VETO
I
Kylvettyään viimeisen ohrasitkaimensa Suvannon isäntä istahti peltonsa penkereelle huoahtamaan. Sattuipa hänen katseensa osumaan pellon alla olevalle lakealle niitylle ja kun näki siellä rotevan miehen suokirveellä iskevän ojan ääriviivaa harmaaseen rahkasuohon, vetäytyi isännän suu hymyyn, niinkuin tämä näky olisi johtanut hänen mieleensä jotakin huvittavaa. Hän nousi ja lähti kävelemään pellon ulkoaidan takaa johtavaa polkua metsään päin. Jonkun matkaa kuljettuaan hän tuli pienen aukeaman laitaan, jonka keskellä kyyhöttävä pieni harmaa mökki erosi kaltaisistaan sikäli, että tuvan päätyyn oli pystytetty korkeimman korpikuusen rungosta tehty suhteettoman pitkä salko. Sen yläosaan oli kiinnitetty ristiin kaksi pitkää nuolta, joista punaiseksi maalattu tähtäsi terävällä kärjellään pohjoista, sinisen ampuessa länttä kohti. Näiden yläpuolella oli ristissä kaksi lyhyempää nuolta väli-ilmansuuntia osoittamassa. Salon yläpäähän oli rautaiseen karaan kiinnitetty vihreäksi värjätty väkkärä mustine pitkine harakanpyrstöineen, ja ylinnä taivaan tuulissa kiekui viirinlehdellä iso punainen kukko.
Isännän astuessa tupaan istui akkunan pielessä paitahihasillaan vanha mies, syventyneenä kirjan tutkimiseen näköjään niin kiinteästi, ettei ollut huomaavinaankaan vieraan tuloa. Vihdoin hän kuitenkin heitti silmälasiensa yli katseen tulijaan, sulki arvokkaan hitaasti punakantisen kirjansa ja ripusti sen akkunan keskipuitteeseen riippumaan.
»Sanaa se mies vain katselee. Minkälaista kesän kuria Simon almanakka lupaa?» kysäisi isäntä tervehdittyään.
Hetkisen mietittyään Simo ruiskautti suustansa mustan syljen yhtä mustalle lattialle.
»Eipä juuri tuon parempaa. Vaan eikö tuo luvanne isännän almanakka samaa kuin minunkin», vastasi hän jotenkin tylysti.
»Kylläpä niin, mutta se on tuo almanakka, niinkuin tuo raamattukin, pienin ja isoin kirja, semmoista visaa, että niiden viisaudesta ei joka mies urkkaa otakkaan.»
Vasemman suupielen vetäytyessä tuskin huomattavaan hymyyn Simo nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, mutta samalla hän heittää luinautti isäntään epäluuloisen katseen, olisiko tämän turpeassa naamassa vilppiä huomattavissa, ja ojensi vieraalle vaieten tupakkakukkaronsa.
»Tuntuu olevankin hyvin ruokaisaa kessua Simon kukkarossa», kehahti isäntä. »Omia kasvuja kai?»
»Omien nurkkain tuotteita ovat.»
Vaiettiin hetkinen, piiput höyrysivät.
»Vai sateista kesää se Simo ennustaa», alkoi taas isäntä, mutta hänen ilmeessään ja äänensävyssään tuntui olevan jotakin kaksimielistä, jota Simo ei ymmärtänyt.
»Roskaisia ilmoja enimmäkseen», vakuutti hän.
Simo piti itseään kylän ainoana oikeana ilmain ennustajana ja hymähteli ylemmyytensä tuntien pikku tietäjäin lapsellisen haparoiville ennustusyrityksille. Pyytämättä hän kertoi isännälle alkaneen kesän ilmoista, milloin on poutasilmää sen verran, että kiirettä pitäen ehtii jotenkuten saada heinät latoon, milloin ruis heilimöi ja leikattavaksi kypsyy. Melkein huomaamatta hän siirtyi nykyisyydestä menneisyyteen, kuvaillen pääpiirtein koko entisen elämänsä:
»Isäni, mainittava ilmain ennustaja hänkin, nukahti jo minun nuorena ollessani. Mutta mahti ei mennyt maan rakoon, sillä ukko ehti jättää tietonsa perinnöksi minulle — muuta perintöä hänellä, lukuun ottamatta tätä polvesta polveen kulkeutunutta visaista piippua, ei ollut pojallensa jättääkään. Raadoin sitten renkinä, rakensin ja raivasin oman mökin, otin akan ja lehmän, ja niitä isältä saamiani tietoja omilla havainnoillani ja kokemuksillani kartuttaen aloin itsekin ilmoja ennustella, yleten sillä alalla vähitellen isän arvoon, ehkäpä askelta ylemmäksikin. Almanakat, varsinkaan nykyaikaiset, eivät tiedä ilmoista juuri hölynpölyä. Sen verran tuolla nyt näkyy kuitenkin harinetta olevan, että tänä vuonna ajetaan joulukirkkoon paukkuvassa pakkasessa.»
»Mistä Simo sen tietää?» tutkaisi isäntä.
Simo otti almanakan akkunan puitteesta ja näytti tupakkakukkaronsa neulalla isännälle kyseenalaista kohtaa.
»Jupiter, peeveli, näkyy kiertävän kuuta kuin paarma nautaa.»
»Se näet paarma siellä ylhäällä tietää pakkasta, mutta täällä alhaalla hellettä?»
»Niinpä. Eivät yksin pienet almanakat, vaan taivas ja maa ovat ne avarat kirjat, joista minä läksyni luen. Tosin voin minäkin joskus erehtyä, mutta se johtuu siitä, että on niin ylen paljon muistettavaa. Jos olisin pännämies, että voisin panna paperille havaintoni eikä olisi pakko säilyttää niitä pelkän muistin varassa, niin olisinpa, totta vie, näissä ilma-asioissa melkein yhtä erehtymätön kuin…»
»Kuin kuka?»
Simo ei vastannut mitään. Hänen itsekehumistaan kuullessaan isäntä oli malttamattomana odottanut sen loppua ja itsekseen ajatellut: Lointele mitä lointelet, mutta annahan kun minäkin laukaisen tietoni esiin, niin eiköhän mahtisi masennu.
»On se nyt tullut uusi rohveetta tänne meidän kylään», sanoi hän teeskennellyn välinpitämättömästi ja vilkaisi syrjäsilmällä Simoon, nähdäkseen millaisen vaikutuksen uutinen häneen tekisi.
Simo nykäisi savua suunsa täyteen, ikäänkuin varautuen olisi tahtonut imaista henkeensä esi-isiensä vanhaa viisautta perintöpiipustansa. Mutta pian hän kuitenkin rauhoittui ja päätänsä halveksivasti keikauttaen puhaltaa pössäytti savun suustansa ilmaan.
»Minulla on ollut kilpailijoita ja kadehtijoita ilmeisen ikäni. Joku kollo on saattanut niiden ennustuksiin aluksi uskoakin — uusi pappihan on sellaisten mielestä aina entistä etevämpi — mutta pian on tuhmempikin tullut älyämään, että näiden nousukkaiden tiedot ovat yhtä keveitä ja olemattomia kuin tuo ilmassa leijaileva haiku… Vai niin… vai uusi rohveetta… No, mitä se on miehiään? Ja mistä se on tänne tullut?»
»Pohjalainen se sanoo olevansa.»
»Pohjalainen!»
»Jaska nimeltään. Se mies on saapastanut Suomet ja saaret ja kierrellessään kulkeutunut keväällä tänne tukinuittoon, mutta kun se työ nyt on loppunut, niin pyysi päästä meille maatöihin.»
»Tuleeko se viipymään kauankin teillä?» uteli Simo edelleen.
»Kai meillä työtä riittää, puskekoon päälle niin kauan kuin haluaa. Suo-ojan kaivua pyysi aluksi. Pohjalainen näkyy olevankin tekijä siinä työssä, mutta niinpä onkin mies möyrinyt isoimman osan ikäänsä kotipuolensa rannattomilla nevoilla. Se tämä Jaska ennustaa, päinvastoin kuin Simo, pikemminkin poutaista kesää.»
Simo naurahti:
»Vai poutaista. Mistähän merkeistä tuo sen on tietävinään?»
»Sanoo olevan itsellänsä lapintietoa.»
»Lapin!» pääsi Simon suusta hänen tahtomattansa kuin tuskainen parahdus ja visainen piippu putosi kourasta kolahtaen lattialle. Kuin raskaan taakan hartioita painaessa köyristyi hän kumaraan penkille, kyselemättä enää mitään. Isännän yrittäessä vielä jatkaa keskustelua ei hän saanut mitään vastausta, kuuli vain Simon pari kertaa huokaisevan kuin itsekseen:
»Vai uusi rohveetta… Vai lapintietoa…»
Painostavan hiljaisuuden jatkuessa alkoi ulkoa kuulua kellon kalkahduksia ja pari pitkää lehmän ammuntaa. Mölinän havahduttamana Simo kohoutui seisoalle ja vilkaistessaan akkunasta ulos hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat.
»Näkyy tulevan sade huomiseksi», sanoi hän.
»Mistä Simo sen tietää?» kysyi isäntä.
»Lehikin suupieleen näkyy laitumella heinätukko tarttuneen.»
»Niinpähän näkyy», sanoi isäntä, hyvästeli ja lähti.
II
Vaimonsa kuoltua ja lapsiensa pesiydyttyä omiin mökkeihinsä oli Simo jo vuosikymmenen elänyt yksin tuvassaan, viljellyt pientä peltotilkkuansa, lypsänyt lehmänsä, leiponut leipänsä, pessyt pyykkinsä, sanalla sanoen ollut itse isäntänsä ja emäntänsä. Pienen, puutteen pyrkiessä yhtäältä luontoa lamauttamaan, antoi hänen yksinäiselle leski-elämälleen toisaalta tarpeellista vastapainoa voimakkaasti viehättävä tietoisuus siitä, että hän köyhyydestään ja ulkonaisesta vähäpätöisyydestään huolimatta oli, ainakin omasta mielestään, paikkakunnan arvokkain mies ja ainoa merkkihenkilö.
Mutta kun Simo nyt tänä iltana Lehikin lypsettyään ja maidon siivilöityään kallistihe maata vuoteelleen, ei uni tahtonut tulla ollenkaan. Yön hiljaisuudessa tuli mieleen raskaita ajatuksia, jotka kaikki lopuksi päätyivät Lappiin. Hän oli kuullut siitä maasta, sen noidista ja tietäjistä ihmeellisiä kertomuksia, olipa hänellä itselläkin ollut aikoinaan salainen kaipuu päästä kerran siellä käymään ja ammentamaan viisautta suuren tiedon lähteestä. Muistellessaan syksyisiä ja talvisia revontulia, jotka kaukana Turjan taivaalla leimusivat, syttyivät, sammuivat, vaihtoivat väriä ja nuolaisivat tulisilla kielillään väliin keskitaivaankin kelmeää kupua, tunsi hän vapisuttavaa nöyryyttä, melkeinpä jumalallista kunnioitusta Lappia kohtaan.
— Se mies, Jaska, on siellä ollut…
Verratessaan itseänsä häneen Simo tunsi käpristyvänsä kokoon ja omat tietonsa kutistuvan melkein olemattomiksi. Kun hän vihdoin aamupuolella yötä raukesi unentoreeseen, alkoi uunin päältä kumottaa valonkajastusta, mutta kun hän yritti lähteä kiukaalla syttyneitä päreitä sammuttamaan, ei hän päässytkään vuoteestaan ylös. Punaisten ja sinisten liekkien jo mustaa kattoa lipoessa aukeni ovi ja Suvannon isännän kera astui sisään nahkapukuinen, mustapartainen lappalainen, kapsahti polvilleen hänen rintansa päälle ja puristi makaajaa kurkusta, niin että henki oli salpautua, isännän penkillä nauraa höröttäessä. Äärimmilleen voimiaan ponnistaen onnistui Simo vihdoin vapautumaan lappalaisen otteesta ja heräsi omaan kiljaisuunsa. Painajaista peläten hän ei uskaltanut enää nukkua.
Suvannon isännän ilmoitus uuden ennustajan tulosta kylään oli pisto Simon arimpaan kohtaan. Mutta kun hänellä pohjalaisen ennustuskyvystä ei ollut omakohtaista varmuutta, ei uteliaisuus ja jäytävä epätietoisuus antaneet hänelle hetkenkään rauhaa, vaan hänen piti heti aamuaskareensa toimitettuaan lähteä vartavasten tämän työmaalle, urkkiakseen edes jotakin tietoa kilpailijastaan.
Aluksi molemmat ennustajat vilkuilivat uteliaina ja epäluuloisina toisiansa, puhellen väkinäisesti vain jonkinjoutavia. Mutta kun Simo lopuksi koetti kiertäin kaartain kääntää keskustelua ilmain ennustuksen alalle, hymähteli pohjalainen vain salaperäisesti, käestämättä asiaan sen enempää. Ikäänkuin huomauttaakseen, että hän ei ole halukas niistä asioista keskustelemaan, hän alkoi ääneti pistellä lapiollaan suo-ojaa.
Simo lähti paluumatkalle. Sen sijaan, että olisi saanut mieltä kalvavan tiedonhalunsa tyydytetyksi, tuotti hänelle vain lisää aprikoimista ja päänvaivaa se seikka, oliko pohjalaisen vaiteliaisuuteen syynä se, että hän pelkäsi asiantuntijan läsnä ollessa puhuvansa itsensä pussiin, vai olisiko luullut Simon oppiakseen tietoja utelevan. Tai olisiko hän — niinkuin vähän näytti — pitänyt Simoa niin mitättömänä, että arvonsa ei sallinut ruveta moisen kanssa keskustelemaan niin syvällisistä asioista. Oli miten oli, sellainen loppuvaikutelma jäi Simon mieleen, että heille kahdelle kerran tulee yhteenotto, milloin tulleekin. Ja se kamppailu tulee olemaan ratkaiseva ja hävinneelle niin perin musertava, että se ei ikinä siitä notkosta nouse. Kahta tasaväkistä ennustajaa ei voi olla samassa kylässä. Mutta kumpi kaatuu jalustaltaan? Jos kävisi niin onnettomasti, että hän itse keikahtaisi, jos se ainoa side, mikä häntä vielä elämään kiinnittää: ilmain ennustaminen ja sen tuottama kunnia, katkaistaisiin, niin parasta olisi haudan aueta sinä päivänä ja hänen, Simon, astua häpeäänsä piiloon mullan alle. Mutta eihän ole vielä sanottu, kumpi kaatuu. On nyt vain terästettävä aseitansa, on kiinnitettävä katseensa entistä terävämmin viiriin ja väkkärään, maan ja taivaan merkkeihin. Mutta ikävintä on, että muisti tahtoo tylsistyä. Ollappa nyt kirjoitustaito! Ei tullut kysyttyä, osanneeko pohjalainen kirjoittaa, mutta jos se osaa, niin sillä on siinä terävä tutkain, jota hänellä ei ole. Hyviä, perhana ollen, ovat koulut sittenkin, vaikka olen aina niitä vastaan jurnuttanut.
Näin ajatellessaan Simo käveli hitaasti kotipolkuansa eteenpäin, seisahtui viimein kokonaan ja otsan rypistyessä yhä ankarampiin kureisiin mietti kotvan aikaa. Mutta vähitellen alkoi hymy lientää katkeria piirteitä, kunnes yht’äkkiä onnellinen ajatus leimahti kirkkaana salamana aivojen läpi. Lyöden sormillaan näppiä ilmassa hän ihan ääneen huudahti:
»Raakeli!»
Iloisena tästä keksinnöstään hän tupaansa mennessään melkein hypähteli.
Saman päivän iltapuolella oli Simo taas matkalla, kulkien tällä kertaa erästä toista polkua naapurimökkiin, jossa hänen tyttärensä emännöi ja pyysi torpan tyttöstä Raakelia saapumaan ensi pyhänä luoksensa, ilmoittamatta asiastaan muuta kuin että se oli hyvin tähdellistä.
Kun tyttö sunnuntai-aamuna tuli vaarin luokse, kaivoi Simo asian aluksi piipunperät poskeensa, ripusti silmälasit nenälleen, istuutui pöydän päähän ja sanoi juhlallisen painokkaasti:
»Raakeli!»
Tyttönen hiukan hätkähti ja katsoi kysyvästi, melkeinpä pelokkaasti vaarin vakavaan naamaan ja välkähteleviin silmälaseihin.
»Raakeli», jatkoi vaari hetkisen vaiettuaan. »Sinä olet saanut kulkea opintiellä, jota onnea meillä vanhoilla ei ole ollut. Vanhempasi ovat vähillä varoillaan evästäneet ja kustantaneet sinut kiertokouluun, josta sinulla kai on jo ulosoppineen petyykit taskussasi. Sinä osaat kirjoittaa, luet kuin pappi, taidat useita vieraita kieliä — kontinkielet, vitinkielet, riankielet ja mitä kaikkia lienevätkään. Mutta en minä niistä, kielistä, minulle riittää, kunhan opin auttavasti kirjoittamaankin.»
»Kirjoittamaan!» huudahti tyttö. »Aikooko vaarikin mennä kiertokouluun?»
Vastaamatta mitään tytön hieman pilkalliseen kysymykseen sanoi Simo taas:
»Raakeli!»
»No mitä sitten?» kysyi tyttö hiukan kärsimättömästi.
»Otappas rihvelitauluni, jonka eilen puodista ostin, tuolta seinältä ja tule tänne penkille minun viereeni.»
Raakeli asettui penkille polvilleen vaarin viereen, kyynärpäät pöydällä ja kivitaulu edessänsä.
»Teeppäs nyt tuohon joku puustavi», pyysi Simo.
»Mikä puustavi?»
»Kai sitä on i:stä alettava.»
Kun Raakeli oli tehnyt kirjaimen, yllätti vaarin niin voimakas, äkillinen mielenliikutus, että hänen leukansa tärähteli ja silmät kävivät vesikierteelle.
»Muistui tässä mieleeni», puhui hän itkunsekaisella äänellä kuin mielenliikutuksensa selitykseksi, »muistui mieleeni se kaukainen sunnuntai-aamu, jolloin äitini alkoi minua opettaa lukemaan ja näytti minulle tikulla ensi kerran i:tä aapisesta. Nyt, kun alan tulla toistamiseen lapseksi, opettaa minulle i:tä tyttäreni tytär.»
Hän alkoi Raakelin tekemän mallin mukaan piirtää kirjainta vedet silmissä. Kivikynä ritisi ja ylöspäin työntää juruutettaessa kirkui niin ilkeästi, että hampaita vihloi, taulun pinnasta kirposi kirppuina pieniä sirusia, käsi alkoi vapista ja hiki kihota otsaan. Mutta i:n pistettä tehdessä kuului: rits! ja kivikynä oli poikki.
»Ei saa painaa kovasti, niin sanoi opettajakin koulussa», neuvoi
Raakeli.
»Eihän se kyllä kynä ole aatran kurki painettavaksi eikä sen jälkien tarvitse olla juuri pellon vakojen syvyisiä, mutta se on raskas työmiehen käsi», puolusteli vaari.
Käyttäen pyyhkeenä paitansa hihaa hän hankasi pois ensimmäisen tekeleensä kyynelkarpalolla, joka hänen tietämättään tipahti silmästä taululle, teroitti puukollaan kynän ja yritti uudestaan. Kun hän sitten kotvan yksin harjoiteltuaan näytti ujostellen kuin koulupoika ensimmäisiä aikaansaannoksiaan alkamallaan vaikealla tiellä, silmissä nöyrä, melkein armoa anova ilme, täytyi Raakelin myöntää, että jotkut noista viivoista muistuttivat i:tä, mutta useimmista ei tiennyt, mitä ne mahtoivat olla. Pitkiä ne vain olivat, puolen taulun korkuisia, pisteetkin päissä pitempiä kuin tavallinen i.
Siitä se alkoi. Vaarista ja Raakelista tuli siksi kesäksi hyvin läheiset toverit. Kaiket pyhät ja usein arki-iltoinakin he istuivat päät yhdessä tuvan pöydän päässä ja pitivät koulua, Raakeli opettajana ja vaari oppilaana. Tytön kävi väliin oikein sääliksi vaarin väsymätön vaivannäkö. Ei hän luullut niin iäkkään miehen oppivan enää ollenkaan kirjoittamaan jäykillä sormillaan, jotka jo alkoivat vanhuuttaan vapista. Mutta siitä näki, että kun on oikea peräänantamaton into ja ahkeruus ja usko asiansa onnistumiseen, niin vuortenkin pitää tieltä väistymän.
Mikkelin päivään mennessä oli Simo jotenkuten oppinut kaikki pienet kirjaimet ja lisäksi numerot. Kun Raakeli silloin haukotellen huomautti, että nyt pitäisi kai sitten alkaa isoja kirjaimia harjoitella, sanoi vaari, että niiden oppimiseen ei taitaisi hänen lyhyt jäljellä oleva elämänsä enää riittää, eikä se ole tarpeellistakaan, hänen tarkoituksiinsa välttää, kunhan osaa pienetkin puustavit ja numerot.
Simolla oli nyt bailussansa se terävä tutkain, jota hän oli kaivannut. Urkittuaan lisäksi tietoonsa, että pohjalaiselta se puuttui kokonaan, saattoi hän mielestänsä katsoa luottamuksella tulevaisuuteen.
III
Siitä puhuttiin ensin kotikylässä, sitten naapurikylissä ja lie siitä kulkijoitten kera levinnyt huhu rajapitäjiin asti — Simon ja Jaskan vedonlyönnistä. Oli vihdoinkin tapahtunut se välttämätön yhteenotto, jota Simo oli jo vuosikauden jännittyneenä odottanut. Eräänä keväisenä pyhäiltana oli kylän miesväkeä tapansa mukaan kokoutunut Suvannon tupaan, Simo ja Jaska muiden mukana. Usuttaakseen ennustajat yhteen oli muuan mies aluksi kysäissyt, tietävätkö nämä, millaisia tämän kesän ilmat tulevat olemaan. Heidän viimekeväiset ennustuksensahan olivat yhtä ristiriitaisia kuin kesän sekalaiset säätkin, niin että kumpikaan ei oikeastaan voittanut, pikemminkin joutuivat molemmat häviölle.
»Kypsää tulee», oli Simo heti tokaissut, vieläpä sanonut tarkalleen sen kesäisen yönkin, jolloin halla vierailee.
Pohjalainen oli silloin pilkallisesti nauraa hohottanut ja sanonut:
»Vai kypsää! Ei pakkasesta puhettakaan ennen syksyä.»
»Annatko tervata pääsi, jos ennustukseni toteutuu?» oli Simo suuttuneena kysäissyt.
»Annatkos sinä tervata, jos se ei toteudu?»
»Saat tervata vaikka…»
Siitä oli kehittynyt kiivas sananvaihto, jossa kumpikaan puoli ei peräytynyt askeltakaan väitteestään. Osoittaakseen ylemmyyttään oli pohjalainen vedonnut ainaiseen lapintietoonsa. Mutta Simo oli siihen vastaukseksi letkauttanut, että semmoisen miehen, joka on niin tökerö, ettei vielä nykyisenä opin ja sivistyksen aikana osaa kirjoittaa edes nimeänsä, olisi viisainta olla ennustelematta mitään ja parasta pysytellä vain lapionsa ja suopiilunsa varressa. Kun väittely ei näyttänyt johtavan mihinkään lopulliseen tulokseen, oli joku ehdottanut, että se ratkaistaisiin vedolla.
»Lyödään vain vetoa — litra korven kyyneliä», oli Simo heti ollut valmis.
Pohjalainen oli hiukan epäröinyt, mutta kun oli alkanut kuulua ääniä, että Jaskaa alkaa jänistää, oli hän ojentanut Simolle kätensä ja sanonut komeasti:
»Tuoss' on lapa, joka ei lotise.»
* * * * *
Simo oli pitkin vuotta varustautunut tätä aavistamaansa kohtausta varten. Hän oli tehnyt entistä tarkempia havainnolta ei ainoastaan päivillä, vaan monena talvisena pakkasyönäkin. Hän oli seisoksinut ulkona tarkastamassa tähtiä ja erittäinkin linnunrataa, sen kirkkautta tai himmeyttä. Heti kirjoitusharjoituksensa päätettyään hän oli ostanut sinikantisen vihon ja kirjoittanut siihen muistiin kaikki, mikä ilmain ennustamisen kannalta oli vähänkin tärkeää — järvien jäätymiset, ensimmäiset lumet, kaikki kolme kaarnatuulta, mutta ennen kaikkea sen harsonhienon usvan, jonka hän eräänä talvisena pakkasaamuna oli huomannut hiljaa aaltoillen ja kevyenä kuin henki kulkevan aivan hangen pintaa pitkin, kesäistä hallaa ennustaen. Hän säilytti muistiinpanovihkoaan arkussansa lukon takana, ettei vain kukaan pääsisi hänen tietojansa varastamaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta varovaisuutta, sillä tuskin kukaan muu olisi Simon kirjoituksesta saanut selkoa kuin hän itse — kirjoituksesta, jossa ei näyttänyt olevan alkua ei loppua, ei sanoja eikä lauseita, ei muuta kuin rivi riviltä jatkuen pelkkiä pieniä kirjaimia muistuttavia vapisevan käden piirtämiä koukerolta erillään toisistansa, joukossa aina väliin numeroita merkkipäiviä näyttämässä.
Aluksi ei oikein tiedetty, kumpaa ennustajaa pitäisi uskoa, molemmat kun olivat arvossa pidettyjä ja tuntuivat tasaväkisiltä. Jotkut, mielestään valistuneimmat, kohauttivat halveksien olkaansa koko jutulle eivätkä olleet uskovinaan kumpaakaan, mutta kun leiväksien tarvitsija meni näiltä epäilijöiltä rahallaan viljaa pyytämään, pysyivät eloaittojen ovet tiukasti kiinni.
— Eipä tässä tiedä myyskennellä, ei olla vielä uutisessa.
Vedonlyönnistään Simo ja Jaska eivät jälkeenpäin maininneet mitään vahingossakaan eivätkä käestäneet sanallakaan, kun muut sen puheeksi ottivat. Karttaen toisiaan kuin ilmiviholliset he eivät sen jälkeen vaihtaneet keskenään yhtään sanaa, mutta kaikesta näki, että he sitä paljon ajattelivat, lienevätkö mitään muuta ajatelleetkaan. Asianomaisten itsensä vaietessa puhuttiin heidän vedostaan sivullisten kesken sitä enemmän. Kuta lähemmäksi kohtalokas määräaika läheni, sitä suuremmaksi kasvoi mielten jännitys. Jakauduttiin kahteen vastakkaiseen leiriin: Simon ja Jaskan puolueisiin, lyötiin sivuvetoja, väiteltiin vihaan asti ja kerrottiinpa parin kiistelijän kerran kuumentuneen siihen määrin, että iskivät toistensa takin kauluksiin kiinni. Simon kannattajia olivat kaikki ne, jotka kotipaikan kunnian vuoksi toivoivat voittoa oman kylän miehelle eivätkä olisi suoneet sen joutuvan vieraalle, maailman kuljeksijalle, joka ilmankin pyrki kohtelemaan sydän maalaisia yliolkaisesti. Pohjalaisen puolella oli taas niiden myötätunto, joilla itsellään oli pelissä peltonsa panoksena, niin mielellään kuin olisivat Simolle voiton suoneetkin, kun se vain olisi voinut tapahtua heille vahinkoa tuottamatta. Kaikkein kiihkeimpiä Jaskan puoluelaisia olivat kuitenkin Simon kadehtijat, jotka myrtyneessä mielessään kostoa hautoen toivoivat vaikkapa vieraankin voittavan heidän kukistajansa, kun eivät itse kyenneet sitä tekemään.
Tuli vihdoin kiistanalaisen yön aattopäivä. Jo pari edellistä vuorokautta oli pohjoinen tuulla reuhunut kylmästi, rivauttaen väliin rakeitakin, eikä tyyntymisestä näyttänyt olevan tietoakaan, päinvastoin tuntui tuuli yhä vain yltyvän miltei myrskyksi. Pitkä salko Simon rysähtelevän tuvan päädyssä heilui kuin ruoko. Kirkuen ruosteisissa saranoissaan leipoi viirinlehti ilmaa kahdenpuolen, hullaantuipa väliin pyörimään ympärikin, ja vonkuen hyrräävät väkkärän siivet näyttivät harmaalta sumuympyrältä.
Simo ei yrittänytkään työhön sinä päivänä. Levottomana hän vain katseli taivaalla ajelehtivia kolkkoja pilviröykkiöitä. Enteet olivat sekä hyvät että huonot. Oli niin kylmä, että käsiä paleli. Tarvitseisi nyt vain kuoraista taivaan selkeäksi ja tuulen tyyntyä, niin…
— Mutta entäpä jos ei kuoraisekaan? Entäpä jos tuuli ei tyynnykään?
Tuskaksi kasvavalla levottomuudella oli Simo päivän kuluessa tehnyt ajatuksissaan lukemattomia kertoja nuo tärkeät kysymykset, mutta ei vielä iltaan mennessä ollut saanut niihin muuta kuin kielteisen vastauksen. Tosin oli tuuli melkolailla asettunut, mutta taivas pysyi yhä pilvessä. Ja pilvessä oli Simon mielikin. Hän ei voinut viipyä enää tupansa luona, jossa metsien ympäröimä näköpiiri oli ahdas, hän puki turkin ylleen, painoi karvalakin korvilleen ja meni läheiselle mäelle tähyämään, eikö etäämmältä alkaisi jo pohjoinen taivaanranta kirkastua. Mutta seestymisestä ei näkynyt merkkiäkään.
Lämpimistä varusteista huolimatta Simoa alkoi vapisuttaa, niinkuin hänellä olisi vilu. Hän oli itse alkanut väittelyn, ensimmäisenä tarjonnut vetoa, vieläpä luvannut antaa tervata päänsä, jos häviölle joutuisi. Hänelle naurettaisiin, häntä pilkattaisiin — hänen ennustajamaineensa olisi iäksi mennyttä, vieläpä hän vetäisi samaan häpeän kiuluun muitakin mukanansa. Simo arvasi, ettei hän ole ainoa, joka tänä yönä valvoo. Hänen entiset kannattajansa nyt varmaankin sadattelevat ja kiroilevat häntä, kun tuli mokomaa ennustajaa uskotuksi ja sen puolesta vielä vetojakin lyödyksi. Mutta Jaska ja hänen puoluelaisensa riemuitsevat. Ärjähtäen kuin sydämeen haavoitettuna Simo sormet koukussa teki käsillään ylhäältä alaspäin voimakkaan, repäisevän liikkeen, niinkuin olisi tahtonut kiskaista pilvet alas. Mutta tuntien voimattomuutensa millään tavoin vaikuttaa asiain menoon hän masentuneena käänsi tönkön, toivottoman katseensa erään läheisen männyn oksaan, ikäänkuin viimeiseen pelastuksen kallioon, ja kouraisi kädellään turkkinsa taskua, kunnes painui kyynäskolkkasilleen polviensa varaan, pää alas hervahtaneena.
Siitä asennostaan Simo lysähti polvilleen, pani kätensä ristiin rinnalleen ja kasvot pilviä kohti käännettyinä rukoili Jumalaa, että hän armossaan antaisi taivaan seestyä ja tuulen tyyntyä. Mutta sen pitäisi tapahtua heti, sillä — niinkuin Herrakin kai tietää — kesäinen yö on lyhyt. Simon tapana ei ollut rukoilla eikä hän sen tehoon nytkään jaksanut oikein uskoa, se oli hänelle vain hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Eihän ota, jollei annakaan.
Mutta ihme tapahtui — niin uskoi ainakin Simo. Kun hän rukouksensa päätettyään oli hetkisen hyvin epäuskoisena odottanut sen seurauksia, alkoi pohjoisella taivaan rannalla kimmeltää hopeankirkas juova. Sitä mukaa kuin se pilven laidan kohentuessa laajeni, valkeni koko luonto, vaikenivat Simon kasvot ja kirkastui sydän. Hän kiitti Herraa tästä odottamattomasta armosta ja pyysi anteeksi äskeistä epäilystänsä.
Kun taivas oli kokonaan selkeytynyt ja Simo oli varma voitostansa, otti hän taskustaan perintöpiippunsa ja pani tupakaksi, huulet vetäytyivät hymyyn ja ruumista alkoi nytkäytellä hiljainen, äänetön nauru. Hän kuvitteli, kuinka Jaskan ja hänen kannattajiensa liian aikainen ilo nyt vaihtui vastakohdakseen ja hänen omien puoluelaistensa äskeinen parjaus rajattomaksi ylistykseksi. Hän oli näkevinään Jaskan lapintietoineen luikkivan kylästä öiseen aikaan häpeissään ja masennettuna, vähät tavaransa säkissä selässään — rehtinä pohjalaisena jätettyään kuitenkin hänelle jonkin luotettavan henkilön välityksellä häviämänsä pontikkapullon, jonka parissa hän sitten kaikessa hiljaisuudessa nauttii ja iloitsee tuvassaan voitostansa. Kun hän vähän myöhemmin — huomenna ei vielä sovi — menee kylään, katsovat kaikki kunnioittavasti häneen. Ja vielä kauan sen jälkeenkin, kun hän jo makaa vaimonsa vieressä kunniallisessa haudassansa, puhutaan hänestä ja luetaan hänen puisesta rististään nimet ja muistosanat: »Tässä lepää Haapalan kylän viimeinen rohveetta Simo Siimeoninpoika Kattainen ja rakas vaimonsa Vilhelmiina. — Simo oli eläessään niin etevä ilmain ennustaja, että hän kerrankin ihan tunnilleen tiesi hallan tulon ja löi laudalta lapinkin tiedot.» – – –
– Tiesi hallan tulon…!
Kuten äsken karmaisi Simon ruumista jälleen vilu ytimiin asti. Hänen silmänsä suurenivat ja niissä kuvastui kauhun ilme, kuin hän yht'äkkiä olisi nähnyt edessänsä hirveän näyn. Se näky oli kyllä jo ennenkin pyrkinyt nostamaan päätänsä, mutta Simolle oli oma itsensä, voittonsa ja kunniansa niin yksinvaltiaana, että kaiken muun täytyi väistyä niiden tieltä. Hän oli onnistunut sen tukahduttamaan tunnostaan sillä vetoomuksella, että eihän hän ole se, joka voi hallan nostaa tai sitä estää, hänen tehtävänsä on vain ennustaa. Mutta moiset verukkeet eivät nyt enää auttaneet. Hän oli kaiken aikaa sen vetonsa jälkeen toivonut hallaa, ja kun taivas suuressa laupeudessaan nähtävästi aikoi armahtaa ihmisparkoja, oli hän rukoillut sen tuloa. Simo katsoi peltoaan, jossa nyt vuoden leipä menee yhtenä yönä. Mutta sen lisäksi hän näki hengessään muita peltoja valkeiksi paleltuneina, mustiksi kärventyneitä perunamaita, nälkää, itkua, kyyneleitä. Ja syypää tähän kaikkeen oli hän, Simo, onnettomine rukouksineen.
Tämän suunnattoman painon raskauttamana Simo lankesi jälleen polvilleen ja rukoili, että Jumala kuulisi häntä vielä kerran ja antaisi pilvien peittää taivaan tai edes pienen tuulenhenkäyksen puhaltaa eloa tähän kauheaan kuolemanhiljaisuuteen. Ja yhtä kiihkeästi kuin hän äsken oli odottanut pohjoisen kirkastumista, toivoi hän nyt sieltä pilveä nousevaksi. Mutta vaikka Simon mielestä hänen tämän anomuksensa olisi pitänyt olla Herralle edellistä otollisempi, ei sitä nähtävästi otettu kuuleviin korviin; pilveä ei noussut eikä väkkärän siipi liikahtanutkaan.
Simo koetti kädellään maata, se tuntui kylmältä, mutta ei ollut vielä kuurassa näin ylhäältä. Hän kiiruhti mäen juurella olevan pienen vesilammikon rantaan. Siellä oli kaikki jo valkean härmän peitossa ja vesilammikon rantoja alkoi vetää hienoon jääriitteeseen. Sieltä ja täältä kuului salaperäistä ritinää ja napsahtelua.
— Kypsää tulee…
Kuin väsymyksen näännyttämänä Simo alkoi vaivaloisesti kavuta mäen rinnettä ylös. Päälle päästyään hän sortui maahan istualleen ja oli siinä kotvan aikaa näköjään tylsään välinpitämättömyyteen vaipuneena. Siitä ikäänkuin herättyään hänen seiväsjäykkä katseensa kääntyi toistamiseen äskeiseen männyn oksaan ja käsi otti turkin taskusta kotoa varatun nuoranpätkän. Mutta Simo ei ehtinyt kohmettuneilla käsillään saada vielä silmukkaa valmiiksi, kun varhainen aurinko jo nousi ja lintuset alkoivat laulaa ympäröivissä puissa. Vaikka hän tiesi, että auringon nousu tällaisen yön jälkeen oli kuin papin astuminen haudan partaalle siunaamaan vainajaa viimeiseen lepoon, hengähti kuitenkin kaikesta tästä lämmin elämän tuulahdus hirteen aikovan miehen synkkiin kuoleman-ajatuksiin. Iloinen viserrys johti mieleen: »Katsokaa taivaan lintuja, ei he kylvä eikä niitä, ei myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te paljoa enämpi ole kuin he?» Simo päätti jättää silmukan toistaiseksi ja katsoa ensin peltonsa valkenemista — sittenpähän selvinnee, mitä muuta on tehtävä. Eihän oksa siitä karkaa.
Aurinko nousi nousemistaan, sen säteet alkoivat lämmittää mäkeä ja vähitellen alaviakin maita, mutta hämmästyksekseen Simo ei huomannut rukiissaan mitään värinmuutosta. Hän pisti nuoran keskentekoisine silmukoineen taskuunsa, riensi pellolleen ja teki sen iloisen havainnon, että tähkät olivat säilyneet aivan vahingoittumattomina. Raskaan taakan pudotessa Simon sydämeltä hän rajussa riemussaan kahmaisi sylinsä täyteen rukiinkorsia ja pusersi niitä rintaansa vasten, hokien itsekseen:
»Jäähalla, jäähalla…»
HÄRKÄVIERAITA
I
Aattoillan auringon aletessa luoteiselle taivaan rannalle lähti Kattila-ahon perhe: Urpo ja Ulla, peltonsa penkereelle juhannuskokkoa polttamaan. Ulla otti aitan seinälaudalta pienen voipytyn ja ison kivikupin, joka oli täynnä harmaata vellintapaista seosta. Urpo kantaa roikotti varresta mustaa paistinpannua, toisessa kädessään isoa puulautasta. Perille tultua pisteli Urpo palavia tuohikäpryjä kokon alle, ja pian kohosivat liekit jytisten ilmaan, sininen savu puski suorana patsaana ylös, kaareutui siellä ylhäällä ja alkoi hitaasti kulkeutua asuttuja maita kohti kuin erämaan juhannusviestinä. Jossakin etäämpänä kuului käki kukkua helkyttävän.
»Oikein tämä nyt tuntuu juhlalliselta», sanoi Ulla, pitäen talvisesta tottumuksesta kämmeniään tulta vasten ja väliin hieraisten vastakkain, ikäänkuin niitä olisi palellut.
»Juhlalliseltapa tuntuu», myönsi Urpo, seisten selin tuleen, kädet selän takana ja piippu hampaissa, niinkuin olisi lämmitellyt talvisen takkatulen ääressä. »Se on tämä juhannus ja tuo joulu siinä yhtäläisiä, että aurinko niinä päivinä hipoo avaruuden äärimmäisiä rajoja, korkeinta vuorenhuippua ja syvintä laakson pohjaa.»
»Ihan niin. Se on taas kuusi kuukautta ponnistellut mäkeänsä ylöspäin yhä suurempaan kirkkauteen, mutta nyt se jälleen kääntää kelkkansa, eikä sitten muuta kuin anna huristaa alamäkeä päivä päivältä sakenevaa pimeyttä kohti, puoli vuotta.»
»Tottahan se sillekin kulkijalle mäki velkansa maksaa.»
»Ja sitä nousuansa ja laskuansa se on tehnyt hamasta maailman alusta — oikein päätä pyörryttää sitä ääretöntä aikaa ajatellessa. Mutta kerranhan ne senkin vaeltajan voimat väsähtävät. Kun kuusituhatta ajastaikaa on umpeen kulunut, laskee aurinko viimeisen mäkensä, ja silloin alkaa yhtäällä iankaikkinen, pilkkoisen pimeä yö ja toisaalla loppumaton, lämmin juhannuspäivä.»
»Entäs' kuu?» huomautti Urpo.
»Eikö tuo kyenne sitäkin lyhtyä sammuttamaan.»
»Kuka tuo?»
»Se joka on sen sytyttänytkin.»
»Hyvähän on valo ja suopealtahan tuntuu lämpökin, mutta luulisi yhtäkaikki alituisessa päivänpaahteessa hikiotsin joutilaana lekottelemisen ajan oloon maistuvan vähän miedolta näin viiman ja pakkasen puremalle eläjälle — paitsi ehkä kaikkein laiskimmalle, joka täällä on talvensa kuuman uunin päällä raukeasilmäisenä kissana virunut. Kuuluu olevan semmoisiakin maanpaikkoja, joissa ei lunta ole koskaan nähty, ja taas toisia, joissa ei muuta ole nähtykään. Olen väliin itsekseni mietiskellyt, että eiköpä pitäne sielläkin, ikuisuudessa, olla vähän samanlaiset olot: yksillä ainaiset suvensa, toisilla loppumattomat turjantalvensa ja kolmansilla kesänsä ja talvensa vaihdellen, aina sen mukaan, mihin kukin täällä ajallisessa elämässään on tottunut… Mahdettaneenko siellä, jossa on se ihailemasi ainainen juhannus, lettuja paistaa», huomautti Urpo.
»Hyvänen aika, kun tässä rupattaessa olin ihan unohtaa»,- huudahti mummo.
Ullalla oli tapana kahdesti vuodessa, joulu- ja juhannusaattoiltoina, paistaa ohukaisia. Se toimitus ja ohukaisten syöminen olikin näiden merkki-iltojen huippukohta. Hän nosti paistinpannun lopuilleen palaneen kokon hiilille ja sen lämmittyä laski siihen lusikankärjellä voinokareen. Rasvan kärähtäessä Ulla nielaisi jotakin ja Urpo ruiskautti loitolle suuhunsa herahtaneen vesikirkkaan syljen. Sitä mukaa kuin ohukaistaikina kivikupissa hitaasti aleni, kasvoi lettuläjä puulautasella, yleten lopulta korkeaksi keoksi.
»En ole älynnyt asian sitä puolta ennen ajatella, mutta kyllä maar sielläkin, jossa on aina juhannus, lettuja paistetaan, sillä ei luulisi sielläkään juhlan muuten juhlalle tuntuvan», vastasi Ulla miehensä äskeiseen kysymykseen, joka oli koko paistamisajan hänen mieltänsä askarruttanut. »Siunataan nyt itsemme ja ruvetaan syömään», sanoi hän lopuksi, pyyhkien esiliinallaan kuumuuden nostamaa hikeä otsaltansa.
Hiukan aikailtuaan, ettei näyttäisi ahneelta, Urpo keihästi keon harjalta letun puukkonsa kärkeen kuin lahnan atraimeen ja aikoi pistää sen sellaisenaan suuhunsa, mutta Ulla ehätti huomauttamaan:
»Rivautahan tuosta kahvikupista sokerijauhoa päälle, niin maistuu paremmalta.»
»Eikö tuota ehkä voisi lainata alas sokerittakin, mutta voinhan mieliksesi vähän rivauttaakin», vastasi Urpo.
Jauhettuaan kotvan hitaasti ruokaansa, silmät mielenliikutuksesta vesikierteellä, Urpo keskeytti pureskelemisen ja antoi sokeroidun puruksen maistua suussansa, ajatellen itsekseen, että ei sovi pitää kiirettä, on niin pitkä aika juhannuksesta jouluun, tarvitsee syödä monta silakkaa, ennenkuin taas lettuja paistetaan. Nielaista jutkautti sen kuitenkin lopulta ja Ullan valmisteita kehuen lausui:
»Näitä tämmöisiä herkkuja syövät herrat joka päivä — joka päivä.»
»Parempia, parempia toki paljonkin», oli Ulla vaatimattomasti torjuvinaan miehensä kiitoksen.
»Mitenkä voi enää mikään olla tämän parempaa — tuskinpa taivaan mannakaan?»
Aviopuolisoitten ääneti jatkaessa harvinaisen juhla-ateriansa nauttimista siirtyi suloinen tunne suusta vatsaan, souteli sieltä suonistoa myöten huomaamatta kaikkiin ruumiin jäseniin ja ulotti lopulta lämmittävän vaikutuksensa sieluunkin.
»Muistatkos sinä, Urpo, vielä niitä aikoja kun me pappilaan mentiin?» kysyi Ulla ja hymyili hampaattomalla suullaan.
»Sehän taisi olla silloinkin näin juhannusaatto», muisteli Urpo.
»Niin oli. Ja satoi. Sinä mennä porhalsit kuin hirvi maantietä edellä punaisine pieksuinesi, että kura roiski, tuohinen eväskontti selässä ja hopeinen vihkisormus taskussa. Minä tulla humpsutin jäljessä, hame säkkinä korvissa. Oltiin senkin näköisiä ruhjakkeita, kun pappilaan tultiin. Minä pyysin, että pyörähdettäisiin ensin väentupaan edes vähän kuivailemaan itseämme ja siivoilemaan enintä rapaa vaatteistamme, mutta sinä vain siihen touhuissasi: 'Mene jos menet, tule jos tulet'. Niin sitä sitten vettä valuvina astuttiin suoraa päätä rovastin eteen. Ja kun rovasti kysyi, että mitäs teillä nyt on asiaa, näin sateella, — vaikka kyllä se sen meidän asiamme arvasi, muuten vain kysyi — niin muistatkos, miten sinä vastasit?»
»Enpä tuota enää niin tarkalleen muista.»
»'Tultiin vähän vihille', sinä sanoit, ja silloin rovasti hiukan hymähti. Kun sitten tehtiin poislähtöä rovastin kammarista, vilkaisin minä ovensuussa taakseni ja näin, että siihen punaisen vihkipallin ääreen jäi rinnan kaksi vesilammikkoa ja niiden keskelle kuin saarina kahdet kuraiset jalanjäljet, sinun pieksujesi ja minun kenkieni.»
»No, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja täällä sitä nyt eletään, kattilan pohjalla», sanoi Urpo.
»Täällä eletään ja täällä kuollaan», lisäsi Ulla hiukan surumielisesti.
Kattila-aho oli ympyrän muotoinen aukeama, jota kaikilta tahoilta reunusti jyrkkäseinäinen vuorikehä. Aukeaman keskellä kohoutui soikea mäennyppylä, ikäänkuin jättiläismoukarilla olisi altapäin isketty kuhmu tuon luonnon muodostaman kattilan pohjaan. Tämän pikku töyryn harjannetta pitkin kulki jalkapolku, kiemurrellen jostakin reuna vuoren takaa ja vastakkaisella puolella sen yli jonnekin luikertaen. Ikäänkuin kunnioituksesta ehkä vuosisatoja vanhaa karjanpolkua kohtaan oli pieni harmaa tupa hyyvistäytynyt mahdollisimman matalaksi ja kylkeänsä poispäin kallistaen kuhmun rinteelle niin alas, että polkua kulkijan jalat olivat päreillä paikatun pienen akkunan yläpuolella, ja saattoi melkein astua tuohikaton räystäälle.
Kuin karsinaan aidattuina olivat Urpo ja Ulla eläneet siellä omaa hiljaista elämäänsä. He tiesivät ja tunsivat kyllä, että etäämpänä noiden reunavuorten takana oli ikäänkuin toinen maailma, jossa elämä kulki kiivasta vauhtiansa eteenpäin toisilla jalaksilla kuin heidän nuoruudessaan. Mutta eivät he milloinkaan olleet halunneet siihen rekeen istua eikä heitä oltu kovin paljon pyydettykään. Kuitenkaan eivät hekään voineet jäädä aivan osattomiksi ulkopuolisen maailman rientojen kosketuksilta. Vuorten takainen elämänhirviö heitti joskus omissa tarkoituksissaan himokkaan silmäyksen tännekin. Oli sattuma, että sen piti ulottaa yksi tuhansista lonkeroistaan Kattila-ahoon juuri nyt, rauhaisena juhannusaattoiltana, jolloin sitä kaikkein vähimmin olisi odottanut ja halunnut.
Vanhusten syötyä ohukaisensa loppuun, hiipuvan hiilloksen ääressä mahapakoillaan ja tyytyväisinä sulatellessa maukasta ateriaansa ja lapsellisina lepertäen menneitten aikainsa muistoja, huudahti Ulla kuin pelästyneenä ja kädellään vuorelle viitaten:
»Kukas tuolla?»
Molempien teroittaessa katseensa osoitettuun suuntaan näkivät he vuoren harjalla pitkän mieshenkilön seisovan ja katselevan ympärilleen kuin tutkien ja alkavan sitten juopuneen tavoin horjahdellen laskeutua rinnettä alas. Vanhusten luokse päästyään outo mies nyökkäsi päätänsä tervehdykseksi ja sanaakaan sanomatta lysähti maahan istualleen. Pää kumartuneena koukussa olevien terävien polvien varaan, kädet ristissä säärien ympärillä ja hiestä kimpuiksi liimautunut pitkä musta otsatukka valahtaneena kasvoille takaraivolla retkottavan isolippaisen lakin alta hän siinä silmät rakosillaan hengitti syvään ja raskaasti kuin kuoleva. Urpo ja Ulla vilkuilivat toisiaan kysyvinä ja hätäytyneinä, mutta olivat niin ymmällä, etteivät saaneet sanaa suustaan.
»Voi helvetti!» kähähti vihdoin kuin huokauksena miehen kurkusta niin hiljaa, että se kuului melkein kuiskaukselta.
»Akka, vettä, ja pian!» komensi hän hetken kuluttua kuin jostakin suuttuneena.
»Mitä se siinä akoittelee», tokeni Ulla, mutta kiiruhti kuitenkin hakemaan raikasta vettä lähteestä isolla kivikupilla, jota hän ei kiireessä joutanut edes huuhtaisemaan puhtaaksi lettutaikinan jätteistä.
Nostamatta kertaakaan huuliaan astian laidalta mies tyhjensi sen yhdellä siemaisulla, käänteli ja katseli sitten tyhjää kuppia sisä- ja ulkopuolelta ja kysyi vihdoin:
»Onko tämä porsaan kuppi?»
»Ei se ole ennen ollut — mikähän nyt lie?» pisti Ulla.
Ymmärtäen yskän vieras ei vastannut mitään. Hän kohotti päänsä, katsoi väsyneesti ja laimein silmin kuin unesta heränneenä riutuvaa hiillosta, paistinpannua, puulautasta ja vuoroin kumpaakin kokon jätteillä istujaa. Pitkän laihan kaulan kiertyessä ruuviksi alkoi katse kulkea sitten ympäri reunavuoria, kuin etsisi ulospääsyä avarammille aloille, palaten jälleen lähtökohtaansa, jolloin vieras taas kähisi:
»Mikäs pirun paikka tämä oikein on?»
»Vieras erehtyy kokonaan, kyllä tämä on ihmisten asumus», vastasi Urpo loukkautuneena.
»Niin, niin. Mutta missäs minä olen nyt?»
»Kattila-ahoksi tätä sanotaan. Mutta mistäs kaukaa kulkevainen on — taitaa olla härkävieraita?»
»No ihan sonnivieras. Tuolta olen kaupungista.»
»Millä asioilla vieras liikkuu, ja miten te olette tänne joutunut?»
»Minä olen akitaattori. Mutta miten olen joutunut tänne, sitä minä, hyvä vaari, en tiedä itsekään. Läksin jo eilisaamuna, toissa aamuna, vai lieneekö ollut kolmaskin aamu — tuntuu niinkuin siitä olisi kulunut iankaikkisuus — tuolta, tuolta… minulla ei ole aavistustakaan, missä päin se penteleen kylä on, enkä minä muista enää sen nimeäkään.»
»Loilon kylää mahtanee vieras tarkoittaa?»
»Just. Minun oli määrä oikaista sydänmaan halki tänne — tänne…»
»Mäyrämäen kylään kai?»
»Niin, Mäyrämäen kylä se oli. Muuan mies lähti oppaakseni, saatteli minua jonkun matkaa, väittelimme siinä peräkkäin kävellessämme kiivaasti politiikasta, ja kun tulimme kahden polun haaraukseen, neuvoi hän minut toiselle niistä ja sanoi, että vieras menee nyt vain nenäänsä kohti, niin kyllä perille pääsee.»
»Kummalleko polulle hän neuvoi?» kysyi Urpo.
»Vasemmalle.»
»Vasemmalle! No sitten saa vieras kiittää jumalaansa, ettei joutunut sinne, jonne sana sanoo vasemman tien vievän.»
»Jumalaa tai… Minä aloin siellä metsässä jo ymmärtää, että se saaterin kierosilmä neuvoi minut tahallaan väärälle polulle.»
»Sanoiko vieras sillä oppaalla olleen karsot silmät?» tutkaisi Urpo.
»Sillä ei ollut ainoastaan karsot silmät, vaan koko mies oli niin kiero, että sen silmissä voi hyvinkin näyttää vasen polku oikealta ja oikea vasemmalta.»
»Suopellon Jussi», suhahti Urpo Ullan korvaan ja ääntänsä koroittaen kysyi taas vieraalta:
»Minkähän, tähden tuo tuommoisen jutkun teki?»
»Me oltiin eri puoluetta ja sehän selvittää kaiken. Hänen tarkoituksensa tietenkin oli estää minun pitämästä Mäyrämäen kylään eilisillaksi ilmoittamaani esitelmää ja vaalikokousta. Hiton sukkela taktillinen temppu muuten. Minun olisi pitänyt tänä iltana — mutta mikäs ilta nyt onkaan?»
»Hm — juhannusaattoina kai.»
»Juhann…!»
Mies tempasi muistikirjan taskustaan.
»Voi saksan saakeli, voi tuhannen turkinpunainen! Minun olisi, näen mä, jo toissa iltana pitänyt olla Mäyrämäessä, eilisiltana kirkonkylässä ja tänä iltana… Mutta minnekäs se yksi päivä on kadonnut? Jumalaut! Se on nyt mennyt sekaisin koko suunnitelma. Ja mitenkäs tällä äänellä enää puhutaan ja laumoja innostetaan.»
»Vieraassa tuntuu tosiaankin olevan hyvin paha yskä, kun ääni on noin käheä.»
»Ei se yskää ole.»
»Mitäs se sitten on?»
»Minä olen jo toista kuukautta puhunut ja pauhannut yhtä mittaa ja lisäksi huutanut ja kironnut tämän pakanan sydänmaan perkeleitä täyteen, toivoen että joku kuulisi, kunnes en enää saanut kurkustani äänen pihaustakaan. Kolme viinatehdasta tapasin harhaillessani, kaksi oli jätetty kylmille ja kolmannessa oli viina parhaillaan lirisemässä, mutta keittäjästä en saanut nähdä muuta kuin vilaukselta pieksujen pohjat. Kohentelin tulta padan alle, huusin ja kiljuin, että mies tulisi takaisin ja opastaisi minut ihmisten ilmoille. Mutta kun sitä hullua ei kuulunut, tein tuohesta lipin ja… Hm!
… Lopuksi nukuin ja siinä lienee se yksi päiväkin kirjoistani kadonnut. Kun vihdoin heräsin, näin tehtaan paikalla vain särkyneen tyhjän pullon ja muutamia nokisia kiviä, mutta rahoistani ei ollut jäljellä pennin pyöreää.»
»Verotti kai viinoistaan.»
»Niinpä kai. Nälkäkin tässä tuntuu sydänalaa viiltelevän — mutta rahaa ei ole.»
»Eihän tuota käy rahatontakaan nälkään näännyttäminen. Vieras tulee syömään tänne tuvan puolelle,» pyysi Ulla.
»Ei, ei. Emäntä olisi hyvä ja toisi vain tänne muutamia voileipiä. Kun tässä vähän levähdän ja virkistyn, jatkan matkaani vaikka kontaten. Ei auta, viimeiset päivät on käsissä.»
»Hyvä isä! Joko nyt sitten tulee maailman loppu?» hätäytyi Ulla.
»Loppu siitä tulee, jollette tekin mene heinäkuun alussa vetämään punaista viivaanne. Totta kai tiedätte, että silloin on vaalipäivät?»
»On siitä vähän kuisketta kuultu — vaikka tulleeko tuonne mentyä, kun ei ole tullut ennenkään», sanoi Urpo.
»Mutta nyt on mentävä, nyt on porvareilla piru merrassa», innostui vieras, jossa pelkkä porvarin mainitseminen oli väsymyksestä huolimatta herättänyt jälleen agitaattorin eloon.
»Sakotetaanko siitä, jos ei mene?» kysyi Urpo.
»Linnaa siitä tulee, hyvässä lykyssä kuritushuonetta.»
»Taivas armahtakoon!» huudahti Ulla, mutta Urpo sanoa jurautti:
»Eipä tuosta ole tullut ennenkään.»
»Mutta nyt tulee… tai oikeastaan… riippuu siitä… Mitä uskoa te tunnustatte? Vaikka sehän on kai selvä kysymättäkin.»
»Herra Jumala! Lutheeruksen uskoa kai», sanoi Ulla.
»Väriä tarkoitan.»
»Väriä?»
»No hitto soikoon! Mihin puolueeseen te kuulutte?»
»Ei me kuuluta mihinkään puolueeseen», sanoi Ulla, ja häneen yhtyi äänettömänä Urpokin.
»Kuuluttava on», sanoi mies, otti viheriän paperin taskustaan, aukaisi sen monista taitteistaan ja tökkäsi sormellaan erääseen kohtaan, johon oli vedetty punainen viiva.
»Tuohon on teidän viivanne vedettävä, tuohon noin, jossa lukee:
Työväjen puolue.»
Ulla haki vieraan pyytämää ruokaa, ja enempää viivyttelemättä lähti agitaattori Urvon tarkoin neuvomaa polkua myöten Mäyrämäkeen päin, syöden ahneesti voileipiä mennessään.
Vieraan poistuttua näkymättömiin vuoren taakse lähtivät myöskin Urpo ja Ulla kapistuksineen kotiin, rupesivat heti sänkyynsä maata ja koettivat nukkua. Mutta pitkään aikaan ei uni tullut heidän silmäänsä, ja entinen, oikea juhannustunnelma oli Kattila-ahon asujamilta mennyt.
II
Juhannuksen jälkipäivinä painoi Urpoa ja Ullaa raskas huoli. Agitaattorin sanat linnasta ja kuritushuoneesta kaikuivat jäätävän kylminä heidän korvissaan. Oliko mies puhunut totta vai valehdellut? Ennen ei äänestyksestä poisjäämisestä ollut seurannut mitään rangaistusta, mutta onhan voitu lakeja ja asetuksia jälkeenpäin muuttaa. Ei ollut täällä metsien keskellä ketään, jolta olisi asiaa kysynyt, eikä oikein tehnyt mieli udellakaan ja siten paljastaa tietämättömyyttään.
Valkeni vihdoin heinäkuun ensimmäinen päivä. Jo aamuvarhaisesta alkoi Loilon kylästä ja muista sen puolen kylistä lappaa väkeä polkua myöten Kattila-ahon ohi äänestyspaikalle. Urpo kaivaa jurrasi ojaa pellollaan — muulloin ei hän sitä juuri kaivanutkaan — ja vilkuili alta kulmain menijöitä. Mutta sitten hänestä alkoi tuntua, niinkuin olisi pyhäaamu, nuo tuossa juhlatamineissaan olisivat matkalla kirkkoon ja hän tässä paikkaisissa, multaisissa rytkyissään kaivamassa ojaa sunnuntaina. Hän polkaisi kuin kiukuissaan lapion peltoon ja meni tupaan. Ulla oli akkunan pielessä kyyröttämässä ja kurkistamassa salaa ohikulkijoita. Urpo istahti vakoilemaan toiseen akkunan pieleen. Siellä meni miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, monella jo selkä köyryssä ja keppi kädessä. Useimpien kasvoilla kuvastui ankara vakavuus, niinkuin olisivat menossa lukukinkereille tai rippikirkkoon. Jotkut, leikkisämmät, kuuluivat huutaa huikahuttavan ohimennessään:
»Hei, Urpo ja Ulla — äänestämään!»
Katselijat vetäytyivät silloin hiukan syrjemmäksi, luullen tulleensa huomatuiksi.
Nämä määrävuosin uudistuvat äänestyspäivät ohivirtaavine kansanjoukkoineen olivat Kattila-ahon vanhuksille oikeita piinanpäiviä. Tällöin he tunsivat enemmän kuin muulloin, kuinka eristettyjä he olivat muusta maailmasta ja sen riennoista. He eivät voineet välttää sitä hiukan ahdistavaa tunnetta, että olivat mielestään kuin metsän peikkoja, jotka äkeissään murjottavat luolassaan, kun kaikki muut ihmiset täyttivät velvollisuuttaan. Mutta toisaalta heidät vangitsi paikalleen vielä voimakkaampi, vaistomainen tunne, että he mukaan liittyessään olisivat vain tahdottomia välikappaleita virran vietävänä, kadottaisivat entiset uskomuksensa ja lujan pohjan jalkainsa alta, kuten peikko voimansa astuessaan luolastaan määrätyn rajan yli.
Ensimmäisen väentulvan sivuutettua mökin seurasi väliaika, jolloin ei näkynyt yhtään menijää. Vanhukset vetäytyivät pois vartiopaikoiltaan. Urpo otti kirveensä penkin alta, hioi sitä ja meni pellon aitaa korjailemaan, tehden verukkeeksi sen, että niin vähäpätöinen askartelu ei työtä olisikaan. Mutta hänen omatuntonsa jysäytti sitäkin vastaan: työ kuin työ, eihän aita ollut kaivoon pudonnut aasi tai muu nauta, jota pyhänäkin sopii auttaa. Hän palasi takaisin tupaan, heittää kolautti kirveensä penkin alle ja paneutui sänkyyn pitkäkseen. Mutta Urvon ei ollut hyvä olla siinäkään. Tuvan painostavassa hiljaisuudessa hänellä oli jotenkin samanlainen tunne kuin täytyy olla sillä miehellä, joka vihamielisyydestä on jäänyt kotiin, kun kaikki muut ovat juoksujalkaa rientäneet hukkuvaa pelastamaan tai sammuttamaan tulipaloa, jossa ihmishenkiä voi olla vaarassa.
Ainoana lohdutuksena Urvolla tässä, niinkuin monissa muissakin asioissaan, oli tietoisuus siitä, että voihan vielä huomenna tehdä sen, mikä tänään jää tekemättä. Mutta ratkaisevan päätöksen tekeminen oli hänelle niin vaikeaa ja vastenmielistä, että se ehkä olisi siirtynyt ylihuomiseenkin, ellei kuritushuonepelon lisäksi muuan haudan partaalla hoippuva heikko jalka olisi antanut Kattila-ahon vanhuksille voimakasta potkaisua äänestysuurnalle.
Vuoteella selällään maatessaan ja tuntiessaan jonkinlaista henkistä huojennusta siitä luulosta, että kaikki tämän päivän äänestäjät ovat jo menneet, oli Urpo kuulevinaan ulkoa kuivaa yskimisen kakomista. Vanhukset kiiruhtivat taas akkunan pieliin kurkistamaan ja näkivät ylhäällä harjanteella kepin kärjen ja kolmet jalat hiihtelevän rinnan äänestyspaikkaa kohti niin lyhyesti ja hitaasti, että eteenpäin menoa tuskin huomasi. Kun he sitten miltei peläten siirtyivät likemmä akkunaa, nähdäkseen kulkijat kokonaan, löi Ulla kämmeniänsä yhteen ja huudahti kuin säikähtyen:
»Herra Jumala! Johan sinne nyt menevät kuolleetkin.»
Mies ja vaimo siellä ylhäällä taluttivat käsikynkistä naiseksi puettua, vahakasvoista luurankoa: Tiensuun Martta muoria, johon verraten Ulla oli vielä melkein tyttönen.
»Ei kai siitä nyt linnanmatkaa mahtaisi tulla, vaikka emme äänestämään menisikään, mutta saisihan tuon tuonkin taian kerran tehdä, ennenkuin kuolee», sanoi Urpo, ryhtyen pitemmittä puheitta ajamaan partaansa ja pukeutumaan pyhäpukuun.
Kun Ullakin oli aitassa pukeutunut parhaisiinsa ja pistänyt lopuksi liinaan kääräistyn silkkihuivin kainaloonsa, lähtivät he matkalle. Kotvasen kuljettuaan he tapasivat äskeisen hitaan kulkueen.
»Hyvää päivää. Äänestämäänkös siinä Martta-muoria talutetaan?» kysyi
Ulla puheen aluksi.
»Jumal' antakoon. Äänestämään — äänestämään», vinkui Martta muori vastaukseksi, jaksamatta puhua enempää yhteen mittaan.
»Menee kyllä aikaa, ennenkuin olette perillä Isonkylän koululla», huomautti Urpo.
»Härkä jäniksen tapaa — härkä jäniksen tapaa — jos ei tänään, niin huomenna. Aiomme olla välillä yötä — välillä yötä.»
Vähän aikaa yhdessä taivallettuaan kiiruhtivat Urpo ja Ulla jättämään tuon hitaan matkueen, joka heistä tuntui kolkolta kuin hautaussaatto.
Äänestyspaikkaan tultuaan — Ulla silkkihuivissa — he pysähtyivät ovensuuhun ja koettivat muitten menettelyä seuraten ottaa asioista selkoa, ennenkuin astuisivat esille. Ihan toisenlaiseksi he olivat äänestystä kuvitelleet — kuvitelleet, että osaavammat vetävät pöydässä itse viivansa ja vähemmän taitavat pitävät vain kynänpäästä kiinni jonkun kirjoitustaitoisen piirtäessä näiden viivaa, jotenkin samoin kuin oli tapana piirtää puumerkki asiakirjaan. Mutta tästä silmin näkemästään toimituksesta he eivät ymmärtäneet mitään. Tämähän muistutti hiukan lukusia, hiukan markkinoita. Pitkän pöydän ääressä istui miehiä, mikä selaillen kirjaansa, mikä muuta käsittämätöntä toimittaen. Seinän vierellä oli kuin mitäkin pilttuita, joiden avonaisesta alaosasta näkyi mistä miehen sääret, mistä naisen hame, alati vaihdellen, mutta ruumiin yläosaa suojaava kangas esti kiusallisen parhaiksi näkemästä, mitä he siellä tekivät.
Vihdoin Ulla ei enää voinut hillitä pilttuisiin kohdistuvaa uteliaisuuttaan. Hän hiipi lattian yli erään suojuksen luo ja kaula kurkolla kurkisti reunan yli sisään. Mutta samalla kuului sieltä äkäinen ärähdys:
»Pois! Ei saa tulla!»
Säikähtäen nykäisi Ulla päänsä pois, sylkäisi lattiaan ja palasi nolona
Urvon luokse.
Suojuksesta poistuttuaan sanoi se mies, jonka koppiin Ulla oli kurkistanut, eräälle seinuksella seisoksivalle joutilaan näköiselle miehelle:
»Poliisi pitää huolen siitä, etteivät syrjäiset pääse vakoilemaan ja urkkimaan äänestäjiä.»
— Poliisi!
Ulla pelästyi niin, että vapisi ja hapuili kuin turvaa etsien Urvon kättä omaansa.
»Mitäs sinne menit vakoilemaan ja urkkimaan», sanoi Urpo hiljaa, koettaen Ullaa rauhoittaakseen tekeytyä tyyneksi, vaikka hänkin tunsi kylmää väristystä ruumiissaan.
Olivat vihdoin Urpo ja Ulla pääsevinään osapuin selville äänestyksen kulusta, kunnes sattui tapaus, joka ensikertalaisissa sai aikaan pelonsekaista hämminkiä. Lattialla pöydän päässä oli kummallinen astia, joka Ullan mielestä muistutti pystyssä seisovaa kaljatynnyriä sikäli, että se oli umpinainen ja yläpäästä suppeampi. Sen sisään pudottivat äänestäjät lippunsa. Mutta kun muuan nuori nainen pudotti sinne paperinsa, pudisti eräs pöydän ääressä istuvista miehistä kädessään olevalla pikku esineellä, jolla hän oli painaa kopsauttanut merkin kaikkien muitten lippuihin, varoittavasti naiselle ja sanoi:
»Top!… Hukkaan meni.»
»Herra Jeesus!» kirkaisi silloin nainen, kahmaisi kädellään kuin tavoittaakseen kiinni lippuansa ja kätkien tulipunaisiksi leimahtaneet kasvonsa käsiinsä juoksi ulos.
Mahtaneeko tyttö parka päästä rahasakolla, vai saaneeko linnaa, ajatteli Urpo ja ihmetteli, miksi poliisi ei lähtenyt karkurin jälkeen. Tämän käsittämättömän tapauksen järkyttämänä Urpo oli kuin kahden tulen välissä: rangaistus voi seurata, jos äänestit tai olit äänestämättä. Kuitenkin hän hiukan rauhoittui, kun Ulla sormellaan pöytään osoittaen sopotti hänen korvaansa:
»Eikös se tuo, joka istuu syrjäkarein meihin ja antaa lippuja — eikös se, jumala nähköön, ole Lepistön mökin mies, Mikko?»
»Ka perr…! Onpa, koira vie, niinkin siinä Lepistön Mikko. Jopahan näkyy Mikostakin herra tulleen», Urpo ihan ilostui.
Kun vihdoin Mikkokin ovelle vilkaistessaan sattui huomaamaan tuttavansa, viittasi hän kädellään kutsuvasti ja sanoi:
»Mitäs siellä pilkistelette, tulkaa ottamaan lippunne.»
Eihän ollut aviopuolisoilla enää muuta keinoa kuin sykkivin sydämin astua ratkaiseva askel. Pöydän luo tultuaan Urpo haraisi sormin tukkaansa tervehdykseksi ja Ulla niiasi.
»Mikä nimi?» kysyi virallisen lyhyesti se herrahtavan näköinen mies, jolla oli kirja edessään ja joka näytti päälliköltä.
»Urpo Kaalepinpoika Tossavainen ja vaimo Ulla», vastasi Urpo, kuten oli kuullut papin lukusilla huutavan kirkonkirjoista.. »Ehkäpä herrat ovat jolloinkin sattuneet kuulemaan huhua Urpo Tossavaisesta?»
Lautakunta hymähti, ja puheenjohtaja alkoi selata kirjaansa.
»Mutta ei täällä näy ollenkaan Urpo Tossavaisen nimeä», sanoi puheenjohtaja, aikansa turhaan etsittyään.
»Härkävieraita: tällä Urvolla ja Ullalla, näettekös, kun ei ole milloinkaan ennen ollut tapana käydä näissä pidoissa, niin jos lienevät herrat hyvinkin tuumineet, että joutaapa heidän nimensä jäädäkin kansien ulkopuolelle», laski leikkiä muuan Mäyrämäen kyläläinen.
Mutta puheenjohtajaa ei naurattanut. Hän kysyi vakavana:
»Saatteko kunnalta vaivaisapua?»
»Vaivaisapua!… Minäkö?»
»Niin — tai ehkä vaimonne?»
»Itse minä olen akkani elättänyt ja elätän vastakin», sanoi Urpo suuttuneena moisesta kunnianloukkauksesta.
»No sitten teidän kruununveronne varmaankin ovat jääneet maksamatta», jatkoi puheenjohtaja.
»Kruununverot — maksamatta? Johan nyt on perhana!»
Sen sanottuaan Urpo käänsi halveksien lautakunnalle selkänsä ja lähti ulos, siunailevan Ullan jäljessä seuratessa.
»Yövy sinä nyt täällä, vaikkapa sen Lepistön Mikon mökissä, minä pyörähdän vähän kotona ja tulen huomenna takaisin», sanoi Urpo vaimolleen ja kiiruhti matkaan.
Kun hän huomenissa palasi, povi pullollaan, meni hän Ullan kera uudestaan lautakunnan eteen, riuhtaisi takkinsa ja liivinsä napit auki ja kaivoi karvaisesta povestaan kahdella hakaneulalla paidan sisäpuolelle kiinnitetyn vaatemytyn, jonka avattuaan läjäytti puheenjohtajan eteen pöytään paksun tukun pieniä paperilappusia.
»Herrat ovat hyvät ja selailevat hiukan näitäkin papereita, niin ehkäpä niistä löytyy vastaus siihen eiliseen», sanoi hän mahtipontisesti.
Siinä oli kaikki Urvon lunastamat kruunun-, kunnan- ja papinkuitit monien vuosikymmenien ajalta, ruskettuneina, russakoiden ja kärpästen tahraamina, kukin lajinsa erikseen tarkassa aikajärjestyksessä, neulalla lankaan pujotettuina.
»Niin, nähtävästi teillä ei ole mitään laillista estettä, mutta kun nimenne ei ole täällä kirjoissa, emme voi antaa teidän käyttää äänioikeuttanne», sanoi puheenjohtaja.
Tällaisesta käänteestä Urpo oli hyvinkin mielissään, mutta tekeytyen vääryyttä kärsineeksi kysäisi hän painokkaasti:
»Minkäs tähden minun nimeni ei siellä kirjoissa ole?»
»On kai henkikirjoittajan huolimattomuuden takia jäänyt pois.»
»Missäs se asuu, se henkiherra?»
»Kaupungissa.»
»Asuisi likempänä, niin olisi minulla pari sarvipäistä sanaa sillekin kuiskattava… Mutta mitenkäs se on nyt sen linnan laita?»
»Minkä linnan? Turhaan meitä uhkailette, sillä eihän ole lautakunnan vika, että nimenne on jäänyt luettelosta pois», sovitti puheenjohtaja.
Urpo mietti hetkisen ja kun huomasi näin odottamatta vaihtuneensa ikäänkuin syyllisestä syyttäjäksi, sanoi hän nuhtelevasti:
»No, jääköön nyt silleen tällä kertaa, mutta pitäkää vasta varanne, että nimeni tulee kirjaan, ja Ullan myös.»
»Itsenne teidän on siitä huoli pidettävä», ärähti puheenjohtaja.
Urpo kääri kuittinsa myttyyn, kiinnitti sen hakaneuloilla paitansa poveen, napitti liivinsä ja takiansa ja haraisi sormin tukkaansa hyvästiksi. Ulla niiasi ja kiitti.
Paluumatkalla tuli heitä vastaan se eilinen hautaussaatto Urpo kohtasi sen nyt jo neljännen kerran, aina kappaleen matkaa päämääräänsä likempänä.
»Joko sitä te äänestitte — joko äänestitte?» vinkui Martta-muori.
»Liehän tuota tullut ääntäkin pidettyä», vastasi Urpo vältellen ja keskustelua karttaen yritti pysähtymättä mennä ohi. Mutta kun Martta muori käänsi keppinsä poikittain puomiksi eteen, oli hänen pakko seisahtua.
»Oliko teillä neuvoja — oliko neuvoja?»
»Neuvoja? Miltä neuvoja?… Lie ollut neuvojakin, ei osuttu näkemään.»
»Itse veditte viivanne?… Osasitte?»
»Liehän tuota osattukin.»
»Niin, te osaatte, te ette tarvitse taluttajia siellä eikä täällä — te nuoret — te nuoret. Te ette ole vielä seitsemänkäänkymmenen. Minulla on menossa jo yhdeksäskymmenes yhdeksäs — yhdeksäskymmenes yhdeksäs. Te voitte vielä äänestää monta kertaa. Mutta minun kohdaltani vedetään tälle maailmalle nyt jo viimeinen viiva — viimeinen viiva.»
Paluumatkalla olivat Kattila-ahon vanhukset, varsinkin tuon polulla sattuneen kohtauksen jälkeen, karttaneet koskettelemasta äänestysasiaansa. Mutta kun Ulla kotiin tultua kiehautti kahvit ja he rauhaisessa tuvassaan äänettöminä ryyppivät kuumaa mielijuomaansa, huomautti Urpo ykskantaan:
»Onhan nyt sekin tullut nähdyksi.»
»No on», sanoi Ulla ja hymähti epämääräisesti.