— Nyt tämä päivä loppui hurjan hyvin, sanoi Esko hymyillen uskaltamatta katsoa Hellen kimalleleviin silmiin.
Kun pojat sitten illalla olivat vuoteissaan ja sähkö sammutettu, sanoi
Esko:
— Lupaa vaieta, niin kerron tärkeän asian. Tee vala!
— En minä osaa, sanoi Simo.
— Sano: "en kavalla sitä, mitä Esko kertoo kellekään, paitsi kun yhdessä päätetään. Koko maailma totta eikä yhtään tippaa valetta" Se on uusi hurjan sitova vala.
Simo toisti sanat juhlallisesti.
— Isänmaan menestys vaarassa. Suuri onnettomuus on tapahtunut, sanoi
Esko.
— Puhu tavallista kieltä.
Esko kertoi, mitä oli kuullut Agdalta ja sanoi lopuksi:
— Enosta ei ole hyötyä. Häntä ei luultavasti saa ratkaisemaan rikosjuttuja.
— Tämä on jännittävää, helkkari sentään! Onneksi ei ole koulua kuin yksi päivä enää ja todistusten jako. Sitten on aikaa selvittää tämä juttu.
— Ensiksi on hankittava johtolankoja. Kunpa pääsisi noitten amerikkalaisten herrojen jäljille.
— Jaa, se olisikin tärkeää. Ameriikka pelkää hurjasti Suomea. Me ollaan sen ainoa kilpailija Olympialaisissa. Pisteitä he voivat vetää enemmän, mutta mitaleista tulee taistelu.
— Niin tulee, jos meidän mestarit ovat mukana. Mutta jos he homehtuvat maanalaisissa holveissa, niin voi maailma olla levollinen — Suomi on voimaton.
— Ehkä jotkut ulkomaalaiset ovat punoneet salajuonen saadakseen paraimmat kilpailijat pois tieltä?
— Kuulehan, Simo. Muistatko, kun oltiin Eläintarhassa katsomassa karsintakilpailua. Silloin oli siellä kaksi ulkomaalaista, jotka utelivat kamalasti urheilijoistamme.
— Jeh. Kerran minä olin Sarrin kanssa syömässä leivoksia Pasaasin kahvilassa ja silloin he tulivat vastapäätä olevasta ovesta. Me nähtiin ikkunasta. Siitä ovesta mennään Sentrin matkustajakotiin, jossa Virtasen setä asui, kun hän kävi täällä.
— Olivatko he samoja herroja? Me luultiin heitä ameriikkalaisiksi silloin Eläintarhassa.
— Tietysti minä muistan. Minä sanoin Sarrille että: "näetkö kun noilla on erilaiset nenät? Ne muodostavat kuperan ja koveran kulman, joitten summa luultavasti on 360°. Ne ovat explementtikulmia." Me ehdittiin nähdä heitä pitkän aikaa, sillä he puhelivat kauan oven edessä, ennenkuin erosivat.
— Otetaan selkoa heistä jo huomenna. Minusta tässä on selvät jäljet.
— Kämpissä kuuluu asuvan paljon englantilaisia. Heille olisi myöskin edullista, jos muutama kultamitalisuomalainen katoaisi.
— Älä nyt sekoita uusia juonia tähän. Lehtonen oli ameriikkalaisten, eikä englantilaisten kanssa.
— Mutta ne muut olivat ehkä ruotsalaisten tai ranskalaisten kanssa.
Minna nakutti ovelle ja kehoitti poikia nukkumaan.
Vähän aikaa vaiettuaan kuiskasi Esko:
— Ennen minusta Agda Åhlgrén oli eri hieno, mutta nyt kun vertaa
Alamäen tai Muurin tyttöihin, niin näkee ison eron.
— Pyh. Minusta Agda on yhtä hieno ja paljon mukavampi. Tietää ainakin, mille hän nauraa. Ole nyt hiljaa. Minä alotan jo. Älä keskeytä.
Eskon sängystä kuului vain hiljaista supatusta.
Seuraavana aamupäivänä oli pojista tavattoman raskasta seurata opetusta. Muutkin oppilaat olivat levottomia, mutta Linjan pojat olivat vallan mahdottomia.
Kun Simolta kysyttiin:
— Sano esimerkki synnistä seitsemättä käskyä vastaan.
Niin hän sanoi:
— Kun varastetaan urheilijoita valmennusleiriltä.
Ja Esko seisoi ääneti, kun opettaja kysyi, sillä hän ei ollut kuullut mitään. Vasta kun opettaja uudisti kysymyksensä:
— Minkälaiset olivat Rooman ensimmäiset konsulit? niin hän vastasi:
— Heillä oli koverat tai kuperat nenät.
Näin viimeisenä päivänä olivat opettajat vähemmän vaativaisia kuin tavallisesti. Muuten olisi poikien käynyt huonosti, ennenkuin päivä oli lopussa.
Kotiin tultuaan he alkoivat neuvotella.
Ensin päätettiin mennä vakoilemaan Sentrin ulkopuolelle.
Sinne tultuaan he näkivät portaissa penkin, jossa ihmiset odottivat hissiä. Tässä pojat istuivat pitkän aikaa tarkastaen ohikulkevia.
Mutta kun aika kului ilman, että kukaan tutun näköinen kulki ohi, alkoivat he puhella hissipojan kanssa.
— Asuukohan täällä paljon ulkomaalaisia? kysyi Esko.
— Aina täällä on vieraskielisiä, vastasi poika istuutuen penkille.
— Esimerkiksi ameriikkalaisia?
— En minä tiedä heistä eroa.
— Minkälaisia neniä niillä ulkomaalaisilla on, jotka nykyään asuvat täällä? kysyi Simo.
Poika katsoi pitkään ja sanoi:
— Toisilla on sellainen, että siihen voi ripustaa kääröjä ja toisilla on sieraimissa hampaat. Yhdellä rouvalla on kynsi nenän päässä ja toisella neljä sierainta.
Simo nauroi, mutta Esko sanoi:
— Siis tavallisia neniä, joitten mukaan ei saa tunnusmerkkiä.
Saisikohan täällä kengänharjaajan paikkaa?
— Kuka sitten kiilloittaa herrojen omat kengät? ilvehti poika juosten pois, sillä samassa tulikin pitkä musta herra ovesta.
Pojat olivat huudahtamaisillaan, sillä tulija oli toinen ulkomaalaisista, joita he hakivat.
Simo oli vikkelämpi pojista, niin että hän ehti hissiin ennenkuin poika sulki oven. Esko jäi suu auki ulkopuolelle.
Ylimmäisessä kerroksessa molemmat lähtivät hissistä ja "kupera" soitti
Sentrin ovikelloa.
Simo seurasi rohkeasti sisään ja näki, kuinka musta herra meni käytävän toisessa päässä olevasta ovesta sisään.
— Mitä olisi asiaa? kysyi neiti, joka istui eteisessä.
— Asuuko täällä rouva Anderson? kysyi Simo umpimähkään.
— Kyllä. Hänellä on huone kerrosta alempana. Minä näytän. Simoa harmitti huono onnensa ja hän jatkoi:
— Kiitoksia vain, minä kysyn kyllä itse. Saisinko ensin tietää, onko täällä paikkaa vapaana?
— Meiltä meni eilen tämän kerroksen siivoojatar pois. Jos tunnette siistinnäköisen tytön, niin hän saisi varmaan paikan täällä.
— Eikö täällä ole kengänkiillottajan tai muuta poikapaikkaa?
— Ei ole tällä kertaa.
— Hyvästi sitten, sanoi Simo ja avasi oven.
— Se rouva Anderson asuu numero 32:ssa, huusi neiti jälkeen.
— Helkkarin Anderson! mumisi Simo juosten nopeasti alas.
Esko odotti kärsimättömänä alhaalla.
— Siellä se Kupera ainakin asuu, mutta minä en saanut selkoa huoneen numerosta, enkä uskaltanut kysyä nimeä, selitti Simo.
— Mennään takaisin ja koetetaan saada paikka siellä?
— Sen minä jo teinkin. Ei tämä poika ole puulla päähän lyöty. Mutta ei siellä ole meille sopivaa tointa.
Pojat kävelivät kotiinpäin ja Simo kertoi käynnistään Sentrissä.
— Mitä sinä kysyit Andersonia, niitä on jokapaikassa. Olisit hakenut Velosipedoffia tai Hapankaalisonia, niitä on harvemmassa. Mutta mitä nyt on tehtävä?
— Pyydetään Agdaa ottamaan siivoojan paikka siellä. Me kyetään kyllä hoitamaan vesimyymälää sillä aikaa, sanoi Simo.
— Kun juo mehuja ja limonaatia pitkin päivää, niin tulee outo elämä.
Sitäpaitsi ei Agdasta ole salapoliisiksi. Hän pelästyy kaikesta ja
kirkuu ja pelailee vierasten kanssa. Minä muistan, minkälainen hän oli
Virtasella.
— Vahditaan sitten kadulla ja seurataan Kuperan jälkiä. Missähän sen explementti lienee?
— Kunpa meillä olisi nainen apuna. Ehkä Helle tai Deili rupeisi vähäksi aikaa siivoojattareksi? Mutta he eivät osaa salapoliisien menettelytapoja niinkuin me.
— Helkkari sentään. Nyt minä hoksasin keinon. Sinä, Esko, pukeudut siivoojattareksi ja haet paikan. Osaat kai sinä lakaista lattioita ja pöyhentää vuoteita?
— Mutta sopisithan sinäkin naiseksi.
— Se neiti tuntee minut ja sitäpaitsi minä olen liian lyhyt. Sinä olet kaitaluinen ja sopivan pitkä. Deililtä saat varmasti vaatteet. Mennään kysymään, innostui Simo.
— Naisena oleminen on niin noloa.
— Vieläkös mitä. Kaikki salapoliisit ovat joskus naisen haahmossa. Ja ihmisiä he ovat tavallaan hekin.
— Salapoliisitko?
— Ei kun naiset.
Pojat pohtivat asiaa kävellessään Rauhankatua kohti, jossa Alamäen tytöt asuivat.
Eteisessä he kysyivät, olivatko tytöt kotona.
— Tulkaa sisään, pojat. Täällä me ollaan, huusi Deili viereisestä huoneesta.
— Meillä on tärkeää asiaa, ei me muuten oltaisi tultu teille näin vain, selitti Esko hätäisesti, tervehdittyään tyttöjä.
— Niin, mitäs te muuten meistä, nauroi Helle.
— Ei senpuolesta, mutta ei me näin ilman mitään, sekaantui Esko.
— Me tarvitaan teidän apuanne. Luvatkaa, ett'ette kysele mitään, sillä asia koskee Suomen kunniaa ja on suuri salaisuus. Perästäpäin me selitämme teille kaikki, sanoi Simo.
— Kylläpä te olette juhlallisia. Täytyyhän meidän tietää jotakin, sanoi Deili.
— Mikä on välttämätöntä, sen me kerromme. Tehkää ensin vaikenemislupaus, sanoi Simo.
— Minä vaikenen kuin kivi, sanoi Helle.
— Minä teen samoin, yhtyi Deili.
— Sanokaa vala.
— Koko maailma totta eikä yhtään tippaa valetta, sanoivat tytöt.
— Hyvä. Pukekaa minut naiseksi. Niinkuin siisti siivoojatar.
— Älä. Näyttelettekö te teatteria?
— Meillä on vakava tehtävä. Voitteko lainata minulle puvun?
— Tietysti. Tässä on Deilin frotté-puku. Se on siisti ja hauska, mutta kumminkin jokapäiväinen. Minä annan sievän valkoisen esiliinan, sanoi Helle.
— Tässä on alushame. Muuten voit pitää omat vaatteesi. Käännä paidan kauluksesi sisään, hame on avokaulainen, sanoi Deili.
Tytöt neuvoivat ja menivät toiseen huoneeseen odottamaan, kun Esko pukeutui.
Deilin vaatteet sopivat erinomaisesti, sillä Esko oli hento ja solakka.
Simo leikkasi pois kauluksen ja pitkät hihat paidasta.
Kun tytöt tulivat sisään, taputti Helle käsiään ja sanoi:
— Sinäpä olet nätti tyttö. Ruumiskin on mainio, nyt kun on suoranviivan muoti.
— Katsokaa jalkoja! Voi kamalaa! nauroi Deili näyttäen Eskon jalkoja, jotka olivat jättiläismäisiä puolilyhyen hameen alla.
— Sellaista naista ei ole, jonka kengät sopisivat sinulle, sanoi
Helle. — Ehkä sentään Hetti tädin.
— Mene, Simo, lainaamaan häneltä. Keksi matkalla sopiva tekosyy, kehoitti Deili.
— Sinne on niin pitkä matka, yritti Simo vastustella.
— Mene joutuun. Äiti viipyy vielä jonkun aikaa kylässä. Jos hän tulee kotiin niin kaikki tulee ilmi, sanoi Helle.
Simo sieppasi lakkinsa ja lähti.
— Sinä olet mainio, Esko. Mutta hiukset ovat liian poikamaisia. Onneksi on polkkahiukset muodissa. Minä friseeraan sinua vähän, sillä aikaa kun odotamme. Istu tuohon peilin ääreen, sanoi Deili.
Hän lämmitti käherrysraudan ja kiersi Eskon hiuksia niitten ympärille. Sitten hän kampasi ja asetteli kiharoita. Viimeiseksi hän painoi mustan samettisen otsanauhan hiuksien yli.
Vaikutus oli suurenmoinen. Helle taputti taaskin käsiään ja sanoi:
— Nyt ei sinua kukaan pitäisi poikana. Kädet ovat liian isot, mutta kyllä se käy päinsä siivoojattarella, joka usein pesee lattioita.
— Sitä minä en aio tehdä, sanoi Esko.
— Tietysti sinä teet. Nyt me opetetaan sinulle töitä.
Ja tytöt näyttivät, mitenkä tilaa tehdään ja neuvoivat tomunpyyhkimistä ja mitä muuta keksivät.
Aika kului nopeaan, niin että he hämmästyivät, kun kuulivat Simon äänen:
— Minä sain näin hienot kengät Hetti tädin palvelijalta. Minä sanoin, että eno aikoo antaa Hetti tädille lahjaksi kengät ja antakoon sellaiset malliksi, joita hän harvoin käyttää.
— Taivutakin sitten eno ostamaan sellaiset lahjaksi Hetti tädille, sanoi Esko koettaen vetää kenkiä jalkoihinsa.
— Tässä saat vaaleat liinaiset sukat. Eihän mitkään inhimilliset jalkineet mene tuollaisten sukkien päälle, sanoi Helle.
Eskon jalat olivat oikein sievät ihonvärisissä sukissa ja puolikengissä, joissa onneksi oli matalat korot.
— Te olette eri kunnollisia ihmisiä. Melkein kuin poikaystäviä, tunnusti Simo.
— Paljon parempia, korjasi Esko.
— Tässä on minun viime vuotinen kesähattuni. Muuta et tarvitse näin lämpimällä ilmalla. Ja tässä vaatekäärö, jossa ovat sinun omat vaatteesi, sanoi Deili.
— Kirjoittakaa minulle todistus edellisestä paikasta. Ilman en saa paikkaa.
— Lainataan Hilmalta, meidän sisäköltämme, sanoi Deili ja meni keittiöön.
Sieltä hän palasikin monivuotinen hyvä todistus muassaan.
— Nyt olet Hilma Räsänen, ja todistus on erään tohtorinnan kirjoittama, joka asuu Turussa. Häneltä ei voi tiedustella puhelimitse. Muista vain tuoda se takaisin.
— Muuten tällainen olisi petosta, mutta kun se on salapoliisitarkoituksessa niin se käy päinsä. Perästäpäin me selitetään Sentrin rouvalle, rauhoitti Esko itseään ja toisia.
— Hyvästi, tytöt, ja kiitoksia.
— Hyvästi.
VI.
SALAPOLIISINA.
Pojat lähtivät nyt Sentriin. Matkalla sattui jännittävä tapaus, kun ruotsinkielen opettaja tuli vastaan.
Simo nosti lakkiaan ja Esko nosti kätensä tehdäkseen samoin. Mutta tuntiessaan oudon hatun reunan, hän muisti uuden asunsa ja kiirehti eteenpäin.
— Hiiri vieköön, tämä on vaarallista peliä, sanoi hän.
— Opettaja luuli sinua minun sisarekseni, rauhoitti Simo.
Sentrissä tuli sama neiti kuin äskenkin poikia vastaan. Esko muisti nyt kumartaa ottamatta hattua päästään, mutta kannat hän löi yhteen poikien tapaan.
— Tässä on serkkuni Hilma Räsänen. Hän on tullut Turusta ja hakee paikkaa. Hän on hurjan ahkera siivoomaan, esitteli Simo.
Neiti vei molemmat omistajan luokse sisähuoneeseen.
Lihava rouva kyseli Eskolta yhtä ja toista, luki todistuksen ja sanoi vähän mietittyään.
— Te näytätte hyvin nuorelta. Tokko jaksatte tehdä työtä?
— Minä olen eri väkevä. Koettakaa vain käsilihaksia. Minä vedän yhtämittaa kymmenen käsivoimaa. Enkä minä ole nuori. 35 vuotta täyttänyt, kerskasi Esko rohkeasti.
— Hän on kiltti ja hurjan rehellinen, pitäkää häntä vain kovassa työssä. Mutta vähän ahnaan puoleinen hän on, sekoitti Simo Eskon puheen. Sillä hän huomasi epäilevän katseen rouvan silmissä.
Esko oli ryntäämäisillään Simon kimppuun, mutta hillitsi itsensä ja sanoi:
— Nykyajan lapset eivät kunnioita vanhempia ihmisiä. Minua on kasvatettu kohteliaaksi ja hienotunteiseksi.
— Koska teillä on näin hyvä todistus, otan teidät palvelukseen. Nyt on niin vaikea saada kunnollista palvelijaa. Kuinka suuren palkan tahdotte?
Eskolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä voisi vaatia. Mutta hän päätti koettaa jotakin summaa ja sanoi:
— Vaikka 600 markkaa.
— Oletteko päästänne pilalla? Kuka voisi maksaa sellaisen kuukausipalkan?
— Minä tarkoitinkin vuosipalkkaa, paransi Esko nopeasti.
— Mitä? kysyi rouva silmät pyöreinä.
— Antakaa mitä vain. Minä en tiedä Helsingin palkoista mitään, sanoi
Esko epätoivoissaan.
— Merkillinen tyttö. Saatte 200 markkaa, kosk'ette osaa itse määrätä.
— En minä usko, että hän maksaa sitäkään, kun hän näkee Eskon työssä, ajatteli Simo.
— Saatte jäädä heti tänne, teillähän on tavaroita mukana, sanoi rouva.
— Pyytäisin saada aamulla vapaata pari tuntia, että saan toimittaa pienen asian, sanoi Esko, joka muisti todistusten jakelun.
— Sen saatte mielellään, sanoi rouva ja kääntyi neidin puoleen, Elin on hyvä ja näyttää uudelle siivoojattarelle hänen huoneensa ja neuvoo tehtävät.
— Hyvästi, poikaseni. Sano kotona, että minä tulen pian käymään.
Huomenna tavataan, sanoi Esko ja seurasi Eliniä vaatekäärö kainalossa.
Simo nosti lakkiaan rouvalle ja lähti vähän levottomana kotiin.
Hän pääsi selittämästä Eskon poissaolon, sillä tohtori oli jo syönyt illallista ja vetäytynyt huoneeseensa. Minnalla oli vapaa ilta.
Herättyään aamulla Simo meni ulos ennenkuin tapasi ketään. Pöydällä oli vielä eilistä ruokaa, joka kelpasi ensi nälkään.
Kun hän saapui Sentrin ulkopuolelle, tuli Esko alas hissillä omissa vaatteissaan.
— Minun täytyi hiipiä eri varovaisesti huoneestani, ettei kukaan näkisi minun muuttunutta ulkomuotoani, sanoi tämä.
— Istutaan Espiksen penkille, niin voit kertoa, mitä on tapahtunut.
Oletko jo paljastanut jotakin? kysyi Simo.
Pojat istuutuivat penkille ja Esko kertoi:
— Illalla ei ollut enää muuta tekemistä kuin täyttää vesiastiat huoneissa. Kupera ja Kovero asuvat vieretysten. Heidän oikeat nimensä ovat Walker ja Burns, mutta ne äännetään Willi ja Bob, niin he ainakin kutsuvat toisiaan.
— Nehän ovat tietysti heidän ristimänimensä, nauroi Simo.
— Tosiaankin, sitä en hoksannutkaan. Ajatteles, että me arvattiin oikein, kun me luultiin heitä ameriikkalaisiksi. He puhuvat niin sotkuisesti, ett'ei voi erottaa eri sanoja puheessa. Kaikki on yhtä pehmeää puuroa vain.
— Kävitkö sinä heidän huoneissaan?
— Kävin. Aamulla herättivät jo kuudelta siivoomaan huoneita. Onneksi minulla on oma huone. Deilin hameet ovat viheliäisiä. Niistä ei tiedä etua ja takaa ja ne repeytyvät toisesta paikasta ja riippuvat toisesta. Hellen sukat menivät säpäleiksi, kun minä kiireessä kiskoin niitä päälle. Mutta Kovero sanoi minua nätiksi tytöksi ja taputti leuan alta.
— Älä. Mahtoi harmittaa. Annoitko sinä hänelle vasten — — —?
— Enkö mitä. Minunhan piti olla oikea tyttö.
— Mitä sinä teit?
— Minä pussasin häntä niin että läiskähti. Ei se ollut ilkeempää kuin risiiniöljyn nieleminen.
— Oletko tullut hassuksi?
— Kun on salapoliisi, niin täytyy näytellä osaansa luonnollisesti. Nyt hän ei epäillyt mitään, vaikka minä vaihdoin maton ja sänkypeiton, niitä kun täytyi tomuuttaa ulkona.
— Teitkö sinä sitäkin?
— Jeh. Minä potkin niitä ilmaan, niin että pölysi kamalasti. Roskat minä lakaisin sängyn alle niinkuin Agda teki Virtasella. Mutta nuuskituksi minä en saanut mitään, kun minä en ymmärtänyt puhetta. He osaavat suomea, mutta sitä he eivät puhu keskenään. 1
— Olisit avannut väärällä avaimella kirjoituspöydän laatikkoja, niinkuin salapoliisit tekevät.
— Mistä minä niitä saisin? Kuperan aamunutun taskusta minä löysin paperin. Se oli rypistetty kokoon ja sellainen merkitsee aina jotakin. Se olikin vain algebran laskuja, mutta minä säilytin sen, sillä siitä saamme hänen käsialansa, koska siinä on yksi sanakin: "Finnish", ja Esko näytti paperin Simolle. Sen verran minä ymmärrän, että se merkitsee sen olevan suomea.
— Suomalainen laskuesimerkkikö?
— Numerot ja merkit ovat samat joka kielessä.
— Mitähän se sitten meinaa? Ehkä se on salakieli? keksi Simo.
— Näytetään enolle. Ehkä hän voi sanoa siitä jotakin.
— Voihan koettaa. Mutta nyt on mentävä viivana kouluun saamaan todistuksia.
— Aina pitää olla jotakin, mistä ei pääse millään rimpuilemisella. Koulunkäyntikin olisi paljon mukavampaa, jos kaikki lukisivat niin paljon kuin kukin jaksaa ja ymmärtäisi sen mukaan, kuin järki antaa myötä. Kaikki pääsisivät luokalta ja opettajat ja oppilaat eläisivät sovinnossa ja ystävyydessä, puheli Simo koulumatkalla.
— Mutta silloin olisi laiskoilla ja ahkerilla yhtä hyvä menestys ja kaikki heittäytyisivät laiskoiksi.
— Minä lukisin ainakin hurjasti, sanoi Simo.
— Voi sinä veljeni Simeooni, suuri on kopeutesi, varo ettet lankea suinpäin ylpeyden kukkuloilta. Mutta nyt täytyy juosta, muuten myöhästytään.
Tohtori söi aamiaista ja Minna seisoi ovensuussa.
— Pojat ovat hakemassa todistuksia, sanoi hän.
— Vai niin.
— Nyt kuuluu jäävän hyvin paljon lapsia luokille. Minulla on tuttava, joka palvelee professorin perheessä, ja siellä käy ylioppilas lukemassa poikien kanssa ja kuuluvat sittenkin osaavan huonosti koulussa.
— Onhan niitä laiskoja poikia.
— Linteenin poika jää joka toinen vuosi luokalle. Ja sillä kuuluu olevan hyvä pää ja ymmärryksen lahja, mutta ei vain tykkää lukemisesta. Enkä minäkään välittäisi lukea, jos olisi pakko perästäpäin kertoa toiselle kaikki uudelleen ulkomuistista.
Tohtori nousi mennäkseen huoneeseensa. Hän oli totuttanut Minnan puhumaan virallisesti ja lyhyesti. Mikähän häntä nyt vaivasi, koska hän puhui näin paljon?
— Nisalan pojat eivät opi saksaa, vaikka heille pidetään kesillä nälkäinen poika Saksasta.
— Minun täytyy nyt mennä, katkaisi tohtori.
— Meidän pojista ei kukaan huolehdi. Minä en ihmettelisi, vaikka he jäisivät luokille, pääsi Minna vihdoin asiaan käsiksi.
— Mitä? Meidän pojatko? tohtori vilkastui äkkiä.
— Saavat ainakin ehtoja.
— Missä aineessa he niitä saisivat? Ei ainakaan matematiikassa.
— Enhän minä tiedä. Vaikka lukemisessa tai kirjoituksessa tai laulussa. Eskokaan ei laula mitään nuotilleen.
— Eihän sellaisessa saa ehtoja.
— Taikka kartalla etsimisessä. Minä näin, mitenkä Simokin kerran sai hakea pää hiessä sellaisia paikkoja, joittenka nimiä ei kielikään taivu sanomaan.
— Puuttuisi vielä, että pojat saisivat ehtoja maantiedossa, sanoi lehtori, joka alkoi tulla levottomaksi.
— Tohtori valmistautuu vain kaiken varalta. Mutta pitäisi hillitä luontoaan eikä pehmittää poika parkoja liikaa.
— Mitä Minna nyt puhuu?
— Kun vain ei kiivaus ottaisi valtaa ja katumus tulisi perästäpäin.
— Minulla ei ole tapana kiivastua. Mutta tuossahan pojat jo tulevatkin.
— Päivää, eno. Nyt alkaa vapaus ja oikea eläminen, tervehti Esko.
— Näyttäkää nyt todistuksenne, että näen, mitenkä minun sisarenpoikani edistyvät, sanoi tohtori tavattoman jyrkästi.
— Ei Linjanpojat tällä kertaa jää luokalle, eikä tule ehtojakaan.
Minulla on 6 saksassa ja se on huonoin numero, sanoi Simo.
Tohtori tarkasti todistuksia.
— Tämähän on hauska yllätys. Minna luuli, että te jäisitte luokillenne.
— Ollaanko me niin mölhöjä Minnan mielestä, että molemmat jäisivät luokalle? Se on kunnianloukkaus, sanoi Esko.
— Kun Nisalankin pojat — — — Mutta nyt minä menen soittamaan Hetti neidille, joka kävi eilen täällä. Hän luulee, että te jäitte, sanoi Minna ja meni.
— Ketähän kaikkia Minna on varoittanut meitä loukkaavalla tavallaan? sanoi Simo harmissaan.
Tohtori oli sillä välin ottanut jotakin laatikostaan.
— Nyt saatte minulta muistot tästä iloisesta päivästä. Esko saa laskuviivoittimen, joka on ollut minun ystäväni monta vuotta. Simolle minulla on nuuskarasia, jonka yhteinen esi-isämme on saanut keisarilta hänen matkustaessaan Suomessa. Hän oli seurueineen yötä mainitun esi-isän maatilalla. Kerron toiste koko tapauksen. Toivon, että lahjat ovat teistä mieluisia?
Tohtori oli niin lapsellisen ystävällisen näköinen, että Esko nipisti varoittaen Simoa ja sanoi:
— Kiitos, eno. Minä uskon, että laskuviivoitin on hurjan hyvä olemassa.
— Nuuskarasiaa minäkin aina olen toivonut. Opettaako eno minua nuuskaamaan? kysyi Simo.
— Se on kallisarvoinen sukuperintö ja pidettävä sellaisena.
— Siinä tapauksessa minä ripustan sen roikkumaan sängyn yläpuolelle.
Esko muisti nyt Sentristä löytämänsä paperin. Hän ojensi sen tohtorille ja sanoi:
— Mitähän tämäkin merkitsee.
Tohtori tarkasti kirjoitusta, joka oli tällainen:
53 + z + 29 + 7 + x + 47 17 + x + 41 + 17 + v + 29 x + 19^2 + z.
53 + x^2 + 3 + y + 43 + 47 + v + x + 43 + 47 + z 31 + v + 41^2 + z + 43.
17 + s + t + 47 + s + 53 + s
31 + z + 47 + 43 + z^2 + 19 + 47 + z.
— Siinähän on algerbraallisia termejä perätysten. Ehkä tarkoitettuja yhteenlasku-esimerkiksi, sanoi hän.
— Voisikohan se olla salakieli.
— Onko teillä syytä otaksua sitä?
— On hyvinkin. Eikö eno voisi keksiä avainta siihen?
— Ennen nuoruudessani koetin ratkaista salakieliä. Se on hyvin mieltäkiinnittävää. Mutta tämä ei näytä sellaiselta.
— Mutta voisihan jokainen numero ja kirjain merkitä eri sanaa. Silloin tässä olisi seitsemän lausetta.
— Mieluummin on jokainen merkki eri kirjain ja silloin saisimme kolme lausetta, etenkin kun pisteitä on niin monta. Numerot olisivat siinä tapauksessa kerakkeita, koska niitä on useampia lajeja ja kirjaimet ääntiöitä, sanoi eno. Numerot näkyvät olevan parittomia lukuja, sanoi eno.
— Ja kaikki alkutekijöitä! huudahti Simo.
— Erinomainen huomautus, poikaseni. Kirjoitetaanpas kerakkeet perätysten ja merkitään ne alkutekijöillä alkaen yhdestä, sanoi tohtori ja kirjoitti:
b c d f g h j k l m
1 2 3 5 7 11 13 17 19 23
n p q r s t v x z
29 31 37 41 43 47 53 59 61
Kirjeeseen asetettuna kuuluu ensimmäinen sana näin
v - ng - t
— Hurraa! huusi Esko. Se on vangit.
— Merkillistä. Z on siis a ja x on i. Seuraavasta sanasta tulee: kirk - n ja v on luultavasti o. Kolmas sana on vaikeampi siinä on 19^2. 19 on l, mutta mikähän 19^2 on?
— Se on kaksi ällää, arvasi Simo. Silloin sanasta tulee alla.
— Neljäs sana on: viid - stoista, siis viidestoista, saman menetelmän mukaan.
Pojat olivat yhtä innostuneita kuin tohtorikin joka jatkoi:
— Nyt tulee tällainen sana: porras ja sitten k - - t - v -. Vokaaleista on käytetty u e i ja c, s ja t ovat siis joko u y ä tai ö. Koska s ja t ovat vieretysten, niin ne muodostavat diftongin. Näistä viimeisistä vokaaleista saadaan ainoastaan seuraavat diftongit yö, öy, yä ja äy. Jos vuoroon koetamme jokaista saamme sanat: köytövö, käytyvy, kyötyvy ja käytävä. Tämä viimeinen kelpaa. Viimeinen sana on: patsaalta.
— Hei arvoitus on ratkaistu. Vangit kirkon alla. Viidestoista porras.
Käytävä patsaalta, sanoi Esko.
— Vokaalit ovat alkaneet aakkosten viimeisestä päästä a = z, e = y, i = x j.n.e. sanoi tohtori — onko tämä arvoitus jossakin kuvalehdessä tai keksitty toverien kesken?
— Me löysimme sen vain sattumalta. Kiitos eno hyvästä avusta.
— Tämä ei ollutkaan vaikea ratkaisu. Eikö teillä ole vielä toisia? kysyi eno, joka aina oli innokas ratkaisemaan ongelmia.
— Ei nyt, mutta kun tulee arvoituksia, jotka ovat paperilla, niin kyllä me tullaan enon luo, vakuutti Simo.
Huoneessaan alkoivat pojat pohtia asiaa.
— Jonkun kirkon alla on vankeja ja meidän täytyy pelastaa heidät, sanoi Esko.
— Kunpa vain tietäisi, mitä kirkkoa tässä tarkoitetaan? Nikolainkirkossa, venäläisessä kirkossa ja Johanneksenkirkossa on paljon portaita. Luultavasti monessa muussakin.
— Ja patsas pitää olla lähellä.
— Lönnrotin ja Aleksanterin patsaat ovat lähellä kirkkoja.
— Silloin se on Nikolainkirkko. Vanhassa ei ole paljon portaita.
Mennään illalla tutkimaan.
— Meillä pitäisi olla poliisikoira mukana. Järtekryynistä ei ole nuuskijaksi, sanoi Simo.
— Otetaan se mukaan. Ehkä siitä on hyötyä. Sähkölamput, pitkä naru, puukot ja naamiot täytyy hankkia.
— Mitä me naamioilla teemme?
— Ne kuuluvat asiaan. Nyt nopeasti valmistelemaan suurta retkeä, sanoi
Esko.
— Otetaan vasara, meisseli ja kompassi.
— Jeh. Mitä vain mahtuu selkäreppuun.
VII
Yöllinen retki.
Tohtori ja Minna olivat tapansa mukaan menneet aikaisin nukkumaan.
Pojat hommailivat ja viimeistelivät valmistuksiaan.
Esko ripusti täyteen sullotun repun selkäänsä ja Simo täytti taskunsa tavaroilla.
Jaloissa heillä oli pehmeät voimistelukengät, ja vaatetakki oli vaihdettu kudottuun paitaan.
Sitten Esko hiipi keittiöön ja houkutteli Järtekryynin mukaansa.
Kello oli kymmenen, kun pojat hiipivät ulos. He eivät uskaltaneet lähteä myöhemmin, sillä silloin poliisi epäili jokaista poikaa, joka vetelehti kadulla. Järtekryyni, joka oli usein ennenkin ollut poikien retkillä, juoksi jäljessä.
— Minä valmistin hurjan hyvät naamarit vanhojen vihkojen vahakansista. Pussi on täynnä tarvekaluja ja pari Arsène Lupin-kirjaa. Niistä voi oppia suoriutumaan vaarallisissa paikoissa. Mitä sinulla on mukanasi? kysyi Esko.
— Voileipiä, jos täytyisi väijyä tuntikausia, magnesium-lankaa, joka palaa kirkkaalla valolla, viismarkkanen ovenvartijan lahjomista varten, lankakerä ja ruusumarjojen haivenia.
— Mitä sinä niillä teet?
— Niitä voi kaataa rosvojen paidankauluksesta pitkin selkää. Ne kutittavat vietävästi.
Pojat saapuivatkin jo Nikolainkirkon portaitten alapäähän.
He laskivat viisitoista porrasta ylöspäin ja alkoivat tutkia ja nakuttaa joka kiveä. Tarkastettuaan koko pitkän portaan moneen kertaan, he laskivat taas 15 porrasta ylhäältä päin ja tekivät tälle samoin.
— Me ollaan väärällä kirkolla, sanoi Esko kärsimättömänä.
— Hei Esko, me unohdimme tämän puolen, sanoi Simo, joka oli kiivennyt viimeiselle portaalle ja näytti Unioninkadun puoleista ylöskäytävää.
Tulos oli yhtä huono viidennestätoista portaasta ylhäältäpäin. Mutta alhaalta laskettuna antoi kivi, joka oli eniten vasemmalla, omituisen onton äänen Eskon hakatessa sitä vasaralla.
Tutkimusta vaikeutti se, että täytyi aina varoa ohikulkevia, etenkin poliiseja, jotka aina välillä kulkivat Unioninkadulla.
— Kun Esko oli naputellut koko kiveä, kuului vihdoin selvä metallin kilajava ääni alareunan kohdalta, vaikka koko pinta oli kivennäköinen.
Hän työnsi koko voimallaan vasaran vartta siihen paikkaan. Noin omenan suuruinen pala kivestä painui sisään ja kiven ylälaatta kääntyi ylös seuraavaa porrasta vastaan.
Pojat vapisivat jännityksestä, kun Esko suuntasi sähkölampun valon aukkoa kohti.
Ennenkuin pojat ehtivät päättää, mitä he tekisivät, hyppäsi Järtekryyni aukosta sisään.
Simo ei epäröinyt, vaan työntäysi kapeasta kolosta kissan jälkeen ja huusi:
— Tule mukaan, Esko. Täällä on portaat. Minä valaisen tietä.
Esko seurasi perässä ja työnsi kiven ulkonevaa osaa entiseen paikkaansa. Kiven ylälaatta läiskähti kiinni, ja aukko oli suljettu.
— Saa nähdä, suoriutuuko täältä hengissä, sanoi Esko ja alkoi kiivetä alaspäin.
Sisällä oli verrattain tilava holvi, joka vietti hiukan alaspäin.
Jonkun hetken kuluttua tuli muurattu seinä eteen.
Esko tutki seiniä nakuttaen vasarallaan ja Simo polki maata ja valaisi kattoa, mutta pienintäkään aukkoa ei näkynyt.
— Tämä holvi on tutkittava perinpohjin, sanoi Esko ja kaivoi kynttilän repustaan.
Keskellä holvia oli kivi- ja soraröykkiö. Kynttilä sytytettiin ja pönkitettiin sinne palamaan.
Sitten pojat alkoivat nakutella ja tutkia joka paikkaa seinässä
Järtekryynin kävellessä kintereillä.
— Tässä on ainakin rappausta eikä pelkkää kiveä, sanoi Simo ja hakkasi vasaralla meisseliä, jonka hän tunki muuriin.
Esko tuli avuksi vasaroineen. Muurista lohkesi isoja paloja, kunnes se puhkesi ja aukosta tuli kostea ilman löyhkä.
Pojat suurensivat aukkoa, kunnes sitä ympäröivät vain vahvat kivimöhkäleet.
— Tästä ei mahdu kissakaan, sanoi Simo valaisten sähkölampulla aukkoa.
— Siitähän jatkuu pitkä kaitainen torvi, kukaties kuinka pitkälle, sanoi Esko ja tirkisti sisään.
— Kelkkari sentään! Torven kautta kuuluu epäselviä ääniä. — Hei, halloo, hei, hei, Suomi! huusi Simo aukkoon ja kuunteli henkeä pitäen.
Heikkoa ääntä kaikui vastaan, mutta sanoja oli mahdoton erottaa.
Silloin Järtekryyni hyppäsi aukolle ja alkoi tunkeutua sisään. Simo sai kiinni sen takajaloista ja veti takaisin ja sanoi:
— Näkyypä kissa sentään mahtuvan. Lähetetään se sinne ja pannaan kirje kaulaan. Ehkä sieltä tulee vastaus.
— Se on eri hyvä ehdotus. Onneksi ei Minna ole täällä, silloin ei
Järtekryyni pääsisi seikkailemaan.
Kiviröykkiöllä kynttilän valossa kirjoitti Esko:
"Onnettomat uhrit.
Apu on lähellä, mutta aukko on liian ahdas. Mitä tietä teidät vietiin?
Kuinka monta siellä on? Ajakaa kissa vastauksen kanssa takaisin.
Simesko Kostonlinja."
Kirje ja pieni kynänpätkä sidottiin Järtekryynin kaulaan, johon vielä kiinnitettiin kappale vahvaa lankaa, jota Simolla oli pieni kerä.
Esko nosti kissan aukon suulle ja päästi sen irti. Järtekryyni tunkeutui sisään ja päästyään hiukan väljemmälle alkoi juosta eteenpäin langan seuratessa perästä.
Kerä oli loppumaisillaan, kun lanka äkkiä juoksi muutama metri aika vauhtia ja pysähtyi sitten.
— Odotetaan nyt, kunnes he ehtivät kirjoittaa vastauksen. Syödään voileipiä sillä aikaa, sanoi Simo.
Voileivät olivat lopussa, kun Simo, joka oli kiertänyt langan pään kätensä ympärille, tunsi nykäyksen.
Hän veti vastaan ja tunsi taas nykimistä.
— Mitähän tämä merkitsee? Järtekryyni nykii, mutt'ei tule takaisin? sanoi hän.
— Keritään se tänne. Kunhan vain lanka kestäisi.
Mutta lankaa kävikin keriminen hyvin helposti.
Viimeisessä päässä ei ollut kissaa, vaan valkoinen kangaspala, joka luultavasti oli revitty paidasta.
Tälle oli kirjoitettu:
"Auttakaa meitä onnettomia ihmisyyden nimessä. Meidät hinattiin tänne unijuomalla nukutettuina. Täältä ei ole muuta tietä pois kuin reikä katossa. Ripustakaa nuora katosta, että pääsemme kiipeämään pois täältä. Meille lasketaan sieltä ruokaa joka aamu klo 9. Aukko on holvimme toisella puolella, joka on kolmiloikkauksen matkan päässä torven tästä suusta, kun kulkee torven suuntaisesti. Kissa on täällä, me emme saa sitä takaisin, sillä torven suu on liian korkealla. Kissa putosi siitä ja veti langan mukanaan, niin että saamme tämän kirjeen teille sitä myöten. Huutakaa torveen, me kuulemme täällä, vaikka emme ylety sinne huutamaan. Varokaa ameriikkalaisia! Älkää jättäkö meitä, vaan auttakaa.
Nurmi, Ritola, Myyrä ja Stenroos."
Pojat katsoivat toisiaan totisina ja hämmästyneinä.
Tähän asti oli kaikki tuntunut leikiltä. Mutta nyt heitä alkoi peloittaa edesvastuu.
— Ajatteles, että siellä todellakin oli urheilijoita. Mitä me nyt tehdään? kysyi Simo silmät suurina.
— Ovatkohan he murhanneet Lehtosen, koska hän ei ole siellä?
— Mennään pois täältä ja haetaan kattoaukko.
Esko meni torven luo ja huusi:
— Olkaa levolliset, huomenna vapautamme teidät. Syöttäkää Järtekryyniä, kissaa, koska teillä on ruokaa. Heittäkää kivellä aukon suuta, jos olette kuulleet.
Hetken päästä kuuluikin, kuinka kivi kumahti etäällä ja Esko huusi taas torveen:
— Hyvästi vangit. Me ei petetä teitä. Hei, hei Suomi.
Taas kumahti kivi toisessa päässä.
Sitten pojat ottivat tavaransa ja lähtivät kulkemaan pois. Kynttilän he jättivät palamaan kiviröykkiölle, siinä se ei tehnyt vahinkoa. Oli turvallisempaa kävellä, kun selän takana oli valoa.
— Lasketaan askeleet, sanoi Simo, — niin tiedetään suunnilleen holvin pituus.
Askeleita oli 76. Portaan kohdalla alkoivat pojat hermostua, sillä kivi ei heti kääntynyt. Viimein Esko keksi oikean tavan kiertää pyöreää metallinappulaa ja pojat pääsivät ulkoilmaan.
He sulkivat nopeasti aukon ja menivät portaita ylös tasaiselle maalle, jolle kirkko oli rakennettu. Onneksi oli verrattain pimeä ja vähän ihmisiä liikkeellä.
He kulkivat maanalaisen käytävän suuntaa 76 askelta. Sitten Simo piti langan päätä, joka oli ollut Järtekryynin kaulassa, ja Esko kulki toinen pää mukanaan eteenpäin. Tultuaan niin pitkälle kuin lanka riitti hän pysähtyi ja Simo tuli jäljessä.
— Nyt olisi mentävä vielä yksi kolmiloikkaus eteenpäin. Muistatko, mitenkä pitkälle Tuulos loikkaa? kysyi Esko.
— Siinä 15 m paikkeilla, sanoi Simo ja harppasi kolme kertaa.
Hän tuli aivan Nikolainkirkon läntisen sivurakennuksen kohdalle.
— Tuulos olisi loikannut pitemmälle. Aukko on siis rakennuksen alla. Tullaan tänne huomenna kello yhdeksältä, niin nähdään, mistä ne ruoantuojat menevät sisään.
— Täällä onkin kaameaa olla näin myöhään, sanoi Simo.
— Voi minua vähämielistä aasia! huudahti Esko kotimatkalla. — Minä olen unohtanut Hilma Räsäsen, joka sai vain pari tuntia lomaa aamupäivällä. Näin myöhään en pääse enää Sentriin, enkä uskaltaisi mennäkään sinne, sen lihavan rouvan kynsiin. Etenkin, jos omatunto ei ole lumivalkea.
— Matot jäävät nyt pölyyttämättä ja Kovero pussaamatta, ilkkui Simo.
— Varopas, veljeni Simeooni, etten pöllyytä hiuksiasi ja pussaa nenääsi poskien tasalle.
— Esko Linja, sinulla on kova luonto, joka on taltutettava ajoissa, ennenkuin se on ihmisvoimalle mahdotonta, sanoi Simo matkien voimistelunopettajaa.
— Älä nyt hukkaa aikaa. Keksi ennemmin keino, miten minä pääsisin
Sentriin takaisin. Minun täytyy varjostaa Explementtejä. Silloin
Lehtonenkin varmaan löytyy.
— Nyt se on mahdotonta. Ovi on suljettu, etkä sinä ole Hilma Räsäsen haahmossa. Mennään kotiin nukkumaan. Huomenna asiat selvenevät.
Kun pojat lähestyivät kotiaan, keksivät he ison harmaan kissan, joka käveli kadun yli.
Simo juoksi nopeasti perästä ja onnistuikin saamaan sen käsiinsä.
— Mitä sinä sillä teet? kysyi Esko.
— Tämä on Järtekryyni. Minna, voi närkästyä kamalasti, jos se on huomenna hävinnyt keittiöstä. Tämä on melkein samannäköinen.
— Mutta tämä on vanha ja veltto.
— Älä ole pikkumainen. Sinä olet aina liian "puustavillinen".
Pojat suoriutuivat helposti kotiintulosta. He hiipivät keittiöön, antoivat kissalle maitoa ja Simo asetti sen Järtekryynin vuoteeseen makaamaan.
— Sinä olet käki, joka munit pikkulinnun pesään, sanoi Esko.
— Parempi se on, kuin että Minnan pesä olisi tyhjä. Kuuletko, kuinka hän kuorsaa?
Pojat joivat maitoa ja menivät maata.
Aamulla Esko tyrkkäsi Simoa ja lauloi:
Kuule kuinka ääni kaikuu,
Minnan sydämestä raikuu
Kieli Minnan soi,
kieli Minnan soi!
Eskon laulu katkesi, sillä keittiöstä kuului Minnan ääni yhä selvemmin, kunnes hän itse tuli poikien luo ja kysyi uhkaavasti:
— Pojat, missä Järtekryyni on?
— Eikö se ole keittiössä?
— Se on ja se ei ole. Sen haahmo on, mutta missä se itse on?
— Tuossahan se on, sanoi Simo näyttäen vanhaa kissaa, joka tuli hiljalleen keittiöstä.
— Tuoko silmäpuoli, ikäloppu kissa olisi minun Järtekryynini? Joku on vaihtanut eläimet. Minun kissani painoi 4 kg 600 gr ja tämä painaa varmaankin 6 kiloa.
Simo toi keittiöstä torikassin ja puntarin, pani kissan kassiin ja antoi Minnan punnita.
Kun kassin paino vähennettiin bruttopainosta, niin kissa painoi 4 kg 600 gr poikien hämmästykseksi.
Mutta Minna oli itkun partaalla ja valitteli:
— Voi minua onnetonta. Minulta menee aivot sekaisin. Tätä kissaa minä en voi rakastaa, luonto nousee vastaan. Se on vieras otus ja kuitenkin se on yhtä monta kiloa kuin Järtekryyni ja ulkomuoto on melkein samanlainen.
— Ihan samanlainen, sanoi Esko.
— Se on ottanut Järtekryynin haahmon ja tahtoo saattaa minut uskottomaksi omalle kissalleni.
— Kuka se? kysyi Simo.
— En minä tiedä, kuka niitä kaikkia voi tutkistella. Mutta jos ei tästä tule selvitystä, niin minä en takaa mitään. Kunhan teillä vain ei olisi tämän asian kanssa tekemistä?
— Emmekö me saa mitään syötävää? kysyi Esko johtaakseen Minnan ajatukset muualle.
— Hyvänen aika! Tohtorikin tulee pian syömään. Ei tässä auta sureminen. Minna riensi lieden ääreen.
— Järtekryyni on saatava takaisin, muuten Minnasta tulee omituinen, sanoi Esko.
— Minusta me saatiin aika hyvä haahmo sille.
— Yöllä minä näin unta vangeista ja holveista ja patsaista, kertoi
Simo.
— Taas me ollaan oltu aaseja! Patsas, patsas, sehän unohtui kokonaan. Kirjeessähän seisoi: "Käytävä patsaalta." Se merkitsee jotakin, joka vielä on ratkaisematta.
— Sieltä päästään varmaan kattoaukon luo josta ruoka hinataan alas vangeille.
— Taikka Lehtosen vankilaan. Tutkitaan tänäpäivänä Aleksanterin patsasta. Mutta ensiksi on mentävä Nikolainkirkolle.
Heti syötyään lähtivät pojat ulos.
Kello lähestyi yhdeksää, kun he tulivat perille.
Matkalla he olivat muuttaneet suunnitelmaa, niin että Simo tähysteli
Aleksanterin patsaan luona ja Esko Nikolainkirkon paviljongin lähellä.
Viimeksimainittu kyykistyi istumaan portaille rakennuksen taakse, niin ettei häntä näkynyt kirkon puolelta.
Odotettuaan noin viisi minuuttia hän näki miehen, jolla oli käärö kainalossa, tulevan Unioninkadun puolelta ja kulkevan suoraan paviljonkia kohti. Sinne tultuaan hän avasi oven avaimella, jonka hän otti sadetakin taskusta, ja meni sisään.
Esko odotti kärsimättömänä paikallaan. Kun Nikolainkirkon kello oli käynyt noin 15 minuuttia eteenpäin, tuli mies takaisin ilman kääröä. Hän kulki huolettoman näköisenä pois samaa tietä kuin oli tullutkin.
Esko seurasi varovaisesti jäljessä. Kadulla oli paljon ihmisiä, eikä mies huomannut mitään.
Hän kääntyi Aleksanterinkadulle ja täältä pasassiin. Esko oli jo tuntenut hänet Kuperaksi, eikä hämmästynyt nähdessään hänen menevän Sentrin ovesta sisään.
Esko itse juoksi keittiön käytävän kautta suoraa päätä Hilma Räsäsen huoneeseen. Avain riippui ovenpielen naulassa.
Kaikki oli ennallaan. Nähtävästi ei kukaan ollut tullut Eskon tilalle. Deilin hame riippui sängyn päädyllä ja Hetti tädin kengät koristivat ikkunanlautaa.
Esko pukeutui hätäisesti Hilma Räsäseksi ja meni alas omalle osastolleen.
Elin näki hänet ensimmäiseksi.
— Siinäkös se Hilma vihdoinkin on? Rouva on ollut hyvin vihainen ja lupasi jo soittaa etsivälle. Missä Hilma on ollut? kysyi hän.
— Minä kävin kotona, enkä muistanut heti palata, kertoi Esko todenmukaisesti.
— Oliko siellä sitten niin tärkeä este?
— Oli kamalasti esteitä. Suuria vaaroja, rosvoja ja tulipaloja, Eskon mielikuvitus alkoi liikehtiä.
— Hilma ei nyt laske leikkiä, vaan menee oitis siivoomaan Walkerin ja Burnsin huoneita, ne ovat vielä koskematta. Saa sitten itse vastata teoistaan rouvalle, sanoi Elin ja meni töihinsä.
Kuperan huoneessa Esko näki tutunnäköisen sadetakin. Hän veti oven kiinni ja pisti kätensä takin taskuun. Yhdessä olikin iso avain, joka hävisi Eskon housuntaskuun.
Kun päämaali oli saavutettu näin helposti, niin hän meni ullakkohuoneeseen. Siellä hän pukeutui omiin vaatteisiinsa ja laittoi käärön lainatuista vaatteista ja Hilma Räsäsen todistuksesta. Vielä oli kirjoitettava jäähyväiskirje.
"Hyvä Sentrinrouva.
Minä lähden nyt täältä, koska minusta ei ole palvelijaksi. Enkä minä vaadi yhtään palkkaa tältä ajalta. Minun häviämisestä ei ole suurtakaan vahinkoa, ainakaan siivoamisen puolesta. Parasta, ett'ei minua haeta tai tiedustella, sillä totta puhuen ei minua ole olemassakaan.
Kunnioittaen Hilma Räsänen."
Esko oli tyytyväinen sepustukseensa, joka tuntui aikaihmismäiseltä. Hän pani sen pöydälle, otti käärönsä ja hiipi alas portaita.
Aleksanterinkadulla hän hyppäsi raitiovaunuun ja ajoi Alamäen tyttöjen luo.
Nämä eivät olleet kotona, niin että Esko pyysi palvelijan antamaan käärön Hellille, ja lähti kotiin.
Tultuaan huoneeseensa näki hän Simon siellä odottamassa kärsimättömänä.
— Minä olen löytänyt Lehtosen, huudahti tämä haltioissaan.
— Älä, Kerro sukkelaan. Minäkin olen toimittanut jotakin.
Simo alkoi kertoa:
— Kun minä tulin patsaalle, istui sen jalustalla poika, joka oli minua pienempi. Minä kävelin ohi, ja kun käännyin, niin ehdin nähdä vilahduksen pojasta, joka hävisi patsaan vieressä olevan lyhdyn alle. Hän hukkui maahan niinkuin mereen. Minä odotin pitkän aikaa toisen lyhdyn takana. Yks kaks' alkoikin kivi lyhdyn jalustassa liikkua ja poika ryömi kuin salama esille ja hävisi. Kivi kieri paikoilleen.
— Mikset juossut pojan jälkeen?
— Minä menin tarkastamaan lyhdyn jalustaa. Siinä kiven osassa, joka oli auennut, oli metallinen leijonan pää, jonka suussa oli iso rautainen rengas. Se heilui vielä hiukan. Minä vedin ja kiersin mutta se ei liikkunut. Sitten vasta kun panin jalkani renkaan sisään ja poljin alaspäin, aukeni kiven etuseinä ja minä livahdin sisään. Taskulampun valossa minä kävelin vähän matkaa eteenpäin. Sitten tuli seinä vastaan.
— Niinkuin eilenkin.
— Jeh, mutta tässä seinässä oli ovi ja avain ovessa. Minä aukaisin oven ja näin huoneentapaisen holvin.
— Oliko siellä valoa?
— Katossa riippui palava öljylamppu. Siellä oli sänky ja kaappi ja pöydän ääressä istui justiin Lehtonen, joka söi hienoa aamiaista.
— Mitä hän sanoi?
— Minä sanoin että: "Hyvää päivää. Tulkaa pois täältä." Hän hypähti seisaalleen ja sanoi: "Älä, rakas poika, liikahda kynnykseltä, ovi menee muuten lukkoon ja me jäämme molemmat tänne".
Onneksi minä olin pitänyt kiinni ovesta. Lehtonen otti kellonsa, joka oli pöydällä, pani lakin päähänsä ja lähti mukaan. Heti kun minä päästin oven käsistäni, läiskähti se kiinni. Me kuljettiin takaisin aika kyytiä, kivi meni helposti paikoiltaan, ja me oltiin kadulla. Lehtonen kertoi, että hänellä oli ollut hyvää ruokaa, joka työnnettiin sisään pienestä luukusta. Kaikki hänen rahansa ja muut tavaransa olivat tallella. Me mentiin hänen asuntoonsa, ja tiellä hän kertoi, mitä oli tapahtunut.
— Explementit olivat kai tehneet tämänkin? kysyi Esko.
— Walker oli kirjoittanut hänelle kirjeen ja pyytänyt tapaamaan Havis Amandan luona. Siellä oli auto odottamassa. Tuskin oli Lehtonen istuutunut niihin, kun kaksi miestä tarttui häneen kiinni ja kolmas sitoi haisevan liinan kasvojen päälle. Hän pyörtyi heti ja heräsi vasta sängyssä, joka oli holvissa. Kerran oli joku huutanut oviluukun kautta ja sanonut, että hän pääsee vapaaksi kuukauden perästä.
— Kun Pariisin Olympialaiset olisivat loppuneet. Oliko Lehtonen iloinen? kysyi Esko.
— Hurjan iloinen. Hän kiitti kamalasti ja kysyi minun nimeäni ja osoitettani. Hänen kotonaan syntyi aika rähinä ja ilo. Mutta Lehtonen ei uskaltanut jäädä, vaan lähti heti valmennusleirille. Minä livistin kotiin. Lehtosen sukulaiset siunasivat minua ja Lehtonen lupasi palkita kunnollisesti. Kerro sinä nyt!
Esko kertoi lyhyesti, mitä oli kokenut, ja sanoi sitten:
— Nyt otetaan vain nuora mukaan ja lähdetään pelastamaan toisia.
— Jätetään se retki iltaan. Minä en uskalla mennä päivällä. Explementit voivat viedä meidätkin, ja silloin olisi Suomen kunnia hukassa. Ei kukaan muu tiedä neuvoa, sanoi Simo.
— Mennään sitten illalla, suostui Esko. — Minulla on nälkä.
— Se minuakin vaivaa.