikään, havaitsi hän että kansa halusi taipua hänen valtaansa silloinkin, kun sitä ei enään ollut olemassa ja tämä ihmissydämen tuntemus sai vielä kerran hänen viisaat kätensä työhön.
Valkokarhu oleili melkein aina suurpirtissään, joka oli jokseenkin hämärä ja siellä oltiin totuttu näkemään hänen kookas vartalonsa ja osottamaan hänelle sitä kunnioitusta, joka oli tuleva hänelle ja hänen nuijalleen. Valkokarhu veisti nyt kaikessa hiljaisuudessa oman kokoisensa kuvan tukista, asetti sille nuijan käteen ja pani sen sitten seisomaan hämärään suurpirtin perälle, jossa hänellä oli tapana näyttäytyä. Ja hän näki tyydytyksekseen, että kansa kumarsi yhtä kunnioittavasti varjoa kuin itse todellisuutta. Silloin nauroi vanhus valkoiseen partaansa ylpeillen kättensä töistä — sekä myöskin toisen hauskan ja julman ihmistuntija-ajatuksen vuoksi. Ja nyt hän asettui lepoon.
Mutta sitten kun hän ei enää näyttäytynyt pyhäkön ulkopuolella, nähtiin hänet seisomassa siellä puolihämärässä kohotettu nuija kädessä ja hänen vanhin poikansa, ainoa uskottu, pirskotteli uhrijuhlana verta hänen päälleen ja tervehti kansaa vanhan vaunuilla-ajajan ja meren-kulkijan puolesta.
Valkokarhua, joka oli ollut enemmän ihminen kuin kenkään ennen häntä tai hänen jälkeensä, palvelivat pohjolaiset jumalana ja hän sai monta lempinimeä: ukkosen-jumala, nuija-mies, todenpuhuja ja hänelle määrättiin paikka taivaissa vanhan Toissilmän rinnalla. Mutta heidän verensä virtasi heimon suonissa. Pojasta, jota vastoinkäymiset eivät murtaneet ja hänen jälkeläisestään Valkokarhusta, avoimen taistelun isästä, polveutuvat kaikki kuninkaat ja talonpojat.
Pohjolan kansa kehittyi pitkälle maanviljelyksessä ja merenkulussa. He toivat orjia idästä ja asuivat heidän kanssaan vuosisatoja. Aikojen kuluessa sekaantuivat he yhdeksi kansaksi, mutta aina oli olemassa raja, vaikka he olivatkin samaa juurta, sen rajan oli jäätikkö luonut ja se oli perinpohjainen erotus kehityskulussa. Siellä oli niitä, jotka olivat muiden edellä ja joiden kohtalona oli kuljettaa menneisyyttä muassaan, ja oli niitä, joiden oli mahdoton saavuttaa toisia vaikkakin he aina yrittivät olla heidän kaltaisiaan. Pohjolan kansa ja niitten maitten asukkaat, joihin he levisivät, tulivat aina olemaan joko vapaita miehiä tai vankeja sekä heidän sekaantuneita jälkeläisiään; ikeen alla eläviä vapaasieluisia työntekijöitä samoinkuin orjamielisiä ankaroita herroja.
Mutta kun Valkokarhu oli saanut sijaisensa asetetuksi paikalleen, kaipasi hän yksinäisyyttä. Eräänä yönä jätti hän suurpirtin ja astui salaa laivaan, jonka hän työnsi vesille. Ikä painoi häntä ja hän toivoi saavansa laskea ruumiinsa mereen. Kaukana aavalla ulapalla istui hän aivan hiljaa katsellen kämmeniään laivan hiljalleen keinuessa poikki laineen. Hän ei kuulunut enään tähän elämään.
Aamu valkeni, hänen ystävänsä aurinko nousi. Se kuvastui mereen suurena ja punaisena.
Kuu kulki yli taivaan hymyillen Kevät-vainajan lempeätä hymyä.
Pieni kuollut tyttönen ilmestyi pohjoiselle aamutaivaalle, katseli alas, loisti hiljaa kunnes sekin vaaleni näkymättömiin.
Silloin hän sulki silmänsä eikä nähnyt enää.
LEIVO.
Svein oli erään merenkulkijan nimi. Hän saapui laivoineen rannalle ja näki maan, joka oli melkein yhtenä meren kanssa; siinä oli paljon matalia saaria ja niiden välissä vuonoja ja salmia. Eräässä näistä vuonoista hän eksyi ja kierteli niin kauan niemien, salmien ja saarien väliä että hän alkoi pitää maasta.
Merestä kohosi peninkulmain laajalta tasankoja ja pieniä mäkiä, täpötäynnä kivensiruja, tuoreen ja sateen tuoksuisena ikäänkuin jäätikkö olisi siitä vasta eilen lähtenyt. Svein nousi maihin ja näki rannan leviävän ystävällisenä, mitä hienoimman hiekan peitossa ja täynnä laineitten pyöristämiä kirjavia pikku-kiviä, jotka hiersivät somasti vastakkain ja ruohoa kasvoi sinisen meren äyräälle asti. Sisämaassa oli runsaasti niittyjä ja sammalsoita, nuorta viheriää metsää ja välillä laajoja nummia. Kaikkialla oli runsaasti riistaa ja vuono, johon kukkien lomitse juoksevat ja hymyillen poreilevat vedet laskivat, välkkyi täynnä kaloja. Taivas kaareutui mahtavana yli maan, jota tuskin erotti merestä ja siellä ajelehti kokonaisia pilvimaailmoita ja ilmalinnoja peittäen auringon.
Svein lähti sieltä pois, mutta hän ei unohtanut alavaa maata, vaan palasi sinne jälleen. Silloin oli aikainen kevät ja tuuli koleasti. Sateet lankesivat vinhoina, vaikkei kukaan niitä kiirehtinyt.
Harmaalla pellolla seistä törröttivät myyränkekojen laidassa kortteet kuten hoikat, luiset sormet. Mullassa, joka hengitti ja hikoili päivänpaisteessa, oli pikkukiviä kuin kosteita silmiä, ja vaaleassa ruohostossa kohosi siellä täällä keltaisia kukkia harmaine varsineen. Eteläisillä mäenrinteillä alkoi maa vihoittaa ja siellä täällä kasvoi jokunen hento orvokki katsellen ylöspäin pienine kylmänsinisine kasvoineen.
Märkien maitten yli vaelteli vaeltelemistaan pilvien varjoja. Vuoroin tummeni maa, vuoroin taas aurinko tunkeutui voimakkaana esiin, katseli, levittäytyi suureksi pyöräksi, lähetti tulta yli koko maailman ja katosi jälleen. Pilvet kiitivät maan yli kuten meren aaveet olisivat olleet liikkeellä, ne riensivät mäkiä ylös ja alas toistensa seuraamina ja kostean tuulen takaa ajamana.
Mutta ylhäällä taivaalla, jota pilvet epätasaisesti varjostivat ja jossa aurinko pyrki leikkien esiin, liiteli leivo laulaen.
Hitaasti, huumaantuneena kohosi se ilmaan, milloin valossa, milloin varjossa, lakkaamatta laulaen — tui, tui, tui — tii, tii — tui — kunnes se ikäänkuin ihanan unen vallassa, riemuissaan siitä, että sen sydäntä laajensi se ilmakin, jota se hengitti, kohosi niin korkealle, aivan pystysuoraan, että pilvet ja valo sen huomaansa sieppasivat ja nyt tuntui siltä, kuin itse kostea ilma olisi laulanut maalle, josta lähteet pulppusivat kirkkaina keskeltä paljasta multaa.
Yöt kävivät lämpimiksi. Sammakot istuivat ryntäisiään myöten vedessä ja kurnuttivat kuin pienet peikot vesilätäköissä, joiden vielä ruokottomaan pintaan aurinko kuvastui. Mustista, käyristä kalmojuurista pistäysi esiin vihreitä vesoja, pajut olivat kietoneet nuppunsa valkoiseen untuvaan, eihän näet voinut tietää mitä ilma taas keksisi. Muuttolinnut palasivat. Kaikki alkoi itää.
Mutta Svein oli kuullut kiurun äänen ja päättänyt jäädä tänne. Täällä syntyisivät hänen lapsensa, ja heidän omaisuudekseen jäisi maa. Sille annettiin sittemmin nimeksi Tanska. Svein asettui asumaan rauhaisan vuonon pohjukkaan, joen laskusuulle. Laaksoissa levisi soita ja metsiä ja pitkien mäkien takana alkoi nummi.
Siitä saakka kuin Sveinin lapset kykenivät valkokiharaisina ryömimään, oleskelivat he kanervikossa ja tutustuivat maailman menoon. He lähestyivät suuria harmaakivi-möhkäleitä, joita oli siellä täällä hajallaan erinäköisinä tai kanervikossa hauskassa ryhmässä ja he saattoivat vaieten asettua seisomaan sellaisen mykän jättiläisen eteen kädet selän takana odottaen siitä elonmerkkiä. He ojensivat pikkusormensa katajapensaalle, joka pyöreänä ja pulleana, mutta pensasmaisena seisoi kanervien keskellä ja kun he huomasivat että se pisti, eivät he enää sitä lähestyneet.
Toisten kanssa heistä taas tuli pian hyvät ystävät. Niinpä kävi kanervan kanssa, joka kasvoi kuin mikä rautapuu, helpeisiä ruusuja joka oksalla. He löivät leikkiä puolukan ijätiviheriöiden lehtien kera, jotka olivat pienten laivojen muotoisia, ja suopursun kanssa, joka kantoi kokonaisia karjalaumoja hienoja voimakastuoksuisia käpyjä. Harris kukki punaisena kuin tuli ja kantoi sitten mustia palkoja, jotka olivat palaneiden miekkojen kaltaisia ja saattoivat olla kyynärän pituisia ja riippua suuren puun latvasta. Kirjavat kämmekät kasvoivat kanervikon laidassa pisankimaisine varsineen. Lieko ryömi pitkin epätasaista alankoa kanervien alla ja lähetti tähysteliöiksi sieltä täältä ylös pitkäkaulaisia vesoja, mitä suloisimpia, vaaleanviheriöitä pikkupuita.
Lapset eivät olleet koskaan kuulleet että kaikki nämä sateen surkastuttamat kasvit kerran olivat olleet tropillisen metsän puita, ikimetsän, joka oli kerran kasvanut samassa paikassa, mutta kyllähän he sen sentään hyvin tiesivät. Maistaessa kanervan oksaa jäi suuhun sekä karvas että balsamin maku ja jo siitä tunsi, että se kuului suureen perheeseen ja että se oli kotoisin kuumasta seudusta. He ymmärsivät että katajapensas oli nähnyt parempia päiviä. Ja he kuvittelivat mielellään että saraheinä ulottui taivaaseen asti suurena palmuna, jossa oli kiiltävät, uurreniekat hedelmät, suuret kuin leipä.
Lämpiminä kesäpäivinä, jolloin heinäsirkan sirkutus kaikui kuin terävä hengitys kanervikossa, kuului kaikkialla eikä missään, saattoi tapahtua, että nummen yläpuolella näkyi kajastuksena lehtoja ja ikimetsiä. Lapset erottivat siellä jättiläispuita ja pitivät aivan luonnollisena nähdä suuren metsän ilmassa.
Valoisina öinä saattoivat he herätä ja heidän mieleensä johtuivat pyöreät pikkukivet, jotka olivat olevinaan lehmiä ja asustivat nyt yösydännäkin navetoissaan nummella ja joilla ehkä siellä oli kovin yksinäistä. He kohottivat päätään, katselivat valoisaan yöhön ja puoliunisen, haaveilevan lapsensielun läpi saattoi silloin kajastaa hämärä ajatus siitä miten muinaisten pohjolan aarniometsien yli kaareutuivat valoisat kesäyöt. Lapsuus on kadotettu maailma.
Tällainen on taru Pojasta.