Sellaisina aikoina, jolloin Poika ei ollut epävarma toimeentulostaan, saattoi hän joskus tarkastella itseään ja hän huomasi silloin ihollaan likakerroksen ja hyytynyttä verta, jota oli pirskunut hänen teurastamistaan eläimistä; hän raapi jätteitä pois, söi ne ja tuli siten puhtaaksi.
Vähitellen oheni hänen ruumiinsa karvapeite, sillä nahat joita hän käytti, korvasivat hänen oman turkkinsa. Hän oli terve, viihtyi erinomaisesti raittiissa ilmassa, joka ei ketään lellitellyt. Hän voimistui yhä, hänen järkensä kehittyi, hän söi oivalla ruokahalulla kaikkia niitä lämminverisiä eläimiä jotka olivat kuten hänkin päättäneet jäädä pohjolaan ja mukautua uuteen ilmastoon.
Se talvi kului kuitenkin. Poika ei ymmärtänyt sitä heti. Yöt alkoivat tulla leudommiksi ja aurinko kiipesi yhä korkeammalle taivaalla juuri kun hän hammasta purren valmistautui yhä kovemman pakkasen varalle, yhä ankarampaan taiteluun olemassa olostaan. Siihenhän talvi yhä ja yhä kovetessaan oli opettanut. — Ja nyt teki se loppuaan.
Nyt vasta, kun kaikki alkoi valjeta päivän pidetessä, näkyi Pojasta mitä hän oli saanut kokea pitkän hirveän yön aikana. Sen kestäessä oli hän koko ajan tietämättään raivonnut hirvittävän epätoivon ahdistamana, keskittäen kaikki sielunvoimansa puolustautumiseen. Nyt loppui vastarinta ja hän puhkesi kummallisiin iloääniin, jotka väkipakolla tunkeutuivat kurkusta; se oli naurua. Hänellä oli ollut paha olla. Mutta nyt hän unohti sen ja tuli entiselleen.
Tuli kesä ja Poika luuli pakkasen ainiaaksi kadonneen. Mutta talvi tuli jälleen, vielä ankarampana ja tällä kertaa kärsi Poika suurempaa kurjuutta kuin koskaan, ja hän selviytyi siitä melkein puolikuolleena. Mutta kesä tuli ja virkisti häntä taas; nyt hän oli oppinut, hän tunsi vuodenajat ja valmistautui talvea varten ennenkuin se tulikaan. Jokainen uusi talvi oli edellistä pitempi ja kylmempi, ja kesät lyhenivät lyhenemistään. Ne olivat enään ainoastaan sateisia väliaikoja ikuisen talven keskellä. Jäätikkö kasvoi ja laajeni.
Vuorten huippuja peitti nyt yhtenäinen, penikulman laajuinen lumikerros, jota ainainen lumisade yhä lisäsi. Lumikerros tiivistyi omasta painostaan ja siitä tuli suunnaton liikkuva jäätaikina, joka vieri alas tuntureilta ja alkoi täyttää laaksot. Kesä ei voinut pehmittää jäätikköä, se sulatti sitä vaan yhteen ja muutti pintalumen nuuskaksi. Mutta se muuttui taas jääksi ja siten levisi jäätikkö huipulta laaksoihin asti paljaana ja kammottavan sinivihreänä. Tämän vihreän, pohjattoman jäätikön kimallus oli Pojan ainoana nähtävänä. Se levisi kuni hirveä jättiläinen hitaasti ja melkein huomaamatta vuorille ja yli koko maan.
Jäätaikina kulki maata mataen, jauhoi kaikki esteet hienoksi, tasotti kaiken. Pilkkopimeinä öinä kuuli Poika usein jään manalaista jyrinää ja kiristelemistä. Se repi kallioita soljuessaan eteenpäin omalla äärettömällä painollaan. Mutta Poika sittenkin uhmaten kiristeli hampaitaan sille. Vaan hiljaisina kaameina pakkaspäivinä, jolloin kylmä puri joka jäsentä, sieraimista virtaili ilma paksuna valkoisena höyrynä ja veri muodosti ihon alle kirjavia täpliä, tuntui hänestä pelkkä hengissä pysyminen voitolta.
METSÄSTÄJÄVUOSI
Poika oli täysin kehittynyt ja monien talvien karkaisema, hän vietti jo jonkunlaista säännöllistä elämää vaikka vaeltelikin alituisesti. Opittuaan ymmärtämään vuodenaikojen vaihtelun, ei hänen enään tarvinnut sokeasti taistella kylmää vastaan, vaan hän oppi järkevästi valmistautumaan talven varalle.
Lihaa hän kuivasi lämpimänä vuodenaikana ja säilytti sitä talvea varten. Tosin olisi talvellakin saanut kylliksi riistaa, mutta Poika katsoi parhaaksi valmistaa itselleen tilavan ja vankan kivi-asunnon ja viettää siellä koko kylmän ajan ja tämä seikka pakotti hänet keräämään varastoa. Yhteen paikkaan ei hän kuitenkaan pysähtynyt; joka syksy valitsi hän uuden asuinsijan uusien metsästysmaiden lähettyviltä, mutta siinä asunnossaan hän pysyttelikin koko pitkän talvikauden. Hän valmisti nyt asuntonsa huolella ja erityisen suunnitelman mukaan, kun sen piti olla käytännössä pitemmän aikaa. Jos hän löysi lunnollisen luolan, asettui hän siihen surmattuaan ensin karhun, joka säännöllisesti asui siellä jo ennen hänen tuloaan; mutta ellei sellaista luolaa löytynyt, vieritteli hän suuria kiviä yhteen niin että ne muodostivat huoneen, jonka seinät hän tiivisti pienemmillä kivillä. Hän syvensi pientä kivimajaansa sisältä, verhosi sen sammalilla ja eläinten vuodilla ja niin kesti hän kylmyyden näinä pitkinä pimeinä talviöinä. Hän metsästeli alinomaan, mutta talvisaikaan ei hän koskaan retkeillyt kauemmaksi, kuin että hän saattoi ennättää yöksi asuntoonsa.
Vaikka hänellä ei ollut tulta eikä valoakaan, askarteli hän kuitenkin luolassa monenlaista; kun hän ei voinut nukkua ja kuivattua lihaakin oli kylliksi varastossa, valmisteli hän karkeita, jäykkiä nahkoja siinä yksinäisyydessään istuessaan pureskellen niitä tuuma tuumalta, kunnes ne tulivat taipuisiksi ja pehmeiksi. Tämän keinon oli kova kohtalo opettanut hänelle, samoinkuin kaiken muunkin, minkä hän taisi. Nälkää nähdessään oli hän pysynyt hengissä nakertelemalla niitä lihajäännöksiä, joita oli vuodissa ja silloin oli hän huomannut niiden kestävän paremmin ja tulevan käyttökelpoisemmiksi kuin ne kauttaaltaan ensin pureskeli. Samalla keksi hän keinon säilyttää lihaa kuivaamalla.
Jos hän ei pureskellut nahkoja, istui hän pilkkopimeässä kuin sokea, hapuillen kärsivällisesti sormillaan ja pisteli luunaskalilla reikiä nahkoihin, jotka hän saumasi yhteen pitkällä, peurannahasta leikatulla hihnalla. Hän ymmärsi pukeutua vuotiin määrätyllä tavalla, niin että ne paraiten lämmittivät, mutta sekin kysyi paljon päänvaivaa ja työtä. Suolista punoi hän köyttä ja lankaa, joista oli monenlaista hyötyä ja kaiken tämän taisi hyvin tehdä pimeässäkin.
Sillä välin pitenivät talvet yhä. Jäätikkö levisi kauas yli maan. Sen siirtymistä ei voinut nähdä, mutta se levisi kuitenkin joka kuukausi ja joka vuosi yhä kauemma. Sen ulommainen reuna oli jo aivan laaksossa, jossa tuo viheriä kohahteleva jää kohtasi kuolleen metsän jäännökset. Siellä missä ennen kasvoi bambupuita ja mimosoja, oli nyt vuorenkorkuinen jääpanssari; missä ennen jättiläis-kiulukka hedelmöi lämpimissä suomaissa, kaareutui nyt jäätikköreunan likaiset holvit, joiden kautta valkea, läpinäkymätön vesi kylmänä virtana pulppusi. Jäätikkö kostutti kaikki ja jäähdytti jälleen omalla kylmyydellään, se kasvoi, liukui eteenpäin ja valloitti maa-alan toisensa jälkeen.
Poika tunsi sen tarkoin, hän tiesi sen tulevan. Hän laski ja mietti ja oli varma sen ajan tulosta, jolloin olisi vain talvea ympäri vuoden, jäätikkö olisi valloittanut koko maan. Hän kokosi voimia sitä varten, kartutti kokemuksiaan, asestautui tulevaisuutta vastaan. Jokainen kulunut talvi oli hänelle kova koulu, joka opetti hänet valmistautumaan suureen taisteluun. Päivän mittaan ei hän enään tehnyt paljon sellaista, jossa ei olisi ollut tarkoitusta, vaikkakaan hän ei aina sitä edes itse tiennyt. Jäätikkö uhkasi häntä.
Hänen ensimäiset yksinäisyydessä viettämänsä kesät olivat vielä hyvinkin lämpimiä, vaikkakin sangen sateellisia. Saattoi olla oikeita vesivuosia, jolloin haalea sade valui virtanaan viikkokaudet yhtämittaa, muuttaen maan sumuiseksi suoksi. Silloin oli jäätikkö kirkas ja paljaaksi huuhtoutunut liukuen jylhän vihertävänä, penikulmanlevyisine mutkineen, repaleisena ja särkyneenä, sumuiseen laaksoon. Siellä täällä pinnalla oli kallion sirpaleita, jotka olivat sen päälle suistuneet ikuisen lumen peittämiltä tunturihuipuilta.
Pojasta tuli puoleksi vesi-ihminen noina lyhyinä vedenpaisumuskesinä; hän oppi kulkemaan puunrungolla, jota hän työnteli eteenpäin jollain seipäällä. Tulvivat virrat ja järvet eivät enään voineet pysähdyttää häntä. Jos vesi oli liian syvää, meloskeli hän sauvansa leveämmällä päällä ja tuli kun tulikin toiselle rannalle. Koira seurasi häntä, milloin istuen puunrungon toisessa päässä, milloin uiden sen rinnalla. He olivat aina läpimärkiä, alituisesti valui vesi heidän ihollaan, alituisesti olivat he kohmettuneita, mutta sittenkin viihtyivät he erinomaisen hyvin.
Lyhyitten kesien aikana vajosi Poika takaisin metsä-ihmisen huolettomuuteen, heitti nahkapukunsa pois ja retkeili metsiä ylt'ympäri mukanaan ainoastaan kiviaseensa. Hän nautti lämpimästä täysin siemauksin, loikoili päiväkaudet ja paistatteli päivää, milloin se joskus pilkisti pilvien lomasta. Mutta talven kovuus johtui silloin pian hänen mieleensä ja hän alkoi odottaa kylmää; hän oli saanut muistin. Hän ei milloinkaan mennyt niin kauas, ettei olisi nähnyt jäätikön vihertävää hohdetta taivaanrannalla.
Kesäisin oli Poika alituisesti liikkeessä, muutteli paikasta toiseen ajaessaan takaa milloin minkinlaista riistaa. Kun yö yllätti hänet, rakensi hän pienen risumajan ja jatkoi taas seuraavana aamuna matkaansa. Retkillään saapui hän vihdoin eteläisille synnyinseuduillensa ja näki, miten metsä oli melkein kokonaan lahonnut, ja muuttunut muodottomaksi ryteikkö-korveksi. Tuskin taisi enään erottaa suurien puitten kaatuneita runkoja, jotka muodostivat melkein läpipääsemättömän pohjakerroksen, jossa pensaat ja rikkaruohot ilkkuen rehoittivat.
Aarniometsä ei saavuttanut enään koskaan entistä valtaansa. Joka vuosi yrittivät jotkut pakkasen hävittämät puut kehittyä uudelleen työntäen juurivesoja ja hautaantuneitten palmujen jäännöksillä viheriöi uusia taimia, mutta niistä ei tullut koskaan puita. Seuraava talvi hävitti ne uudelleen. Ei mikään aarniometsän kasvi saavuttanut täyttä kasvuvoimaansa, mutta hengissä jotkut pysyivät pieninä, kutistuneina ja vaivaisina. Kestävimmistä kehittyi uudenmuotoinen aarniometsä, tosin vaan vaivaismetsä.
Sitävastoin oli toisia kasveja, joilla aikaisemmin ei aarniometsässä ollut mitään merkitystä, vaan jotka nyt nostivat päätään ja alkoivat muodostaa uutta metsää. Ne olivat havupuita, jotka kestävät kylmyyttä. Kuusi ja mänty levenivät nopeasti siellä missä aarniometsä oli ollut ja katajakin, joka ennen oli kasvanut sypressimäisenä jättiläispuuna, työnsi muutamia hitaasti kasvavia, talvehtivia juurivesoja, jotka suippolatvoineen kaikessa pienuudessaankin olivat emäpuukaltaisia. Toiset kasvit kasvoivat sensijaan uusissa olosuhteissa ruohosta ja pensaista suuriksi puiksi; ne pudottivat talvella lehtensä, mutta kykenivät keväällä kehittämään ne uudelleen. Koivu ja tammi, haapa ja paju ja moni muu, jotka ennen olivat kasvaneet aarniometsän helmassa vain pensaina, voimistuivat nyt ja alkoivat muodostaa vehmaita metsiä aina keväisin kiireen vilkkaa pukuaan uusien.
Kun ei muuten enään mikään menestynyt, täytyi kaiken mukautua vuoden aikojen vaihteluihin. Moni poispaenneista eläimistä palasi lämpimän tultua takaisin Pohjolaan ja jäi sinne, vaikkakin jäätikön kasvaessa sai jälleen yhä peräytyä etelää kohti.
Melkein kaikki linnut vetäytyivät aina kevään tullen pohjoista kohti. Kun aurinko häikäisevän kirkkaana kohosi yli veden peittämien, mutta niille vanhastaan tuttujen seutujen, eivät ne surreet veden paljoutta, kunhan aurinko vain houkutteli esille ruohoa, kaislaa ja kylliksi kihisevää matoa ja kapsavaa kovakuoriaista. Tosin oli muutamia lintuja, jotka jäivät etelään ainaiseksi, kuten flamingot, pelikaanit ja monet muut yhtä kummalliset herkkusuiset lajit, joiden ulkomuoto oli sangen epäilyttävä, mutta joiden uimaräpylät olivat tarkat. Mutta ne eivät kuulu kertomukseemme. Kaikki muut: hanhet, ankat ja joutsenet, kiurut, kuikat ja hyypät huuteli Poika tervetulleiksi, kun ne suurina pilvinä lensivät etelästä ja laskeutuivat iloisesti kotiintulolauluja joikuen laajoihin järviin, joista vankan metsän lahonneet oksat ja juuret törröttivät pystyssä silmän kantamattomiin.
Siellä kurnuttivat sammakot, kunnes kurki pisti ne poskeensa, siellä poreilivat madot ja muut pikkuoliot houkutellen sinne ankkoja. Siellä ajoi saukko takaa haukia, jotka pyöräyttelivät häränsilmiä vedenkalvoon ja kaatuneitten puitten väliin rakentelivat suuret majavalaumat virkeitä kyliään.
Silloin oli liikettä, kulinaa ja kilinää niin ettei ennen sen vertaista. Poika söi ahneesti munia ja lihaa ja vietti viikkokausia saarissa, joissa mehiläiset rakensivat pesiään onttoihin, kuolleihin puihin.
Monet maaeläimetkin koettivat lämpimän tultua tunkeutua takaisin pohjoiseen. Joskus saattoi Poika tähystellessään korkealta ylängöltä nähdä hyvinhyvin kaukana auringon valossa säteilevällä taivaanrannalla tutut piirteet taivasta vasten kuvastuvan. Se oli koirasleijona, jonka tunsi raskaasta eturuumiistaan tuossa etäällä pienen pienenä pilkkuna. Toisinaan huomasi hän siellä silmän siintämissä viluisen antilopin hienot piirteet. Se oli kulkenut kenties satoja penikulmia etelästä, uusilta laitamiltaan tänne pohjoiseen, nähdäkseen vielä kerran jättämänsä synnyinseudut. Ne olivat vain joitakuita yksinäisiä kuljeksijoita tai kenties pakolaisia ja kääntyivät aina pois, katseltuaan joltain kukkulalta hävitettyjä metsiä. Kova kohtalo ajoi heitä yhä kauemmas etelään ja kohta ei heidän entinen sijansa tuntisi heitä enään.
Jotkut maa-eläimistä viettivät kesän pohjoisessa ja kylmän tultua vetäytyivät pois, mutta niidenkin luku väheni vähenemistään, sillä ne eivät voineet kuten linnut matkata ilmojen teitä, eivätkä tottua jokavuotiseen muuttoon. Nopea villihevonen ja jotkut muut ketteräjalkaiset mukautuivat tähän elintapaan, mutta muuten erotti jäätikkö pian toisistaan ne jotka jäivät ja ne jotka halusivat lähteä. Virtahepo yritti parina ensikesänä palata. Se polskutteli vesistöjä pitkin mutta kyllästyi saadessaan tuon tuostakin kantojen ja puitten runkojen töytäyksiä, se käänsi kiittämättömälle isänmaalleen leveän selkänsä eikä palannut enää seuraavina vuosina.
Ensimäisenä kesänä taivalsi etelästä suuret joukot hännättömiä apinoita, jotka elivät maassa ihmisten tavoin. Ne olivat tietysti unohtaneet talven, olivat entistä röyhkeämpiä ja ajoivat kaikki muut olennot pois erään vuoren juurelta, jossa oli runsaasti pähkinöitä ja marjoja millä herkutella lämpöisinä kesäkuukausina.
Kun Poika seuraavana kesänä saapui laaksoon, löysi hän koko joukon luita eräästä saaresta, jonne ne olivat kylmää paenneet. Myrsky oli ne yllättänyt ja vielä saattoi nähdä noista kuivuneista luista, miten ne olivat istuneet sylitysten yhteen sulloutuneina, kunnes olivat paleltuneet kuoliaaksi. Ne olivat aina suututtaneet Poikaa matkimisellaan ja hän viritti tyytyväisenä laulun tuosta joukosta. Sen jälkeen ei hän enään nähnyt sitä lajia. Ne kuolivat etelämpänäkin, vaikkakin ne aina olivat olleet olevinaan oikeassa ja viekastelleet Pojalle.
Viisaampi oli mammutti, jonka Poika usein näki ensimäisinä metsästysvuosinaan. Hän ja mammutti seurasivat toisiaan alustapitäen. Poika ei vielä kyennyt tuota jättiläiseläintä hätyyttämään, siksi saattoivat he erinomaisen hyvin vaeltaa yhdessä toisiaan häiritsemättä tai kadehtimatta; he elivät erilaisesta ravinnostakin.
Mammutti ei muistuttanut enää elefanttia; kylmyydessä oli sille kasvanut pitkä villainen turkki niin että se muistutti liikkuvaa sammalpeitteistä pientä tunturia astua tassutellessaan siellä harmaakivilohkareitten välissä ja pudistellessaan huurretta lehtikuusesta ennenkuin se kärsällään ahmasi viheriöitä neulasia suuhunsa. Talvisin oli se tunturien tavallinen asukas, siellä saattoi Poika tavata tuon mahtavan eläimen seisomassa jossain lumisessa havupuumetsikössä tuulen alla kallionlohkareen vieressä, kärsä kerälle kierrettynä lumen ryöpytessä isojen torahampaitten lomitse. Siellä se seisoi kuten yksinäisyys itse, vaappuen vuorenraskaana lumimyrskyssä pitkien villojen yhä kasvaessa suurensuurten jalkojen ympärillä, loputtoman kärsivällisenä ja katsellen lumisten tuuheitten kulmakarvojensa alta ilmaa pirteillä viisailla pikkusilmillään.
Kovina, hiljaisina pakkasöinä, kun Poika heräsi kiviluolassa, kuuli hän mammutin onton yskimisen kaikuvan jäärotkoissa ja häipyvän vähitellen yön hiljaisuuteen. Vanhus oli silloin revontulien valossa jäätiköllä kävelyllä astellen varovasti jättiläistöppösillään jäälohkareitten ja repeämien seassa. Se kulki pitkät matkat jäätikköä pitkin löytääkseen kalliosaaria, useinkin vain jyrkkiä huippuja, joilla kasvoi sen ravintoa: vaivaismäntyä.
Mutta kesällä kuljeskeli mammutti velttona herkkusuuna nuoressa koivikossa. Se leikitteli ruuallaan, jota se heitteli selkäänsä ja pyöritteli tarkkatuntoisella kärsällään ennenkuin näki hyväksi pistää suuhunsa. Silloin se loi karkean villansa jättäen sen orjantappuroihin ja pensaikkoihin.
Mammutti ikäänkuin kuului noiden valoisien öiden tunnelmaan. Silloin koivun rungot kuumottivat kaukaa läpi hämäryyden, kuin valkeat ja hallavat jäsenet. Silloin nähtiin mammutin seisovan huojuen ja läiskien korvalehdillään sääskiä jossain kaukaisella kukkulalla, missä taivas vielä keskiyölläkin kultaisena hohti. Ja kun se suurilla hitailla hampaillaan jotain hienonteli kuului pitkien matkojen taakse tyytyväinen jauhaminen, joka muistutti jäätikön pohjassa murskautuvien kivien ääntä.
Kesien lyhetessä tuli mammutti yhä harvemmin alas tuntureilta; se kulki ennemmin kevään lähetessä kauemma pohjoseen, sillä se oli oppinut viihtymään kylmässä ympäristössään. Tästä otti Poika oppia tulevaisuuden varalle — hän tiesi että mammutti oli viisas.
Poika mietiskeli vakavasti elämäänsä. Hänen lapsuutensa oli nyt ohitse ja se oli jättänyt jälkeensä tunteen, että siitä oli kulunut äärettömän kauan. Hänen erämaassa, yksinäisyydessä viettämäänsä aikaa saattoi ehkä laskea vuosituhansissa. Häneltä ei puuttunut mitään, hän hallitsi olemassaolonsa täydellisesti ja keksi yhä useampia keinoja sen helpottamiseksi. Hän ei pelännyt mitään taivaassa eikä maassa, hän oli tehnyt kaikki eläimet alamaisikseen kirveellään ja keihäällä jonka sinkosi kädestään. Niitten sokeitten valtojen edessä, jotka häntä vainosivat lumimyrskyssä ja yön pimeydessä, hän vaikeni. Voima, jota ei voi välttää ja yön jättiläisuhma olivat yhdistyneet hänen kovan elämänsä vihollisiksi. Mutta hän oli voittanut sekä luonnon että itsensä.
Vaan nyt tunsi hän olevansa kovin yksinäinen. Miksi oli hän tullut niin vahvaksi, eikö hänen voimilleen löytynyt muuta päämäärää kuin taito pysyä hengissä? Sitä mietti hän joskus, mutta aika ei tullut hänelle kuitenkaan pitkäksi. Milloin hän metsästeli, milloin kokoili muuta varaa tulevaisuutta varten. Pimeässäkin hän taisi työskennellä ja kun hänellä oli aikaa olla jouten, istui hän majansa katolla päivät ja yöt läpeensä tehden huomioita tähtien matkoista ja auringon tavoista taivaalla. Niin alkoi hän käsittää taivaan kappaleitten kulun, miten usein ne ilmestyivät näkösälle, miten kauan ne näkyivät ja miten kauan ne olivat piilossa.
Alituisesti tarkastelivat hänen silmänsä tutkivasti kaikkea kaikkialla. Alituisesti osui hänen ajatuksiinsa uusia seikkoja ja mitä hän vain kerrankin oli nähnyt tai liikuttanut, se jäi ainiaaksi hänen muistiinsa. Hän oli aina avoin vaikutteille, aina toimessa; jokainen uusi keksintö nosti veren rajusti hänen ohimoilleen. Kun joku kysymys valtasi hänet, kulki hän innoissaan kuten eläin, joka pesänsijaa etsii; hänen aivonsa loi ja hänen käsistään pyörähteli uusia esineitä. Mutta iloinen hän ei ollut.
Eräänä kesänä otti hän seuratakseen heimonsa jälkiä eteläänpäin, kulkien viikkokausia toisesta hyljätystä asuinpaikasta toiseen. Se paikka, johon Poika oli heidät jättänyt, oli jo aikoja sitten jätetty kylmille ja metsä oli sielläkin kuollut. Pojan täytyi kulkea yli vuorten ventovieraisiin seutuihin asti, missä hän tunsi olonsa epävarmaksi, kunnes hän vihdoin näki kerran savun kohoavan leiristä puitten välissä ja silloin hän tiesi löytäneensä etsimänsä.
Se ei ollut mitään lämmintä seutua vaikka olikin niin etelässä. Miten ne saattoivatkaan tulla toimeen? Hän katsoi ikävöiden savua, mutta se johti hänen mieleensä kuvan heimosta, joka istui nuotion ympärillä tai loikoili majoissaan riidellen päivät päästään. Hammastelua myötäänsä ilman että kukaan olisi lyönyt toistaan. Jos hän silloin vuosia takaperin olisi astunut lähemmäksi noita asuntoja, jolloin hän oli nähnyt kaakinpuun valmiiksi pystytettynä häntä varten, olisi kuullut siellä vaihdettavan hillitsemättömiä vihaisia sanoja ja hän tiesi samaa nytkin näkevänsä, jos astuisi sinne. Sitä paitsi — toiko hän tulen muassaan, oliko hän pitkän maanpakolaisuutensa aikana löytänyt sen, jonka löytämisen hän omassa mielessään katsoi ainoaksi ehdoksi, jonka täytettyään hän voisi palata kotiin? Ei Ei! Hän ei mennytkään senvuoksi edemmä. Ja sinä kesänä pysähtyi hän niihin erämaihin, jotka levenivät pohjoispuolella sekä hänen että vieraitten heimojen asumia metsiä. Nämä olivat pysähtyneet kauas toisistaan ja olivat toisiinsa nähden aina vihamielisellä kannalla.
Vuorilla tähystellessään näki Poika usein savun nousevan toisten heimojen asunnoilta kaukaa etelästä mutta ei kertaakaan johtunut hänen mieleensä ajatus joutua kanssakäymisiin heidän kanssaan tai edes hakea tulta heidän leiristään. Lähestymistä saattoi ajatella yhdellä ainoalla tavalla. —
Ja sinä kesänä sattui Poika todellakin tapaamaan jonkun ihmisen, joka oli kyllin utelias ja tyhmänrohkea retkeilläkseen kauas pohjoiseen autioille takamaille. Tällöin sai hän tyydyttää ihmiskaipuunsa. Tällainen kohtaaminen saattoi olla mieluisa tai tuottaa pettymyksen, riippuen siitä oliko saalis nuori, hyväverinen tai vanha luiseva alku-ihminen, johon tuskin viitsi hampaitaan iskeä. Pojan muistissa tai oikeammin ruoansulatuselimissä säilyi kauan eräs hieman epämiellyttävä kohtaus. Hän oli yllättänyt vanhan kuivettuneen metsämiehen ravustamassa eräällä purolla ja syönyt hänet paikalla tarkastamatta sen paremmin. Uh, hänen hampaansa olivat vielä kauan jälkeenpäin olleet arat ja hän oli saamaisillaan vastenmielisyyden koko senlaatuista ravintoa kohtaan. Hänen ihmishalunsa vähentyi aikatavalla saatuaan ensin tyydyttää sitä useammankin kerran. Eikähän kukaan ihminen enään rohjennut metsien pohjoispuolelle, ei yksinään eikä joukoissa, sillä heimoissa oli alkanut liikkua huhuja jostain hirvittävästä, erämaissa asuvasta peikosta, joka oli puoleksi karhu, puoleksi ihminen. Se repi ja söi jokaisen elävän olennon, joka sen lähettyville osui. Poika kulki sitten taas pohjoista kohti, omille kylmille mailleen.
Oltuaan muutamia viikkoja pakotettu syömään yksinään eläimenlihaa, alkoi hän uneksia oikein nuorta, verevää ihmistä edes yhden ainoan kerran ja siksi hän vain viivytellen ja tyytymätönnä mutkitellen kääntyi yksinäisyyteensä.
Ja elämänsä ihmeen hän löysikin eräällä tällaisella syrjäretkellä, jolle hän oli lähtenyt salaisen toiveen pakottamana, toiveen, jota hän ei selvästi itselleenkään myöntänyt, koska pelkäsi sen kuitenkin pettävän.
Ihminen, viimeinkin taas olento, jonka eturaajat eivät tavanneet maahan! Poika näki tuon saaliinsa muutamana päivänä eräässä autiossa seudussa juoksevan täyttä vauhtia jotain luolaa kohti. Poika katkaisi siltä tien, silloin se alkoi vinhasti juosta läpi laakson, poikki puron kukkulan taakse — ja niin alkoi hurja takaa-ajo. Sitä kesti kolme täyttä vuorokautta ja päättyi kaukana ventovieraalla seudulla ja jo sekin seikka teki takaa ajon Pojalle mielenkiintoiseksi. Saalis joka juoksi nopeammin ja kestävimmin kuin mikään hirvi, johti näet hänet sinne asti, missä maa loppui, sinne, missä oli vain vettä, missä suunnaton järvi avautui silmänkantamiin. Siellä oli meri.
Jo silloin kun ajo alkoi, huomasi Poika selvästi, ettei hänen saaliinsa pyrkinyt takaisin metsiin eikä vuorille, vaan kääntyi alaville suo- ja niittymaille jotka levisivät penikulmain laajuisina auringonlaskua kohti. Asuikohan siellä päin kansaa, vaiko eikö tällä ihmisellä ollut heimoa mihin lukeutua?
Eniten ihmetytti Poikaa se, että ihmisellä näytti olevan jotain yllään, eikä se ollut nahkaa, kuten hänellä itsellään, oli vaan jotain muuta, joka liehui ja lepatti tuulessa hänen juostessaan. Jos se oli jonkinlaista vaatetta, oli se kyllä hyvään tarpeeseen, sillä syksy oli jo pitkälle kulunut rakeineen ja purevine myrskyineen, mutta ei tiennyt ketään muuta ihmistä, joka olisi ymmärtänyt pukeutua kylmän varalle. Toinen seikka, jonka Poika myös huomasi, oli se, että pakeneva ei mitenkään osoittanut vastustushalua, eikä koettanut pelastua minkäänlaisella viekkaudella, vaan jatkoi matkaansa suoraa päätä kuten jotkut villieläimet tekivät, niinkuin se olisi ollut ainoa pelastus. Tässä ei ollut muu kysymyksessä kuin joko saavuttaa se tai juosta se kuoliaaksi.
Pojan täytyi panna liikkeelle kaikki voimansa jäljillä pysyäkseen ja ensimmäisinä tunteina lisäsi ajettava yhä vauhtia. Mutta sitten alkoi Poika voittaa melkein huomaamatta, mutta kuitenkin sen verran ettei hänen tarvinnut luopua ajosta. Yöllä lepäsi Poika muutamia tunteja, söi ja nukkui ja seuraavana päivänä hänen täytyi keskipäivään asti vainuta jälkiä ennenkuin ne löysi ja sai saaliin näkyviinsä.
Seuraavana päivänä oli tuo ajettu ihmisparka koettanut turvautua pikku viekkauteen, se oli mennyt yli lammikon ja piilottautunut kivikkoon, mutta Poika löysi jäljet, pakotti hänet liikkeelle ja seurasi entistä lähempänä. Monen monta penikulmaa oli katkaistu ja he olivat nyt seuduilla, joita Poika ei ollenkaan tuntenut. Villihevoslaumoja laukkasi tuontuostakin peljästyneinä pois tieltä ja jäi etäälle katselemaan. Poika kiiti ohi huimaa vauhtia. Ajaessaan hioi hän hampaitaan kaikkea muuta kuin lempeänä. Muuten ei tämä ajo enään ollut erikoisempi kuin tavallisetkaan, ainoa eroavaisuus oli siinä että saalis oli tavallista jalompi ja houkuttelevampi.
Viimeisenä päivänä kulki takaa-ajettu vain hiljalleen, hän näytti loukkaantuneen. He olivat saapuneet suuren veden luo ja liikkuivat nyt pitkin rantaa, jossa hienoon hiekkaan oli sekottunut pieniä pyöreitä kiviä ja muita teräviä esineitä. Poika juoksi silmäillen uteliaasti kaikkea mitä näki rannalla ja tunnustellen avoimin sieramin meren voimakasta tuoksua, mutta pysähtyä hän ei malttanut. Se saisi tapahtua vasta jonkun hetken päästä. Pakeneva juoksi hyvin hitaasti enään, horjui voimattomana ja näytti takaakatsoen kovin kärsivältä. Lopulta kaatui hän hiekalle, pyrki pystyyn ja koetti eteenpäin, mutta pääsi vain ryömien. Ja nyt oli ajo lopussa.
Poika lähestyi saalistaan nopein, entistä suuremmin harppauksin, mutta heittämättä keihästään tai kohottamatta kirvestään. Tässä saattoi hampain ryhtyä toimeen ja hän nuoli jo nälkäisenä, mutta etenkin janoisena huuliaan.
Silloin hän näki että se olikin nainen. Hän oli lyyhistynyt polvilleen, kasvot hiekassa ja odotti kohtaloaan. Hän ei päästänyt ääntäkään Pojan koskiessa häneen; Poika käänsi hänet ja heidän katseensa yhtyivät. Kaikki murha-ajatukset haihtuivat Pojan mielestä. Tuon naisen tuli totisesti elää!
Mutta Poika näytti hampaitaan, osoittaakseen siten kostonhimoaan siitä vaivasta ja kaipuusta, minkä kiinni-saanti oli tuottanut.
Naisen katseesta väistyi heti vallanalaisuuden pelko tuntiessaan saavansa elää ja niin paljasti hänkin hampaansa ikäänkuin purrakseen — mutta kumpikaan ei purrut. Se oli ensimäinen hymyily.
Siitä lähtien seurasivat he toisiaan. Heistä tuli kaksi yksinäistä jäätikön asukasta, ensimäinen ihmisparka Pohjolassa.
Aurinko pilkisti pilvien lomitse ja näki vain nämä kaksi. Siten syntyi yksi-avioisuus.
MERI.
Nyt kerrottakoon, miten Poika monen vuoden päästä, elettyään vaimoineen pohjoisessa kokonaisen ihmisijän, joutui parantumattoman, vaikkakaan ei erittäin kuluttavani taudin saaliiksi. Se tauti oli voimakas meren kaipuu.
Se oli alkanut sillä, ettei hän koskaan ollut voinut unohtaa sitä tuoretta raakkuateriaa, jonka hän ja vaimo olivat syöneet rannalla takaa-ajon päätyttyä ja hymyn noustua heidän villeille kasvoilleen. Tämä ateria, jolloin Poika ensikerran oli maistanut suolaista ruokaa, säilyi hänen mielessään hänen elämänsä erikoisuutena. Muistaessaan sitä saattoi hän nyökäyttää päätään, kuin olisi hän keksinyt jonkun tärkeän seikan.
Tähän makuun oli yhtynyt ihmeen kirkas ja onnellinen muisto kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut niinä parina tuntina, jolloin hän ja Emo — sen nimen olivat myöhemmin heidän lapsensa hänelle antaneet — olivat levänneet rannalla ennen jäätikölle paluuta. Poika oli tarkastellut pyöreitä kiviä ja muita tuntemattomia esineitä, joitten joukossa oli monenmoista vaikkakin sangen sekalaista syötävää. Hän oli hengittänyt täysin siemauksin tuon järven hajua, jonka vesi oli tummempaa kuin hänen tuntemiensa sisäjärvien vesi, ja jolla ei vastakkaista rantaa näyttänyt olevankaan, vaikka katsoi niin pitkälle kuin silmä kantoi. Vedellä oli ollut toinen, raikas maku, oikein hyvä, vaikkei sitä paljon voinutkaan juoda. Valkeat linnut, joilla oli omituinen, terävä ääni lentelivät laineiden yläpuolella, ja laineet näyttivät olevan ainaisessa kulussa.
Oliko Poika päättänyt palata sinne uudelleen ja sitten unohtanut päätöksensä; sekö häntä nyt kutsui? Miksi se päivä olikin niin ihana, niin valoisa sydämen pohjia myöten, että sen muisto huomaamatta pakotti hänet pyrkimään hyväksi, vaikka se kävikin huonosti. Vielä monta vuotta myöhemmin, heidän jossain retkeillessään, saattoi Emo, katsahtaessaan kantamuksensa alta, huomata miehensä ankarilla kasvoilla hienon, valoisan ilmeen, joka muistutti heidän ensi hymyilyään meren rannalla. Emo kohotti pienokais-kääröään paremmin selkäänsä; nyt hän tiesi että mies ikävöi, kaipasi, mutta tuskin hän häntä, vaimoa, ajatteli. Eikä kuitenkaan koko maailmassa ollut mitään jota hän olisi syvemmin kunnioituksen tuntein ajatellut, kuin tuota miehen kaipuuta. Hänen tehtävänsä oli seurata häntä ääneti ja uskollisena kuolemaan asti.
Niin, Poika kaipasi merta. Vuodet veivät hänet yhä kauemma yhtymästä rannalla. Hänen elämässään talvi aina uudistui mutta sitä silloista ei hän enää saanut takaisin. Joku tuntematon oli hiipinyt hänen sydämeensä sinä hetkenä, jolloin hän istui valkosella hiekkarannalla ja näki laineitten leikkivän ja vyöryvän kohti äärettömyyttä. Oli kuin joku tuntematon henki olisi mennyt hänen vereensä ja siitä tuli sitten sekä hänen että hänen sukunsa kohtalo.
Mutta hän ei tiennyt eikä koskaan tullut tietämäänkään että meren kaipuu oli salaperäisesti ijäisiksi ajoiksi kietoutunut hänen sydämensä uumeniin sinä hetkenä, jolloin hän ensi kerran katsoi takaa ajetun Emo-paran silmiin.
EMON TAPOJA.
Palatkaamme jokapäiväiseen elämään. Talvi tuli. Poika ja Emo ottivat sen levollisesti vastaan ja vetäytyivät pohjoiseen, jäätikön reunalle, jossa Poika oli tottunut asumaan ja kotiutuivat pian. Täällä he kestivät elon vaiheet, alussa kierrellen, myöhemmin asettuen vakinaiseen asuinpaikkaan. Ja vuosien kuluessa kasvoi perhe.
Emo oli tottunut kylmään, ja oppinut tulemaan toimeen joka vuoden aikana. Vähitellen sai Poika selkoa kaikista niistä keinoista, joita Emo ymmärsi käyttää elämänsä turvaamiseksi. Ne olivat sangen vaatimattomia ja niin yksinkertaisia, ettei kukaan metsien asukas tullut niitä huomanneeksikaan. Emo oli aivan yksinkertaisesti tuonut ne käytäntöön. Ne vaatteet, joita hän kantoi Pojan tavatessa hänet, olivat hänen omaa keksintöään ja Poika teki sen huomion, että kaksi ihmistä kaukana toisistaan, vähääkään toisistaan aavistamatta, saattoivat keksiä saman asian. Ja tämä oli syynä siihen että hän nöyrtyneenä ja kiitollisena otti Emon toverikseen yksinäisyyteensä ja heistä tuli ensimäinen pieni yhteiskunta maan päällä. Aarniometsissä lähestyivät mies ja nainen toisiaan kuten sudet, eikä yksikään nainen tullut äidiksi tuntematta niskassaan miehen hampaanjälkiä. Poika ja Emo olivat ensimäinen oikea ihmispari.
Emon puku oli toista ainetta kuin Pojan, se oli jonkunlaista palmikoitua ja vanutettua paksua ja lämmintä mammutinvillahuopaa. Hän oli kerännyt villoja orjantappurapensaista ja punonut siitä lankaa. Jaloissa oli hänellä palmikoidut niinikengät, eikä hän milloinkaan luopunut taidokkaasta vasusta, johon kuten jotkut linnut keräili kaikenlaisia mitä ihmeellisimpiä pikku esineitä. Hänellä oli siinä siemeniä, hampaita, pikkukiviä, joiden väriin tai pyöreyteen hän oli mieltynyt, siinä oli sulkia, kuihtuneita kukkia, niittyvillaa, kaikenlaisia kiiltäviä ja pehmeitä esineitä, paitsi tietysti ruokaansa, joka oli ihmeellisen laatuista. Jos kori täyttyi liiaksi, tyhjensi Emo esinevarastonsa sinne tänne, kivien alle ja kallionkoloihin. Hän ei heittänyt koskaan mitään hukkaan, mutta unohti pian mitä oli piilottanut. Hän oli hyväsydäminen vaimo.
Poika ei päässyt milloinkaan oikein selville siitä, miten Emo oli tullut erämaihin ja miten hän oli selviytynyt pakkasen käsistä — hän oli sangen harvapuheinen. Se ei ollut salaperäisyyttä eikä pahuutta, mutta hänellä ei ehkä ollutkaan mitään yhtenäistä menneisyyttä. Hän oli pelkkää elämää mutta elämää nykyisyydessä, sillä entisyyden muisto välähti hänen ohitseen vain heikkona, epäselvänä varjona. Pojan kysyessä miten hän oli eksynyt heimostaan saattoi hän pudistaa vallattomia kiharoitaan ihanan ilmehikkäästi. Hän halusi myös kertoa pitkän tarinan, joka äkkiä näytti kumpuavan hänen mielikuvituksiinsa, mutta hän teki vain eleitä ja lausui joitakin harvoja sanoja tai pikemmin lauluääniä ja silmistä loisti aatoksien rikkaus ja kaipuu ja hän uskoi sillä kertoneensa paljon. Ja siihen sai Poika tyytyä. Hän oli se mikä oli, lämmin, aina mahdollisimman lähellä Poikaa ja apuna missä taisi, eikö siinä ollut tarinaa kyllin?
Pojan oman käsityksen mukaan oli Emo jostain syystä, johon hän ei itse mitään voinut, karkotettu, kuten Poikakin, ja paennut erämaihin. Hän lienee silloin ollut hyvin nuori, sillä nyt vasta hän oli täysikasvuinen ja kaikesta päättäen hän oli viettänyt yksinäisyydessä monet talvet. Hän oli varmasti ollut luonteeltaan Pojan kaltainen, hänessä oli jotain joka oli tehnyt hänet erilaiseksi kaikkia muita heimolaisiaan ja antanut hänelle kyvyn elää yksinään ja tuetta. Raikas pohjatuuli oli pyyhkäissyt hiukset hänen otsaltaan ja opettanut häntä auttamaan itseään.
Oli omituista huomata miten hän talven koulussa oli oppinut käyttämään samoja vastustuskeinoja kuin Poikakin, vaikka eri tavalla. Sen huomasi Poika vähitellen heidän yhdessä eläessään ja tutustuessaan Emon tapoihin. Metsästystä hän ei harjoittanut, päinvastoin kaikki eläimet herättivät hänessä pelkoa, saattoipa pieni hiirikin hänet kirkaisten pakenemaan vuorelle. Sitävastoin hän söi mielellään muurahaisia, etanoita ja kaikenlaisia ryömiviä elukoita, vieläpä kärpäsiäkin, mutta ei milloinkaan hämähäkkiä; hän näkyi lajittelevan eläimet omien, käsittämättömien sääntöjensä mukaan.
Hän söi sitäpaitsi melkein yksinomaan kasviksia ja oli niistä muodostellut joko enemmän tai vähemmän onnistuneita uusia ruokia. Kun ei hän enään saanut hedelmiä kuten ennen kotimetsissä, alkoi hän syödä ravinnokseen ruohoja, juuria ja erilaisia yrttejä, joita hän löysi sammalikosta ja asumiltaan kivikkomailta. Ja koko hänen terveyttä ja elinvoimaa uhkuva olentonsa osotti hänen ymmärtäneen nauttia ravitsevia aineita. Kesäisin se kyllä saattoi käydä päinsä vieläpä myöhään syksylläkin, jolloin suot olivat täynnä marjoja, joita Poikakin osasi käyttää hyödykseen, mutta miten oli Emo selvinnyt talvella, jolloin ei erämaissa ollut matelijoita eikä kasveja? Hän ei osannut kerätä varastoon kylmien aikojen varalle, kuten Poika teki ja kuitenkin oli hän tullut toimeen.
Tähän oli aivan yksinkertaisesti syynä hänen kokoamisvaistonsa, josta johtui se että hän, vieläpä noina pitkinä aikoina jolloin ei löytynyt mitään ruokaa, oli tullut toimeen vasussaan olevilla ja muihin piilopaikkoihin kätkemillään jäännöksillä. Hän kokoili kaikenlaista ja kaikkea mahdollisimman paljon ja tämä sokea vaistomainen tapa oli yhtenä hänen itsesäilytyskeinonaan. Hänellä oli aina ravintoa ja siten hän pääsi yli talven.
Emo ymmärsi kuivata joitakin syötäviä juuria tai ehkäpä ne olivat piilopaikoissaan kuivuneet ja näitä hän kokosi suuriin kasoihin. Mutta ennen kaikkia suosi hän muutamien ruokalajien siemeniä. Niitä hän poimi ja kätki suuret määrät. Hän oli kai alkuaan rakastanut näitä siemeniä, koska ne olivat niin pieniä ja muistuttivat hänen mielestään pikkuruisia vuonia, jotka tuli peitellä ja joita hemmotella, voidakseen niitä omistaa. Näitten keräämisessä ei hän tiennyt mitään määrää, hän tahtoi vaan omistaa niitä, oikein rajattoman joukon, suuren suuren lauman, kokonaisen maailman pieniä, suloisia vuonia. Sitten oli hätä pakottanut hänet syömään niitä. Kourallinen riittikin Emolle koko päivän ravinnoksi.
Etenkin keräsi hän korkean, karkearöyhyisen ruohon, villin ohran jyviä. Poika tunsi ne hyvin. Hän oli joskus syönyt jonkun jyvän, kun niitä oli sattunut tarttumaan hänen hiuksiinsa ja ne olivat hyvän makuisia. Mutta Emo kokosi niitä joka vuosi joukottain ja niistä tuli pian vakinainen lisä sekä hänen että Pojan jokapäiväiseen ravintoon.
Vuodet vierivät ja Emo kehitti tapojaan, heidän muutellessaan jäätikön tieltä ja asuessaan missä lyhemmän missä pitemmän ajan. Ja Poika antoi hänen olla rauhassa toimineen, hän piti vain huolta metsästyksestä ja paranteli työkalujaan. Tuon tuostakin huomasi hän että Emolla oli käsillä joko uusi esine; ne näyttivät syntyvän kuin itsestään. Emo kokoili uutterasti mammutinvillaa ja eläinten karvoja mistä vain löysi ja istui sitten majassaan punoen lankaa josta hän palmikoi vaatteita. Kesäksi valmisti hän kevyitä paitoja kaisloista, punoi ruohojen säikeitä ja pääsi kokeilemalla niin pitkälle että hän vihdoin huomasi erään kasvin joka erikoisesti oli omiaan vaate-aineeksi. Se oli pieni, sinikukkainen ruoho, pellava ja sen kanssa ahertelivat sitten Emon väsymättömät sormet uutterasti. Jyviään varten punoi hän vitsaksista vasuja ja tiivisti ne savella, jotteivät jyvät valuisi pois raoista. Tätä tietä tulivat hänen jälkeentulevaisensa kerran keksimään saviruukkujen valmistuksen. Mutta sekä tämä että moni muu seikka ei päässyt oikein vauhtiin ennenkuin Poika löysi uudestaan tulen.
Heillä oli jo monta lasta. Ensimäinen pienokainen syntyi Pojan poissa ollessa ja seuraavalla kerralla läksi Emo maasta suuren kiven juurelle jossa Poika kuuli hänen valittavan hiljalleen, kunnes hän jonkun ajan kuluttua palasi uusi pienokainen muassaan. Ne olivat pieniä, sokeita olentoja, joiden ruumista peitti ruskea nukka ja jotka nukkuivat ensi aikoina melkein koko ajan palmikoidussa pussissa Emon selässä. Mutta ne kasvoivat nopeasti; vanhin jo vaaperteli pullomahaisena oven ulkopuolella etsien jos jonkin näköisiä irtonaisia esineitä. Isä teki hänelle tuskin peukalonkynttä suuremman kirveen, jolla pikkumies hyökkäsi asuntopaikan seutuvilla pyöriskelevien koiran pentujen kimppuun. Kuten ennenmuinoin kotimetsässä, sai hän taas nähdä pienten, karvapeitteisten lasten puhaltelevan untuvia ilmaan ja pitävän niitä lintuina. Mutta nyt oli moni seikka toisin.
Asunto täytyi rakentaa pysyväiseksi ja tilavaksi jotta perhe mahtuisi sinne istumaan. Metsälle lähtiessään viritti Poika suuren kiven sisäänkäytävän suulle ja siellä sisällä istui Emo lapsineen levollisena uutterasti punoen. Päivällä otti hän pienen kiven pois kivimajan reunalta niin että hänelle lankesi reiästä vähän valoa, muuten siellä olisikin ollut jotenkin pimeä, etenkin talvella. Kylmän ajan asuivat he yhdessä paikassa ja asuttavan maan ala laajeni aikalailla. Pojan täytyi rakentaa erikoisia pieniä majoja heidän juuri-, vilja- ja tuulessa kuivattuja lihavarastojaan varten. Hän valikoi aina ennakolta tuulen suojaisen paikan, mieluummin luonnon luolan tai sitten sopivan kallion kielekkeen alustan, jolle varusti seinän. Joskus paremman puutteessa asuttiin maakuopassa.
Jäätikkö pakotti heidät yhä muuttamaan, usein pyyhkäisi jäänreuna suorastaan asuinpaikan yli. Täten olivat he siirtyneet kauas etelään ja asuivat nyt suunnilleen Pojan syntymä- ja lapsuusseuduilla. Hän luuli useista merkeistä päättäen heidän olevan sammuneen tulivuoren lähistöllä. Mutta missä ennen aarniometsä kohosi, levisi nyt penikulmain laaja jääpanssari, joka rotkopaikoissa oli korkeimpia puita paksumpi. Se oli ihmeellinen erotus entiseen verraten ja tuskinpa Poika, joka oli tämän muutoksen nähnyt tapahtuvan, aina tunsi itseään.
Muuttaminen tuli kuitenkin yhä vaikeammaksi. Emolla oli jo monta lasta ja hän tahtoi kantaa yhtä selässään, toinen oli hänen käsivarrellaan, kolmatta talutti hän vapaalla kädellään ja loput pitelivät kiinni hänen vaatteensa liepeistä. Mutta heillä oli niin paljon tuiki tarpeellisia esineitä, joita heidän täytyi kulettaa muassaan, että se alkoi käydä melkein mahdottomaksi. Emo kantoi omaa painoansa enemmän, aina hiljaisena ja aina hyvänä. Mutta muuttaa heidän täytyi, jäätikkö pakotti siihen, vaan näin ei voinut jatkua kauan.
Poikakin oli ottanut käytäntöön monenlaisia parannuksia joiden vuoksi oli vaikea muuttaa yhteen kohti asetuttua. Hän oli näet alkanut pitää kotieläimiä. Usein sattui hän saamaan metsästysretkillään jonkun eläimen kiinni elävänä. Milloin oli villi varsa milloin peura; ne hän vei kotiin ja piti niitä nahkahihna-lieassa kodin lähellä. Ellei metsäriistaa sattuisi saamaan, olivat nämä aina käsillä. Ajan kuluessa oli hänellä kesynä kotosalla monta villihevosta paitsi villiraavaita, peuroja ja vuohia. Ja vankeudessa ne yhä lisääntyivät. Susien ahdistellessa niitä öisin, laittoi Poika niille oksista ja risupunouksista aituuksen. Syksyllä teurasti hän useimmat ja kuivasi lihan talvitarpeeksi, mutta kesyimmiksi käyneet ikäänkuin perheeseen kuuluvat säästi hän talven yli. Emo ja lapset syöttivät niille heiniä, joita he kesällä olivat keränneet ja kuivanneet. Puolikesyjä hevosia ja peuroja oli helpompi kuljettaa matkoilla, kantoivatpa ne tyytyväisinä Emon niiden selkään sälyttämiä kuormiakin ja olivat siten hyödyksi. Lapset tulivat pian pienten ketterien hevosten kanssa hyviksi ystäviksi ja heidän päähänsä pälkähti nousta matkoilla ollessa ratsaille niiden selkään.
Muuttokulkue näytti silloin tällaiselta: Poika kulkee etunenässä kivikirveineen aina tarkkaavaisena ja valmiina. Hänellä on yksi ainoa silmä, mutta se näkee kaikki, huomaa kaikki mitä penikulman alalla liikkuu. Hän käy käsiksi suuriin kiviin, jotka ovat hänen tiellään, kääntää ne sivulle ja vierittää jaloin syrjään jatkaen keskeymättä matkaa, katseellaan tarkastellen näköpiiriä. Hänen takanansa tulee Emo taakkoineen, lapset ja koti-eläimet sulassa sovussa, pienimmät ratsastaen suurimmilla. Sataa. Taivaanrannalla näkyy jäätikön viheriä kajastus, joka kylmällä katseellaan pakottaa heidät kulkemaan. Niin, siinä kulkee kivikauden mies omaisineen.
Mutta matkoista tuli viimeinkin loppu. Eräänä vuonna he asettuivat tunturi-ylängölle, josta he eivät taipuneet muuttamaan ja silloin jäätikkö ympäröi heidät.
Tunturi oli useita penikulmia ympärimitaten, tasainen huipultaan mutta niin korkea, että jää ei noussut sen yli vaikkakin levittäytyi kaikkialle sen ympärille. Ja tälle saarelle he jäivät asumaan jääpeitteen kasvaessa ja soljuessa penikulmain laajana ympärillä.
Perhe lisääntyi. Oli jo tyttöjä ja poikia enemmän kuin vanhemmat osasivat laskea, oli enemmän kuin paljon, oli monta. Jokainen oli kuitenkin ihmisenä, yksilönä, enemmän tai vähemmän tunnettu. Emo, joka ennen oli kehittänyt keräilemistaitoaan kokoilemalla mitä sattui, oli nyt oikealla alallaan ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut synnyttää kokonaisen kansakunnan. Joka vuosi, kun lyhyt kesä tuli uudestaan ja tunturisaari kohosi soreana kukkineen ja vihreine lehtipuineen, pisti uusi pellavapää esiin Emon selkäsäkistä.
Vanhemmat lapset varttuivat tuulen ja tuiskun parissa. Pojalla oli jo melkein täysikasvuisia poikia, jotka tarkkoina katselivat tuota jäätikön vihertävää kajastusta taivaanrannalla. Ja sieraimet värisivät tarkkaavaisesti kuten ainakin tulevien suurmetsästäjien.
TULUKSET.
Pojan ja hänen perheensä elämä tuolla pohjoisella tunturisaarella olisi käynyt yhä vaikeammaksi keskellä jäätikköä, yhä ankarammaksi muuttuvien talvien ja yhä lyhenevien sadekesien vaiheilla, ellei Poika olisi uudelleen hankkinut tulta, elettyään niin monta kovaa vuotta sitä vailla.
Mutta kuten hänen koko kehityksensä vastuksista huolimatta oli opettanut ettei olemassaolo parane ennenkuin on nähty kovinta hätääkin, niin ilmestyi nyt tulikin talven sydännä äärimmäisen hädän hetkenä. Se ei tullut salamana, ei putoavina hehkuvina kivinä eikä minään muunakaan taivaasta tulevana tulenmuotona. Poikahan näet eli jäitten keskellä köyhänä ja jumalan hylkäämänä. Hän saavutti tulen taistellen, hakkasi vastakkain kovia kiviä, kunnes sai sen. Ja se päivä jolloin tuo suuri ihme tapahtui, jolloin syttyi tuli hänen käsiensä töistä, oli riemuisa voittopäivä, oikea triumfihetki, joka teki hänet kaikiksi ajoiksi rikkaaksi ja teki hänestä luomakunnan herran.
Poika oli näet tiennyt jo vuosikausia että tulta oli jollain hänelle tuntemattomalla tavalla piikivessä tai ilmassa sen ympärillä. Hän huomasi sen tuoksahduksen halaistessaan liusketta veitseksi tai valmistaessaan suurempia työkaluja. Se oli jotain palanutta muistuttava voimakas haju, joka loihti hänen mieleensä muiston kaikesta siitä mikä sen yhteyteen liittyi. Se toi hänen muistoonsa voimakkaasti hehkuvan tuhan, aarniometsän, poreilevan suomaan ja ukkosen. Ja kaikki tämä läikehti alituisesti hänen mielessään niin, että hän päivät päästään teki tuota piityötä, aherteli kumaraisissaan ja ahneesti, avosuin ja sieraimin herkutellen ahmi siitä lähtevää hajua. Emo huomasi tuon omituisuuden miehessään, mutta hän ei ymmärtänyt sen syytä. Poika vainusi tulta ja koko sen salaperäistä jumalanvoimaa ja hänen ajatuksensa kulkivat teitä, joilla ei Emo voinut häntä seurata. Ja tuli näyttäytyikin joskus, etenkin Pojan kalkutellessa piitä pimeässä. Silloin saattoi kivestä sinkoilla kipinöitä, jotka syttyivät, mutta sammuivat samassa. Ne säihkyivät sateenkaaren väreillä ja säkenöivät tähtinä Pojan käsissä, saattaen hänen ajatuksensa vilkkaaseen työhön.
Mutta kun talvet, jäätikön piirittäessä Pojan kotia, yhä kovenivat, kun luolan ulkopuolella oli pureva ilma ja kaikkialla helisevää ja kireässä pakkasessa halkeilevaa jäätä, kun oli niin kylmä että Emon ja lasten täytyi pysyä majan pimeässä vieri viereen sulloutuneina, monen nahkakerroksen peittämänä, silloin poika joutui samaan mielentilaan kuin missä hän oli ensimäisinä epätoivon aikoinaan. Silloinhan oli kylmä riistää häneltä alastomalta, yksinäiseltä ihmis-rukalta hengen. Ja nyt samoin. Nyt — nyt juuri täytyi tehdä jotain, nyt oli vihdoin mahdoton tehtävä mahdolliseksi.
Hän koetti lähempänä olevaa keinoa, alotti siitä, minkä jo ennestään tunsi: hakkasi kahta piikiveä vastakkain. Päivät pääksytysten istui hän majansa sisäänkäytävän suulla sekä talvisen hailakan auringon valossa että lumipyryssä kiireestä kantapäähän karhuntaljoihin käärittynä ja löi lyömistään piikiviä yhteen. Hän ei suonut itselleen koskaan lepoa, löi ja murskasi toisen pii- ja harmaa kivipalasen toisensa jälkeen ja näki niiden savuavan purevassa pakkasilmassa. Hän istui kivikasojen keskellä uupumatta ja ahersi aamuhämärästä alkaen siksi kunnes entistään kaukaisemmalta näyttävä aurinko kutistuneena ja kylmänä kuin jäämöhkäle oli päässyt ratansa päähän ja vajosi taivaanrannalla äärettömien lumi-aavikoitten taa. Yö tuli, revontulet syttyivät ja suuret värisevät tähdet tuikkivat, maja peittyi lumeen ja ainoastaan tumma aukko, jonka majassa olevien lämpö sulatti, osotti siellä olevan eläviä olentoja.
Lauma peuroja riensi ohi narisevalla lumella, kapsavin kavioin. Ne painoivat huurteisen turpansa maata vasten ja päästivät kuuluville ihmeellisen onton kurkkuäänensä — rau —, se oli heidän kieltään. Revontulet loimusivat liekehtien ja räiskyen jäätikön yllä. Kautta taivaan kuului niiden salaperäinen ääni kuin mieletön hiljainen kolkko nauru. Otava vilkutti sumuisessa avaruudessaan, kirkastui silloin tällöin ja himmeni taas kuin olisi kaste laskeunut sen tähdille.
Mutta seuraavana päivänä istui Poika jälleen majansa sisäänkäytävällä ja löi kiviä vastakkain, epätoivoisena ja väsymättömänä mutta ilmeettömin kasvoin. Sieramet ainoastaan värähtelivät. Hän pysyi lämpimänä mielettömässä työssään ja se näyttikin olevan ainoa hyöty mitä siitä lähti. Emo-parka luuli jo miehensä kylmän noitumaksi.
Mutta Poika ei lopettanut. Koska siinä kerran oli tulta, täytyi se saada siitä irtikin. Tulen täytyi olla jossain kivessä ja vaikka hänellä olisi niin kirottu onni että se olisi vasta maailman viimeisessä kivessä joka hänen käteensä joutuisi, niin täytyisi sen sittenkin löytyä. Kiviä riittäisi murskattavaksi silloin tosin tuhansiksi vuosiksi ja hän ehtisi tulla vanhan vanhaksi, mutta hänen täytyi löytää oikea kivi ja tuli. Kun hänen kivivarastonsa oli käytetty, hankki hän uusia, laahasi kaikki läheistön irtonaiset kivet kotiin ja kalkutteli ne rikki. Niin kului sekin ankara talvi.
Kesällä keräsi Poika kotiin kiviä kautta koko tunturisaaren, hän otti jokaisen irtokiven ja keräsi niistä kokonaisia vuoria luolan eteen. Sinä kesänä ei hän tehnyt paljon muuta kuin kuleksi kylmässä rankkasateessa ja kuletti kotiin kiviä, kiviä ja taaskin kiviä eikä Emokaan enää voinut pidättää kyyneleitään. Hän keräsi lasten kera ruokavaroja keräämistään, ja saarella tuskin enää olikaan mitään syötäväksi kelpaavaa. Kesyjä eläimiä kun ei enään ollut — niin mitenkähän lopultakin tulisi käymään? Pojan metsästysaseet olivat käyttämättä ja kun Emo katsahti häneen kosteine silmineen, loi hän Emoon ilmeettömän katseen. Poika ei ollut enään entisensä näköinen. Kasvot olivat käyneet ryppyisiksi ja kuoppaisiksi. Kiven siruja ja tomua oli hänen hiuksissaan ja hänen tulisena ja kiihtyneenä säkenöivän silmänsä ympärillä. Tyhjä silmäreikä oli täynnä multaa ja likaa. Ja samoinkuin Emo, ajatteli Poikakin toisinaan, että hänen sielunsa oli jäässä.
Mutta sinä talvena löysi hän tulen.
Se tapahtui äkkiä eräänä päivänä. Hän oli tapansa mukaan särkenyt kiviä sadottain ja istui pistävän hajun vaivaamana, hajun, joka nyt alkoi raukasevasti vaikuttaa, saattaen hänet toivomaan unta, ijäistä unta. Silloin sattui hänen käteensä kivi, josta heti lähti piillä iskettäessä suuria kipinöitä. Hän löi uudelleen kovemmin ja kivestä aivan satoi tulta, sinisiä säkeniä, pitkiä, kiemurtelevia tulikäärmeitä, jotka pysähdyttyäänkin hehkuivat kiiluvina kiemuroina ennenkuin sammuivat. — Tuli, tuli!
Silloin herpaantuivat Pojan voimat, koko ruumis kuumeni ja lopen uupuneena täytyi hänen istua aivan hiljaa. Kädet vaipuivat voimattomina helmaan, hän ei uskaltanut enään yrittää, rukoillen hän loi katseensa ympärilleen, katsoi sitten aurinkoa, joka säteili kaukana selkeässä pakkasilmassa. Hän katsahti ympärilleen lumista saarta ja jäätikköä, joka levisi valkosena ja autiona silmän kantamattomiin eikä hän ollut mielestään milloinkaan nähnyt maailmaa niin selvästi kuin nyt. Vasta nyt hän näki ensi kerran millainen se oli. Hän huokasi syvään, niin syvään.
Sitten hän koetti uudelleen. Hän näki säkenien putoilevan suurina ja säihkyvinä lumelle jättäen siihen sammuessaan tumman kuopan. Rinnasta nousi nyyhkytys, toinen. Ja toivottomuuden väistyessä onnen tieltä, jota hän ei vielä uskaltanut uskoakaan, täytti kumma heikkous hänen sydämensä. Mutta totta se oli. Hän nousi päättävästi, tietoisena itse aikaan saamastaan todellisuudesta ja hän tuskin hengitti nuotiota tehdessään. Entuudestaan, niiltä ajoilta saakka jolloin hän vartioi tulta metsissä, tiesi hän mitä nuotion tekemiseen tarvittiin: taulaa tulen vangitsemiseksi ja kiihdyttämiseksi ja puita sen palamiseksi. Hetken kuluttua oli hänellä lekkuva liekki.
Hän antoi kipinän pudota kuivalle taulalle ja samassa näki hän syntyvän hehkuvan pilkun, sen savuavan, mustuvan keskeltä reunat hehkuvina ja kytevän. Hän puhalsi varovasti niin että hehku alkoi kasvaa ja suhista, pani sitten nopeasti lastuja päälle, lakkasi puhaltamasta — silloin leimahti liekki suoraan ylöspäin. Se oli pieni sinertävä ja kellertävä, kuumahenkinen tulenjumalan-sielu, joka epäröi hiukan, astahti ylös, astahti alas, katosi ja ilmestyi jälleen ja riennähti Pojan puhaltaessa tulen jälkeen. Hän puhalsi kovasti ja pysähtyi välillä silloin tupsahti liekki ahneesti lastuihin ja alkoi palaa. Poika sytytti oksan. Siinä oli tuli. Nyt se siis oli hänellä eikä hänen tarvinnut kiittää siitä ketään, se oli hänen omansa, tulinuotio!
Emo kuuli jonkun hoilaavan luolan ulkopuolella, kuuli rajattomia ilohuutoja ja laulua, luolan katto kumisi, joku hyppi katolle, tuntui aivan kuin siellä olisi ollut karhu, joka hypähti korkealle ja putosi takaisin tassuilleen. Mutta miehen äänihän sieltä kuului. Hänen sieluaan ahdisti, hän ryömi ylös varmana tuhosta. Nyt oli siis Pojalle käynyt huonosti ja samoin heille kaikille. Hän löysi Pojan majan katolta hyppimässä kädessä palava oksa. Emo näki tulen — ja silloin hän irvisti. Hän pysähtyi jalat sisäänpäin ja hymyili ihastuneena. Hän ymmärsi mitä oli tapahtunut. No niin, nyt oli hänen puolisonsa ja Jumala luoneet tulen. Se ei häntä suuresti hämmästyttänyt. Mitä ei Poika saisikaan aikaan! Mutta hyvä se oli. Emo katselee tulta hymyillen, mutta Poika on aivan haltioissaan, hän ulvoo ilosta ja riemuitsee hänelle Emo, Emo! Lapsetkin tulevat ryömien, haistelevat pakkas-ilmaa ja katsovat tulta. He kurkottavat hämmästyneenä ja lähenevät katse tarkkana.
Mikä päivä tämä olikaan! Siinä ei tuntunut olevan alkua eikä loppua. Riemuiten vihittiin tuli, uhriksi annettiin kuivaa lihaa ja vanhaa talia. Ensimäinen uhri nousi kylmään talvi-ilmaan, kodikas paistetun käry ilahutti perhettä, joka kaiken unohtaen suu ruokaa täynnä istui ääressä.
Tuli söi ja syleili ahnaasti polttopuita kuluttavine liekkeineen, peitti saaliinsa hurjine aavemaisine lonkeroineen, jotka ilmaan hypähtäen tekivät tulen poikasia, kiihtyivät ja heikkenivät. Puut rätisivät ja paukkuivat, liekit puhkuivat saaliinhimoisina, jyrisivät ja vierittivät savua, joka pilvenä nousi korkealle. Mikä ihme! Mutta suuri ihme oli se että nuotio lämmitti, lämmitti enemmän kuin kesäpäivä ja lähempää kuin suuri aurinko. Poika näki lastensa hymyilevän tulelle ja näki heidän karkeille puutteen painamille kasvoilleen leviävän onnellisen ilmeen. Hän näki heidän lämmöstä nauttien ojentavan käsiään tulta kohti, ikäänkuin hyväillen sitä koska se oli niin armas, ja hän näki heidän liian lähelle tultuaan vetäytyvän pelästyneinä pois ja silloin hän nauroi vallattomasti. Kyllä he pian oppisivat erottamaan hyvän pahasta. Emo katseli heitä iloisesti räiskyvän tulen valossa ryppyisenä, mutta silmät loistavina. Hän otti jälleen esille punoustyön, jonka hän oli pannut syrjään ja askarteli taas kerineen.
Ja illalla oli luola valoisa! Keskellä permantoa palava nuotio näytti heille kodin sisustan, jossa he tähän asti olivat saaneet hapuilla eteenpäin. Uusi aika koitti jäätikön perheelle.
Poika tarkasteli tuota ihmeellistä kiveä joka piillä lyötäessä oli antanut tulen ja oli vastakin antava. Se oli kirkkaan keltainen ja kimalteli valon siihen sattuessa; kädessä se oli painava ja sillä oli raa'an katkaistun sipulin haju. Olisihan siitä jo pitänyt nähdäkin, että se oli tulikivi. Poika ei ollut mielestään koskaan pidellyt kädessään mitään niin tärkeää ja arvokasta. Se synnytti aivan uuden omistamisen ilon, se herätti voimakkaan halun, joka oli samalla kertaa tyydytetty hänen omistaessaan kiven. Se antoi hänelle kaiken vallan; se oli hänen ja ihmiskunnan ensimäinen aarre. Eikä ilo johtunut yksin siitä, että hänellä oli tuli, vaan nyt hän saattoi hankkia sen uudelleen milloin tahansa, jos se pääsi sammumaan! Sitä eivät toiset metsien asukkaat voineet. Heillä oli vain nuotio, josta tuli täytyi ottaa ja muutettaessa oli se vaivaloisesti kuletettava muassa, tauloilla täytetyssä korissa. Jos se sammui, ei sitä enään voinut sytyttää. Heillä ei ollut tulen kipinää. Nyt se oli tässä kivessä. Ja Poika päätti valmistaa erityisen majan, rakentaa sen niin suurista ja raskaista harmaakivimöhkäleistä kuin hän suinkin jaksoi liikuttaa ja kätkeä sinne tuluksensa.
Mutta kun yö tuli ja kaikki muut nukkuivat luolassa kylläisinä ja lämpiminä, ei Poika voinut nukkua. Päivän suuri keksintö täytti hänen ajatuksensa saattaen veren suonissa kiertämään kuin kuumeessa; ilo ja liikutus säkenöivät hänen jäsenissään. Maatessaan katseli hän ympärilleen aivan luonnottoman virkeänä. Tuntui kuin jännitys olisi nyt vasta lauennut, kun päämäärä oli saavutettu pitkien aikojen toivottoman työn jälkeen. Tuli oli tuhan peitossa lattiakuopassa ja se hehkui siinä valaisematta. Sen yläpuolelle oli hän tehnyt kattoon kivien väliin reiän, josta savu pääsi ulos ja sieltä katseli pieni ystävällinen tähti sisään.
Matala, vankasti varustettu maaluola, jossa Poika perheineen ja kaikkine omaisineen oli, oli täynnä tulen ja palaneen puun käryä. Puut olivat vuodattaneet kesäisen sielunsa ja Poika uneksi jälleen olevansa aarniometsässä sen hedelmällisen ilman ja pihkaa valuvien, kasteisten palmujen keskellä. Hänen ohitseen oli häikäisevä auringonpaiste kulkevinaan ja hän luuli lentävänsä, leijailevansa vapaana ihanan onnellisena huimaavan korkeitten puitten latvojen yläpuolella. Eikö hän nähnyt riikinkukkoja eikö hän itsekin ollut sateenkaaren värinen, loistava riikinkukko, joka pitkinä taikasilmäisine laahuksineen kulki yli metsien aurinkomeressä? Oliko hän palannut takaisin lapsuuteensa, eivätkö lämpimät metsät jälleen huojuneet maanpäällä ja eikö ollut vaan unta että jäätikkö kymmenien sylien vahvuisena ulottui yli maan?
Hänen korviinsa saapui tuttu yö-ääni, jään syvä, maanalainen hiominen kulkiessaan vuoripohjaa vastaan, jäälohkareitten putoileminen ja pohjatuulen ulvonta vihreissä, autioissa luolissa — vai kuuliko hän ehkä lämpimän sateen kohisevan aarniometsän latvakruunuissa, kuuliko korkeitten puitten huokailevan ja natisevan? Veri humisi korvissa, eikä hän enään voinut erottaa totta mielikuvituksestaan. Muistaessaan aarteensa puristi onni hänen rintaansa, hän tuli niin iloiseksi, että näki silmissään aurinkojen leikin ja hän unohti ajan kulun. Hän ei tuntenut enään itseään. Mikä oli todellakin totta? Hänkö tässä oli, hän, joka loppumattoman pitkinä vuosina oli uhmannut talvea, hänen lastensa vilusta väristessä, voimatta hankkia heille lämpöä, kunnes hänen sydämensä oli muuttunut melkein samanlaiseksi kuin se pii oli, jota hän murskasi. Mutta jo vaikka koko maailma olisi muuttunut kiveksi, olisi hän iskenyt siitä sittenkin tulen! Oliko hän nyt löytänyt sen? Oi, hän oli saanut jälleen sydämensä, saanut rintaansa kuumia, melkein tukehduttavia elämän lähteitä.— — —
Hän makasi tulikivimöhkäle vierellään ja hänestä tuntui kuin olisi kulunut koko ijäisyys siitä kun hän sitä viimeksi iski. Hän kaipasi nähdä uudelleen liekkien siitä leiskuvan. Veri humisten kuohui läpi suonien kuin kulo. Hänen täytyi nähdä tuli, rauhoittaa sydäntään sillä rikkaudella, jonka hän oli nyt tehnyt mahdolliseksi. Hän oli kokoavinansa yön pimeydessä ylös vuoteeltaan, päätä huimasi, hän piti kädessään kiveä ja piipalasta ja iski tulta.
Suuri sininen liekki leimahtaa kivestä. Se on sininen kuin vihaisin salama ja sen yliluonnollinen valo luo Pojan silmäin eteen kokonaisen maailman. Hän näkee hurmaavan näyn:
Hän ei ole enää luolassa vaan avaruudessa ja hänen ympärillään säihkyilee viheriää elämän ilmaa, johon kaikki häntä ympäröivä virtaa ja johon se kajastaa. Korkealla hänen päänsä päällä näyttää olevan keinuva, heläjävä kupukatto, josta valo heijastaa hohtavan kirkkaana ja hän ymmärtää että hän on vedessä, syvällä; vesi kietoutuu lämpimänä ja raskaana hänen ympärilleen kulettaen häntä eteenpäin niin, että poreilevat kuplat kohoavat sivuilla. Näköpiiri, joka on ollut kapea ja epäselvä, laajenee mahtavasti hänen eteenpäin soljuessaan ja hän näkee muitakin olentoja olevan liikkeellä. Hän kohtaa suuria, kilpikuorisia petokaloja, jotka väistyvät syrjään lyöden vettä vinolla pyrstöllään ja nopeasti nuljuaa meripalmujen lomitse läpinäkyviä ankeriaita. Alhaalla pohjassa näyttää olevan satumaisen kimeltäviä koralli-eläimiä tuhatkukkaisena niittynä, joka kirkkaassa vedessä tuntuu paljoa elävämmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Siellä hapuilevat sinne tänne limaiset polyypit pitkine pyydys-lonkeroineen, jotka ovat täpötäynnä silmiä ja tuntosarvia. Ne vääntelehtivät syvässä vedessä ylös, alas, edestakaisin ja vesi on niin pettävän läpikuultavaa, ettei edes näe missä polyyppi on. Tai ehkä se onkin vaan jonkun pitkän, hiljaa keinuvan vesikasvin haarake, jonka ympärillä rapueläimet parveilevat ja jonka varsilla nilviäiset ryömivät. Siellä syvyydessä on kokonaisia lehtoja lehteviä ja sormiliuskaisia kasveja, joitten lomitse välähtää viheriäitä valoja ja liukuu kaikenlaisia heleänkeltaisia ja taivaansinisiä kaloja, jotka ahmien sieppaavat lämmintä vettä ja soljuttavat sitä pois taas kidustensa kautta samalla vilkuillen sinne tänne litteillä, kiiltävillä silmillään. Pienet, pitkäleukaiset merihevoset ovat juroina heittäneet kiertopyrstönsä merikauran ympärille ja antavat maailman mennä menojaan. Niitten selkä-evät ovat tiukkoina kuin pienet purjeet jotka lepattavat hiljalleen virrassa.
Hiljaa eteenpäin liukuessaan huomaakin Poika että hän se luokin varjon yli merikaura-pensaikkojen ja että hän kulkiessaan synnyttää maininkeja, jotka huojuttavat koko vedenalaista metsää. Hän on jokin suuri ja peljätty olento, koska kaikki kalat, vaarallisimmatkin, näyttävät pakenevan hänen tieltään. Koko ajan on hänen ympärillään ollut määrätyn suuruinen tyhjä tila ja siihen lienee ollut syynä juuri tuo hänelle suotu kunnioitus.
Hän kulkee monenlaisten merenpohjakuilujen yli ja näkee siellä synkässä pohjapimeydessä hämärästi paksujen ankeriaitten pyrstöjä, niiden siellä liejussa piillessä. Hän kulkee yli matalien koralliriuttojen, joista kimaltelevat kalanpoikaset lähtevät päätä pahkaa pakoon; lopulta hän lähestyy välkkyvää, häikäisevää lakea — ja tulee pinnalle. Nyt nousee hän jonkun puun juurien lomitse jonkunlaiselle liejusärkälle ja huomaa olevansa maalla suuren ikimetsän reunassa, ja hänen sieraimiaan tervehtää kostea, pihkainen tuoksu.
Taivas hänen yllään on aivan hohtavan valkea lämpimistä vesihöyryistä ja näyttää lepäävän äärettömyyksiä syleileväin jättiläis-sananjalkojen latvoilla. Ja nuo sananjalat muodostavat ruoko- ja liekokasvien kera aarniometsän. Lehvien välissä lentelee jättiläishyönteisiä, merkillisiä kärpäsiä, kultakuoriaisia ja yliluonnollisen suuria sudenkorentoja, joitten loistelevat siivet rätisevät ja surisevat kovaäänisesti. Mutta metsän höyryävän, soisen pinnan, joka on täpötäynnä mangrovepuita ja kumoonkaatuneita mustia jättiläispuunrunkoja, on hikevä käymislämpö melkein tuleen sytyttänyt. Siellä istuu suuria, lihavia liejusammakoita sieluttomine silmineen. Ne yrittävät syrjään loikahtaa kun joku jättiläishyönteinen niitä lähenee. Puolilahonneita puunrunkoja pitkin ryömivät ihmeelliset, käärmemäiset loiskasvit, jotka mehevine, sitkeine varsineen tunkeutuvat kaikkialle. Rikkipitoisissa lätäköissä, ruokokasvien juurivesojen lomitse uiskentelee sammakonpoikia ja sisiliskoja. Puun juurien välissä on musta lieju täynnä kuoppia, joissa ravut vaanivat ohi uiskentelevia vilkas-silmäisiä ja nopea-eväisiä kaloja. Kuuma, hikevä lieju poreilee ja kuohuu elämää.
Mutta aurinkoa ei näy. Sensijaan leviää loistava usva yli maan. Silloin tällöin käy ikäänkuin kuumempi värähdys läpi usvan, niin että taivas vaalenee hiukan, vaikka se ei muutukaan läpinäkyvämmäksi. Se on kaukainen, tukahutetun ukkosen seuraama salama. Etelässä näkyy taivaalla sumuisten sananjalkametsäin yllä pyöreä simpukankuoren värinen läiskä. Se on aurinko, jonka säteet eivät milloinkaan tunkeudu usvakehän läpi.
Mutta silloin näkee Poika läheisellä liejusaarella puun ilmajuurien välissä uuden olennon, suuren lihanpunaisen, ihmissilmäisen salamanterin. Se istuu lima-pyrstöineen vedessä, louskuttelee torahampaisia kalanleukojaan ja on juuri syömäisillään samanlaisen, vaikkakin vähän pienemmän salamanterin. Ylt'ympäriltä väistyvät kaikki muut eläimet tehden kunnioittaen tilaa. Ja — sellainen tietää Poikakin olevansa, hän huomaa, sitä itsekään oikein käsittämättä, olevansa samanlainen salamanterisielu, hän huomaa sen päivän selvästi — ymmärtämättä sitä kuitenkaan. — — Samassa sammui liekki ja hän istui pimeässä luolassaan jäätiköllä.
Poika huokasi. Hän tiesi nähneensä näyn, vaikkei enään muistanut minkä. Hän kuuli lastensa hengityksen; ne nukkuivat kaikki turvallisina lämpimässä luolassa. Ulkona kulki pakkastuuli äännähdellen yössä yksinään. Kaukaa jäätiköltä kajahteli jää murtuessaan jossain rotkossa. Poika aavisti tuskallisesti ajan kulun. Hänen täytyi iskeä tulta vielä kerran, vaan yhden ainoan kerran. Ja hän iski. Kivestä kirposi pitkä, kellervän sininen, tipahteleva liekki.
Ja nyt tulen välähtäessä tuntuu Pojasta kuin hänen sielunsa avartuisi niin voimakkaasti, että hän tuntee ja on kaikessa mukana, mihin tuli on vaikutuksensa ulottanutkin, vaikka se onkin hänelle uusi, käsittämätön maailma. On talvi-yö, mutta kaikkialla liekehtii valo ja ihmisiä on liikkeellä tuhansittain. Hän näkee kadunkulman — Chicagossa, ja tuo salaperäinen liekki kipinöi johdoissa raitioteitten yläpuolella. Loppumattomat jonot valaistuja ja täysinäisiä raitiotievaunuja kulkee kadulla, jolla vilisee ihmisiä mustanaan ja yläpuolella jyrisevät ilmaradan vaunut kiitäessään valaistujen rakennuskerrosten ohi. Sataa lunta, mutta kaupungilla kuljeksii ihmisiä sekä jalan että ajaen, siellä rientää loputon kulkue voimavaunuja ja savuavia junia. Kaupungista kohoaa penikulmain levyisiä, korkeita huone-rivejä ja ne ovat kuin hehkuva rauta- ja kiviröykkiö, jossa savu ja pistävä tulen haju sekaantuu talvi-yön hienoon lumeen. Tuhansin kokoontuu vento-vieraita ja toisilleen vihamielisiä ihmisiä keskelle kauppahuoneita, jotka päivänkirkkaaksi valaistuina julkisivuineen antautuvat kadulle. Ja kadunrajasta asti kohoaa suuria akkunaruutuja korkeimpiin kerroksiin, jossa ne vähitellen katoavat talviyön savuun ja pimeyteen. Keskellä jalkakäytävän kivitystä on iso kasa pyrylunta, jolle lankeaa epätasainen, hillitty tulenloiste. Se tunkeutuu alhaalta paksujen lasiprismojen kautta ja tykyttää nopeassa tahdissa. Siellä alhaalla on suuri voimaratas, jonka hampaitten varjo saa valon väreilemään, se on talon alla olevan, valtavalla kivihiilitulella sytytetyn koneen suonenlyönti, valon sydämen tykytys, joka lähettää keinotekoista päivänvaloa kaupunkiin pitkin kadun jääkylmän kivityksen alla olevia kuparisuonia. Kaikkien noitten kiirehtivien ihmisten päitten yläpuolella olevat kaarilamputkin palavat melkein huomaamattomasti samassa tahdissa. Se on »pyörien aika», sananjalkametsien toinen kukoistuskausi.
Kylmyys ja työtarmo kyyristivät Pojan kokoon. Liekki sammui ja hän istui taas pimeässä, tulukset voimakkaissa käsissään. Hän oli kumman hurmaantunut. Hänet valtasi ihmeellinen tuskan ja samalla onnen sekainen tunne, hän ei ymmärtänyt maailmaa eikä itseään, ja sitä hän ei voinut kestää. Hän iski uudelleen tulta.
Nyt oli kulunut jo puoli vuosisataa tulen löydöstä ja hän oli nyt hyvin vanha mies. Hänen jäätiköllä asuvista jälkeläisistään oli tullut kokonainen kansa, joilla oli hänen ja Emon ominaisuudet. Se oli voimakas, kestävä suku. Emo oli aikoja sitten kuollut, mutta ei ollut pelkoa että hänen tapansa olisivat unohtuneet. Lapset kyllä säilyttivät ne. Niin, Poika oli tullut vanhaksi, hänen sielunsa liikkui nyt hyvin ahtaissa rajoissa hänen köyryisessä ja luisevassa ruumiissaan. Aika kului. Eräänä päivänä tunsi hän ikävää ja meni kivimajaansa, jonka hän oli rakentanut vartavasten tuluksilleen ja sinne ei kukaan uskaltanut häntä seurata. Hän sulki sisään mennessään majan suurella kivellä. Pojat ja pojanpojat, jotka seisoivat ympärillä syvimmän kunnioituksen vallassa, kuulivat vanhuksen käännähtävän ja hengähtävän raskaasti kuin karhu, joka asettuu pesäänsä talveksi. Sitten kuulivat he hänen ääntävän maan alla ja hyräilevän:
Aikaiseen elämän myrskyissä ma mielen selvyyttä opin; maan alla, tiedän varmaan sen, on väsyneellekin koti.
Se päivä meni menojaan, menipä yökin Pojan tulematta esiin eikä kukaan uskaltanut tunkeutua hänen luokseen. Mutta he kuulivat hänen hyräilevän:
Lapsena poimin heelmiä puun, missä nyt jäävuoret ryskää. Tulevat polvet ne kaipaa kai sitä maata min hukkuvan näin.
Vielä kolmantena päivänä he kuulivat kuopasta voimattoman äänen. Poika hyräili:
Merta, jonka ma nuorena näin min toista rantaa ei silmä tapaa, ma kaipaan. Muisto se lohduttaa. Emo, kohtaanko sinut siellä?
He näkivät kuopasta tulen loimun ja vetäytyivät peloissaan taaksepäin. Vasta viikkokausien jälkeen rohkaisivat Pojan pojat itsensä ja peittivät mullalla kivimajan, jonne vanhus oli mennyt.
Mutta se tulenvalo, jonka he näkivät, oli Pojan sytyttämä. Kolme vuorokautta ajatuksissaan oltuaan hapuili hän vanhoilla sormillaan tulukset, löi tulta ja hän näki:
Voimakas yliluonnollinen valo ympäröi hänet. Hän on olevinaan keskellä elävien metsää. Maanpinta on karkeahuokoista nahkaa joka kasvaa siellä täällä karvaa ja joka on paikoin kovettunut musta- ja valkea-juovaiseksi sarveksi. Mäet ja poimuttelevat laaksot osottavat, missä maan pinnan epätasaisuudet ovat ja nahan alla kulkee peninkulmain pituiset kylkiluut ja tasangolle on siroitettu vanhoja, halenneita luu-möhkäleitä. Verilammikon rantasora onkin yhteen kasattuja ihmishampaita ja lammesta kohoaa sormimättäitä, alkaen pienoisista, vielä avautumattomista lapsenkäsistä aina vankkoihin, avoimiin miehen kouriin. Mutta puut metsässä, joka tiheänä ulottuu niin etäälle, että se viimein näkyy vain punervana usvana, ovatkin haaraisia jäseniä, rungot ovat silmiä täynnä ja latvoina on pitkiä, alas riippuvia ihmishiuksia. Kaikki eivät ole samanlaisia. Toisten pinta on valkoinen ja punainen, niin että voi erottaa sen alta siniset suonet; niillä on vihertävät silmät ja tuuheat, punaiset latvat. Toisilla on ruskeampi kaarna, tummemmat silmät ja musta latva. Mutta metsä on niin äärettömän suuri, ettei yksityiskohtia juuri huomaakaan.
Metsä tekee sanoin selittämättömän jättiläisvaikutuksen vaikkeivät kaikki puut olekaan samaa sukua tai saman ikäisiä. Siinä on miehisiä puita rystyisine oksineen ja voimakkaine vatsoineen ja rinnalla kohoaa hienoja, herkkiä neitosia, joitten tuuheat hiukset leviävät yli ruumiin väristen kuin kevätkoivu. Pienokaiset kasvavat alhaalla, näkee ainoastaan niiden maasta puhkeavat pyöreät päät.
Jotkut puut ovat vanhoja, kumartuneita ja täynnä vakoja; ohuesta latvasta rustoiseen tyveen asti peittää niitä harva, aivan valkoinen suortuva-kerros. Toiset taas ovat pienoisia, vastasyntyneitä lapsellisia puita, joita peittää maidonvalkoinen hipiä ja lyhyitä oksia verhoaa vaalea nukka.
Haaraisine juurineen yhtyvät puut maassa, mutta muuten on niillä melkein kaikki elimet itsekullakin erikseen. Paitsi silmiä on rungoissa yksi tai useampia korvia, oksien välissä ammottaa suu ja sieraimia on ylt'ympäri puuta. Mutta hengitys on yhteinen. Koko metsä hengittää kuin kuumetautinen ja maan alla ja kautta kaikkien puitten, ylempiin oksanhaaroihin asti huomaa yhteisen suonen tykinnän jonka tahdin näkee koko luonnossa, se on säännöllistä, melkein huomaamatonta nousua ja laskua koko ajan. Voimakas sydän lyö syvällä maan sisällä. Ilmakin on yhteinen. Koko metsässä on huumaava hien haju.