language: Finnish

JÄLLEEN VAPAANA

Runoja

Kirj.

HILJA LIINAMAA-PÄRSSINEN

Helsingissä, Työväen Kirjapaino Oy, 1923.

SISÄLTÖ:

KUVAUKSIA.

Laulajan rukous.
Laulajan häätö.
Pakolaisen valitus.
Nälkämailla.
Autiosaarella.
   1. Linna.
   2. Tornin vanki.
Suffrageetta.
Pieni punaorpo.
Ihmiselle ja ihmisestä.
Korven kansa.
Laulu työläisnaiselle.
Karjalan raatajille.
Veljestyö.
Kahdeksankymmenvuotiaalle.
Erämaan kameli.

HISTORIALLISIA.

Suuret rakentajat.
Hellaan aarteet.
Alkibiadeen jäähyväiset.
Laulu haudoista.
Nunnakapina.
Erik XIV Kaarinalleen.
Maria Stuart:
   1. Tyrmässä.
   2. Mestauslavalle käydessä.
Spinoza.
Père Lachaise.
Babeuf mestauslavalla.
Pajarin muisto.
Deboran laulu.

YSTÄVYYS.

1—9.

MIELIALOJA.

Pessimismiä.
Vappuna vankilassa.
Elämä voittaa.
Kevätlaulu Kannaksella.
Ei mennyt kesä.
Kultainen houre.
Kangastus.
Syystuulelle.
Runottarelleni.

MIETELMIÄ.

1—20.
Laulajan lääke.
Kaksi potilasta.
Lemmen varas.
Uskonto.
Mies.

KUVAUKSIA

LAULAJAN RUKOUS.

    Mun laulu huulillani elää antakaa,
     se ihanaa!
    Soi kukkaniityt, metsät, vetten kalvot
    ja ilman ääri, vuoret, laaksot nuo.
    Soi kylä, kaupunki, kun yössä valvot,
     ja äänet kumajaa kuin kosken vuo.
    Soi laulu, jonka helkkyessä herää
    uus into, hehku, voima verraton,
    tuo laulu, joka ihmislapset kerää
    työn uurastukseen, taistohon. —
     Mun laulu huulillani elää antakaa.
    En tunne muuta jumalaa.
    Se kehtohoni sävelmäänsä soitti,
    soi parkuna, kun rintaa vihavoitti
     elämä tuskallaan.
    Ja kautta aikojen
    työn laulu kaikui uljas, taikavoimainen
    levittäin loistojaan.
     Mun laulu huulillani elää antakaa.

    Mun laulu huulillani kuolla antakaa,
     se ihanaa!
    En mammonaa, en valtaa kunnioinut.
    Kun lyötiin laulaja ja murskattiin,
    niin eikö silloinkin se laulu soinut,
    mi jumalaisiin puhkes säveliin,
     se laulu, joka vapautta huusi,
    kun karkotettiin kansain suurimmat,
    tuo laulu ikivanha, aina uusi,
    mi kaikki loi, loi maailmat.
    Mun laulu huulillani kuolla antakaa.
     En tunne muuta jumalaa.
    Se särki teljet Caesarien, paavein,
    maat nosti, jotka hunnilaumat aavein
    sai pelkoon kauheaan.
     Ja eessä laulun sen
    luhistuu aikain tyhmyys vuortenkorkuinen,
    murenee mullat maan. —
     Oi laulu huulilla mun kuolla antakaa.

LAULAJAN HÄÄTÖ.

    Hän on taikuri, loitsija, laulun mi purki
    sävelsointuna, virtenä, koskena vaan.
    Hän on joutsen valkea, ilmojen kurki,
     satakieli, mi soittavi oksallaan.

    Kuin säikkyvi perho ja ruoho on hauras,
    niin herkkä hän on, et arvaakaan
    sinä toimen mies, sinä vahva ja vauras,
     miten kulkunsa outoa päällä on maan.

    Elämään, sen aaltojen pohjattuuksiin
    hän syöksyy, sotkana nousee jo,
    ylös aurinkojuhlien käy ihanuuksiin
     ja laulaa, laulaa, sä kuuletko?

    Elon riemut ja tuskat, kansojen taisto,
    ajan valtavat kuohut vaahtopäät
    sävel kantaa. — Saa sanat sorretun vaisto;
     on suurten toivojen kirkkaat häät.

    Mut oi, kirouksin pois hänet torjuu
    veli, heimo ja kansa: "sä vaikene jo!"
    Kylä ilkkuu, koito kun paeten horjuu:
    "kuni muut joko sarkaa raadatko!"

    Mut laulaja luotu ei kuormien kantoon,
    ei lyömähän, — miksi hän lyöntejä sai?
    Sydän ah olis altis lahjojen antoon,
     ken ymmärtäisi, niin kuuntelis kai.

    Tarut kuulisi kummat. Verho jo siirtyis,
    elon näyttämö kirjava paljastuis,
    valot kaupunkein yön sumusta piirtyis,
     idän laivat aartehin rantoja uis.

    Sävel kirkas, mistä sä kuulijan löydät,
    kun markkinaremua täysi on maa?
    On rihkamahelyjä, herkkuja pöydät. —
     "Mene laulaja, täällä et ääntää saa."

    "Et hiiskua saa, vie vihatut tietos,
    näit sen, mitä eivät nähneet muut.
    Mene, tyyssijas olkoon talven nietos
     ja ainoat kuulijas kivet ja puut!"

    — Käy laulaja hiljaa; harppu on poissa
    katuvierehen mieron sauva lyö.
    Ovet suljetut — salien nautinnoissa
     lie joillakin riemun, hurmion yö.

    Ja jossakin lienevi lemmittynsä. —
    Tuo muistelo rintaa viiltelee.
    Rikas kyyhkysen vienyt on syleilyhynsä.
     — Haa, vieläkö huulesi hourinee?

    Mitä, miksikä nauravi nuttusi saumat,
    oi laulaja, ryysyjä ylläs lie.
    On seuranas kurjat kulkurilaumat,
     niin pitkä ja autio eessäsi tie.

    Haa, nälkä sun on! — Akanainen leipä
    jo on loppunut. Korppi jos oisitkin
    kai hakisit haaskan. — Vapaus eipä
     ole rohtoa tautisi tuskihin. —

    Ytimiin sekä luihin tuskan nuolet
    nyt tunkee, kuolema voiton saa.
    — Olit laulajaks luotu sä; mykkänä kuolet. —
     Kylä soi petolintujen kirkunaa,

PAKOLAISEN VALITUS.

    Ei lepopaikkaa, kunne mä lasken sauvan,
     kussa mä kallistaa saisin väsyneen pään.
    Oudot rannat, joita ma kuljin kauvan,
    synkeä virran vuo, jonka mä vierivän nään.
     Puistojen kukkia katson, rintani kulo
    ei vihannoimaan käy, autiot unteni puut.
    Hymytön niin on päivän paiste ja sulo,
     katselen kummastuin, kuinka ne leikkii muut.

    Ei kotilahtea, tuttua, pienoista purtta,
     untako niistä mä ain vieläkin nähnen näin?
    On kotiportilla vieras, vihainen hurtta,
    pihalla haltija uus, korskea pystyin päin.
     Kaukana harhaan, kenkään ei mua kysy,
    nimetön, tuntematon, eessäni tuulien tie.
    Tempaan sointuja, ah nepä luona ei pysy,
     sävelet, pois pakenee, lauluni kuoleva lie.

    Ei lepohetkeä, aina mun täytyy rientää,
     saata en aavistaa, missä on matkan pää.
    Syksyn viima sä tuskin taitanet lientää
    poveni rauhattoman kaihoa jäytelevää.
     Näinkö, ah näinkö mä hitaasti häipyvin hetkin
    uskoni lunnahat nuo kalliisti maksaa saan,
    näin pakolaisen koidon kulkea retkin,
     peittyä hietikkoon, kummulle vierahan maan?

    Vain suruviestejä; uhrina vainon ja uhon
     sortuu onnettomat lapsoset syntymämaan.
    Kuuluu kertomus koston, turman ja tuhon,
    unelma kaunis ja suur, särkynyt, pirstoinaan.
     Itse mä lastunen vain, jota pyörtehet ajaa,
    enkä mä pienintäkään jälkeä jättää voi.
    Kaukana veljyet, vaivan ei huojentajaa.
     — Jalkani kiiruhtakaa, maantiekulkuset soi.

NÄLKÄMAILLA.

    Hiljeni liike ja taukosi toimet,
    vainajat kulkevi saattoineen.
    Mustien hevosten kirjotut loimet
     heiluvat tuulessa hiljalleen.

    Valkeat reet sekä katetut lavat,
    kuskina kuolon viikatemies.
    Kalpeat saattajat taivaltavat,
     haamuja liekö he vain kenties.

    Yllään heillä on avarat kaavut,
    rinnalla ristit kultaiset.
    Kuolema valtias, kusta sä saavut,
     kunne sä kärsivän korjannet?

    Saattuejoukot tietänsä tarpoo
    askelin huojuvin, tuskaisin.
    Kuoleman lähetit saalista arpoo.
     — Voi, kuka sortui jalkoihin!

    Horjahti neitonen, katkesi ruoko,
    vanhus, lapsikin nääntyi niin.
    Kasvoi kaamea kalman luoko;
     sitokaa, sitokaa lyhteisiin!

    Saattuet kalmistoihin katoo,
    taas sadat uudet perähän saa.
    Tuonen hangelle lyhteitä latoo
     viikatemies ja hän naurahtaa.

    Nauraa luisia poskipäitä
    kurjan nälkähän nääntyneen,
    nauraa silmän kyyneljäitä,
     kuinka ne hyytyi pakkaseen.

    Nauraa kyliä kylmenneitä,
    jääneitä petojen valtoihin,
    ruttoa, tauteja, mieron teitä,
     parkua hyljätyn kaupungin.

    Nauraa villiä mielettyyttä,
    kun emo lapsosen surmata voi.
    Volga ne kätkee, kuollehet syyttä.
     Tuota hän nauraa: "ohhohhoi!"

    Näättekö: lyhtehet tuonen viidan
    täyttää, hautoja kaivakaa!
    Loppu on tullut taistelon, riidan,
     hangen alla on kehto: maa.

    — Repaleaavehet hautoja kaivaa,
    työase kädestä kirpoo pois.
    Uupumus raskas raajoja vaivaa.
     "Nukkua, nukkua jospa jo vois!"

    Viikatemies lyö iskun kumeen,
    kaivajat kaatuvi, siihen jää
    kuoppien ääreen multahan, lumeen.
     — Luurankoröykkiöt törröttää.

    Taivon rannalla ruskot puuntaa,
    huomispäivä jo viimenen lie.
    Jos mihin silmäsi katsehen suuntaa,
     varjoja täynnä nyt on joka tie.

    "Ajakaa, ajakaa, tuonelan lepoon
    vainajat vaivatut saattakaa!"
    Kuski se lyöntejä laihaan hepoon
     ruoskan siimalla singoittaa.

    Vaahtovin suin hepo suistuu maahan,
    väsyneet luunsa jo hervahtaa. —
    Kuoleman voittoa katselkaahan,
     ihmiset, juhdat, kaikki se saa.

    Itkevi isien, poikien huulet:
    "rakkaimmat paha niittäjä vie".
    Huutoa toistaa arojen tuulet:
     "retkehen liity, jo vuorosi lie!"

AUTIOSAARELLA.

I. Linna.

    On valtameren kuohuissa pien saari autio,
    kivinen linna yksin vain sen ainut asunto.

    Ja komeroissa linnan sen on rautakahleissaan
    maan parhaimmat, he uhreja on hirmuvaltiaan.

    He nosti kalvan tulisen, kun kansaa painoi ies
    ja vannoi: "maassa sortajaa ei salli vapaa mies".

    Mut kurjat palkkasoturit ja mahti tyrannin
    sai voiton. Sankarien tie vei synkkiin tyrmihin.

    Siks valtameren saarella komeroluolissaan
    nyt kituu joukon johtajat. Ja kauhu täyttää maan.

    Lyö hyrskyt rannan paasihin, soi tuulet ulvoen,
    ja merikotkat lentelee ylitse laineiden.

    Ja karjuu karu kallio ja laine lakkapää;
    maan orjuutusta katalaa ja konnain häpeää.

    Mut linna harmaa, äänetön on tylppötorneineen
    kuin hautapatsas surmatun ja suuren ihanteen.

2. Tornin vanki.

    — On laulaja kalvas tornissa
    ypö yksin, vanki hän myös.
    — "Et vuodattanut ole hurmetta,
     mikä sun oli syysi ja työs?"

    — "Minä lauloin puolesta sorretun
    ja heikon ja nääntyneen.
    Minä kutsuin orjat otteluhun,
     valon taistohon yhteiseen.

    Kun öykkärit vallan huipuillaan
    oli, häätäen rotkoihin
    maan pienet, vaiti en ollut, vaan
     pahat parjasin laulelmin."

    — "Mitä sait? On palkkasi kahleet vain
    ja sa unhoon ainiaks jäät.
    Kuvat kaunihit loit satumaailmain,
     ne pirstana kaikki jo näät.

    Iki mahtaja, pöyhkeä mammona taas
    jumal-istuimellensa saa.
    Ilo, hyppy sen ympäri käy. — Unelmaas
     kuka tohtivi puolustaa?

    Ei tohtine, tahtone liioinkaan.
    Vale-arvojen aika nyt lie,
    korut joutavat, päivän pyytehet vaan
     mataluuksihin mieliä vie.

    Edun onkijat, ahtahat laskijapäät
    ovat mittana ihmisten.
    Typeryyden, raukkuuden oli häät,
     tekohurskaus heelmänä sen.

    Suur' aika, mi purppuraruskollaan
    lumon hartaan mielihin loi,
    on laskenut. Kääpiö-ihminen maan-
     kamaraisella kompuroi.

    Mitä sait? Olet vanki ja laillas muut
    kapinoitsijat voitetut ne.
    Tien varsilla kammona ristinpuut, —
     käy korpit jo haaskoille."

    — "Mitä sain, pyhän rauhan sieluuni,
    tein sen, mitä laulaja voi.
    Ei kuole se usko, mi nostatti
     ylös ihmisen. — Vielä se soi.

    — Yhä soi sävel kaikkien oikeuden,
    tykit ei sitä vaijenna.
    Se on nouseva huulilta joukkojen
     taas päivänä huomisna.

    Mut konsa on lyötynä parhaat maan,
    olen ylpeä tyrmästäin,
    vapautta ken kurjaa huoliskaan,
    kun aika on ahdas näin.

    Te tietkää, harppu ei helkähdä
    ylistykseksi mahtavain,
    kamasaksojen ei pitopöydissä
     ole paikka se laulajain."

    Näin virkkoi, katsehen kumman loi
    yli aaltojen vihreäin.
    Merikotkat lenteli, tuulet soi,
     vesi pauhasi vaahtopäin.

SUFFRAGEETTA.

    Kurjain kaupunkiin ei matka tuone
    surutonten päiväin lapsia.
    Mistä eksyi hän? — On tyhjä huone
     maja vanhuuttansa lahoova.

    Siellä hikityössä perhe puurtaa.
    Mistä vieras neito tullut tää?
    Näätkö, nuorta otsaa huoli uurtaa,
     äly katsannostaan pilkistää.

    Hiljaa ollos! Vainoojia lymyy
    uneksija, taistelija näin.
    Sinisilmä lempeästi hymyy,
     täällä joukossa hän ystäväin.

    Nälällä ja työllä näännytetyt
    köyhäin joukkueet hän nähdä saa.
    — Almujako tuo? — Ei, siinä petyt,
     aatetta hän pyhää julistaa.

    Sano neito, miksi äidin, taaton,
    kodin hylkäsit sa rauhaisen;
    kärsimysten lasten raskaan saaton
     seuraksesi yksin valiten?

    — "Oli humu, loisto valhepeitto
    elon onton, arvottoman sen.
    Tieni valitsin. Ei arvanheitto
     siihen vie, vaan pakko sydämen."

    Näin hän puhuu, povessansa salaa
    valan vannoo eessä jumalain:
    "kunis suonissani syke palaa,
     sinis rakastan mä aatettain".

    Vannoi niin ja kävi kiirastuliin
    neitsyt pyhä — haltioitu hän.
    — Saapui mies ja tunnustuksiin suliin
     puhkes, haasteloihin lempivän.

    Vastaa neito: "en mä syleilyihin,
    lemmen hurmiohon luotu lie.
    Syvään silmäsin mä kurjuussyihin,
     niitä poistamaan mun johtaa tie.

    Mua karta, vihkivaloin olen
    solmittuna pyhään aatteeseen.
    Mua pelkää, sydämesi polen, —
     lähestynet, — sairaaksi sen teen."

    Eelleen rientää tuima taistelija
    rintamassa väsymättä ain.
    Pyhä neitsyt — kumma uneksija,
     tuttu kärsimysten, vankilain.

PIENI PUNAORPO.

    Ei taaton silmä hälle hymyillyt
    kun syntyi. Kertoa näin viesti ties:
    Hän taistotantereelle kylmennyt
     on äsken, pirstottuna kotilies.

    Mut äidin kai, öin, päivin hellivän
    saa pitää? — Ei, hän vainon uhri on,
    pois karkotetaan, viedään tyrmähän,
     jää avutonna pieni kehtohon.

    Pois eno, sukunsa muut ehommat,
    tie pakolaisen heillä osanaan.
    Vain mummo, lasta kaksi, ainoat
     nää tulva säästi hyökyaalloiltaan.

    Mut niinkuin nousee ruoho kulomaan,
    pien orpo kasvaa kera siskojen,
    on tähtisilmä kirkas loistossaan
     ja taivahinen säihky kutrien.

    Sä kysyt, miksi viattomuus näin
    on vihattu, pois kukka juuriltaan?
    — En tiedä! — Ristikkojen hämäräin
     takana nuori äiti yhä vaan.

    Tää lapset muistaa; kasvot kaunihit
    siks kalpenee, on sydän tuskassaan.
    Oi äidin luolassa jos näkisit,
     pyhimyshohde kuin on kasvoillaan.

    "Ken julma tuhon toi", sä kyselet,
    "vei ison, emon, pesän hajotti,
    ja tuuleen syöksi pienet lintuset,
     puun jätti, vanhuuttaan mi vapisi?"

    Ma vastaan toiste. — Katso, suloinen
    on lapsi, vesana se putkahtain
    maan mahlaa juo ja tiellä myrskyjen
     kuin ihmeen suojaamana säilyy vain.

IHMISELLE JA IHMISESTÄ.

1.

    Kaikki ne löi, joka puolella ruoskat nousi,
    soi sadatukset, tähtäsi vihainen jousi.

    Paeta voinut en, kivuin ja kirvellyksin
    makasin maassa ja haavani hoitelin yksin. —

    Näin sinut, ihminen, unhotin kärsityn vaivan,
    lapseksi tulin ja ilosta sykähdin aivan. —

    Vaan sinä naamios heitit, lyömähän aloit,
    haavojen arvet revit ja myrkkyä valoit.

    Herjaten lyöt, paha maailma apuna sulla,
    Ihminen oi, ei tiikerin taljaa mulla.

    Mutta sä lyö, noin vuodata vertani kuumaa,
    kärsimys päätäni pyörtää, mieltäni huumaa.

    Pistä, — jo taittuu peitsesi hiottu kärki
    graniittivuortani vastaan. — Sen mitä särki

    maailman pilkka ja ilkeämielinen suomus,
    kuori se vain on, ajaksi annettu luomus.

    Vaan mikä jälelle jää, se on töitteni muuri,
    tahtoni taittumaton, luja kalliojuuri.

    Etsin ihmistä, uskoa, vilpittömyyttä,
    pelkään ahtahan hengen varjoisaa hämäryyttä.

    Etsin ihmistä, aattehen tunnuskuvaa,
    pakenen sydäntä halpuuteen alentuvaa.

    Etsin ihmistä, ohdakepolkua kaitaa
    ken mua vakaana käymähän ohjata taitaa.

    Etsin ihmistä, palvojaa ikuisten arvoin,
    katsehen kirkkaan, oi, toki kohtaan harvoin.

    Etsin ihmistä! Kasvaa ihmisen voimin
    elämän kukka, ah kerta sen tieltäni poimin.

    Etsin ihmistä, henkeä kirkasta, nuorta
    pelkään tyhjää muotoa, pettävää kuorta.

    Etsin ihmistä, heikkojen nostattajaa,
    pöyhkää kartan, välttelen rikkaan majaa.

Korven kansa.

    Siellä ne uinuu povella talvisen salon
     töllit pienoiset upoten nietoksiin.
    Uinuu alla ne tuhanten tähtien palon
    kirkkahin pakkas-öin, heräten aamuhun niin.
     Katso, taivohon päin siniharmaat sauhut
    liesien lämpimien kohota tupruttaa.
    Hiljennehet on Pohjan puhurin pauhut,
     vaieten kantaa puut vaippaa valkeaa.

    Siellä se korven kansa nyt kannikkaansa
     vaivojen kostuttamaa murtavi siunaten.
    Lapsoset tutkii pienoista ikkunaansa
    jäisiä kukkia kuin kasvaa se umpehen.
     Sitten äidin kinterehillä he salaa
    pihalle puikkelevat paljaine jalkoineen.
    On isä viikon vierahan työssä ja palaa
     iltana lauvantain kylpyhyn lämpöiseen.

    Siellä ne tauteja korven uumenet uhoo,
     kohtalo säälimätön puuttehin vitsoelee.
    Taistojen tappiot uskoja särkee ja tuhoo,
    kärsimys kahleillaan sydämet vangitsee.
     Niinpä ei laulelo lennä pilvien puoleen,
    aatos salpautuu kinosten umpioon.
    — Korven kansa nyt noinko sä sortunet huoleen, —
     etkö sä päästä voi päivään ja aurinkoon?

    Pääset sä! Siellä ne korvessa puhkee voimat,
     voimat kevähiset, niitä sä vuotellos!
    Koittaa päiväsi, ei sua sorra soimat,
    talven jälkehen saat nuo kevätnautintos.
     Kestäös korven kansa, lie talvesi vitkas,
    kärsimystaakkasi tuo joskin vaikea lie.
    Uskosi, toivosi elpyy ehompi, sitkas,
     hankihin aukee jo vapauden viittatie!

LAULU TYÖLÄISNAISELLE.

    Elä ennen käteni lepohon käy,
     kun unteni kukka ei orjana näy,
    elä ennen jalkani kulkuas jätä,
    kun hältä on poistunut vaiva ja hätä.
    Veri koskena suonteni väyliä aja,
     hänen ollos, sorretun, innoittaja,
    myös aatos sä välkkyvät nuolesi lauo,
    urat hälle sä keveät kulkea auo.
     Sydän ellös ennen tyventä tapaa,
    kun soi hänen sielunsa laulelo vapaa.
    — Kas silloin, silloin mä nukkua saan
     kun unteni kukka on kauneus maan!

    Oi kuormien alla hän surkastuu,
    alin aidanvitsa on, porraspuu.
     Komeroissa hän tehtaan nääntyvi varhain,
    tai sortuu usvihin kohtalon harhain.
    Vilu hällä on, lehviä pyörtehet raastaa,
    yö ylleen syytävi rahkoja, saastaa,
    imi läsnä jo katkeran kärsimysnesteen
     läpi aikojen kohtasi louhikon, esteen,
    koki puutteen, vainon ja koston vallat,
    orasmaillaan huurut ja harmajat hallat,
    oli orjatar. — Kieli ei kertoa voi,
     miten tuskien maljasta koito hän joi.

    Olen uurtaja vain, olen laulaja yön,
     ajan mustaan muurihin railoa lyön.
    Sävel sointuna lennä sä ihmispesiin,
    kointähtönen pilvien palteista esiin!
    Tuhat soikohon soittoa harpuin, huiluin,
    kunis nousee silta, mi vie yli kuiluin,
     mi maan mudan piilosta kultia loitsee,
    yön helmahan valtoinaan salamoitsee.
    Näin lauluni laannuta jäät sekä riitteet,
    lyö sorto ja kirvota kahlehen liitteet.
    — Kas silloin päivä on loistossaan,
     kun unteni kukka on kauneus maan.

KARJALAN RAATAJILLE.

    Kestit Karjala tuulissa kaakon ja lounaan,
    viersit kaskea orjana pajarin ounaan.
    Kolkko ja hymytön ain' oli raatajas maja.
     Kantele vain oli itkujen soinnuttaja.

    Nousit Karjala; raatajalapsesi nuopa
    yhteistaistohon suurehen, jalohon urkes,
    havahti köyhät; paljastui elon juopa,
     entisaikojen pettävät harhat purkes.

    Kaiuit Karjala herätyslaulua syvää,
    kosketit työläissielua herkistyvää,
    veljeysvirttä ja uskoa sytytit poviin,
     kutsuit ponnistuksihin raudankoviin. —

    Särkyi kantelo, mureni alla se painon,
    sortui sotihin ankaran vihan ja vainon.
    Itkua kätkee Karjalan immyt rukka,
     juuriltaan on taitettu kaunehin kukka.

    Kyliä kulkee Karjalan vaimot valkeet.
    Sammunut on kotilies, ei lietso palkeet,
    mierohon syöstynä lapset, voi, imeväiset,
     tuskan nuolet sinkovi nuo tulipäiset.

    Harmaus saartaa nuoren ja nousevan miehen,
    sortui sankarit vaarojen, vaivain tiehen.
    Varhaisvanhana käy isät taakkaa kantain,
     iloton laulu on metsien, lahtien, rantain.

    Kuuntele laulua, helly jo, lämpene jälleen! —
    Valitus tuo ei jatkua taitane tälleen.
    Rintasi kirvota kielet, suistele soimat,
     päästä jo valloilleen poves vangitut voimat!

    Raatajakansa, sä nouse; jos pyrkinet kunne,
    itsesi huomaa, aattehes tutki ja tunne!
    pienten piltties vuoksi sa käy terästarmoin
     oikeustaistohon! — Ethän kerjuri armoin!

    Vitkaan vierähti aika ja jäi monet vaiheet, —
    Eespäin katsehet! Toivojen kasvaa aiheet.
    Valkeat joutsenet kerta ne aaltoja soutaa.
     Impyet taas kotilähtehen vettäkin noutaa.

    Harmaus haihtuu, raatajan on ohimoilla
    hymyä päivyen. — Kaikuu kentillä noilla
    vapauslaulelon rohkea, syttävä loihtu. —
     Raatajakansa, oi, aate on yössäsi soihtu!

VELJESTYÖ.

    Veljespelto se kynnetty vaivoin,
    kasteltu kallehin verin,
    riuhtoma on vihavyöryjen raivoin,
     tallattu, tuhottu perin.

    Tarttuos auraan, perkoa pelto,
    riitojen ohdake revi!
    Lie käsivartesi hervoton, melto,
     työpä sen karkaisevi.

    Veljesmielessä hellivin hoivin
    kylvä tuhkahan, soraan.
    Katso jo nousevi silmikko oivin,
     lainehtivan näet oraan.

    Min isät raivasi auhtoa suota,
    viljeli kannokkomaita,
    uutta nyt satoa sieltä sä tuota,
     vauraaksi heimosi laita.

    Veljespelto on yksi ja laaja,
    oi, sitä ellös pilko.
    Työn hikihedelmän oikea saaja
     kansa on. — Sit elä ilko!

    Veljesmielessä raatajakansa
    käy oma onnesi luomaan.
    Suuntaa toimesi aikoinansa,
     kuin kymi, yhtehen uomaan!

KAHDEKSANKYMMENVUOTIAALLE.

    Miksi on mummon hapset harmaat,
    ryppyjen uurtamat kasvot ne armaat?
    — Kultaa kylvönsä, hopeata niitos.
     Suuria antinsa, pien' oli kiitos.

    Noin mikä köyristi mummon selkää?
    — Raskahat taakat. Ihmiset elkää
    painoa lisätkö. Kovaa hän koki,
     aika on kuorman hellitä toki.

    Miksikä sydän se lyöpi niin harvaan,
    kuivunut kyynellähde on? — Arvaan
    liiaksi sykytti, rakasti kerta,
     silmäkin ehti jo itkeä verta.

    Mistä on mielen hartaus pyhä,
    huulien äänetön siunaus yhä?
    — Väisti hän elämän arkisen nukan,
     korjasi talteen ikuisen kukan.

    Vanha on mummo. Minnekä jatkaa
    vaappuva kulkija elonsa matkaa? —
    — Sinne ah missä on toivojen maa. —
     Hellästi saatelkaa!

ERÄMAAN KAMELI.

    Ei lauhkeat rannat ja ruohostot
    ties vieriä vehmahaks luoneet.
    Ei suojanas palmujen katveikot,
     ei tuiskujen tullessa huoneet.

    Vaan taival pitkä ja tuntematon,
    meri hiekkainen joka puolla.
    Voi musta myrsky sun aavikkohon
     pian haudata. Kentällä tuolla

    eräkulkijan luut monet kalvenneet.
    Toki retkihin käyt, ei kauhut
    sua estä, vuorten harjanteet,
     syvät kuilut, virtojen pauhut.

    Vilu, helle, nälkä ja ponnistus,
    yönuotion ääressä pedot.
    Jano viikottainen ja uupumus
     vain kangastuksena kedot.

    Niin aartehet kannoit. Kerran vain
    sun lannistui jalo kaula,
    ja sä itkit helmassa autiomaan,
     kun kohtasi kuolon paula.

HISTORIALLISIA

SUURET RAKENTAJAT.

    Muistat pyramiidit partahilla
    äiti-Niilin, jättirakennelmat.
    Mielees herää sadun kuvitelmat,
     palmukeitaat, ruskot rantamilla.

    Näet raatamassa kurjat orjat
    ruoskan, skorpioonein piinatessa,
    hautakammioitten katvehessa
     kivenhakkaajien piirrot sorjat.

    Se on työtä suurten rakentajain,
    oman tuskansa kun käsi uuras
    kuolemattomaksi kiveen muuras,
     painui itse maille tuonen rajain.

    Suuret rakentajat kuoliko? Ei, yhä
    keskellämme kädet ahkeroivat.
    Elää jättityö, min muinen loivat,
     kivipiirros kuolematon, pyhä.

    Yhä työläiskätten voima ruskaa,
    pyramiidejansa noin he muovaa,
    aivot suorittavat työtä luovaa.
     — Yhä orjain elo täynnä tuskaa.

HELLAAN AARTEET.

    Yli Arkipelagin laineiden
    ja rantoja Hellesponton
    kävi valloittajan käsi hurmeinen,
     loi valtiomahtinsa onton.

    Vahatorneja vain teräs hauras luo,
    lakastuu sotapäällikön valta,
    mut Hellas, laulusi laajat nuo
     ne kukkivi tuhkan alta.

    Ja Olympon jumalat nuortuu ne,
    kuvitelmin kaunihin tehdyt.
    Meri ennen kuivuvi hiekalle
     kuin Muusain lähde sä ehdyt.

    Yhä Soolonin lait jalot säälissään,
    tienviittoja olla voivat.
    Myös Sokrates kertoo mietteitään,
     sanaseppojen lausehet soivat.

    Ja Saphokin vienoa soitintaan
    ajan vyörteiden läpi soittaa.
    Maratoonin sankari-innollaan
     yhä nuoriso laakerit voittaa.

    Myös Pindaron, laulajan seppelpään,
    runokammio mielehen muistuu,
    kun Teeban kartanot liekeissään
     Aleksanterin käskystä suistuu.

    Mi on ainetta sorahan haudattiin,
    moni valtias sumuhun haipuu.
    Mut elämän istutti marmoriin
     kuvanveistäjän kauneuskaipuu.

    Kun purppuraverhoja riistämiään,
    koinsyömiä kansat käyttää,
    yhä Attika jakelee ihmeistään,
     valoheitoin aartehet näyttää.

ALKIBIADEEN JÄÄHYVÄISET.

    Saata Poséidon matkahan miestä, mi havaa
    elämän houreestaan, pattona, syntymämaan.
    Taakseni portit suljen, joita en avaa,
     Hellaan kentille en astu mä milloinkaan.

    Siellä mun lapsena Artemis kymmenin nisin
    sankari-uhmailuun juovutti viinillään,
    ennustuksesta Pythian järkähti sisin,
     kiihdytti laulelmat kunnian etsintään.

    Vieläkin kuulen, kuin sanat kertovi ylväät
    urhojen seikkailut, tuiskeet taistelojen,
    pyhättöjen näen veistokset, jalot pylväät,
     kuuntelen aatokset huulilta viisasten.

    Anna Apollon voimaa lähteä miehen,
    jolta on kirvanneet valjakon ohjakset,
    kesken taivalta suistui hän ohitiehen,
     ratsu jo kiitää pois, — turhaa sinkoelet

    nuolias. — Laskee maine, mi ennen hohti
    loistolla auringon, ympäri rantamien.
    Äsken Alkibiades kansaa johti,
     voitosta voittoon vain vei sotapurret sen.

    Mies hän koittaa sai kademielien vainon,
    tuostapa murtunut ei, uhmasi uudelleen,
    lailla Titaanein kantoi vuorien painon,
     rohkea, hymyssä suin keskellä vaaranteen.

    Valtias Ateene, väistytä kostottaret
    käärmehissuortuvapäät. — Muistelot armaat suo
    ajoilta, jolloin juhlimme pyhät ja aret,
     rinteet Akropoliin riemusta helkkyi nuo.

    öljy- ja laakeripuut oli vihreimmissään,
    lempi ja nuoruus sai sydämet tulvimahan.
    Pois! Pois! — Pettyy ihminen pyrkimyksissään
     elämä varjoa vain, — tuonko jo oivallan?

Laulu haudoista.

    Näin katakombien käytävät, hautojen paadet
     laulua toistaa:
    "Ei ole hän, joka sorroin mahtinsa manaa,
    väkevin, voittamaton.
    Väistyvi vuorollaan kera vyöryväin pilvein.
    Uhmansa, työnsäkin huutavat kaamein kaiuin:
     katoat arvottomiin…

    Vaan kuka syytönnä, vuoks' toden solvattu herjoin
     kunniapattona, pilkattu, poljettu maahan,
    uhrina konnain,
    hän, — ajokauris tuo verenahnaan kyttien katraan,
    ristillä riippuva ah ylimaallisin ilmein
    kantava sielussaan
     uskoa kuolematonta,
    totuuden tulta, —
    jumalain suosima vain.
    Lie tänäpäivänä lyöty hän, hautahan syösty,
    huomenna nousee taas,
     väkevä, voimallinen."

    Niin soi äänet pyhien kallioluolain,
    Kertomus siivet saa, uskoa kuljettaa.

NUNNAKAPINA.

(Tarina seitsemänneltä vuosisadalta.)

    Mikä yössä, muurin varjostosta
    hiipii kenttätietä eteenpäin?
    — Nunnakulkue! — "Jo huntus nosta
     Krodieldis-neito, ystäväin."

    Jalo ritari näin avosylin
    tervehtivi neittä urhakkaa.
    "Poitiers, sun sääntöjäsi hylin,
     luonnon ohja vain on oikeaa."

    Taakse jäävät muurit valottomat,
    eessä päivän, rypäleitten maa.
    Laulaa, karkelevi nunnat somat,
     kilpiniekat sulhot luokse saa.

    Ei nyt abbedissan kuri tapaa,
    virttä avaimet ei säestä.
    Neitoparvi vallaton on, vapaa:
     "Kreivi Macco, tullos leikkiin sä."

    Silloin piispojen jo kaikaa sana:
    "Synnin virma hukuttavi maan."
    Macco kuule ei, on lumoomana
     kauniin Krodieldin linnassaan.

    Eipä neitoset ne arvaa tuota
    abbedissan työtä ilkeää.
    Tekohurskaan Leuboveran luota
     viesti paaville jo ennättää.

    Kertoo: "hurmahenki nunnat riivas,
    rosvojoukkoon yhtyneet on ne.
    Olkoon pyhä isä vihas kiivas,
     niskureita ruoskin rankaise.

    Onni osana on luonnonlasten,
    kirkko, valtio vain pakon luo.
    Oomme tyttäriä kuningasten,
     katkomme jo kahlehemme nuo.

    Pyhän Hilarion templin suojiin
    käymme siskoset ja veljyet.
    Aseet käteen, vainon, vihan tuojiin
     sinkoamme nuolet tuliset!"

    Taistelee he; kilpaa kirkon kirot
    kaikuu kera miekan kalskehen.
    Vimmastuvi neitoset ne sirot,
     abbedissan juonet kostaen.

    "Leubovera tyrmän onkaloissa
    karvautta meille juottamaas
    maista! — Luostarin on rauha poissa,
     kukkalavat sodan melske kaas."

    Mutta joukollensa sytyttävin
    sanoin Krodieldis haastelee:
    "Orjuutuksen tietä kyllin kävin,
     vapaus jo vihdoin valkenee."

    Mutta Roomasta nyt tiedon toivat
    lähetit: on paavin käsky näin:
    "Tuhotkaatte nunnat kapinoivat
     mielet korskeat ne nöyrryttäin!"

    Piispat, kuninkaat ne haastaa: "Macco,
    kapina sun tulee kukistaa."
    Mutta tällä rintaa lemmen pakko,
     vetovoima kumma kiehtoaa.

    "Häntä häiritä mä uskallanko,
    jota ihannoitsin, ikävöin.
    Kauniin Krodieldin valloitanko
     ratsumiehin, miekan mittelöin."

    Lähtee Macco, seuraa joukkoansa,
    käsi voimaton on taistohon.
    Krodieldis koko tenhollansa
     vastaan käy ja haastaa peloton:

    "Miekkas laske, kirkonkiro, panna
    ihmiserhetystä — kaava muu.
    Valon lippua sa nosta, kanna,
     tuosta mädännäisyys puhdistuu!"

    Macco silmäyksen jumaloivan
    nunnaan luo, soi ääni kiihkeä:
    "tullos luokseni, ma sulle hoivan
     takaan, neito sua lemmin mä.

    "Tiedän, setäs julma perintösi
    ryösti, luostariin sun teljeten.
    Nousit taistoon, koittaa häviösi,
     vaarasta mä sua suojelen." —

    Lausuu neito: "Vainoojaini pistin
    vielä taittuu, taivas salamoi." —
    Katsoo puolehen hän pyhän ristin. —
     Kumeasti kirkon kellot soi.

ERIK XIV KAARINALLEEN.

1.

    Ma olen paljas, ryöstetty
    ja syösty kurjuuteen.
    Sun sain, ah saituri ei niin
     lie rikas aarteineen,

    kuin olen. Nyt mä ymmärrän
    kotoisen onnen sen,
    jot en mä ennen tuntenut
     loistossa salien.

    Nyt onnen sen mä omistan,
    kun Sinut vain mä saan.
    On soppi ahdas rakkahin,
     kun kanssasi sen jaan.

    Ja valtakunnat, kruununi
    ilolla unhoitan,
    kun sydämes, sun sydämes
     poveeni painallan.

    Mun Kaarinani kaunoinen
    sun sain. Ja mainehen
    sun kuninkaanas saavutan
     ma kuolemattoman.

2.

    Lie herjat mua häväisseet,
    tok' parhainta ei taitaneet
    tuhota multa: sydäntäs
     ja suurta lempeäs.

    Lie telkäneet mun vankilaan,
    mut lempeän ei kuitenkaan
    ijäti sulle hehkuvaa
     he taida sammuttaa.

3.

    Kalvaessa kaihon piinan
    katsoin Aurajoen vanaa.
    Liehuvan näin valkoliinan,
     tuuli kuiski tuhat sanaa.

    Katsoin Kaarinani purtta.
    Itkin. Mieleen muistui veli,
    tunnoton tuo verihurtta,
     joka meidät eroitteli.

    Kirottu hän kerroin kolmin,
    upotkoon jo hämäryyteen!
    Kera jumalien solmin
     liiton täytteeks' pyhän pyyteen.

    Thor ja Odin avuks tulkaa,
    päästäjiksi paulojeni.
    Ojentakaa kortta, sulkaa
     yli virran mennäkseni.

    Nähkää, viittoo käsi hennoin.
    Itkuun heltyy pilviparras.
    — En voi kiitää ilmalennoin,
     houretta vain toive harras.

4.

    Kuutar, kulkija yön, joka vaunujas taiten
    ohjaat, Kaarinan luo nopsaan retki jo tee.
    Ullakkohuoneessaan polo valvovi kaiten,
     kaihtimet syrjään vie, sinehen silmäelee.

    Kuutar kulkija yön, hae ikkuna loitto,
    lempein katsannoin katsele kalleintain.
    Tähdet siintelevät, soi sfäärien soitto.
     Tervehdykseni vie sävelin, lauluin vain!

    Kuutar, luokseen käy, sulokutreja koskein
    hyväile armastain. Vyö hopeainen luo
    ylleen. Suutele huulia, väreitä poskein,
     kuiskaa kaihoni tää, tuska mi unta ei suo!

MARIA STUART.

1. Tyrmässä.

    Olet armias, oi jumal-äiti
    pyhin katsannoin, sulomuodoin.
    Noin kenkään ei voi hurmata maan tomun lasta.
    — Uni varhainen, min lapsuusvuosina näin,
     olet sä.

    Sinut näin, sua huoneestain
    en sallinut siirtää.
    Pääs hohtoa katselin aamuin, illoin
     siunaustasi vuottain.

    Jumal-äiti sä armias, hellä,
    sinä, jolla on murheista raskain
    oman rintasi alla,
    joka poikasi ristillä näit.
     Sinä rakastaa taidat.

    Oi auta! —
    En lapsi, en ehjä mä enää,
     en kiedottu untuvavaippaan.

    Pyhä Maria pilvistä alas
    käy aurinkohehkuna armas
    mun alastomuuteeni kurjaan
    ja luolaan, kussa mä makaan
     lian, liejun ja ryysyjen päällä!

    Sä katso:
    olen silpoma itseni, muitten
    ja pirstoja vain joka puolla.
    Sydänhaavat koskena vuotaa,
     käsi voimaton, jalka ei liiku.

    Sinä yksin kirkas
     nyt pimeyteeni mustaan
    valo saata!
    Tule ihmelunnahin, lohduin,
    vala öljyä haavoihin syviin,
     minut nosta!

    Jumal-äiti, sä kuulet
    maan lasta,
     Sinä lemmessä suuri.

2. Mestauslavalle käydessä.

    Varjoja maan tomun lapset; toimivi, lempivi huolin;
     riemujen maljakkoon kätketty kyynelvuo.
    Tien punaverkaisen, joka luona on kuningastuolin
    oasten kattehesen kohtalo muuttua suo.
     Niin on työ, joka heelmänä kypsyy parahan aikeen,
    himmeä jäljennös siitä, min ihminen pyys.
    Tahto, mi esteet voittaa, siirrättää padon vaikeen,
     lie seos hyvehen tuo, pohjana itsekkyys.

    Unta on maan elo häilyvä, — riemujen, tuskien sarjat.
     Taival viettävä vie vuorilta rotkelmiin.
    Ihme on ihmisen astua vallan huiput ja harjat,
    suistua kulkemahan kujihin mustimpiin.
     Outo on suosion antimet kylvää, pistoja niittää,
    turman hetkenä ei ystäväs ainoakaan.
    Kun mitä särkyy, mahdoton on murut jällehen liittää
     vain ajan aallokkoon, heitä ne uppoamaan.

    Ken näki kaunihin maan, yli rantain valtikan nosti,
     suuntasi aatostaan huomista tuonnemmas,
    pettyi toiveissaan; tuli yö joka päivälle kosti;
    sumua, syksyä sää, itkevä, murheikas? —
     Ihminen, untako tää, suo hyllyvä allani vajoo.
    Kalman sai telineet, kaameat tielleni mun.
    Nään veriruusuja seppelen, katso se särkyy ja hajoo.
     Elämän turhuus jää. Kuolohon valmistun.

SPINOZA.

    Yömyöhäisehen valvoo kammiossa
    mies, kirjojansa tutkii, ahkeraan,
    on outo hohto silmäin katsannossa,
     myhähtää huuli yksin puhumaan:

    "Niin sysimusta aikakauden petos,
    ja joka sokkelossa erhetys.
    Pakenee totuus, aatokseen ken vetos.
     kun kuolonsyntiä on epäilys.

    Mä epäilin ja järjen ponnistimin
    työtähän iskin ajan kallioon.
    Mä janohoni tiedon mettä imin,
     sukelsin syvähän sen aallokkoon.

    Mä etsin sarastusta, valojuovaa
    ja löysin aukon hengen maailmaan,
    nyt aatokseni rakennelmaa muovaa,
     mi pilviin nouseva on aikanaan."

    Näin lausuvi ja mietteisihin vajoo.
    Mut yössä huhuavat huuhkajat.
    "Pakanaan, juutalaiseen" kohta kajoo
     lain koura, kirkonmiehet hurskahat.

    Hän vaikenisko suosiota häkein
    maan valtiasten, valheen palvojain?
    Ja häntä houkuttaisko kiitos makein
     tai sijat oppisalein mahtavain?

    Ei! Kammioonsa palaa erakkuuteen
    mies yksinäisten miettehien näin.
    Oppinsa oudot vaipuu hiljaisuuteen,
     ne valona vain harvain etsijäin.

    Ja ahkeroiden, lasinhiomisin
    saa niukan leivän viisauden mies,
    mut mieltään elähdyttää usko sisin,
     se syttyy kerta totuudenkin lies.

    Se palaa, lämmittää ja tulellansa
    päät, sydämet saa uuteen toimintaan,
    myös siinä korsi hänen kantamansa,
     kipinä vaalimansa hehkussaan.

    Ei tahdo aikalaiset uutta tietää,
    on vanha polku kevyt, vaivaton.
    Ja häiritsijää tuskin voi he sietää,
     kun hetki tarjoo velton nautinnon.

    Mut vierittyä pitkäin vuosisatain
    vapaissa aatteissansa heräjää
    mies haudastaan, ja viittojana ratain
     nyt jälkimaailma häntä ylistää.

PÈRE LACHAISE.

    Astelen nurmea hautojen jylhäin päällä,
     valkeat kukkaset soi tuulessa hiljalleen.
    On suvipäivä, tok' ei ole rauhaa täällä,
    saa näyt kauheat nää vereni jähmeeseen.
     Kuuluu kolkutus, uhka ja manaus jyrkin,
    — tantere multainen kumisten jyskähtää.
    Puulokeroistaan nousevan nään käden, nyrkin,
     leuvat loukkua lyö, lautahan iskee pää.

    Astelen kumpuja, marmoripatsaat horjuu,
     valkeat kukkaset nuo itkuhun tyrskähtää.
    Unhotu ei suru, kun veriviljan korjuu
    muinoin virroillaan kostutti pengermää.
     Murheen muuri, min juurelle kanuunat sorsi
    sankarit urheimmat, muuri se huokaa ain.
    Kuivuvi köynnös, lakastuu ruohon korsi,
     vait satakielinen käy pesäänsä piipahtain.

    Astelen kumpuja, kolkutus kaamea toistuu.
     Valkeat kukkaset nään nyökkivän varsissaan.
    Ratkee liittehet maan, pois turpehet poistuu,
    varjot vapaina käy hiipien haudoistaan.
     Vavisten katselen joukkoa sankarimaineen
    todeksi aikoinaan, suuren unen he loi.
    Käyskelen muuria, nään ajan valtavan laineen
     laskevan, nousevan taas. — Valkeat kukkaset soi.

BABEUF MESTAUSLAVALLA.

    Vuoks kansan kalliin astun kuolemaan,
    sen orjuutta en katsella mä voi.
    Vain kurja piillä saattoi suojassaan,
     kun korppikotkat lasten verta joi.

    Työ kunniakas on, jos säästä et
    sä mitään, vapaus kun velvoittaa.
    Te tietkää, kerta aukee syvyydet,
     säteillen voiton kalpa kohoaa.

    Käyn kuoloon, puolisoni peloton,
    syleile poikiamme, kerro tää:
    Kuin päivän tähti, valo auringon
     perinnöks heille aate pyhä jää.

    Nyt piilumies lyö! Tomuhiukka lien,
    mut oikeutta suurta jumaloin.
    Oi pojat armaat, isä viittoi tien.
     Valitkaa! Silmät ummistaa jo voin.

PAJARIN MUISTO.

(Lintulan luostarin luota.)

    On puutarhassa luostarin niin syvän painavaa,
    ja pyhä sisko nurmella uniinsa uinahtaa.

    Mut haudan yöstä havahtuu kirottu vainaja,
    min synnit veriruskeat ei salli nukkua.

    "Tää luostariko valkoinen ei riitä lunnaiksi,
    ja esirukoukset nuo miks pilviin haipuvi?

    Sä virran kimaltava vuo, mi kummun vieremää
    vuodesta vuoteen huuhtelet, pois pese synnit nää!

    Ja kukat sulon puutarhan, te hautaa kattakaa,
    mun ettei alla nurmikon niin oisi tukalaa!"

    Näin kuolleen, kironalaisen, nyt varjo huoahtaa.
    — Mut kellarista luostarin kohoaa voihkinaa.

    Pajarin orjat kiusatut ne siellä kahleitaan
    kalistaa purren hammasta ja itkein haavojaan.

    Ja pieksinpaalu kaamea lahonnut vanhuuttaan
    liikahtaa jalustallansa ja katsoo vainajaan:

    "Sä isät, emot ruoskitit nähdessä lapsien,
    haa, pyöveli, on palkkasi nyt piina ikuinen." —

    Vaan heltymättä virran vuo vaeltaa väyliään,
    ei kuiski kukat lohtua, puun lehvät päällä pään.

    Mut kautta suven puutarhan vain kuuluu valitus
    se âitëin, jotka kidutti pajari, hurjimus.

    On täytymys tää kauhea: näät koiranpentuja
    imettää polo orjatar, laps, itkee helmassa.

    Näin nousee kuvat kaameat pajarin hirmutyön,
    soi soraparku, sadatus kärsityn sorron yön. —

    On puutarhassa luostarin niin oudon painavaa,
    ja pyhä sisko nurmella unessaan vaikertaa. —

    Sä nunna herää, unta näit, jo kuule, messu soi!
    Pois painajainen pakenee, min taru vanha loi.

DEBORAN LAULU.

    Nyt Jahvellemme nouskoot uhrituoksut,
    ja ilohuudoin Libanonin rinteet
    jo täyttykööt! On Juudan virtain juoksut
     taas vapaat. Katkottuina pahat pinteet;

    On lyöty Ammon, Amalekin ansa
    ja Balin palveluskin taukos hiljaa.
    Taas yksi, voimakas on Jahven kansa,
     suo taivas kyllin viiniä ja viljaa.

    Ei valheprofeettoja enää seuraa
    nyt Israel, ei uhraa pilttejänsä
    Molokin kitaan. Juudan jalopeuraa
     ei Sisera nyt uhkaa piikeillänsä.

    Käy juhlaan Jerusalem lehvin, palmuin,
    nyt ylle viitat punan purppuraiset!
    On ohi aika alennuksen, almuin,
     siis soikoot pasunamme raikuvaiset.

    Uus aika alkaa. Vääryys vanha pura.
    Työ veljin tehtäköön, ei orjain hiellä.
    Ja tasan antimet, se onnen ura,
     valohon katseet seesteisellä miellä.

    Iloitkoot sukukunnat, jotka löivät
    pois ikeen uhkan. Kaikotkoot jo kauvas
    ne konnat, jotka heikon osan söivät!
     Käy juhlaan Jerusalem! Oikeus on sauvas.