V.
Erään varakkaan ihmis-ystävän kävi kovin sääliksi Wolmari-raiskan kurja tila. Oikein omantunnon asiana oli se vaivannut häntä kauvan aikaa. Myötäänsä mietti hän keinoja poika paran auttamiseksi, mutta eipä niitä ollut niin helppo löytää. Vihdoin luuli hän keinon keksineensä, ja hän lähti tallustelemaan Ellulaa kohden.
Huoneessa ei ollut muita kuin nuorimmat pojat ja heidän äitinsä ja piikatyttö.
"Missäs isänne on?" kysyi vieras.
"Hän on kylässä," vastasi tyttö.
"Entäs Wolmari?"
"Meni ulos joku aika sitten; olisiko mennyt Hakkilaan," arveli piika.
"Mitä te Wolmarilla tekisitte, joka on niin pahankurinen," puutui
Nestori puheesen.
"Mutta saattaahan siitä vielä tulla siivo poika," sanoi vieras.
"Ei siitä tule, vaikka isä kovasti pieksää," väitti Nestori.
Samassa tuli Wolmari huoneesen.
"Kylläpä siellä metsässä on lunta jo kelpolailla ja jotenkin kirpeä pakkanenkin siellä on… Kävin jänisansojani katsomassa," sanoi Wolmari ja tuli vierasta tervehtimään.
"Se valehtelee… Ei se ole ollut kuin mäkeä laskemassa," ehätti nuorin veli sanomaan.
Wolmari loi vieraasen aran silmäyksen, eikä ollut kuulevinaankaan Hjalmarin muistutusta. Hän katsoa vilautti ympäri huonetta ja meni sitten nurkassa olevan kaapin päällä olevia kaluja kapistelemaan. Kauvan ei hän ollut siinäkään. Yhdessä ja toisessa paikassa koetti hän istua, mutta hyvä ei näyttänyt olevan missään. Vihdoin palasi hän taas tuon kaapin luo.
Vieraan mielestä tuntui kovin sopimattomalta, että tuommoiset pienet tenavat parjasivat veljeään ja vielä noin julkisesti, Wolmarin itsensä kuullen. Sentähden sanoi hän:
"Ei sitä niin rumasti saa sanoa omasta veljestänsä, että hän valehtelee; ehkä hän kävikin jäniksen ansoillaan."
"Eikä käynyt… Ja miks'ei saa sanoa, kun hän kumminkin on valehtelija," intteli pikku veli.
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Sen on isä sanonut."
"Kyllä te nyt liiaksi sorratte Wolmaria. Hänestä voipi tulla parempi mies kuin teistä, vieläpä vaikka pappi," koki vieras puolustella.
"Mitäs linnusta … joka on varaskin, ja senkin on isä sanonut … mutta minusta tulee pappi eli muu iso herra," ennusteli tuo pieni orakeli.
Wolmari vilkasi taas vierasta silmiin ja rupesi kiireemmästi sioittelemaan kaapin päällä olevia kaluja.
Samassa astui Ellu huoneesen.
"Siinäkö sinä, roiston-alku, taas olet?" sanoi Ellu ja vatkasi poikaa isosolkisella nahkavyöllä selkään, sillä sen hän sattui silloin käsiinsä saamaan.
Poika hypähti kohoksi, niinkuin käärmeen pistämänä, meni penkille istumaan ja istui siinä mykkänä kuin kala.
"Tuo poika minulle tuottaa sanomatonta harmia ja mielipahaa. Hänestä ei näy kurittamallakaan saavan ihmistä. Kaikki konnan koukut on hän jo oppinut, yksin varastamaankin," sanoi Ellu sitten.
"Kuulittehan nyt, valehtelinko minä," sanoi Hjalmari.
"Pidätkö, penikka, suusi siinä," sanoi isä.
"Minulla olisi teille asiaa: ettekö pane Wolmaria kansakouluun?" aloitteli vieras.
"Kansakouluun?! Mitäs hän siellä tekisi?!" kysyi isä ihmetellen.
"Oppisihan siellä aina jotakin."
"Hän ei menestyisi siellä kuitenkaan, sillä pian tekisi hän semmoisen roimeen, että hänet täytyisi eroittaa pois koulusta," arveli Ellu.
"Ei Wolmaria saa panna kouluun, sillä ei hänestä tule miestä kuitenkaan, mutta minusta tulee, minut kouluun pitää panna," sanoi Nestori.
"Osaatko tukkia suusi, vai mitenkä on?" sanoi isä ja katsoi poikaa vihaisesti silmiin.
Poika venytti naamansa pitkäksi kuin kalalahturi ja lähti kävellä murristelemaan pois; näytti siltä kuin hän olisi ajatellut: "älä huoli."
Vierasta kovin kummastutti tuo tapa, millä Wolmaria kohdeltiin. Hänen säälikseen kävi se sortotila, jota poika sai joka tilaisuudessa kaikilta kuulla, saamatta ainuttakaan lempeää ja ystävällistä sanaa. Hän oli kyllä kuullut, että poikaa nurjasti ja kovasti kohdellaan, mutta ei hän likimainkaan arvannut häntä noin tylysti ja sydämettömästi pidettävän. Tämän kaiken huomattuansa, tuli vieraalle sitä suurempi halu saada poika kouluun ja koettaa saada häntä sen kautta ihmistymään. Sentähden sanoi hän:
"No, mutta toimitetaan kuitenkin poika kouluun, minä luulen, että se vaikuttaisi häneen terveellisesti; kyllä minä maksan kaikki kulutukset hänen edestään ja hän saa vapaan majapaikan ja ruo'an meillä."
"Jos se nyt kerran asia siksi tulee, niin kyllä kaiketi minäkin voin hänet kouluun kustantaa," sanoi Ellu.
"Niin taikka näin, sama se; pää-asia on vaan se, että toimitamme pojan kouluun," sanoi vieras.
"Kun nyt sitä niin hartaasti haluatte, niin totta menköön," myönsi isä vihdoin.
Koko keskustelun ajan oli Wolmari ikäänkuin omantunnon vaivassa. Välisti loi hän aran silmäyksen isäänsä ja toisin ajoin katsoi hän vierasta silmiin niin luottavasti ja rukoilevaisesti; näytti siltä kuin veri olisi hänen kasvoissansa muutellut. Kun hän kuuli isänsä viimeisen lauseen, loistivat hänen silmänsä ilosta. Eipä kummakaan, sillä osoitettiinhan hänelle nyt ihmisyyttä.
Heti tuon keskustelun jälkeen ruvettiin Wolmaria laittamaan kouluun lähtemään. Voi kuinka iloinen hän nyt oli. Kaikki tuo ankara arkuus ja väipästelevä ujous, joka oli hänen varsinainen luonteen-ominaisuutensa, näytti hetkessä kadonneen kuin kaste maahan. Avosydämisesti puheli hän asioita, samassa hyörien ja pyörien kaikenlaisissa valmistuspuuhissa. Pian nämät olivatkin valmiina ja niin lähti poika vieraan mukana astelemaan kylään, jossa koulu oli ja jossa nyt juuri lukukausi alkoi.
Tiellä mennessä oli Wolmari hyvin kehkaantunut uuden yrityksensä tähden. Vapaasti puheli hän kaikenlaisista asioista tuolle hyvälle matkakumppanilleen, joka niin paljon hänelle hyvää soi ja johon hän ehdottomasti luotti; tuntuipa siltä kuin hän olisi halunnut avata sydämensä syvimmät tunteet hänelle.
"Kyllähän sitä minuakin pahaksi sanotaan ja paha minä olenkin, mutta pahaksi sitä semmoisella pidolla tuleekin kuin minullakin on. Kaikki minua sortaa ja tuo isäkin niin kovasti… Välisti minun täytyy tapella, vaikken tahtoisikaan, sillä kaikki minun päälleni käyvät, tavasta suurissa parvissakin. Niin — kupeenikin on revennyt. Eräänä kertana hyökkäsi koko poikaparvi päälleni ja täytyihän minun … siinä se meni… Hyvä Jumala! Kyllä taisi terveys mennä ijäksi… En ole tohtinut sanoa sitä kenellekään, eikä sitä isäkään tiedä… — Mutta nyt koetan tulla paremmaksi," tuumaili Wolmari vähän liioitellen ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Niin. Seuraavana päivänä kirjoitettiin Wolmari kouluun. Voi kuinka hyvä hänestä oli siellä olla. Opettaja oli hänelle niin hyvä; hän neuvoi, ohjasi ja opetti häntä niinkuin kaikkia muitakin ja piti samassa arvossa kuin toisiakin. Ja Wolmari toivoi — toivoi voivansa parantua.
Wolmarin koulutoverit olivat hänen vanhoja riitakumppaneitaan. Nämät katselivat häntä toiselta kannalta kuin opettaja, majatalon väki ja moni muu. He tunsivat hänet pahankiskoiseksi, riidanhaluiseksi ilkiöksi, jota vastaan täytyi olla aina varoillansa, jos tahtoi säilyttää korvuksensa eheinä; vieläpä he tiesivät senkin, että Wolmari on näpistelijäkin, joka kaikista maineista oli kaikkein pahin. Tämän tähden koko koululiuta, ikäänkuin itsestänsä liittoontui vastustamaan tuota ilkiöä, joka heitä niin monta kertaa oli löylyyttänyt.
Kuitenkin kävi ensimältä kaikki hyvin. Luokalla ei kukaan mitään yrittänyt, sillä he aluksi ujostelivat ja ikäänkuin tunnustelivat toisiansa, miltä nyt rupeaisi tuntumaan näin vastakkaisin olo. Opettajan silmän alta poissa ollessa rupesi vähitellen väli kuitenkin käymään riitasaksi. Toverit eivät malttaneet olla Wolmaria muistuttamatta ja sättimättä entisistä väleistä, ja uskoen olevansa nyt hyvässä turvassa, kävivät he häntä tuuppimaankin. Wolmari koki väistellä heitä minkä voi, mutta vaikka kuinka vähän hän olisi torjunut hyökkäyksiä, hyökkäsi kohta koko lauma hänen kimppuunsa. Semmoisissa tapauksissa syntyi tappelu ja silloin ei suinkaan Wolmari säästänyt, vaan antoi oikeaan ja vasempaan, niin että silmät tulta iskivät ja korvukset kuumana kähisivät. Pahimmin saaneet tästä huutamaan ja opettajalle sekä vanhimmilleen kantelemaan.
Tämmöiset jupakat eivät olleet kovin harvinaisia ja usein piti näiden johdosta pitää tutkinnoita. Niissä kävi selville, että melkein aina oli muut kahakan alkaneet ja syyttä tarpeetta yhdellä tai toisella tavalla ärsyttäneet Wolmaria. Näissä tilaisuuksissa oli hän hyvin arka ja pelkäsi niin, että oikein vapisi. Hän koki puolustella itseään, luvaten samassa hartaasti, että hän kokee välttää kaikkea riitaa. Nöyrästi pyysi hän aina, ettei häntä pantaisi pois koulusta, sillä silloin tulisi hänelle kovat ajat; tuntuipa todellakin siltä, että Wolmarilla on totinen halu tulla paremmaksi.
Ensimältä nuot tutkinnot päättyivät siihen, että molemmille puolille annettiin muistutuksia ja nuhteita, ja samassa kehoitettiin heitä noudattamaan keskenänsä rauhaa ja hyvää sopua sekä hyvää järjestystä.
Ajaksi tämä auttikin, mutta ei kauvaksi. Muista erillään oleili Wolmari välitunneillakin, kokien sitenkin vältellä eripuraisuutta ja riitaa, vaan toiset eivät niin tehneet. Jo sekin herätti toverien seassa ylönkatsetta Wolmaria kohtaan, kun hän heistä niin erillään asusti, ja yhä lujempaan juurtui heissä se mielipide, että hän on ylenkatsottava, huonompi heitä, eikä ole siitä syystä mahdollinen heidän kanssaan yksissä olemaan.
Kun tämmöiset mielipiteet pääsivät kerran vallalle toveristossa, väljensi se yhä suuremmaksi sitä väylää, mikä ennestäänkin oli heidän ja Wolmarin välillä. He katselivat ja kohtelivat häntä niinkuin täydellistä yhteiskunnan hylkyä, joka on vaan täynnä kaikenlaista pahuutta ja ilkeyttä ja joka olisi turmelevan mätähaavan tavoin juuritettava pois heidän keskestänsä. He kuiskuttelivat keskenänsä kaikenlaisia pilkka- ja komppasanoja hänestä. Rohkeimmat ja uskaliaammat heistä pitivät tahallansa niin isoa ääntä, että Wolmari helposti kuuli jokaikisen pilkkasanan, mitä he suustaan laskivat ja silloin loi hän heihin synkän ja epäilevän katseen. He rupesivat Wolmaria keskenään kutsumaan "Ellun Wolkoksi" ja tästä uudesta nimestään ei Wolmari ensinkään pitänyt.
Huolimatta kaikista tutkinnoissa annetuista nuhteista, varoituksista ja neuvoista, paheni vaan Wolmarin ja toisten toverien väli pahenemistaan. Opettaja ei tiennyt kaikesti tästä mitään, sillä hänen silmiään koettiin kaikin tavoin välttää ja hän kohteli edelleenkin Wolmaria samalla rakkaudella kuin ennenkin. Wolmari oli hyväpäinen poika ja oppi läksynsä ikäänkuin itsestänsä. Tämän tähden opettaja erityisesti kiitti kaikkien oppilasten kuullen häntä.
Koulun oppilaista oli Pakkarin Aappo niminen poika kaikkia muita isompi ja rotevampi. Hän piti itsestänsä niin paljon, että luuli voivansa uhitella omin neuvoinsa Wolmarille; hän oli kauvan, kynsiänsä hivoen, etsinyt tilaisuutta siihen.
Oli taasen vapaahetki ja Wolmari seisoskeli erillään toisista, kuten ennenkin.
"Mitäs Ellun Wolkko täällä yksinäisyydessään miettii?" sanoi Aappo, kävellen Wolmarin luo ja tarttuen samassa hänen rinnuksiinsa.
"Anna minun olla rauhassa," sanoi Wolmari ja riuhtasi itsensä irti.
"Katsopas tätä," sanoi Aappo ja vanui toisen kerran kiinni.
"Mitä minusta tahdot?" kysyi Wolmari kiivaasti ja kiskasi itsensä taasenkin vapaaksi.
"Aionpa tarkastella, onko selkäsi parannut terveeksi isäsi pieksämisistä ja onko Pönttö-Jussin linkkuveitsi lakkarissasi," sanoi Aappo pisteliäästi, vanuen kahta kiivaammasti Wolmarin rinnuksiin.
Wolmarin silmät iskivät tulta. Hän oli joku aika takaperin käähminyt itselleen Pönttö-Jussin linkkuveitsen, ja se oli saatu häneltä takaisin. Häntä solvaistiin ja häväistiin niillä vioilla, joita hän itsekin kaikkian enimmän häpesi ja joista hän nyt oli tahtonut päästä. Silmänräpäyksessä käsitti hän, ettei hänellä ole mitään armahtamista ja anteeksiantamista ihmisiltä odotettavana.
Nyt ei Wolmari pyrkinyt erilleen solvaisevasta vastustajastansa. Villipedon lailla tarttui hän kynsin hampain Aappoon kiinni ja yks, kaks, oli tämä Wolmarin alla. Siinä hän peittoi ja repi häntä minkä suinkin voi ja Aappo päästi surkean hätähuudon. Toiset pojat riensivät Aapon apuun, mutta silloin sai Wolmari käteensä lähellä olevan puunkappaleen ja tällä huimi hän oikeaan ja vasempaan, eteensä ja taaksensa, oikein Sven Tuuvan tavalla, ja niin hän ajoi hyppyyn kaikki pojat. Siinä rymäkässä sai moni Wolmarilta pahoja kopposia. Aappo maata kellitti kentällä, eikä päässyt paikalta päkähtämään, sillä Wolmari oli kopassut häntä ronkkaan, niin että jalka meni voimattomaksi. Kaikki huutaa volisivat yhteen ääneen, toiset saatuin mäkköstensä tähden, toiset peljästymisen vuoksi; Wolmari ei vaan itkenyt, synkkänä seisoi hän erillään muista, katsoa tuijottaen pitkin nokkaansa yhteen ja samaan paikkaan.
Opettaja kuuli tuon metelin. Hän riensi paikalle ja nytkös kaikki yhdestä suusta hänelle itkusuussa kantelemaan ja päivittelemään, kuinka Wolmari heitä taasenkin on pahoin pidellyt ja pieksänyt.
"Lähtekää nyt luokalle; tästä täytyy taas pitää tutkinto. Mutta minua kovin harmittaa, kun ette te ole vähääkään ihmisiksi, vaikka kuinkakin teitä koettaisi neuvoa, ohjata ja varoittaa," sanoi opettaja ja siihen se asia sillä kerralla jäi.
Kun pojat menivät kotiinsa, kantelivat he siellä vanhemmilleen, kuinka häijy ja räähkä Wolmari on ja kuinka hän on heitä taasenkin aseen kanssa pieksänyt ja rääkännyt. Vaikka monikin vanhin, tuntien Wolmarin todellisen tilan, surkutellen ja säälitellen katsoivat pojan elämän kovuutta ja olisivat niin mielellänsä lievennelleet sitä, tuntui se toki sietämättömältä, että kaikki muut pojat olivat hädässä hänen koulussa ollessa. Seuraus kaikesta tuosta oli semmoinen, että yksi ja toinen sekä Wolmaria sääliväisistä että säälimättömistä, kansakoulussa olevien poikien vanhemmista, kävi koulun johtokunnan esimiehen luona vaatimassa Wolmarin eroittamista pois koulusta.
Tutkintopäivä tuli. Johtokuntakin tuli paikalle, sillä esimies oli kutsunut kaikki jäsenet silloin koululle saapumaan; useita lasten vanhempia oli myös paikalle tullut. — Tutkintoa aljettaissa kehoitettiin kaikkien puhumaan totuutta. Kaikki oppilaat kannustivat Wolmaria, sanoen, kuinka Wolmari taasenkin syyttä tarpeetta heitä pieksi aseella, että moni heistä on ihan vaivaisena ja uhkasivat erkaantua pois koulusta, ellei Wolmaria eroiteta.
"Tietääkö kukaan vielä mitään tähän asiaan; onko se kaikki totta, mitä nämät ovat sanoneet?" kysyi johtokunnan esimies.
"Ei se ole kaikki totta," kuului lapsen kimakka ääni.
Kaikkein silmät kääntyivät ääntä kohden ja silloin havaittiin, että sanoja oli kaikkein nuorin ja pienin koulun oppilas, tuo lihava ja palleroinen Värnön torpan Aape.
"No, kuinka se sitten oikein on, Vape? Tulepas tänne lähemmäksi selittämään," kehoitti johtokunnan esimies.
Poika tuli punastellen.
"Alapas nyt, Vape," sanoi esimies.
"Wolmari ei alkanut riitaa, vaan sen teki Pakkarin Aappo."
"Millä tavalla?"
"Hän sanoi Wolmaria Ellun Wolkoksi ja sanoi tahtovansa katsoa, onko hänen selkänsä kerinnyt parata isänsä pieksämisestä; niin ja hän sanoi koettelevansa, onko Wolmarin lakkarissa Pönttö-Jussin linkkuveitsi… Niin teki Aappo, vaikkei Wolmari puhunut hänelle mitään," selitti pikku puolustaja.
"Hetikö Wolmari löi?"
"Eikä lyönyt. Kahdesti repi hän itsensä irti Aapon kynsistä ja pyysi että antaa hänen olla rauhassa."
"Mutta sitten?"
"Mutta sitten kuin Aappo kolmannen kerran vanui kiinni Wolmariin, suuttui hän."
"Löikö Wolmari sitten?"
"Löi ja oikein kovasti."
"Puulla?"
"Ei hänellä silloin vielä puuta ollut."
"Löikö Wolmari muitakin?"
"Löi."
"No, minkä vuoksi hän muita löi?"
"Sen tähden kuin hekin menivät Wolmarin päälle."
"Milloin hän sitten puulla löi?"
"Silloin kun he joukolla hätyyttivät Wolmaria."
"Löikö hän oikein kovasti?"
"Löi se, ja ketä vaan sai."
"Mitäs muut pojat sanovat tästä Vapen todistuksesta?" kysyi esimies.
"Vape valehtelee," ehätti Pakkarin Aappo sanomaan.
"Mitäs muut pojat, kumpi näistä valehtelee?"
"Vape valehtelee," vastasi yht'aikaa usea ääni.
"No, mitäs Wolmarilla on tähän sanomista?" kysyi esimies.
Wolmari ei vastannut tähän kysymykseen mitään. Silmät maahan luotuina seisoi hän vaan. Moneen toviin kehoitettiin häntä jotakin sanomaan, mutta turhaan, sillä mykkänä pysyi hän. Kenties tunsi hän tunnossaan, että hänen kohtalonsa on nyt ratkaistu.
Pojat saivat nyt poistua ja johtokunta jäi opettajan kanssa neuvottelemaan. Esimies ja joku muukin oli sitä mieltä, että muissa on yhtä paljon vikaa kuin Wolmarissakin ja että häntä jo kovan isänkin vuoksi olisi sääli koulusta eroittaa. Mutta enemmistö taas arveli, että Wolmari kuitenkin edelleenkin tulisi olemaan kaiken riidan ja pahan syynä ja niin vaikuttaisi pahaa koulun oloissa, ja tämän tähden olisi paras hänet eroittaa koulusta.
Tämä tuli päätökseksi ja Wolmari kutsuttiin kuulemaan tuomiotansa.
Synkkänä ja alakuloisena otti hän vastaan tämän hirveän sanoman.
Kyynelet kiiluivat hänen silmissänsä, kun hän mykkänä kuin hauta, kävi
puristamassa johtokunnan jäsenten ja opettajan kättä hyvästijätöksi. —
Sitten poistui hän kouluhuoneesta.
Wolmarille tuli nyt kovat ajat. Kolkko, synkkä ja epäilyksen alainen tulevaisuus ammoitti kauhean kitansa, nielläkseen hänet, eikä apua kuulunut kustaan. Hän oli vakaasti päättänyt parantaa vilpillisen elämänsä ja pyrkiä mieheksi, mutta turhaan, sillä armoa ei ollut odottaminen kylässä eikä kotona; syytöksiä, tuomioita ja rangaistuksia vaan kaikkialla.
Tämmöisiä näkökohtia ja ajatuksia risteili yhtenä pyrynä Wolmarin sielussa. Tämä saatti hänet niin kovaan hätään, että hänen joka jäsenensä vapisi ja sydän löi yhtenä mylläkkänä.
"Mihin minä menisin, kuhun pakenisin, sillä paeta nyt tuntuisi tarvitsevan? Missä löytäisin armoa ja turvaa? Pakeneisinko maailman ääriin, pois tuttujen ihmisien näkyvistä ja kuuluvista, outojen ihmisien pariin? — Mutta ei, sillä mikä minusta siellä tulisi ja millä itseni elättäisin, sillä olenhan vielä niin vähäväkinen. Jospa isä minua vähäkään armahtaisi, jospa hän sanoisi yhdenkään lempeän, neuvovan ja ohjaavan sanan! Niin, niin — jospa, jospa … mutta sitä ei hän tee, hän peittoo vaan minua niinkuin maan-matoa, tietämättä mitään säälistä, armosta ja anteeksiantavaisuudesta.
"Mutta miksi minun pitää olla tämmöinen? Miks'en minä voi hillitä itseäni? Miks'en minä nöyrry, vaikka minua kuritetaan ja rangaistaan? Miksi minun sydämeni on niin kova ja paatunut ja mistä tämä kaikki tulee? Miks'en minä voi tyyneesti kärsiä sitä ainaista sortoa, vainoa ja pieksämistä, joita minä niin runsaasti osakseni saan? Niin, miks'en, — siihen en löydä vastausta. Onneton olen, onnettomin koko maailmassa, mutta mikäpäs auttaa."
Tämmöisiä ajatteli Wolmari ja hän itki niin paljon, että oli vedeksi muuttua. Mutta vaikka kuinkakin hän olisi miettinyt, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin lähteä kyynelsilmissä tallustelemaan kovaa kotia kohden.
Ellu oli jo ennen pojan kotiin tuloa saanut tiedon tuosta koulussa tapahtuneesta kahakasta ja Wolmarin koulusta eroittamisesta. Tämän kaiken kuultuansa, puskui isässä kauhea viha poikaansa vastaan. — En henno tällä kerralla lukijaa kauhistuttaa yksityiskertomuksilla siitä hirveästä rangaistuksesta, minkä Wolmari tästä sai. Mainitsen vaan sivumennen, että Ellulla oli kätkössä jo monta vankkaa patukkaa Wolmarin varalta, ennenkuin hän kotiinkaan tuli ja että hänellä kotiin tultuansa oli kuuma iltanen.
VI.
Tämmöisessä kovassa koulussa kasosi Wolmari siihen määrään asti, että hänestä alkoi olla jotakin työn-apua. Ellu oli nyt keksinyt uuden kasvatustavan Wolmarille, sillä hän tahtoi hänestä tehdä miehen, maksoi mitä maksoi. Ei niin ajatellen, että hän olisi kuria vähentänyt, ei, sillä kyllä kuri oli yhtä ankara ja kova kuin ennenkin; eikä niinkään, että isä olisi sanalla ja hyvyydellä poikaansa ohjannut ja neuvonut enemmän kuin ennenkään —; kaukana siitä, sillä yhtä jylhy, yhtä ankara oli hän kuin ennenkin. Se eroitus oli vaan entisen suhteen, että hän tahtoi poikansa aina pitää silmäinsä edessä ja sillä tavalla joka aika valvoa hänen toimiaan ja tekojaan. Oliko isä työssä kotona taikka kylässä, piti Wolmarin olla aina hänen ohellansa. Synkkänä ja epäilevänä oli poika isänsä rinnalla kaikenlaisessa työssä, kokien tehdä sitä vointinsa mukaan. Tuon tuostakin loi hän vakoovan ja aran silmäyksen ankaraan isään, saadaksensa tietää, oliko piakkoin jotakin iskua odotettavissa. Tämä tapa teki pojan väipästelevän ja salakavalan näköiseksi. Synkkänä ja ankaran näköisenä teki isäkin työtänsä. Hän ei puhunut pojallensa päiväkausiin ainuttakaan sanaa, ei hyvää eikä pahaa, oli vaan niinkuin ei ketään olisi ollut likimaissakaan. Voi kuinka mieluista olisi Wolmarista ollut, kun isä olisi jonkukaan hyvän ja ystävällisen sanan hänelle sanonut, ja nähnyt hänen suunsa kerrankaan hymyssä, mutta niitä ei tullut; yhtä mahdollinen olisi ollut pyytää tähtiä taivaalta putoamaan kuin saada isältä semmoista nähdä ja kuulla. Ei pienintäkään neuvoa ja ohjausta antanut isä pojallensa missään työlaadussa, vaan pojan täytyi katsoa tarkoin perään, miten isä teki ja kokea seurata sitä. Ellei työ onnistunut, sai poika ankaroita iskuja kirvesvarresta, höylänpäästä ja muista semmoisista.
Semmoista se oli Ellun uusi ja viimeinen parantava kasvatustapa, mutta Wolmari oli mielestään heittänyt parannuspuuhat pois, sillä hän näki, ettei hän voi sitä tehdä.
Ellu kulki nytkin usein kylässä nikkaroimassa, kuten ennenkin. Näilläkin retkillä oli Wolmari aina mukana. Yhtä synkkää, yhtä kylmää ja kuollutta oli elämä siellä kuin kotonakin, ja toisiaan tutkivina ja kammovina tekivät isä ja poika äänettöminä työtä. Samanlaista se oli muidenkin ihmisien kanssa tuon puhumisen laita, sillä Ellulta ei räkännyt monta sanaa kenellekään; on taikka ei, oli hänen lyhyt vastauksensa jollekin kysyjälle. Ellu ei kärsinyt mainittavan ainuttakaan sanaa Wolmarin kouluyrityksestä ja jos mitä tietä ja missä tarkoituksessa siitä joku yritti puhumaan, suuttui hän silmittömäksi. — — —
Oli kevätkesä. Ellu oli ottanut nikkaroidaksensa kylässä ison pytingin ja siellä kävi hän joka päivä työssä; tietysti Wolmari oli aina mukana. Pyhiksi tultiin kotiin.
Eräänä pyhä-aamuna tuli Wolmari varhain Hakkilaan; eivät kaikki olleet vielä ylöskään nousseet. Hän oli hyvin alakuloisen näköinen ja kysyi heti Paavoa. Heillä oli jo kauvan ollut hyvät välit ja sen vuoksi ei Wolmarin tulo heitä ensinkään kummastuttanut; se vaan oli heidän mielestänsä outoa, kun hän niin varhain tuli.
"Miksi näin varhain liikkeellä olet ja olet niin murheellisen näköinen?" sanoi Paavo, tullen tervehtimään Wolmaria.
"Enhän minä mitenkään murheellinen … lähde nyt minun kanssani ulos, että saadaan haastella, siellä on niin kaunis ilma," sanoi Wolmari.
He menivät.
Ilma oli todellakin kaunis. Kesäinen aurinko oli juuri noussut ja loi lämpöä ja valoa pilvettömältä taivaalta tyyneesen aamu-ilmaan. Linnut lauloivat aamuvirttänsä, niin että metsä kaikui ja luonto uhkui rauhasta ja rakkaudesta.
"Lähdetään saunaan haastelemaan," esitteli Wolmari.
"Täällä ulkona on niin vilpponen, ollaan täällä," vastusti Paavo.
"Niin, mutta siellä olisi niin rauhallinen," sanoi Wolmari.
"Ei meitä täälläkään mikään häiritse; mennään tuonne mäenrinteelle istumaan," esitteli Paavo vuorostaan.
Ja sinne he menivät.
"Etkö lähde nyt minun kanssani meille?" pyyteli Wolmari, kun he olivat rinnakkain istuneet kivelle mäenrinteellä.
"Mitäpä minä siellä tekisin."
"Olisithan minulla kerrankaan kumppanina; ethän ole meillä käynyt moneen aikaan."
"Isäsikään ei pidä siitä, että minä teillä käyn."
"Ei isä ole sinulle vihanen, sen tiedän var…"
Samassa kuului pieni rasahdus poikien seljän takaa.
Wolmari hyppäsi ylös kuin paukka, kuultuansa tuon rasahduksen ja silmäili hätääntyneen näköisesti ympärillensä.
Samassa tulla lyyhäsi jänis metsästä aukialle aivan poikien lähellä ja pian sen jälkeen kettu, jälkimmäinen nähtävästi einepalan ajossa.
"Miksi sinä noin kovin arka olet?" kysyi Paavo, kun he taasen olivat istuneet.
"En miksikään," vastasi vaan Wolmari alakuloisesti.
"Oletko ollut viimeviikolla isäsi kanssa nikkaroimassa?" kysyi Paavo, ikäänkuin saadakseen jotakin virkeämpää puheen-ainetta.
"Olen."
"No, mutta puhu nyt, herran tähden, jotakaan," sanoi Paavo, katsoen ja oudoksuen vähäpuheista ja alakuloista kumppaniaan.
"Lähde nyt, hyvä Paavo, meille, minun on niin paha olla," sanoi
Wolmari.
"Minkätähden sinun on paha olla?"
"Ei minkään tähden, mutta lähde nyt vaan, jos minulle olet anteeksi antanut," sanoi Wolmari ja hänen äänensä värähteli.
"Minä en ensinkään ymmärrä sinua, mutta kun harras halusi tuntuu olevan, saadaksesi minut mukaasi, niin minä lähden; ensin kuitenkin käyn ilmoittamassa vanhemmilleni," sanoi Paavo.
Vanhemmat varasivat Paavoa, että hän olisi Wolmarin kanssa varuillansa, sillä hänellä saattaisi olla petos mielessä, kuten usein ennenkin.
"Eipä siitä hätää; kyllä minä nyt jo häneltä puoleni pitäisin, jos hän yrittäisikin, eikä hän yritäkään," sanoi Paavo vähän itserakkaasti.
Wolmari ja Paavo lähtivät. Wolmari oli tiellä yhtä vähäpuheinen kuin Hakkilassakin ollessansa. Lähempänä kotoansa esitteli hän nytkin, että mentäisiin heidän saunaan.
"Miksi sinä nyt näin kauniilla ilmalla niin halusta saunaan pyrit?" kysyi Paavo.
"Ilman aikojaan vaan. Onhan siellä niin vapaa olla, enkä minä viitsisi tupaan mennä," selitti Wolmari.
Kun he tulivat Ellulaan, menivät he saunaan, niinkuin Wolmari oli esitellyt. Sauna oli hyvän matkan päässä asuinhuoneesta. Saunaan tultua silmäili Wolmari arasti ympärilleen; oli niinkuin hän olisi jotakin peljännyt tai etsinyt. Sitten nousivat he lavoille ja panivat pitkällensä, kumpikin eri lavolle.
"Eihän täällä ole liian kuuma ja täällä on niin rauhainen meidän olla," sanoi Wolmari.
"Eipä kylläkään, varsinkaan kuin avaamme yli-akkunan," vastasi Paavo ja avasi samassa akkunan.
"Voi, Paavo! Ei minusta tule miestä," sanoi Wolmari surullisesti ja huokasi raskaasti.
"Miks'ei sinusta voi ihminen tulla, niinkuin kaikista muistakin, kun vaan koet vakauttaa itsesi," sanoi Paavo ja häntä alkoi kauhistuttaa Wolmarin salaperäinen umpimielisyys.
"Ei minusta tule, enkä minä voi tulla tämän paremmaksi, sillä minua pidetään niin pahasti ja tuo isäkin on niin kova…"
Samassa narahti saunan ovi ja joku ihminen astui saunaan.
Hätäisesti silmäsi Wolmari tulijaa ja yhdellä hypäyksellä oli hän pystyssä kuin ammuttu nuoli. — — Ellu oli oven suussa.
"Voi herra Jesus!" rupesi Wolmari huutamaan täydeltä kurkkua.
Kylmästi ja tyyneesti sanoi Ellu:
"Mene sinä, Paavo, pois, meillä on Wolmarin kanssa täällä kahdenkeskistä selvittämistä."
Samassa sieppasi hän huutavan ja vapisevan pojan tukasta päätänsä myöten kolinkolia lavolta penkin viereen lattialle. Ei olisi luullut jääneen poikaan yhtään luunsolmua terveeksi, niin ankara ja armoton oli tuo lavolta putoaminen.
Penkin alta veti Ellu kokonaista kolme hienoista koivunvarvuista palmikoitua paksua patukkaa, joiden latvat olivat huolellisesti rihmalla sidotut kiinni, kesken hajoamisen estämiseksi. Mitään järjestettyä Wolmarin vaatetten aukaisemista ei hän toimittanut, vaan repi vaatteet tuhansiksi kappaleiksi huutavan, rukoilevan ja voivottavan poikansa seljästä, paljastaen siten vihansa uhrin ilkosen alasti, ja niin alkoi ankara leikki.
Niin. Wolmari parka oli tietämättään käynyt juuri siihen käpyyn, jota hän oli koettanut väistellä Hakkilassa käymisellänsä ja saunaan menemisellään.
Kauhistuneena ja hämmästyneenä vetääntyi Paavo saunasta ulos. Hän oli niin peljästyksissään, että hän vapisi kuin kaisla virrassa.
Saunan edessä tapasi Paavo muitakin ihmisiä; hänen äitinsäkin oli siinä. Hakkilan vanhukset olivat ruvenneet pelkäämään Wolmarin tehneen Paavolle jotakin vahinkoa tiellä; siitä selvää ottamaan oli Hakkilan emäntä lähtenyt ja joutui nyt parhaaseen kahuun. Siinä oli myös Ellulan emäntä, piika, molemmat nuoremmat pojat ja eräs vieras nainen, joka sattumalta oli Ellulassa.
Kaikki nämät olivat kauhean tuskan ja hädän valtaamina. He eivät kyenneet muuta tekemään kuin voivottamaan, käsiänsä vääntelemään ja vapisemaan.
Saunassa oli Wolmari raiskalla tukalat ajat. Ensimältä huusi hän niin paljon kuin jaksoi: "Voi, voi, voi, herra Jesus! Tappakaa heti, tappakaa heti, rakas isä —¦ voi, voi, voi," huusi hän sydäntä särkevällä äänellä; olisi luullut kivenkin siitä heltivän. Tätä surullista säveltä ei muu säestänyt kuin patukan tahdikas mätke ja isän ähkyminen ja hammasten puremisen karske. Kun ensimäinen patukka oli loppuun kulunut, sieppasi isä toisen ja kolmannen.
Vihdoin alkoi Wolmarin ääni heiketä ja patukan mäiske kuului valtavana heikon valituksen ja voivotuksen yli.
Ellun vaimo seisoi käsiään väännellen hyvin hätäisen näköisenä.
Kyynelet juoksivat hänen silmistään ja ehtimiseen hoki hän: "Eipä
Wolmarista miestä tullutkaan," mutta Nestori sanoi: "Ei Wolmarista tule
miestä, mutta minusta tulee."
Kun ei saunasta enään paljon muuta kuulunut kuin patukan läiskettä, rohkaisi Hakkilan emäntä viimein itsensä, reväsi saunan oven auki ja töytäsi sisälle.
"Älkää, Jumalan tähden, häntä kuitenkaan tappako," huusi emäntä saunaan päästyänsä.
"Kurittasit sinäkin kakaroitasi, ettet helvetissä tarvitseisi koston huutoja kuulla," karjasi Ellu kiiluvin silmin ja jatkoi työtään.
"Kymmenkertaisen helvetin olisitte itse ansainneet tuommoisella julmuudellanne, — heittäkää heti pois," sanoi emäntä lujasti.
"Voi voi; älkää hyvä emäntä antako tappaa — — älkää mene pois," änkytti Wolmari käheällä ja sortuneella äänellä.
"Heittäkää heti pois," sanoi emäntä toistamiseen ja alkoi lähennellä
Ellua.
"Tule siihen, niin saat samasta sarvesta," sanoi Ellu, oikasten itseänsä ja kohottaen patukkansa emäntää kohden.
"Sepähän nähdään," sanoi emäntä ja epätoivon vimmalla syöksyi hän Ellua vastaan ja vanui patukkaan kiinni.
Emäntä oli roteva nainen ja vaikka kuinkakin Ellu olisi koittanut riehua, ei hän vaan saanut aikaa Wolmaria pieksää. Välisti he rymysivät kumossakin lattialla, mutta emäntä ei heittänyt patukasta irti; hänellä oli nyt ikäänkuin yliluonnolliset voimat. Vihdoin heitti Ellu taistelun ja lähti könttimään pois.
Ellu purskahti nyt katkeraan itkuun. Se oli ensimäinen itku, minkä hän mieheksi tultuaan itki. Mitä hän itki nyt? Itkikö hän sitä, kun ei saanut poikaansa mielin määrin hakata? Ei, sitä hän ei itkenyt, vaan hän itki vanhimman itkua onnettoman poikansa tähden, sillä hänkin oli isä ja hänkin olisi suonut pojastansa tulevan hyvän ihmisen, vaikkei hän osannut sen paremmasti häntä ohjata. Sen todistaa nämät sanat, mitkä hän itkunsa seasta sanoi:
"Voi hyvä Jumala! mitä sydämen surua ja tuskaa minä saan tuon tottelemattoman tähden nähdä."
Kamala näky oli saunassa. Yltä-yleensä verisenä makasi Wolmari lattialla, niinkuin tapettu mato, surkeasti valitellen eikä kyennyt nousemaan omin apunsa ylös. Verisiä hajonneiden patukkain katkenneita varpuja oli sikin sokin raadellun ympärillä ja siellä näkyi hyytyneitä verilönttejä, mitkä olivat valuneet Wolmarin rikkihakatusta ruumiista.
Ellu ei pitänyt pyntätystä pojastaan mitään lukua; elikö hän vai kuoli, se oli hänelle sama. Hän meni kamariinsa, pani oven lukkoon, eikä sen enempää kysynyt ei koskenut, mitenkä Wolmarin laita oli.
Laupiaan samaritaanuksen tavoin armahtivat Hakkilan emäntä ja tuo toinen vieras nainen onnetonta Wolmaria. He lämmittivät vettä, pyöräyttivät vähän siihen saipuaa ja pesivät ja liottelivat hänet puhtaaksi verestä.
Sitten voitelivat he hänen runnellun selkänsä tuoreella maidon-päällisellä, hankkivat hänelle terveitä vaatteita päälle ja taluttivat hänet tupaan, ja toimittivat maata.
Mikä oli sitten Wolmarin nykyinen rikos, josta hän tuommoisen saunan sai? Asia on seuraava: Ennen on jo mainittu, että Ellu parhaaltaan nikkaroitsi erästä pytinkiä kylässä ja että hän piti Wolmaria mukanansa. Viime maanantai-aamuna oli Wolmari tehnyt jonkun erhetyksen jotakin salvoa tehdessään. Kun isä tämän näki, vetäsi hän poikaa sananlausumatta höylänpohjalla päähän, niin että tulta silmät iski ja mällin sialle nousi iso sininen kuhmu. Samana päivänä sattui hän samaten hairahtumaan ja silloin hän sai kirvesvarresta semmoisen mykän opetuksen ronkkaansa, että hänen täytyi ruveta nilkuttamaan.
Tästä arkaantui poika niin, ettei hän tohtinutkaan tulla enään työhön. Hän lurjasteli päiväkaudet ympäri kyliä, mutta kävi näljän tullessa, isänsä tietämättä, talossa syömässä. Se kävi hyvin laatuun, kun ruokakamari oli toisella puolella kartanoa ja siellä oli aina ruokaa varalla. Tätä teki hän kaiken viikon, mutta kun lauvantai-ilta tuli, alkoi Wolmarille tulla happamat ajatukset, sillä hän tiesi, että kova kosto pian saavuttaa. Kotiin mennessä ei Wolmari mennyt isäänsä niin liki, että hän olisi hänet nähnyt, vaan lurjanteli jäljessä ullankanteella, tarkoin vainuten, etteihän vaan isä ole pistääntynyt tiepuoleen piiloon. Kotiin tultua odotteli hän niin kauvan, että oli vakuutettu isänsä jo maata menneen, sitten vasta puikahti hän vuoteesensa. Näin tavoin vältti hän hetkeksi rangaistuksen.
Kauvan makasi Wolmari vuoteen-omana viimes saadun opetuksen tähden. Kaksi kuukautta oli kulunut aikaa tuosta saunasta, kun Wolmari Hakkilan Paavon kanssa meni eräänä pyhänä kylään. Oli lämmin ja kaunis kesäilma. Kylän pojat kokoontuivat jokirannalle, uida pulikoimaan virran viileässä vedessä. Tämä oli heille semmoista mielityötä, että usea heistä kävi joessa useita kertoja samalla uintiretkellä. Ei oltu vielä vaatteita päälle saatu, niin ne jo taasenkin riisuttiin ja törmättiin jokeen, vaikka leuvat vielä vilussa lotisivat ja huulet olivat siniset kuin mustikkain syöjäin. Mutta kun uusia tovereita tuli ja kehoittivat lähtemään uudestaan, eihän siinä mikä auttanut, täytyi mennä, vaikka kuinkakin vilu olisi ollut.
Wolmari oli tunnettu halukkaaksi uimariksi, mutta nyt ei hän näyttänyt piittaavan koko uimisesta niin mitään. Yksi ja toinen kehoitti häntä kanssaan uimaan, mutta hän vastasi vaan lyhvesti: "En minä viitsi."
Noukeasti ja hekumoiden hän kuitenkin rynkämöisiltänsä katseli joessa pulikoitsevia poikia. Viimein ei hän voinut viettelystä välttää. Hän riisui vaatteet päältänsä, meni paitasillaan erilleen muista, käänsi selkänsä poispäin muista, vetäsi paidan päältään pois ja paiskasi itsensä jokeen.
Vaikka Wolmari koetti olla näin varova, havaittiin kumminkin, että hänen selkänsä oli musta kuin maksa ja vielä useasta paikasta haavoissa.
"Voi! Katsokaasta Ellun Wolkon selkää, minkälaissa se on," huusi
Pakkarin Aappo.
Vedestä noustuansa puki Wolmari kiireen kynttä vaatteet päällensä, loi
Aappoon tuiman silmäyksen ja lähti sananlausumatta pois.
VII.
On joku vuosi vierinyt. Wolmari oli jo seitsemäntoista vuoden ikäinen, siis kohta täysi mies ja kuitenkaan ei hänen kova elämän koulunsa ollut vieläkään pikkuistakaan lieventynyt, vaan pikemmin koventunut. Totta kyllä on, ettei isä voinut häntä enään paljaalle seljälle pieksää, sillä poika voi jo itseänsä niin paljon puolustella, mutta sen enemmän sai hän nyt kohennuksesta ja muista kovista aseista.
Eräänä syyskuun aamuna ei Wolmari tullutkaan asuinhuoneesen tavallisella ylösnousun ajalla. Kesän aikana makasi hän pienessä aitassa ja oli aina herättämättä noussut ylös, mutta nyt ei häntä kuulunutkaan. Tämä tuntui Ellusta tuiki oudolta ja sietämättömältä, ja kiukku alkoi kiehua hänen sydämessään. Kuitenkaan ei hän kiirehtinyt häntä herättämään, sillä hän tahtoi antaa Wolmarin nukkumisellaan kartuttaa syntiä synnin päälle.
Kun Ellu oli pari tiimaa sydäntään purrut ja ikäänkuin mielessään hekumoinut siitä oivallisesta rangaistuksen syystä, mihin Wolmari oli itsensä taasen vikapääksi saattanut, loppui hänen kärsivällisyytensä.
"Mutta tohtii ja uskaltaakin se, mutta kyllä minä saan heräämään ja sillä tavalla, että se auttaa vastaisuudessakin," sanoi Ellu, sieppasi kohennuksen ja töytäsi ulos.
Aitan-ovelle tultuansa potkasi hän sen auki. Mutta siihen hän jäikin seisomaan. Hän katsoa tuijotti avonaisesta ovesta aittaan paikalta liikkumatta; oli niinkuin hän olisi kivettynyt. — Wolmaria ei ollutkaan vuoteellaan; hän, tuo vihan-uhri oli poissa ja niine hyvineen täytyi Ellun kohennuksineen palata pois.
Ellu aavisti oitis, että Wolmari on paennut. Hän puki kiireesti yllensä ja lähti liikkeelle. Ensinnä hän ohjasi askeleensa Hakkilaan, kyselläkseen, onko Wolmaria siellä näkynyt. — Se oli ensimäinen kerta, jolloin Ellu Hakkilan kynnyksen yli jalkansa astui. — Kun ei siellä hänestä mitään tiedetty, asteli hän kylään.
Siellä oli Wolmari nähty aamulla varhain, sillä hän oli käynyt aamutervehdyksillä Pakkarin Aapon luona. Kun Aappo oli noussut ylös ja mennyt ulos, oli Wolmari ollut häntä vaanimassa. Siinä oli hän karannut tietämättä Aapon kimppuun ja rusikoinut hänet vähiin hengin.
"Tuosta minä sinulle Ellun Wolkon selkää annan," oli Wolmari pieksäissään sanonut.
Koko kahakasta ei muut ihmiset tienneet mitään, löytönään löysivät he
Aapon nurkan takaa puolikuoliaaksi pieksettynä.
Sittemmin ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt Wolmaria.
Nämät tiedot eivät olleet Ellulle ensinkään mieluisia. Synkkänä, puhumatonna, yhdellekään ihmiselle sanaakaan sanomatta, lähti hän tietoineen kotiinsa. Sen erän perästä ei hän kysellyt keltään kyläläiseltä Wolmaria, eikä puhunut hänestä mitään, mutta yhä enemmän vakaantui hän siinä mielessä, että Wolmari on todellakin karannut. Ihmisistä näytti siltä, ettei Ellu ollut koko karkaamisesta taallansakaan, mutta niin ei ollut laita. Joka kaupungista tulijalta ja oudolta matkustajalta kyseli hän salavihkaa, olivatko he nähneet tai kuulleet puhuttavan jostakin semmoisesta ja semmoisesta oudosta pojasta? Kaikki kyselemiset ja tiedustelemiset olivat kuitenkin turhia, sillä kukaan ei tiennyt antaa tuolle hämärälle asialle minkäänlaista valoa ja niin oli Wolmari kadonnut kuin kaste maahan.
* * * * *
Näin kuluivat vuodet ja viikot vierivät, mutta Wolmarista ei saanut kukaan mitään tietoa. Yhä synkemmäksi kävi Ellu. Hänen päänsä alkoi kiireesti harmaantua, ja niin tuli hänestä ennen aikojansa vanha mies.
Nestori ja Hjalmari, — nuot isän toivot — olivat saaneet kasvaa oman mielensä jälkeen ja nyt ei Ellu enään pitänyt heistä mitään lukua. Pian tuli heidänkin rikosluettelonsa niin isoksi, että heidän täytyi pahojatöitään paeta ja mennä Ameriikaan. Tämä vielä kaiken hyvän päälle tulleena kiirehti suuressa määrässä Ellun ennen-aikaista vanhenemista.
Tästä hetkestä pitäin tuli Ellu yhtäkaikkiseksi kaikkein asiain ja elämän velvollisuuksien suhteen. Hän tuli haluttomaksi kaikkeen työhön ja toimintaan ja pysyi vaan aina torpassaan. Hän ei olisi suonut näkevänsä yhtään ihmistä, eikäpä moni hänen torpassaan käynytkään, sillä uskoveljensäkin olivat hänestä luopuneet. Jos joku sattui hänelle jotakin sanomaan tai jotakin kysymään, oli vastauksensa: on taikka ei. Rupesiko joku puhetta jatkamaan, kyntti Ellu pois ja siihen täytyi keskustelun loppua. Tämän tähden oli hänen elämänsä melkein erakko-elämän kaltaista. Kova murhe häntä vaivasi yöt ja päivät; oli niinkuin hänen sydämensä olisi verta itkenyt.
Ellu raukka! Hän oli koko elämänsä ajan paininut itsensä kanssa ja haapuroinut käsittääksensä ja saavuttaaksensa totuutta sekä täydellisyyttä. Hän luuli sitä saavuttaneensakin. Tässä väärässä valossa tahtoi hän lapsensakin kasvattaa täydelliseksi "kurituksessa ja herran nuhteessa," niinkuin hänen sanansa usein kuuluivat. Tällä tavalla oli hän päässyt rypemään lähimmäisiensä vioissa, ravitsemaan itseänsä niillä, hekumoitsemaan ja iloitsemaan niistä, samassa ihaellen oman itsensä hyvyyttä ja täydellisyyttä.
Kuinka turhaksi kuitenkin kaikki nyt oli käynyt. Suurin elämän pyrintö, lasten kasvatus, oli mennyt suin päin kivelle. Kaikkine virheineen olivat muut vanhemmat onnistuneet lapsensa pitämään omain jalkainsa juuressa ja opettaa heitä tekemään yhteistä pesän työtä. Tätä ei ollut Ellu osannut ja nyt olivat hänen lapsensa huilanneet, ei ainoastaan kaikkeen maailmaan, mutta myöskin turmeluksen tielle. Näin tavoin oli tullut iso loma Ellun täydellisyyteen; tämän hän itsekin huomasi ja tämä se oli, joka Ellun perinpohjin lannisti.
Tämmöisissä oloissa alkoivat Ellun taloudellisetkin asiat mennä aikakyytiä alamäkeen. Ei auttanut sekään keino enään, että pitää avaimet taskussaan ja lukea leivät orrella, sillä kuin työnteko jäi takapajulle ja niinmuodoin ehtyi tulolähde, ei auttanut tarkkuuskaan; kuluuhan otettava, vaikka siitä vähänkin otetaan. Näin tavoin supistuivat Ellun varat supistumistansa. Asia tuli viimein semmoiseksi, että hän kärsi suurinta puutetta.
Toisin oli Hakkilassa laita. Siellä rakastivat vanhemmat lapsiansa ja lapset vanhempiansa. Siellä neuvottiin lapsia rakkauden sanalla totuuden tielle ja vaikkeivät he kuuluneetkaan mihinkään puolueesen, vaikutti totuus kuitenkin niin, että lapset tottelivat vanhempiansa kaikissa. Tästä oli seurauksena se, että lapset olivat vanhemmillensa apuna kaikenlaisissa töissä niin pian kuin kynnelle kykenivät. Kun he näin yksimielisesti ja velvollisuuden tunnolla tekivät yhteistä työtä, karttui heidän varallisuutensa karttumistaan. Kaukaan aikaan eivät he olleet enään tarvinneet Ellulasta masentavaa elämän tarpeiden lainaa ottaa, sillä olipa heillä nyt, ei ainoastaan oma tarpeensa, mutta myöskin muillekin antaa. Näin yksistäneuvoin ponnistellessa olivat Hakkilaiset kohonneet siihen määrään, että heidän torppansa oli nyt paisunut perintötaloksi, vieläpä vankaksikin.
VIII.
Vuosia on taasen kulunut. Hakkilan Paavosta on tullut aikamies — kelpomies. Hän on nyt verevä, roteva ja kookas nuorukainen, sillä kun hän oli kerran päässyt lapsi-ikänsä rajan yli, jolloin hän oli hinterä ja kivuloinen, putkahti hän kasvamaan kuin nuori vesa hyötyisessä maassa. Samaa mukaa kuin hän ruumiillisesti oli vaurastunut, vaurastui hänen miehuutensakin. Yleistä luottamusta rehellisyytensä ja täsmällisyytensä vuoksi ympäristöltänsä saaneena, laajenivat hänen asiansa pian niin, että hän oli näiden tähden pakotettu matkustamaan ympäri maatamme.
Oli syyskuun loppupuoli ja Paavo oli taasenkin matkalla. Aamupäivällä tuli hän erääsen etäiseen kaupunkiin, mikä oli hänen matkansa tarkoituksena. Hänen tiensä kulki läänin vankilan ohitse. Vankilan luo, siinä olevalle ylevälle paikalle, oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä. Paavo ei tiennyt mitä tämä merkitsee, sen vuoksi ajoi hän hevosensa tiepuoleen ja sitoi sen kiinni johonkin puuhun; sitten lähti hän astelemaan väkiryhmää kohden.
Kauvan sai Paavo jakailla, pakkautuessaan tuon laajan ja taajan väkiryhmän lävitse, ennenkun hän pääsi sen keskustaan. Sinne päästyänsä huomasi hän, että siinä suomittiin parhaaltaan erästä vankia kaakissa. Vanki oli selin häneen, niin että Paavo näki kaikessa hirmuisuudessaan tuon kauhean näytelmän. Yleensä oli lyötävän selkä mustana kuin maksa, mutta enimmiten oli se mennyt mäsäksi. Katkeilleet vitsain latvat jäivät välisti pystyyn sinertäviin, turvottuneisiin läpiin, ja kun niin sattui, painuivat ne toisella lyöntikerralla, niinkuin vaajat, ärtyneihin haavoihin. Lihanretkaleita lenteli vitsojen latvoissa ympäriinsä ja kyljiltä valui veri pitkin ruumista.
Tämmöistä ei ollut Paavo koskaan ennen nähnyt. Hän ei ollut osannut aavistaakaan tuota ankaraa ruumiinrangaistusta niin hirveäksi kuin se oli. Kovasti katui hän sinne tuloansa ja hän olisi mennyt poiskin, mutta se oli väentungoksen vuoksi mahdoton. Hänelle rupesi tekemään pahaa, mutta samassa lopetettiin lyöminen ja vanki laskettiin kaakista alas. Vanki kääntyi nyt Paavoon päin ja oitis tunsi hän hänet. Edessään oli — Wolmari.
Hämmästys tavoitti nämät molemmat tuttavat.
Wolmari ei ollut koko lyömisen-ajalla huutanut, ei valittanut, ei rukoillut, ei pyytänyt armahtamista, niin, hän ei ollut ääntä päästänyt — ei sanonut luotuista sanaa. Mutta nyt kuin hän Paavon näki, purskahti hän katkeraan itkuun. Raskaita kahleitaan kannatellen tulla helyytti hän Paavon luo ja tarttui hänen kaulaansa.
"Voi, Paavo! Ei minusta miestä tullutkaan … minä en voinut. Isäkin oli niin kova… Ei kukaan minua säälinyt eikä heti alussa ohjannut oikealle tielle ja sittenkuin joku ihmis-ystävä löytyi, oli se jo myöhäistä. Nyt minä olen mennyt mies, sillä tämä on jo kolmas kerta kuin sain varkaudesta selkääni, ja kohta minut viedään kärsimään ikuista vankeuttani. — Äitiäni minä aina säälillä ja ikävällä muistelen; hänkin raukka on saanut kärsiä niin paljon. Vie hänelle terveisiä, että minä häntä aina muistan ja rakastan. Lähettäisin hänelle jotakin arvokasta muistoksi, mutta mitäpä minulla on," sanoi Wolmari.
Tätä sanoissaan kaiveli Wolmari housunsa taskuja ja veti sieltä nenäliinan. — Tällä paineli hän veristä selkäänsä. Sitten ojensi hän sen Paavolle ja sanoi: "Vie tämä äidille, että hän tästä aina muistaisi onnetonta poikaansa."
Samassa lähti vanginvartia viemään Wolmaria vankilaan. Kalisten katosi hän vankilan kolkkojen muurien sisälle ja apealla mielellä jäi Paavo siihen seisomaan.
Vasta sitten kuin Wolmari oli kadonnut näkyvistä, huomasi Paavo, kuinka vaikea toimi hänellä nyt oli tehtävänä. Kuinka ja millä tavalla hän tekisi ilmoituksensa Wolmarista Ellulassa? Tämä kysymys pyöri hänen mielessään kotiin palatessaankin koko-välin, mutta ei se ottanut oikein selvitäkseen. Kuitenkin meni hän heti kotiin päästyänsä Ellulaan, Wolmarin terveisiä viemään, sillä omantuntonsa pakostakin täytyi hänen se tehdä.
Sekä Ellu että hänen vaimonsa olivat kotona.
"Terveisiä minun matkoiltani," sanoi Paavo huoneesen tultuansa.
"Joko sieltä nyt on tultu?" kysyi Ellu, sanojaan päinkään kääntymättä, vaikka kylläkin näki miehen edessänsä.
"Johan tuota … tässähän tuota ollaan … ja tuon terveisiä
Wolmarilta," sanoi Paavo.
"Missä hänet olet nähnyt?" kysyi Ellu, nähtävästi vähän säpsähtäen, mutta kumminkin paikaltaan liikkumatta ja silmiään Paavoon luomatta; näytti siltä kuin hän olisi jotakin kauheaa odottanut.
"V——n kaupungissa."
Ellu rykästä kyhnäytti sen kuultuansa; äänettömyys syntyi ja puhelu tuntui taukovan siihen.
"Missä toimissa hän siellä oli?" kysyi Ellu vihdoin, sioitellen jalkojaan toiseen paikkaan.
"Eihän ne toimet niin häävejä olleet. Hänet tapasin Linnanmäellä kaakissa riippumassa, kun häntä lyötiin. Kun lyöminen oli päättynyt, puhuttelin häntä. Hän kertoi itkusuussa, että tämä oli jo kolmas kerta, kun häntä varkaudesta rangaistiin, ja sanoi vietävän hänet nyt ikureissulle. Hän käski tuoda teille muistoksi tämän nenäliinan, jolla hän paineli rikkilyötyä selkäänsä kaakista päästyänsä. Oikeastaan lähetti Wolmari tämän äidillensä, mutta minun mielestäni ei tätä sopisi hänelle antaa, eikä puhua koko asiasta yhtään mitään, sillä kenties hänen heikontunut järkensä ei voisi sitä kantaa," selitti Paavo, ojentaen verisen nenäliinan Ellulle.
Ellu ei ottanut sitä vastaan, kääntyi vaan Paavoon selin; tuntui siltä kuin olisi hän hammasta purrut. Paavo laski nenäliinan akkunalaudalle. Ellun vaimo oli Paavon puhuessa kulkenut siitä sivu useat kerrat ja koettanut kuunnellakin, mutta silloin Paavo aina hiljensi puhettansa niin, ettei hän kuullut, sillä hän oli tullut vähäkuuloiseksi. Kuitenkin näytti siltä kuin hän olisi jotakin älppinyt ja ounastellut.
"Mitä puhetta se oli, sillä minä luulin puhutun Wolmarista; mikä tämä verinen vaate oikeastaan on ja mitä se merkitsee?" kyseli Wolmarin äiti Paavon puheen tauottua, läheten akkunaa ja ottaen nenäliinan käteensä.
Silloin Ellu pyörähti äkkiä ympäri ja meni vaimonsa luo.
"Niin, Wolmarista nyt on ollut puhe; hän elää vielä. Hän on nyt kolmannen kerran kaakissa saanut selkäänsä varkaudesta ja viedään kohta ikuiseen vankeuteen. Hän on rikkipieksettyä selkäänsä painellut tuolla nenäliinalla ja lähettää sinulle nyt tuon verisen muiston palkinnoksi kaikesta löyhyydestäsi ja puolesipidosta, joilla hänet olet tuommoiseksi saattanut," huusi Ellu vihanvimmassa vaimollensa.
"Herra Jesus! — — Eipä Wolmarista miestä tullutkaan," huudahti kärsivä äiti ja hänen viimeinenkin järjenkipinänsä sammui.