JÄLKIPOIMINTOJA I

Wolmari

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

Lapualla,
J. W. Hissan kustannuksella.

Oulussa 1889.
Chr. Ev. Barck'in kirjapainossa.

I.

Erään tiheän kylän takamailla on kaksi torppaa; Ellula on toisen ja Hakkila on toisen nimi. Ellulan isännän nimi oli Elias, mutta häntä kutsuttiin kylänkesken vaan Elluksi ja siitä sai torppakin nimensä. Hakkila oli perustettu aukeaksi hakattuun korven silmään ja sen vuoksi ruvettiin torppaa kutsumaan ensin Hakkalaksi, josta sitten muodostui Hakkila.

Näiden torppien väliä oli vähän enemmän kuin nykyinen virsta, mutta se ei kuitenkaan estänyt heitä olemasta likimmät naapurukset, sillä kylään oli matkaa melkein puoli peninkulmaa.

Torppien asukasten toimeentulo oli ensi aikoina hyvin erinkaltaista. Ellulan isäntä ei ollut vielä nainut mieskään, kun hän jo rakensi huoneet ja raivasi sekä peltoa että niittyä. Näin tavoin oli hän jo varaselta varannut tulevaista toimeentuloansa. Kun hän sitten nai, oli hänellä valmis koti, mihin voi vaimonsa viedä. Vaikkei nuori vaimo myötäjäisillään voinut lisätä pesän varoja, sillä hän oli köyhä piikatyttö, ei kuitenkaan heidän näin varustettuna ollut vaikea elämäänsä alkaa. Pelto oli jo parina vuotena antanut viljaa ja nämät olivat hyvässä säästössä torpan pikku aitan hyvästi tehdyissä hinkaloissa. Pari lehmää oli myös pienessä, mutta sievässä navetassa mylvimässä. Ellu raatoi yhä uusia viljelyksiä ja tällä tavalla karttuivat varat karttumistansa. Ja kun Ellu oli viinan maistamaton, ahkera ja säästäväinen mies, oli heillä jo ennen väen lisän tuloa melkoisen hyvä toimeen tulo. Päälliseksi oli Ellu avullinen puuseppä, jolla ammatilla hän ansaitsi paljon talvisina aikoina, jolloin ei maantyötä voinut tehdä.

Kaiken tämän tähden oli Ellu niin hyvissä paikkakunnan kirjoissa, että Kaparin Sohvia melkein kadehdittiin, kun hän pääsi tuolle kolmenkymmen vuotiaalle, vakaiselle, työtelijäälle ja siivolle Ellulle emännäksi.

Niin ihmiset.

Toisin oli Hakkilassa laita. He olivat molemmin köyhiä ja vaatimattomia ihmisiä naimisiin mennessään. Heillä oli jo kaksi lasta, ennenkuin he alkoivat mökkiä itselleen perustamaan. Kun he olivat naineet melkein samaan aikaan kuin Ellukin, tuli heidän torppansa paljon myöhemmin perustetuksi kuin hänen.

Ei ole aina niin helppo perustaa elämäänsä kylmään korpeen tyhjillä käsillä, varsinkin kuin on lapsia jäljessä, sillä nuot pienokaiset ovat niin vaatelijoita ja aika mestareita pidättämään vanhempiensa kädet itseänsä hoitelemassa. Vaikeasti ja hankalasti kävi Hakkilaistenkin elämisen alkaminen. Peltoa ei voitu niin äkkiä saada, että siitä ensiaikoina olisi elämisen apua saatu. Ahkerinkaan vieraan työllä ansaitseminen ei tahtonut kaikesti aikaa riittää perheen toimeentuloksikaan ja torppaakin olisi pitänyt kohennella. Tämän tähden tahtoi useinkin perheessä kapista kilin neuvot. Kuitenkaan eivät he langenneet epätoivoon, vaan kokivat vointinsa mukaan ponnistella eteen päin.

Kun tämmöisessä alkamisen ahdistuksessa asiat olivat useinkin näin ahtaalla, täytyihän heidän tuon tuostaankin turvaantua vieraan apuun. Kun Ellula oli lähin ja vieläpä jotenkin varakas naapuri, oli heidän asiansa sinne useinkin yhdessä ja toisessa tarpeessa. Ellulan Ellu tiesi aivan hyvin, missä suhteessa heidän varallisuutensa naapurin suhteen on, ja tämä muiden ohessa paisutti hänen mieltään. Usein lausui hän karvaita sanoja noille aroille avun pyytäjille, mutta kun he aina rehellisesti maksoivat, mitä saaneet olivat, ei Ellu koskaan ollut heille apua antamatta, vaikka kohta antaissaan haukuskeli. Karvaalla mielellä söivät Hakkilaiset useinkin niitä paloja, jotka heidän naapurinsa oli antaissaan niin katkeralla maustimella höystänyt, mutta minkäpäs teki. — Nämät syyttömästi saadut nuhteet kehoittivat Hakkilaisia sitä ahkerammin ponnistelemaan oman taloutensa parantamisessa.

Naapuruksilla oli hyvin erinkaltaiset luonteet. Ellu oli itsekäs, juro, umpimielinen, melkeinpä synkkä ja hyvin kärtyinen. Vaimollensakin kurisi ja kärisi hän myötäänsä, eikä vaimo parka voinut parhaalla tahdollansakaan palvella häntä niin, ettei hän aina löytänyt jotakin kärinän ja moitteen syytä. — Ellun suuta ei nähty koskaan naurussa. Mykkänä ja synkkänä kuin hauta kuunteli hän vaan, vaikka kuinkakin iloisia ja hauskoja asioita muilla ihmisillä olisi ollut keskusteltavana. Jos hän jotakin joukkoon sanoi, oli se aina muiden mielipidetten vastustamista, ja jos eivät muut heti luopuneet omista mielipiteistään ja tunnustaneet Ellun aatteita oikeoiksi, suuttui hän silmittömäksi, useinpa tyhmyyksiin saakka.

Ellun vaimolla ei ollut kotonansa mitään valtaa. Kun Ellu lähti johonkin käymään, lukitsi hän aitan, kaapin ja arkun, ja pisti avaimet taskuunsa. Päälliseksi luki hän leivät orrella lähtiessään ja silloin ei ollut hyvä niitä liiaksi kuluttaa. Mutta kun Ellu meni johonkin pitemmäksi ajaksi nikkaroimaan, otti hän lukittuin ovien takaa ruoka-aineita esille sen verran kuin hän luuli vaimonsa poissa-olonsa ajalla tarvitsevan, ja sen täytyi riittää siihen saakka, kuin hän tuli toista antamaan. Varmuuden vuoksi teki hän jauho-astioihin ja jyvähinkaloihin kaikenlaisia ristejä ja merkkejä, nähdäkseen, olisiko kuitenkin jollakin tavalla vaimolla ollut tilaisuus päästä lukkojen taa, vaikka avaimet olivatkin hänen hallussaan. Niillä ajoilla eivät naapuritkaan saaneet pienintäkään apua, sillä eipä Ellulan emännällä ollut mistä olisi antanutkaan, ellei tahtonut omia hampaitansa naulaan panna.

Toisin olivat Hakkilaiset tässäkin asiassa. Vaikka he elivät alin-omaisissa puutoksissa ja köyhyydessä, olivat he sentään iloiset kuin pienet lapset. He rakastivat toinen toistansa sydämensä pohjasta ja luottivat ehdottomasti toisiinsa. Kaikki ilot, surut, murheet, tuskat, myötä- ja vastoinkäymiset olivat heille yhteisiä. He ottivat hyvät ja pahat päivät vastaan tyyneesti ja maltillisesti sekä pitivät ne suorastansa Jumalan kädestä lähteneinä. Vaikka puutokset usein ahdistivat, eivät he kuitenkaan alentuneet elämän surujen alle, eikä heidän mieleensäkään koskaan juohtunut niin halpamaisia keinoja, kuin toisiansa edisteleminen ja määrä ruo'alle paneminen. Yhteisesti söivät he mitä saivat ja luottivat vahvasti siihen, että Jumala kyllä pitää murheen luoduista lapsistansa ja tämä luottamus ei heitä pettänytkään.

Näin tavoin elellen tuntui elämä heistä niin keveältä.

Pian huomasi Ellun vaimo, minkälaisen kumppanin kanssa hän oli joutunut avioelämää viettämään. Hän tunsi olevansa onnettomin kaikista ihmisistä ja tätä suri hän lakkaamatta itseksensä. Usein vuodatti vaimo katkeria kyyneleitä, mutta mieheltänsä koki hän ne huolellisesti salata, sillä Ellu ei kärsinyt minkäänlaisia vesittelemisiä.

Eräänä kertana kävi kuitenkin niin, että Ellu tapasi vaimonsa itkemästä. Hän oli lähtenyt käymään jossakin kylässä ja nyt luuli vaimo voivansa antaa kyyneleensä vapaasti vuotaa. Mutta Ellu oli unhottanut jotakin kotiin ja palasi äkkiarvaamatta sitä noutamaan.

"Mitähän sinä turiset ja vesittelet?" tonkasi hän vaimollensa, kun huomasi hänen itkevän.

"Enhän minä mitään vesittele," koki vaimo hätäyksissään sanoa silmiänsä pyyhkien.

"Ethän sinä … etkö luule minun näkevän? Minun luullakseni ei sinulla ole mitään syytä turskumiseen ja tuommoiseen käytökseen… Taitaapa kuppisi tyhjä olla, niinkuin monen muun… Se pitää olla viimeinen kerta," komensi Ellu.

"Onhan sitä monta muuta tässä maailmassa, ei vaan kuppi," sanoi vaimo surullisen umpikuljuisesti.

"Mitä monta muuta…? Teet viisaasti, kun pidät suusi kiinni," ärähti Ellu ja siihen se asia jäi, sillä vaimo ei uskaltanut enään virkata mitään.

Vaikka niin oli, tuli Ellulle ja hänen vaimollensa lapsia, niinkuin nuorille ja terveille ihmisille ainakin. Heidän ensimäinen lapsensa oli poika ja sai nimeksensä: Wolmari. Paras lienee ehkä nyt jo mainita, että paljon myöhemmin tätä esikoista, ja pitkäin väli-aikain päästä syntyi heille vielä kaksi muuta poikaa, mutta siihen sarja loppui, sillä lisää ei tullut. — Keskimmäisen nimi oli Nestor, nuorimman Hjalmar.

Koska Hakkilaiset tulevat olemaan paljon yhteydessä tämän kertomuksen kanssa, mainittakoon tämän kanssa, että heillä oli jo Paavo niminen poika, ennenkuin he Hakkilaan tulivatkaan. Tämä oli heidän vanhin lapsensa, ja hän oli vuotta myöhemmin nähnyt päivän valkeuden kuin Wolmari. Hakkilaiset olivat siis siinäkin suhteessa jäljessä, niinkuin talouden alkamisessakin. Aikojen kuluessa karttui heille kahdeksan lasta, viisi poikaa ja kolme tytärtä.

Kun Wolmari syntyi maailmaan, luuli Ellun vaimo lapsen tähden saavansa lievitystä kovalle elämällensä, mutta siinä hän surkeasti pettyi. Tuskin oli lapsi syntynyt, kun Ellu jo tuli entistäkin kärtyisemmäksi, jurommaksi ja umpimielisemmäksi. Kaikista hänen puheistansa ja toimistansa huomasi jokainen aivan selvästi, että hän otti vastaan tämän ensimmäisen perheensä lisäyksen sangen tylyllä ja nurpealla tavalla, niinkuin muka jonkun aivan tarpeettoman lisävastuksen ja kiusan.

Pian rupesivatkin nämät mielipiteet Ellussa näkymään päällekin päin. Lapsi ei olisi saanut kirahtaa eikä pienintäkään ääntä päästää, vaan hänen olisi pitänyt olla hiljaa kuin kalan lammissa. Vähimmästäkin lapsen kätinästä ja äännähtelemisestä tuskaantui isä ja lausui sopimattomia sanoja lapsesta, sättien samassa äitiäkin, ikäänkuin se olisi hänen syynsä, että lapsi oli tullut maailmaan. Vaimo koki rakkaudella ja lempeydellä hillitä häntä vointinsa mukaan, mutta sai vastaan kovia sanoja.

Kovin kauvan ei viipynytkään, ennenkun isä rupesi karjumaan ja äyvästämään lapselle, kun tämä vaan vähänkin itkemällä puutoksiaan ilmoitti, ikäänkuin lapsi olisi jo hyvinkin osannut peljätä ja totella hänen isän- ja isäntävaltaansa. Tuon kovuuden seuraukset tulivat pian näkyviin. Lapsi säikähti aina tuommoisesta kohtelusta niin, että hän rupesi parkumaan kurkun täydeltä. Usein kävi parkuminen niin ankaraksi, että hän huusi tiimakausia yhtämittaa, eikä äiti saanut mitenkään lasta viihtymään, vaikka hän koki kaikkensa tehdä. Väsymys teki vihdoin lopun lapsen ankaralle parkumiselle, mutta silloin oli hän mustana kuin maksa ja kieli vaan suussa kirisi; sitten hän vähitellen tyyntyi, mutta raukesi niin voimattomaksi, että näytti paremmin kuolleelta kuin elävältä.

"Älä Jumalan tähden säikytä lasta tuolla lailla, aivanhan se kuolee käsiin," rohkeni vaimo eräänä semmoisena kertana muistuttaa.

"Marssi tupaan sen rääkän kanssa, minä tarvitsen lepoa," karjasi Ellu vihaisesti.

Tupaan riensikin vaimo parkuvan lapsensa kanssa, kylmään tupaan lämpymästä kamarista. Siellä vilusta väristen puristi ahdistettu äiti sydäntänsä kohtalon alle ja lähes kuoliaaksi parkuvaa lastansa tuskasta vapisevaa rintaansa vasten, kokien kaikin tavoin häntä viihdyttää.

Tämmöistä oli elämä lapsen pienenä ollessa. Niinkuin lintu oksalla sai vaimo aina olla varusalla kahta peljättävää kohtaa, lapsen itkua ja miehensä suuttumusta vastaan. Jospa hän olisi voinut näin tavoin välttää nämät kauheat kohtaukset, olisi hän ollut tyytyväinen, mutta niin ei käynyt, sillä tuon tuostakin tapahtui tuo ankara yhteen sattumus.

Tämänkaltainen elämä tuntui vaimosta niin ikävältä, pahalta ja kuolettavalta. Hän tunsi elävänsä täydellistä orjan elämää, sillä yhä selvemmästi huomasi hän, missä asemassa häntä pidetään ja mitä häneltä vaaditaan. Tämmöinen tieto ja tunto tuntui typistävän hänen sydäntänsä ja se kutistui hänen mielestään niin pieneksi kuin peukalon pää. Selvästi tunsi hän surulla, kuinka hänen muistinsa huononee ja ymmärryksensä vähenee; järki tuntui olevan välisti sekaisin ja hän pelkäsi menettävänsä ymmärryksensä. Semmoisissa tilaisuuksissa luuli hän sydämensä jähmettyvän jääksi, ja silloin hän pelkäsi tilaansa kaikkein pahimmin.

Vielä oli vaimolla kuitenkin jälellä eräs toivo, jonka hän luuli lieventävän hänen kovaa ja orjallista elämäänsä, kun kerran se aika tulee. Hän toivoi, näette, että kun lapsi kasvaa isommaksi ja tulee ymmärtäväisemmäksi, voipi tuon ankaran isän kiukkuisuuden vaiti-olemisella välttää. Mutta tässäkin oli hän laskenut väärin. Ei ollut lapsi vielä kovinkaan paljon vöyristynyt, ennenkuin isä alkoi häntä lyödä ropsimaan, siitä syystä muka, kun ei hän tottele ja pidä suutansa kiinni. Tuommoisesta kohtelusta tietysti säikähtyi taasenki lapsi ja rupesi huutaa rämistämään kahta kauheammasti. Usein sai äiti sydänkourassa kynttiä pakoon lapsensa kanssa nyt kuten ennenkin, ja aran, orjallisen elämän helpoitusta ei kuulunut kustaan.

"Älä hyvä ihminen lyö ja säikytä lasta noin pienenä, saatathan hänen aivan vaivaiseksi", sanoi vaimo kerran miehelleen.

"Pidä suusi kiinni, taikka … hänen täytyy tottelemaan," ärjäsi Ellu.

Kun lapsi alkoi tulla ymmärtäväisemmäksi, pelkäsi hän isäänsä kuin villipetoa, sillä olihan hän ensimäisestä tajunnastansa saakka oppinut tuntemaan tuon usein esiintyvän hirviön kauheaa pelkoa ja hätää tuottavana ilmiönä. Joka kerta kuin lapsi näki isänsä, rupesi hänen silmänsä vilkuilemaan ja palamaan, niinkuin jonkun mielipuolen ainakin, ja selvästi näki, että hänellä on kova pelko ja hätä käsillä, eikä kenenkään muun tähden kuin tuon, joka häntä aina vaan kovasti kohtelee. Heti kun lapsi huomasi isänsä, vapisi ja tärisi hän niinkuin sarpa virrassa, katsellen hätäisesti ympärillensä, ikäänkuin etsien jotakin turvaa ja apua käsillä olevalle hädälle. Kova itkun pakko pyrki usein väkisinkin ilmi purkaantumaan, mutta lapsi koki kaikin tavoin sitä pidättää valtaan pääsemästä, hyvin tietäen, mitä siitä seuraisi, jos vaan se ääneensä pääsisi. Tämänpä tähden koki hän pidättää henkeänsä, nieleskellä tyhjää ja pitää suutansa näpissä. Näillä keinoilla onnistui lapsi enimmästi hillitsemään itkunsa niin, ettei häneltä päässyt kuin joskus joku porahdus ryöväämään, mutta ankaroita nikotuksen ryöppyjä kesti kauvan aikaa sen jälkeenkin.

Ihmiset ihmettelivät suuresti sitä, kuinka lapsi voi hengissä pysyä tämmöisellä kohtelulla.

Niin, tottelihan lapsi nyt, ja olihan kasvatuksellinen isä voittanut tarkoituksensa — — oli, oli.

Sitä tehden kuin Wolmari kasvoi ja vahvistui, sitä tehden vahvistui ja koveni isän kurikin. Jalanjuoksevana ei hän olisi saanut paikalta hievahtaa. Vähimmästäkin liikkeestä ja riehahtamisesta kopsi isä häntä minkä milläkin tavattomalla aseella tahi repi tukasta niin että luuli niska-nikamat pois paikoiltaan lähtevän. Kun muuta asetta ei käteen kopeutunut, täytti isä rangaistuksensa ankaralla potkimisella. Näiden kaikkien vuoksi oli pojassa aina kuhmuja ja sinimarjoja.

Poika ei nyt enään itkenyt koskaan; hän ei uskaltanut, eipä edes silloinkaan kuin isänsä häntä rusikoitsi. Niin, Ellu ei ollut niitä kasvattajia, jotka antavat toiset lastensa rikokset mennä huomaamatta ja rankaisematta, ikäänkuin sormien välitse, suuttuen ja pieksäen sitten vasta, tavattomilla aseilla, kun lapsi teki jotakin aineellista vahinkoa. Tämmöinen ei Ellu ollut, sillä hän piti tarkasti esikoistansa silmällä, rangaisten ankarasti jokaisen poikansa teon, jonka hän vääränä piti; paha vaan, että hän piti usein vääränä senkin, joka ei väärä ollutkaan. Isänsä nähden ei poika juuri paljon liikkunutkaan, istui tahi seisoi vaan yhdessä kohden, villisti katsella vilkuillen ympärillensä. Mutta isän silmän vältyttyä koki poika hyväksensä käyttää vapauttansa. Hän kiiti ympäri huoneita kuin villikissa, kiipeili penkeille, tuoleille ja pöydille, putoili ja kaatui usein niistä, saaden tavasta pahoja vammoja ja loukkauksia. Mutta vähänpä poika niistä huoli, sillä olihan hän karaistu miehen alku, joka oli tottunut saamaan alusta alkaen kovia kopposia. Näin villitessään särki poika usein yhden ja toisen tarpeellisen kalun. Näitä koki äiti huolellisesti isältä salata ja jos särkynyt kalu oli sitä laatua, että voi hankkia toisen samanlaisen siaan, laitti äiti heti sen. Usein koki äitikin kiellellä poikaansa tuonlaisesta viileydestä, mutta se oli sama kuin hän olisi käskenyt.

Kun poika kasvoi isommaksi, niin että hän voi jalalla jättää, turvasi hän usein siihen keinoon, silloin kuin isä tahtoi häntä rökittää. Kummallinen oli näky niissä tapauksissa. Poika hyppeli ja papuili isänsä edellä, niinkuin papu rummun pohjan päällä, tehden senkin seitsemän mutkaa ja käännettä ja tormaili sinne tänne. Tässä hädässään juoksi poika pitkin penkkejä, pöytiä, kierteli pöydän, tuolien ja muiden esineiden ympäri, pysytellen vaan aina jonkun esineen takapuolella. Isä juosta kaahotti pojan jäljessä, vuovaten häntä kiinni, niinkuin jotakin metsän-eläintä, koettaen samalla lyödä hosua poikaa minkä milläkin aseella, jonka hän sattui käsiinsä saamaan. Tässä rynnäkössä ryntäilivät he ankaralla vauhdilla eteen ja taakse, aina sen mukaan, kuinka asianhaarat kulloinkin vaativat. Jos kiista päättyi pojalle niin onnettomasti, että isä sai hänet kiinni, sai hän kärsiä hirmuisen selkäsaunan, mutta onnistuiko hän pääsemään oven reijälle, tormasi hän ulos ja pökäsi suoraa päätä metsään. Silloin oli selkänahka pelastettu, sillä isä ei koskaan ajanut takaa poikaansa, kun hän vaan kerran ulos pääsi. Tavallisesti värjätteli ja lurjanteli poika siellä hyvän aikaa ja tuli sitten luimistellen takaisin, vältellen isäänsä niin paljon kuin mahdollista ja silmäillen arasti ympärillensä. Tällä välin oli isän tulinen viha lauhtunut ja pojan palattua ei hän hänelle puhunut hyvää eikä pahaa, eli ja oli vaan niinkuin poikaa ei olisi ollut olemassakaan.

Mielipahalla huomasi puoleton äiti, kuinka vahingollinen Ellun kasvatustapa on. Hän älysi, että tuommoinen alin-omainen ankaruus ja sydämettömyys ei voi poikaan sen parempaa vaikutusta tehdä, kuin että hänen nuori sydämensä paatuu ja kovettuu, niin ettei häneen jää viimein mitään tilaa ja siaa hellemmille ja paremmille tunteille. Nöyrästi ja hiljaisesti koetti hän tästä epäkohdasta muistuttaa miestänsä, mutta mitäpä siitä sitten oli. Ellu suuttui vaan tulihinsa, tauloihinsa ja liki piti, ettei vaimo parka saanut korvillensa.

Yhä vaikeammaksi ja orjallisemmaksi kävi vaimon tila. Hän synnytti nyt toisen lapsen ja samaten kuin ensimäisen lapsensakin pienenä ollessa, sai hän tämänkin kanssa olla pakosalla, ettei isä olisi lapsen itkun vuoksi päässyt tavattomasti kiivastumaan. Samoin olivat asiat kolmannenkin lapsen pienenä ollessa. Kun hän kaiken ristin ja kiusan lisäksi älysi, minkälaisen kohtelun ja kasvatuksen lapset isommiksi tultua isältään saavat, ei hän voinut koskaan tuntea sitä äidin iloa, joka niin monelta äidiltä on useinkin raskaan mielen pois pyyhkäissyt. Katsellessaan elämäänsä eteen päin miltä kannalta tahansa, huomasi hän sen haamoittavan yhä mustempana, synkempänä ja toivottomampana. Näitä alati ajatellessaan ja miettiessään, tuntui ajatuksen juoksu ja järki yhä useimmin seisahtuvan ja välisti ei hän pitkiin aikoihin huomannut toista kättänsä.

Tämän alinomaisen pelvon ja pinnistyksen tähden typertyi vaimo viimein niin, että hän vähitellen nujertui sallimuksen määräämän kovan kohtalonsa alle ja rupesi vähemmällä nurkumisella kantamaan ristiänsä kovalla elämän tiellä. — — "Ehkäpä se näin onkin ja pitääkin näin olla", rupesi hän vähitellen ajattelemaan.

II.

Niin. Kun Wolmari kasvoi isommaksi, alkoivat kasvatuksen hedelmät näkyä. Kun poika isänsä kiinni vuovatessa pääsi hänen käsistänsä pötkimään ulos, ei hän tavallisesti palannutkaan huoneesen jonkun ajan perästä kuten ennen, sillä hän karpasi melkein aina Hakkilaan ja tavasta kyläänkin saakka. Näillä retkillään viipyi poika useinkin vuorokausittain, eikä isä näyttänyt piittaavan siitä juuri mitään.

Ihme kumma! Vaikka Ellu oli niin ankara isä, että hän vähäpätöisimmistäkin rikoksista rankaisi poikaa liiankin kovasti, vieläpä semmoisistakin teoista, jotka eivät oikeastaan rikoksia olleetkaan, ei hän kuitenkaan pojan poissa-olemisesta ollut taallaankaan. Kenties oli isällä tuohon huolimattomuuteen kaksikin syytä. Kaiketi luuli hän, että hänen tarkka ja kova kasvatuksensa on pojasta tehnyt niin siivon, että hänen voi pelkäämättä antaa olla missä tahansa; sitä paitsi ei pojasta ollut vielä minkäänlaista työn-apua, jonka vuoksi hän kyllä jouti poissakin olemaan, ja eihän hänestä silloin ollut alinomaista ristiä ja sydämen harmia.

Näin mietti isä, mutta asia oli muodostunut aivan toiseksi kuin mitä hän oli otaksunut. Sillä kun Wolmari heti alusta alkaen huomasi, että tämä on ainoa keino, jonka avulla hän saa vapauttansa nauttia ja ettei siitä mitään rangaistusta seuraa, käytti hän pakoa hyväkseen niin usein kuin voi. Nämät pakoretket tulivat pojalle hyvin turmiollisiksi. Ei sen vuoksi, että hän olisi niin lyhvillä ajoilla tuttuin ihmisten parissa mitään pahuutta oppinut, vaan sentähden, kun hän sai siellä vallattoman mielensä jälkeen elää. Päästyänsä hetkeksikään pois ankaran isän valvonnan ja kurin alta, tuntui tämä vapaus hänestä niin hyvältä, että se nuoressa sydämessä kuohui yli laitainsa. Kapalolapsesta saakka peljätetty ja arkautettu sydän oli vuosien kuluessa myös kovettunut ja paatunut, niinkuin äiti oli aavistanut. Tämän kovettuneen luonteensa päästi poika nyt vapaasti vallallensa, sillä eihän kova isä ollut nyt hänen tekojansa vaanimassa ja rankaisemassa. Muita ihmisiä ei hän peljännyt eikä totellut, koska he eivät olleet hänelle koskaan selkään antaneet.

Onnettomat olivat ne eläimet, jotka hän voitti ja käsiinsä sai, sillä mitä hirmuisimmalla tavailla kidutti ja rääkkäsi hän ne kuoliaaksi, puhkoen niiden silmät, väännellen jalat poikki j.n.e. Suurin ilonsa oli katsella eläinparkojen kuolon tuskia, kun ne itseään vääntelivät ja henkeään haukkoivat. Jos hän sai käsiinsä semmoisen poikasen, jonka hän voitti, pieksi ja läppäsi Wolmari hänet liki henkeä, eikä hän silloin katsonut millä aseella hän vaan sai lyödä mäksiä.

Hakkilassa käydessään oli hän ensimältä Paavolle erin-omaisen ystävällinen. Mutta tutummaksi tultuaan narraili hän eräänä kertana Paavoa lähtemään heille, taikka ainakin saattamaan häntä. Kun hän näin oli saanut pois hänet vanhempain ihmisien parista, karkasi Wolmari Paavon niskaan tietämättä kuin tiikeri ja rusikoitsi hänet pahanpäiväiseksi, sillä ei Paavo voinut itseänsä suojella, nuorempi kuin oli ijältänsä ja muutoinkin pienikasvuisempi Wolmaria.

Itkeä nyrrytellen tuli Paavo kotiin, kun pääsi irti ilkeän kumppaninsa kynsistä. Paavo oli siivoluontoinen poika, eikä olisi tahtonut yhdellekään ihmiselle pahaa. Hän käsitti, kuinka väärin Wolmari oli hänelle tehnyt ja tämä se enimmän pojan sydäntä kaiveli. Hän olisi tahtonut olla ystävyydessä naapurin Wolmarinkin kanssa, niinkuin ennenkin, mutta kuinka tämä nyt kävi laatuun, kun Wolmari tuommoinen oli.

Pitkän ajan oli Wolmari käymättä Hakkilassa tuon tapauksen jälkeen. Mutta kun hän sitten tuli, oli hän niin hilpeä, ystävällinen ja avonainen, että vanhuksetkin oikein kummastelivat, kuinka niin järkevästä ja miellyttävästä poikasesta, voi niin pahoja kuulumisia kuulua ja kuinka hän voi Paavoa sillä lailla rusikoida — — ja he rakastivat taasenkin Wolmaria, niinkuin omaa lastansa. Wolmari pyysikin anteeksi sekä vanhuksilta että Paavolta viimeisen väärän tekonsa ja hymyili niin imelästi.

"Lähde nyt, Paavo, saattamaan minua kotiini," sanoi Wolmari Paavolle illemmalla.

"Entä jos sinä taasenkin hyppäät niskaani," sanoi Paavo, ikäänkuin vanhaa uulaa.

"Mitä vielä. Ajatteletko sinä vielä vanhaa hairahdustani; sinä olet paras ystäväni ja haluaisin sinun parissasi aina olla," sanoi Wolmari.

Paavo lähti.

Päästyänsä ensimäisen metsätien mutkan taa, hyppäsi Wolmari taasenkin
Paavo-raiskan niskaan.

"Kyllä minä sinun, isäsi lelun, opetan," sanoi hän ja alkoi huimia
Paavoa minkä kerkesi.

"No, mutta Wolmari! olethan taas paha," sanoi Paavo ja koki väistellä iskuja.

"Oli mitä oli, mutta tuosta saat," sanoi Wolmari ja koki ahkerasti jaella iskujansa.

Paavo raiska kommeltui kumoon ja ennenkuin hän kerkesi nousta ylös, sai Wolmari käteensä jonkun lie'on ja tällä lyödä mäihäsi hän Paavoa raukkaan niin, ettei tämä päässyt paikalta päkähtämään. Runnellulta poikaparalta pääsi itku ja Wolmari lähti käpälämäkeen, heittäen onnettoman toverinsa siihen.

Hakkilan vanhemmat odottivat kauvan poikaansa kotiin tulevaksi, mutta kun ei häntä kuulunut tulevaksi, lähtivät he viimein häntä hakemaan. Suureksi kauhuksensa tapasivat he hänet tiellä, kykenemättömänä mihinkään liikkumaan. He kantoivat pojan kotiin ja kauvan sai hän pysyä vuoteella, ennenkuin parani saadusta vammastansa.

Sen tepposen perästä ei Wolmari uskaltanut käydä Hakkilassa vuosikausiin. — — —

Aika kului ja Ellulan Ellu pitkitti samaa kasvatustapaansa. Eräänä tuommoisena kertana, jolloin isä taasenkin ajoi Wolmaria kiinni saadakseen ja kurittaakseen häntä, kaatui poika johonkin esineesen ja siinä rymäkässä katkesi häneltä jalka. Helppo oli isän nyt hänet saavuttaa, mutta selkäänsä ei poika kumminkaan tällä kerralla saanut, kun surkeasti huusi, että häneltä on jalka poikki. Oitis isä ymmärsikin asian todeksi, sillä eipä poika muutoin olisi jäänyt siihen makaamaan. Seitsemäksi viikoksi jäi Wolmari nyt vuoteen-omaksi, ennenkuin hän voi vähääkään liikkua. Tähän oli isä hyvin tyytyväinen, "sillä", sanoi hän, "minä elätän hänet mieluisemmin vaivaisena kuin että hän terveenä joutuisi turmeluksen tielle."

Kun Wolmari nousi vuoteesta, rupesi hän vähitellen kainalokeppien avulla liikkumaan. Kauvan ei tuon vilkkaan pojan tarvinnut tavailla uutta kävelemisen keinoansa, ennenkun hän niillä mennä kamisti aikakyytiä. Ensimäisen pitemmän matkansa teki hän Hakkilaan. Sinne tultuansa niin saattamattomana ja kärsineenä kuin suinkin taisi, teetteli hän itsensä nytkin Paavon ystäväksi. Hän näytti hyvin nöyrältä ja katuvaiselta ja puheli avomielisesti kaikkein kuullen.

"Syystä minä olen kuritusta saanut, sillä minä olen ollut niin paha, mutta nyt tahdon parantua. Olen oikein mielissäni kun jalkani meni poikki, sillä olinhan sairastumiseni ajankaan poissa pahuudesta. Sinullekin, Paavo, olen ollut kovin paha, mutta ollaan nyt tästäpuoleen aina ystävykset," tuumaili tuo nuori rikoksensa tunnustaja.

Hakkilan väki oli hyväsydämistä ja anteeksi antavaa väkeä. He eivät ajatelleet eivätkä puhuneet yhdestäkään ihmisestä pahaa, vaan toivoivat jokaiselle hyvää. Kernaasti unouttivat he Wolmarinkin entiset kepposet, joilla hän heille oli niin paljon pahaa ja mieliharmia tuottanut. Surkumielellä ottivat he osaa Wolmarin kovaan kohtaukseen ja Paavokin oli miltei itkeä, kun hänen toverinsa oli niin huonosti käynyt.

Pojat olivat hyvät ystävät keskenänsä kaiken päivää. He puhelivat ja naurelivat keskenänsä, oleskelivat väliin ulkona ja pitivät muuta poikasten menoa.

Kun Wolmari lähti illalla kotiin, pyyteli Paavo hänen vastakin käymään ikävissään heillä.

Oli jotenkin varhainen aamu vielä, kun Wolmari jo huomenna tulla kopitti kainalokepeillään Hakkilaan.

"Tulin näin varhain tänne … te olette niin hyviä ihmisiä — —. On niin ikävä tuolla kotona… Isä on niin kova, vaikk'en minä mitään pahaakaan tee … te olette aina niin hyviä," puheli Wolmari tunnollisesti.

"Olimme juuri lähdössä lehtiä taittamaan ja aioimme ottaa Paavonkin mukaamme," sanoi Hakkilan emäntä, Paavon äiti.

"Voi, antakaa Paavon olla minulla täällä kumppanina, kun siellä kotona on niin ikävä! Kyllä me täällä toimeen tulemme kahdenkin," pyyteli Wolmari.

"No, olkoon sitten Paavo täällä, kumppanina ja hupina sinulla, mutta olkaa kauniisti. Auttele sinä, Paavo, Maria, toisien lapsien hoitamisessa," sanoi Paavon äiti.

"Kyllä me", oli Wolmari heti valmis myöntämään ja lausui tuon myöntymyssanansa ensimäisen tavauksen niin omituisella äänen painolla, että siinä kuulosti olevan kaksi yytä. Tämä tuntui niin vakavalta ja luottavalta vakuutukselta, ettei siinä ollut vähintäkään epäilemisen syytä; olipa niinkuin se olisi lähtenyt valamiehen suusta.

Ja niin lähtivät vanhemmat lehden taittoon… Miks'eikäs.

Hyvinä ystävinä alkoivat pojat viettää aikaansa, kuten parhaiten taisivat. Käytiin katsomassa Hakkilan lasten talospaikkaa, koetettiin lukea, jopa syödäkin. Pian kyllästyi kuitenkin Wolmari oloonsa ja aikoi mennä kotiansa.

"Älä nyt vielä lähde … olehan nyt niinkään kauvan kuin isä ja äiti tulevat," pyyteli Paavo.

"Enkä ole … menen minä … lähde sinä saattamaan minua," sanoi
Wolmari äkäisesti.

"En minä lähde."

"No miks'ei, sanopas?"

"Taitaisit pieksää minua taas."

Wolmari pisti kainalosauvat kainaloihinsa, harppasi aika hypyn Paavoa kohden ja lähemmäksi päästyänsä tavoitti lyödä häntä sauvallansa. Mutta Paavo oli varusalla ja vältti iskun.

"Kas niin, arvasinhan minä sen… Tuommoinenhan sinä olet! Mutta etpä minua nyt saa yhtä helposti kiinni, pieksääksesi, kuin ennen," sanoi Paavo vähän ilkkuen.

Tuon rynnäkön aikana kiiluivat Wolmarin silmät kuin kissan silmät. Niissä paloi vihan ja ilkeyden tuli. Kun Paavo oli viimeisen sanansa sanonut, lauhkeni hänen katsantonsa ja hän näytti tulevan lakeaksi kuin lammas.

"En minä vainkaan … ilman aikojaanhan minä vaan narrasin sinua. Ollaan vain ystävykset, niinkuin nyt olemme olleet … enkä minä lähde kotiin," koki Wolmari hyvitellä Paavoa.

Paavon pelko ja varovaisuus haihtui siihen paikkaan. Hän tuli niin ystävälliseksi Wolmarille, että oikein halaili häntä ja sitten taas elettiin niinkuin ennenkin.

Wolmari kävellä käppäili lattialla kainalosauvainsa avulla. Hänen isänsä oli sauvojen alaset päät varustanut paria tuumaa pitkillä rautapiikeillä, etteivät sauvat luiskahtaisi pojan niillä kulkiessa. Niin, olihan hänkin isä.

Sillävälin oli Paavo vetääntynyt takan luo. Hän oli avojalon ja toisen jalkansa nosti hän takkakivelle. Saman jalan polvelle pani hän kyynärpäänsä ja tuki kädellään päätänsä. Siinä asemassa puheli hän iloisesti Wolmarille. Tämäkin vetäysi hiljolleen takan luo hyvin ystävällisen näköisenä, puhellen hänkin iloisesti niitä näitä. Päästyänsä tarkoitettuun paikkaansa, tuki hän itseänsä toisella kädellänsä takan otsasta, seisoen terveellä jalallansa. Kun he siinä naurussa suin ja hyvässä sovussa keskenänsä iloisesti juttelivat, iski Wolmari sananlausumatta voimansa takaa sauvansa rautapiikin Paavon jalkapöytään. Isku oli niin voimallinen, että tuo karstalle pynttääntynyt rautaporama meni jalkapöydän lävitse, niin että se oikein napsahti takkakiveä vasten.

"Sainpa minä sinun, senkappaleen, kuitenkin kiinni," sanoi Wolmari ja alkoi mennä kamistamaan pakoon.

Kyllä sen arvaa, minkälaisen parakan Paavo päästi tuommoisen iskun saatuansa. Hän huutaa porusi ja voivotteli kurkun täydeltä, ja kun toiset lapset säikähdyksestä sekä Paavon surkeuden tähden yhtyivät tuohon hätähuutoon, niin syntyi siitä hirveä metakka.

Tämmöisessä tukalassa tilassa oli Hakkilan pieni kotiväki, kun vanhemmat tulivat kotiin lehden taitosta. Tuotakin tuonnemmaksi kuulivat he jo lastensa hengenhätäisen porun ja rääkymisen, ja riensivät sen vuoksi paikalle niin kiireesti kuin suinkin kerkesivät. Kovin hämmästyivät he, nähtyänsä Paavo-pojan huutavan ja tuskittelevan lävistetyn ja verisen jalkansa vuoksi. Kun he sitten vihdoin pääsivät asiasta selville, eivät he voineet kylliksi ihmetellä Wolmarin julmuutta ja petomaista kavaluutta.

III.

Alun pitäin oli Ellulan Ellu hyvin jumalinen mies. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja tuskiinpa oli ainuttakaan messua, jolloin Ellu ei olisi ollut rippiväessä. Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja luki hän ahkerasti, eikä antanut silloin minkään itsensä häiritä. Tällä tavalla oli hän ajanpitkään koonnut itsellensä sieltä täältä, raamatusta ja muista kirjoista, koko joukon uskonnollisia tietoja. Tämä ei suinkaan olisi ollut moitittavaa, mutta hän käytti näitä tietojansa itsekkään sydämensä tueksi ja korottamiseksi, ja pian paisui se salaiseksi sisälliseksi hurskastelemiseksi ja ylpeydeksi. Pian tuli asia siksi, että Ellu tässä omanrakkauden ja itsekkäisyyden salaisessa valossa rupesi enemmän tarkastelemaan muita ihmisiä kuin itseään, ja tässä toimessaan hän oli niin ahkera, ettei suinkaan paras poliisimies olisi häntä toimissaan voittanut. Kaikkialla ja kaikissa havaitsi hän vikoja ja puutoksia, yhdessä yhtä ja toisessa toista. Vanhemmat eivät hänen mielestään kasvattaneet lapsiansa, niinkuin kasvattaa olisi pitänyt ja aviopuolisoiden väli oli poikennut pois raamatulliselta kannalta. Vaimot olivat muka anastaneet itsellensä liian suuren vallan ja tekeentyneet liian verralliseksi miehensä kanssa. Tämmöinen ei suinkaan ollut laita Aprahaamin aikoina, jolloin Saara kutsui miestänsä herraksi. Tästä oli hänen mielestään seurauksena se, että lapset saivat olla ja elää liikanaisessa vapaudessa ja siis kurituksetta ja Herran nuhteetta. Liikaa oli Ellun mielestä sekin, kun lapset saivat vapaasti leikkiä, nauraa ja ilakoida, ja silloinhan eivät he muka osanneet antaa vanhemmillensa tarpeellista kunnioitusta eikä pitää itseänsä tarpeellisen matkan päässä heistä. Useinkin kuin olisi pitänyt antaa jo selkään oikein miehen kädestä, tyydyttiin siihen, että hyvällä sanalla koettiin muistuttaa ja varoittaa lapsia joistakin poikenpuolisuuksista, ja tämä oli suuri pahe Ellun mielestä, joka tulisi kantamaan huonoja hedelmiä. Tämän johdosta ei ollut hänen luulonsa mukaan kukaan, niinkuin olla olisi pitänyt. Tätä katsantotapaa hyväkseen käyttäen, rupesi hän itsessänsä löytämään enemmän täydellisyyttä kuin kenessäkään muussa ja tämä havainto paisutti yhä enemmän hänen sisällistä ylpeyttään. Tämän täydellisyyden perään pyrki hän lakkaamatta, tehden ahkerasti työtä sen eteen. Tämmöisen peri-aatteen tähden se oli kuin hän vaimonsa ylitse otti semmoisen ylivallan, että vaimo parka kadotti kaiken itsenäisyytensä ja joutui tylsistyneesen ja tahdottomaan orjan tilaan. Siitä lähteestä ne olivat Wolmarin selkäsaunatkin kotoisin, sillä hän tahtoi paremmasti kasvattaa lapsensa kuin muut velvollisuutensa laiminlyöneet vanhemmat; kuitenkin lienee hänen juro, sydämetön ja äkäinen luonteensakin ollut hyvänä apuna hänen ankaruuteensa.

Näin tavoin luulikin hän saavuttaneensa yhä suurempaa täydellisyyttä ja hänen puheensa, työnsä ja elämänsä tulivat toisenlaisiksi kuin ennen; tuntuipa siltä kuin hän kaikilla näillä olisi sanonut muinaisen hurskaan miehen tavalla: "Minä kiitän sinua Jumala, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, ryövärit, väärät, huorintekijät" j.n.e.

Kun Ellu oli näin täyteen henkeä tullut, ei häntä tyydyttänyt enään mikään. Kirkon-opissakin rupesi hän huomaamaan yhtä ja toista vikaa ja puutosta, vaikka se oli ensimmältä ollut hänen täydellinen ihanteensa. Kun kirkon-opin kanssakin oli niin käynyt, oliko sitten kumma, jos ei hän hyväksynytkään ainoankaan ihmisen ajatustapaa eikä elämän laatua? Tämmöinen paisunut mieli ei voinut pysyä kauvan salassa, vaan sen täytyi puhjeta ilmi. Vaikka hän oli luonnostansa hyvin harvapuheinen, tuli hän nyt niin puhelijaaksi ja kiihkeäksi, että sitä oikein ihmeteltiin. Julkisesti alkoi hän morkata kirkon-oppia ja kaikkia vallalla-olevia uskonnollisia käsitteitä. Kaikki muut olivat väärässä, hän yksin vaan oikeassa.

Niistä asioista ei ollut hyvä mennä Ellun kanssa kiistelemään. Sillä jos joku rupesi häntä vastustamaan, viskasi hän semmoisen raamatullisen sanatulvan vastustajaansa vastaan, ettei siinä ollut aikaa mitään sanoa eikä ajatella. Sattuiko niin, ettei hän joskus voinut sanatulvallaan puoliaan pitää, rupesi hän niin huutamalla ja karjumalla puhumaan, että selvästi huomasi sen tulevan kiukustuneesta ja itsepintaisesta mielestä. Jos vastustaja rupesi puhumaan hänen lakattuaan, uudisti hän aina samassa tuokiossa huutamisensa, tukkien huutamisellaan toisen suun ja riistäen häneltä sananvuoron. — Niissä tilaisuuksissa meni hän vähäpätöisemmissäkin asioissa suurimpiin tyhmyyksiin asti, kun vaan eivät asiat menneet hänen mieltänsä myöten.

Suurella ahkeruudella ja pontevuudella rupesi Ellu nyt levittämään tuota täydellisyyden oppiansa. Ihme kumma! Vaikka hänen oppinsa oli raamatun hengen vastakohta ja vaikkei hänellä ollut mitään rakkautta ketään kohtaan, pelkkää käskemistä, vaatimista, pakottamista, parjaamista, uhkaamista ja tuomitsemista vaan —, sai hän kuitenkin perustetuksi jonkumoisen eri lahkon. Tämän opin omistivat senlaiset ihmiset, jotka eivät olleet pitäneet mitään lukua raamatusta, eikä siihen perustuvasta kirkon-opista, eivät lukeneet, eivätkä käyneet kirkossa ja niin muodoin eivät välittäneet mistään mitään, elivät ja olivat vaan niinkuin kuolleet konsanaankin. Kun he sitten kuulivat Ellun julistavan autuaaksi tekevää oppiansa, takertuivat he heti siihen kiinni kuin kärpänen tervaan, sillä heidänkin halutti nyt tuon uuden opin turvissa taivaaseen päästä.

Hänen vaimonsa oli jo niin tylsistynyt, ettei hän voinut käsittää, oliko tämä muutos hyväksi tai pahaksi, oliko se oikein vai väärin. Tässä tylsistyneessä mielessään rupesi hän kuitenkin vähitellen omaamaan sitä mielipidettä, että kylläkaiketi se Ellu mahtaa kuitenkin olla oikeassa ja siitä hetkestä saakka oli hänestä sama, olivatpa asiat miten tahansa.

Ensimmältä kokoontuivat nämät Ellun ystävät ja seuraajat Ellulaan hartaushetkijään viettämään, mutta sittemmin kokoonnuttiin muidenkin samanmielisten luona. Niissä tilaisuuksissa selitteli Ellu toisille, kuinka peräti turmeltuneeksi raamatun oppi oli käännelty ja väännelty, ja sentähden ei muka elämänvanhurskautta löydy nimeksikään ihmisissä. Kirkkoakaan ei Ellu julkisuudessakaan säästänyt, vaan sanoi sitä kuolleeksi muoti-asiaksi, jolla ei ole voimaa eikä kykyä luomaan hengellistä elämää ihmisiin. Pian rupesivat muutkin älyämään, kuinka edullisessa tilassa he toki kuitenkin muiden suhteen olivat hengellisissä asioissa. Seuraus semmoisesta tunnosta oli se, että hekin rupesivat katsomaan muita ihmisiä ylön ja ihailemaan omaa itseänsä.

Näissä tilaisuuksissa ei suinkaan säästetty lähimmäisen vikoja ja puutoksia. Kaikki ne tarkastettiin ja katseltiin suurennuslasin lävitse; kaikki ne harkittiin, punnittiin ja arvosteltiin ja melkein aina kävi niin, että hyttysestä saatiin kameeli. — Tuskimpa mikään sielujen kadottaja on koskaan tarkempaa syntiluetteloa pitänyt. — Pauhaavia ja jyliseviä tuomioita ei suinkaan silloin puuttunut.

Tämä käänne ei suinkaan lieventänyt Wolmari raiskan tilaa, vaan pikemmin pahensi sitä. Hänen piti aina olla mukana näissä seuroissa ja hänen tuli pitkät iltapuhteet istua yhdessäkohden kuin kuva seinällä; kuunnella hänen myös tarkoin täytyi mitä siellä puhuttiin ja opetettiin. Jos hän vähänkään liikahti tai katseli johonkin syrjään taikka vaikkapa vaan haukotteli, sai hän kohta isältään semmoisen tukkapöllyn, että kylläkaiketi tiesikin mistä oli kotoisin; isommat rikokset rangaistiin armotta kovemmasti.

Kyllä sen arvaa kuinka tukalaksi ja vaikeaksi Wolmarille kävi iltakaudet noin yhdessä paikassa istuminen. Hänen vilkas luontonsa paloi vaan niiden vapaahetkien perään, jolloin hän isänsä orjallisen vaarinpidon alta oli päässyt vallatonta vapauttansa nauttimaan. Niitä hetkiä hän muisteli ja ikävöitsi noissa seuroissa istuissaan, eikä kuullut ja ymmärtänyt niin sanaakaan seuran "ylösrakentavaisista" ja kasvattavista puheista. Vaikka hänellä oli kova edessä, ei hän kuitenkaan malttanut olla kaikesti tekemästä yhtä ja toista ilkivaltaisuutta saman-ikäisille poikasille ja tyttösille, mitkä myös olivat vanhempiensa kanssa sinne tulleet. Kun Wolmaria sitten noista kepposista ankarasti rangaistiin, kävi noiden toverien niin sääliksi, että he rääkyivät pahemmin kuin rangaistava itse. Tämän vuoksi kokivat he salata niin paljon kuin voivat Wolmarin ilkeyksiä, vaikka saivatkin häneltä kärsiä mitä suurinta häijyyttä.

"Ei sitä kaikista vähäpätöisistä syistä tarvitseisi noin kovasti rangaista," muistutti eräänä kertana eräs seuramies.

"Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan … kyllä se nyt jo kestää," sanoi Ellu niin tuimasti, että kaikki säikähtivät.

Niin olihan Ellulla raamattu puolellansa.

Usein näissä seuroissa oli puheena lasten kasvatus. Ellu ei voinut kyllin kuulijainsa mieleen painaa, kuinka löyhällä ja huonolla kannalla toki nykyinen lasten kasvatus on, johon kuitenkin perustuu koko tuleva maailma. Huonoja esimerkkejä lateli hän niin viljalta, että kaikki hämmästyivät kuullessaan semmoisia ja kauhistuivat sitä tapain turmiota, mikä oli tuleva koko maanpiirin päälle. Ahkerasti teroitti Ellu heille, kuinka lapset pitää kasvattaa "kurituksessa ja herran nuhteessa." Tunnustaa täytyy, ettei tätä saarnattu kuuroille korville, sillä moni poikanen ja tyttönen sai tästäpuoleen useammasti selkäänsä kuin ennen, mutta ei siinä vertoja vetänyt puoliväliinkään yksikään Wolmarille.

Tämmöisellä kasvatustavalla muodostui Wolmarin luonne eriskummalliseksi. Isänsä nähden oli hän arka, luimisteleva, salaperäinen, vähäpuheinen, katsella killistellen tarkasti joka puolelle. Isänsä liikkeistä ja toiminnasta piti hän niin tarkan vaarin, ettei pieninkään liike ja teko jäänyt häneltä huomaamatta. Tämmöinen, Ellun mielestä, jumalinen kasvatus oli poikaan istuttanut ja juurruttanut vähitellen joitakuita näennäisiä hyviä tapoja, jonkatähden isä luuli häneltä terveellisenä pidetyn kurituksen kantavan hyviä hedelmiä. Poika ei kiroillut koskaan isänsä kuullen, mutta sitä enemmän teki hän sitä, kun isän silmä välttyi. Jos muita poikasia sattui tulemaan silloin kuin isä oli saapuvilla, oli Wolmari ikäänkuin heidän hillitsiänsä ja johtajansa. Sattuivatko nuot suotuisat toverit sanomaan jonkun iloisemman sanan taikkapa vaan nauraa rähähtämään, oli Wolmari kohta valmis heitä hillitsemään ja häkimään.

"Tepä nyt joutavia olette… Pitäishän sitä ihmisen ajatella mitä hän tekee ja puhuu," oli hän valmis heti muistuttamaan.

Eräänä kertana lämmitteli eräs poika itseänsä takkavalkealla, sillä kylmä ilma oli. Kuinka lienee niin sattunut, että poika tietämättään kärvensi itsensä pahanpäiväiseksi takapuolelta. Savu pöllysi hänen vaatteistansa, ja kun muut huomauttivat siitä, hypähti poika takan tyköä pois, tarttuen samassa kädellänsä savuavaan kohtaan, ja nyt rupesi polttamaan hänen ihoansakin.

"Kuinkahan kuuma siellä helvetissä on, kuin tuossa takassakin on noin kuuma?" sanoi poika, pidellen yhä koskenutta paikkaa.

"Voi tuota Mikkiä, kun kiroaa! Sinäpä nyt olet aikahinen … mitä sinä joutavia… Pitäähän sitä toki ajatella," muistutti Wolmari ja vilkaisi isäänsä, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen hurskas puheensa häneen teki.

"Sinä pöllö! Senkö sinä kiroamisena pidät, kun helvettiä peljätään? Se on hyvä, kun sitä peljätään ja muistetaan, mutta sinä et pelkää sitäkään, teet vaan syntiä ja tyhmyyksiä myötäänsä," sanoi isä ja hänen silmänsä säihkyivät tulta.

Olipa liki, ettei poika saanut selkäänsä tuon luullun jumalisuutensa tähden, ja hän joutui niin pyörälle, ettei tiennyt mitä ajatella, kun ei tuokaan kelvannut, vaikka hän luuli tehneensä isänsä mielen mukaan.

Semmoinen oli Wolmari isänsä parissa ollessaan, mutta aivan toisenlainen oli hän muualla. Arka ja luimisteleva oli hän kylässäkin vanhempien ihmisien saapuvilla ollessa, mutta kun ei heitä parissa ollut, niin poissa oli silloin Wolmarilta ujous ja arkuus. Yhtenä tuiskuna lensi hänen suustaan niin sanarikkaat kiroukset, ettei niin nuorena olisi hänen luullut kerinneen niin runsasta sanavarastoa koota kiroilemiseen. Riettaissa rivopuheissa oli hän niin mestari, ettei paatunein vanha konnakaan häntä siinä voittanut.

Samanlaista ylivaltaa käytti hän saman-ikäistensä kesken kuin ennenkin, mutta sitä suuremmassa määrässä, minkä verran hän oli kasonnut ja vahvistunut. Koko kylän poikaset ja tyttöset olivat Wolmarin tähden pahassa hädässä ja he pelkäsivät häntä pahemmin kuin metsän petoa. Hän pieksi ja rusikoitsi ihan syyttä, tarpeetta kenen vaan voitti, ja sentähden täytyi kylän poikain ryhmittyä yksissä neuvoin itseänsä ja muita puolustamaan tuolta ankaralta päällekävijältä. Samalla lisätyllä voimalla saivat luontokappaleet kärsiä kuin toveritkin.

No niin. Wolmari oli itse saanut ja antoi nyt muille.

Tästä Wolmarin käytöksestä, ulkona kodista, ei isällä ollut pienintäkään tietoa, se täytyy hänelle kunniaksi sanoa. — Kaikki ihmiset tiesivät, kuinka ankarasti Wolmaria kuritetaan, niin ettei suinkaan kurin puute ollut syynä pojan rivoon elämään. Aavistipa jo silloin monikin, että liiallinen kuri oli hänet juuri tuommoiseksi villiksi paaduttanut. Tämän tähden ei kenenkään tehnyt mieli kieliä Ellulle Wolmarin pahoista töistä, sillä he tiesivät, että poika saapi kahta kovemmasti selkäänsä, jos vaan hänen isänsä tietoon tulee pojan vehkeet. Tällä tavalla kokivat he suojella pojan selkänahkaa, joka ei entisen mitan jälkeenkään päässyt paljon koskaan oikein terveeksi paranemaan.

Sattuipa kerran niin, että heidän seuraa taas pitäessään, tuli sinne eräs mies, joka oli hieman mieltynyt tuon pienen seuran uskonnollisiin käsityksiin. Kun keskustelua siinä jatkettiin, rupesi tuon vasta seuraan tulleen, Miettisen Joosepin, mielestä tuntumaan, etteivät seuran käsitteet olleetkaan kaikin paikoin oikeita. Hän siis rupesi hiljollensa selittämään, minkälainen hänen oma kantansa eroavissa asioissa on. Mutta Ellupa ei kärsinytkään mitään vastaansanomista, sillä hän oli oppinut neuvomaan, käskemään ja ohjaamaan, eikä kuuntelemaan, oppimaan ja tottelemaan. Viha kuohahti heti esille hänen itsepintaisesta ja omarakkaasta sydämestään ja hän ärähtäen sanoi:

"Eipä luulisi semmoisen miehen tulevan muita opettamaan, joka ei lastensa kasvatuksesta pidä sen parempaa huolta."

"Mitä erin-omaisempia minun lapseni sitten ovat tehneet?" kysyi
Miettisen Juoseppi.

"Sinä et kasvata lapsiasi kurituksessa ja herran nuhteessa. Tuolla maailman jalvoissa saavat ne vaan pyöriä, oppimassa kaikenlaista ilkeyttä ja turmelusta," sanoi Ellu tuimasti ja nuhtelevaisesti.

"Mitähän sinä sitten luulet aikaan saaneesi kaikella ankaralla poikasi pieksämiselläs?" sanoi Juoseppi, hänkin jo vähän kiivastuneena.

"Älä astu minun kantapäilleni. Kuka rohkenee syyttää minun itseni ja perheeni elämää, ja kuka kykenee sen tekemään? Et suinkaan sinä ainakaan," sanoi Ellu itseluottamuksella.

"Meissä ei ole täydellisyyttä kenessäkään, minussa kaikkian vähimmän. Kyllä niitä vikoja sinussakin löytyy, mutta sinä et huomaa niitä ja kuitenkin minäkin voisin niitä luetella," sanoi Juoseppi lujasti.

"Mitä on vikaa, sanopas?" sanoi Ellu kiivaasti ja astui Juosepin eteen.

"Sinun vaimosi, esimerkiksi, elää kurjinta orjan elämää."

"Mitä…?! Puuttuuko häneltä ruoka tai juoma?" sanoi Ellu kauhuksissaan.

"Ruoka ja juoma ei ole aina ihmisen elämän onnellisuus. Eikä niitäkään niin viljalta liene … minä luulen, että hänellä on luetut palat, jotka hän osaksensa saapi. Tämä ei ole kristin-opin kanssa yhtäpitävä," sanoi Juoseppi.

"Jumala sanoi vaimolle: Sinun tahtos pitää miehes ala annettu olemaan ja hänen pitää vallitsemaan sinua. Kumoa tämä raamatun paikka, jos voit ja puhu sitten," sanoi Ellu voitollisesti.

"Niin pintapuolisestiko sinä käsität raamatun totuudet? Jumala loi vaimon ihmiseksi niin hyvin kuin miehenkin ja yhtä suurella omistus-oikeudella luotuun maailmaansa ja sen hyvyyksiin kuin miehenkin, eikä suinkaan kenenkään orjaksi. Jumala on luonut vaimon miehen kunniaksi ja käskenyt heidän toinen toistansa rakastaa ja kunniassa pitää, eikä toisiansa sortamaan ja orjuuttamaan. Siis osoittamasi raamatunpaikka ei ensinkään oikeuta sinua vaimosi pitämään antipaloilla ja semmoisessa orjan tilassa kuin hän on," väitteli Juoseppi.

"Minkälaisessa orjuudessa hän sitten on mielestäsi?" kysyi Ellu vähän ällistyksissään.

"Vielä häntä kysyt! Eihän hänellä ole valtaa minkään ylitse kotonaankaan, eipä edes omain lastensakaan. Perheen haltiana ja lasten äitinä on hän pakoitettu olemaan kuin hyypiä hävitetyssä kaupungissa. Pienten lastensa kanssa ei hän saa olla samassa huoneessakaan kuin sinä. Hänen täytyy aina olla pelvollaan, aina varusalla ja häpeissään sinun kovuutesi ja julmuutesi vuoksi. Hän ei saa sinun luvattasi koskea mihinkään omassa kodissaankaan. Avaimet ovat sinun hallussasi ja sinä lukitset kaikki vaimosi nokan edestä, ettei tämä saisi mitään ominluvin liikuttaa. Ja sittenkin sinulla on ristit ja senkin seitsemät salamerkit kaikissa paikoissa, nähdäksesi, että eikö tuo vartioitu kuitenkin jollakin tavalla saa sinun aarteitasi näpistellä, jos ei muuta, niin ainakin jotakin ruokavärkkiä lastensa suuhun. Sieltä sinä annat vaimollesi ja lapsillesi niinkuin koirille ja sen pitää piisata niin kauvaksi kuin katsot taas hyväksi heille jonkun palan viskata. Onko tämä laita? Pahin pakanakaan ei pidä vaimoaan ja lapsiaan sillä tavalla. Minä luulen olevan semmoiset raamatun paikat löytymättä, joissa tämmöistä menoa opetetaan," puhkesi Juoseppi puhumaan ärtyneellä mielellä.

"Mitä sinun tarvitsee meidän välihimme sekaantua; minun vaimoni on kylläkin tyytyväinen oloonsa," sanoi Ellu vaan, sillä hänen käsistään oli jo puolet aseita poissa.

"Mitäkö minun tarvitsee sekaantua sinun asioihisi? Meidän kaikkien velvollisuutemme on muistuttaa toisiamme silloin kuin näemme julkisen vian lähimmäisessämme. Mutta sinäkö antaisit itseäsi ojentaa? — Ohoh … jopa kaiketi! Sinä tahdot vaan muita opettaa ja vaadit ehdottomasti itseäsi tottelemaan, vaikka väittäisit korpin valkeaksi. Muiden vikoja sinä haet ja kannustat, mutta et kertaakaan mene omaan poveesi katsomaan mitä siellä löytyy. Täydellisenä sinä vaan tahdot itseäsi pidettävän, vaikka olet moninaisissa puuttuvainen, niinkuin muutkin syntiset ihmiset tässä kuolevaisessa ruumiissa. Ja jos joku sinua yrittää nuhtelemaan kahdenkesken siveyden hengessä, suutut sinä, luullussa hurskaudessasi, silmittömästi ja käyt hävyttömäksi; sen vuoksi sanon kaikki nyt tässä kaikkien kuullen. Kaikki muut ovat väärässä ja sinä yksin vaan oikeassa. Väärässä on lutherilainen kirkkomme oppikin ja eiköpä liene raamattukin kohta mielestäsi väärä.

"Niin, niin, entäs se vaimosi tyytyväisyys? Kyllähän minä tiedän mitenkä senkin kanssa on. Totta kyllä on, että hän tottelee ja uskoo sinua, mutta sinä olet hänet semmoiseksi typistänyt. Sinä olet kovuudellasi ja julmuudellasi hänestä pusertanut kaiken voiman, tahdon, tunnon, sydämen, jopa osaksi järjenkin, kaikki, kaikki. Hänellä ei ole enään kykyä ja voimaa edes suremaan ja murehtimaankaan, ja tylsistyneenä, menehtyneenä on hän nyt tahdoton ja voimaton välikappale sinun käsissäsi," kiilasi Juoseppi yhä.

"Minä tahdon olla herra kotonani ja perheeni keskellä. Minä pidän heidät terveellisessä ja kristillisessä kurissa, ja olen oikeutettu vaatimaan heiltä ehdotonta kuulijaisuutta. Minun vaimoni ei saa olla suuna ja päänä joka asiassa eikä päälläpäsmärinä kaikissa, niinkuin sinun vaimosi. Lapsieni en myös anna kuritonna juosta pitkin maailmaa, niinkuin sinä teet," sanoi Ellu lujasti.

"Senhän minä tiesinkin. Olisikin varsin ihme, jos kerrankaan tunnustaisit vian itsessäsi olevan. Minun vaimoni on kyllä päälläpäsmärinä kaikissa ja niin pitää ollakin, sillä hän se on kaiken talouden haltija. Ei hänellä ole lukitut ovet eikä luetut palat, vaan vapaasti hän saa ottaa ja panna, mistä ja mihin vaan parhaaksi näkee. Tasan meillä on valta kaikissa asioissa, eikä meillä ole mitään salattavaa, peitettävää ja kätkettävää toisiltamme. Tämmöistä se on meidän elämämme ja kerskaamatta voin sanoa, ettei se ole ollut haitaksi taloudellemme eikä avioelämällemme, vaan suureksi siunaukseksi.

"Mitä tuohon toiseen syytökseesi tulee, niin siinä laskit aika valheen. Me emme ole lastemme ainuttakaan ylimielistä tekoa jättäneet muistuttamatta, nuhtelematta ja varaamatta, ja kun sana ja varoitukset eivät ole auttaneet, emme kuritustakaan ole laiminlyöneet. Mutta että tuolla tavalla peitää lastansa kuin maanmatoa, niinkuin sinä Wolmari-raiskaa peidät, siihen emme koskaan ryhdy," väitteli Juoseppi.

"Niin, mutta hän totteleekin vanhempiaan ja muita ihmisiä ja se on kurituksen hedelmä," takaili Ellu.

"Kyllähän hyvinkin … mitäpäs muuta hän tekee. Sinä luulet hänestä hyvinkin hyvää, mutta niin ei ole laita. Sinun läsnä-ollessasi kokee hän miten kuten välttää sinun silmiäsi, mutta niiden alta vältyttyään on hän kokonainen villipedon alku, jonka hillimättömällä pahuudella ei ole mitään rajoja. Moni heikompi eläin on hänen käsissään saanut kärsiä hirmuisen kidutuskuoleman. Kaikki ikäisensä pojat, mitkä hän vaan voittaa, lahtaa ja pieksää hän vähiin hengin. Hakkilankin Paavon, tuon siivon pojan, on hän asetten kanssa muokannut pari kertaa niin pahasti, että on kummallakin kerralla saanut vuoteen omana maata monta viikkoa. Semmoista jälkeä se sinun ankara ja petomainen kurituksesi tekee, josta sinä niin ylpeillen kerskaat. Tällä tavalla olet sinä kuolettanut lapsestasi kaikki ihmiselliset tunteet ja paaduttanut hänet kelvottomaksi vastaan-ottamaan parempia tapoja.

"Tätä en suinkaan sano kannellakseni ja juorutakseni pojastasi, sillä minä, niinkuin muutkin, sääleilen pojan surkeaa ja väärälle tielle vievää kasvatusta. Tarkoitukseni on, että ottaisit ajasta vaarin ja rupeaisit lempeydellä ja hyvyydellä ohjaamaan lastasi, pelkäämään Jumalaa ja häpeämään ihmisiä, ennenkun se on liian myöhäistä," puheli Juoseppi.

"Aina se on vaan sinun työnäsi, että parjata ja kannustaa minua ja minun töitäni. Mutta minä tiedän mikä minä olen ja mikä minun poikani on, enkä tarvitse sinun löyhäperäisiä neuvojasi ja sortohalusta lähteneitä haukkumisiasi; itse minä vastaan kaikesta," sanoi Ellu uhkamielisesti.

"Se on kyllä surkea ja sen tiesin jo ennakolta. Minä olen sanonut sanottavani, johon omatuntoni on minua jo kauvan pakoittanut; tee nyt kuinka tahdot, minun omatuntoni on puhdas. Ja nyt kun tunnen ja tiedän, millä perustuksella teidän jumalisuutenne ja kristillisyytenne on, en tahdo enää koskaan häiritä teitä."

Näin sanoen lähti Juoseppi pois.

IV.

Ellu ei ollut koskaan kuullut tämmöisiä sanoja ja tämä loukkasi häntä kovasti. Hän oli tottunut käskemään, opettamaan ja neuvomaan, mutta ei suinkaan itse neuvottavaksi alentumaan. Vaikka yleiseen tiedettiin, minkälaisella perustuksella hänen jumalisuutensa ja hurskautensa oli ja kuinka julmaa kotikuria hän harjoitti, ei kuitenkaan kenenkään haluttanut mennä hänelle niitä ilmoittelemaan, sillä Ellun raaka itsepintaisuus oli niin yleiseen tunnettu, että se kammotti jokaista. Tämän tähden välttivät he yhteensattumista hänen kanssaan niin paljon kuin mahdollista oli.

Yöt, päivät vaivasi tämä jupakka Ellua. Oliko totta mitä Juoseppi oli Wolmarista sanonut, vai oliko se vaan kateudesta ja vihasta syntynyt syytös, jossa ei ollut pontta eikä perää? Nämät kysymykset pyörivät myötäänsä hänen mielessään, mutta hän ei vaan saanut niitä selville. Hän ei ollut koskaan kuullut Wolmarista sanottavan mitään pahaa ja kuinkapa semmoista voisikaan kuulua, hän kun poikansa oli kasvattanut kristillisessä kurissa, mietti hän. Tämä ajatus selkeni hänelle vihdoin ja hän tuli puolittain semmoiseen päätökseen, ettei koko Juosepin syytöksessä ole perääkään.

Vaikka hän näin puolinaisen päätöksen kautta oli saanut jonkulaista levollisuutta, ei hän kuitenkaan saanut oikeaa rauhaa. Saadaksensa täydellistä vakuutusta asiassa, kysyi hän sitä eräältä kylässä olevalta ystävältään ja uskoveljeltään. Tämä todisti todeksi kaikki mitä Juoseppi oli Wolmarista sanonut, vieläpä lisäsikin sen tiedon, että poika on tavattu useat kerrat näpistelemästäkin.

Tämä isku oli Ellulle monta kertaa kovempi kuin kaikki Juosepin ilmoitukset, nuhteet ja neuvot yhteensä. Olihan hänen tosi-ystävänsä sen sanonut ja hänellä ei suinkaan ollut mitään vihaa ja kateutta häntä vastaan. Siis se on ainakin tosi ja vielä hirveämmässä muodossa kuin Juoseppi oli sanonutkaan.

Kovin lujille pani tämä tieto Ellun. Hänen itsepintainen omarakkautensa ja luultu hurskautensa oli saanut semmoisen kolahduksen, ett'ei hän ollut osannut semmoista uneksiakaan, ja se teki hänet oikein sairaaksi. Hän ei syönyt eikä juonut moneen päivään paljon mitään ja useampina vuorokausina ei hän nukkunut ensinkään. Kova myrsky raivosi Ellun sielussa, sillä kaksi ristiriidassa olevaa mielipidettä taisteli siellä keskenään. Oli, näette, punnittavana: oliko vika hänen kasvatuksessaan, vai Wolmarissa, kun hänen täytyi kaikessa hyvyydessään semmoista kuulla. Ehkä hän onkin ollut pojalle liian kova, liiaksi kurittanut häntä, mutta ei —; kenties on hän ollut liian löyhä kasvatuksessaan — niin, siinäpä se nyt oli — ehkä ja kenties —; oli miten oli, mutta lopullista selvää vaan ei tullut.

Taisteltuaan useampia vuorokausia tämmöistä ankaraa sisällistä taistelua, tuli Ellu siihen päätökseen, että hän on liian pehmeästi poikaansa kasvattanut. Hän näki pojassaan semmoisen kovasydämisen ihmisen alun, joka ei vähällä kurilla ota heltyäkseen. Mutta maksoi mitä maksoi, hänen täytyi saada Wolmari nöyrtymään, tottelemaan ja siivoontumaan ja niin temmatuksi hänet pois pahalta ja vilpilliseltä tieltä.

Kun Ellu oli tullut tähän päätökseen, puski hän kaiken kiukkunsa ja vihansa Wolmarin niskoille. Hänen, tuon tottelemattoman ja kovasydämisen pojan syy se muka oli, kun hän sai tuommoista kuulla ja kärsiä. Kaikki häpeä, moitteen- ja nuhteen-alainen syytös, kaikki kärsimiset ja sielun tuskat, kaikki nämät olivat Wolmarin työtä Ellun mielestä, ja hän tunsi kauheasti kärsivänsä uppiniskaisen ja tottelemattoman poikansa tähden.

Ellu ei pieksänyt poikaansa heti noiden harmillisten uutisten kuultuansa, mutta sen enemmän haukkui ja sätti hän häntä. Ikene-irvissä ja hammasta purren pauhasi hän lakkaamatta pojalle, uhaten hänet hakata ja pieksää kananpaloiksi, ellei hän vaan parantaisi tapojaan. Usein hän tuota tehdessään puristeli ja huihtoi nyrkkejään aivan pojan nenän edessä ja silloin oli hänen hahmonsa muutuksissa, sillä ylönpalttinen viha kiehui hänen sydämessään; näyttipä siltä kuin Ellulla olisi täysi työ hillitessä itseään, ettei hän murskannut kappaleiksi tuota kahdentoista vuotiasta poikaansa.

Wolmari parka oli nyt ikäänkuin alituisessa hengenvaarassa. Hän ei uskaltanut puhua yhtäkään sanaa, ei tarpeekseen syödä eikä nukkua. Jos hän joskus vaipui uneen, säikähteli, vavahteli ja karjahteli hän niin surkealla ja sydäntäsärkevällä tavalla kuin tappaja olisi ollut takana. Niissä tapauksissa kavahti hän sängynlaidalle istumaan, eikä tointunut uneksimisestaan, ennenkun isä karjasi hänelle tahi lyödä läimisti kämmenellään selkään. Silloin poika päästi valittavan pienen äännähdyksen ja kytkähti jälleen vuoteesen; eipä konstikaan, sillä tiesihän hän nyt, että hänellä on isä, joka kyllä pitää hänestä huolen.

Tästä lähtien rupesi Ellu kaikkialla vainuamaan Wolmarin jälkiä ja ottamaan vaaria hänen töistään. Kylillä käydessään hän kyseli salamyhkää ihmisiltä, oliko poika tehnyt mitään konnantöitä. Kantelijoita ja kielijöitä oli nyt ilmestynyt kosolta, kun he näkivät, että Ellu niitä halulla urkkii. Paljon puhuttiin nyt Wolmarin päähän totta, mutta paljon valhettakin. Sillä vaikka mikä ilkityö tapahtui kylässä, sai Wolmari sen kantaa, vaikkei kaikesti voitu todistaa ilkityötä hänen teokseen.

Ellu ei huolinut siitä mitään selvää ottaa, olivatko tehdyt rikokset Wolmarin tekoja vai ei, siinä oli kylläksi, kun vaan ne hänen tekemikseen sanottiin. Vihan vimmassa meni hän kotiinsa ja otti pojan käsiinsä ja niin sai hän omainsa ja muiden pahaintekojen edestä. Usein pieksi isä hänet vähiin hengin. Eräänäkin semmoisena kertana huusi poika kauheissa tuskissaan:

"Voi herra Jesus! Tappakaa, rakas isä, minut pikemmin, en minä tätä hirveää tuskaa jaksa pitkälle kestää!"

Tylsistynyt äiti seisoi tavallisesti silloin vieressä, katsella tuijottaen tehtävään työhön, kiemurtelevaan ja parkuvaan poikaansa; näytti siltä kuin hän ei olisi täydellisesti tajunnut mitä siinä tehtiin, sillä hänen silmänsä kiiluivat niin kummallisesti. Kun leikki oli lukussa, pani hän tavallisesti kädet ristiin rinnoillensa ja sanoi:

"Eipä Wolmarista miestä tullutkaan."

Kuitenkin koki äiti, ikäänkuin jonkunlaisella äitimäisellä vaistolla, lievitellä poikansa kurjaa tilaa ja voidella hänen rikki muokattua selkäänsä.

Tällävälin olivat Ellun toiset pojatkin kasonneet ja varttuneet; nuorinkin heistä oli jo puhuva ja juokseva tenava.

Kun sitten vieraita tuli Ellulassa käymään, päivitteli Ellu yhtenään, kuinka hillimätön, räähkä, pahansisuinen, tottelematon, ilkeä, epärehellinen ja raateleva hänen vanhin poikansa on. Ikäänkuin kerskaten selitti Ellu, kuinka usein hän on poikansa pieksänyt liki henkeä, eikä siitä kuitenkaan tuntunut mitään apua olevan. Tavallisesti lopetti hän puheensa sillä tuomiolla, ettei Wolmarista tule miestä pahastakaan, vaan suuri roisto.

Tämmöisien puhetten ja arvosteluin aikana oli Wolmari itse läsnä, katsellen kenkäinsä nokkiin, uskaltamatta kertaakaan nostaa silmiänsä, katsoaksensa muita ihmisiä silmiin. Siinä olivat nuorimmat pojatkin, katsoa töllistelemässä vuoroin isäänsä ja vuoroin Wolmaria ja viimein kaikkia muita. Vieraat eivät tavallisesti osanneet sanoa tuommoiseen ilmi-antoon niin mitään, katsoivathan vaan pitkin nokkaansa. Siinä oli sortunut äitikin tylsämielisenä, mutta kun Ellu sanoi ettei Wolmarista miestä tule, niin hänkin sanoi: "eipä Wolmarista miestä tullutkaan." Silloin menivät nuorimmat veljet Wolmarin eteen ja sanoivat: "ei sinusta tule miestä, mutta meistä."

Tämmöistä oli Ellun kasvatustapa. Ei yhtään lempeää sanaa, ei yhtään rakkautta, jota luontokappalekin osottaa sikiöllensä. Ei yhtään vanhimman rakkautta osoittavaa tekoa, ei yhtään totuuteen neuvovaa ohjausta, eikä yhtään sydämellistä keskustelua. Vitsa, sorto, hirmuvaltainen ja ylimyksellinen ankaruus, ja tuomitseva valta aina vaan oli ylinnä.

Yhä enemmän kauhistutti ihmisiä Ellun kasvatustapa. He näkivät ja tunsivat selvästi, ettei sitä hyvä seuraa. Usea ihmisrakas ihminen kävi asiansyten Ellulassa siinä tarkoituksessa, että saada Ellun mielipidettä siinä suhteessa muuttumaan. Varovasti koettivat he Ellua oikaista siihen suuntaan, että tämän tulisi lempeämmin ja ihmisellisemmästi lapsiansa kohdella, koska hän kovuudellansa saattaisi heidät vasten tarkoitustansa saattaa turmioon.

Ellu ei myöntänyt kenellekään, että hänen kasvatustapansa oli väärä. Mutta miten lienee ollutkaan, havaittiin hänessä kuitenkin jonkunlainen muutos. Nuorimpia lapsiansa rupesi hän perin toisella tavalla kohtelemaan kuin Wolmaria. Heidän pikku-rikoksistaan kolhi ja maksi hän heitä kyllä armottomasti, mutta kun pienokaiset panivat pitkäveteisesti suunsa väärään ja rupesivat sitten hitaasti itkeä marisemaan, otti Ellu heidät syliinsä, taputteli heitä poskille ja päähän. Samassa painoi hän heitä rintaansa vasten, lausuillen: "oliko isä paha? Joko isä löi? Älä ole, pienokaiseni, milläsikään — ei isä enään ole paha … kävikö kipeästi? Isän poikahan se on. — — Sinusta tulee mies, mutta ei Wolmarista," ja monta muuta semmoista sanoi isä.

Tämmöisellä kohtelulla istutti Ellu nuorimpiin lapsiinsakin tottelemattomuutta ja pelottomuutta. Sillä kun he tiesivät, ettei siitä sen pahempaa seuraa, eivät he noista kopposista olleet taallaankaan, vaan olivat kynsin hampain kiinni joka paikassa pahuudessa. Mistä heitä enimmän kiellettiin, siihen he parhaiten pyrkivät, ja jos joku otti heidät kiinni, estääksensä heitä pahuutta tekemästä, käpertyivät he käteen kuin kissa ja purivat kuin koira. Kun he ulos pääsivät, koettivat he kiireen kautta ehättää niin vaarallisille paikoille, kuin suinkin saatavissa oli. He kiipesivät huonetten katoille, tikapuiden ylimmäiselle puolalle, heittivät itsensä ripuksiin kaivon suuhun ja moneen muuhun semmoiseen paikkaan, missä vaan jotakin vaaraa oli. Kun heitä sitten hätäillen haettiin, kokivat he olla hiljaa kuin hiiret siihen asti, kun heidät huomattiin. Kun he sitten huomattiin, kokivat he näyttääntyä niin vaaranalaisilta kuin suinkin mahdollista oli, huutain hoilaten täydeltä kurkkua, niinkuin hengen hädässä.

Niin, tämmöistä jälkeä oli Ellun lievennetty kasvatustapa tehnyt hänen nuorimmissa pojissaan, joihin hän nyt pani kaiken toivonsa.