"Kyllä hän on. Sillä tavalla on hän suurimman osan rikkauttaan kiskonutkin, nimittäin suurella vääryydellä. Kuinka kauvan Jumala sallinee hänen imeä köyhäin verta, hikeä ja väkeä?" sanoi Risto.
"Paniko hän sitten tuon teidän torppanne karjanlaitumeksi?"
"Eikö mitä. Hän möi sen jollekin toiselle isosta hinnasta."
"Ja sinne menivät rahanne ja vaivanne?"
"Sinne menivät, sinne menivät."
"Silloin kait jouduitte pahaan hätään ja avuttomaan tilaan … annettiin kait silloin teille köyhäin apua", edellytti matkustaja.
"Köyhäin apua! Ei, sitä ei annettu ja vaikka olisi annettukin, en olisi ottanut sitä kuitenkaan vastaan", sanoi Risto lujasti.
"Minä en voi mitenkään käsittää, kuinka te noin raajarikkona, vähäväkisenä ja paljaaksi riistettynä voitte pienen lapsen kanssa toimeen tulla muiden avutta", sanoi matkustaja.
"Minä en sittenkään tullut niin tyhjäksi kuin luultiin. Minulla oli vielä tallessa pieni säästö vanhoilta hyviltä ajoilta. Paitsi sitä olivat huoneet minun omani tuossa minulta riistetyssä torpassa ja ne olin laittanut kaikin puolin hyvään kuntoon. Ponari kyllä tiuskui, että minun pitää mökkini kiireesti laittaa pois hänen maaltaan. Jos niin olisi täytynyt tehdä, olisivat ne menneet aivan polusta. Mutta minun onnekseni sai Ponari torpalle varakkaan ja järkevän ostajan. Hän ei pannutkaan rahojansa koiran hännän nenään, sillä ei hän tyytynytkään koreisiin suullisiin ja yhdenkeskisiin lupauksiin, vaan tahtoi kovat kirjat hänen ja Ponarin välille torpasta; vieläpä hän tahtoi takansa tilan kiinnekirjankin, hakeakseen kiinnityksen torpalle ensimmäisissä käräjissä. Sitten vasta maksoi ostaja rahat. — Vaikka Ponari torjui kovasti vastaan, ettei torpan uusi isäntä saa ostaa minulta huoneita, ei hän näin varustettuna ollut koko Ponarista taallaankaan, vaan rupesi minun kanssani kauppoja hieromaan, sillä hän älysi, että tulee paljon kalliimmaksi, jos rupeaa uudesta huoneita laittamaan. Näin tavoin sain minä huoneillani paremman hinnan kuin jos ne olisi pitänyt myödä maalta pois vietävänä."
"Entä sitten?"
"Nuot torpan ostajat olivat niin hyviä ihmisiä, että antoivat minun vuokratta asua entisissä huoneissani pari vuotta. Sillä välin hankin minä eräältä talolta tämän maapalasen, joka minulla nyt on. Sillä miehellä ei ollut mitään mutkia ja empimättä antoi hän kiinnittää tämän kantatilaan ja niin ei minulla ole mitään pelkäämistä.
"Kun olin kykenemätön mihinkään rakennustyöhön, teetin urakalla nämät mökit. Itse rupesin purastamaan peltoa…"
"Itse peltoa! Kuinka herran tähden te toiskätisenä voitte peltoa tehdä?" huudahti matkustaja.
"Sitä täytyi tehdä sen mukaan kuin voi; vähä päivässä, paljon viikossa. Onhan ollut siitä hyvä, ettei peltomaalla ole ollut kiviä. Täytyi teettää semmoinen pikkunen kuokka, jolla voin toisella kädellä kuokkia. Sillä sitten nyhdin kipeneen kipeneen perästä maanpinnasta irti. Pahimman vastuksen tekivät eteensattuvat kannot ja pehkot. Mutta kun minä niitäkin hellittämättä nykin, nytkytin ja kaivelin puolelta ja toiselta, heltivät ne viimein kuitenkin, sillä tekeehän ahkera vesitippakin vihdoin kolon kiveenkin. Rohki ei tosin tällä tavalla peltoa tullut, mutta kun olin koko kesän ahkerasti työni kimpussa, oli sitä kuitenkin talventullen näkyviin asti."
"No, mutta ojia ette kyenneet ainakaan kaivamaan", sanoi matkustaja.
"Ja kuitenkaan ei ole pellossani ainuttakaan kyynärää muiden kaivamaa ojaa", vakuutti Risto.
"Kuinka se on mahdollista, että toisella kädellään ojaa kaivaa?"
"Hätä neuvon keksii. Minulla on erilainen lapio kuin muilla ihmisillä. Sen varrenjuurella on aspilla kiinnilyöty rengas. Kun minä lähden ojaa kaivamaan, pujotan minä renkaasen nahkahihnan, jonka päät pistän soljella kiinni, niin että sekin on nyt suurena renkaana. Tämän hihnan mutkan panen minä oikean olkapääni kautta hartioini yli ja nyt on ojamies valmis. Lapionvarsi pitää myös olla niskasta tavallista väärempi. Kun minä rupean ojaa kaivamaan, voin vasemmalla kädelläni varren ponnesta hoitaa lapion mihin asemaan tahansa. Jalallani poljen lapion maahan, kädelläni käännän lapion niin, että maa jääpi lapiolle ja siihen siaan kuin muut nostavat sen käsivoimalla ylös, teen minä saman tempun hartiovoimalla. Siinä työssä täytyy minun olla tavallista köykymmässä, mutta istun levähtämään, kun kovin selkä puuttuu. Totta kyllä, ettei ojaa niin rohki tule, mutta sitä tulee kuitenkin", selitteli Risto.
"Itsekö olette kaikin tuon pellon tehneet?"
"Joka kapan-alan. Suurimman osan tein sitä niinä kahtena vuotena, jolloin vielä asuin entisen torpan huoneissa. Olipa pelto sen ajan kuluttua tarpeesen, sillä varat olivat melkoisesti kuluneet mökin rakentamisessa ja noitten kahden tulottoman vuoden elämisen tarpeissa.
"Kun lapsen kanssa muutin tähän mökkiin, oli minulla jo perunaa ja ohraa kylvössä. Siitä saimme ne vähät tarpeet, mitä elämiseksemme tarvitsimmekin. Pahin puute oli maidosta, jota lapsi välttämättömästi tarvitsi. Kuitenkin koin vaihdella sitä oljilla, ruumenilla ja perunoilla, niin ettei siitäkään kovin pahaa puutteita tullut.
"Peltoa piirastin vointini mukaan lisää ja entisen koetin saada hyvään kasvuvoimaan. Se rupesi antamaan yhä parempia satoja ja niin ei ole ollut hätäpäivää.
"Kuta enemmän aika kului, sitä paremmaksi kävi elämä. Lapsi kasvoi vuosi-vuodelta ja se toi sekä hupia että hyötyä. Hän loi paljon valoa minun murrettuun ja synkkään elämääni. Lapsellisella lepertelemisellään ja viattomalla iloisuudellansa sai hän ankarimmatkin suruni haihtumaan ja samassa oli hän minun oikea käteni."
"Mutta kuinka te voitte saada lantaa noinkin paljolle pellolle, kun teillä ei ole eläimiä?"
"Siitäkin olen kokenut pitää huolta. Ruumenet, oljet, pyörtäneistä ja kedoista kerääntyneet nurmet annan minä joka vuosi tässä lähellä asuville, eläimiä pitäville, mutta pellottomille mökkyreille. Heidän kanssaan olen tehnyt semmoiset kaupat, että heistä kahden tulee vuoropäivinänsä antaa minulle tuoppi maitoa päivässä ja kaikki lanta, mitä heille vuodenpitkään karttuu; heidän on myös vedätettävä se valmiiksi pellolle. Itse pidän huolta lisä-ainetten hankkimisesta heidän tunkioihinsa ja siitä, ettei heiltä mitään lantavaroja hukkaan mene. — Näin tavoin saan lehmän-antia tarpeekseni ja paljon lantaa. Muutoin pidän siitä täällä kotonakin huolta, Tuolla ladossa on minulla melkoiset lantavarat. Sinne keräilen karisseita lehtiä, turpeita, hakkailen havuja, kantelen muuraispesiä ja muuta semmoista törkyä. — Joka päivä kokoilen tieltä parin virstan päästä, ja muilta lähiseudun ulkopiirteiltä, kaikki mitä eläimet ovat sinne jättäneet ja vien latooni. Kaikki likavedet kannan sinne ja usealta mökkyriltä saan hyviä lisiä sitäkin laatua. Kun en milloinkaan lyö laimin sitä tehtävääni, kertyy vuoden pitkään melkoinen kasa. Lato on jaettu kahteen osaan. Toinen puoli on aina mahimassa yli vuoden ja sitten on se avullista lantaa.
"Tällä tavalla saan peltovähäni pidetyksi hyvässä lannassa ja kasvuvoimassa, jonka vuoksi saan siitä viljaa maantäydeltä. — Mitäs, eihän se paljokaan pelto auta mitään, ellei se ole hyvässä kunnossa", tuumaili Risto.
"Mutta minun mieleeni muistuu jotakin. Tuon Kuoppa-Tanelin kuopan edessähän on kelpo läjä kaikenmoista törkyä ja roskaa. Kun se siinä on ollut, ties kuinka kauvan, luulisin sen jo tekeyneen avulliseksi pellon lannaksi, Kumma kun ette ole tuota joutilasta tunkioa vedättäneet pellollenne", arveli matkustaja.
"Asia ei ole aivan niin kuin te luulette. Kyllä minä sen olen aikaakin huomannut, mutta sitä ei ole niin helppo saada kuin outo luulisi. Minä kävin sitä kerran pyytämässäkin ja olisin siitä hänelle maksanut, mutta hän vaan ei sitä antanut. Taneli selitti, että jos hän tunkionsa möisi, menettäisi hän elinkeinonsa. Sillä jos niin kävisi, eivät ihmiset pitäisi heidän asuntoansa niin viheliäisenä ja omituisena kuin ennen, eivätkä tulisi heitä enään katsomaan, eikä tuomaan heille mitään", selitteli Risto.
"Ei ole turhaan sepitetty tätä sananlaskua: 'Ahkeruus kovan-onnen voittaa' ja mielestäni sopii se aivan hyvin teihin. Mutta onko tuo kylän rikkain mies yhtä rikas vielä kuin ennenkin, senpä tahtoisin nyt tietää?" kysyi matkustaja.
"Eiköpä se liene … en ainakaan minä ole kuullut, että hän sen köyhtyneempi olisi. Ja mikäpäs hänen olisi rikasna pysyessä, sillä onhan hänelle aina vääryys onnistunut. Muuta en tiedä kuin ainoastaan sen, että sanotaan hänen ryyppineen ja pelanneen usiampana vuotena", sanoi Risto.
"Eikö teille tule kuitenkin ikäväksi ainainen yksinäinen elämä?"
"Totta kyllä. Silloin kuin teen jotakin työtä, tahi askartelen muuta, kuluu aika rattosasti. Mutta pyhinä, lepo- ja yönaikoina käy aika sangen ikäväksi ja pitkäksi. Silloin koetan lueskelemalla aikaani kuluttaa, mutta ei sitäkään jaksa aina tehdä. Voi kuinka hauska oli silloin kuin Hanna oli vielä kotona. Vaikea oli minun häntä päästää tyköäni pois, mutta hänellä oli niin kova halu päästä opin teille, etten voinut häntä vastustaa. Itsekin hän älysi, kuinka suureen kaipioon hän minut jättää ja suri sitä, mutta meidän täytyi uhrata molemmin toisiemme eduksi, sillä eihän muutoin olisi mitään tullut. Hän on niin hyväsydäminen ja rakastaa minua niin paljon — — mutta mikä sieltä nyt ajaa?" sanoi hän sitten ja katsoi akkunasta maantielle.
Kun tulijat lähenivät mökkiä, hiljensivät he hevosen tultua ja katselivat mökkiä kohden. Kohdalle tultua seisottivat he hevosen ja kärryistä hyppäsi maahan pitkänsolakka hento nainen.
"Voi taivasten tekijä — — Hanna!" huudahti Risto ja syöksähti ylös.
Samassa tuokiossa syöksähti nuori, kaunis impi sisälle huoneesen.
Hätäisesti ja hieman oudoksuen silmäsi hän huoneessa olevia vieraita.
Mutta siitä huolimatta ryöpsähti hän isänsä kaulaan.
"Voi, voi kuinka ikävä minulla on ollut teitä, isä. Kyllä kaiketi teilläkin on täällä ollut kovin ikävä, isä raukkani. Mutta nytpä olenkin päässyt myötyriksi pois seminaarista ja voin nyt jonkun ajan olla teidän luonanne. Jos Jumala suopi, niin teidän ei enään tarvitse olla yksin, sillä minulla on jo opettajattaren paikka ja minä koetan toimia niin, että tekin tulette sinne kanssani asumaan — —. Voi, voi, rakas isäni!" puheli tyttö ja halaili innokkaasti isäänsä.
"Hanna, Hanna, rakas lapseni!" hoki vaan lapsensa tavannut isä. Hän kiersi tuon terveen kätensä tyttärensä ympärille niin hyvin kuin taisi ja katkenneen käden lyhyt tynkkä nytkähteli ja tärähteli ehtimiseen; sekin oli sydämeltä saanut käskyn tarttua kiinni ainoaan lapseen, mutta sen voimat eivät sen etemmäksi ylettyneet.
Matkustaja silmäsi kummankin kasvoihin. Kirkkaat kyyneleet kiilsivät sekä isän että tyttären silmissä. Matkustaja vinkkasi kyytimiehelle, että lähdettäisiin pois; hyvästit sanottuaan menivät he, sillä he älysivät, ettei heitä enään tarvita.
III.
Kylän toimellisin ihminen.
Kun he olivat hevosensa ajaneet maantielle tuosta pienestä mökin pihasta, käänsi Hannan kyytimies heti hevosensa siihen, sillä siinä ei ollut tilaa kahdelle hevoselle.
Matkustaja oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän näyttänyt huomaavan mitään. Kyyditsijäkin herkesi hiljaiseksi ja rupesi viimein torkkumaan. Tämän tähden sai hevonen kävellä jurpotella mielensä mukaan, sillä eipä sillä ollut nyt kiirehtijää. Kauvan aikaa olivat he näin mennä lötöstelleet, ennenkuin matkustaja vihdoinkin havahtui.
"Vähäväkinen oli mies, mutta ahkera ja sydäntä täynnä", sanoi matkustaja havahduttuaan.
"Älkää muuta sano … ja säästävä myös", sanoi kyytimies haukotellen.
"Onko hänellä jotakin säästössäkin?"
"Onpa vainen. Hänellä on pankissa monta tuhatta markkaa — kuinka paljon lieneekään", arveli kyytimies.
"Ja hän on tietysti niitä noin vaivaisena koonnut?"
"Aivan niin. Mutta hän onkin niin säästäväinen, että jos hänellä on penniäkään liikaa, jota ei hän välttämättömästi tarvitse, toimittaa hän heti sen pankkiin", selitti kyytimies.
"Teillähän on täällä ihme ihmeen perästä. Tämä taitaa olla oikein onnellinen paikkakunta: onko täällä yhtä ainoata, joka köyhäin apua tarvitseisi?" sanoi matkustaja kumppanilleen.
"Eipä niistä puutetta ole. Kyllä niitä on niin paljon, etteivät tilalliset ole voida mitenkään kaikkia elättää ja hoitaa… Älkää luulko, että niistä puutetta… Mutta kun nyt huomaan, että teistä on ihmeitä tuommoiset aivan vähäpätöiset asiat, niin voin minä teille vielä erään ihmeen näyttää."
"Missä se on?"
"Täällä edessä päin."
"Mikä se sitten on?"
"Eräs akka vaan, mutta hän on toimellisin ihminen mitä koskaan olen nähnyt", vakuutti kyytimies.
"No, mutta toimellinenhan on tuo käsitön mieskin."
"Totta kyllä, mutta hän on kumminkin mies, jos kohtakin raajarikko, vaan tämä on vaimo", intteli kyytimies.
"Käymmekö hänen luonaan?"
"Käymmepä tietenkin. Olisihan vääryys mennä hänen ohitsensa, kun te kerran senlaisiin haluatte tutustua", tuumaili kyytimies kehkaantuneena.
Päivä oli käynyt jo hyvin illalle heidän näin paljon viivytellessään. Ilma oli lämmin ja tyyni; ei puunlehtikään liikahtanut. Matkustaja ei kiirehtinyt nytkään kulkuansa, sillä koko luonto oli niin kaunis, raitis ja virkistävä.
Vastaan rupesi nyt tulemaan paksua savua, joka lähti jostakin kydöstä (suopellosta).
"Nyt se kohta tulee", sanoi kyytimies.
"Mikä tulee kohta?"
"Se akka."
"Mutta eihän täällä edessä päin näytä olevan minkäämlaista ihmisasuntoa."
"Ei se akka näinä aikoina huoneessa asustelekaan."
Kun he olivat vielä kappaleen matkaa eteenpäin ajelleet, levisi heidän eteensä avara ja kaunis peltovainio. Toisella puolella vainioa oli ketoja heinän kasvussa; yksi osa kylvetty rukiisen ja rehoitti nyt kauniissa laihossa; ohraa ja kauraa oli myös kylvetty iso palsta. Kevätkylvöt olivat pölkytyt sileiksi kuin pöytä ja orasnenät tunkivat yleensä itseänsä esiin. Peltosarat olivat hyvässä järjestyksessä ja ojat olivat sieviä ja suoria kuin jouhia.
Toisella puolen vainioa oli sekä vanhoja että uusia kuokoksia; nähtävästi nuot vanhemmat olivat viimekesäisiä ja uudemmat tämänkesäisiä.
Noilla vanhemmilla kuokoksilla puuhaili ahkerasti yksinäinen vaimo-ihminen. Hän oli kokoillut kuokoksella olevat risut, rydöt ja kannot kokoihin ja poltteli niitä nyt parhaallaan. Siitä tuo savu. Mikä vähänkin oli polttopuuksi kelpaavaa, ne olivat karsittuina ojien päällä läjissä.
"Tuossa se nyt on", sanoi kyytimies, osoittaen vaimoa kädellänsä.
"Kuinka me voimme tuonne vainiolle päästä häntä puhuttelemaan?" kysyi matkustaja.
"Kyllä. Täällä tulee veräjä, käännämme hevosen siitä vainioon, panemme sen kiinni veräjän pieleen ja menemme sitten vaimon luo", tuumaili kyytimies.
Tuumasta toimeen. Kun he olivat saaneet hevosensa kiinni pannuksi ja ruokaa eteen, lähtivät he astelemaan vaimoa kohden. Tämä näytti oudoksuvan tätä kohtausta, sillä hän hiljensi työtänsä ja silmäili tavasta tulijoita, samassa salavihkaa pyyhiskellen esiliinallansa hikisiä kasvojansa.
Hän oli näöltään noin neljänkymmenen vuoden ikäinen roteva nainen. Pitkänsolakkana seisoi hän siinä, ja vaikka hän oli nokisessa työssään jotenkin siintynyt, loisti hänen kasvoissaan kuitenkin täydellinen naisellisuus. Hänen kasvonsa ja koko ruumiinsa oli täyteläinen, ja hänen olentonsa osoitti terveyttä, hyvinvointia ja mielenmalttia.
"Hyvää iltaa! Suokaa anteeksi, kun tulemme häiritsemään teitä työssänne", sanoi matkustaja vaimon luo tultuansa.
"Iltaa, iltaa! Tahtoisitte kait kysyä jotakin?" sanoi vaimo.
"Oikeastaan ei meillä ole teiltä mitään asiallista kysyttävää ja kuitenkin voisi semmoista olla paljonkin — —. Tahtoisin puhutella teitä, kun vaan aikanne myöten antaisi", sanoi matkustaja.
"Kyllähän, mutta missä tässä istuisikaan", myönsi vaimo.
"Kyllä tässä…" sanoi matkustaja ja asetteli karsituita puita istuimiksi.
Siihen sitä sitten istuttiin kolmikulmaan.
"Mitä puhumista teillä minulle olisi?" kysyi vaimo matkustajalta ja katsoi häntä silmiin; hän tunsi kyytimiehen, eikä siis luullut hänellä mitään kykyttävää olevan.
"Niin — tuota. Huomasin että vaimo-ihminen ypö yksinään on tämänlaatuisessa työssä ja se herätti uteliaisuuttani. Tottahan teillä muulloin <m muitakin työkumppaneita?" sanoi matkustaja vähän hämillään.
"Minullako —? Ei minulla koskaan ole mitään työkumppania", sanoi vaimo oudoksuen.
"Ei koskaan! Ainako sitten olette yksinänne työssä?"
"Aina."
"Ja tämmöisessäkin työssä!?"
"Mitäs huonompaa tämä sitten olisi kuin muukaan työ? Eihän mikään kunniallinen työ ole arvoa alentavaista", sanoi vaimo, ikäänkuin vähän kummastellen.
"No, no, eipä silti. Minun mielestäni tuntuisi vaan tämmöiset työt paremmin soveltuvan miehille kuin vaimoille", sanoi matkustaja, puolustaen itseään.
"Vaimonpuolikin voisi tehdä mitä työtä tahansa, kun vaan on halua", sanoi vaimo.
"Minä en ymmärrä teitä. Te työskentelette yksinänne näin suurella työpaikalla: mikä on pakottanut teidät tämmöiseen yksinäiseen työhön? — Se on minulle arvoitus."
"Syy on aivan selvä: minulla ei ole semmoista, jota voisin vaatia kanssani työhön", vastasi vaimo.
"Kenen on tämä vaimo ja palkan edestäkö teette tässä työtä?" kysyi matkustaja.
"Onhan tämä laillaan oma vainioni ja teen siis omaa työtäni."
"Oletteko nainut?"
"Olen."
"No, miks'ei miehenne sitten ole tässä teidän kanssanne työssä?"
"Hän on kuollut."
"Sitä en huomannut ottaa lukuun. Olette siis leski?" sanoi matkustaja.
"Niin olen."
"Joko miehenne on kauvankin ollut kuollunna?"
"Kymmenen vuotta."
"Jäikö lapsia?"
"Kuusi."
"Eivätkö vanhimmat lapsenne jo voisi auttaa teitä vähän työssä?"
"Eivätpä ne voi. Vanhin lapsistani on poika. Hänestä voisi olla jo hyväkin apu, mutta hän on vaivainen, eikä pääse sängystä ylös — se raukka. — Vanhimmista tyttäristä ei olisi paljon apua tämmöisessä työssä ja heillä on kyllä työtä vaivaisen veljensä ja toisien nuorempien lapsien hoitamisesta."
"Teillä on siis talo?"
"Onhan tuota toki kattoa pään päällä."
"Ja maata?"
"Ja maata myös."
"Oikein verotalo?"
"Ei, ei verotalo — mitäs… Urakkamaata vain."
"Ovatko huoneenne tässä likellä?"
"Eivät ole aivan likellä."
"No, tottahan olette tästä kylästä kotoisin?"
"Enkä ole."
"Mistäs sitten?"
"Kaupungista."
"Kaupungista! Ja täällä kuljette työssä!?"
"Niin teen."
"Kaupungissako talonnekin on?"
"Kaupungissa."
"Kaupungistako miehennekin oli?"
"Niin oli."
"Mitä miehiä hän oli?"
"Merimies vaan."
"Mitäpäs siitä. Kelpo merimies on mies niinkuin kaikki muutkin miehet —. Kuoliko hän kotona?"
"Eikä kuollut; hän hukkui."
"Merelle?"
"Niin. Hän otti kotikaupungista höyryn kolmen-vuoden reissulle, mutta mennessä jo joutui laiva haaksirikkoon Englannin kanavassa ja siinä hukkui koko laivan väki, paitsi yhtä perämiestä, joka onnistui itseänsä jonkun puun avulla pysyttelemään niin kauvan veden päällä, että jonkun toisen laivan väki ehti hänet pelastaa. Siinä meni minunkin mieheni", selitti vaimo ja kyyneleet tippuivat hänen silmistään.
"Kyllä teille sitten tuli kovat ajat", sanoi matkustaja.
"Kyllä ne tulivat", sanoi vaimo nyyhkimisensä seasta.
"Jäikö varoja, että voitte lapsenne hoitaa ja elättää?" kysyi matkustaja.
"Naimisiin mennessämme olimme molemmat yhtä tyhjät kuin taivaan linnut. Silloin ei ollut mieheni käynyt merellä kuin pari pientä reissua. Hänestä tuli pian kunnollinen merimies ja hän alkoi saada hyviä palkkoja. Ensimäisinä vuosina asuimme toisen huoneissa, sillä eihän meillä mistä omia ollut. Tämä tuntui hyvin hankalalta ja omat huoneet pyörivät aina mielessämme. Kun saatiin vähän varoja kokoon, rupesimme laittamaan omaa kartanoa. Erkki oli jo pari reissua käynyt timperistä merellä, mutta hän päätti nyt jäädä kotiin huonetten rakennuksen ajaksi. Hän oli aina käsinä työssä ja itse hän pani lattiat, katot ja nikkaroitsi ovet ja akkunat. Paljon oli työtä, huolta ja puuhaa, mutta kun oli pari vuotta ponnisteltu, oli meillä pieni, mutta sievä kartano valmiina.
"Vaikka itsekin puuhasimme minkä voimme, eivät kuitenkaan vähät varamme riittäneet kaikkiin kulutuksiin, mitä huonetten rakennuksissa tarvittiin. Seuraus siitä oli se, että täytyi ottaa velkaa enemmän kuin olisimme tahtoneetkaan.
"Hyvältä tuntui asua omissa huoneissa, mutta tuo velka huoletti meitä. Minä, joka olin hätäisempi luontoinen kuin Erkki, hätäilin paremmin kuin hän, ja yöt ja päivät paittosi se minua. Erkki koki minua lohduttaa ja sanoa: 'Älä tuota nyt, Heta, noin kovin huolehdi, kyllä me vielä siitä pääsemme Jumalan avulla. Pari kolme kunnollista reissua kun vaan teen, niin on velka maksettu. Kelpaa meidän sitten elää'."
"Tämä kyllä hetkeksi rauhoitti minua, mutta kaikenni ei se rauhoittanut mieltäni; oli niin kuin joku salainen aavistus olisi rasittanut minua.
"Kesä tuli ja laiva lähti. Emme voineet nukkua viime yönä silmän täyttä, niin vaikealta tuntui tuo kolmen vuoden ero. Aamulla lähdin minä saattamaan häntä rantaan, ja siellä vielä puristimme hellästi toisiamme ennen eroamme. Kun siinä kyynelsilmin toisiamme hyvästi jättelimme, annettiin lähtömerkki ja Erkin täytyi rientää pois. Laiva lähti liikkeelle. Erkki seisoi laivan perässä, huiskutti hattuaan ja huusi: 'Hyvästi, Heta!' Minä seisoin rannalla ja katselin niin kauvan kuin laivaa vähänkin näkyi. Kaukaa näin minä vielä, kuinka Erkki seisoi perällä ja heilutti hattuaan. Vihdoin teki laiva käänteen ja katosi näkyvistä jonkun niemen taa.
"Kun minä lähdin kotiin menemään, olin niin voimaton, etten voinutkaan kävellä ja joka jäsenessäni tuntui kummallinen vavistus. Minun täytyi istua lähellä olevan hirren tyvelle miettimään tilaani. Joku käsittämätön kaiho ja surumielisyys vaivasi niin mieltäni, etten voinut kaukaan aikaan yrittääkään kotiin lähtemään, vaikka voimanikin olisivat jo riittäneet. Ennen oli velka ollut suurimpana surunani ja kuinka sen saisimme maksetuksi, mutta nyt haihtui koko velkasuru kuin tuhka tuuleen, ja eron ja ikävän kaiho otti nyt vallan sydämessäni.
"Vihdoin lähdin mennä horjumaan kotiin.
"Kotiin päästyäni olivat kaikki kynnelle kykenevät lapseni vastassani. 'Mihinkä isä meni…? Äiti, kuulitteko! Mihinkä isä meni?' uteli heistä yksi ja toinen, riippuen minun vaatteitteni liepeissä.
"'Isä meni kauas noutamaan teille makeisia ja kauniita kaluja", koin heille sanoa, tyydyttääkseni heidän utelijaisuuttansa.
Lapset pitivät isästänsä paljon, sillä hän rakasti suuresti heitä. Kun hän raskaan päivätyön päätyttyä tuli iltasilta kotiin, olivat lapset oitis hänen kintereillään. Vaikka kuinka väsyksissä hän olisi ollut, kiikutteli ja hypitteli hän heitä, syötti, riisui ja toimitti maata —. Kummako se on, jos lapset rakastivat ja ikävöitsivät isäänsä, sillä enpä luule monta niin hyvää ja sydämellistä isää löytyvän.
"Elämän velvollisuudet kutsuivat minut taloudellisiin toimiin ja puuhiin. Minä näin lapsiparven ympärilläni, jotka kaipasivat apua ja hoitoa, ja minä tunsin itseni velvolliseksi uhraamaan kaikki voimani ja tarmoni heidän edukseen. Innolla ryhdyin minä työhön ja toimeen, ja tässä jokapäiväisen elämän hyörinässä haihtui enin ikäväni, mutta tuo hyvästijättö-hetki ei vaan haihtunut mielestäni. Semmoisena outona kajastuksena kuvasteli se mielessäni ja tämä raskautti elämääni.
"Noin kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun Erkki lähti. Silloin tuli tieto tuosta onnettomasta haaksirikosta ja sen surullisista seurauksista. Niinkuin ukkonen olisi pilvettömältä taivaalta odottamatta iskenyt ruumiini lävitse, niin ankaran vaikutuksen teki tämä sanoma minuun. Minä en itkenyt — minä huusin niin kauvan kun voimani riittivät. Sen perästä tulin niin voimattomaksi, etten kättäni voinut liikuttaa. En kyennyt hoitamaan lapsia, enkä mitään toimittamaan. Hyvät ihmiset näkivät toivottoman tilani ja he auttoivat minua paljon ensiaikoina.
"'Onnettomuus ei tule yksin' sanotaan ja sen tulin todeksi huomaamaan. Minä en ollut koko suruni ajalla edes muistanutkaan velkaa, joka nyt oli hartioilleni tullut. Mutta tuskin olin kynsilleni toipunut, kun jo senkin sain muistooni entisen suruni ja huoleni lisäksi.
"Tuon lainan, minkä olimme tarvinneet huoneita rakentaissamme, olimme saaneet tämän kylän rikkaimmalta mieheltä, ja oli se parintuhannen markan suuruinen. Heti kun tieto saapui mieheni tapaturmaisesta kuolemasta, pani hän saatavansa hakemukseen. Kyllä sen arvaatte, miltä tämä tuntui, tullessaan entisen murheeni lisäksi. Tuntui siltä kuin maa olisi revennyt altani ja nyt vasta tunsin kaikessa kauheudessaan, kuinka turvattomaksi ja onnettomaksi olin joutunut. Minä itkin ja rukoilin velkojaa niin paljon, että olisi luullut kivenkin siitä heltyvän. Minä pyysin häntä, ettei hän saattaisi minua lapsineni mierontielle näin suuren surun ja ahdistuksen aikana ja lupasin tehdä työtä yöt ja päivät ja maksaa hänelle velkani. Kuitenkaan ei tämä mitäkin auttanut; hän sanoi vaan:
"'Mitenkäpä sinä, kuuden lapsen äiti, voit työlläsi niin paljon ansaita, että voisit velkasi maksaa. Pois minun täytyy omani saada, silloin kuin sinulla on vielä jotakin ottamista.'
"Jälestäpäin huomasin, että hänen väitöksensä oli oikea, sillä enpä itsekään tiennyt, mitenkä olisin voinut ainoankaan pennin työlläni ansaita, mutta tarttuuhan hukkuva oljenkorteenkin ja: 'hätäisellä on monta ääntä.'
"Minä koetin hädissäni yritellä sinne ja tänne, hain uutta lainaa monestakin paikasta, mutta turhaan, sillä kukapa minulle uskalsi lainaa antaa.
"Se katkera huutokauppa-päivä tuli, jolloin talo piti myödä. Minä en ymmärtänyt paljon mitään, niin huumaantuneena olin tuon ankaran ja monipuolisen surun käsissä. Kaiken tuon paksun hämärän lävitse huomasin kuitenkin vaistomaisesti, että velkojalla oli tarkoituksena saada talo itselleen siitä hinnasta, minkä olin hänelle velkaa, vaikka se maksoi meille viisituhatta markkaa, omaa työtämme lukuunottamatta.
"Kun toimituksen piti alkaa, oli minulla kuitenkin sen verran älliä ja kykyä, että rupesin pyytelemään, ettei irtainta ensinnä myötäisi, sillä toivoin kartanon ainakin siihen määrään nousevan, jotta velka tulisi maksetuksi. Velkoja vastusti kovasti tätä pyyntöäni, väittäen, ettei muka sitä hullua löytyisi, joka tämmöisestä variksen pesästä maksaisi niin paljon kuin hänen saamisensa oli, ja sentähden olisi irtain ensinnä myötävä.
"'Voihan irtaimen sittenkin jälestä päin myödä, jos ei kartano nouse siihen määrään asti, että se riittäisi velan maksuksi', sanoi joku joukosta.
"'Niinpä kylläkin. Myödään talo ensin; sittepähän nähdään', sanoi toimitusmies, eikä ollut taallaankaan velkojan vätttelyistä.
"Toimitus alkoi. Kymmenen kymmeneltä, markka markalta nosti velkoja hintaa muiden huutojen päälle. Hitaasti nousi hinta, sillä rikkaat eivät tarvinneet niin pientä taloa ja jotka sitä olivat tarvinneet, niillä ei ollut varoja.
"Näin tavoin oli talon hinta nousta kiikutellut tuhanteen yhdeksäänsataan viiteenkymmeneen markkaan, eikä se siitä tuntunut nousevan. Erään kaupungin työmiehen huuto oli viimeinen. Velkoja oli vihassa että oikein vapisi. Vihasta vapisevalla äänellä tenäsi hän, ettei hän nosta enään penniäkään ja antoi tiedoksi, että hänelle pitää heti paikalla maksaa huutosumma viimeiseen penniin saakka.
"Toimitusmies ei hätäillyt vasaraansa pudottamaan. Hän kehoitti vielä nostamaan hintaa ja sanoi talon kyllä kannattavan enemmänkin maksaa. Kun ei mitään kuitenkaan kuulunut, tarenteli hän lyömään vasaransa pöytään.
"'Kaksituhatta markkaa ummelleen, nostakoon siitä sitten ken uskaltaa', kuului silloin velkojan vihainen ääni.
"Toimitusmies ei kiirehtinyt nytkään lyömään, kehoitti vaan vielä hintaa nostamaan. Kukaan ei uskaltanut enään hiiskua mitään ja niin jäi velkojan tarjous viimeiseksi. Toimitusmies rupesi päättelemään huudatusta, kertoen monikertaan tarjotun hinnan.
"'Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta", viimesteli toimitusmies, heilutellen vasaraansa, pudottaakseen sen pöytään.
"'Seis! Paljoonko talo on noussut?' kuului silloin väkijoukon takaa.
"Kaikki kääntyivät sinne päin, josta ääni tuli ja silloin huomattiin, että tuon äänen päästäjä oli — Kättä-Risto, eräs käsit…"
"Minä tunnen hänet tarkoin — jatkakaa!" sanoi matkustaja keskeyttäen,
"Sen parempihan sitten on, ettei minun tarvitse hänestä erikseen kertoa. Mutta missä te olette hänet tulleet tuntemaan, koska luullakseni ette ole tästä paikkakunnasta kotoisin?" sanoi vaimo.
"Minä olen häntä tänään puhutellut omassa mökissään. Mutta älkäämme nyt sekoittako asiaa. — Kuinka sitten kävi?" sanoi matkustaja.
"'Niin. Kaksituhatta on vasta tarjottu talosta', vastasi toimitusmies
Riston kysymykseen.
"'Kaksikolmatta sataa', äyhkäsi Risto.
"'Mitä se tuo Kättänenkin…? Ei hänestä tarvitse pitää mitään lukua — kerjäläisestä. Päättäkää vain huudatus äsköiselle minun huudolleni", sanoi velkoja vihasta kiiluvin silmin.
"'En minä… Kyllä minun täytyy ottaa lukuun kaikki tarjoukset … ehkä hän maksaa', sanoi toimitusmies ja alkoi kertoa Riston tarjousta.
"'Vaikkapa vaan Kättänenkin —. Huono ja kelvoton mies tosin olen, mutta kerjännyt en ole toki koskaan', sanoi Risto vähän loukkaantuneena.
"'Kyllä se tuo Risto', kuului silloin useampi mutisevan.
"'No, olkoon sitten kaksi tuhatta, sata ja yksi markka, mutta nyt en enään nosta', sanoi velkoja kähisten.
"'Viisi tuhatta", sanoi Risto ja minä näin, kuinka hänen katkenneen kätensä tynkkä vavahteli.
"'Tuhannen piruako tämä on? Millä luulet, kerjäläinen, maksavasi huutosi?' sanoi velkoja ja hypähti pystyyn istualtaan, niinkuin käärmeen pistämänä.
"'Rahalla tietysti', sanoi Risto kylmästi. 'Paljoonko hänen saamisensa leskeltä nousee?' kysyi hän sitten levollisesti, kääntyen toimitusmiehen puoleen, joka oli päättänyt huudattamisen, lyömällä talon Ristolle.
"'Kahteentuhanteen, kahteensataan markkaan, kasvujen ja kalujen kanssa', selitti toimitusmies.
"Hitaasti asteli Risto pöydän luo ja alkoi kaivaa terveellä kädellänsä poveaan. Viimein saatuaan lompakkonsa esille, luki hän siitä pöydälle kaksikymmentä kaksi sadan markan seteliä.
"'Voipi se kerjäläinenkin joskus olla tiellä, ettei vähäväkisien hikeä aina saada syödä', mutisi Risto rahoja lukiessaan.
"Vihasta hehkuen tuli kylän rikkain mies rahojaan pöydän nurkalta kokoilemaan. Hänellä oli ollut hyvä apaja taas heitettynä, ja hän iloitsi jo siitä, mutta tällä kerralla oli se ilo lyhyt.
"'Ei se huuto ole näillä rahoilla maksettu", sanoi velkoja Ristolle ylvästellen.
"Kunhan olette saaneet mitä teille tulee, niin voitte olla vaiti —. Lopputili on minun tehtävä leskelle, eikä teille — —. Kyllä aina muiden ihmisten kanssa sopii', sanoi Risto.
"Huutokauppa loppui siihen ja väki alkoi hajaantua. Risto ei puhunut minulle sen enempää, vaan lähti mennä veivaamaan pois. Hän oli ehättänyt joutuakseen ajoissa perille mutta huonon kulkunsa tähden oli hän vähällä myöhästyä. Hän astui huoneeseen muiden taa juuri siinä tuokiossa, jolloin toimitusmies oli talon lyömäisillään velkojalle, ja niin kerkesi hän kuitenkin parhaaseen aikaan.
"Minä en tiennyt, oliko se hyvä vai paha, kun tuon huutokaupan noin kävi, niin olivat ajatukseni hajallaan. Vihdoin käsitin kuitenkin sen verran, että tuo rikas mies sai nyt omansa ja ettei hän voi enään mitään vahinkoa minulle tehdä, eikä ajaa minua lapsineni pois huoneestani. Sen myös älysin, että irtain jäi myömättä ja se lohdutti minua paljon, sillä tiesinhän sen olevan omaani, jota paitsi en voisi päivääkään toimeen tulla. Riston suhteista en ymmärtänyt yhtään mitään. Olinko hänelle maksamisessa, vaiko häneltä saamisessa, se vaan ei mahtunut päähäni; sen vaan tiesin, että hän se talon huusi ja maksoi rikkaan miehen saatavan.
"Olin koivin uuvuksissa ja väsynyt sekä sielun että ruumiin puolesta. Ankarat mielenliikutukset ja päivän ponnistukset olivat kaiken tämän vaikuttaneet. Illan tultua laskeusin polvilleni ja kiitin Jumalaa, että Hän oli asiat niin toimittanut, että vielä tämän yötä sain lapsineni maata oman katon alla. Minä rukoilin Häneltä voimaa ja apua kantamaan raskasta kuormaani ja uskoin kaikki huoleni ja suruni Hänen haltuunsa. Tämä kevensi paljon sydäntäni; minä suljin ovet ja panin lasteni kanssa maata, enkä ole koskaan levollisempaa yötä nukkunut kuin silloin.
"Parin päivän perästä tuli Risto meille. Istuttuaan alkoi hän puhua.
"'Te olitte huutokauppapäivänä niin kovin rasitettu, etten voinut ruveta kanssanne mitään puhelemaan', aloitteli hän.
"'Se on hyvinkin totta', vastasin minä.
"'Sen kyllä huomasin, mutta voisitteko nyt keskustella?'
"'Kyllä', koin sanoa.
"'Minun kävi kovin säälikseni, kun tuon nylkyrin käsiin jouduitte. Minä kyllä kokemuksestani tiedän, minkälainen hänen käsissänsä on olla. Tämän vuoksi tulin huutokauppaan, ettei hän saisi kaikkea omaisuuttanne nylkeä.
"'Mutta asialla on toinenkin puoli. Tämä talo on nyt minun ja minä olisin tästä teille vielä maksava liki kolme tuhatta markkaa. Mutta sekin on liian vähä, enkä minä tahtoisi teidän vahinkoanne. Minä olen huomannut, että te olette työtelijäs ja toimellinen ihminen. Sen vuoksi ei olisi mikään mahdoton, että voisitte vähitellen maksella minulle velkaanne, sillä kyllä semmoista on tapahtunut. Minä annan teille semmoisen ehdon, että saatte sillä tavalla lunastaa talonne takaisin.
"'Mutta minulla on vielä toinenkin ehto, joka on kovempaa laatua. Teidän täytyy hankkia itsellenne toinen, halvempi majapaikka, ja minä otan tämän talon haltuuni. Rahoja en kuitenkaan teille maksa, sillä ahdistuksessanne voisitte kuluttaa niitä. — Suostutteko näihin ehtoihin?' selitteli Risto.
"'Voi kuinka hyvä te olette —. Minä suostun vaikka mihin', koin sanoa.
"'No, sitten on hyvä', sanoi Risto ja lähti pois.
"Heti huomenna lähdin minä hakemaan toista, pienempää ja halvempaa majapaikkaa. Semmoisen löysinkin vihdoin ja vuokrasin sen halvasta maksusta. Huone oli pieni ja jotenkin rapistunut, mutta lämmin se oli ja sen pidin suurena etuna.
"Niin pian kuin suinkin kerkesin, muutin lapsineni tuohon pieneen, aivan kaupungin takalaidassa olevaan majaan. Vaikealta tuntui erkaneminen omista uusista, siisteistä ja väljistä huoneista ja meneminen pieneen lahohökkeliin aivan kaupungin laidassa, mutta mikäpä muu keino autti, kun Risto niin tahtoi, ja sen tiesin, että hän tarkoitti minun hyvääni, vaikken kaikkia hänen tarkoituksiansa ymmärtänyt.
"Heti kun olimme huoneistamme muuttaneet pois, otti Risto niihin kaksi perhettä vuokralle asumaan, sillä niissä oli kyllin tilaa molemmille.
"Ei ollut helpot hetket tuossa toisessa asumuksessa elämää alotellessakaan. Vanhimman lapsemme selkään oli jo kauvan kasvattanut kuppaa ja se paheni pahenemistaan, vaikka se oli myötäänsä lääkärin hoidossa. Nyt ilmestyi poikaan toinenkin yhtä paha ja auttamaton tauti, rupesi, näette, oikeaa ronkkaa ajamaan ja särkemään. Ainoilla penneilläni koin hankkia nytkin lääkärin apua, mutta eipä siitä ollut mitään apua, sillä ronkka yhä vaan paheni ja viimein puhkesi se märkiä juoksemaan. Yhä vielä nytkin on se auki, ja jalka on kuivettunut hienoksi kuin niisivarpa ja on paljon lyhempi toista. Raukka ei pääse selkänsä tiestä mihinkään — — se raukka.
"Niin. Voi mitä tuskia hän onkaan saanut kärsiä, poika raiska. Voi kuinka mielelläni olisin antanut puolen hengestäni, jos vaan olisin sillä voinut hänen tuskiansa lievittää, mutta eipä siitä olisi mitään apua ollut.
"Tämmöiseen kurjuuteen ja ahdinkoon joutuneena, lisäsi tämä paljon ensimältä minun kuormaani. Monasti sain hartaasti ajatella, millä tavalla voisin päivän päähän päästä. Entisiä varoja ei ollut ja työni ei riittänyt vähäisiinkään tarpeisiimme, vaikka koin ansaita minkä voimani vähänkin myöten antoivat. Ei ollut yöllä ei päivällä lepoa, sillä päivät koin tehdä työtä ja yöt hoitaa sairasta poikaani ja muita lapsiani. Usein olin niin uuvuksissa että päätä huimasi ja korvat suhisi niin kummallisesti; semmoisissa tilaisuuksissa en ollut voida pystyssä pysyä, vaan menin yhtenä tollona seinästä seinään. — Olen uneuttanut mainita, että olin avukseni ottanut keskenkasvuisen tyttösen, päästäkseni paremmin työhön.
"Kummalta tuntui elämä. Usein muistui mieleeni Riston sanat, että saisin lunastaa talomme takaisin, jos vaan voisin. Tämä oli ainoa hyvä tieto silloisessa elämässäni, mutta kuinka muka voisin? Mistä ja mitenkä voisin ansaita ja saada yhdenkään markan, joka liikeneisi talomme takaisin lunastamiseen? Siinä olivat kysymykset, mitkä antoivat paljon työtä ja usein mietin niitä niin paljon, että päätäni alkoi pyörtää. Jospa olisi edes semmoista pysyväistä työtä, josta saisi rahan päästyään, voisi silloin jotakin toivoa, mutta sitäkään ei ollut kuin silloin tällöin, mietin minä itsekseni.
"Eräänä kertana vaivasin itseäni taasenkin näillä mietteillä ja ajatuksilla. Silloin juohtui mieleeni, että meillä oli paljon miesvainajani hyviä vaatteita, joita emme koskaan voi hyväksemme käyttää muutoin kuin myömällä. Tämä oli mielestäni onnellinen keksintö, ja heti rupesin myöskentelemään tuota meille tarpeetonta kalua. Ja kun hyviä vaatteita oli runsaasti, sain minä niillä kokoon nätin rahasumman.
"Tällä ei vielä pitkälle päästy, mutta yksi keksintö synnyttää toisen. Meillä oli paljon hyviä huonekaluja, jotka miesvainajani oli tehnyt. Me emme tarvinneet niitä nykyisessä pienessä asunnossamme kuin vähäisen osan, ja kaikki liiat kalut olivat entisen kotimme ylisillä joutilaina ja mitään hyödyttämättä. Miks'en voisi näitä myödä, niinkuin vaatteitakin, sillä ovathan nämät meille nykyään aivan tarpeettomia ja jos niitä vielä joskus tarvitseisikin, voimmehan niitä saada, jos varat riittävät, ajattelin minä. Oitis rupesin niitäkin kaupittelemaan ja kun ne olivat hyviä kaluja, kävivät ne pian kaupaksi.
"Tällä tavalla sain kokoon useampia satoja markkoja ja tämä oli minusta paljon. Tarjosin niitä Ristolle talon lunastuksen lyhennykseksi, mutta ei hän ottanut niitä vastaan.
"'Pitäkää näitä rahoja pääomananne ja koettakaa kartuttaa niitä. Jos nyt nämät antaisitte pois, niin ei teille jäisi mitään mahdollisuutta saada varoja, sillä työllänne ansaitsemat rovot tarvitsette kyllä elääksenne', sanoi hän.
"'Mitenkäpä minä niitä kartuttaisin?' sanoin minä.
"'Voisittehan ostaa viljaa, käytättää jauhoiksi, leipoa ja myödä; sopisi myös tehdä maltaita, panna olutta ja sitäkin myödä', opasti hän.
"Tämä neuvo tuntui mielestäni varsin järkevältä ja paikalla ryhdyin minä puuhaan. Minä ostin viljaa, jauhatin, leivoin, tein maltaita, panin olutta ja rupesin niitä myömään. Kun ihmiset oppivat saamaan hyvää leipää ja sahtia, kävi kauppa hyvin. Taloudellinen tilamme parani silminnähtävästi, mutta kun vuoden päästä tein tiliä tuloista ja menoista, oli kaikki vuoden vaivat menneet elämiseen ja huoneen vuokraan, eikä velan eteen jäänyt penniäkään.
"Tämä keino ei kelpaa, sillä tällä tavalla en koskaan saa omaa kattoa päämme päälle, täytyy keksiä joku muu keino lisäksi, mietin minä.
"Minä olin pienuudesta pitäin tottunut maantyöhön. Kun olisi oma pelto, josta saisi viljaa, ettei kaikki olisi ostossa, niin ehkä sitten saisin jotakin säästöön, mutta mistä ja millä saisin oman pellon, aprikoitsin minä yhä edelleen.
"Kulkiessani olin huomannut, että kaupungin maalla on hyvää, lihavaa ja kivetöntä peltomaata, ja tähän kiintyi nyt ajatukseni. Minä rupesin pyytelemään, että kaupunki antaisi sitä minun viljeltäväkseni. Ensin naurettiin ja pilkattiin minun puuhiani. 'Akka rupeaisi maata raivaamaan ja viljelemään. — Kaikkea sitä kuulee!' sanottiin, mutta minä en heittänyt toivoani enkä puuhaani. Vihdoin antoi Maistraati minulle koetteeksi palasen maata visseillä ehdoilla.
"Nyt tuli toiset tuumat. Koko ensimäisen kesän olin kuokka ja lapio kädessä, ja syksyllä oli minulla hyvä palanen kylvettynä rukiisen. Vuosi elettiin tuolla pienellä kaupankitkuttamisella, johon minulla oli talvella kyllin aikaa. Seuraavan kesän olin taasenkin pellon teossa, mutta syksyllä sain pellostani jo kymmenen tynnyriä rukiita kuin herneitä. Voi kuinka rikas olin nyt mielestäni. Vilja oli seuraavana vuonna hyvissä hinnoissa, niin että ruistynnyri maksoi kaksikymmentä viisi markkaa, Kun nyt vuoden päästä tarkastelin, oliko mitään vuoden tarpeista säästöön jäänyt, huomasin, että säästöä oli kaksisataa viisikymmentä markkaa.
"Tämä havainto loi minuun toivoa ja luottamuksella aloin minä tehdä työtä, eikä se ole hukkaan mennyt. Sillä tavalla olen jatkanut aina näihin aikoihin saakka", kertoeli vaimo.
"Ja kaikkiko tämä pelto on teidän tekemäänne?" kysyi matkustaja.
"Joka kipene mitä tässä aidan sisälläkin on, mutta minun tekemiäni ketoja on paljon tuolla aidan takanakin", sanoi vaimo.
"Tuollako, missä eläimet kävelevät laitumella?"
"Niin."
"Kuinka te ketojanne olette aidan taa heittäneet, eivätkö kasva enään?"
"Kyllä, mutta minä olen vaan saanut viljelläkseni sillä ehdolla, että saan ottaa siitä neljä viljaa ja sitten jääpi se kaupungin karjanlaitumeksi", selitti vaimo.
"Eikö se ole liian lyhyt viljelys-aika?" kysyi matkustaja.
"Ei se ole. Maa on viljavaa, väkevä muha päällä ja hyvä savi ojanpohjissa; kasvaa ilman lannoittamatta viljaa maan täydeltä —; eikähän ole mitään muuta menoa", tuumaili vaimo.
"Oletteko kaupungissa syntynytkin?"
"En ole; olen kotoisin K——n pitäjästä Suupohjan maalta."
"Suupohjan maalta! Kuinka sitten olette tänne joutuneet?"
"Niinkuin moni muukin joutuu pois kotipaikoiltansa… Satuin käymään tässä kaupungissa, näimme toisemme ja menimme naimisiin. — Siinä se sitten oli."
"Ja niin te yksinäisenä vaimoihmisenä elätätte semmoisen lapsijoukon muiden avutta?"
"Niinhän tuota toki."
"Ettekö saaneet silloinkaan köyhäin apua, kun oli kaikkian ahtaimmat ajat?" kysyi matkustaja.
"Köyhäin apuako?" sanoi vaimo säikähtäen. "Eihän toki, Jumalan tähden. Ennen olisin tehnyt työtä henkeen asti, ennenkuin olisin alennut niin kurjaksi, että olisin tahtonut köyhäin apua — —. Ei toki, ei toki", jatkoi hän sitten itseensä luottavasti.
"Ja teillä on oma talo nyt, niinhän muistelen teidän äsken sanoneen?"
"Onhan se … oma entinen talo."
"Myös Ristolle maksettu, eikö niin?"
"Kyllä se totta on; hän ei enään velo mitään."
"Kuinka se kävi — miten oli lopputili?"
"Sitätehden kuin sain peltoa raivatuksi, sitätehden karttui varallisuuskin vuosi vuodelta. Kun sain kokoon puolitoista tuhatta markkaa, vein ne Ristolle. Hän hämmästyi niin, ettei toviin aikaan voinut puhua mitään.
"'Minä en olisi voinut uskoa, että te näin pian saisitte näin paljon rahoja kokoon. Luottamusta kyllä on minulla teihin ollut, mutta tämä menee mahdottomiin. Minun käytökseni teitä kohtaan tuntui mielestänne ehkä kovalta, kun ajoin teidät pois omista huoneistanne, mutta teidän hyväänne kuitenkin tarkoitin, nyt voin sen tarkemmin selittää. Minä olen saanut huoneistanne vuokraa vuosittain kaksisataa markkaa ja minun velkani kasvu niiden jälkeen sadalta ei tee enempää kuin sata kymmenen markkaa. Pää-oman lyhennykseksi on siis huonetten vuokrasta joka vuosi jäänyt yhdeksänkymmentä markkaa. Kun pää-oma on joka vuosi lyhennyt, on kasvukin lyhennyt ja nyt ette ole minulle enään näinkään paljon velkaa. Te saatte tuomista rahoistanne takaisin neljäkymmentä markkaa ja sitten olemme kuitit. Alkujaan olikin tarkoitukseni semmoinen, että tällä tavalla kuoletan vähitellen koko velan ja annan sitten talon teille takaisin. Kumminkin olisi se keino vetänyt pitkälle, mutta nythän on hyvä, kuin asia näin sukkelaan kävi. Nyt ymmärrätte, minkä vuoksi teidät kotostanne pois häädin ja toivon että sen minulle anteeksi annatte. Talo on nyt teidän ja parin viikon päästä saatte siihen muuttaa asumaan, sillä silloin on muutto-aika.'
"Niin puheli Risto.
"Nyt tuli minun vuoroni hämmästyä. Olin otaksunut, että velka oli jo vähintään kasonnut kolmeentuhanteen markkaan. Rehellisenä miehenä olin kyllä Ristoa aina pitänyt, mutta en osannut aavistaakaan, että hän on niin jalosti meidän eduksemme toiminut. Sen kyllä tiesin, että hän huoneet vuokrasi, mutta sitä en tiennyt, paljonko hän niistä sai vuokraa, ja vaikkapa paljonkin olisi saanut, mitäpä minun siihen tuli, sillä olihan hänellä oikeus ne hyväkseen käyttää.
"Kyynel silmissä kiittelin ja kostelin minä häntä ja nyt vasta täydellisesti tunsin, kuinka hyvän työn hän meille oli tehnyt.
"'Minun sydämelleni kävi teidän moninkertainen surunne, hätänne ja ahdistuksenne. Minä itse kyllitellen olen saanut kokea samanlaista ja tiedän miltä se maistaa', sanoi hän värähtelevällä äänellä ja hänen katkenneen kätensä tynkkä taasenkin värähteli; niin se tekee aina, kun häntä kohtaa joku asia, joka koskee hänen sydämellensä", selitteli vaimo.
Näin haastellessa oli aika paljon kulunut. Aurinko oli jo laskenut ja vieraat hankkivat lähtemään.
"Ettekö tekin lähde pois, pääsette meidän kyydillämme kaupunkiin?" sanoi matkustaja vaimolle.
"En minä vielä lähde — minä en malta… Nyt on niin tyyni ilma polttaa noita kanto- ja risukokoja; maakin on siksi tuore viimeisen sateen ja keväimenkin tuoreuden vuoksi, ettei ole pelkoa maan palamisesta", sanoi vaimo.
"Ettekö ensinkään polta peltojanne?"
"En vähääkään; sehän olisikin ajattelemattomasti tehty, sillä silloinhan polttaisin valmista omaisuuttani", arveli vaimo.
"Antakaa anteeksi, kun olemme kuluttaneet teidän aikaanne! Nyt saatte meidän vuoksemme tehdä työtänne koko yön", sanoi matkustaja.
"Ei se tee mitään. Yöllä on parempi polttaa kuin päivällä; lepään sitten huomenna — — eikäpähän nyt pimeä haittaa. On ollut niin hupainen kanssanne keskustella, sillä entinen elämäni aukesi eteeni kuin elävä kirja", sanoi vaimo.
Sydämelliset hyvästit sanottuansa lähtivät matkustajat pois.
IV.
Ylemmillä asteilla.
"Nyt meillä ei ole yhtään kiireitä, annetaan hevosen vaan kävellä", sanoi matkustaja kyytimiehelle, hevosen kävellä jurpotellessa.
"Tulee kovin yö, ennenkuin ehdimme kaupunkiin", vastasi kyytimies.
"Yöhän nytkin on ja yhtähän se meille on, tulemmeko sinne tuntia varemmin tai myöhemmin. Minä tahtoisin ihailla näitä Pohjolan valoisia öitä", sanoi matkustaja.
"No, samanpa tuo tekee", sanoi kyytimies ja alkoi vihellellä jotakin mielilauluaan.
Seurasi tovi äänettömyyttä.
"Mitä te piditte tuosta vaimosta?" kysyi kyytimies äkkiä.
"Ihmeen paljon. Häntä kannattaa siveellinen ja uskonnollinen voima, ja tämä voima on kohottanut hänet monta muuta korkeammalle. Hän kelpaisi esikuvaksi monelle ihmiselle, sekä miehille että vaimoille", sanoi matkustaja.
"Älkää muuta älkääkä toista… Eikö sitten kelpaisi…? Ajatelkaas! Vaimo-ihminen elättää kuusi lasta, joista vanhin ei ijässään ole vuoteesta päässyt ylös … ja komiastipa elättääkin. Siihen sitten vielä päälliseksi maksaa semmoisen velan —. Se on jo jotakin. Hänellä on nyt komea talo, ei kenellekään pennin velkaa; viljaa on säästössä moneksi vuodeksi — mitäs puuttuu, vaikkei ole kuin vaimoinen henki? — — — Tiesinhän minä, että te pidätte hänestä", puhkesi kyytimies puhumaan; tuntuipa siltä kuin koko vaimon hyvyys olisi ollut hänen ansionsa.
"Oikeassa olette", sanoi matkustaja ja vaipui taas mietteisinsä.
Kyytimies rupesi taasenkin viheltelemään, mutta tovin päästä rupesi hän nuokkumaan ja nukkui viimein.
Yksinään mietiskeli nyt matkustaja yön hiljaisuudessa. Ei kuulunut muuta kun kävellä lötöstelevän hevosen kavioiden kapse ja kärrynratasten ritinä hiekoitetulla tiellä, sillä linnutkin pitivät yösydäntä ja olivat lakanneet laulamasta; ainoastaan jonkun juoksevan puron sorina säesti silloin tällöin noita yksitoikkoisia säveleitä.
"Kaupunki näkyy jo", sanoi matkustaja ja nyhjäsi kyytimiestä.
"Jopahan, näen mä", sanoi kyytimies oikaisten itsensä, kohentaen lakkiansa ja pyyhkien takkinsa hihalla kuorsaamisesta vaahtoontuneita suupieliään.
"En ole tullut kysyneeksi kotipaikkaanne?" sanoi matkustaja.
"Täältähän tuota olen kaupungista", sanoi kyytimies haukotellen.
"Kestikievarista?"
"Ei kuin pikku talosta."
"Sittehän te tiedätte mihin täällä on paras mennä?"
"Tiedän… Eiköhän sitä kestikievarissa — —. Haaih."
Kello oli kaksi yöllä, kun he tulivat kaupunkiin. Niinkuin pikkukaupungeissa tavallisesti on, ei laitakaupungissa näkynyt hengenhuokua, sillä ihmiset nukkuivat parhaaltansa makeinta aamu-untansa. Mutta keskemmällä kaupunkia tulla teppasi rannasta päin heitä vastaan jalkasin melkoinen parvi herrasmiehiä. Useat heistä käveli käsikädessä ja heidän astuntonsa oli jotensakin varma. He menivät matkustajain ohi mitään sanomatta, katsoa vilkasivat vaan heihin.
Tuskin olivat nämät näkymättömiin menneet, poiketen toiselle kadulle, kun matkustajia vastaan alkoi tulla toista maata. Heitä kohden ajaa viiletti nyt täyttä vauhtia hevosella tulijoita. Hevonen hyppäsi niin rajusti, että oikein hirvitti, semminkin näin yösenä aikana, jolloin kuitenkin on jonkunmoista hämärää, vaikka yöt ovatkin valoisat. Tuli kipinöitsi hevosen kavioista, lyödessään kengitettyjä jalkojaan katukiviä vastaan ja kiessien rattaistakin tuiskahteli silloin tällöin säkeniä. Kiessien taka-istuimella istui ajaja, ohjaten virmaa hevosta. Kaksi herrasmiestä istui rinnan kiesseissä, retkahdellen, milloin toisiansa vastaan, kulloin taas päinvastoin. Tavasta rötkähtivät he niin syvälle eteenpäin, että luuli heidät putoavan nurin-niskoin kiessien keulan ylitse hevosen jalkoihin. Väliin taas saivat he taapäin semmoisen suonenvedon tapaisen ponnahduksen, että pelkäsi heidät, sääret virveliä huutaen, takaperoista häränpyllyä heittäen lentävän kyytimiehen ylitse päälleen kivikatuun. Oli miehissä notkeutta, ja jospa lienee ollut lämpöäkin.
Matkustajat kokivat väistää heitä ja niin päästiin onnellisesti toistensa ohitse.
Samassa tuli vastaan jalkamies-pari. He kävelivät niin tarkkaan koko tuon leveän kadun, että tuskin siihen jäi ainuttakaan neliöjalkaa, jota he eivät olisi tallustelleet. Eipä kadun leveyskään kenties olisi heidän kulkeakseen riittänyt, jolleivät rakennukset katuvierellä olisi heitä estäneet laveampaa alaa tieksensä ottamasta. Tähän arveluun tuli siitä, kun ystävykset yhtenään törmäsivät rakennusten seiniin kopiksi, milloin yhdellä, kulloin toisella puolella katua. Tuossa rynnäkössä kävi välistä niin nolosti, että seinä potkasi heitä niin lujasti vastaan, jotta he kimmahtivat seljällensä kuin torakat, niin että tallukat viuhahtivat taivasta kohden. — Toinen heistä oli pitkä ja hienosäärinen, hännystakissa oleva herra. Hän lienee pitänyt katukivistä parempaa huolta kuin tukevampi kumppaninsa, koska hän yht'äkkiä rupesi niitä suutelemaan. Tämä kävi niin kiireesti ja suurella vauhdilla, että hän huilasi sen voimasta hyvän matkan vatsastaan eteen päin. Siitä ylösnoustuansa oli hyvä palanen poissa hänen — nenänsä päästä. Tämä ei tainnut olla mikään surettava vahinko, sillä sitä ennen oli hänen nokkansa tavattoman pystö ja terävä, mutta nyt oli se tasaantunut jotenkin suhteelliseksi. Kuitenkaan ei hän tainnut pitää koko nokan lyhennyksestä, sillä hän kiroili julmasti ja tapaili nokkaa kouraansa, mutta se riivattu heilui niin hirmuisesti, ettei hän saanut sitä kiinni.
Kyytimies ei voinut olla seisauttamatta hevosta katsoakseen noiden herrojen vaivaloisia matkaa.
"Mi-mitä te mou-mou-kat si-siinä ka-ka-katselette ihmisiä?" sommerteli tuo nenänsä tasannut.
"Aja pois!" sanoi matkustaja kärsimättömästi.
He lähtivät.
"Kaikki ihmisetkö tässä kaupungissa ovat suomuksissa?" kysyi matkustaja.
"Ei toki kaikki. Eiväthän nuot ensimmäisetkään kovin pahasti… Eilen tuli ensimäinen höyrylaiva tänä kesänä kaupunkiin ja herrat ovat olleet siellä juomassa; sieltä ne vaarit nyt palailevat — kas taas tuolla!" sanoi kyytimies, osoittaen erästä katua kohden.
Sieltä tuli toinen pari jalkamiehiä. He olivat lihavia ja parrakkaita miehiä, niin toinen kuin kumpainenkin. Käsikaulassa tulla lötöstelivät he ja kummallakin oli keppi kädessä. Tavasta heistä toinen lotkahti pitkällensä kadulle ja välistä he taasen molemmin lytkähtivät yhteen nippuun; olipa siinä silloin kokonainen läjä. Kun kaaduttiin yhdessä nipussa, möngittiin miestuumasta ylös, mutta sortuiko heistä vaan toinen, oli aina pystöön jäänyt valmis kovaonnista auttamaan. — Selvästi näki, että he työssä ja totuudessa kokivat toinen toisensa kuormaa kantaa.
Nyt tuli juuri kadunristeys, johon heidän piti kääntyä. Siinä oli pytinki korkealla kivijalalla ja kivijalka oli vasta rapattu hyvin karkeaksi, niinkuin kaupungeissa on usein tapana tehdä. Tämän sivua lähtivät ystävykset astelemaan. Nyt sattui niin, että toiselta putosi keppi kivijalan viereen. Mikäpä muu siinä oli neuvona kuin täytyi ruveta sitä ylös vuovaamaan. Mutta sepä ei ollutkaan niin helppo tehtävä kuin puustakatsoja luulisi. Sillä kun hän suuren vatsansa päälle koetti sujuttaa itseänsä, niinkuin paininpuulle, teki vatsa pahaa vastusta ja pääkin lienee ollut liian raskas. Siinä hän kiikkui kuin puntarin nenässä ja käsi ei vaan ylöttynyt keppiin, vaikka kuinkakin olisi kurkoittanut. Vihdoin teki hän väkiponnistuksen, mutta sillä paljolla seurauksella, että päänpuoli voitti, jalat kirposivat maasta ja samassa pukkasi hän paljaan päälakensa kivijalkaan semmoisella voimalla, että luuli kivijalan puhkeuvan sisään.
Voi kova-onni sentään! Tuon munkkimoisen päälaen repi karkea rappinki niin ristirastiin, että se oli melkein yhtä monessa kairassa kuin nahkiaismerta ja veri kähisi siitä joka paikasta kuin siivilästä. Kuitenkaan ei sitä kovin paljon verta tullut, mutta yleensä sitä vaan valui. Koetettiin hakea haavaa, mutta sitä ei löytynyt missään ja kuitenkin oli se kaikkialla, sillä päälaki oli yhtenä mömmönä.
Keppi se makasi rauhallisesti kivijalan vierustalla ja ikäänkuin ilkkuen oli se olevinaan aivan tietämätön koko omistajansa ja muiden hädästä. Ja sen omistaja se laskeutui tyyneesti kepin viereen rauhallisesti lepäämään. Oli niinkuin hän olisi halunnut kepin luo, kun keppi ei tullut hänen luoksensa, ja niin he olivat taasenkin hyvät ystävät, kuten ennenkin.
Ystävä koetti toveriaan ylös auttaa, mutta se oli mahdoton. Hän koetti häntä nostaa, venyttää ja vanuttaa, mutta siinä pysyi toveri, ruikuttaen surkeasti. Matkustajat eivät voineet olla säälimättä tuota kovan onnen saanutta. He astuivat kärryistä alas ja sitten koetettiin miehissä vääntää ylös pulman kohtaamaa, mutta kaikki oli turhaa, sillä hän pysyi kun pysyikin siinä; eipä mikään ihmisvoima näkynyt voivan häntä auttaa, sillä hän ei vaan ottanut jalvoillensa.
"Kylle teiden teyty auttan teme herran. Ottan hevonen ja viiän kotia; mine maksa teile hyvä juomaraha", sanoi sortuneen armelias ystävä matkustajille.
Vaikka tämä olikin vastenmielistä, täytyi matkustajain kuitenkin, samaritanuksen kannalta katsoen, tämä pyyntö täyttää, vaikkeivät he sitä herran sanojen mukaan ymmärtäneet.
Matkustajat noutivat hevosen ja sitten he kolmikannassa väänsivät kova-onnisen sauvoinensa kärryihin.
Kun tuo seinään päänsä pukannut herra oli kotiin saatettu ja "sisälle" viety, aukaisi hänen jalomielinen ystävänsä pörssinsä, tirkisteli kauvan sen sisälle, valikoitsi ja haeskeli sieltä. Vihdoin löysi hän etsittävänsä.
"Tuossa sine saa", sanoi hän sitten ja ojensi kyytimiehelle kymmenenpennin lantin.
Kyytimies ei ottanut sitä.
"Mite? Tahtoko sine hevyttömempi vielä enempi? Se on liikapaljo sekin; viisi pennin olisivat rekkenyt, siliä eipe matkat oltu pitemmet", sanoi tuo lähimmäisensä eduksi uhraavainen herra.
"Eipä taida vielä konkurssi aivan lähellä olla, koska on noin kitsas — — —. Senkin hävyttömät", mutisi kyytimies.
Kun he tästä lähtivät, tulla kopitti satamasta päin eräs herra, jolla oli puujalka. Hänen jalkansa oli aikoinaan reidestä poikki leikattu, jonka vuoksi tuo paksu reiden tynkkä oli pistetty puujalan yläpäässä olevaan kiulumoiseen torveen; muutoin oli se hihnoilla kiinnitetty miehen runkoon, jonka vuoksi ei sitä tarvinnut käsin kiinni pidellä.
Hän oli ehkä paras kävelijä kaikista noista edellisistä höyrylaivalta tulijoista. Hän tulla kapitti aika kyytiä, mutta oli kuitenkin sen verran vinossa, että tarvitsi koko käytävän (trotoaarin) leveyden kävellessään.
Nyt oli sattunut niin, että saman kadun varrella oli eräs katulyhdyn tolppa lahonut ja kaatunut kumoon. Eilisenä päivänä oli tolppa korjattu pois ja maahan jäänyt tyvi nostettu maasta ylös. Täten jäi siihen syvä ja kaitainen reikä. Tämä oli yöksi jäänyt peittämättä, siinä uskossa kai, ettei suinkaan kukaan siihen yöllä astuisi, semminkään kuin tavallinen jalka ei siihen mahtuisikaan.
"Hän on kauppamies Korppeliini, joka tuolta tulee", sanoi kyytimies.
Samassa tuokiossa kaatua mäksästi puujalka herra ylönkuppuraisiansa ja ilkeä rusahdus kuului. Hän oli astua pötkännyt puujalkansa tuohon tolpan reikään ja siitä tuo kuperkeikka. Siinä rymäkössä meni hänen puujalkansa poikki ja hän ei päässyt paikalta pölähtämään.
Matkustajat, jotka eivät tienneet koko tolpan reiästä niin mitään, hämmästyivät kovin ja riensivät apuun.
"Kuule sinä Melkkele (Mälkkälä)! Mene sinä minun rouvani tykö ja keske hene anta minulle toine jalka, ette mine pesse teste pois", sanoi Korppeliini kyytimiehelle, sillä hän tunsi hänet.
"Minä olen kyytissä, niinkuin näette; sitä paitsi on minun hankala mennä sinne yöllä kolistelemaan", sanoi kyytimies.
"No otta sine sitte minu kärry ja vie koti", pyyteli hän vielä.
"Taitaisitte antaa kymmenen penniä, niinkuin Härkänterikin kun hänetkin kotiinsa raijasin, ja mihinkäs sitten kyyti joutuu?" sanoi kyytimies, nähtävästi tuskaantuneena äsköisestä huonosta tienestistään.
"No mine anta markka sinulle, kun sine vie minun", sanoi Korppeliini.
"Mitä tuo toinen herra sanonee?" sanoi kyytimies ja katsoi kysyvästi matkustajaa silmiin.
"Minä odotan tässä niin kauvan", sanoi matkustaja.
Kyytimies lähti viemään.
Kestikievarin pihalla oli tyhjät kiessit. Niissä oli istumassa eräs herra. Hänellä ei ollut lakkia päässä ja toisessa kädessä vaan oli hansikka.
Kun matkustajat ajoivat kartanoon, istui hän pää riipuksissa, eikä näyttänyt tietävän mistään; matkustajain liikkeestä tulleesta kolinasta havahtui hän ja rupesi töllistelemään ympärillensä.
"Hevonen aisoihin! Kuuletteko te senkin kuhnurit", äyhkyi herra matkustajat huomattuaan.
"Mitä herra sanoo?" kysyi kyytimies.
"Mitäkö sanoo? — Vai niin! Hevonen aisoihin sanon minä, ja heti — —. Kuinka kauvan minun täytyy tässä huutaa ja odottaa? — — taikka mi-minä va-litan … kyllä, kyllä minä näytän — —. No tämähän ny-nyt kestikievari on!" höpisi ja tiuskui herra.
"Mihin herra sitten matkustaa?" kysyi kyytimies.
"Mihinkäkö? — Häh? Ko-kotia minä menen … o-omaan kaupunkiin — —; e-en rupea olemaan tu-tuntiakaan tässä vi-viheliäisessä kaupunki- rähjässä. Ni-niin teen — —. Kuulitko — hevonen ja sukkelaan!" toimitti herra.
"No mutta kotikaupungissahan te nyt olette, kestikievarin kartanolla ja kotinne on aivan lähellä, kolmas portti tästä", sanoi kyytimies, joka tunsi tuon kyytiä haluavaisen herran.
"Mi-minä, minä, minä e-en tietäisi, minä. Tä-tämä ei o-ole ko-koti kaupunki, eikä tämä ole ni-niin päinkään, ja-ja kuinka hiton la-lailla minä tänne o-olen joutunutkin, — si-sitä en saa pä-päähäni — —. Hevosta, he-hevosta", höpisi tuo mielestään toisesta kaupungista oleva herra.
Viimeiseltä sai hän vaan heikolla äänellä sanansa sanotuksi, sillä silmin-nähtävästi uni ja uupumus saivat hänessä yhä suurempaa valtaa. Viimeiset sanat änkytettyänsä, nojaantui hän istumen selkämystä vasten ja alkoi, viimeinen sana suussa, kuorsaamaan.
Samassa sattui kestikievarin renki tulemaan pihalle.
"Viedään tuo Rysänder kotiinsa", ehdoitteli kyytimies.
"Se akka saakeli", sanoi renki ja raapi korvallisiaan.
"Mitäpä me hänestä … ilkeähän tuota tuossakin … sopikoot keskenänsä", arveli kyytimies.
"Kuinka se kävisi päinsä?"
"Tämäpä nyt toki asia … otamme kärryn aisoista kiinni ja vedämme herran kotiinsa. Siinä kaikki", sanoi kyytimies.
"No."
Miehet alkoivat vetää kärryjä pitkin kivillä laskettua pihaa.
"Noo, noo — jo-joko vihdoinkin! — A-ajaka, ajakaa, että et-et…" örisi herra, joka rytinästä oli sen verran tointunut, että luuli nyt hevosen olevan edessänsä ja ajettavan luultua kotikaupunkia kohden.
Porrasten eteen päästyänsä alkoivat he kantaa herraa huoneesen ja silloin ei hän tiennyt mitään tästä maailmasta.
Porstuaan päästyänsä rupesi kyytimies kolkuttamaan salin ovea.
"Mitä sinä siellä…? Pysy nyt siellä, missä yönkin olet viettänyt", kuului vihdoin sisältä vaimonpuolen äreä ääni.
Kyytimies kolkutti sitä kovemmasti, hiiskumatta mitään.
"Kyllä minä sinun…" kuului silloin ja samassa aukesi ovi.
Kyytimies tarttui oven laitaan ja vetäsi sen seljälleen.