III.
URHEILUA.
Esko seisoi enon kirjoituspöydän ääressä. Tavallinen avoin ja lapsellinen ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Kädet olivat nyrkissä housuntaskussa.
— Onko enon jalka nyt aivan terve? kysyi hän.
— Johan se on ollut monta viikkoa aivan hyvä. Sitäkö sinä tulit tiedustelemaan? kysyi tohtori panematta kynää käsistään.
— Koulussa kertoivat, että sakilaiset Hermannissa ovat melunneet koko yön ja tehneet koiruuksia.
— Ovatko he tehneet jotakin, joka häiritsee meitä?
— Ei, minä tulin muuten vain ajatelleeksi. — Jotkut liigapojat veivät veneen Kulosaaren rannasta ja auttoivat viinatrokareja ja joutuivat pollarien käsiin. On niitä kaikenlaisia poikia täällä Helsingissäkin.
— Mutta mikä on asiasi?
— Eno ei luultavasti enää muista, minkälaisia pojat ovat, ja sitävastenhan minä kerron. Uskin kaksoset putosivat kerran saunan tikapuilta koriin, jossa oli vastakuivanutta pyykkiä ja tikapuut rämähtivät mukaan. Vaatteille tuli iso haaveri.
— Minä olen kiitollinen teille, että olette välttäneet tällaisia tekoja, jos se on puheesi tarkoitus.
— Simo se vaan ei ottaisi toisten veneitä ja muuta sellaista. Mutta toista harmittaa, kun toinen takana pitää kynää selkänojaa vastaan, että kun toinen oikasee itseään niin kynä pistää vietävästi ja toinen lennättää kirjan toisen kalloon, eikä muista, että on tunti ja saksan opettaja antaa muikkarin toiselle ja toinen nauraa, kun ei sovi kannella, vaan täytyy kärsiä. Eikö enokin suuttuisi sellaisesta?
— Ketä on pistetty kynällä?
— Velberg pisti Simoa ja Simo heitti kieliopin ja sai muikkarin, niinkuin minä selitin. Enkä minä kantele, mutta Simo käski kertoa.
— No nyt olet tehnyt sen. Mene nukkumaan, minulla on työtä.
— Mutta holhoojan täytyy kirjoittaa nimensä päiväkirjaan.
— Missä Simo on?
— Hän kiskoo tuohta haloista Minnalle ja pelkää enoa. Hän lupasi minulle 5 metriä käytettyä filmiä, jos minä sovittaisin enon. — Ihmiset suuttuvat niin eri tavalla, eikä me olla vielä nähty enon kiivastuvan.
— Miksi minä tekisin sen sitte nyt?
— Ehkä se ei ole tarpeellista, sanoi Esko iloisena.
— Taitaa se kuitenkin kuulua holhoojan velvollisuuksiin. Mutta eikö saksanopettaja suuttunut tarpeeksi?
Tohtori kulki edestakaisin huoneessa ja pohti uutta tilannetta. Viimein hän sanoi:
— Mitä äitisi teki, kun te saitte muistutuksia?
— Jos hän ei ollut ulkomailla, niin hän ensin voivotteli: "Miksi teidän isänne piti kuolla? Te olette pahoja poikia, menkää nurkkaan häpeämään." Mutta kun me mentiin, niin hän otti heti pois ja sanoi: "On ne opettajatkin sydämettömiä, kun raatsivat rangaista minun kilttejä poikiani. Eihän terve ja vilkas poika jaksa istua hiljaa niin monta tuntia päivässä." Sitten hän olisi soittanut ja torunut opettajaa, mutta se me estettiin heti.
— Eikö teitä ole koskaan rangaistu?
— Kun me asuttiin äidin serkun luona, niin meille annettiin vitsaa ja jätettiin ilman illallista ja tukasta pyöritettiin vähä usein. Mutta silloin me oltiin pieniä ja äiti oli ensimmäistä kertaa parantolassa. Mutta ei me sellaisesta tultu paremmiksi. Me pelättiin kaikkia aikaihmisiä ja Simo itki illalla ja minä — — —. Ei sellaisesta kehtaa puhua. — Virtasen täti puhui omalletunnolle ja teroitti.
— Mitä hän teroitti?
— Kaikenlaista, mitä on mahdotonta muistaa. Mitenkä isänmaa odottaa, että me tultaisiin kunnon kansalaisiksi, jotka eivät riko lasia Topeliuksenkuvasta ja kuinka me kerran kadutaan, kun hän on mennyt sinne, mistä ei kukaan tule takaisin. Mutta jos kukaan tulee takaisin, niin se on Virtasen täti.
— Mitähän isät tekevät tällaisissa tapauksissa? tuumi tohtori puolittain itsekseen.
— Velbergin isä ottaa pois kirvelevällä sydämellä polkupyörän kolmeksi päiväksi, ja Osmo Tuusan isä antaa selkään ja sanoo itse kärsivänsä enemmän kuin Osmo. Mutta sen se narraa.
— Ette voi vaatia minulta selkäsaunaa, en ole sitoutunut sellaiseen, sanoi tohtori onnettoman näköisenä.
— Simo ei varmaankaan vaadi sitä, jos se on enosta ilkiää. Minä läimähyttäisin häntä korvalle, Simo ei mukisisi siitä mitään.
— Lähetä Simo tänne, sanoi tohtori päättäväisesti.
Hetken perästä tuli Simo sisään Eskon antaessa vauhtia kynnyksen yli.
Hän suojeli korviaan, toista kädellä ja toista päiväkirjalla.
— Pelkäätkö sinä minua? kysyi tohtori.
— Kamalasti, Esko sanoi, että eno lyö korvat mäsäksi, voivotteli Simo.
— Minä pelkään hurjasti.
— Sitä ei ole vielä kukaan ihminen tai eläin tehnyt. Mutta nyt minun velvollisuuteni on rangaista sinua. Tule ottelemaan minun kanssani, sillä niin katala en minä ole, että löisin sitä, joka ei puolustaudu.
Simo heitti kirjan nurkkaan ja lensi tohtorin kimppuun. Parilla äkkiotteella hän sai tämän kumoon pehmeälle lattialle.
Tohtori nousi hitaasti, harjasi pölyä takistaan ja sanoi:
— Jahaa, nyt saat mennä. Toivon että — — — niin mitä minun piti sanoa, toivon että — — —
— Minä tiedän: "Toivon että tämä on viimeinen kerta, kun minun täytyy rangaista sinua, tein sen vain itsesi tähden."
— Niin juuri. Anna kirja tänne.
Simo otti päiväkirjan lattialta ja tohtori kirjoitti nimensä siihen.
— Kiitos, eno. Meillä ei ikinä ole ollut näin hyvää kasvattajaa.
— Koetan parastani, poikaseni. Mene nyt ja kerro Eskolle, että asia on järjestetty.
Simo katseli pitkään enoansa, joka tyytyväisenä palasi työhönsä.
— Sattuiko pahasti? kysyi Esko huolestuneen näköisenä.
— Mitä vielä. Minä käänsin hänet aika varovaisesti nurin, vastasi Simo.
— Eno on taitanut läimäyttää sinulta aivot mäsäksi, koska olet ruvennut hourimaan.
— Hänellä on omat temppunsa, ja minusta hän on justiin paras kasvattaja meille.
Ja Simo kertoi Eskolle, mitä tohtorin huoneessa oli tapahtunut.
— Minä häpesin aika tavalla, kun lähdin pois, lopetti hän.
— Minusta eno on löröpelle ja minun kai täytyy nyt rangaista sinua, ettet joutuisi hunningolle ja etten minä saisi sinusta häpeää ja surua, sanoi Esko juhlallisella äänellä.
— Eno on hieno mies sisälmyksiltään, ja minusta hän tekee aina oikein. Ja sinun tulee käyttää toisenlaista kieltä minua kohtaan. Varo muuten ruumista, henkeä, ja ihania kasvojasi, sanoi Simo uhkaavasti.
Minna aukaisi oven tällä sopivalla hetkellä ja toi kahvia pöytään. Ilma selvisi heti ja rauha vallitsi pienessä perheessä.
Seuraavana torstaina pojat naputtivat enonsa ovelle.
— Eno parka laskee ja laskee aina vain. Eikö työ käy raskaaksi, kysyi
Esko sisään tultuaan.
— Olen nyt päinvastoin huvitellut melkein tunnin ajan. Katsokaa tuota yksinäistä kärpästä, joka vasta on herännyt talviunestaan. Se kävelee edestakaisin tuolla isoruutuisella paperilla. Olen tutkinut sen liikkeitä ja menettelytapaa ja tehnyt sen mukaan laskelmia. Muutamissa ruuduissa on nollia, toisissa ristejä. Tällä paperilla näette laskettuna kuinka monta kertaa se todennäköisesti käy nollissa ja kuinka monta kertaa risteissä, esim. 10 minuutin ajalla.
— Sehän on kuin arpanappula, sanoi Simo.
— Niin onkin. Pysykää alallanne ja arvatkaa, niin voimme pelata uhkapeliä. Minä väitän, että 30 kerrasta se käy 18 kertaa nollissa ja 12 kertaa risteissä.
— Minä luulen että se käy 5 kertaa nollissa ja 25 kertaa risteissä, jotka ovat enemmän keskellä paperia, arvasi Simo.
— Minä sanon päinvastoin kuin sinä, sillä minusta se kiertää reunoja, sanoi Esko.
Pitemmän tarkkaamisen jälkeen oli kärpänen käynyt 9 kertaa nollissa ja 6 kertaa risteissä. Sitten se lensi ikkunalle.
— Kerrotaan nämä luvut kahdella, niin saamme minun arvaamani luvut. Jos kärpänen olisi pelannut pelin loppuun menetellen yhä samalla tavalla, niin minä olisin voittanut, sanoi tohtori.
— Mitenkä eno arvasi kärpäsen ajatukset?
— Olen seurannut sen kävelyä ja laskenut, mitenkä se keskimäärin menettelee, sanoi tohtori näyttäen numeroilla täytettyä paperia.
— Tällä tavallako eno huvittelee? kysyi Simo silmät suurina.
— Teen jotakin sentapaista, kun tahdon levätä raskaasta aivotyöstä. Huomenna saatte auttaa minua pienessä kokeessa. Olen laskenut tarkkaan kuinka monta cm2 minun päästäni on hiustenpeittämä. Erotamme yhden cm2 suuruisen alan päänahkaa piirtämällä kosmoskynällä rajat. Te laskette montako hiusta tällä alalla on. Silloin tiedämme, montako hiusta koko päässä on. Olen tehnyt sen huomion, että joka aamu harjatessani hiuksiani lähtee niitä keskimäärin 18 kappaletta, paitsi kylvyn jälkeen, jolloin niitä lähtee 3 kertaa niin paljon. Näin voin laskea, milloinka olen aivan kalju.
— Minä jättäisin sekä harjaamisen että kylpemisen enon sijassa, sanoi
Esko.
— Taikka olisin laskematta kaljuksi tulemisen aikaa. Parasta on, kun ei tiedä kuoleman hetkeä tai muuta sellaista kolkkoa, tuumi Simo.
— Ei harjaaminen tai laskeminen muuta asiaa. Mutta ihmishenki tahtoo ottaa selkoa kaikista ilmiöistä.
— Niin meistäkin. Eikö eno tulisi katsomaan Ritolaa, kun nyt juuri on torstai, joka on huvitus- ja sivistämispäivä.
— Samapa se. Onko Ritola jäänrikkoja?
— Ei, vaan maailmanennätysten rikkoja. Eikö eno ole kuullut hänestä tai Kolehmaisesta ja muista?
— En minä ole kuullut heistä, jolleivät ole uusia shakkimestareja.
— He ovat palkinnon saaneita juoksijoita, sanoi Esko katsoen säälien tietämätöntä enoaan.
— Ahaa, hevosia! Muistan nyt kuulleeni näistä. Ja te tahdotte mennä katsomaan kilpa-ajoa? Mutta minusta ihmiset menettelevät epähienosti ja usein suoraan sanoen sivistymättömästi tällaisissa tilaisuuksissa. He kadottavat mielenmalttinsa ja huutavat, hosuvat, jopa tyrkkivätkin toisiaan.
— Ritola on ihminen ja ensiluokan ihminen hän onkin — ainakin sääret. He ovat kaikki urheilijoita. Nyt juostaan juuri 5 000 m ja 1500 m juoksu. Tietääkö eno, miksi heitä nyt valmennetaan?
— Toivon, että heitä käytetään ottamaan kiinni varkaita tai pillastuneita hevosia.
Pojat nauroivat makeasti.
— Siksi että suomalaiset aikovat Pariisin Olympialaisissa nostaa isänmaansa suureen kunniaan nolaamalla kaikki muut, sanoi Simo suurellisesti.
— Sellaisesta ei koidu kunniaa. Se, joka tahtoo rehennellä muitten kustannuksella, ei ole korkealla moraalisella kannalla. Toisten nolaaminen on halpamaista ja tuollaiset voittomitalit sopivat lapsille ja neekereille ja hevosille.
— Eihän mikään kunnia ole suurempi kuin olympialaisvoitot, sanoi Esko innokkaasti.
— Tieteellisen työn tulokset tuottavat oikeaa kunniaa, ja arvokkaan väitöskirjan luominen on ihmishengen arvoinen ponnistus.
— Kuka sellaiselle hurraa tai liputtaa? Kansanjoukot eivät ole koskaan kantaneet kirjatoukkaa riemukulussa kaduilla, eikä ulkomailla nykyään panna arvoa sellaiselle. Ja kuivaa se onkin. Mutta jos eno näkisi esimerkiksi oikeaa kolmiloikkausta. Se on poikaa se. Lähdetään nyt Eläintarhaan, joudutti Simo.
— Emmekö menisi mieluummin yliopiston kirjastoon? Siellä on uusi teos revontulista, jossa on kauniita kuvia, koetti eno ehdottaa.
— Koko Helsinki menee Eläintarhaan, kukaan ei välitä revontulista. Enolle juuri on tärkeää lähteä mukaan. Koko Euroopassa ja Amerikassa ei ole niin hass — — — tarkoitan omituista ihmistä, joka luulee Ritolaa laivaksi tai Tuulosta hevoseksi. Tokko eno tietää, mitkä lajit kuuluvat viisiotteluunkaan? kysyi Esko.
— No mennään sitten, sanoi tohtori, joka huomasi tietämättömyytensä.
— Illalla olisi tosin mieltäkiinnittävä esitelmä yliopistolla.
Esko ojensi tohtorille hatun ja Simo kepin, ja sitten mentiin. Pitkin matkaa pojat selittivät urheilujen eri laatuja. He kertoivat, kellä oli suurimpia mahdollisuuksia voittoon ja selittivät urheilijoiden ominaisuuksia. — Arvaako eno, mikä maa on meidän vaarallisin kilpailijamme? kysyi Esko.
— Eiköhän Saksa, siellä on eteviä miehiä, ainakin tiedemiehiä.
— Hui, hai. En minä olisi uskonut, että eno on noin huono tietojen puolesta. Amerikka on ainoa maa, joka meidän poikia pelottaa.
— Mutta Englantihan on urheilun maa, sanoi tohtori.
— Englantilaiset pelaavat tennistä, crickettiä ja golfia valkoisissa flanellipuvuissa, ja ylioppilaat soutavat. Mutta ei heistä ole ennätysten ottajiksi Olympialaisissa. Ainakaan meidän poikien rinnalla.
Sitten pojat alkoivat kertoa valmennusleiristä. Sen työjärjestys ja säännöt olivat heille täysin selvillä.
— Mitä eno ajattelee? kysyi Esko.
— Olisi mielenkiintoista laskea sen käyrän yhtälö, jonka heitetty kiekko muodostaa. Koordinaatteina olisi viiva kentällä heittäjästä pysähdyspisteeseen, ja sitä vastaan esim. puolivälissä piirretty kohtisuora.
— Saataisiinko silloin parempia tuloksia kiekonheitossa?
— Voisi laskea, kuinka korkealle kiekko on heitettävä lentääkseen mahdollisimman etäälle. Kiekon painon ja pinta-alan suhde on tärkeä. Heittäjän pituus ja asento vaikuttavat myöskin tulokseen.
— Minä en uskonut, että matematiikalla ja urheilulla olisi muuta yhteistä kuin pisteitten, aikojen ja mittojen laskeminen, sanoi Simo.
— Matematiikka on tärkein tiede ja kehittyneen ihmishengen arvokkain tutkisteluaihe. Sen suhde elämän ilmiöihin — — —
— Nyt ollaan perillä. Koetetaan saada kivat paikat, keskeytti Esko.
— Tuossa ovat juoksijat jo paikoillaan. Nurmi voittaa tietenkin, mutta sitten tulee Peussa, väitti Simo.
— Luomapas, Pohjanmaa on vankempi kuin Karjala. Kuka suomalainen mies enon mielestä on saavuttanut suurimmat tulokset?
— Vaikea sanoa, mutta Mittag-Leffler on tehnyt suurtöitä, sanoi tohtori, joka istui hajamielisen näköisenä paikallaan.
— Minä en ole kuullut sellaista nimeäkään, ihmetteli Esko.
— Miksei hän ole ilmoittautunut juoksuun?
— Ei hän juokse, hän — — —
— Onko hän seiväshyppääjä tai moukarinheittäjä?
— Hän on kuuluisa matematiikan professori. Hänen väitöskirjansa oli aikoinaan — — —
— Eno ajattelee vain tylsiä tiedemiehiä. Mutta nyt alkaa 1500 m juoksu, sanoi Simo.
Pojat olivat innoissaan, hurrasivat, väittelivät, huiskuttivat lakkejaan ja selittivät tohtorille.
Nurmen voitollisen juoksun jälkeen heidän ihastuksensa oli rajaton.
— 14 m 28,2 sek 5000 m matkalla. Se on poikaa! Kyllä hän nolaa Amerikat ja Ruotsit. Suomesta tulee mahtava maa, meillä on sisua ja meillä on puhtia, kehui Esko.
— Täällä rikotaan maailmanennätyksiä niin että ritisee. Olisi sukkelaa nähdä ranskalaisten soikeita kasvoja, kun Nurmi juoksee. Niittymaa heittää kiekkoa ja Tuulos loikkaa, intoili Simo.
Väliajalla Esko nykäisi Simoa hihasta ja kuiskasi:
— Kuulepas, mitä nuo kolme tuossa edessä puhuvat.
Kaksi ulkomaalaisen näköistä herraa puhui suomalaisen kanssa.
— Toisella on kupera nenä ja toisella kovero, vastasi Esko.
— Olkaa hyvä ja sanokaa, kutka ovat teidän parhaat juoksijanne, sanoi kuperanenäinen.
— Nurmi ja Ritola, eikä heitä voita Euroopat eikä Amerikat, vastasi suomalainen.
— Se nähdään Pariisissa kesällä. Mutta kuka on paras viisiottelussa?
— Luultavasti Lehtonen.
— Voitteko sanoa, missä toimessa he ovat?
— Yksi on Gottfrid Strömbergillä ja mikä missäkin. Mutta nyt he ovat kaikki valmennusleirillä Drumsössä.
Molemmat ulkomaalaiset kirjoittivat nimet muistiin. Sitten he kyselivät tarkkaan työjärjestystä valmennusleirillä.
— Stenroos on mainio juoksija. Hän syö yhden ainoan aterian päivässä ja juoksee 10 kilometriä joka päivä työstä tultuaan, kertoi suomalainen.
— Entä keihäänheittäjiä? Eikö niitä ole? kysyi koveronenäinen.
— Sellainen meillä on aika mestari, hänen nimensä on Myyrä.
— Voisitteko hankkia meille heidän kaupunkiosoitteensa?
— Miks' ei. Teen sen mielelläni.
— Ovatkohan he sanomalehtimiehiä, koska he kyselevät noin tarkkaan kaikkea? kuiskasi Simo.
— Keskenään he puhuvat englantia, mutta he eivät näytä englantilaisilta. Luultavasti he ovat amerikkalaisia, koska puhuvat Washingtonista.
Kilpailut jatkuivat, ja pojat unohtivat ulkomaalaiset.
— Katso, Esko. Hetti täti istuu tuolla kaukana, jossa ei näe mitään, sanoi Simo.
— Otetaan hänet tänne, kyllä me sovitaan, kun vähän järjestetään, sanoi Esko.
Hän repi muistikirjastaan paperin, johon hän kirjoitti.
"Tule ensimmäiselle riville melkein keskelle, vastapäätä kiekonheittäjiä. Meillä on hyvät paikat."
Tämän hän ojensi enolleen, peitti tekstin kädellä ja pyysi:
— Eno on hyvä ja kirjoittaa nimensä tähän. Tohtori otti kynän ja kirjoitti nimensä sen enempää ajattelematta asiaa.
Esko kääri paperin kokoon ja kirjoitti ulkosivulle:
"Lähetettävä eteenpäin jättiläisnaiselle viidennellä rivillä lähellä automobiileja. Hänellä on vihreät nauhat mustassa hatussa."
Sitten hän ojensi sen takanaan istuvalle herralle.
Pojat voivat seurata kirjeen kulkua pitkin rivejä, kunnes Hetti sai sen käsiinsä. Mutta silloin tämä oli yleisen huomion esineenä. Ihmiset hymyilivät ja supisivat keskenään.
Hetti ei ollut erittäin kaino. Hän nousi ripeästi ja alkoi raivata itselleen tietä poikien luo. Oli väliaika, niin että ihmiset eivät olleet kärsimättömiä.
— Hyvää päivää, Elis ja pojat. Täällähän on mainio paikka. Mutta etpä ollut erittäin kohtelias esittäessäsi minua jättiläisnaisena yleisölle, Elis, sanoi Hetti, joka hengitti raskaasti rasituksen jälkeen.
— Kuinka minä tekisin sellaista? sanoi tohtori torjuen.
— Tässä on kirjeesi, sanoi Hetti näyttäen paperia, jonka Esko oli lähettänyt.
— Esko pyysi nimikirjoitustani, enkä minä nähnyt koko kirjoitusta. Jos sen olisin aavistanut — — —
— Nyt ne alkavat taas. Katsokaa Peussaa! On siinäkin poikaa!
Hetti oli yhtä innostunut kuin pojat. Yhdessä he puhelivat ja hurrasivat, kunnes oli aika lähteä kotiin.
Kotimatkalla kysyi Hetti:
— Etkö sinä tunne veresi lämpenevän katseessasi tällaisia ennätyksiä,
Elis?
— Näkevät turhanpäiten vaivaa. Hevonen juoksee kuitenkin nopeammin kuin Nurmi, ja tavallinen kirppu hyppää paljon paremmin kuin Tuulos, eikä muserra luitaan kertaakaan. Järjettömät eläimet voivat nauraa ihmisen saavutuksille urheilun alalla. Kukapa näistä urheilusankareista hyppäisi alas niin korkealta kuin kissa, eikä se ole tarvinnut pitkien aikojen valmennusta, vastasi tohtori.
— Mutta näinhän minä sinunkin kerran huutavan: "hyvä, hyvä" ja huiskuttavan hattua, vaikka väärässä paikassa.
— Minä rohkaisin viimeisiä. He rasittuivat varmasti enemmän kuin voittajat, ja ero ajassa oli niin mitätön, että minä tuomarien sijassa en ottaisi sitä huomioonkaan.
— Onkohan koko Suomen maassa sellaista enoa kuin meidän? tuumi Simo.
— Varmasti ei ole niin hyväsydämistä ja viatonta enoa, sanoi Hetti. — Mutta tässä on minun raitiovaununi. Hyvästi kaikki. Sunnuntaina teemme yhdessä huviretken.
Hetti kiipesi vaunuun, huiskutti kädellään ja hävisi.
— On niitä muitakin omituisia enoja, palasi Esko entiseen keskusteluaineeseen. — Antti Suikkarisen eno vaihtoi polkupyöränsä vesiväritauluun, jossa näkyy vain aita ja kivi, ja Martikaisten eno söi muurahaisia ja käytti esiliinaa.
— En minä ajatellut täyshulluja.
— On niitä paljon merkillisiä ihmisiä, joita ainakin aikaihmiset pitävät viisaina. Muistatko Virtasella sitä neitiä, joka soitti pianoa. Hän painoi koskettimia perätysten oikealta vasemmalle ja taas takaisin ja aina vain edestakaisin. Yhden viikon hän asui siellä, ja maanantaina hän osasi sen yhtä liukkaasti kuin lauantainakin, mutta yhä piti soittaa.
— Kaikista hassuimmat ovat kihlaantuneet ja ne, jotka kiertävät ja kaartavat toisiaan. Jos ei rakkaus menisi niin pian ohi, niin maailma olisi täynnä aikaihmisiä hönttöjä. Eno ei ainakaan välitä sellaisesta, ja se on kiva asia.
Tohtori käveli poikien vierellä niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän kuullut sanaakaan keskustelusta, joka ehkä olisi tuntunut hänestä sopimattomalta.
— Eikö eno tahtoisi limonaatia? kysyi Simo nykäisten tohtoria hihansuusta.
— Minusta se on pahanmakuinen juoma, vastasi tämä.
— Ei ainakaan pojista. Tuossa on vesiputka, meillä on hyvä tuttava siellä myymässä. Hän on Virtasen entinen sisäkkö Tampereelta. Nyt hän on neiti ja sivistynyt.
— Onko hän käynyt koulua?
— Ei. Mutta hiukset ovat tulleet kiharoiksi ja sukat ovat ihonnäköisiä ja puhe on kamalan sivistynyttä.
Tohtorin vastahakoiset askeleet suunnattiin kohti myymälää, jonka edessä oli penkki.
— Hyvää päivää Agda, tervehtivät pojat nostaen kohteliaasti lakkejaan.
— Tässä on tohtori Elis Someri, se eno, joka meillä on nyt isän sijaisena, selitti Esko.
— Ja joka on mahottoman hyvä kasvattamaan poikia, täydensi Simo.
— Minä olen Akta Oolkreen, poikien vanha ystävä. On hauskaa tutustua ja nähtä, että pojat ovat minkälaisissa käsissä ja hoitossa. He säälittivät minua usein kun asuttiin samassa hoitolassa Tampereella neljä vuotta ja olivatten helläsytämisiä ja etistyneitä nuoria herroja. Mitä saan luvan tarjota mielihyvällä? Tässä on eri lajia juomia ja leivoksia ja yskäkaramellejä, puhui Agda suulaasti.
— Paljonko me saadaan juoda, eno? kysyi Simo.
— Juokaa tietysti, kunnes jano sammuu.
— Jeh! Agda on hyvä ja antaa neljä pulloa punaista limonaatia.
Agda aukaisi pullot ja keskusteli samalla.
— Minä en päässyt katsomaan urheiluakaan, kun täytyy hoitaa kauppaa ja velvollisuutentuntoa. Ja kun olisi ollut tuttava moukarinheittäjäkin, joka pääsee Pariisiin ja Franskaan.
— Hyvä Agda, esitä hänet meille. Meillä ei ole yhtään hienoa tuttavaa.
Enon luona käy vain oppineita ja sellaisia, sanoi Esko.
— Pyydetään hänet päivällisille sunnuntaina, kun Hetti tätikin tulee. Kaikki perheihmiset kutsuvat sukulaisia ja taiteilijoita pyhinä päivällisille. Rakas eno, lepytä Minna ja pyydä moukarimies meille, rukoili Simo innokkaasti.
— Agda tulisi mukaan ja silloin meillä olisi niin kivaa, sanoi Esko.
— Suomen lippu hankittaisiin pöydälle ja eno puhuisi isänmaasta ja voimamiehistä. Moukari saa jäädä eteiseen, niin ei olisi vaaraa tavaroista, tai ikkunoista.
— Älä ole lapsellinen, Simo. Hän tulee tietysti vierailupuvussa ja tavallisena ihmisenä. Minna ei päästäisi häntä sisäänkään urheilupuvussa, ainakin se olisi hänen tapaistaan. Eikä Hetti täti luultavasti rupeisi syömään sellaisen kanssa. Vaikka Hetti täti ei ole yhtä ruinallinen pukuasioissa kun toiset naiset, sanoi Esko.
— Jooseppi Risolla ei ole aikaa seurustella ja vierailla. Hän on nyt valmennusleirillä ja ajattelee vain suurta elämäntehtäväänsä ja etesvastuuntuntoa, joka lepää isänmaan etustajien harteilla ja käsivarsilla ja säärillä, paitsi ampujia, joilla näkö on tärkeintä, sanoi Agda.
Tohtorin mieli keveni. Hänen kokemuksensa urheilun alalla eivät riittäisi koko päivällisen ajan kestävään seurusteluun.
— Hyvästi sitten, Agda, tule joskus meille ja soita, kun moukari-Jooseppi on vapaa, sanoi Esko.
— Hyvästi, hyvästi ja kiitos, herra tohtori, käymästä, vaikka tämä on vain pieni myymälä. Simo on nyt lihavampi kuin Virtasella, jossa olikin soppalihaa paistina ja silakkalaatikkoa joka toinen päivä, vaikka oli laskiaistiistaikin. Eskolla on hieno gravatti ja on jo puoliherra. Ja Agda kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi.
— Eikö ollutkin mukava tyttö, eno? kysyi Esko perästäpäin.
— Hm. Laskutaito oli ainakin huono, koska hän otti maksun kuudesta limonaatipullosta, vastasi tohtori.
— Me juotiinkin kuusi pullollista. Oliko se liikaa?
— Silloin te tulette hyvin sairaiksi.
— Terveys kyllä kestää. Minä ajattelin, että se olisi liikaa rahanhaaskausta enon mielestä. — Kiitos, eno, tästä hurjan kivasta torstaista, sanoi Simo, ja Esko lisäsi:
— Eno osaa eri hyvin huvittaa poikia.
— Sitä en ole ennen tietänyt, sanoi tohtori vaatimattomasti.
Kun pojat kotiin tultuaan kertoivat Nurmen ennätyksistä, niin Minna hämmästytti heitä sanomalla:
— Mitä ihmeellistä tuo nyt on? Enköhän minäkin juoksisi yhtä nopeasti, jos ei olisi hameet esteenä.
Pojat nauroivat niin, että voileivät olivat tarttua kurkkuun, ja tohtorikin sanoi:
— Silloinhan on vahinko pitää Minnaa täällä paistamassa silakoita, kun muut niittävät laakereja isossa maailmassa.
— Mutta minä olen kuullut, että Kolehmaisen äiti juoksee kamalaa vauhtia. Kun poika sai palkinnon, niin muija juosta vilisti asemalle tietoja saamaan ihan kuin hyvä hevonen, kertoi Esko.
— Hetti täti on huippukunnossa. Hänestä tulisi mainio painija, sen näkee niskastakin.
— Mutta ei höyhen- tai kärpässarjassa. Mutta rehevä hän on.
— Nyt saatte mennä levolle, keskeytti tohtori lyhyesti ja meni omalle puolelleen.
— Toiset suuttuvat, kun pistää tikulla silmään. Se koira älähtää, joka on tullut sokaistuksi vanhalla iällään, vaikka on tullut toimeen ilman naisia 39 vuotta, sanoi Minna ja meni keittiöön jättäen pojat miettimään näitä hämäriä sanoja.
IV.
UUSIA TUTTAVIA.
Esko tuli nolon näköisenä puhelimesta ja sanoi:
— Nyt, Simo, sinulla on paha edessä. Osaatko esiintyä hienosti ja kumartaa kuin maailmanmies? Onko frakkihoususi prässätyt ja kaulaliinasi keikarimainen?
— Älä puhu pötyä. Minne minun on mentävä? kysyi Simo.
— Hetti täti on kutsunut meidät luokseen. Sinne tulee hänen sisarentyttärensä Helle ja Deili Alamäki ja joku toinenkin tyttökoululainen.
— Helkkari sentään, sanoi Simo käyttäen omaa voimasanaansa, jonka oli keksinyt toisen hyvin samanlaisen sijaan, sitä kun ei kärsitty Virtasella.
— Laita nyt jakauksesi suoraksi ja hiuksesi luonnollisen kiiltäviksi. Esimerkiksi niinkuin Hirvosten oriilla, vaikka sillä on paljon kauniimpi karva.
— Etkö sinä sitten aio tulla mukaan? kysyi Simo välittämättä Eskon epäkohteliaasta vertauksesta.
— Tietysti minä tulen, mutta minä kyllä selviydyn.
— Vai selviydyt? Mitenkäs kävi, kun Nisulan poikien sisaret tulivat mukaan pelaamaan kirppua? Sinä karkasit kotiin, ahaa!
— Pyh! Saksanläksy oli lukematta. — Mutta Hetti täti käski meidän tuoda pari toveria mukaan, että olisi hauskempi. Otetaanko Hirvosen pojat?
— He ovat liian maffisia. Toisella on jo pitkät housut ja toinen puhuu vain radiosta. Otetaan Janne ja Risto, silloin ei tarvitse torkkua.
— Ei se kävele. Heitä ei voi näyttää ennen syksyä. Heillä on ollut aivan lyhyet koneella leikatut hiukset, pojat sanoivat, että he olivat kuin vesikopista karanneita. Jannen jouhet ovat jo etusormenpituisia, mutta ne eivät kulje pintaa pitkin, vaan törröttävät itään, länteen ja kaakkoon. Hiuksiin ei maan vetovoima näy vaikuttavan ensinkään. Riston höyhenet sekaantuvat silmäkulmien sekaan ja menevät päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Riston pää liikkuu.
— Älä nyt selittele kuin opettaja maantiedon tunnilla. Otetaan sitten
Uskin pojat, he menevät ensi vuonna tanssikouluunkin. Sakari kertoi.
— Hiiri vieköön, oli Eskon itse tekemä voimasana. He sopivat mainiosti. Minä kirjoitan kirjeen, sinä saat viedä sen heille.
Ja Esko kirjoitti:
"Hei hei Seppo ja Sarri!
Sonnustakaa ulkokuorenne juhla-asuun. Voidelkaa ihonne narduksella ja yrteillä ja hiuksenne myrhamilla, glyseriinillä ja briljantiinillä. Sillä Tasavallan hienoin rohdoskauppiatar kutsuu teitä luokseen. Siellä saatte seurustella kreivittärien, ruhtinattarien ja tyttökoululaisten kanssa — jos siihen kykenette ja luonto antaa myötä. Saatte namusia ja limonaatia. Tulkaa hakemaan meitä huomenna seitsemältä.
Omis ja Okse Ajnil.
(Nimet seisovat päällään.)"
Simo vei kirjeen Uskin poikien kouluasuntoon, joka oli lähellä.
Esko meni tohtorin huoneeseen.
— Hetti tädillä on nuorisokutsut. Eikö enolla olisi aikaa tulla ostamaan meille hienommat kaulukset ja kravatit? Onneksi meillä on uudet puvut. Mutta kengät ovat koliskoja.
— Kyllä minä tulen ostamaan mitä tarvitsette. Kengät ovat kiilloitettavat, kyllä ne sitten kelpaavat, sanoi tohtori hyväntahtoisesti.
— Minulla on mädät kellonperät.
— Mädät?
— Niin, rumat ja mustuneet.
— Jätä kello kotiin.
— En ikinä. Mutta ehkä Minna saa ne kiiltäviksi Sampolla.
Samassa tuli Simo kotiin.
— Minä en lähdekään mukaan, sanoi hän.
— Mikäs on muuttanut sinun mielesi? kysyi Esko.
— Minä näin tyttöjä kadulla ja he tirskuivat ja nauroivat tyhjälle ja olivat höperöjä ja kenkkuilevia. Ei sellaisten kanssa voi olla koko iltaa. Mitä heille puhuu?
— Minä olen kuullut, että yhteiskouluissa tytöt osaavat yhtä hyvin, jopa paremminkin kuin pojat. Puhukaa heidän kanssaan kouluaineista, ehdotti tohtori.
— Jeh. Pitääkö neiti enemmän Perikleestä vai Alkibiadesta?
— Da leidet der Hase im Walde Not. Hütet eure Zungen für Beleidigungen.
— Kuinkahan monta prosenttia täällä on tyttöjä, kun poikia on 4 kappaletta ja koko määrä lapsia on 9?
— Ehkä neiti on hyvä ja jäsentää tämän lauseen: "Hetti täti kaataa kuumaa kahvia tyttöjen sinisiin kuppeihin".
— Jag leker, du leker, han leker, limonaden läker på golvet.
— Vallitseekohan täällä monsuunituuli, sirocco vai fön?
Pojat nauroivat ja laskettelivat vuoroon sukkeluuksiaan.
— Jää vain kotiin, Simo. Minä syön silloin sinun osasi namusista, sanoi Esko.
— Minä tulen mukaan, mutta aion olla toisessa huoneessa kuin tytön pärriäiset.
* * * * *
Seuraavana päivänä olivat pojat valmiit hyvissä ajoin. Minna oli kiilloittanut kengät ja kellonperät ja tohtori oli ollut mukana ostoksilla. Hän olikin vähitellen tottunut monenlaisiin tehtäviin poikien puolesta.
Simolla oli kanarialinnun värinen kaulaliina ja Eskolla tulipunainen. Hiukset lankesivat kuin liimatut pitkin kasvoja ja sinipunertavat silkkiset nenäliinat näkyivät takin ylätaskuista.
— Onko eno hyvä ja lainaa meille hajuvettä? pyysi Esko.
— Ei minulla ole muuta kuin ammoniakkia, vastasi tohtori.
— Pistetään hajusaippuanpalasia taskuihin, ehdotti Simo.
— Minä lainaan teille oikeata kolonkkia, lupasi Minna.
— Kiitos ja kunnia. Me ostetaan huomenna Minnalle koko pullollinen uutta hajuvettä.
Pojat kaatoivat vahvasti hajuvettä puvuilleen, hiuksiin ja sukkiinsakin. Kädet huuhdottiin sillä, ja loput meni lakkeihin.
Uskin pojat saapuivat. He olivat myöskin hienoimmassa asussaan. Etenkin rintaneulat häikäisivät, niissä kun oli viisi eriväristä lasipalaa.
— Huomaatteko hienoa tuoksua ympärillänne? kysyi Simo.
— Tehän olette kuin liikkuvat pirtukanisterit, sanoi Sakari, joka kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kadehti Linjan poikien tuoksua.
— Te olette hengenvaarallisia, sillä teitä ympäröi bentsiinihöyryt.
Älkää lähestykö tulta, silloin te räjähdätte alkutekijöihinne, kosti
Esko.
— Eikö teidän vaatteista oteta tahroja bentsiinillä? Kyllä te silloin olette siistejä herroja.
— Älkää nyt riidelkö, sanoi Seppo. — Mitenkä me suoriudutaan tyttöjä vastaan, jollei meillä ole yhteistä rintamaa?
— Mikä hätä meillä on? Mehän tunnetaan Alamäen tytöt. He olivat kerran Naimi tädin luona, jossa me asutaan. Seppo kaatoi kahvia Deilin hameelle, sanoi Sarri.
— Ja Sarri — — —
— Minä en nykäissyt Hellen alta tuolia, se luiskahti itsestään syrjään, kun hänen piti istuutua, keskeytti Sakari.
Näin puhellen oltiinkin jo perillä.
Hetti täti tervehti poikia ja esitti heidät tytöille.
Siinä olivat vaaleat sinisilmäiset Alamäen tytöt, iloiset polkkatukkaiset Sylvia ja Tella Muuri ja toisia nuorempi, mustasilmäinen Terttu Kark.
Tytöt nauraa kikattivat juuri niinkuin Simo oli aavistanut, ja pojat istuivat jäykkinä rivissä. Keskustelusta ei tullut mitään.
Vasta kun Hetti täti ehdotti leikkejä ja johti niitä itse, alkoi juhlallinen tunne hävitä.
Puolueleikissä voittivat tytöt, mutta kun otettiin "vettä on kengässä" niin juoksuttivat pojat tyttöjä edestakaisin, kunnes Helle arvasi, etteivät he olleet valinneet ketään tytöistä.
Sitten seurasi "sormus ehdolla". Esko sai kuulla, että hänellä on Olympialainen ryhti ja Deilillä oli herttaisimmat silmät. Seppo oli se, jonka kanssa Sylvia mieluimmin tanssisi ja Hetti täti oli kuin keijukainen. Tälle sukkeluudelle nauroi koko joukko pitkän aikaa. Tella sai tietää, että hän oli viisas kuin Baccus, jonka Simo oli sekoittanut Minervaan. Sakari oli Helsingin kohteliain poika, ja Helle oli ollut Eskon mielestä kaikista enin mukiin menevä.
Mutta Tertun piti antaa sormus sille, jolla oli pisimmät korvat, ja hän antoi sen Simolle, joka heti vetäytyi toiseen huoneeseen.
Kahvin aikana alkoi Terttu itkeä nyyhkyttää. Hetti täti koetti saada selkoa surun syystä, mutta turhaan.
— Minä en uskalla sanoa mitään, en uskalla, en, en, hoki Terttu puristaen lujasti toista kättään nyrkkiin.
Sakari, joka seisoi vieressä, otti äkkiä kiinni hänen ranteestaan ja käänsi sormet taaksepäin, jolloin nyrkki aukeni. Paperipalanen putosi lattialle.
— Anna tänne, anna heti tänne, huusi Terttu hädissään.
— Tässä on salaisuuden ratkaisu, ja minä lupaan sinulle, että minä suojelen sinua vaaran sattuessa. Anna meidän lukea tämä, sanoi Sakari.
— Lue sitten, mutta varjele minua kostolta, nyyhkytti Terttu.
Sakari nousi tuolille ja luki:
"Joka uskaltaa loukata toisen kunniaa, se on koston varjon alla. Kuule nainen! Omat korvasi ovat puolta pienemmät ennenkuin aurinko nousee ja sika aamulla röhkii.
Pitkä korva.
Sinetti."
— Kuka teistä viitsii peloittaa Terttu parkaa noin karkeasti? kysyi
Hetti täti.
Jokainen vakuutti viattomuuttaan.
— Sen on Simo tehnyt. Minä annoin hänelle sormuksen, kun piti antaa pitkäkorvaisimmalle ja muille oli jo annettu, enkä minä tietänyt, että hänellä on kunniaa, sanoi Terttu.
— Missä Simo on? kysyi Hetti täti. Kukaan ei ollut huomannut, että
Simo oli hiipinyt pois kirjelapun tullessa esille.
— Simo ei ole vaarallinen. Minä en anna hänen koskea korviasi, Terttu. Mutta miksi sinäkin härnäsit häntä. On harmillista, kun tytöt sanovat pojille sellaista, mitä ei voi auttaa, sanoi Esko.
— Minä pyydän häneltä anteeksi. Rakas, Esko, vie kirje minulta, että hän leppyisi ja päästäisi koston varjon alta, rukoili Terttu.
— Kyllä minä vien ja selitän, ole ihan levollinen, rauhoitti Esko, ja
Terttu kirjoitti:
"Anna anteeksi, että sinulla on pitkät korvat, jota ne eivät ole. Enkä minä tahtonut loukata kunniaa vaan kun täytyi antaa jollekin. Minä pelkään niin, älä leikkaa korvia. Saat keltaisen lakkatangon minulta. Minä lähetän sen. Älä tule hakemaan, älä mistään hinnasta.
Terttu.
Ja minä en ole nainen."
Esko pisti kirjeen taskuunsa ja lupasi estää Simoa kostamasta.
Terttu rauhoittui vähitellen ja leikkejä jatkettiin.
Kaikilla oli hauskaa eikä välikohtaus vaivannut ketään paitsi Eskoa, joka väliin muisti Simoa.
— Tämä on nyt lähtiäiskaramelli, täytyi Hetti tädin vihdoin sanoa, sillä alkoi tulla myöhäistä.
Kun kaikki olivat lähtemässä, pyysi hän poikia saattamaan tyttöjä koteihinsa.
Alamäen tytöillä ja Eskolla oli melkein sama matka. He puhelivat koulusta ja opettajista.
— Minusta lunttaaminen on väärää. Meidän luokalla on monta, jotka tekevät sitä, mutta minä en tee, vakuutti Helle.
— Toverit suuttuvat, kun ei kuiskaa, mutta jos ei koskaan tee sitä, niin he tottuvat siihen. On harmillista, kun moni pitää minua epäystävällisenä sen tähden, sanoi Deili.
— Kanteleminen on myöskin kehnoa, otti Esko osaa periaatteelliseen keskusteluun.
— Tai kun antaa toisen kärsiä syyttömästi puolestaan.
— Maailmassa on paljon vääryyttä. Niinkuin sekin, että kauneista pidetään enemmän kuin rumista, sanoi Deili.
— Kaunis onkin mukavampi, sanoi Esko miesten tapaan. — Tai kun on vahva ja rohkea.
— Mutta Tellasta pitävät pojat enemmän, vaikka Sylvia on vahvempi ja rohkeampi.
— Minä en ajatellut tyttöjä. Heidän pitää olla kauniita, kun he muuten ovat niin höpsähtäviä. Minä tarkoitan kaikkia muita paitsi teitä, paransi Esko nopeasti.
— Sinä olet hurjan hauska poika, sanoi Helle nauraen.
— Kuka viitsisi olla Tellan kanssa, mutta kun hän on niin kau — tarkoitan tuollaisen näköinen.
— Oliko sinusta Tella kaikista kaunein tytöistä? kysyi Helle ja nyki
Deiliä salavihkaa.
— Eipä ollutkaan. Minä en viitsi sanoa, kuka oli kaikista kaunein.
Deili voisi suuttua, sillä onhan hänkin mukiin menevä.
— Enkö minä sitten suutu?
— Ei, Helle. Sinä tulisit iloiseksi — hurjan iloiseksi.
— Katsokaa tuota miestä, minkälaiset saappaat hänellä on, sanoi Helle vilkkaasti.
— Tavalliset saappaat. Olisit keksinyt muuta hämmingissäsi, sanoi
Deili kuivasti.
— Minä luulin, ettei tyttöjen kanssa voinut puhua muusta kuin turhasta ja vaatteista, sanoi Esko.
— Minä puhun mieluummin henkisistä asioista, sanoi Deili.
— Niin minäkin. Esimerkiksi oikeasta ja väärästä niinkuin äskenkin, totesi Esko.
— Tytöt ovat usein hyvin syvämietteisiä. Etenkin, jos he ovat kärsineet paljon.
Hellen silmät olivat haaveellisia ja Esko ymmärsi, että hän oli kärsinyt.
— Kärsivätkö tytötkin? kysyi Esko.
— Kaikki minun ystäväni ovat kärsineet hurjan paljon ja Deili myöskin.
Sylvia on ollut epätoivon partaalla, eikä kukaan aavistanut sitä.
— Älä! Kerrotteko te toisillenne epätoivosta ja sellaisesta?
— Sehän juuri on ystävyyttä. Terttu oli maannut kerran kahden ison tytön kanssa ja hän kuuli, kuinka he illalla kuiskailivat. Toisella oli omantunnon tuskia! Ajattele, miten jännittävää, kertoi Helle.
— Oliko hän särkenyt jotain? kysyi Esko, joka muisti kärsineensä yhtä jännittäviä tuskia.
— Ei sellaiset tuskat ole salaperäisiä. — Hän oli saattanut erään toivottomuuden kuiluun, Hellen ääni oli kaamea.
— Mitenkä niin?
— Kenkkuilemisella ja katseilla vain. Ei sellaista voi selittää.
— Minä välittäisin viisi tuommoisesta sen toisen sijassa, sanoi Esko kuivasti.
— Aikaihmiset välittävät. Sinunkin aikasi tulee, sanoi Deili.
— Hyh, ei ikinä. Se on eri mölhää.
— Se toinen iso tyttö oli saanut runon sähkölennätinvirkamieheltä. Eikö se ollut ihmeellistä. Minä kuolisin ihastuksesta, jos joku kirjoittaisi minulle runon, sanoi Helle.
— Aikaihminenkö?
— Ei, mutta noin neljäntoista vuotinen.
— Poika vai tyttö?
— Tytöt kirjoittavat niin huonoja runoja. Niistä ei ole mihinkään.
— Minä kirjoitan sinulle runon.
— Se on kamalan jännittävää. Mutta sinun täytyy itse kirjoittaa se — oikein sepittää, vaati Helle.
— En minä ole ennen kirjoittanut, mutta ei se näytä vaikealta.
Loppusointuja on vaikka kuinka paljon.
— Entäs runomitta? kysyi Deili.
— Minä valitsen vain jonkun tutun säveleen ja asetan sanat sen mukaan.
Esimerkiksi näin:
Ta lalla lallala lalla laa,
Ti liili liilili liili,
Ta lalla lallala lalla laa,
Ti liili liilili liili.
Sano vain, mistä minä kirjoitan. Myrskystä merellä, sankarin kuolemasta tai orpolapsesta?
— Sehän juuri on parasta, kun sinä itse keksit. Mutta sen täytyy olla omistettu minulle, sanoi Helle.
— Ja mieluimmin Hellestä itsestään, se on ainakin sopiva aihe, pilkkasi Deili.
— Huomenna saat sen. Ei se mahda olla vaikeampaa kuin aine Sokrateesta.
— Kiitos, Esko. Mitenkä minä saan sen runon? kysyi Helle.
— Minä lähetän sen postissa.
— Se on vaarallista. Pane se ennemmin Runebergin patsaalle lakikirjojen päälle.
— Ei se säily siellä. Mutta minä panen sen läkkilaatikkoon ja kaivan saksalaisten hautapatsaan alle Vanhan kirkon puistossa, sanoi Esko.
— Ei kukaan löydä sitä sieltä. Mutta nyt me ollaan kotona. Heitä runosi tästä kellarinluukusta, me saamme sen sisäpuolelta, innostui Deilikin ehdottamaan.
— Sama se. Mutta en minä kirjoita vaarallisia asioita.
— Ei haittaa olla varovainen, sanoi Helle ja ojensi kätensä hyvästiksi.
— Hyvästi, tytöt, sanoi Esko nostaen kohteliaasti lakkiaan.
Mutta ennenkuin tytöt ehtivät sulkea oven, oli Esko kääntynyt takaisin ja otti kiinni ovenrivasta.
— Kuule, Helle. Älä näytä sitä runoa muille. Tytöt pilkkaavat ja nauravat joka asialle.
— En minä näytä. Tämähän on salaisuus. Deili saa lukea ja hän ei kerro kellekään.
— Minä en kerro kellekään. Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta. Se on meidän valankaavake, sanoi Deili.
— Koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta, yhtyi Helle.
— Hyvästi, ja Esko meni.
Hän kulki kotiapäin omituisen tunteen vallassa. Hänen käsityksensä tyttömaailmasta oli muuttunut. Pojat näkyvät olevan lapsellisempia kuin samanikäiset tytöt. Ainakin muutamissa suhteissa. Tytöt puhuivat asioista, joita Esko ei kosketellut Simonkaan kanssa.
Oli mielenkiintoista puhua oikeista asioista, melkein kuin aikaihmiset, mutta ei niin kuivalla tavalla.
Deili ja Helle olivat mukavia tyttöjä ja keskustellessaan heidän kanssaan tuli paremmaksi ihmiseksi.
Mutta vehkeitä heilläkin oli. Niinkuin tuo runokin, joka oli pantava kellarin luukkuun. Se oli tosin Eskonkin mielestä salaperäisen jännittävää, mutta kyllä pojat nauraisivat, jos tietäisivät.
Kotiin tullessa muistui Simon asia mieleen. Tämä ilta, joka oli ollut niin kiintoinen Eskosta, oli päinvastainen veljelle.
Kun sähkö syttyi, näki hän Simon makaavan vuoteessaan silmät ummessa hengittäen raskaasti. Esko huomasi heti, että uni oli teeskenneltyä.
Pöydällä oli isolle piirustusarkille piirretty kuva. Iso punainen käsi piti vertatippuvaa korvaa riipuksissa. Toisessa kädessä oli kirves. Alle oli kirjoitettu:
"Kostajan kourissa."
— Kuule, Simo. Sinä täytät pian 13 vuotta, jätä nyt jo tuollaiset lapsellisuudet. Pikku Terttu parka ei tarkoittanut mitään pahaa. Hän antoi sille, joka ei vielä ollut saanut sormusta, sanoi Esko.
Simo nukkui yhä.
— Varo tekemästä hänelle koiruutta. Tytöt pyörtyvät ja tärveltyvät hyvin vähästä, jatkoi Esko.
Simo melkein kuorsasi.
— Hetti tätikin oli vihainen sinulle tänä iltana. Mitä sekin meinasi, kun sinä joit kuusi lasillista mehuvettä?
— Neljä minä join, enkä yhtään enempää, oikaisi Simo.
— Hyvää huomenta. Tässä on kirje Tertulta.
— Heitä uuniin. Minä en välitä sellaisen kirjeistä, sanoi Simo ja sieppasi kirjeen, jota hän alkoi lukea.
— Se on hullu muoti, että kun toinen pyytää anteeksi, niin täytyy antaa. Toista se on, kun sovittaa pahat tekonsa, murisi Simo.
— Entäs lakkatanko? Sehän on sovittamista.
— Kelkkaria minä hänen lakkatangoistaan, sanoi Simo hiukan rauhallisempana ja lisäsi:
— Pistä kostotaulu uuniin. Tytöt ovat kuitenkin vihoviimeisiä ihmisiä.
Minä en mene enää ikinä tällaisiin kutsuihin.
— Minä menen, sanoi Esko.
— Etkö sinä saanut tarpeeksesi?
— En.
— Etkö täksikään illaksi, kosk'et tule nukkumaan?
— Minulla on vähän kirjoitustyötä. Nuku sinä vain.
Simo kääntyi seinään päin. Esko tuntui hänestä vieraalta ja somalta. Onkohan se, joka vasta on täyttänyt 14 vuotta, hyvin toisenlainen mieleltään kuin vähän nuorempi veli?
Uni sekoitti pian Simon ajatukset.
Mutta Esko istui ensi kertaa elämässään kirjoittamassa runoa. Kynä, valkoinen paperi ja häämöittävät tytönkasvot ovat, ennemmin tai myöhemmin, jokaisen pojan edessä pöydällä.
Tehtävä näytti ensin ylivoimaiselta. Esko hikoili ja kirjoitti, mutta sekä runomitta että loppusoinnut tekivät harmia.
— Toista kertaa minä en mene tällaiseen peliin. Hullu kun lupasin.
Mutta nyt se on tehtävä, ettei kunnia mene, tuskitteli hän.
Vihdoin hän selaili pientä laulukirjaa. Sieltä löytyi runo, jossa oli helppo runomitta. Sitä oli mukava muovailla, ja ajatukset tulivat itsestään sanojen mukana.
Esko oli ihastunut, kun runo vihdoinkin valmistui. Loppusoinnut olivat samat kuin mallissakin, paitsi kahta viimeistä, jotka hän itse keksi ja joku muukin. Mutta siinä oli hieno ajatus. Puhtaaksi kirjoitettuna ja korjattuna se kuului näin:
"HELLE ALAMÄELLE, kirjoittanut Esko Linja.
Tulkaa tänne kilpasille,
sanoo pojat tyttösille,
herttaisin ken teistä on,
mitalin se saakohon.
Pojat tulkaa sanomaan
kelle palkka annetaan!
Seppo huutaa — Sylvialle,
Sarri soisi jokaiselle.
Helle Eskon äänen sai,
siihen toiset suostuu kai?
Ensi palkintoa näin,
Helle kantaa pystypäin."
— Onneksi on huomenna sunnuntai, niin että voin aamulla viedä kirjeen kellarinluukkuun. Hyvä on, ettei Simo aavista mitään, ajatteli hän vetäessään peitettä päälleen.
V.
SEIKKAILUA.
Seuraavana sunnuntaina soitti Hetti täti ja pyysi Somerin joukkoa huvimatkalle. Simo, joka oli puhelimessa, ehdotti, että mentäisiin pallokentälle, jossa oli potkupallokilpailut. Pojat olivat edellisenä päivänä päättäneet mennä sinne Uskin poikien kanssa.
— Tulkaa meitä hakemaan, minä otan Deilin ja Hellen seuraan. Tuokaa enonne mukaan, oli Hetti täti sanonut.
Kun Uskin pojat tulivat, lähtivät kaikki viisi matkaan.
Kun tultiin rohdoskaupan lähelle, seisoivat tytöt ja Hetti täti kadulla ison automobiilin vieressä. Tervehdittyään sanoi viimemainittu:
— Nyt tarjoan teille automatkan, sillä minulla on tuloihin nähden ollut erittäin edullinen kuukausi rohdoskaupassa.
Kaikki olivat hyvällä tuulella. Tytöt puhelivat ja kikattivat ja pojat pohtivat Suomen huonoja mahdollisuuksia potkupallopelin alalla.
— Harmittaa, kun tanskalaiset ja turkkilaiset ovat meitä parempia. Kun minä tulen suureksi, aion antautua potkupallo-alalle, sanoi Seppo.
— Mutta isä tahtoo sinusta lääkäriä, sanoi Sakari.
— Sitä minä voin pitää sivutoimena.
Helle ojensi Eskolle Giovannin pilajuttuja ja sanoi:
— 18:lla sivulla on hurjan hyvä vitsi.
Esko avasi mainitun paikan. Alareunaan oli kirjoitettu:
"Kiitos runosta. Se oli taivaallisen iiiiliihana!"
— Se on mainio sukkeluus, sanoi Esko antaen kirjan Hellelle.
Ja molemmat nauroivat.
— Anna minunkin lukea, Helle, pyysi Deili.
— Ei se sovi sinun luonteellesi, sinä voisit tulla kipeäksi.
— Älä pelkää, että tulen mustankipeäksi ainakaan, sanoi Deili, ja koko nuorisoseura, paitsi Eskoa, nauroi.
Hetti täti ja tohtori istuivat taka-istuimella ja puhelivat välittämättä meluavasta seurasta.
Pallokentällä oli jännittävä kilpailu. Sekä tytöt että pojat olivat innostuneita.
Deili ja Seppo löivät vetoa kirjeestä kesälomalla.
— Sen pitää olla vähintään neljä sivua pitkä, vaati Deili.
— Hyvä ehdotus, sillä sinä sen saat maksaa. Näetkö, mitenkä sinun puolueesi hoitaa huonosti peliä. Maalivahtikin on ihan kelvoton, kiusasi Seppo.
— Mutta tuolla oikealla on nainen, joka huiskuttaa hänelle nenäliinallaan. Ei, mutta Eskollehan hän huiskuttaa. Näetkö tuota, jolla on kamala hattu, jossa on rikinvärinen töyhtö ja hame on kuin kukikkainen sohvanpäällys? Sinulla on hiukan omituisia tuttavia, sanoi Deili.
— En minä hänestä välitä, sanoi Esko, jota ei vähääkään haluttanut jättää hauskaa seuraansa.
— Se on Agda Åhlgrén, hän ei rauhoitu, ennenkuin menet sinne. Ehkä hän kertoo moukari-Joosepista, sanoi Simo.
Esko poistui vastenmielisesti ihastuttavan valkopukuisen Hellen vierestä.
— Hyvää päivää, Esko. Täytyy vissiin sanoa herraksi, kun on niin hienot vaatteet ja oikein naisseura. Mikä sen kaikkein kauneimman nimi on? kysyi Agda Eskon tultua.
— Helle Alamäki, vastasi Esko lyhyesti.
— Mutta miksikähän hattu on musta, kun on nuori ja muuten hieno?
— Mustahattuinen on Deili Alamäki. Ei hän ole kaunein. Mitä asiaa
Agdalla oli?
— Minun piti puhua vain jonkun herran kanssa siitä tapauksesta, joka on suuri salaisuus. Jooseppi kertoi, että kaksi päivää etsivät dektiivit ovat hakeneet ja kuulustelleet, mutta kukaan ei ole löytänyt merkkiä, eikä valon välkähdystä. Että jos Eskon eno voisi selvittää tai antaa osviittoja, kun hän on tottunut ajattelemaan. Eikä muut osaa.
— Mitä sitten on tapahtunut? Minä en tiedä mistään, sanoi Esko, jonka uteliaisuus heräsi.
— Schyy, schyy. Ei siitä saa puhua, kun voi vaikuttaa epäetullisesti ulkomailla ja keräyksiin, kun parhaat ovat poissa. Mutta siitä ei uskalla puhua.
Esko veti taskustaan muistikirjan ja kynän ja sanoi:
— Kirjoita.
Agda kirjoitti varjostaen kädellä:
"viisi Parasta olumpilaista on hävitety, murhatu tai varastettu."
— Sehän on kamalaa, sanoi Esko — ketä he ovat?
Agda kirjoitti taas:
"Nurmi, Ritola, Lehtonen, Stenroos ja Myyrä."
— Mistä he hävisivät? kysyi Esko silmät pyöreinä.
— Lehtonen oli kotonaan käymässä, muut olivat valmennusleirillä. He olivat metsässä kävelemässä, tai rannalla uimassa. Illalla heitä kaivattiin ja kaikki hakivat. Urheilijat ja virkailijat leirillä ja dektiivit tietävät, mutta muille ei saa kertoa. Suomi ja kunnia joutuvat alakynteen, ja monta kultamitalia on joutunut rosvojen käsiin, jos eivät dektiivit löytä jälkiä, eivätkä ne ole ennenkään löytäneet rosvoja tai vinnivarkaita, selitti Agda niin hiljaa kuin taisi.
— Etkö sinä ole kuullut muuta?
— Jooseppi tuntee Lehtosen ja me käytiin hänen kotonaan ja siellä kertoivat, että hän oli mennyt tapaamaan ameriikkalaista herraa, joka oli tarjonnut hänelle hyvän paikan Nevorkissa, Pariisin kisojen jälkeen. Sille tielle se oli jäänyt. Esko pyytää sitä tohtoria selvittämään tämän asian. Nykyään kuuluvat ottavan kiinni rosvoja ajattelemalla. Urheilijat leirillä eivät saa unta, ja nyt pitäisi olla kaikki huippukunnossa. Jooseppikaan ei saa moukaria lentämään kuin puolella vauhtilla, kun sytän on raskas.
— Eno ymmärtää vain sellaisia ongelmia, joita voi kirjoittaa paperille. Muussa ajattelemisessa hän on aivan kuitti. Mutta Simo ja minä ollaan eri mainioita rikosasioiden selvittäjiä.
— Tulkaa sitten vesimyymälään kertomaan, kun asiat selvenevät. Minun täytyy nyt lähteä. Terveisiä Simolle.
— Hyvästi, Agda. Luota meihin ja pumppaa uusia tietoja moukari-Joosepista.
Koko keskustelu oli tapahtunut kuiskaamalla, vaikka kukaan ei ollut aivan lähellä.
— Mitä Agda tahtoi? kysyi Simo Eskon palattua.
— Me puhuttiin vain varkaista, jotka olivat tehneet vahinkoja, vastasi tämä huolettomasti.
— Meillä kävi viime kesänä ullakkovarkaita, aloitti Deili kertoen pitkän historian.
— Sinä taisit kirjoittaa sohvanpäällysnaisellekin runoja? kuiskasi
Helle Eskolle.
— Yhdelle ainoalle minä olen kirjoittanut runon ja sekin saa olla viimeinen kerta, sanoi Esko ja kääntyi loukkaantuneena poispäin.
Koska ilta oli kaunis, niin päätettiin kävellä kotiin.
Deili oli voittanut vedon, hänen puolueensa oli lopussa kunnostautunut yli odotusten.
— Minullahan on nyt kumminkin yhdet ehdot vaikka luulin selviytyväni tänä vuonna ilman, huokasi Seppo.
— Minä en hyväksy kirjettäsi, jos et käytä tavallisen suuruista paperia ja täytä joka riviä. Sitäpaitsi et saa kirjoittaa mitä pötyä vain sattuu. Minä tahdon mielenkiintoisen kirjeen. Muista — mielenkiintoisen, vaati Deili.
— Näin kamalia ehtoja ei minulla vielä ole ollutkaan. Voisit ainakin luvata vastata kirjeeseeni, Deili, pyysi Seppo.
— Minulla ei ole ehtoja, mutta jos olen hyvällä päällä, kirjoitan mahdollisesti, nauroi Deili.
— Sinulla on "kehoitukset" ja ne ovat myöskin suoritettavat, sanoi
Seppo.
— Ihanaa, kun tämä pitkä lukukausi vihdoinkin loppuu. Isä on luvannut meille fillarit, jos suoriudumme ilman ehtoja. Ja sen me teemme, kertoi Sarri.
— Ei meillekään tule ehtoja, mutt'ei fillareitakaan, kun ei ole antajaa, sanoi Simo.
— Minä toivon välistä niin fillaria, että tekisi mieli repiä hiuksia tai lähteä kesäksi laivapojaksi ansaitsemaan rahaa, sanoi Esko.
— Mitä sinä toivot? kysyi Hetti täti, joka käveli hajamielisen enon kanssa jäljessä.
— Polkupyörää. Ihanaa omaa pyörää.
— Etkö sinä voisi ostaa? Onhan sinulla omia rahoja? kysyi Seppo.
— Meillä on tarkasti määrätty summa joka kuukaudeksi, ja se menee aina viimeiseen penniin. Minnakin hankkii meille turhan hyviä vaatteita, sanoi Esko.
— Minusta te olette siististi puettuja, mutta ei millään tavalla ylellisesti, sanoi Hetti täti.
— Mutta Minna keksii niin omituisia menoja. Uusia sukkia ja sellaista. Nytkin hän on ostanut meille lakanoja. Nekin rahat olisivat hyvänä pohjarahana fillareihin, sanoi Simo.
— Ja sänkyihin levitettäisiin käärepaperia lakanoiden sijaan, kikatti
Deili.
— Jalat voisitte tervata, niin ei tarvitsisi sukkia, yhtyi Sarri pilaan.
— Etenkin, jos ne pistettäisiin höyheniin, sanoi Seppo.
Kaikki nauroivat, paitsi tohtori, joka tapansa mukaan kulki ääneti ajatellen omia asioitaan.
Kun Alamäen tytöt erosivat muista, sanoi Helle syrjässä Eskolle:
— En minä tosissani luullutkaan, että sinä kirjoittaisit sille Agdalle runoja. Ja kiitos vielä siitä, joka oli kellariluukussa. Minä osaan sen ulkoa.