Jäätikön poika

JÄÄTIKÖN POIKA

Tarukertomus Pohjolan jääkaudelta

Kirj.

JOHANNES V. JENSEN

Suomensi

Impi Sirkka

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.

SISÄLLYS:

Poika.
Kadotettu maa.
Talvi.
Karkotettu.
Ikuinen tuli.
Jäätikköä kohti.
Metsästysvuodet.
Meri.
Emon tapoja.
Tulukset.
Pojan jälkeläiset.
Yksisarvinen.
Valkokarhu ja Kevät.
Jäänlähtö.
Uutisasukas.
Veri puhuu.
Nuijamies.
Leivo.

POIKA.

Aarniometsässä paloi nuotio, ainoa peninkulmain alalla. Se oli sytytetty tasaiselle paikalle, kaltevan kallioseinän varjoon, joka suojasi tuulelta. Tuuli humisi raskaasti metsässä, yö oli synkkä, ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Satoi. Mutta tuli loimusi rauhallisesti risukasassa kallion turvissa; valo muodosti ikäänkuin luolan keskellä synkkää yötä.

Nuotion ympärillä nukkui joukko ihmisiä, kaikki niin lähellä että valo ulottui jokaiseen. Kaikki olivat alasti. Joukossa ei ollut ainoatakaan naista. Kullakin oli kädessä nuija tai oli se vieressä niin lähellä että siihen maatessa ulottui. Heidän punomalla tehdyt korinsa, joissa oli hedelmiä, juuria ynnä muuta, olivat ruohistossa ylt'ympäri nuotiota, jonka pyöreä valokehä yhdisti synkässä, raivaamattomassa metsässä makaavan joukon. Joku askel kallion ulkopuolella, jossa satoi ja pimeys kaiken kietoi, näkyi jonkun sebran näköisen, tulen uhriksi käytetyn eläimen jätteitä.

Ainoastaan yksi joukosta oli valveilla. Hän istui nuotion ääressä melkein liikahtamatta, mutta hänen silmänsä eivät olleet hetkeäkään hiljaa. Muuten oli hän suuri, vankkarakenteinen ja harvinaisen kookas nuorukainen, vaikkei hän vielä ollut täysikäinen. Vieressään oli hänellä iso kasa oksia ja risuja, joita hän silloin tällöin heitti tuleen. Jos loimu pääsi vain senkin verran alenemaan, että joukon ulommainen joutui valokehän ulkopuolelle, tulivat he heti nukkuessaan levottomiksi. Mutta sitäpä ei tapahtunutkaan usein. Nuorukaisella oli erikoinen taito pitää tulta tasaisesti vireillä; hän tiesi miten paljon hänellä oli puita varastossa ja miten pitkä oli yö. Hän hoiti tulta tarvitsematta ajatella sitä ja istui siinä yksin hiljakseen, koko huomio kääntyneenä muuanne, kohti metsän jylhää pimeyttä.

Vasemmassa kädessään piti hän muovailematonta piipalasta ja kun rovio paloi tasaisesti, eikä mikään muukaan häirinnyt, iski hän aina ensin kau'an ja tarkoin suunniteltuaan lyhyellä hirvensarvitaltalla piipalasta ja veisteli siitä lastun sieltä, toisen täältä, jotka kimposivat tuleen. Hän tarkasteli sitten työnsä tulosta, punnitsi kädessään piipalasta, josta aikoi tehdä kirveen jonka moista ei kukaan ollut koskaan nähnyt ja läpitunkevin katsein tutki hän sitä joka taholta ennenkuin iski siihen uudelleen talttansa ja arvosteli mistä uusi lastu oli otettava. Hänen karkeat piirteensä kirkastuivat, niissä välähti sisäinen valo, hänen siinä istuessaan luomassa asetta kivestä. Miettiessään ja suunnitellessaan hän aivan säkenöi älyä, ja iskiessään lastuun, teki hän sen sellaisella voimalla, kuin olisi sivaltanut hirvensarvensa puhki miehen pään ja hän köyristi sitä tehdessään selkänsä aivan kuin olisi ollut kysymys kokonaisen vuoren nostamisesta eikä vain pienen pienen lastun irrottamisesta. Siitä piti tulla ase, jolla ei vertaa. Hänen vieressään oli kirves, jolla hän pienensi puita tuleen; se oli aika kehno, muodoton ja terätön ase, mutta se oli pyhä ja se oli kulkenut perintönä suvussa, jonka käsissä hänen kohtalonsa oli.

Hänen nimensä oli Poika. Tulta hoitamaan hän oli syntynyt, hän kuului näet suuressa arvossa pidettyyn ja pelättyyn sukuun, jonka etuoikeutena oli tulen vartioiminen ja sen uhrien vastaanottaminen.

Tämä etu-oikeus oli niin vanha, ettei kukaan oikeastaan muistanut sen syntyä. Kertoeltiin hämäriä taruja miehestä, joka oli kerran epäitsekkäänä, hurjan raivon vallassa syössyt palavaan vuoreen, jossa räiskyvä tulen henki asui ja oli palannut takaisin vahingoittumattomana palava oksa kädessä. Heimo heitti, sehän oli selvää, tuon mielettömän jumalryöstäjän korppikotkien ruuaksi, mutta tulen he säilyttivät ja iloitsivat siitä. Tuo onneton, joka ryösti tulen, sai hyvityksekseen kuulun jälkimuiston siten että kotkat rauhotettiin ja niitä alettiin palvella; niissä luultiin näet asuvan sen sielun, jonka ne olivat syöneet. Mutta sitten kulki tuli uhrineen perintönä sen miehen suvussa ja Poika oli siis eräs näitä jälkeläisiä. Hän nautti sukunsa kunnioitusta, mutta monesta syystä häntä nytkin jo suuresti peljättiin.

Poika oli soturiluonne. Tuli-suku ei muuten osottanut vähintäkään miehuullisuutta, työ oli helppoa ja he tulivat liian hyvin toimeen sillä riistalla, mitä tulen uhriksi tuotiin. Heimon luottamusmiehet olivat useimmiten raihnaisia paikoillaan olijoita, jotka voiman puutteessa turvautuivat noituuteen ja muihin viekkaisiin juoniin. Useimpien muitten heimojen keskuudessa — niitä näet tiedettiin olevan olemassa, vaikkei niiden kanssa koskaan oltu jouduttu tekemisiin — hoitivat naiset tulta, ei sitä työtä pidetty miehille sopivana. Mutta se johtui tietysti, niin aateltiin, noiden heimojen suuresta tietämättömyydestä ja heidän alhaisesta sivistystasostaan. Vahinko vaan että tuo juro nuorukainen oli omaksunut vieraiden villiheimojen mielipiteen, hän puhui halveksien toimestaan ja läimäytti korvalle, jos joku häntä moitti siitä. Poika ei ollut edeltäjiensä kaltainen; hän poikkesi heistä rakastamalla yksinäisyyttä. Hän hoiti tulta paremmin kuin kukaan ennen, mutta hän teki sen hengettömästi, hän ei heittäytynyt maahan tulen hengen eteen, mutta antoi sille kuitenkin säännöllisesti syötävää; hän kaatoi roviopuunsa niinkuin olisi ollut kysymyksessä miesten tappo ja sitä eivät kunnon ihmiset voineet suvaita. Hänellä oli vankat kädet ja hän valmisti mitä erinomaisimpia aseita, mutta sehän juuri oli sopimatonta.

Jo pienenä nulikkana oli Poika osottanut tulevalle päällikölle sopimatonta halua kuljeskella metsästämässä eikä edes muiden heimon nuorimpien kanssa, vaan yksinään ja ihmisiä karttaen. Hän oli vielä pieni, kun jo tulessa karaistulla saarnipuisella kepakolla tappoi ja raastoi kotiin milloin kolmikavioisen hevosen varsan, milloin luolakarhun pojan, milloin tanakan malvakukan värisen vielä sarvettoman sarvikuonon pennun. Silloin hänelle vielä suotiin se anteeksi. Mutta aika tuli, jolloin hänelle annettiin juhlallisesti pyhä roviokirves ja hänet vihittiin rovion hoitajan yksitoikkoiseen, kunnialliseen elämään. Suruton lapsuus loppui. Poika koetti tosin vielä, kun joku toinen suvun jäsen vuorostaan tulta hoivasi, juosta metsään, mutta tätä hänen maailmallisuuttaan katsottiin yhä enemmän kieroon ja joka yrityksen jälkeen tehtiin hänen olonsa niin katkeraksi, että hän ennemmin luopui siitä kokonaan. Halu urostöihin oli kuitenkin hänen veressään ja se teki hänen sisäisen elämänsä hyvin rikkaaksi. Hän uneksi elämän seikkailuja. Urheiluhalu toisaalta, rovionhoitoon sidottuna oleminen toisaalta tekivät hänet tylyksi, mutta ei köyhäksi eikä pahaksi. Siihen hän oli liian raitis. Pakollisesta paikoillaan olijan elämästä huolimatta tuli hänestä vahva kuin metsähärkä, sekä äänetön ja tyytyväinen. Vaikka hän olikin niin nuori, oli jo hänen ja koko muun suvun väli sangen kireä. Jos vanhemmat kielsivät häneltä urotyöt, tahtoi hän puolestaan kurittaa heitä sen palkaksi ja hän rakensi rovion, joka sai makaavien jalkapohjatkin kirvelemään ja oli nielemäisillään koko leirin tai savutti hän sillä niin, että olivat tukehtua. Heimokunnan täytyi tyytyä hänen karkeaan pilaansa ja oikkuihinsa, mutta häntä ei rakastettu. Elettiin alkuperäistä luonnonelämää, eikä haluttu huomautettavankaan että toisinkin voisi olla. Siitä huolimatta oli Pojan elämä muuttumaisillaan aivan tavallisen metsäihmisen elämäksi, vaikka hänessä olikin uhma synnynnäisenä. Aikaa myöten olisi saattanut hänen voimansa patoutua katkeruudeksi niin, että hänestä olisi tullut se ruoska, mitä veltto heimo olisi ansainnut ja se suuri lihan ja rasvan kyllyys, joka uhriaikoina oli Pojan syötävä oli jo ikäänkuin rasvoittamaisillaan hänen sydämensäkin, s.o. tekemäisillään hänestäkin vennon joution.

Mutta idyllipä ei enään ollutkaan ihan varma. Jo kauan olivat nämä alkuasukkaat huomanneet, että elämä oli alkanut heidän ympärillään muuttua. He eivät enään asuneet paikoillaan, vaan olivat alkaneet vaeltaa. Metsä ei enään antanut asuntoa kuten ennen, se ei kyennyt suomaan suojaa, vaan alkoi itsekin kärsiä. Ilmassa oli jotain, joka vuosi vuodelta tuli yhä vaarallisemmaksi ja uhkasi nyt kaikkia eläviä. Ilma oli tullut yhä kylmemmäksi. Sade ei tahtonut enään lakata. Kylmä, mikä se oli? Kuka se oli? Mistä se tuli?

Näitä ajatteli Poika siinä yksin rovion ääressä istuessaan muiden nukkuessa ja ajatteli hyvin vakavasti. Hän ymmärsi että heimon olemassaoloa uhattiin. Hän muisti vielä ajan, jolloin asuttiin vuorten pohjoispuolella, hän muisti vuoden, jolloin tuli liian kylmä ja siirryttiin vuoren solatietä sen etelärinteelle. Siitä lähtien he olivat muuttaneet joka vuosi ja nyt he asuivat monen päivän matkan päässä, etelään näiltä mailta, missä Poika nyt istui rovion ääressä surren ainaista peräytymistä.

Heimo näet vaimoineen ja lapsineen asui eräässä laaksossa monen peninkulman päässä, missä palmut ja leipäpuut vielä viihtyivät ja tämä joukko tässä rovion ympärillä oli vaan lähetetty entisille asumasijoille tuomaan sieltä vanhoihin kotilehtoihin jätettyjä hedelmiä ja muuta saalista.

Tässä kallion juurella oli heimo vuosikauden asustanut, kunnes elinehdot loppuivat. Poika näki vielä risumajojen jätteitä, joita sade ja lumiräntä oli hajottanut pitkin kylmää maata. Tässä kallion ääressä ihanassa auringon valossa olivat heimon pienet hienohiuksiset lapset leikkineet höyhenillä, joita he puhaltelivat auringon paisteeseen ja antoivat niiden lintujen lailla kohota kukkivien pensaitten lomitse. Nyt oli täällä autiota, paljaat kivet vaan törröttivät maasta, jonka ainainen sade oli piessyt hedelmättömäksi.

Mutta heimokunta oli levollisena tyytynyt tähän siirtymiseen, vai lieneekö se edes kiinnittänyt siihen huomiotaan. Niin, täytyihän siirtyä eteläänpäin, ellei pohjoisissa metsissä ollut mitään korjuun pantavaa. Jos puut kuolivat ja jollei mitään ruokaa ollut saatavana siellä mihin he olivat sijoittuneet, saattoivathan he muuttaa pois ja siirtyä paremmille seuduille; olihan etelässä kyllin tilaa. Ainoa, jota se ei miellyttänyt, oli Poika. Hän seurasi heimoaan, siirtyi laaksosta toiseen, vaikkakin vasten tahtoaan. Pakko vain sai hänet myöntymään. Miten kauan tämä siirtyminen kestäisi, kestäisikö se ainiaan? Eikö kerran käännyttäisi ja seisottaisi kylmää vastaan kasvoista kasvoihin, käytäisi hampain kiinni tähän hiljaiseen voimaan, joka oli alkanut kaikkea jäykistää ja kuihduttaa, tähän pakkaseen, joka ei milloinkaan näyttäytynyt mutta piti aina sen, minkä oli ottanut? Oliko enää sopivaa elää ikuisesti huolettomana, vaikka vuosi vuodelta oli siirrettävä elot ja elämät muutaman vaivaloisen peninkulman päähän etelään vuorten toiselle puolelle? Eikö olisi parasta heti kohottaa sotakirves ja lähteä avoimelle tanterelle puolustautumaan?

Tähän suuntaan oli ajatellut Poika joka yö rovion ääressä valvoessaan tällä ikävällä retkellä, kylmän käsissä, heimon entisillä asuinsijoilla. Se kiihotti häntä toimeen, vaikka hän ei itsekään ollut oikein selvillä mihin. Hän oli voimakasvaistoinen luonnonihminen vaikka syvempää elämän ymmärrystä vailla. Hän ainakaan ei tahtonut tästedes väistyä ketään eikä mitään ja tästä villistä voimasta, joka nyt nousi sokeasti jokaista estettä vastaan, johtui hänen kohtalonsa: ero heimon kohtalosta.

Oltiin Skandinaviassa tertiääriajan lopulla, jolloin troopillinen ilmasto vielä vallitsi ja jolloin eri vuodenaikoja ei ollut. Jääkausi läheni ja se saapui ainaisen sateen ja kylmien öitten kera, jotka ajoivat ihmiset huolettomista aarnio-metsä-oloistaan. He eivät tahtoneet eivätkä voineet sitä oppia, mutta pakko opetti. He värjöttelivät viluissaan, he koettivat viikunan lehtivaipoilla suojella itseään kylmältä, he laulelivat surumielisiä valitusvirsiään mutta pohjatuuli oli kietonut kylmiin kääreliinoihinsa heidät ja heidän pisankipuitten alla olevat lehtimajansa. Heillä ei enään ollut kotia, heidän oli lähteminen pois.

Huokaus kohosi povesta joka kerran kun heidän tuli jättää isäinsä puistikot, jotka olivat muuttuneet niin kaamean kylmiksi; mutta he ihastuivat jälleen etelämpien seutujen auringon paisteessa, lauloivat riemuiten, istuttivat matkasauvansa uuteen paikkaan ja näkivät sen puhkeavan kasvamaan. Täällä oli hyvä olla ja tänne he jäisivät! — Mutta seuraavana vuonna heidät kylmä sielläkin yllätti ja heidän piti taas lähteä eteenpäin. He unohtivat kuitenkin pian entiset alansa ja tottuivat tähän asteettaiseen siirtymiseen. He elivät vaan nykyhetkessä; mutta heidän elämänsä rappeutuminen vaikutti heihin heidän tietämättään ja teki heidät ensin köyhiksi ja sitten pieniksi.

Mutta Poika ei voinut myöntyä. Uhma kirkasti hänen sieluaan, hän kasvoi vastoinkäymisissä. Ja kun luonnonkansa joutui kylmän ja metsän tienhaaraan, valitsi hän mahdottomimman. Hänestä tuli ensimäinen ihminen.

KADOTETTU MAA.

Yö on pitkä ja Poika istuu rovion ääressä miettien. Hänen siinä valvoessaan seuraavat hänen silmänsä ja korvansa tovereita mutta sielu kulkee pimeässä, äärettömässä metsässä. Hän on kaiken sen keskuksena, mikä peninkulmain sisällä tapahtuu. Pienimmänkin äänen hän tavottaa; hän tarkkaa jokaisella hiuskarvallaan. Ei henkäyskään jää häneltä huomaamatta, ei pieninkään haju pääse hänen ohitseen. Hänen hajuaistinsa on niin herkkä, että hän voi kulkea nurmikon poikki seuraten myyrän kulkua maassa sen piilopaikkaan asti. Hänen katseensa osottaa väsymätöntä tarkkaavaisuutta ja hänen nukkuessaan näkyy hänen kummassakin silmäluomessaan kellertävä pilkku, joka luo hänen kasvoihinsa vaarallisen ilmeen ja pelottaa jokaista joka häntä aikoo lähestyä. Hän on vaiti, sillä hänen aivonsa työskentelevät lakkaamatta. Ei kukaan tiedä mitä hänen sielussaan liikkuu eikä hän tiedä sitä itsekään, sillä hänen mielensä palaa urotöihin.

Sellainen hän on ja sellaiselta hän siinä tulen valossa rovion ääressä istuessaan näyttää: nuori karvainen metsienmies, karkeine tuuheine kulmakarvoineen, avoimine sieramineen ja voimakkaine, eteenpäin ulottuvine leukoineen. Hänen rintakuoppansa on täynnä karvoja, samoin hänen käsivartensa, ainoastaan vahvat lihakset ovat paljaina. Milloin hän ei pidä työ-asetta kädessään, asettaa hän sen varpaittensa väliin ja hän heittää puita tuleen yhtä usein jaloillaan kuin käsilläänkin. Näissä seikoissa ei hän eroa muista metsien asukkaista, rovion ympärillä nukkuvista tovereistaan. He ovat kuitenkin ehkä hoikempia, hiusten kasvu on kenties vähäisempi eikä vartalo ole niin kookas. Heidän villi ulkomuotonsa ikäänkuin lähentää heitä metsän eläimiin ja samoja ruokiakin he syövät. Nukkuessaan on heillä nuija toisessa ja pureskeltu omena toisessa kädessä. Poika on ainoa heistä, joka on alkanut miettiä heidän puolestaan ja piirteet ovat muuttuneet leppymättömän koviksi.

Pojan voimakasta ulkomuotoa vastaa sisäinen tahdonvoima ja kiukku, huoli tulevaisuudesta. Yhä useammat kootut kokemukset vaativat häntä työhön ja johtavat koko elämän särkymiseen. Hän ei ole mitään unohtanut, vaan kerännyt kaiken muistiinsa, toisen seikan toisensa viereen ja istuessaan siinä näiden maailman häviön synkkien aavistusten valtaamana, alkaa hänen verensä raivoten nousta vastustukseen ja työhön.

Näkeehän hän miten aarniometsä on kuolemaan tuomittu. Ikuinen kesä on nyt loppunut. Lämpimät lehdot häviävät ja sade ja myrsky lähenee Skandinavian vuoria. Etelämpänä palmut ja leipäpuumetsät vielä kasvavat ja viinirypäleet kypsyvät vuorten rinteillä sinisten salmien suilla. Mutta miten kauan? Kun he palaavat koteihinsa, heimonsa luo, ottavat nämä tulen lähellä nukkuvat nuorukaiset, joiden toista kylkeä kuumentaa, toista jäätää, raskaita, päivänkypsentämiä rypäleitä käteensä ja imevät niistä jälleen tyytyväisyyttä. Mutta tulevana vuonna saa Poika käyttää kuivuneet viiniköynnökset rovion sytyiksi ja leiri on taas siirretty. Ja miten kauan sitä kestää? Metsä on kuolemaan tuomittu ja pohjoisesta lähenee vastustamaton ja peräytymätön mahti joka kaiken raiskaa.

Poika katselee ympärilleen sateessa värjöttäviin puihin. Yölläkin näkee hävityksen jäljet ja mitä ei nyt näe, sen muistaa. Kaikki palmut ovat kuolleet ja törröttävät latvatonna mustuneine runkoineen kuin suuret, järsityt luut. Sananjalka-puut riippuvat mustina ja hiiltyneinä, latvat tohjoiksi mädänneinä. Mimosat ja akasiat kääriytyivät jo vuosi sitten kokoon ja sade on piessyt ne aivan tuntemattomiksi. Kaikki alativiheriöivät puut ovat kuolleet juurta myöten ja viipottavat kuivine oksineen ympärilleen kuin luurangot. Mahtavat seetri- ja kummipuut makaavat maassa käyrine juurineen, jotka sade on piessyt paljaaksi ja kohoavat muitten kuolleitten puitten seasta. Kylmä sade on surmannut kaikki kukat ja pensaat. Metsä on suurena lahoavien ja mätänevien kasvien ja isojen, paljaitten kivien peittämänä rämeenä. Jotkut havupuut vaan yrittävät kestää, mutta ne eivät jaksa nousta, ne kasvavat pitkin maata ja pihka kuivuu valkoisena kaarnaan. Huu-uu, kuuluu metsästä.

Huu-uu! Puitten katkenneissa latvoissa kulkee huokaus ja ylhäällä ilmassa kuuluu keskellä pimeyttä lyhyitä nopeita siivenlyöntejä. Siellä parvi lintuja rientää etelään vuorten tuolta puolen, jossa jalat olivat vesissä jäätyä. Ne puhelevat toisilleen keskellä yötä tuolla huimaavan korkealla; särkynein äänin ne valittavat, nuo hanhet, kurjet ja flamingot. Poissa on ilo niiltäkin. Poika kuulee heidän sydäntä särkevät jäähyväisensä ja ymmärtää heidän kodittomuutensa.

Syvältä metsästä kuuluu liikettä siltä vuosituhantiselta tieltä, jonka metsän eläimet ovat rotkon yli polkeneet. Poika tuntee sen ja hän istuu, kaikki aistit valveilla ja seuraa, miten koko yön rotkon yli astuu askeleita, raskaita, keveitä, hiipiviä, tuulen kiirehtimiä. Metsän eläimet siellä joka yö suurin joukoin vaeltavat pohjoisista metsistä eteläisiin laaksoihin. Poika tuntee ne lämpimästä hajustaan ja tietää niiden koko elämän, vaikka onkin yö eikä hän voi nähdä niitä. Hän kuulee ja hän tietää tarkoin missä ne kulkevat.

Ja yön kuluessa marssii likomärkinä ja nälkäisinä pitkässä jonossa paksunahkoja jätti-elefantteja, titanieläimiä ja sarvikuonoja rotkon yli. Suuria korvia tuuli läiskyen liehuttaa. Toisinaan kuuluu jyrinää kuin maanvieremässä. Nälkäisten jättiläiseläinten tyhjät vatsat niin jyrisevät. Ja elefantti kiertää kärsäänsä ja yskii hitaasti niin että koko synkkä metsä kaikuu. Suurella luolaleijonalla on nuhaa ja se aivastelee tyytymättömänä ja pyyhkii käpälällään silmiään jatkaen matkaansa. Käsnä sika kärsii ilman puutetta ja karisee raskaasti heilutellen kiemurasaparoaan.

Vähän jälempänä tuntuu pientä kavion kapsetta. Metsän arat ruohonsyöjät siellä vaeltavat ja heidän joukossaan kuuluu peto-eläinten hiipiviä askeleita. Ja gasellit astuvat höyhenkeveinä ja vaaleina kuten kuutamo puitten lehvillä kesyjen pahanhajuisten hyenojen parissa. Villihepo ja okapi astuvat tiikerin ja leopardin rinnalla sillä tänä yönä ovat eläimet matkalla ja ne unohtavat pelätä toisiaan. Pohjatuuli humajaa pitkine kylmine vaippoineen rotkon yli aivan heidän kintereillään. Joukko häviää eteläiseen laaksoon ja uusia parvia lähenee rotkon pohjoisesta. Kirahvi kääntelee pitkää kaulaansa ja pyyhkii kruunupäällään puitten kuivia lehtiä, koettaessaan äänetönnä, kosteasilmäisnä astua muitten tahdissa. Pienemmät eläimet, luolasiat, tapiirit ja muurahaiskarhut koettavat mahdollisimman nopeasti seurata muita. Joka vaan kynsilleen kykenee rientää etelään.

Mutta tien yläpuolella, puissa kulkee myöskin jono matkustajia: epävakaitten apinoiden aika on näillä mailla myöskin lopussa. Heissä on herännyt ikäänkuin tarve tehdä jotain, ajatella, mistä on kysymys. Nyt ei enään auta tuhlailla pähkinöitä, ei pitää ulvovia käräjiä puitten latvoissa siitä, kuka heistä heitettäisiin pois joukosta. Metsä on häviämäisillään. He muuttavat, he eivät ole mielestään liian hienoja siihen joskin he tietysti mutisevat loukkaantuneina. Eihän heidän sovi tarttua käsin märkiin oksiin; useimmat kieltäytyvät jyrkästi, mutta seuraavat kuitenkin kun muut ovat lähteneet. Ei yksikään apina katso kertaakaan taakseen ja aniharva muistakaan eläimistä sen tekee.

Eräs suuri elefantti-eläin kääntyi katsomaan kodikkaita metsiä, eikä hän voinutkaan jatkaa matkaansa, vaan palasi takaisin rotkon poikki; se oli mammutti. Jäipä muutamia muitakin eläimiä, he tahtoivat jäädä, mutta niille ei suinkaan ollut hyvät päivät tulossa.

Kaikkialta metsästä kuuluu omituista harmistuneitten eläinten lähtötouhua. Virtahepo nousee mutaisena järvestään, jossa sille on tullut liian kylmä. Poika kuulee sen puhaltavan suuren mahalaukkunsa tyhjäksi ja lähtevän nuuskien matkaansa kuihtuneen viidakon läpi etsien tietä lauhkeampiin lampiin. Poika kuulostaa kumman tuskan vallassa, mille kannalle ne aniharvat eläimet, jotka jäävät, asettuvat metsässä. Ne eivät voi matkustaa, mutta niitä pelottaa ja ne ääntelevät oudosti ikäänkuin hiljemmin. Hirvi seisoo paikallaan puun alla aivan hiljaa. Se ei ymmärrä metsää, eikä edes itseään. Se liikuttaa korviaan silloin tällöin pudistaen päätään, vaihtaa jalkaa ja aristelee nilkkojaan. Myskihärkä on vähitellen menettänyt järkensä ja lähtee vaeltamaan pohjoista kohti, aivan päinvastaiseen suuntaan kuin kaikki muut. Sekin! Karhu mörähtelee, mutta ei aijo lähteä. Se kokoilee kuihtuneita lehtiä vuoteekseen, se on vilustunut ja haluaa levätä. Se ei ole tyytyväinen, vaan nuhisee harmissaan että miksi tällaisen jumalanilman piti nyt juuri tulla kun hänellä oli kaikkein kiirein työ mehiläisten kimpussa. Nyt se aikoo nukahtaa hiukan kunnes aurinko sen jälleen herättää ja jos joku astuu sen päälle aikoo se purra. Se ei tiedä että se alkoi nukkua pitkää unta. Mäyrä ja piikkisika seuraavat sen esimerkkiä ja ryömivät maahan parempia aikoja odottamaan.

Kaikki eläimet eivät ole niin käytännöllisiä. Metsä on lisäksi täpötäynnä elollista olentoa, jotka eivät pakene eivätkä etsi suojaa, kuljeskelevat vaan rauhattomina edestakaisin, sillä kylmä ei suo niille rauhaa. Poika kuulee niiden askeleet. Hirvet, puhvelit ja villit vuohet pysähtyvät hetkiseksi, nuuskivat tuulta saadakseen siitä selvän. Ne heiluttavat korviaan kuullakseen jos mahdollista mistä se paha ilma tulee, sitten kääntyvät ne ja vaeltavat taas edestakaisin. Ei kukaan lähene roviota, sen hajun kaikki tuntevat ja tietävät että se valo josta se lähtee, puree ja hävittää vielä pahemmin kuin mikään muu metsässä.

Ainoastaan kerran keskiyöllä huomasi Poika kaksi säihkyvää vihreätä valoa metsänlaidassa, varsin lähellä ja näki vilahdukselta kaksi pitkää paljasta hammasta. Sieltä läheni tuo kauhea eläin jonka suussa oli säilä. Miksei se tänä yönä pelännyt tulta, miten se uskalsi näin lähelle? Väristys kulki läpi nukkuvien, he tunsivat sen unissaankin, moni alkoi voihkia ja Pojan joka jäsenen täytti tuska tuon vaarallisen vihollisen lähestyessä. Mutta sakaali jatkoi matkaansa. Se räpytteli vaan nälkäisiä silmiään ja meni. Sade valeli sen laihoja, juovaisia kylkiä, sitä paleli ja sen tiikerisydän oli liikutettu siitä julmuudesta, joka oli hänen omaansa vieläkin kuolettavampi. Poika kuuli sen hoipertelevan pois ja kuljeskelevan metsässä ilman päämäärää, ilman verenjanoa ilman minkäänlaista päätöstä, ja hän tiesi että se oli tuomittu, se oli henkiheitto.

Ja tämä koski Poikaan, se kauhistutti häntä. Oli siis jouduttu niin pitkälle, että sakaali jolla ei ollut ainoatakaan ystävää, joka ennen oli kestänyt kaikkien luotujen vihan ja kirouksen, nyt läheni tulta, ei siepatakseen ihmisen illallisekseen, vaan näyttääkseen raskasmielisyyttään ja sitten taas mennäkseen. Mitähän vielä maailmassa tapahtuisikaan salaisesti päätettyä. Kuka se valtias oli, joka saapui pohjoisesta, joka hävitti metsät ja karkotti eläimet? Oliko se ihminen vai joku muu olento, jota ei kukaan voinut nähdä, joku pahansuopa henki? Eikö sitä voisi tappaa, eikö sitä voisi pakottaa näyttäytymään ja taistelemaan? Eikö voisi kirves oikeaan iskettynä pysäyttää hänen kulkuaan?

Yö on pitkä. Kaukana ulvovat sudet kuorossa murheellisina; ontossa puussa istuu pöllö surullisesti huutaen. Joku lintu valittaa, toinen ivallisesti ääntelee, joku taas voihkii. Krokotiili itkee suu täynnä ruokaa ja hyena väänteleikse naurellen vahingoniloista nauruaan; mutta ei ainoankaan eläimen mieleen juolahda ulvoa sitä suurta ryöstäjää vastaan, joka kaiken hävittää, ei kuulu kostonhuutoja ei murhasuunnitelmia. Kaikki luodut pakenevat, kukin yksinään, metsässä vilisee petoja ja villejä lampaita sikin sokin, kaikki aseettomia kylmää vastaan.

Poika vannoi kostavansa niiden puolesta.

Tämä yö kuului siihen aikakauteen jolloin Pohjois-Europan troopillinen ilmasto muuttui jääkaudeksi. Mutta lämmön muisto, tuo kautta aikojen säilyvä taru paratiisin puistosta, jäi ihmiskunnan mieliin sen levitessä pohjoisista kodeistaan yli koko maailman. Pohjolassa eli ihmiskunta lapsuus-aikansa ja sen syvä ja tuskarikas muisto on kadotettu maa.

Vieläpä eläimetkin, jotka omalla nöyrällä tavallaan uneksivat, säilyttävät siinä iloisessa rohkeudessa, millä ne syövät toinen toistaan, muiston kadonneesta viattomuus-tilasta, niistä ajoista, jolloin pakkanen tuli maailmaan.

TALVI.

Yö kului. Keskiyön jälkeen näkyi täysikuu taivaalla vähän aikaa ja valaisi kelmeästi äärettömiä pilvikenttiä, jotka täyttivät koko avaruuden. Ja kun pilvet sen taas peittivät, tuli niin pimeä kuin maan-alaisessa luolassa, sade yltyi ja valui kohisevina virtoina aarniometsän jäännöksille. Taivaasta tuli koko synkeän yön ajan vettä pauhaavina vesiputouksina, aivan kuin kokonaisia järviä olisi tullut alas repien maanpintaa.

Poika kuuli, miten vedet kokoontuivat vuorille ja syöksyivät alas kallioitten ja puitten lomitse pauhaten kuin manalan kellojen soitto, miten syöksyivät luoliin ja sieltä taas pois vieden mennessään jymisten putoilevia kallionlohkareita ja kaatuvia puita. Ei kuulunut enään pakenevien, kurjuutta kärsivien eläinten liikettä.

Tuntui siltä kuin taivas, joka iltayön oli piessyt maata kylmällä, lakkaamattomalla yhä tihenevällä sateella niin kauan kuin ihmisiä ja eläimiä oli näkyvissä, nyt ikäänkuin ikuiselle pimeydelle tietä valmistaen, olisi ponnistanut voimansa viimeiseen, kaiken hävittävään ja koko maailman nielevään sateen tulvaan. Kuivuneet palmunrungot kolahtelivat toisiaan vastaan ja katkeilivat joukottain sadeveden painosta. Suuria puu-saaria uiskenteli paljaine juurineen vuorilta alas. Sade yhä ryöppysi taivaasta.

Ja miten kylmää sade oli! Jäinen henkäys puhalsi kallion kupeeseen, niin kylmä ettei ulos, sateen pieksemään kallioseinään loistava tuli sitä kyennyt karkottamaan. Nukkujat vetäytyivät kokoon ja huolestuttava uni puistatti heitä. Toiset heräsivät ja katselivat mutisten tummia sadevirtoja jotka ympäröivät heitä kuin maanalisen kaivoksen seinät. Mutta hehän olivat voimattomia eivätkä osanneet ajatella asioita juurta jaksain. He paneutuivat jälleen maata käsivarret pään alla, huokasivat syvään ja nukkuivat uudelleen puoleksi kylmän kangistamina.

Yö oli pitkä, pitkä.

Poika lisäsi puita rovioon ja katseli sateeseen. Silmät katselivat yhä vihamielisemmin kiiluen tuuheitten kulmien alta. Hänen sydäntään ahdisti ja hän näytti raju-ilmalle hampaitaan. Kun ei mikään auttanut, ryhtyi hän valmistamaan uutta piikirvestään.

Tuntia ennen aamunkoittoa hiljeni sade ja lakkasi viimein kokonaan. Ilma tuli niin kantavaksi, että saattoi kuulla peninkulmien alalla vesien kohisevan vuorilta alas ja asettuvan poreillen hävitettyihin metsämaihin. Kaikki eläimet vaikenivat. Kallion suojassa makaavat ihmiset vaipuivat horroksiin ja nukkuivat raskaasti näkemättä minkäänlaisia unia. Heikko aamukajastus alkoi näkyä kuljeskelevien, osaksi tai kokonaan kaatuneitten puunrunkojen lomitse. Taivaalla oli tyhjän kalpea väri. Oli aivan tyyni ja hyvin kylmä. Ilman täytti vasta revityn maan tuore tuoksu. Tuntui siltä kuin maailma lepäisi, väristen alastonna luomistaan odottaen.

Vähäistä ennen auringon nousua peitti aamusarastuksen jono tummansinisiä yhä leviäviä pilviä, jotka kiitivät eteenpäin ja peittivät koko taivaan. Ilma muuttui sysimustaksi ja koko luonto oli aivan vaiti. Poika katseli tuskallisen odotuksen vallassa näitä uusia pilviä; niin mustia ja kiemuraisia ei hän koskaan ennen ollut nähnyt.

Äkkiä välähteli tässä mustassa salama, välähti kylmän sinisenä kautta koko maailman ja sen valossa näyttivät kaikki pilvet taivaan laelle asti valkoisilta ja korkeudessa näkyi äärettömiä maailmoita, täynnä huippuja ja jylhiä kuiluja. Lyhyt, repäsevä jyrähdys seurasi salaman kintereillä ja samassa avautuivat pilvet ja putosivat huimaavaa vauhtia maahan. Mutta nyt ei tullutkaan vettä, vaan valkoisia ruoskivia rakeita, jotka myrskyten lakaisivat tiheänä, vinkuvana aaltona autiota maata.

Jyrinä peljästytti kaikki elolliset olennot. Metsästä kuului moniääninen tuskallinen valitus. Eläimet, hirvet ja tiikerit rinnakkain, jotka olivat taistelleet vettä vastaan tulvivissa laaksoissa, kohottautuivat viimeisillä voimillaan aalloista sinistä salamaa vastaan kunnes he kaatuivat ainiaaksi siitä enään koskaan nousematta. Kaukana, hyvin kaukana kiljui yksisarvinen sydäntäsärkevästi niin että kaiku kantoi kautta metsien ja hetken kuluttua kuului sen äänekäs huuto kauempana mutta yhä villimmin. Se oli tullut hulluksi ja raivosi nyt kaukaisissa metsissä.

Kaikki kallion alla nukkujat ponnahtivat ylös ja heittäytyivät yht'aikaa vatsalleen ukkosta rukoilemaan, voihkivat, päästelivät lyhyitä äännähdyksiä ja löivät käsin maata ja rukoilivat hartaasti. Mutta itkettyään ja maattuaan maassa jonkun aikaa ja kun ei useampia jyrähdyksiä kuulunut, rauhottuivat he vähitellen ja ryömivät lähemmä roviota. Siinä he istuivat, tuijottaen älyttömine itkusta kosteine silmäraukkoineen liekkeihin ja tunsivat suurta kiitollisuutta armeliasta tulta kohtaan, joka salli heidän lämmitellä turvissaan. He ojentelivat käsiään sitä kohti liikutellen suutaan ikäänkuin syöden; heistä tuntui nyt olo niin miellyttävältä ja he nyökäyttivät päätään monta kertaa syvästi kiitollisina. Oi niin, tulihan oli heidän ainoa herransa ja ainoa ystävänsä. Sitten kynsivät he raappien itseään — porasivat taas omenaa, joka heillä oli ollut kädessään nukkuessaan, kinastelivat hiukan; he olivat siis jälleen onnellisesti pelastuneet häviöstä. He tuskin vilkaisivatkaan siihen valkoiseen, jota ulkona oli satanut. Tietysti se oli satamalla tullut, mutta tulen vieressä oli hyvä olla, eikähän nyt ollutkaan pakko lähteä ulos. Lämpö raukasi heitä; ei ollut vielä päiväkään. He haukottelivat, ojentelivat ja toinen toisensa jälkeen vaipuivat takaisin sille sijalle, minkä he olivat jo kuivaksi maanneet ja pian oli koko joukko nukuksissa.

Raekuuron jälkeen nousi aurinko. Valkoiset rakeet hävisivät nopeasti sumuksi, joka kohosi maasta ja haihtui auringonpaisteessa. Hetken aikaa oli kirkas auringonpaiste, joka lepäsi yli kaikkien tulvan peittämien metsien, niinkuin aurinko olisi tahtonut katsella hävityksen töitä. Mutta pian levisi kummallinen usva yli maan ja aamun hiljaisuudessa alkoi märässä metsässä merkillisesti ritistä ja ratista.

Jotain hiljalleen hiipivää onnettomuutta ennusti kaikki, jotain sellaista, jota ei ennen oltu nähty. Koko maailmassa vallitsi kaamea äänettömyys, jolloin maa tuntui kutistuvan. Yksinomaan kylmällä näytti olevan maailmassa valta.

Nyt ei Poika enään voinut hillitä itseään. Pitkinä, sateisina kuukausina oli hänen mielensä täyttänyt suuttumus ja nyt se tulvi yli äyräittensä. Hän tunsi että metsässä läheni viimeinen salakavala ja kuolettava hyökkäys ja että nyt tämä hävittäjä oli saatava pysähtymään. Nyt hänen täytyi lähteä etsimään sitä, joka ajoi ihmiset asunnoistaan, hukutti eläimet ja hävitti koko maan autioksi, nyt hän pakottaisi sen esille, olkoon se sitten ken tahansa!

Poika irrotti vanhan, huonon piikirveen varrestaan ja kiinnitti siihen uuden terävän vasta valmistamansa terän. Sitten järjesteli hän roviotaan, peitti tulen hyvin ja lisäsi siihen puita niin että se saattaisi palaa kauan ja niin hän oli valmis. Hän heitti lempeän katseen veljiinsä, jotka hiljalleen värähtäen nukkuivat kokoon vetäytyneinä varpaat yhdessä lämpiminä pysyäkseen. Hän tunsi, miten kiintynyt hän heihin oli, miten juuri heidän välinpitämättömyytensä, heidän unohtava ja kevyt mielensä pakotti hänet lähtemään heitä puolustamaan. Heitä ei saisi palella, he eivät saisi joutua turmioon. Poika teki kirveellä merkin rintaansa kohti kuten vihkiytyäkseen tehtäväänsä, sitten hän hiipi kallion varjosta ja lähti yksin avaraan maailmaan.

Metsässä oli pureva pakkanen. Tänä hiljaisena aamuhetkenä tuntui niinkuin kirpeä, näkymätön myrkky olisi metsän täyttänyt. Poika joutui aivan toistietoiseksi ja lähti juoksemaan. Hän juoksi kauan, mieletönnä tiettömässä metsässä, raivaten tietä milloin kaatuneitten puitten yli, milloin niiden alitse. Metsän peitti jääkylmä lieju joka poltti hänen jalkojansa hänen siihen vajotessaan ja sen pinnalla oli kylmiä, viiltäviä kappaleita, pitkiä, kirkkaita jään palasia. Hän hypähteli aivan kuin käärmeen pistämänä ja ryntäsi järjetönnä eteenpäin kirves koholla, tietämättä minne. Vaistomaisesti pyrki hän ylöspäin, yli vuoren, löytääkseen kuivemman paikan ja laajemman näkö-alan.

Vuorelle päästyään saavutti hän mielensä tasapainon ja alkoi kulkea rauhallisemmin, yhä vieläkin hätkähdellen ja läähättäen, mutta katsellen ympärilleen. Korkealla vuoren ylängöllä aukeni metsä tasangoksi ja metsän asukkaan tavoin peljäten aukeita paikkoja, lähti hän jo matkan päässä nelinryömin kulkemaan. Hän melkein luuli kohtaavansa siellä vihollisensa; pakkasen salakähmäisen hengen.

Saavuttuaan tasangon laitaan, levitti hän kahden käden edessään kasvavan pensaan ja kurkisteli sen lomitse tasangolle. Siellä ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Ruohokenttä, johon sade oli vakoja kyntänyt, oli jäätynyt ja toisella reunalla uivat kaatuneet puut valkoisessa usvassa. Pensas, johon hän oli piiloutunut, oli nukkapeitteinen ja sen kuivuneissa oksissa riippui kirkkaita puikkoja. Joitakuita putoili hänen käsilleen ja puri ihoa kipeästi, kunnes ne suli vesipisaroiksi. Hän maistoi niitä ja huomasi niiden olevan ilmalta maistuvaa järvivettä, kovettunutta sadetta joka suli lämmössä jälleen vedeksi. Ympärillä olivat kaatuneet puut valkoisia ja samanlaisen kylmän untuvan peittämiä. Se oli jotain uudenlaista kukkimista. Silloin tällöin kulki väristys läpi hiljaisen metsän ja huurre varisi maahan helisten ja kilisten tuhansin vienoin äänin. Koko metsä soi hienoin ja tuskaisin sävelin niinkuin koko maailma olisi valitellut nukkuessaan.

Poika hengitti syvään avoimin sieramin kirpeätä pakkasilmaa, joka terotti hänen haju-aistiansa äärimmilleen, mutta jossa ei ollut merkkiäkään kasveista tai eläimistä. Sensijaan tunsi hän itsensä vahvemmaksi, verensä ja henkensä voimakkaammaksi. Ilman helisevä puhtaus ja selkeys teki hänet vilkkaammaksi. Hän päristeli, pudisteli kaikin voimin, niin että huurre värisi pensaasta hänen päälleen. Hän katseli vaativasti ympärilleen. Missä se kaiken hävittävä olento on, jota etsimään hän oli lähtenyt. Miten hän pääsisi sen kimppuun? Vaiti kaikki!

Korkealta metsästä kuului kotkotusta. Poika piiloutui. Samassa huomasi hän kaksi villihanhea, jotka kiitivät suin päin pientä järveä kohti, joka oli aivan tasangon laidassa. Yöllinen tulva oli muodostanut lammen ja nyt se lepäsi kirkkaana jäätynein rannoin usvan alla. Hanhet lensivät siipiä räpäyttämättä melkein lammen pintaan asti, sitten ojensivat ne jalkansa — ja samassa näki poika niiden luistavan pitkän matkaa peilipintaa myöten, ensin jalat levällään sitten, tasapainon kadotettuaan, kyljellään. Ne eivät päässeetkään veteen. Ne pääsivät vihdoin jaloilleen, astua tassuttelivat poispäin, luistivat ja kaatuivat taas syrjälleen, nousivat jälleen ja katselivat tyhminä ja neuvottomina ympärilleen pienine, korkealla päälaella olevine silmineen. Lampi oli jäätynyt, jää peilin peittämänä! Poika nuuski tarkkaavasti. Aivan oikein. Hän astui rantaan ja pysähtyi katselemaan kirkkaan jään läpi vettä, joka lepäsi kivistä pohjaa myöten aivan hiljaa. Hän koetteli jäätä paljain jaloin ja kuuli sen terävästi ritisevän. Se ei vielä kantaisi häntä. Hän astui poikki huurteisen ruohokentän, jossa hänen jalkojaan kirveli, pyrkien ylös vuorelle. Siinä missä ei ollut ruohoa, oli maa niin kovaa kuin graniitti ja kumisi ontosti astuessa. Oli ensimäinen talvi.

Poika kiipesi sumun yläpuolelle vuorelle, jossa auringolla oli valta ja jossa maa ei ollut jäässä. Metsä loppui, alkoi kasvaa pensaita ja kanervaa ja ylhäällä oli ainoastaan sammalta jylhien kallioitten verhona. Vihdoin saapui Poika ylimmälle huipulle ja seisoi siellä auringon lämmössä katsellen alas laaksoon, jossa pakkas-usva levisi niinkuin valkoinen syvä järvi. Aurinko, joka oli noussut korkealle taivaalle, hajotteli laakson sumusta kokonaisia pilviä ja levitteli niitä ilmaan, kunnes ne hävisivät kokonaan. Tuulispää, jonka aurinko ylhäällä sinitaivaan alla oli tehnyt vallattomaksi, syöksyi alas ja kalvoi syviä kaivoja sumuun. Niiden kautta näki Poika alas laakson pohjaan, jossa juurineen maasta revityt puut makasivat kuten suuret puikot sikinsokin ja joissa suuret hukkuneet eläinjoukot näyttivät kärpäsiltä tulvineen ja jäätyneen rämeikön pinnalla.

KARKOTETTU.

Poika ei tavannut sinä päivänä suurta vihollisiaan. Hän ei varmaankaan ollut ulkosalla. Katseltuaan vähän aikaa ympärilleen vuoren harjalla, huomasi hän, ettei hän kiipeämisellään ollut muuta saavuttanut, kuin näköalan vieläkin korkeammille vuorille tuolla kaukana.

Etäällä pohjoisessa kohosi toinen jyrkkä vuori toisen takaa, kokonainen vuorten armeija, jotka yhtyivät kaikilta ilmansuunnilta kantamaan taivaan kantta ja niiden takaa kohosi taas kokonainen laaja kerros huimaavan korkeita valkoisia huippuja aina taivaaseen asti, niin ettei voinut tietää oliko siellä pilviä vai aivan uusi käsittämätön maailma. Sielläkö oli pohjatuulen ja pakkasen kotimaa? Oi, silloin olisi edessä pitkä takaa-ajo, silloin olisi vaikeata tavottaa sitä valtiasta, joka pakkasen alas laaksoihin lähetti. Hän asui korkealla, ja kenties hän olikin ihmiselle ylivoimainen!

Poika tuli neuvottomaksi ja vaipui mietteisiinsä eikä huomannut ensinkään ajan kulua. Keskipäivän aurinko hajotti viimeisenkin sumun ja valaisi laakson koko sen laajuudessa. Miten huimaavan syvällä kaikki oli! Poika huomasi hyvin korkealla sinisessä avaruudessa tumman pilkun joka leijaili ja liiteli suurissa kaarissa. Se oli korppikotka. Se suureni äkkiä ja kun se oli aivan hänen kohdallaan, supisti se siipensä aivan kokoon ja kiiti kiven tavoin maata kohti, pieneni pienenemistään, kunnes se pienenä pilkkuna hävisi hyvin syvälle, sinne, missä aurinko välkkyi kostean laakson pohjalla. Heikko tuulen henki puhalteli täällä ylhäällä, mutta alhaalta päin ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Ylhäältä vuorenhuipulta katsellessa sateen hävitystyötä, näkyi laaksojen ruohokentillä vain kuoppia ja halkeamia. Näytti siltä kuin joku sormi olisi huvikseen piirrellyt maanpintaan. Aurinko hymyili vedenpaisumukselle ja hohtavat pilvet vaelsivat ohitse. Ja kuka hän itse oli? Aavistikohan kukaan noista inahtavista, jotka tuolla ylhäällä vaeltelivat, että hän oli olemassa. Olikohan todellakin olemassa joku, joka koetti saavuttaa häntä ja hänen heimoaan?

Tuolla korkeudessa vaelteli pilviä, kokonaisten maisemien suuruisia, kulki tunturilta toiselle. Ne muuttelivat muotoaan matkallaan ja alhaalla laaksossa kulki niiden varjot jotka nekin muuttuivat niiden mukaan. Pieni, kämmenen kokoinen valkoinen pilvi pimensi koko laakson. Maailma synkkeni tai hymyili hohtavien pilvien vaeltaessa läpi maailman.

Tunsivatkohan pilvet ihmisiä? Ne kulkivat yli vuorten huimaavia teitään leikkien auringon kera, mutta ihmiset olivat niille liian pieniä. Hohdellen ne vaeltelivat tietämättöminä, tuntematta suurta kostokirveineen kuleksivaa Poikaa, joka oli lähtenyt juurineen hävittääkseen koko maailman.

Poika häpesi siinä taivaan hymyilevien kasvojen edessä ja ryömi kuten käärme kiven alle eikä näyttäytynyt pitkiin aikoihin.

Kun hän vihdoin astui piilostaan, mieli rauhottuneena, olikin aurinko peittynyt. Etäisiä huippuja ei enään näkynyt. Pilvet olivat harmaita ja kulkivat matalalla, takertuivat lähitunturien huippuihin ja kierivät alas pitkin sivuja. Laakso lepäsi tumman sumun peitossa. Poika alkoi kiivetä alaspäin, eikä päässytkään pitkälle, ennenkuin sumu, joka oli kuin rankkaa sadetta, peitti hänet.

Kun Poika saapui laaksoon, oli ilta jo pitkälle kulunut. Muistaessaan tovereita, tuli hän huolestuneeksi ja hän riensi niin että sade höyrysi hänen hartioillaan. Huomattuaan kallion, jolle hän aamulla oli jättänyt toverinsa, pysähtyi hän hämmästyneenä, sillä hän ei nähnyt sieltä kohoavan savua. Kauhea ajatus juolahti hänen mieleensä, hän veti syvään henkeään ja riensi pitkin harppauksin kallion alle — kaikki olivat menneet! Rovio oli sammunut!

Niin, kallion alla oli autiota ja kylmää, veljet olivat sen jättäneet. Poika näki heti että rovio oli aivan samanlaisena kuin hän oli sen aamulla jättänyt, paitsi että se oli sammunut. He lienevät nukkuneet kauan ja tuli oli sammunut. Puut olivat olleet kosteita, eivät palaneet, kuten Poika oli luullut ja kenties tuuli oli kääntynyt ja ajanut sateen kallion allekin. Olkoon miten tahansa, rovio oli sammunut. Ja sitten olivat nuo raukat heränneet aamusella, huomanneet rovion kylmenneen ja nähneet hänen olevan poissa! Silloin he olivat jättäneet kaiken kesken kuten saattaa ymmärtääkin ja lähteneet kotimatkalle syvimmän epätoivon vallassa. Tuli oli sammunut! Ja tässä seisoi Poika ypö yksin! Kaikki olivat poissa ja hän yksinään oli jäänyt kolkkoon, tulvan peittämään metsään!

Hän kumartui nopeasti ja löysi heidän jälkensä märässä sorassa. Hän tunsi jokaikisen ja viheltäen nenällään itki hän surren tapahtumaa ja pelästyneenä siitä, että he olivat hänet jättäneet. Jälkiä oli helppo seurata ja hän lähti seuraamaan tovereitaan, kiitäen huimaa vauhtia läpi metsän. Ilta pimeni. Hän käänsi päätään kummallekin puolelle, itki ja näytti hampaitaan eteenpäin rientäessään pelon ahdistamana. Ellei hän löytäisikään heitä! Jos he olivatkin kuolleet! Hän sivuutti paikkoja, jossa he olivat neuvottomina seisoneet ryhmässä, ennenkuin he olivat löytäneet kiertotien tulvapaikkojen ohi. Hän löysi heidän viheliäisiä eväsjätteitään, joita he olivat viskelleet luotaan päästäkseen nopeammin eteenpäin, ja hän pysähtyi itkien heidän hätäänsä ja tapahtunutta onnettomuutta. Mutta pimeys ja pelottava yksinäisyys ajoi hänet eteenpäin. Hän näki tuoreista jäljistä, etteivät he voineet olla kaukana ja hänen ruumiissaan kylmän hiki muuttui polttavaksi kuumuudeksi. Hän nauroi ja itki vuorotellen juostessaan.

Ja vihdoin saavutti hän heidät eräässä luolassa, johon he olivat pysähtyneet ja istuivat yhdessä ryhmässä pimeässä valitellen. Hän kuuli heidän äänensä jo matkan päähän. Heidän hätähuutonsa oli muuttunut yksitoikkoiseksi valitukseksi ja se muistutti jonkunlaista väsynyttä, surkeata laulua, jonka sanoina oli: tuli oli sammunut ja heillä oli pitkä matka kotiin. Poika pysähtyi ja huusi, huusi koko sydämestään, lauloi heille, että hän oli saapunut. He vaikenivat. Hän lähestyi heitä lopen hengästyneenä ja ponnistuksista uupumaisillaan, nikkoen ilosta.

Mutta kun hän saapui lähelle, nousivat he ylös ja ottivat hänet vastaan kiljuen yhdessä raivoisasti. He astuivat luolan ulkopuolelle ja lähenivät häntä vihaisesti haukkuen ja uhkaillen. Hän näki miten heidän silmänsä pimeässä muuttuivat valkoisiksi, hän näki kiviä heidän karvaisissa käsissään ja he kohottivat nuijansa häntä, niinkuin jotain vaarallista villieläintä kohti. Samalla lailla oli Poika nähnyt joukon nousevan ja asettuvan sutta tai tiikeriä vastaan, joka oli tullut liian lähelle heidän leiriään; mutta olihan hän itse ollut silloin joukossa, vieläpä ollut kaikkein kovimpia huutajia ja uhkaajia. Nyt hän oli ulkopuolella.

Oli tullut melkein pimeä ja kylmä sade valeli yhä kiihottuvaa joukkoa ja tuota yksinäistä, syvimmässä kurjuudessa seisovaa miestä.

Minähän täällä olen, huusi hän särkynein äänin ja asettui lähemmä, jotta he paremmin tuntisivat hänet. Niin, niin sehän on hän — ja kivet sinkoilivat hänen ympärillään. Suuri kivi sattui keskelle hänen selkäänsä, niin että kumahti ontosti selkään asti. Silloin hän vaikeni ja vetäytyi taaksepäin. Eihän se kovin koskenut, olihan hän päästänyt tulen sammumaan kuten he sanoivat, mutta kukahan heistä niin suuren kiven heitti? Hän mietti eikä tahtonut jaksaa tajuta että hänen piti poistua. Mutta sehän oli tarkotus. He kokosivat enemmän kiviä ja viskelivät niillä häntä ja kun hän ei väistynyt, vaikkakin pimeässä oli vaikeata puolustautua niitä kaikkia vastaan, alkoi joukko raivosta ulvoen lähestyä häntä. Eräs kaikkein pisimmistä kulki etunenässä johtaen kuoroa joka huusi kirousta tulen sammuttajalle ja petturille. Petturille! Sehän oli Gjuk, Pojan rakas ystävä.

Mitähän, mietti Poika, ja tunsi ruumiinsa jäykistyvän, mitähän Gjuk sanoikaan? Miten olikaan mahdollista, että hän saattoi asettua joukon etunenään ja olla ensimäisenä häntä kiroamassa? Gjurler siinä lähestyi vääntynein piirtein, vihaa puskuen; lempeä Gjukko siinä vaahdoten, korkealle kohotetuin vapisevin käsin, hyökkäsi hänen kimppuunsa sähisevän joukon seuraamana?

Poika ei väistynyt, mutta hänen rintaansa alkoi ahdistaa, hän puristeli pari kertaa voimakkaasti eikä voinut enään hillitä itseään. Mutta hän toivoi vieläkin sovintoa. Hän tahtoi selittää, tahtoi sanoa jotain ja kun he yhä kiljuivat, punnitsi hän vaieten mielessään, olisivatko he sittenkin oikeassa. Oliko hän petturi? Eikö hän juuri heidän pelastustaan ollut tarkottanut, vaikkakaan he eivät edes voineet sitä ymmärtää? Eikö edes Gjuk sitä huomaisi?

Kivi osui Poikaan ja nyt raivostui hän. Silmät mustenivat, hän vapisi, avasi suunsa ja mylvi hiljaa. Hän keinutteli ruumistaan edestakaisin merkillisen keveästi, hän nosti jalkansa korkealle ilmaan ja heilutteli niitä, aivankuin koko hänen ruumiinsa painoa ei enään olisikaan. Hän tuli yhtä mielettömäksi kuin se joukko, joka häntä uhkasi ja se petomainen ihmisjoukko, joka häntä kirosi tahtomatta häntä kuunnella. Heillä oli rajansa, mutta hänellä ei ollut — — —.

Ja kun Gjuk yhä läheni mitä hillittömimmin sadatellen, astui Poika nopeasti hänen eteensä ja halkasi hänen päänsä niin että piikirves vajosi leukaluihin asti. Hän pärskähteli tyyntyneenä ja väisti ystävän suusta suihkuavaa verivirtaa. Kukaan ei ollut sitä uskonut. Poika oli tehnyt ennen kuulumattoman teon.

Gjuk kuoli heti. Toisten seisoessa pelon lamauttamina ruumiin vieressä, kääntyi Poika ja lähti tulvan peittämään metsään.

Seuraavana päivänä istui Poika sammuneen rovion ääressä. Se oli aivan samanlaisena kuin miksi hän oli sen jättänyt, kylmässä tuhkassa näkyi vielä puitten jälkiä, maaksi muuttumassa. Poika penkoi tuhkaa toivoen löytävänsä kipinän pohjalta, hän nuuski ilmaa täysin sieramin, eikö enään olisi tulen hajuakaan, pienen pientä tulen kipinää, jota voisi hoidella ja sytyttää. Mutta ei ollut vähintäkään eloa tuossa hiiltyneitten puunpalasten ja tuhan joukossa, joka oli jo maaksi muuttunut. Tuli oli jo sammunut ja jäi sammuneeksi.

Poika oli viettänyt yönsä puussa puoleksi tiedottomana sekä uhmasta että kylmästä, lähellä sitä luolaa, jossa toverit olivat istuneet ja huutaneet koko yön. Gjukan nimi kuului yhä uudelleen heidän valituksessaan ja joka kerran lisäsi se Pojan tuskaa ja samalla kovensi hänen mieltään. Sade valui virtanaan kuten edellisenäkin yönä ja aamupuolella alkoi taas sataa rakeita ja kaikki jäätyä. Silloin kuuli Poika toverien lähtevän luolasta ja kulkevan puitten lomitse etelää kohti, kunnes heidän valitusvirtensä haihtuivat kaukana kuoleviin metsiin. He palasivat kotiin talvi-ilmassa suruisine sanomineen, kodittomina ja tulettomina.

Mutta he olivat kotimatkalla, heidän tarvitsi olla ainoastaan pari yötä suojatonna, sen tiesi Poika, ja sitten saapuisivat he kotiin jälleen, naisten ja lasten pariin noihin lauhkeihin laaksoihin, joissa heimon vanha, pyhä rovio paloi. Siellä otettaisiin heidät hyvin vastaan ja hellittäisiin heitä ja kaikki unohtuisi pian paitsi Poika, tulen sammuttaja ja murhaaja. Hänestä tehtäisiin taruja, jotka huutaisivat taivaan kostoa ja koko heimon jokapäiväisenä aterioitten höysteenä olisi se ajatus että hän kulkee yksinään erämaassa surkeaa kuolemaa kohti.

Poika jätti kylmenneen rovion kallion alle ja kuljeskeli nyt koditonna metsässä, harhaili kylmiä rämeitä eikä osannut erottaa yötä päivästä. Silmät painuivat syvälle päähän. Silloin tällöin sieppasi hän kourallisen lihaa jostain hukkuneesta eläimestä ja nielasi sen. Hän ei kärsinyt nälkää, mutta kylmä ja yksinäisyys köyristi hänet maata kohti niinkuin hänellä olisi ollut raskas taakka hartioilla.

Silloin hän eräänä päivänä huomaakin kaiken olevan parempaan päin. Minne hän meneekin on lämmin, sillä hän on huomaamattaan joutunut etelään johtavalle tielle ja on saapunut sen paikan läheisyyteen, missä veljet asuvat. Hän lähenee leiriä sydämessään taistellen, hän tekee sen vasten tahtoaan, mutta hän ei voi vastustaa, vaan astuu hiljaa, niin hiljaa ettei hän kuule edes omia askeleitaan. Nyt hän huomaakin jo siellä täällä heidän jälkiään, leiri ei voi olla kaukana. Ja hän näkeekin jotain tuolla aukeamassa, josta hän tietää tien johtavan majoihin, hän nostaa silmänsä ja huomaakin mitä siellä on:

Siellä on Gjukon halkaistu pääkallo pistettynä riu'un päähän. Ja sen viereen on nostettu toinen jossa riippuu kuollut susi. Se on pantu häntä varten, jos hän uskaltaisi tulla lähelle. Se on rajapyykkinä. Ja hänen nähtäväkseen se on pantu, jos hän kääntäisi kirotut silmänsä kotia kohti. Poika ojentaikse vaivoin ja lähtee.

Takaisin hän kulkee pohjoista kohti, kohti kylmiä, kuolleita metsiä, alastonna, ypö-yksin.

IKUINEN TULI.

Lunta satoi. Poika oli matkalla pyhän vuoren huipulle.

Suuret, märät lumihiutaleet sulivat Pojan karvaisessa selässä, mutta hän ei sitä huomannutkaan. Alussa hän luuli taivaan putoilevan alas palasina, mutta hän viisastui pian; sehän oli vaan entistä kylmempää sadetta, mutta toisen laatuista. Poika aikoi tulivuoren huipulle, josta hänen esi-isänsä, monta miespolvea sitten, oli hakenut tulen veljille. Kädessä oli pojalla kirves, hän oli tullut mielettömän uskaliaaksi, eikä enään peljännyt mitään, vietettyään yksin pimeitä öitään jäisessä metsässä. Tuli hänen täytyi saada, maksoi mitä maksoi. Poika astui ylöspäin kertaakaan taakseen katsomatta niin että hänen ympärillään höyrysi lumituiskussa.

Vuori oli kaukana pohjoisessa, tuolla puolen niitä laaksoja, joissa Pojan heimokunta oli asunut, ennenkuin kylmä karkotti heidät vähitellen pois, mutta Poika tunsi tien. Hänellä oli ollut lapsuudesta asti tapana joka ilta kurkistella lehtimajasta tuota taivaan rannassa kohoavaa, savua hengittävää punaista tulenkitaa. Hän oli kuullut taruja, miten tuli oli kerran lähtenyt vuoresta pitkänä tulisena kätenä ja hävittänyt metsän peninkulmien alalta; se oli ollut pelon aikaa koko heimolle, jonka oli täytynyt paeta ja piiloutua sammaleihin ja vesilätäköihin, kunnes se siellä ylhäällä vuoressa oli rauhottunut. Mutta viimeisinä, surullisina aikoina, kun heidän oli täytynyt matkustaa yhä kauemma etelään, oli vuori kadonnut näkyvistä ja nyt ei Poika oikein tiennyt millä mielellä se nykyään oli. Pilvet estivät sen huipun näkymästä kauas. Mutta kuljettuaan jonkun matkaa vuoren rinnettä ylös, alkoi hän aavistaa pahaa. Vuori, jota ei ennen ollut voinut lähestyä kivisateen ja salamoiden suoksi, oli nyt ihmeen hiljaa. Nukkuikohan se? Se ei puhunut ainoallakaan jyrähdyksellä eikä siitä avautunut ainoatakaan tulivirtaa tai hehkuvaa halkeamaa; se lepäsi aivan rauhallisena, se ei pudistellut itseään, ei kieritellyt alas kuumia kiviä, vaan seisoi kylmänä ja tyynenä. Saattaahan se olla vaan väijyksissä eikä Poika oikein mielissään noussut edelleen, mutta toiselta puolen olisi hänen asialleen eduksi, jos vuori suitsuttaisi vähän.

Poika oli jo aikoja sitten sivuuttanut metsä- ja kasvurajan, hän kulki jyrkkää rinnettä, jossa oli kummallisen vääriä, kovettuneita kiviä, joissa saattoi nähdä tulen jälkiä, mutta ne olivat nyt kylmiä ja jäisen veden peittämiä, ne muistuttivat kuolleita hirviöitä ja Pojan mieli alkoi tulla toivottoman masentuneeksi, hän aavisti totuuden.

Iltapuolella saapui Poika huipulle. Matkan jyrkkä loppu-osa kulki mustan, korkean, keltaisen ja sinisen sekalaisilla siruilla peitetyn tuhkan kautta, joka viilteli hänen jalkojansa ja joka oli kylmää, märän lumen peittämää. Poika saapui huipulle, joka oli yhtä kylmä ja sammunut kuin vuorikin, jota hän oli kiivennyt.

Niin, tuo palava vuori oli sammunut. Poika seisoi ylimmän huipun, suuren pyöreän aukon reunalla katsellen alas vuoren ammottavaan kitaan. Se oli kylmä, lunta täynnä. Ja yltympäri lepäsi taivas, syvyydet ja koko maailma autiona.

Poika ei enään koskaan saavuttaisi tulta. Vuoren mahtavaa henkeä ei ollut enään olemassa. Maailma oli sammunut.

Jääkylmänä ja verisin jaloin seisoi Poika kuolleen maan huipulla yksin ja toivottomana.

Pari päivää sitten oli hän matkallaan pohjoista kohti kulkenut rotkon poikki pitkin vanhaa eläinten tietä, jonka sade oli melkein kokonaan hävittänyt. Silloin hän oli pysähtynyt viimeisen kerran, katsonut etelään, mielessä hämärä turha toivo nähdä edes kerran savun kohoavan heimonsa asunnoista. Ja siellä oli puute ja hyljättynä oleminen tehneet hänet rajuksi seisomaan koko maailmaa, kaikkea ja kaikkia vastaan. Hän oli uhmaillen tuskaa alkanut karjua niin että laakso kaikui, karjunut uuden laulun hukkuneelle maalle, uhmalaulun, vastustuslaulun; hän oli näyttänyt hampaitaan, laulanut, uhkaillut, siinä yksin rotkon ääressä seisoessaan edessään tulevaisuus, joka viittasi aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin kaikki muut elävät olennot olivat lähteneet. Kaiku kantoi hänen huutonsa omine särkyneine äänineen onttona takaisin, niin että hän raivostui yhä enemmän ja oli tulemaisillaan mielipuoleksi. Ja täten täytettyään sielunsa pohjimmaiset sopukat yksinäisyyden autiudella käänsi kasvonsa vasten pohjatuulta, ja kävi kohti talvea. Mutta hän toivoi silloin vielä. Hänen mieleensäkään ei ollut silloin juolahtanut, ettei isien pyhästä vuoresta saisikaan tulta. Olihan tuolla, oli hän miettinyt, vuori, kaiken tulen alku, kaiken ikuinen lämmittäjä ja kuluttaja. Löytyihän toki se pelastus, että voi mennä suorastaan sen suuren tulenhengen luo ja taistellen saada sieltä kipinä elon ylläpitäjäksi ja tämä toivo oli elähyttänyt sydäntä, tämä seikkailu josta riippui onni tai häviö.

Ja nyt hän oli sammuksiin palaneella vuorella. Tulen lähde oli kuivunut. Suuri henki oli kuollut. Poika oli laulanut viimeisen laulunsa. Tässä siis seisoi tulen palvelija tulta vailla, metsätön metsämies.

Ja niin alkoi hänen kulkunsa ihmisenä, alusta alkaen, yksin ja alastonna kylmässä maailmassa.

Äkkijyrkänteen partaalla istui apina irvistellen pitkine keltaisine hampaineen; se oli vanha ihmisapina, joka jostain syystä ei ollutkaan lähtenyt pois muitten seurassa ja joka nyt oli seurannut Poikaa vuorelle. Se istui paleltuneet jalat ja kädet ristissä vavisten kylmästä. Kun Poika huomasi sen, katsoi se häntä viisain, nälkäisin silmin, käänsi sateenkaaren värisen takapuolensa hänelle, juoksi muutamia askelia jyrkännettä alas ja jäi taas istumaan. Poika tähtäsi sen päähän suurella jäämöhkäleellä, mutta osui harhaan; hänen mielensä alkoi tehdä sen sydäntä.

Rinnettä alas astuessa pysytteli apina Pojan jälissä, hän heitti sitä kohti monta kertaa kiviä ja jääpaloja osumatta. Se seurasi häntä sittenkin.

Tuskin oli Poika päässyt alas kraaterilta, ennenkuin hirveä raju-ilma puhkesi. Taivas ja tunturit näyttivät sulavan yhteen. Hän kaasi hirven ja makasi sen lämpimän ruumiin alla juotuaan ensin sen verta niin paljon kuin jaksoi. Lämpö hävisi hirvestä jonkun tunnin kuluttua ja hän heräsi jäykenneen ruumiin painaessa, mutta henkensä hän oli sinä yönä pelastanut.

Ja kun aurinko nousi ja hän oli jo monen peninkulman päässä pohjoiseen, näkyi pyhä vuori hohtavan valkoisine lumi-huippuineen eikä se lumi siitä enään lähtenytkään. Ikuinen lumi oli surmannut ikuisen tulen.

Yhä enemmän tuli tuntureille lunta, yhä vaan lunta ja laaksoissa tuiskusi rakeita ja räntää lakkaamatta. Jääkausi teki tuloaan.

JÄÄTIKKÖÄ KOHTI.

Päivät ja viikot, Poika ei itse edes tiennyt miten monet, näkivät hänen yhä vaeltavan ja kiipeilevän pohjoista kohti yhä lähemmä talven sydäntä. Hän sai kokea paljon, kylmä tuli niin purevaksi, että hän vihdoin hoiperteli puoli unissaan, tuskin itse itseään tuntien. Mutta hän jatkoi yhä matkaansa kohti kylmää, hän tahtoi nähdä kuka asui ylinnä huipuilla.

Hän ei muistanut enään ajan kulkua, hän astui edelleen kuin ijäisyydessä, tunsi vaan että hän oli olemassa, koska hän joka päivä taistellen piti itseänsä hengissä. Ainainen vaellus talven kovetessa, opetti häntä tuntemaan jään ja lumen tapoja, jotka eivät enään olleet hänelle mitään salaisuuksia. Pohjatuuli puhalsi ainiaan: auta itseäsi!

Öisin oli kuolettavan kylmä. Vesi oli kallion rotkoissa pohjiaan myöten jäässä ja huurteiset kivet purivat kipeästi ihoa. Poika ei olisi pysynyt hengissä, ellei hätä olisi pakottanut häntä turvautumaan mitä mahdottomimpiin keinoihin.

Eräänä pakkasyönä, maatessaan alastonna ja nääntyneenä jäisen kiven alla ja tuntiessaan ettei hän enään huomispäivää näkisi, nousi hän ja pyrki puoli kuolleena karhunpesään, jonka lämpimän hajun hän oli lähistössä tuntenut. Hän itki hiljaa tullessaan lämpimään luolaan, joka oli täynnä petoeläimen hajua ja joka johti hänen mieleensä äidin, aarniometsien kadotetun kodin, majojen edessä auringon paisteessa höyryävän riistan. Hän nieli itkuaan, hän luuli tulleensa kotiin, vaipui karhun viereen ja nukkui samassa. Mutta karhu nousi pimeässä, nuuski ja nuolasi häntä; Poika heräsi järki hämäränä ja luolassa nousi kova kamppailu, jossa Poika olisi joutunut häviölle, ellei hänellä olisi ollut kivikirvestään. Hän kaasi kontion ja joi sen veren, sitten kaivoi hän kolon ruumiiseen ja ryömi kuolleen eläimen sisään. Hän nukkui kunnes karhun ruumis oli kylmennyt, multa hän ei lähtenyt pois, ennenkuin oli irrottanut karhuntaljan. Seuraavan yön nukkui hän kiven alla talja ympärillään ja sen jälkeen kuljetti hän sitä aina muassaan. Nyt tuli hän öisin toimeen jotenkuten ja pian oppi hän päivisinkin verhoutumaan nahkaan. Hän pisti jalkansa karhun käpälänahkoihin ja niin sieti hän kylmää kivikkoa oikein hyvin. Mutta kamppailussaan kontion kanssa oli Poika menettänyt toisen silmänsä.

Ravintonsa hän otti mistä sai eikä hänellä ollutkaan muuta kuin joskus metsän riistaa; kasvia tai hedelmiäkään ei enään ollut. Hän kulki kumarassa kokoillen peltohiiriä, väänsi paikoiltaan kiviä, joiden alla ne piiloittelivat, ja pisti niitä suuhun sellaisenaan, lämpiminä ja elävinä. Sellainen pikku hiiri täyteläisine vatsoineen ja makeine ytimineen olikin makupala matkaevääksi. Mutta muuten ruokaa tarvitessaan tappoi Poika ja söi ne eläimet, mitä käsiinsä sai, jäniksistä ja villisioista alkaen suuriin hirviin asti. Kivikirvestään käytteli hän sellaisella voimalla ja kätevyydellä ettei mikään eläin pystynyt häntä vastustamaan; mahtava kirves iski kuni salama kun hän vaan pääsi saaliin luo ja kirveenterä painui otsaan. Poika paranteli asettaan, hakkasi itselleen veitsen, millä paloitteli eläintä, sitoi veitsen kepin nenään ulottuakseen pitemmälle ja heitti aseensa riistaansa, kun hän ei muilla keinoin saavuttanut sitä. Mutta eläimiä oli tuntureilla harvassa ja hänen täytyi usein etsiä jälkiä ja ajaa takaa päiväkausia yhä nälkäisempänä, kunnes vihdoin eläin makasi kuolleena ja höyryävänä hänen edessään. Muuta lämmintä hän ei saanut kuin tuoretta verta ja hänen täytyi syödä liha raakana tulen puutteessa.

Hän kesti, koska hänen täytyi elää, hän tuli toimeen päivästä toiseen, koskei muuta ollut edessä. Mutta maanpakolaisuus löi leimansa koko hänen olentoonsa; hän kasvoi, mutta aina tunsi hän katkerasti kaipaavansa jotain parempaa, joka oli muualla, ja se piti häntä yllä.

Herkeämättä vaeltaessaan pyrki hän yhä kauemma pohjoista kohti. Hän oli nyt Skandinavian tunturivuoristossa, jossa lumi oli jo kauan peittänyt huiput ja jossa se oli alkanut jäätyä ja kulkea äkkijyrkänteitä alas laaksoon.

Kun Poika ensi kerran näki jäätikön oli se monen peninkulman päässä tuijottaen ihmeellisine, vihertävine hohteineen joka sekaantui taivaan syvään sineen ja joka sinä hetkenä painui ijäksi hänen sieluunsa. Hän kohotti tapansa mukaan hartioitaan, kuten aina kun uudet käsittämättömät seikat ilmaantuivat, ja jatkoi matkaansa.

Vuoren selänteitä ja laaksoja oli vuorotellen, hän kulki ja kiipeili, ryömi kuten mato käsin ja jaloin jyrkänteitä, nousi, laski ja unohti kokonaan olemassa olonsa, muisti sen taas joskus aivan toisessa paikassa matkalla. Niin vierivät ajat edelleen.

Eräänä päivänä oli jo kulunut pitkä aika, Poika tunsi jäätikön ja hän astui sitä kuten kaikkia muitakin teitä, joita oli kulkenut ja jotka olivat vanhettuneet.

Tuolla ylhäälläkin, noilla kylmillä jääkentillä saattoi myöskin elää. Poika kuljeskeli ylt'ympäri vihertävillä jäämailla ja rotkoissa, hän kuuli syvällä allansa, jäätikön sisässä olevissa kaikuvissa luolissa huokauksia, hän ei pelännyt mitään, sillä hän oli pukeutunut kahteen suureen karhuntaljaan, toisen karvat sisäänpäin ja jalkojen ympärille hän oli käärinyt hirvennahkoja, jotka hän oli keksinyt sitoa kiinni hihnoilla. Öisin nukkui hän hyvin jossain loukossa suurten kivien välissä, joita kohosi jään päällä. Ja kokemus oli opettanut hänelle lumen olevan paraan suojapaikan myrskyn ja pakkasen kovin ahdistaessa; hän kaivautui syvälle ja kietoutui nahkoihinsa mukavasti, kunnes hän kylliksi nukkuneena ja nälissään kömpi takaisin päivänvaloon ja nahat liehuen kiiti vinhaa vauhtia pitkin jääkenttiä saalista ajaen.

Poika unohti asiansa. Alkujaanhan hän oli, tunkeutunut pohjoista kohti taistellakseen kylmän kanssa ja kostaakseen sille, mutta jokapäiväinen taistelu elämästä astui vähän kerrassaan päämäärän tilalle. Hän ei löytänyt tuntureilla muuta herraa kuin lumituiskun ja jäätikön, joka pakotti hänet kohdistamaan kaiken voimansa hengissä pysymiseen. Ei ollut huipuilla muuta salaisuutta kuin lumi ja jää. Mutta se uhma, joka häntä oli eteenpäin ajanut, muuttuikin järkähtämättömäksi tahdoksi ja kestävyydeksi tuossa epätasaisessa taistelussa ilmaa vastaan. Mitä lujempi vastarinta, sitä pontevammin hän eteenpäin pyrki.

Jos metsä-ihminen hänessä joutui tappiolle hänen seisoessaan kerran autiolla vuorella, hävisi hänestä nyt viimeinen jäte eläintä, hänen katsellessaan kasvoista kasvoihin talvea. Hän aivan vieraantui siitä ajatuksestakin että olisi olemassa vihamielinen olento, joka oli siihen syypää. Kun hän öin ja päivin totutteli tulemaan toimeen, ei voittamalla voittamatonta mahtia, vaan lakkaamatta taistellen, tuli hänen sieluunsa ensimäinen pakanuuden siemen, tietoisuus persoonattomien luonnonvoimain olemassaolosta. Välttämättömyyden pakosta karastui hän ja muodostui niiden olosuhteiden mukaiseksi, joita hän tahtoi hallita. Ja muutapa hän ei ajatellutkaan, hän eleli jonkunlaisen sokean raivon vallassa, söi mitä elävää käsiinsä sai ja kehitti tarmoaan, joka olisi riittänyt kokonaiselle kansalle. Pohjatuuli puhalsi lakkaamatta, aina vaan: auta itseäsi!

Poika jäi pohjolaan. Hän asettui ypö yksin asumaan kylmien vuorten keskelle ja alkoi huolehtia elatuksestaan. Myrsky ja lumituisku oli hänen seuralaissaan, suuret etäisyydet hänen kotinaan. Ja talvi koveni yhä. Yöt ammottivat yhä synkempinä, melkein nielasivat lyhyen päivän.

Kirkkaina pakkasöinä syttyivät revontulet, nuo taivaalle kulkeneet koko maailmasta kuolleet valkeat, ja loistivat kuni hurjat ilotulitukset; Poika katseli sitä aaveleikkiä, mutta ei taikauskoisella kunnioituksella, vaan päätään pudistaen. Hän kumartui tarkastelemaan peuran jälkiä narisevalla lumella — ruokaa, ruokaa täksi päiväksi!

Poika harhaili ylt'ympäri saalista etsien ja asusti luolissa, kallion lohkareitten alla ja ellei ollut sopivaa suojapaikkaa, mihin asettua, vieritti hän jättiläisvoimineen suuria kiviä yhteen, kunnes ne muodostivat luolan, jossa hän voisi turvallisesti yönsä viettää. Tämä keksintö helpotti paljon hänen huoliaan olemassa olostaan ja salli hänen käyttää voimiaan toiseen suuntaan. Saavuttuaan paikkaan, jonka lähistössä oli kylliksi riistaa, saattoi hän erityisellä huolella rakentaa itselleen talon tai oikeastaan kivihaudan; täällä hän voi viettää kymmenkunnan yötä kerrallaan, vieläpä silloin tällöin levähtää hetkisen päivälläkin. Silloin hän istui majansa edessä, nauttien kalpeasta talviauringosta ja hänen ympärillään sinkoilivat piikiven siruset hänen uutterasti muovaillessaan uusia aseitaan. Hänen katseensa harhaili työstä ja toisinaan saattoi häntä ihmetyttää, että aurinko oli tullut niin kylmäksi ja että se oli niin alhaalla taivaalla. Silmän kantamalla ei tapahtunut mitään, mitä hän ei olisi nähnyt.

Ja hänen rinnallaan, tarpeellisen välimatkan päässä, istui koira, korviaan liikutellen ja katsellen asioita nenäkkään näköisenä.

Poika ei ollut enään yksin. Tosin ei hän sitä ollut ennenkään, olivathan eläimet seuranneet häntä erämaassa. Mutta useimmat karttoivat häntä. Aluksi oli vanha apina pysytellyt hänen läheisyydessään, mutta pakkasen yhä kovemmaksi tultua ei se elänyt kauan. Se yritti elättää itseään lihan jäännöksillä, mitä Poika ei huolinut, mutta sillä ei näyttänyt olevan ruokahalua ja se laihtui. Kerran näki Poika sen ottavan karhuntaljan, jonka hän oli hylännyt ja koettavan kietoutua siihen, se veti sitä vähän aikaa muassaan, mutta nelin jaloin kävellessään esti se sen kulkua, ja antoi sen jäädä. Eräänä aamuna löysi Poika sen kuoliaaksi jäätyneenä majansa päältä, jossa se oli yönsä viettänyt. Hän otti sen sydämen, mutta ei se kelvannut ruuaksi, se oli halennut ja pitkäaikaisen huolen surkastama. Sitten oli koira liittynyt häneen.

Se alkoi siten, että viili koiralauma seurasi häntä, tietäen aina saavansa suurimman osan niistä eläimistä, joita hän kaasi. Poika söi myöskin silloin tällöin, muun ruuan puutteessa jonkun koirista. Mutta joukossa oli eräs, jonka hän joka kerran säästi, hän tunsi sen muitten joukosta ja tottui näkemään sitä. Se alkoi seurata häntä, eikä yhtynyt enään muuhun joukkoon ja Poika tottui sen läheisyyteen. Se oli hyvin nöyrä, ei lähestynyt koskaan ennenkuin Poika oli syönyt ja lähti heti pakoon kun hän vaan katsoikin siihen. Se oli pienenlainen, teräväkuonoinen koira, häntä ylhäällä, toisella sivulla kiemurassa. Se lakkasi ulvomasta, koska Poika heitti sitä aina silloin kivellä, ja alkoi haukkua — aivan hiljaa ei se kuitenkaan voinut olla kun jotain merkillistä tapahtui. Poika ja koira huomasivat kaikki yht'aikaa, heidän väsymättömät silmänsä näkivät kaiken, mitä penikulman laajuudella tapahtui. Mutta koira löysi jäljet paremmin. Se oli erittäin innokas metsästyksillä seuratessaan Poikaa hänen retkillään päivät päästään hänen juoksuttaessaan hirveä väsyksiin, ja se teki Pojalle monen monta palvelusta, jotka yhä enemmän vahvistivat heidän aseellista rauhaansa.

Poika piti koirasta. Keskellä ankarinta talvea, jolloin saattoi kulua öitä, päiviä, jopa viikkoja yhtenä ainoana pitkänä ahdistuksen rupeamana, rauhoitti häntä tieto että koira oli hänelle uskollinen ja että se pysyi kaiket yöt majan luona; jos seuraavana päivänä metsästys epäonnistui, oli koira ainakin varma, ja minä hetkenä tahansa sopiva ateria. Koira näytti ymmärtävän Poikaa, se oli hyvin kohtelias mutta ei milloinkaan tullut käden ulottuville. Heidän suhteensa pysyi täten jonkunverran kireänä ja aikojen kuluessa oppivat he toisiltaan yhtä ja toista. He saattoivat istua ystävinä lyhyinä talvipäivinä, kun Poika oli saanut kootuksi ruokaa enemmän kuin he molemmat tarvitsivat ja maja oli rakennettu ja aurinko paistoi ra'otteli kaukaisilta taivaan teiltään.

Savuava piikivi sinkoili Pojan käsissä, hänellä oli aina joku työ käsillä, kun vaan aikaa riitti. Ja hänen siinä hakatessaan saattoi hän yhtäkkiä nuuskia kylmää ilmaa ja nenällään haistella piitä, tuli muistui hänen mieleensä! Piin ympärillä, sen murtuessa iskuista, oli jotain tuhkassa hehkuvan hiilen hajua. Poika avasi sieramensa ja veti tuota kosteata hajua, joka muistutti myöskin sateen kastamaa ruohikkoa, kun salamat ovat ilman puhdistaneet, tai aarniometsäin aamukastetta, auringon höyryävien kasvien raskasta yökosteutta. Hän veti syvään henkeä, huokasi, huokasi. Niin, tulta hän kaipasi. Hän saattoi ruveta hakkaamaan piitä saadakseen vaan hengittää palasista lähtevää lähellä olevaa ja samalla kaukaista tulen hajua.