HIILIMIILULLA
Oli lämmin syksyinen iltayö. Taivas oli kauttaaltaan synkän pilven peittämä ja ilma niin tyyni, että pimeydestä oli kuulevinaan yön salaperäisiä kuiskauksia. Siellä ja täällä leimahteli leveitä salamoita, ja joskus revähti taivaan ranta auki peninkulmien pituudelta, ikäänkuin sieltä vuorten takaa olisi myrskyssä hulmahtanut näkyviin pitkä, hopeankirkas kankaanlieve. Kuin nukkuvan yön vavahduksina kumotti väliin pilvenpäällinen salama pimeyden lävitse heikosti värähtelevinä valonkajastuksina. Mutta pieninkään ukkosenjyrähdys ei häirinnyt hiljaisuutta eikä satanut pisaraakaan.
Etäällä ihmisasunnoista loikoi Sysi-Iisu avonaisen lautakatoksen alla ja katseli taivaan valtavaa valoleikkiä. Kuin jättiläissuuri muurahaiskeko häämöitti hänen lähellään hiilimiilu yötäkin mustempana. Kaukaa kuului sydenpolttajan korviin hiljaista hyminää kuin maan alta: koski siellä lauloi sanatonta säveltänsä, lakkaamatta niellen yhtyneitten reittien vuolaita vesiä ja antaen osan väkeänsä ison sahalaitoksen käyttövoimaksi. Yön peitossa piilevän lahden rantamalla palaa loimotti sammumaton »helvetin tuli».
Pehmeällä sammalvuoteella loikoessa alkoi Iisua oudosti raukaista, ollen se hänestä liian raskasta tavallisen unen aiheuttamaksi. Vain suurten tapausten edellä hän oli ennen sellaista tuntenut. Niinpä kerrankin, vuosia sitten, hän oli keskellä päivää ja kesken työtänsä nukahtanut istualle tupansa penkille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt herätä, kun sanantuoja oli jo ovella ilmoittamassa, että suojukseton särmäysterä oli leikannut sahassa työskennelleen Iisun pojan keskeltä melkein poikki.
Iisusta tuntui peloittavalta, melkeinpä luojan halveksimiselta, nukkua taivaan tulien leimutessa. Saattaisihan singahtaa salama alas juuri hänen kohdalleen ja siirtää sielun ajasta ikuisuuteen, ruumiin unesta uneen. Mutta vastustuksesta huolimatta tuli uni kuin painajainen. Kerta kerralta viipyivät Iisun silmät yhä kauemmin kiinni, rakoutuivat hetkiseksi salaman valon kajastaessa suljettujenkin luomien lävitse, kunnes ne vihdoin jäivät pysyvästi kiinni.
Kuinka kauan Iisu lienee nukkunut, kun hän oli tuntevinaan voimakkaan tyrkkäyksen kylkeensä. Säikähtäen hän ponnahti istualle ja suuntasi katseensa pelokkaana miiluun, kylmien väreitten karmiessa selkää. Hän oli nähnyt kummallista unta: miilu oli olevinaan kuin iso hautakumpu, jonka huipulla seisoi musta risti. Vielä herättyäänkin hän oli vilaukselta näkevinhän ristin miilun harjalla ja sitten yht'äkkiä painua hutkahtavan kormun sisään.
Tuulilta suojatussa paikassa sijaitseva pari syltä korkea kormumiilu oli siten rakennettu, että pitkät hiilipuut oli ladottu nojalleen pystyyn paksun napahirren varaan ja päällystetty turpeilla, sahajauhoilla ja hienolla hiilenmuralla. Astuimiksi ylöspääsyä varten oli miilun sivuilla ylt'ympäri puunaulojen kannattamia lautoja toinen toistaan ylempinä kehinä. Lopuksi nostettiin napahirsi pois, miilu sytytettiin kormun pohjasta ja yläpää tukittiin aukon täyttävällä hirsipölkyllä, jota tarpeen mukaan lyötiin puunuijalla alemmaksi. Hiilipuiksi käytettiin sahalta tuotuja rimoja. Tähän tarpeeseen kelpaamattomat pienet rimat, joilla niinä aikoina ei ollut mitään rahallista arvoa, poltettiin lahden rannalla, ja kun rovio siellä loimusi yöt, päivät, kesät, talvet melkein lakkaamatta, sanottiin sitä piloillaan helvetin tuleksi.
Salamat leimahtelivat yhä.
Iisu nousi vuoteeltaan, teki tavanmukaisen tarkastuskäynnin miilun ympäri ja jäi kummeksien seisomaan vartioitavansa viereen. Hän uskoi, että tällä paikalla asui haltija, joka monta kertaa oli herättänyt hänet, kun hän oli torkahtanut uneen ja miilun salainen tuli oli päässyt jostakin heikosta kohdasta ryöstäytymään suojuksen lävitse ulkopinnalle ja siten »turri» uhkasi syödä koko miilun.
Mutta minkä tähden haltija oli herättänyt hänet nyt, kun mitään vaaraa ei näyttänyt olevan?
Tosin miilu oli jo pitkälle palanut ja sen yläosassa saattoi olla onttoja kohtia. Pitäisi ehkä kavuta ylös polkemaan jaloin päällystää ja lyömään nuijalla kormun kiilaa alemmaksi. Mutta kun Iisu vilkaisi miilun harjalle, muisti hän niin elävästi äskeisen hautamerkin, kuin olisi sen jälleen siellä nähnyt Rohkenematta yön pimeydessä nousta sille paikalle, missä risti oli ollut, hän palasi takaisin suojukseensa.
Iisun istuessa pää kumarassa katoksen alla hänen sieluaan painoi raskas, aavisteleva tunne jostakin lähenevästä vaarasta, joka oli vielä näkymättömiin kätkeytyneenä kuin sähkö pilviin, mutta saattoi yht’äkkiä salaman tavoin iskeä, tietymätöntä milloin ja mistä. Kotvan kuluttua hän kohotti äkkiä päänsä ja kuunteli henkeä pidättäen läheneviä, hiipiviä askelia.
»Kuka siellä?» hän kysyi hiukan värähtävällä äänellä.
Vastauksen asemesta seisahti suojuksen ääreen musta haamu, kömpi siitä katoksen alle ja vääntäytyen Iisun viereen istumaan sanoi:
»Otahan tuosta lämpimäisiä.»
»Kaaproko se… Eipä taitaisi olla väliä niillä lämpimäisillä — tällä kertaa», vastasi Iisu, mutta haroi kuitenkin kädellään pimeyttä, kunnes osui tarttumaan tarjotun pullon kaulaan. Kulauksen ryypättyään hän tarjosi vastalahjaksi tupakkaa vieraan piippuun ja täytti sitten omansa. Miesten imiessä lyhyitä nysiänsä hehkui katoksen alla kaksi pienoishiillosta, valaisten kahta kuluvaa silmäparia, nokisten naamojen sulautuessa yön mustaan väriin.
»Kotoa käsinkö Kaapro on kulkemassa vai muualtako on matka?» kysäisi
Iisu.
»Kotoapa niinkin: korpi kurjalla kotina. Totta puhuakseni alkoivat nuo taivaan tuliroihut hiilestää pintaani siihen määrin, etten enää jaksanut sitä polttoa kestää, vaan täytyi lähteäkseni ihmisten ilmoille.»
»Mitäpä pelkäämistä noissa olisi, äänettömissä leimauksissa?» arveli
Iisu.
»Niiden aavemainen hiljaisuushan se juuri lyökin luonnon lamaan ja kammottaa sydäntä kuin yöpöllön äänetön lento. Ajattelehan tätä: istua kyykötät sydän kourassa tulesi ääressä synkän korven komerossa, jossa on niin hirvittävä hiljaisuus, että veresi ääni kohisee korvissasi kuin Imatran pauhu. Silloin yht'äkkiä leimauttaa maailman ympärilläsi häikäisevän kirkkaaksi, niinkuin joku tuolla ylhäällä valonheittäjällään tarkastelisi, mitä salaisia puuhia Kaaprolla mahtanee siellä korven kätkössä oikein olla.»
»Eiköpä tuolla pilvien pitäjällä liene silmät sellaiset, että näkee ne askartelusi pimeydenkin lävitse. Kunhan ei vain se oma virittämäsi tuli olisi alkanut pintaasi polttaa ja oman viinasi lirinä tuomion koskena korvissasi kollista, ajaen sinut arkana jäniksenä pakosalle.»
»Omaatuntoa kai tähtäät. Saattaapa olla puheessasi pisara perää.»
»Eikö lie siinä arkuutesi syvimmät syyt. Mutta miten sieltä korvestasi osasit tulla tänne näin säkkipimeässä?»
»Minulla – kaadahan tuosta lisää nokiseen naamaasi — minulla, veikkonen, on yösilmät kuin kissalla. Olen näet tuijottanut elämässäni enemmän yöhön kuin päivään. Sinä näitä miilujasi polttelet yövuorolla vain joka toinen viikko, mutta minulla on yövuoro melkein aina. Eikä minua ole korpi koskaan pimeässä pettänyt, mutta päivisin olen joskus eksyneenä kiertänyt tehdastani kuin jänis ympyräänsä ja vasta yön tullen osunut pirheilleni.»
»On voinut ohran jyvä lyödä sumua silmiisi.»
»Onpa voinut väliin olla syytä ohran jyvässäkin, mutta öistä metsää et selväpäisenäkään tuntisi ollenkaan samaksi kuin päivän valossa.»
»Ja lie teikäläisillä, aurinkoa kammovilla eläjillä niillä pimeillä poluillanne omat öiset opastajanne, jotka pelkäävät päivää, niinkuin te itsekin.»
»Sarvijaakkoa meinaat — äläs mitään. Kun sitten aamuyöstä palaan korvesta tupakölsääni päiväksi makailemaan, kuljen täällä eksyttävillä aukeilla helvetin tulta kohti ja sen avulla löydän mökkini.»
»Sitä olet sinäkin, miesparka, kulkenut helvetin tulta kohti ilmeisen ikäsi, ja jollet pyörrä ajoissa askeleitasi, niin pelkään pahoin, että siinä tulessa vielä partasi kärvennät.»
»Mitenkä niin?»
»Hm… viinankeittäjä.»
»Eikö tuomiseni ole tarpeeksi suusi mukaista, vai tuntuuko siinä pohjaanpalaneen käryä, lipeäkiven kitkeryyttä tai muuta vierasta sivumakua? Oletko milloinkaan kuullut valitettavan, ettei Kaapron tuote olisi sytytettäessä tulta ottanut tai että se kämmenellä hieraistessa olisi suopana vaahdonnut?»
»Eipä sillä, eipä sillä, että olisit aineeseesi vettä sekoittanut tai sitä alunalla kirkastanut. Laittamattomanhan olet aina tavaran tehnyt, ja visertäen sen väki suonissa soutelee. Mutta kuitenkin kaikitenkin — viinankeittäjä…»
»Onko sitten hiilenpolttaja mielestäsi parempi mies kuin viinanpolttaja, vaikka miilumiehen naama onkin vähän nokisempi. Mustina tonttuina ja saman Aatamin lapsinahan olemme täällä metsissä hyvinä naapureina ahertaneet kumpikin uhritulemme ääressä kuin Kain ja Aapel ennen muinoin.»
»Niinpä kyllä. Mutta millaisia silmänluonteja luulet tuolta ylhäältä heittää mulkauteltavan sinun alttarisi puoleen? Eiköhän vain uhrihaikusi painune pitkin maan pintaa kuin Kainin savu.»
»Voi, veikkonen, sehän tuo olisikin suotavinta näin meikäläisen ammatissa, sillä eihän tarkoitukseni olekaan merkkitulia viritellä. Joko muuten olet kauankin näitä miilujasi poltellut?»
»Kauankin…? Jos kaikki polttamani hiilet olisi koota yhteen kasaan, kasvaisi siitä semmoinen keko, että aurinko pimeneisi, ja jos ottaisit vaivaksesi kavuta sen hiilivuoren harjalle, niin päätäsi pyörryttäisi, ja avautuisi sieltä silmiisi hyvin avarat näköalat. Mutta on maar sitä sinunkin mahlaasi ehtinyt melko läikäys piipputynnyristäsi tippua — ensin laillista, sitten laitonta.»
»Pisaroista meri syntyy. Jos minun keittämäni viina olisi kaataa kaikki johonkin alavaan paikkaan, niin veneellä saisit soudella. Ja jos sen synnyttämä mökä olisi koota yhden miehen kurkkuun ja tämä laukaiseisi sen kidastansa yhdellä kertaa, niin sen kiljaisun voimasta sinun hiilivuoresi lentäisi akanoina ilmaan, ja vielä peninkulmain päässä paukahtaisivat korvat lukkoon ja alkaisivat tilliä soittaa.»
Keskustelun höysteeksi miehet hyväntahtoisesti letkauttelivat ja omalla tavallaan imartelivat itseään ja toisiansa. Kaapro ei pelännyt enää salamoita, ja raskaus oli kaikonnut Iisun rinnasta. Milloin hänen äsken näkemänsä uni hautakumpuineen ja mustine risteineen pyrki synkistämään mielen, huuhtaisi hän sen viinaryypyllä sielunsa salaisiin syvänteihin.
Vihdoin toverukset tekivät sen ikävän havainnon, että pullosta ei herunut enää pisaraakaan, vaikka sitä kuinka olisi kallistanut. Kuin jonkinlaiseen tunnelmalliseen hartauteen vaipuneina he istuivat tämän jälkeen ääneti hyvän aikaa.
»Viina loppuu, kaikki loppuu — se tämä elämäkin viimein loppuu», alkoi
Iisu alakuloisesti.
»Jospa tuo nyt yhden hiilenpolttajan elämä loppuukin, kymmenen miestä on tarjolla tilallesi, siinä se. Mutta minun paikkani ei ole niinkään helposti täytettävissä.»
»Hiilenpolttajan, sanot… niinpä niin. Tässä katoksen alla makaillessani olen minä, varsinkin öiseen aikaan, yksinäisyydessäni ajatellut paljonkin tätä maailman menoa. Mietiskellyt muun muassa sitä, minkä tähden pitää kahden syntisen ihmisen välillä olla niin iso ero kuin usein on. Ajattelehan nyt, Kaapro, tätäkin sahan patruunan ja minun kohtaa. Toinen tuossa pasteerailee hopeaponsinen keppi kädessä hienoissa pukimissa, ajelee hetkuvissa vaunuissaan, silkkivuoteissa makaa ja syö ja juo, mitä ikinä mielensä tekee. Toinen täällä nokisessa pakkopaidassaan — ulkoasultaan ei juuri pirua parempana — hiiliä polttaa, värjöttelee viluissaan sammalkasalla avonaisen lautakatoksen alla ja nakertaa kuivaa kannikkaansa kuin rotta kolossaan, vuodesta vuoteen, vuosikymmenestä toiseen, koko elämän iän — yhtä ja samaa, yhtä ja samaa.»
»Mutta ähä: pitääpäs patruunankin kuolla, tännepäs täytyy senkin suuret rikkautensa jättää», ähitteli Kaapro kuin hyvillään.
»Siinä on siinä kuolemassa melkeinpä vielä isompi ero kuin elämässä. Näin sen kerran omin silmin ollessani mukana hautaamassa tämän nykyisen patruunan isä-vainajaa. Niille semmoisille ostetaan ensinnäkin kaupungista tuhansia maksavat ruumisarkut, niillä on kirkolle vietäessä puolen virstan pituinen hautaussaatto jäljessään, ja ennenkuin päästään perille, alkavat kellot pauhata tapulin tornissa. Kirkon kuorissa ne siunataankin, soitetaan urkuja, lauletaan ja pidetään pitkiä ylistyspuheita niiden kunniaksi. Liehuvanauhaisia seppeleitä kasataan haudalle, niin että se lopuksi on kuin pienenläntä heinäsuova, ja myöhemmin istutetaan kummulle senkin seitsemiä kukkasia ja vivutaan sille pystyyn hautakivi, joka on niin sileä ja kiiltäväpintainen, että kuvaisensa näkee. Mutta annappas kun meikäläinen oikaisee koipensa, niin lyödään ympärille jonkinlainen mustaksi tuhrittu lautakopero, joka sitten sujautetaan kuin salaa maan rakoon. Pappi lukee ropottaa kirjastaan vain kaikkein välttämättömimmät lukunsa, ja lopuksi silittää suntio lapiollaan mullan niin tasaiseksi, ettei vain pienintäkään kohonnetta jäisi jälkeenjääneille leposijaasi ilmaisemaan.»
»Valetta, valetta kaikki!» kiivastui Kaapro. »Mutta lähellä siinä piilee totuuskin, vain kolmen kyynärän päässä. Kun sinä ja patruuna olette haudatut ja kun jonkun vuoden kuluttua otat ja kaivaudut sinne alas, niin näetpä, että omassa yksinkertaisessa koperossasi, jos se on tehty kuivista tervaslaudoista, on vähemmän toukanreikiä kuin patruunan arkussa. Kun sitten annat kulua muutaman vuosikymmenen eteenpäin ja kaivat päivän valkeuteen oman kallosi ja patruunan kallon ja asetat ne vierekkäin irvistämään, niin etpä, koira vie, voisi vannoa, kumpi on omasi, kumpi patruunan.»
Kaapro alensi ääntänsä ja suhahti kuin luonnostaan lankeavana tosiasiana:
»Ja helvettiinhän patruuna joutuu.»
»Minä olen ollut niin paljon tulen kanssa tekemisissä, etten soisi koiranikaan joutuvan sen kanssa välittömään kosketukseen», sanoi Iisu. »Mutta mistä Kaapro tietää, minne patruuna joutuu?»
»Heh — sanasta. Mitenkäs se semmoinen maha kuin patruunan mahtuisi neulansilmän lävitse. Niin hoikaksi ankeriaaksi ei niin paksu mies mahtaisi ujua, että voisi sujuttautua edes rautaseipäänkään silmän lävitse.»
»Eiköpä liene sinun niinkuin minunkin kuljettava saman neulansilmän lävitse, jos mielimme oikeille perille päästä.»
»Ei hiisku sana siinä kohden köyhistä mitään, rikkaita vain ruoskitaan. Mutta jos niin olisi, että kaikkien olisi pakko kulkea samaa tietä, niin minä luulen, että se silmä on sitä ahtaampi, kuta rikkaampi ja lihavampi joku on. Näin rutiköyhät ja laihat kuin esimerkiksi me, sujahdamme kuin säikeet neulansilmämme lävitse taivaan iloon.»
Kaapro tuli liikutuksen valtaan ja jatkoi melkein itkien:
»Vi-viinankeittäjäkin on siellä, maan povessa, tasa-arvossa patruunain ja rovastien kanssa, nokka yhtä pystyssä kuin isoistenkin. Viinankeittäjä, joka täällä kurjassa maailmassa elinkeinoansa harjoittaessaan saa sydän kurkussa vilkuilla ympärilleen kuin arka lintu oksallaan, tietämättä mistä päin pamahtaa… jota kaikki ylenkatsovat, nekin, joiden pitäisi kiittää.. Olenhan minäkin siellä korvessa tuleni ääressä istuessani harkinnut yhtä ja toista, niinkuin nyt tätä neulansilmäjuttua ja sitä, ettei viinankeitto syntiä ole. Mitenkäs se, veikkonen, se sama asia, joka eilen ei ollut rikettä, nyt tänään olisi syntiä? Ja mitenkäs se viinanmyynti ei olisi kaupungin porvalille syntiä, mutta minulle on? Eipä silti, etten itsekin itseäni vähän syrjäsilmällä katselisi, varsinkin sen jälkeen, kun tuli se rötös papinkirjaani, viinasakot ja linnareissut. Mutta en minä soisi, että muut… etkähän sinä» — Kaapro kietaisi kätensä Iisun kaulaan — »ethän sinä minua halveksi, vaikka minä olenkin tämmöinen linnassa istunut roisto. Olenhan täällä usein käynyt öisin rattonasi näinikään tarinoimassa. Mutta kuule, Iisu, kun nyt lienee vielä pitkä askel kukon lauluun, niin mitäs sanot, jos hakisin hiukan lisää lämpimäistä tehtaaltani ja yksin tein lisäisin puita padan alle?»
»En kiellä, en käske — tee tahtosi», myöntyi Iisu.
»Niinpä teenkin. Näkemiin!» hyvästeli Kaapro.
»Näkemiin!»
Kun Kaapro oli kulkenut korpipolkuansa jo pitkän matkan, oli hän hiljaisessa yössä kuulevinaan kiljaisun ja sen välittömänä jatkona kuin hukkuvan hätähuutoa, joka kuitenkin pian vaikeni, uusiutumatta enää. Mutta kun hän tällöin sattui olemaan kahden mäen loilossa, pyörsivät vuoret äänen niin, ettei hän päässyt selville, mistä päin se kuului, edestä vai takaa. Koettaen hieman sekavilla aivoillaan turhaan aprikoida huudon synnyttäjää, jatkoi hän edelleen kulkuansa. Saattoihan kuulemansa olla rautoihin käyneen suden ulvontaa tai muita yön ääniä.
Miilulle palattuaan Kaapro kömpi katoksen alle, mutta Iisua ei siellä enää ollutkaan. Hän huuteli ja huhuili, saaden vastaukseksi vain oman äänensä kaiun. Hiukan harmistuneena hän ajatteli, että toveri on voinut mennä kotonansa pistäytymään ja palaa pian takaisin Iisua odotellessaan hän aikansa kuluksi käveli miilun luokse ja kompastui johonkin esineeseen. Suuttuneena hän jaloilleen päästyään kopeloi kourin lankeamisensa aiheuttajaa ja sai käsiinsä miilunpolttajan puunuijan. Hän käänsi sameahkon katseensa miilun harjalle ja nähdessään siellä jotakin häämöittävän, juolahti hänen päähänsä ajatus, että Iisu on unohtanut lyödä kormun kiilaa alemmaksi. Sydenpolttajaa auttaakseen Kaapro päätti suorittaa tuon tärkeän tehtävän. Hän lähti varovasti kapuamaan astuimia myöten ylös ja ylimmälle laudalle päästyään nosti nuijansa iskeäkseen kormun kiilaa. Mutta kun hän oli juuri lyömäisillään, leimahti taivaalla laaja, viipyvä salama. Siinä tuokiossa pääsi Kaaprolta kuin tuskan parahdus, nuija putosi kolisten maahan ja likeltä piti, ettei hän itsekin horjahtanut alas. Salaman kalpeassa valossa hän kiilan asemesta näki Iisun levällään olevien käsiensä kannattamana kainaloita myöten uponneena kormun aukkoon, vääristynyt suu ammollaan, niinkuin hän yhä vieläkin olisi apua huutanut, ja selällään seisovissa silmissä niin kammottava kauhun ilme kuin koko maailman tuska olisi niihin keräytynyt. — —
Hetkistä myöhemmin kuului Kaapron tehtaalle päin eteneviä kiireisiä askelia, kaatumisen rysähtelemisiä ja hätäistä huohotusta. Mutta miilun vaiheilla vallitsi rauhaisa, syvä hiljaisuus. Vain kosken hyminä kantautui etäältä maan uumenista kuin hiljainen hautauslaulu, ja öisellä taivaalla leimahtelivat salamat aamuun asti.
PETÄJÄN KOSTO
Vanhahko mies, kirves kainalossa, kävelee verkkaan honkia kasvavaa kangasmaata, kohottaen väliin katseensa pilviä pitelevien petäjien latvoihin, väliin kietaisten kätensä paksuimpien runkojen ympäri niin autuaallisen näköisenä kuin rakastunut nuorukainen armaansa vyötäisille. Kappaleen matkaa miehen jäljessä seuraa alun toisella kymmenellä oleva poika, mäjäytellen nuijallansa kelohonkien kyhmyisiin kylkiin ja jääden lyöntiasentoonsa hajasäärin kuuntelemaan, kuinka onton sydämen kumea jymähdys mahtavana raikuna kiirii kevätillan hiljaisuudessa mäeltä mäelle, lymyten jonnekin kaukaisen vuoren taakse.
Hiirolan talon isäntä Pasiljus on tavanmukaisella kävelyllään »aarniometsissänsä». Ennen on Pasiljus kulkenut näillä retkillään yksin, melkein salaa, mutta tällä kertaa hän on ottanut poikansa mukaan; sillä onpa jo aika istuttaa Hiirolan isännänjatkon päähän ja sydämeen talon ikivanhoja oppeja ja perintätapoja.
»Hei, Olavi, tuleppa tänne», huusi hän poikaansa, istuutuen mättäälle täyttämään piippuansa.
Pojan tultua hän osoitti piippunsa varrella erästä petäjää, joka siinä lähinnä kohotti latvaansa yli muun metsän, kysyen:
»Osaatko sanoa, Olavi, kuinka pitkä tuo jättiläinen on?»
»Osaan kyllä, kun kaadetaan puu», vastasi poika.
»Kaadetaan!»
»Niin, että voin mitata. Ja kaatuessaan se niin hauskasti parahtaa ja latva humahtaa.»
Isä tuli ikäänkuin murheelliseksi näistä poikansa sanoista.
»Hauskasti, sanot sinä. Minusta se parahdus on kuin kuolevan rinnan viimeinen korahdus. Ei, Olavi, ei tätä petäjää eikä näitä sen tovereitakaan kaadeta ainakaan niin kauan kuin minun peukaloni liikkuu.»
»Mitäs varten isä sitten kirvestä mukanansa kuljettaa?»
»Otan sen kainalooni vain näkeeksi ja irvihampaitten silmien lumeeksi. Olihan Keikkalan vanha vaari aikoinaan rakastunut kirveeseensä niin, ettei hennonut luopua siitä koskaan, vaan kuljetti sitä mukanaan kirkkomatkoillaankin, kesällä kärryjensä, talvella rekensä pohjalla. Mutta eikö siellä kansakoulussa ole opetettu mittaamaan seisovia puita?»
»Ei ole opetettu?»
»Hehe…! Vai ei… vai ei tunneta kouluissa sitä viisautta», naurahti Pasiljus kuin hyvillään. »Minä täällä metsissä kävellessäni tuollaisia isoja aarnioita joskus huvikseni mittailen ja voinhan tässä aikaa ollessa sen taitoni sinullekin opettaa, niinkuin isävainajani on sen aikoinaan minulle opettanut. Rouhaiseppas tuolta metsästä joku sormenpaksuinen puu mittakepiksi… Top! Ei sitä, tuoretta. Onhan siinä vieressä kuivakin räippä.»
Hän teki hiukan yli sylen mittaisen kepin, teroitti sen molemmat päät ja iski maahan pystyyn melkoisen matkan päähän mitattavasta puusta. Oikaisihe sitten Olavin suureksi huviksi maahan selälleen, jalkapohjat puuta kohti mittakeppiä vasten, ja suuntasi katseensa kiinteästi kepin kärkeen. Hetkisen tähtäiltyään hän siirsi keppiä hiukan edemmäksi, uudistaen äskeisen menettelynsä, mutta vasta kolmannella siirrolla hän onnistui löytämään etsimänsä pisteen. Vasen silmä kiinteästi ummessa, oikean tuijottaessa terävästi kepin kärkeen, Pasiljus kanervikossa selällään maaten piti pienen luennon ainoalle kuulijalleen.
»Hehe… vai ei seiso kirjoissa tätä viisautta. No, kun tahdot tietää seisovan puun pituuden, niin tee samoin kuin näit minun tässä tekevän. Ota runsaan sylen mittainen keppi, lyö se maahan pystyyn ja asetu näinikään selällesi, niin että silmäsi on kolmen kyynärän päässä kepistä. Koeta sitten siirtelemällä saada keppi sille etäisyydelle, että sen kärki, silmäsi ja puun latvahuippu ovat samassa suorassa viivassa. Pane lopuksi merkki silmiesi kohdalle — niinkuin minä nyt tämän tulitikkurasian.»
Pasiljus kohoutui seisoalleen.
»Mittaappas nyt sylikepillä matka puun juuresta tähän tulitikkurasiaan.»
»Kuusitoista syltä», sanoi Olavi mittauksen tehtyään.
»Niin, poikaseni, kuusitoista syltä ja vielä pari korttelia ylikin.
Uskotko, että puu on juuri niin pitkä?»
»En usko», tokaisi poika, toivoen vastaväitteellään saavansa taivutetuksi isän kaatamaan petäjän.
Pasiljus hiukan tulistui.
»Et usko! Etkö usko sitäkään, että minä uskaltaisin seistä tässä tulitikkurasian kohdalla saamatta karvan vahinkoa, vaikka puu kaadettaisiin suoraan minua kohti?»
»En usko — ennen kuin näen», väitti Olavi yhä.
Isä huomasi ajautuneensa vaikeaan umpikujaan. Hän katsoi säälivästi puuta, silmäili hyväksyvästi poikaansa.
»Olet oikeassa», sanoi hän vihdoin. »Siinä olet kaltaiseni, että näissä maallisissa et usko muuta kuin sen, minkä silmin näet ja korvin kuulet. — En minäkään muuta usko.»
Hän riisui takkinsa, otti kirveensä ja käveli kirvelevin sydämin hongan juurelle. Lastut lentelivät, metsä raikui. Hakattuaan petäjän niin ohuelle, että se hädin tuskin pysyi pystyssä, ojensi isä kirveen pojallensa ja alkoi hitaasti poistua hongan luota, seisahti epäröivänä hetkiseksi, kuin aikoisi pyörtää takaisin, mutta jatkoi taas päättävästi kulkuansa, pysähtyen merkkinsä kohdalle, kasvot puuta kohti. Seisten siinä juhlallisen vakavana kuin tuomittu hän näytti silmillään mittaavan vuoroin petäjän pituutta, vuoroin puun ja seisomapaikkansa välimatkaa. Otti askeleen sylikeppiä kohti, kuin aikoisi tarkistaa äskeistä mittaustansa, mutta huomatessaan Olavin kasvoilla ilkamoivan hymyn jätti sen kuitenkin tekemättä. Pyyhkäistyään lopuksi paitansa hihalla hikeä otsaltansa hän sanoi pojalleen värähtävällä äänellä:
»Annahan nyt petäjälle viimeiset iskut.»
»Mutta jos puu ei kaadukaan sinne päin», epäili Olavi.
»Täh-änne se kaatuu, hakkuupykälä on alempana tältä puolen… ja voithan kädelläsi hiukan auttaa. Varo lyömästä kirveellä jalkaasi, äläkä anna puun tyven kolhaista rintaasi, jos se kaatuessaan sattuisi hyppäämään ka-kannoltaan», varoitti Pasiljus poikaansa hiukan sammaltaen.
»Kyllä minä tyven hoidan, isä pitää vain huolen latvasta», sanoi Olavi miehekkäästi.
Vähän aikaa hakata nirhattuaan hän työnsi käsin puuta. Se horjahti kuin kaatuakseen, ja tyvessä hiukan narahti. Samassa näkyi isä horjahtavan taaksepäin, puskevan molemmat kätensä kuin suojaksi eteensä ja kuului hätäisesti älähtävän: »Älä heleh…!» Hongan huojuessa kahtaanne kuin tunnustellen, minne päin lähtisi kaatumaan, näkyi isä vaistomaisesti huojuvan samassa tahdissa ja pysähtyvän vasta, kun puukin seisahtui.. Sitten hän viittasi kädellä pojalleen ja saneli kuin kuoleva viimeistä tahtoansa:
»Jos niinkuin sattuisi — sitä kun tämä ihminen ei tiedä, mikä hetki on viimeinen — niin kaiken varalta sanon sinulle, Olavi, että kun aikanasi tulet Hiirolan isännäksi, niin säästä — metsiä, rahaa, viljaa, kaikkea. Älä anna kenellekään lainaksi mitään ilman pätevää takuuta. Ja köyhää älä nai.»
Sen sanottuaan hän jälleen käden viittauksella antoi pojalleen luvan jatkaa keskeytynyttä työtänsä. Pian alkoikin petäjä Olavin melkein huomaamatta kallistua tarkoitettuun suuntaan. Kuin näkymättömän käden työntämänä nojautui isä selkäkenoon, kasvojen huomattavasti kalvetessa.
Aluksi näytti hetkisen kuin isä hermostuneesti haparoisi käsiänsä ristiin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hujauttikin sylensä levälleen, samalla kyykistyen kuin odottaisi iskua päähänsä tai valmistautuisi nopeaan syrjähyppyyn.
»Leipä — unohtui!» kuului vielä viime hetkessä Olavin korviin isän hätäinen huudahdus ja sen välittömänä jatkona tuulispään tapainen humahdus, kipeä rääkäisy puun tyvessä, kangasta vapisuttava voimakas rysähdys — kuoleman hiljaisuus.
Hetkistä myöhemmin Olavin kiireisiä juoksuaskelia.
»Isä.»
Jostakin etäämpää kuului käen kukuntaa ja palokärjen kimeä kirkaisu.
»Isä!»
Käen kukuntaan sekautui nyt lähempää tikan koputusta kuivan hongan kylkeen.
»Isä!!»
»Hä-häh!» kähähti vihdoin petäjän oksien alta.
»Tarvitseeko isä apua?»
»Apua?… Missäs minä — kuka puhuu?… Aha!… Ehkä minä tästä — ominkin avuin… Longotahan sentään tuota isointa oksaa ronkkani päältä, että pääsen kääntymään… Siihen viisiin … Kas niin!»
Kömmittyään vaivoin petäjän latvuksen alta Pasiljus katseli ympärilleen, niinkuin ei olisi oikein selvillä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut.
»Koskiko isään kovastikin?» kysyi Olavi.
Karttaen poikansa katsetta Pasiljus paineli kädellä lantiotaan.
»Älä itke, älähän itke — ei tainnut sentään luunvikaa tulla.»
Hän vilkaisi kuin varkain olkansa yli petäjään, jonka latva oli huiskahtanut hyvän sylen mitan hänen merkkinsä ulkopuolelle, ja alkoi hiukan onnahtaen poistua turmion paikalta.
»Takki!» huomautti Olavi.
Näköjään vaistomaisesti otti isä petäjän kannon luota takkinsa ja kirveensä ja silmien katseen muistuttaessa unissakulkijaa lähti taas etenemään poispäin. Mutta hän ei ehtinyt vielä pitkällekään, kun Olavi jälleen älysi huomauttaa:
»Lakki!»
»Lakki?»
Pasiljus kahmaisi kourin rytäkässä pörhöytynyttä päätänsä ja pyörsi etsimään lakkiansa oksien alta. Lähti sitten pakenemaan suoraan kuin pyssyn suusta jotakin Olaville tuntematonta päämäärää kohti. Heidän tultuaan erääseen lehtipuita kasvavaan notkoon laskeutui Pasiljus vatsalleen lähteen laidalle ja joi niin kauan, että Olavia alkoi jo pelottaa — mikähän isää nyt noin hirveästi janottaa. Äskeisen järkyttävän koettelemuksen ruumiin ja sielun voimia herpaistessa ja runsaan vesimäärän rankaisemana Pasiljus katsoa toljotti tylsän näköisenä lähteen pintaan Mutta yht'äkkiä häntä riipaisi niin ankara vilunpuistatus, että hampaat helähtivät ja pelästyneet silmät seisoivat päässä, kuin hän olisi nähnyt hengessänsä jotakin kauheaa. Kohtauksen ohimentyä hän pitkän vaitiolon keskeyttäen sanoi alakuloisesti pojallensa:
»Et sinä, Olavi, olisi tainnut tulla kovinkaan murheelliseksi, vaikka minut sieltä petäjän alta olisi saatu kiskoa ruumiina pois?»
»Mitenkä niin?» hätäytyi Olavi.
»Ajattelin vain, että ehkä ei joku toinen poika sinun sijassasi olisi yhtäkaikki voinut niin naurussa suin kaataa petäjää, nähdessään isänsä niin perin arveluttavassa asemassa.»
Huomautus koski Olavin ennestäänkin liikutettuun sydämeen niin kipeästi, että hän itkien karkasi isänsä kaulaan.
»Antakaa anteeksi, isä. Enhän minä olisi kaatanutkaan, jos tiesin niin käyvän, mutta minä luotin isän sanaan ja ajattelin, että isä viime tingassa hyppää puun alta pois. Minkäs tähden isä ei niin tehnyt?»
»Aikapa siinä enää hypätä. Ja siksi toiseksi on minulla tuo luonnonlaatu niin järkähtämättömän peräänantamaton, että minä kun jotakin lupaan ja vakuutan, niin sen sanani puolesta joko seison tai kaadun; mitään välitietä ei minulla ole. Ja samaa sielunominaisuutta näyt sinäkin isältäsi perineen. Ajattelin muuten antaa sinulle vielä toisenkin neuvon — jos jaksanet enää uskoa.»
»Minkälaisen neuvon?»
Ikäänkuin olisi tahtonut koota yhteen ainoaan polttopisteeseen omansa ja esi-isiensä koko elämänviisauden Pasiljus toisti äsken hongan luona lausumansa painavan sanan:
»Säästä!»
»Minkä tähden pitää säästää?» kysyi Olavi.
Isän mielestä moinen kysymys lapsenkin tekemäksi oli niin typerä, että hän tuskastuneena heilautti kahtaanne päätänsä.
»Minkä tähden!… Vaarisi, minun isä-vainajani, tarinoi kyyneleet silmissä suurilta nälkävuosilta — niiltä ajoilta, jolloin minä tulin maailmaan — niin sydäntä kouristavia kertomuksia, että sinulla, Olavi, ei sellaisista voi olla aavistustakaan. Silloin oli kalpeakasvoinen Nälkä astunut Hiirolankin kynnyksen yli. Vanhempani söivät pettua ja minä imin sitä äitini rinnoista. Näitä elämyksiään muistellen vaati isäni kuolinvuoteellaan, että minä salaa kätkisin leivän hänen mukaansa ruumisarkkuun, niinkuin sitten teinkin. Mutta ei ainoastaan isäni, vaan muutkin Hiirolan isännät ovat vanhan perintötavan mukaan lähteneet viimeiselle matkalleen iso rukiinen limppu rinnan päällä. Ja sanon sinulle, Olavi, tässä neljän korvan kuullen: samoin toivon minäkin kerran lähteväni.»
»Sitäkö leipää isä silloin hongan kaatuessa huusi?» kysyi Olavi.
»Sitä tarkoitin, kun viime silmänräpäyksessä iski mieleeni, että olin unohtanut huomauttaa siitä sinulle.»
»Mutta eiväthän kuolleet syö», uskalsi Olavi huomauttaa.
»Kuka meistä elävistä tietää, mitä kuolleet tekevät. Ja vaikkapa eivät söisikään, niin eihän vara venettä kaada. On tuntuvinaan ikäänkuin rattoisammalta ja turvallisemmalta semmoinen ajatus, että sitten, herätessä, on käden ulottuvilla jotakin suuhun pantavaa. Sitä mieltä oli isä-vainajakin, ja viimeiseksi sanakseen kuiskasi hän korvaani kuin haudasta: 'Säästä!' Se sana on kulkenut meidän suvussa perintönä isältä pojalle, ja sitä on noudatettu. Meidän talon hinkaloissa on tälläkin kertaa viljaa, joka on puitu jo ennen kuin sinä olet syntynyt. Meillä ei koskaan koluta ainoatakaan heinälatoa kesäksikään aivan autioksi eikä nuolla lihatiinua typösentyhjäksi. Parin, kolmen katovuoden kuluttavat kädet eivät vielä ylettyisi Hiirolan laarien pohjaan. Meillä hakataan halot maahaoista, kelohongista ja tuulen kaatamista puista. Tosinhan on tarvis silloin tällöin kaataa joku tuorekin puu, mutta tämän sydänmaapalstan petäjikköön ei tietääkseni ole kirves koskenut — lukuunottamatta minun äskeistä… Hmmh!… Voitko sanoa, miksi äsken kävi niinkuin kävi?»
Mielihyvin pani Pasiljus merkille, että Olavi niin ajattelevaisena näytti kuunnelleen hänen puhettansa. Sitä suurempi oli isän hämmästys, kun poika vastauksen asemesta kysyi:
»Mutta eikös se vierähtänyt pois hautaan vietäessä, kuoppaisella sivutiellä?»
»Häh! Mitä? Mikä vierähtänyt?»
»Se leipä vaarin rinnan päältä?»
»Aa…! Sitäkö sinä olet miettinytkin», sanoi isä kuin pettyneenä. »Eikä vierähtänyt. Minä sovitin vaarisi arkkuun sillä tavoin, että hän venykevaatteen alla piti jäykistyneillä sormillaan kuin pihdeillä kiinni molemmista leivän laidoista. Mutta minä kysyin: voitko sanoa, miksi siinä hongan kaadossa kävi niinkuin kävi?»
»Eiköhän siksi, ettei isä osannut mitata oikein petäjän pituutta?»
»Oho! Ehei, poikaseni. Se kosti kaatuessaan, petäjä, hairautti silmäni näkemään väärän pisteen ja löi lyöjäänsä, kun syyttä suotta menin metsän ikuista rauhaa häiritsemään.»