YSTÄVYYS

YSTÄVYYS.

1.

    Tähtiä nään, tähtiä nään
     vaikkapa maan utupeitteellään
    pilvet vaippahan hienoon
    kietoo, silmies kimmellys
    on kuni taivahan ilmestys
     kirkastava koko tienoon.

    Hankinen yö, hankinen yö;
     kumpuja kattava kiteitten vyö
    taivahan linnunrata
    työtä on taikurin ihmeisen,
    nään läpi ruudukon silmäillen
     tähtiä tuhat ja sata.

    Silmäsi nään, silmäsi nään
     tumman syvässä pilkkeessään,
    ripsien liikahtaissa.
    Murheesi liekkiä tuskaisaa
    katselen — riemuas hohtavaa,
     kuljen tähtien maissa.

2.

    Juhla-asuun kopin pienen laitoin,
    maalauksin koristelin seinät.
    Apilalta tinamaljaan taitoin,
     pöydälle toin ruohot, pihaheinät.

    Valkoliinoin vuoteen, lattiaisen
    peitin. Ystäväni kaunokaisen
    sisään toin. Jo räppänästä kaino
     säde pilkkii. Vierähtää pois paino;

3-.

    Mihin perho arka sä eksyitkään
    pois suojasta lehväkerhon.
    On kumpu kukaton hietikon tään,
    käy tuuli tuimana retkillään.
     — Sä kadotit tyyssijan, verhon.

    Tule perho pieno, mä saattelen
    sun keskelle kukkaissarkaa.
    Näät aukeevan yhä umpujen
    ja sä tunnet lehvien tuoreuden.
     — Oi joutuos, pois kesä karkaa.

4.

    Nukut ystäväni; hiljaa ilman siivet
    ikkunaamme koskettaa.
    Valko-otsallesi kuuhut hopeaansa
     hellin heittää.

    Nukut ystäväni; suljettuna silmäluomes
    simpukkaansa helmen kirkkaan kätkee.
    Lepää valju vartes, jonka kiedoin
     peittoon lämpimään.

    Nukut ystäväni; sydämeni sulle
    hentoiselle
    siunaustaan kuiskii. —
    Kuuhut kulkee, pilkkii öinen tähti. —
     Nuku hiljaa!

5.

    Käsi hentoinen, nää valkoranteet
    miten rakkahat, en haastaa voi.
    Salli karkotan pois pahat kanteet,
     arvet, joita rautakahle loi.

    Anna viihdyttää mun kosketuksin
    sykähtävä, synkkä valtimo.
    Uusin kiehtovin soi lupauksin
     rikas elämä, sä kuuletko?

6.

    Sydämelles sylkyttelen
    illan hämärässä
    kehtolaulun, ainoani
     on se elämässä.

    Sydäntäsi tuudittelen
    miellä lämpöisellä,
    kannan sitä kätösissä
     kuni äiti hellä.

    Sydämesi haavoihin jos
    auttaa öljypisar,
    valan sen — oi nuku pieno,
     ystävä ja sisar.

    Sydän arka, säikkyväinen
    nuku tuutilulla!
    Unen unhoaallokossa
     leppoisa on sulia.

7.

    Mun kammioni sopukkaan
    jäähyväisille tulit.
    Sylini aukes valtoinaan,
     kuin vaha siihen sulit.

    Ja surren katse katseeseen
    kuin kuuma tuli vieri.
    Vain hetkinen; jo hiljalleen
     nyt kyynelvirrat kieri.

    Ja sydän vasten sydäntä
    nyt sykki ainut kerta. —
    Jäin riutumaan, oi vanki mä,
     sä läksit elon merta.

    Mut hetkisessä yleni
    sun kuvas niinkuin uni.
    Pois läksit, minä ijäksi
     sain kaihon sieluhuni.

8.

    Pääsky sinisulkiasi
    sormin aroin kosketin.
    Ihastelin laulujasi
     kohotessas pilvihin.

    Vaan sä lensit lintu pieno
    yli metsäin vihreäin,
    yli vetten; siipes hieno
     ah sen viime kerta näin.

    Näin kun aurinkoinen heitti
    valkorintaan säteitään.
    Poies lensit. Ilman reitti
     johti kauvas etelään.

    Tyhjää kaikki, liverryksin
    ei nyt enää metsä soi.
    Ikävöin mä — yksin, yksin. —
     Kyynelsade pisaroi.

9.

    Kuin metsän piilokukkanen
    vanamo hentovarsi
    säteilit, vaikka latvaa puun
     vihainen viima karsi.

    Noin yhä sua muistellen
    poveni raukenevi
    ja kukkaistuoksu eloni
     kuin mirha kietoilevi.

MIELIALOJA

PESSIMISMIÄ.

    Hitaasti väistyy hanget huhtikuun,
    ja raskahasti pilvet liikahtaa.
    Lumellaan talvi kietoo metsän puun,
     jäävaippa järven selkää verhoaa.

    Vain vaivoin aurinkoisen vilahdus
    leviää yli kahlehditun maan.
    Käy hiljainen ja mykkä huokaus
     kuin ihmisen, mi hautoo murheitaan.

    Nyt liekö ketään, joka seisahtuu
    ja katsein toivehikkain tähyää
    ja suven kukkasista uneksuu,
     kuvaset keksii, joit ei toiset nää.

    Ketäänkö lie, mi kuulee sävelet
    etäisten ehompien seutujen? —
    On kylmää, sulamatta kinokset
     ja niitten alla maa niin saastainen.

VAPPUNA VANKILASSA.

    Kevät on, ja läpi ristikkoin
    henkäys käy eteläisen tuulen.
    Siintää taivas sinihattaroin,
     Kottaraisen vihellyksen kuulen.

    Kevät on. Mä kiipeen ikkunaan.
    Katson, kuinka niityn ojat kiiltää.
    Metsään kaukaisehen varjojaan
     valo heittää, sydäntäni viiltää.

    Kevät on, ja väki juhliva
    valtatietä kulkevi nyt kiirein.
    Sävel kaikaa tuttu, tenhoisa,
     joukot kokoontuu luo punaviirein.

    Kevät on. Mä painun koppiin taas,
    elävältä haudatun se kätkö.
    Kottarainen soita laulelmaas,
     punavangin mielen ymmärrätkö?

    Kevät on. Mä teitä tervehdän
    kulkijoita luona punavaatteen.
    Yksinäisyys sellin hämärän
     hetkeks unohtuu, kun muistan aatteen.

ELÄMÄ VOITTAA.

    Jo suli pihamaa ja ruoho herää,
     soi peipposparin liverrykset somat,
    ja pian koivun silmu aukoo terää.
    Jääpeiton järvi heittää. Rannattomat
    avartuu väylät pisaraisen eteen.
     Kuvastuu sinikaari aavaan veteen.

    Palasi kurkiparvet. Alta kirren
     on vironnehet maankin pienet madot.
    Veet vierii, kuohu käy ja särkyy padot.
    Soi ilma helskyttäen kevätvirren.
    Ja kuulen, miten myllyt, sahat ryskää,
     ryteikkö pakenee, kun kirveet jyskää.

    Näin kertoo viestit tullen yli muurin:
     elämän puu nyt satatuhat juurin
    imeepi voimaa, jättiläinen ryntää.
    Elämä voittaa! Pois jo itkun tyrskyt.
    Ikuinen kevät, hajoitat sä myrskyt. —
     — Taas kohta aurat touon peltoon kyntää.

KEVÄTLAULU KANNAKSELLA.

    Yhä vieläkö luminen vannas
    yli ylpeän Äyräpään,
    yhä vieläkö Karjalan kannas
     sun rantasi riitteessään?

    Yhä vieläkö vilussa värjyt,
    alastonnako puistosi puu,
    ja vangitut meresi ärjyt,
     hyyvaipassa Vammelsuu?

    Ja vieläkö harjujes hongat
    ne uinuvi jähmeessään,
    ja taivoas pilvien longat
     yhä pääsikö peittelemään?

    Vai aurinkoruhtinas toiko
    jo luoksesi keväisen sään,
    ja kurkien joiku jo soiko
     taas kertoen ihmeitään?

    Joko kirposi maaemon parmas,
    loi kummut vehmauteen,
    ja sävelten karkelo armas
     joko leikitsi vireessä veen?

    Miten lie? — Toki ellös surros;
    pian talven ja hallojen yö
    ohi on, saa valtava murros
     ja vapauden tuokio lyö!

    Käy tietään taas kevätmyrsky,
    hyykahlehet katkaisee,
    lyö rantoja valtava hyrsky.
     Suvi maillesi ryntäilee.

    Pois väistyy, mi talvea, lunta,
    ikinuoruus nostavi pään!
    Elo suurta on satua, unta,
     taas Karjalan heräävän nään.

EI MENNYT KESÄ.

    Ei mennyt kesä, vielä siintää sää,
    yks' keltalehti puussa väräjää.

    Ei mennyt kesä, vielä kentällä
    on poimuruoho kastehelmissä.

    Ei mennyt kesä, vielä multaan maan
    luo kiiltokuoriainen uriaan.

    Ei mennyt kesä, äsken katsehen
    näin välähdyksen. — Tunsin ihmisen.

KULTAINEN HOURE.

    Kultainen houre: Tuonelan kukkaisniityn
    pehmeä syli.
    Tiellä on virta. Lautturi saattohos liityn,
     souda jo yli.

    Kultainen houre: hopeinen purojen juoksu,
    kiiltävät kalat.
    Lehtojen luona valkean vilukon tuoksu,
     synnyt ja salat.

    Kultainen houre: Lyyryjä puolijuutalaiset
    soittavi kuoroin.
    Kenttiä kiitää enkelit nuo utumaiset
     karkelovuoroin.

    Kultainen, houre: Nuoruussulhoni tapaan,
    painun jo helmaan,
    vaivun entisonneni valkean, vapaan
     taas kuvitelmaan.

    Kultainen houre: mieleni auterehessa
    liet unikuva
    saattueretken vitkaisen kuluessa
     kirkastuva.

    Kultainen houre: vielä on virralla lautta.
    Kurkotan rantaa.
    Vihanta niitty, matkani tuskien kautta
     luoksesi kantaa.

KANGASTUS.

    Kädestä saattajani tuntematon
    mun selkeyteen, kalliolle vie
    ja näyttää äärtä taivon kuulaan katon;
     tää, mitä nään, se ihaninta lie.

    Kuin hienoin silkki välkähtävi sini
    kultaisin kirjailtuine kuvineen.
    Avarat kaupungit saa silmihini
     rinteellä hopeaisen harjanteen.

    Nään puistot kaareilevin käytävineen,
    virroista kesyt jalopeurat juo.
    Ja ilman halki kiitää lentimineen
     valkoiset linnut taitekattoin luo.

    Mä ihastuksin katson kangastusta,
    mut valkojoutsen vierelläni on.
    Mä seuraan saattajani viittausta
     satulaan nousen, käymme lentohon.

    Jäähyväiseksi saattajani heittää
    minuhun katsehen, näin virkkaen:
    "saat ponnistustes palkan, kohta peittää
     pimeä verho maisen kurjuuden."

SYYSTUULELLE.

(Vankilan pihalla.)

    Syystuuli kanna minut täältä pois
     kuin kiidättelet höyhenuntuvaa
    tai leijaa langatonta;
    Näät, sänkipelto tyhjä, alaston,
    vain harvat korret huojuu,
    ja pientareilta ruso-ohdakkeet
     ne lakastui.

    Syystuuli nosta minut täältä pois
     kuin temmot savun harmaan,
    mi kohoo kattoin mustain yllä.
    Jo punapihlajaiset riisuutuvat,
    ja koivun, keltavaahteran
     myös lehvät putoo.

    Syystuuli vieös minut täältä pois
     kuin ajat pilvenhattaroita
    laella taivaan.
    On lintusetkin lähteneet,
    vain varis yksin lentää raskain siivin.
    Jäi pesät tyhjät räystäisiin
     ja synkkään torniin.

    Syystuuli, syleilyysi heittäyn
     ja kauvas ennän.
    Jää valkomuurit, linna lauluton,
    ja tornista vain käärmepäinen viiri
    avatuin kidoin, kielin terävin
    perääni huutaa.
     Syystuuli kanna, kanna minut pois.

RUNOTTARELLENI.

(Tunnelma vesikopissa.)

    Olen yksin, — ei, sinä luonani taas
    ohimoilleni painat suudelmaas.

    Olen yksin, — ei, käsivarrellein
    sun kukkaisvartesi hennon vein.

    Olen yksin, — ei, sinä kuulet kuin
    ihanuuttasi laulan riemusuin.

    Olen yksin, — ei, nyt helmassa yön
    me solmimme kukkien helmivyön.

    Olen yksin, — ei, kovan piinani näät;
    tulet rauhana, sointuna, luokseni jäät.

MIETELMIÄ

MIETELMIÄ.

1.

    Mihin suuria sanoja tarvitaan?
    — Kas pieniä tekoja verhoamaan.

2.

    Näet miehen rohkeuttaan kerskuvaisen.
    — Tuosta arvaat kohdanneesi arkalaisen.

3.

    Sinua toki hieman sietää vois,
    jos aina toisia et mestarois.
    Ja itselleskin älyn pisar jäisi,
     jos kaikkeas et muille tyrkyttäisi.

4.

    Sinut mallikelpoiseksi mainitaan.
    Pieninkään ei satu kompastus
    tielläs. Sääli, että hyveittesi vaan
     syynä sielusi on latteus.

5.

    Mistä on heillä nyt siveys-into ja hätä,
    kaikkiin suuntiin käännetyt tähystyspeilit.
    — Näät, omain kaapujen alta jo pursuvi mätä,
     öitsi he liikaa, siemasi viinoja leilit.

6.

    Naisasian ajo on tautina sulla.
    Et muuta sä nää, sun sietäispä
    naisvankilahan elinkautiseks tulla,
     naisvihaajana jopa kuolisit sä.

7.

    Jokaisen astumani vaaksan paimennatte
    te tuiki tarkoin, etten liikaa käydä sais.
    Retkeilen aatoksin, — kai kerran oivallatte:
     tuo sentään vaarallisintapa olla tais.

8.

    Ikäs kaiken kuiva kirjatoukka
    olit. — Oppiasi suurta kehutaan.
    Mutta sittenkin sä lienet houkka,
     elämän et kirjaa tunnekaan.

9.

    Sä väität: elämä on ilvenäytelmää,
    siks joka tilanteessa naamiota vaihdat.
    Myös yksin ollessasi itseäsi kaihdat
     ja näytät omahyväisosaa pettävää.

10.

    Huomattu mies olet julkisuuden,
    saavutit näyttelytaituruuden.
    Kuiskivat: "sydämes kylmä kuin jää,
     vieraita läksyjä täynnä on pää."

11.

    On kurjat etupyyteet; huimin panoksin
    nyt köyhälistön onni peliin suistuu.
    Mut kelle hautain uhrit mieleen muistuu,
     hän veljeskiistaa suree verikyynelin.

12.

    "On lemmen laki lauhkea, ei julma",
     niin lausutaan, mut tuossapa on pulma:
    jos aviohon eksyy ihmislapset,
    saa murehista harmajiksi hapset
    ja sydän vallassa on kauhun, pelon,
     kun kahle painava on läpi elon;
    taas naimisiin jos säästyy joutumasta,
    voi yksin jäädä, armasta ei kohtaa.
    — Tää kamalaa: ei umpisopukasta
     tie mikään lemmen onneen taida johtaa.

13.

Niin mies ja vaimo yhteen kasvavat kuin puu ja kuori, noinpa sanotaan. Mut miksi toukka kaivaa vakojaan ja uurtaa kuoren alle poukamat. Miks sydän häilyvä on lemmessään, ei sovi sääntöihin se ensinkään?

14.

    Oman, arvon varmaan pienoiseksi
     tunnet, koska sille täytteheksi
    arvonimeä sä toivot pöyhkää.
    "Salaneuvos" hienolta se löyhkää.
     "Herra majuri" kun korviin soipi,
    aateliin sen verrata jo voipi.
    Nimi nähdään: Heipä hei;
     — apinata ei!

15.

    Ei ahdas henki rinnasta katoa,
    ei kasva sielu ja kunniantunto,
    jos kuinka koittavat nuttuunsa latoa
     tähtiä, ristejä. — Vieras on kunto.

16.

    Ei varttune päähän viisaus, äly,
     jos paisuu kukkaro, loisto ja häly.
    Ei oppia liian karttune silloin,
    kun markkoja laskevi aamuin ja illoin.
    Ja kun lemmen ostavat rahoin,
     se on väärennettyä pahoin.

17.

    Nahan alta aasi voi pilkistää,
    ei leijonan talja aina sovi.
    Soma naamio tuokin on: kyyhkyn pää,
     mut höyhenten alla haukan povi.

18.

    Taas on tullut muotiin
     keskinkertaisuus.
    Mitta, joka luotiin,
    pois. On sääntö uus:
    Liika viisaus on houkkaa,
     kas se tyhmyreitä loukkaa.

    Rohkeus ja mieli suora,
     niitten paikka hirttonuora.
    Luoviminen, luikerrus,
    salajuonin saalistus
    metsän elävien tapaan
     luopi yhteiskunnan vapaan.
    Ilveilyhyn: Heipä hei!
     Hyveet hitto vei!

19.

    Vapaus suussa sulla,
     povella pannabulla.
    Tuli sen toinen kokemaan,
    ken ei taipunut hokemaan
    tunnustustasi. — Vapaus niin
     kehtohon ristiinnaulittiin.

20.

    Ei kuollut rikas mies,
    ei Latsaruskaan.
    On yhä lämmin rikkaan lies,
     Latsarus nääntyy tuskaan.

    On syvä juopa välillään.
    Latsaron haavat
    ne tuskin polttoon kipeään
     niin pisaraista saavat.

LAULAJAN LÄÄKE.

    Tuli laulajan luo sydän murheinen:
    "oi paranna haavani nuo!
    yhä kirveltää, ei unta ne suo.
     Sun rohtojas siis anelen."

    Vei laulaja sairahan tään povelleen:
    "raikas sielu, sun lääkitä voin,
    suon sulle mä mettä nyt suudelmoin,
     pian haavasi terveeksi teen!"

KAKSI POTILASTA.

    Kaks neittä katsoo laulajaa,
    tän silmät kiehtovaiset ovat,
    kaks' sydäntä nyt sairastaa,
     povissa polttehet on kovat.

    Ja laulaja hän hoitelee,
    mut sukkamieli toisen surmaa.
    Vaan toinen elpyy, paranee,
     juo verratonta onnen hurmaa.

LEMMEN VARAS.

    Näet silmät ruskeat, tuikkavat,
    salaviisauden nyt oivallat:
     saa varkahin riemut suurimmat.

    Tulisilmissä piilee onnen maa.
    Mitä kuulet? — Tuulikin kuiskoaa:
     ota varkahin lempi, se juovuttaa!

USKONTO.

    Taivasluvat,
     jumalkuvat
    töin ja vaivoin
    huolistellut,
    ihmisaivoin
     rakennellut,
    kohdaltansa
    ijät, ajat
    taioillansa
     täyttää majat.

    Paateen paaden
     kansat liitti
    "uskon" saaden,
    jota kiitti
    miehet, vaimot,
     lapset aimot.
    Päistä päihin
    juurtui haaveet,
    pinttyi näihin
     kuni aaveet,
    kummitellen
    vuosisadat,
    varjoellen
     elon radat.

    Taivasluvat,
     jumalkuvat
    inhimilliset;
    yhä niitä
     aatos muovaa,
    jatkuu siitä
    työtä luovaa
     vuodet tuhannet.

MIES.

    Ei mies, ken huutaa suuriäänisemmin
    ja kertaa kuulemansa toisten suusta
     ja hetken tuulen mukaan purttaan ohjaa.

    Vaan mies, ken aatteillensa etsii pohjaa
    vakuuden, oikeuden mittapuusta,
     itseään arvostellen ankarimmin.

    Hän yhtëisedun ylinnä ken pitää
    ja kerskumatta suorii voimateon,
    kas hänen kylvämänsä siemen itää
     ja tuottaa aikanansa onnen keon.