X
Huono enne.
Oli marraskuun loppupuoli. Puiden upea syksyinen väriloiste alkoi haalistua, ja luonto pukeutui ruskeisiin ja mustanharmaisiin väreihin, ennenkuin sen ylle lopullisesti heitettiin talven valkea peite. Lintujen liverrykset lakkasivat kokonaan, ja pohjatuuli ravisteli puiden lehdettömiä oksia, joilla siivekkäät laulajat vielä vähän aikaa sitten, kesän aurinkoisina päivinä ja hopeanhohteisina kuuvalo-öinä, olivat virittäneet ihania laulujaan.
Syys-iltain leppoisa kauneus oli kuvaamattoman surumielinen, ja sattui usein, ennenkuin aurinko oli ehtinyt vaipua metsän taakse, että silkinhieno sade hiljaa vihmoi maata, ikäänkuin olisivat jumalat itkeneet kesän kuolemaa — itkeneet epätoivoisia kyyneleitä.
Se pieni talo, missä Jack ja hänen nuori vaimonsa asuivat, oli lännen puoleisella rinteellä, ja sen liuskakivikatto loisti ja kimalteli laskeutuvan auringon viimeisten säteitten hohteessa.
Yuki avasi huoneensa shojin ja katseli suruisin ja kaipaavin silmäyksin Tokiota, joka syksy-illan hämärässä säteili kuin jättiläis-jalokivi eriskummaisine valoja värivivahduksineen. Hän hiipi äänettömästi pienelle parvekkeelle ja laskeutui alas puutarhaan, missä syysehtoo jo oli heittänyt tummat harsonsa puitten ja pensaitten yli. Muutama minuutti sen jälkeen huusi hänen miehensä:
"Yuki! Yuki!"
Jack veti hänet huoneeseen ja sulki shojin hänen jälkeensä.
"Sinä olet taasen itkenyt!" sanoi hän terävästi ja käänsi hänen kasvonsa valoa kohti.
"Vain sadepisarat on pudonnut kasvoilleni, milord", vastasi tämä melkein kuulumattomalla äänellä.
"Sinä et saa mennä ulos sateeseen. Sinähän olet aivan märkä, rakastettuni."
"Semmoista pikku sadetta", virkkoi Yuki. "Se ei minua vahingoita. Olen hakenut kaikkialta pikku satakieli parkaamme. Poissa! Ehkä kuollut! Kaikki kuolevat — linnut, kukat, ehkä — minäkin!"
Jack sulki kädellään hänen suunsa ja huudahti valittaen:
"Ah, älä puhu niin, Yuki!"
Samassa tuli sisään palvelijatar, tuoden tarjottimella heidän iltaruokansa, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt laskea sen kädestään, oli Yuki rientänyt ja ottanut sen häneltä.
"Mene, tyttö kiltti", sanoi hän: "Minä tahtoo itse tarjota milordille."
Ja Yuki polvistui hänen jalkojensa juureen, kuten geishoilla on tapana, pitäen tarjotinta käsissään, aikoen kannattaa sitä koko ajan kun Jack söisi, vaan tämä otti sen häneltä ja laski vieressä olevalle pöydälle. Hiljaa ja hellästi tarttui hän Yukin käsiin.
"Mikä sinua painostaa, Yuki? Sinun täytyy sanoa se minulle. Sinä salaat minulta jotain. Minkälaiseksi minun laululintuseni onkaan muuttunut! Minä en voi elää ilman sitä."
"Tekin olette kadottanut pikkuisen linnun!" lausui Yuki hiljaa ja hämillään. "Niinkuin minäkin kadotin satakieleni!"
"Minäkö kadottanut — minäkö kadottaisin sinut?" huudahti Jack tuskallisesti "Minä en ymmärrä sinua. Sinä et ole enää pitkään aikaan ollut kaltaisesi. Mikä sinua vaivaa, rakastettuni? Minä kaipaan sinun nauruasi ja lauluasi. Sinä olet nykyisin aina vain surullinen. Sinun silmäsi ovat aina kosteat." Hänen äänensä värähteli. "Sano, tarvitsetko — tahdotko saada rahaa, Yuki? Tiedäthän, että voin antaa sinulle mitä sinä vaan ikänä tahdot."
Yuki hypähti ylös.
"En, en, en, en!" huusi hän. "En enää koskaan elämässäni, milord."
"No mutta miksi —?"
"Oh, minä pyydän, älkää kysykö miksi?"
"Mutta — —!"
"Kuulkaa minua! Minä ei enää ole samanlainen geisha-tyttö kuin naimisiin mennessämme. Minä on paljon, paljon muuttunut. Nyt, katsokaas, minä olen nainen, sata vuotta vanha — viisas - surullinen. Minä on paljon muuttunut!"
"Se on totta", virkkoi Jack, "sinä olet muuttunut. Sinä olet ollut minun Undineni, ja minä olen vihdoinkin löytänyt sinun sielusi."
* * * * *
Eräänä koleana marraskuun iltana, kun he eivät ankaran ja purevan pakkastuulen vuoksi voineet lähteä ulos kävelemään tai tehdä huvimatkaa kaupunkiin, oli Jack nukahtanut sohvalle. Pitkän aikaa ennenkuin hän heräsi oli hän tuntenut Yukin ihanan olennon läheisyyden, mutta hänen suloiseen tunteeseensa sekaantui jotain epäselvää aavistusta lähestyvästä onnettomuudesta.
Herättyään huomasi hän Yukin seisovan vieressään kasvoillaan tavattoman epätoivoinen ilme.
"Mikä sinun on, Yuki?"
Hän hypähti pystyyn pelästyneenä.
"Sinä näytät niin surulliselta! Sinä näytät aivan siltä, kuin olisi tapahtunut jotain kauheata!"
Yuki vaipui hänen jalkojensa juureen, ja vaikka Jack koettikin tarttua häneen, vaipui hän kuitenkin kokoon ja hänen ruumiinsa vapisi nyyhkytyksistä.
"Voi, älä itke! Älä itke! Minä en voi nähdä sinun itkevän. Yuki, sano minulle, mitä on tapahtunut!"
"Vähän, vain vähän aikaa olkaa kärsivällinen!" pyysi tämä.
"Vähän aikaa! Mitä sinä tarkotat?"
Yuki koetti hillitä itseään. Mutta äkkiä särki Jackin korvia hänen teeskennelty naurunsa.
"Minä on vain vähän pelästynyt", sanoi Yuki. "Minä" — jatkoi hän sammaltaen — "minä on pelästynyt senvuoksi, että teidän antamanne pieni rannerengas on nyt kokonaan särkynyt."
"Siinäkö kaikki?"
"Se on hyvin huono enne! Jumalat ehkä tahtoo erottaa meidät!"
"Erottaako meidät?" Jackin epäluulot heräsivät. "Miten he voisivat sen tehdä? Kohtalohan on liittänyt meidät yhteen. Jumalatko tahtoisivat? Vielä mitä!"
"Jumalat katsoo meihin", kuiskasi Yuki.
"Katsovat meihin?"
"Niin, ne katsoo meidän sydämiimme."
Hänen äänensä oli tuskin kuuluva.
"Ja mitä he siellä näkevät sellaista, mikä saattaa sinut surulliseksi?" kysyi Jack melkein ankarasti. Yukin salaperäisyys oli loukannut häntä.
"Rannerengas" — soperteli Yuki — "on särkynyt — ja rakkaus — myös särkyy — ja kuolee!"
* * * * *
Yukin surumielisyys lisääntyi päivä päivältä. Hän oli herättänyt epäluuloja miehessään, jota hänen ainainen murheellinen mielentilansa melkein ärsytti. Jack tunsi, että häneltä aivan varmaan salattiin jotain.
Eräänä päivänä, kun hän huomasi hänen vaatteensa huolellisesti kokoon käärittyinä ja sijoitettuina pieneen matkalaukkuun — aivankuin matkalle lähtöä varten — kävi Jackille täysin selväksi hänen petollinen menettelynsä. Edellisinä kertoina, jolloin Yuki oli poistunut hänen luotaan, ei hän ollut ottanut mitään tavaroita mukaansa, mutta nyt näytti aivan todenmukaiselta, että hän aikoi jättää hänet ainiaaksi. Hän oli kai nyt käyttänyt häntä tarpeeksi paljon hyväkseen — ja nyt ei hän enää häntä tarvitsisi!
Jackin viha oli rajaton. Hän ei ollut voinut edes aavistaa, että häntä niin tavattomasti voitaisiin pettää. Suuren raivon valtaamana tempasi hän kaikki silkkikankaat pois matkalaukusta ja heitti ne sikin sokin lattialle; senjälkeen nouti hän Yukin ja näytti hänelle, mitä oli tehnyt.
"Mitä sinä olet ajatellut?" kysyi Jack suuttumuksesta vavisten.
Yuki ei vastannut mitään, hän oli kuin mykkä. Hän ei nauranut eikä laskenut leikkiä, ei välittänyt edes itkeäkään. Hän näytti aivan tupertuvan niiden katkerien ja kovien sanojen vaikutuksesta, joita Jack syyti hänelle, sanojen, joita Jack niin monta kertaa jälkeenpäin katui.
"Eikö lupaus merkitse sinulle mitään — pyhä lupaus, vala? Vastaa! Papukaijanko tavoin sinä vain jäljittelit sanojani vannoessasi jääväsi luokseni siksi kunnes —" hänen äänensä värähteli mielenliikutuksesta, "kunnes kuolema meidät erottaa?"
Yuki oli edelleenkin vaiti, hän ei lausunut ainoatakaan sanaa puolustuksekseen, ja tämä hänen vaiteliaisuutensa saattoi Jackin yhä suurempaan vimmaan, ja hän syytti häntä säälimättömästi.
"Minä en voi ymmärtää, mikä on ollut sinun tarkotuksesi, mutta sinä et voi kieltää, ettet olisi ponnistanut kaikkia voimiasi keksiäksesi jos mitäkin keinoja — ja niitä löytämään sinä oletkin ollut oikea mestari — joilla voisit saavuttaa luottamukseni. Ja minä — minä olen ollut sokea ja harhaan johdettu narri. Voi, Yuki, Yuki, tässä täytyy olla joku erehdys, joku kamala erehdys. Joku salainen taakka painostaa sinua! Ole rehellinen minua kohtaan! Etkö näe, etkö voi käsittää, kuinka minä kärsin?"
Yukin huulet liikkuivat ja hän sopersi jotain. Hän pyysi anteeksi kaikkea sitä ikävyyttä, minkä hän oli aikaansaanut hänen kodissaan.
"Sinä et vastaa minulle!" huusi Jack. "Mikä on ollut sinun aikomuksesi?
Aiotko sinä jättää minut? Sinun täytyy vastata minulle!"
"Parasta minun lähteä", vastasi Yuki tuskin kuuluvasti. Hän ei jaksanut sanoa enempää.
"Se on siis todellakin ollut sinun aikomuksesi!" Jack saattoi tuskin uskoa hänen sanojaan.
XI
Satakieli.
Rakkauden ollessa luottamusta voimakkaampi on kaikki rauha poissa. Heidän keskinäinen välinsä oli kylmä, tuskallinen ja toivoton. Yuki laihtui ja kalpeni siitä levottomuudesta, joka vaivasi häntä, mutta hän oli nöyrä ja tahtoi sovittaa, jota aikomusta hänen miehensä ei kuitenkaan tahtonut ymmärtää. Jos Yuki olisi näyttänyt merkkejäkään entisestä iloisuudestaan ja koettanut edes muutamilla pienillä, lystikkäillä päähänpistoilla saavuttaa hänen anteeksi-antonsa, olisi Jack varmaankin unohtanut pian kaikki, iloisena siitä, että jotain muutosta oli tapahtunut, mutta mitään sellaista ei Yuki yrittänytkään.
Häneen oli tarttunut merkillinen pelko miestään kohtaan, jota hän vältteli, ikäänkuin peläten herättää tyytymättömyyttä hänessä. Yuki vältteli miestään niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja jos tämä joskus teki epätoivoisen yrityksen laskea leikkiä hänen kanssaan, sai tämä rajun itkukohtauksen ja vetäytyi shojin taakse, saadakseen olla yksinään surullisine mietteineen.
Hänen miehensä vartioi häntä kuin vankia. Hän oli varma siitä, että Yuki vain vartoi tilaisuutta päästä karkaamaan, ja hän tahtoi estää sen. Yuki oli herättänyt hänessä tavattoman katkeruuden, joka melkein lähenteli vihamielisyyttä. Mutta kaiken katkeruuden ja suuttumuksen takana sykki hänen sydämensä pohjatonta kaipuuta, ja hän tunsi vaimoaan kohtaan suurta hellyyttä; se tunne olikin hänessä niin voimakas, että se melkein sai hänet unohtamaan kaiken muun. Yukin häntä kohtaan osottama pelko loukkasi häntä, ja kerta toisensa perään tuli hän ajatelleeksi, oliko hän ollut tarpeeksi hyvä ja huomaavainen häntä kohtaan, vaan silloin hän taas aina yhtäkkiä muisti, että Yuki vain odotteli tilaisuutta päästä hänestä ja tällöin hänen vihansa kuohahti uudelleen.
He koettivat molemmin olla koskettamatta tuohon surulliseen asiaan, mutta se seikka oli vaan omiaan lisäämään heidän kummankin hiljaista kärsimystä. Jack pelkäsi antaa hänelle minkäänlaisia selityksiä, varmana siitä, että jos Yuki koettaisi saada aikaan jonkinlaista muutosta heidän suhteessaan, olisi se vain yritys uudelleen voittaa hänen suosionsa, johon tietysti Yuki jälleen haluaisi päästä, vaan jollaisen hyvän välin uudelleen syntyminen Jackin mielestä tuntui melkein mahdottomalta.
Yuki taas puolestaan ei koskenut siihen asiaan, peläten jälleen herättää hänen vihaansa, jonka oikeudenmukaisuudesta hän oli täysin tietoinen.
Kostea ja sateinen ilma oli myöskin omiansa lisäämään sitä surullista ja painostavaa tunnelmaa, joka vallitsi heidän kotinsa seinien sisäpuolella; ja sitäpaitsi murehti Yuki suuresti sen satakielen katoamista, jolla oli ollut pesä suuressa bambupuussa heidän puutarhassaan. Jack oli ynseä, kärsimätön, kuten oli luonnollistakin sellaisessa olotilassa, mutta salaa hän kuitenkin toivoi, että hänen ja vaimonsa suhde jälleen tulisi hyväksi.
Eräänä iltana hämärän saavuttua, kun heidän aterioidessaan jälleen oli vallinnut tuollainen raskas ja painostava tunnelma, lähti Jack ulos, koettaen rauhoitella itseään hyvällä sikarilla. Vaistomaisesti odotti hän Yukia. Hän kaipasi häntä, jos tämä vain hetkenkin oli poissa hänen luotaan. Äkkiä kuului hänen korviinsa pitkä ja ihmeellisen kaunis ääni, joka vaihdeltuaan ja merkillisesti väreiltyään täytti ilman voimakkailla, ihanilla soinnuilla, loppuen tuskalliseen ja liikuttavaan nyyhkimiseen, mikä melkein muistutti ihmisen itkua. — Satakieli oli tullut takaisin!
Jack hämmästyi ja verannan pylvääseen nojautuen tuijotti pimeyteen. Silloin hän huomasi Yukin, joka tuli esiin erään puun varjosta; hän katsoi miestään silmiin ja vapisevalla, kyynelten tukahuttamalla äänellä kuiskasi hän hiljaa:
"Minä tahtoi teitä vähän huvittaa, milord!"
"Satakieli!" sanoi Jack liikutettuna. "Kuulitko sitä? Se on tullut takaisin!"
"Ei, milord — se oli vain minä! Minä vain heikko kaiku!"
Yuki oli opetellut satakielen laulun.
Suuren hellyyden valtaamana sulki Jack hänet syliinsä. Ainakin muutamaksi minuutiksi unohdettiin viimeisen kahden viikon suru ja painostus ja heidän rakkautensa leimahti uudelleen.
Pitäissään häntä sylissään oli hän nyt ensimäisen kerran varma siitä, että Yuki todellakin rakasti häntä. Tämä painautui antautuvaisesti häneen, ja Jack tunsi, mitenkä hänen kätensä vapisivat, kun hän koetti irtautua hänestä. Mutta kuitenkin tahtoi Yuki päästä hänestä! Äkkiä päästi Jack hänet irti ja jäi seisomaan, hengitellen raskaasti ja odotellen, että Yuki sanoisi jotain. Mutta tämä ei liikahtanutkaan, seisoi vaan pää alas painuneena. Ja kun Yuki viimein kohotti siniset silmänsä häneen, oli niissä kummallinen, rukoileva ilme. Hän koetti puhua, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten lähti hän nyyhkyttäen ja epävarmoin, horjuvin askelin sisään, ja hänen miehensä jäi yksin.
* * * * *
Kaksi päivää sen perästä sai Jack Taro Burtonilta kirjeen, missä tämä lyhyesti ilmoitti saapuneensa Tokioon. Jack riensi heti tapaamaan häntä, sanoen Yukille odottavansa erästä vanhaa ystävää, jonka hän samana iltana toisi mukanaan kotiinsa.
XII
Taro Burton.
Vasta silloin kun Jack Bigelow tapasi vanhan ylioppilastoverinsa avautuivat hänen silmänsä oikein huomaamaan, että hän oli todellakin kolmen kuukauden ajan elänyt täydellistä haaveilu-elämää. Taro Burton — tuo totinen, vanha, rakas Taro! Jack kiirehti hänen luokseen ja puristi hänen kättään iloisesti ja poikamaisen vallattomasti.
Hän unohti silmänräpäykseksi kokonaan viimeiset kuukaudet ja oli taas entinen reipas, amerikalainen ylioppilas.
Taron oli täytynyt viipyä Amerikassa senvuoksi, etteivät hänen omaisensa olleet voineet lähettää hänelle matkarahoja ennenkuin vasta kuukausi sitten. Hän kertoi saaneensa kärsiä paljon vaikeuksia ja olleensa ahdinkotilassa, ja senjälkeen kun hän oli tuonut perille heidän yhteisten ystäviensä terveiset, tahtoi hän kuulla tarkalleen, mitä kaikkea Jackille sillä aikaa oli tapahtunut. Miksi hän ei ollut käynyt Taron omaisten luona, kuten oli luvannut? Mitenkä paljon hän oli ehtinyt nähdä Japania? Miksi hän oli niin harvoin kirjoittanut?
Jack Bigelow nauroi.
"Burton, vanha hyvä ystävä", virkkoi hän, "minä en ole välittänyt mistään koko Japanissa — en mistään koko maailmassa — lukuunottamatta yhtä ainutta ihanaa olentoa."
"No?" Taro tuli uteliaaksi. "Ja hän on —?"
"Minun pikku vaimoni."
"Sinun vaimosi!" Taro pysähtyi äkkiä. He kävelivät silloin Tokion suurinta katua.
"Niin", sanoi Jack ja naurahti suruttomasti. Kaikki hänen vihansa ja katkeruutensa nuorta vaimoaan kohtaan oli sillä hetkellä unohdettu ja anteeksi annettu.
"Vai niin — vai niin, sinä olet siis sittenkin sen tehnyt!" virkkoi Taro pitkäveteisesti ja närkästyneellä äänellä. Hänen ystävänsä oli siis samanlainen kuin kaikki muutkin ulkomaalaiset, jotka menevät naimisiin ainoastaan vähäksi aikaa.
"Minkä tehnyt?"
"Ottanut itsellesi vaimon."
"Saanut vaimon, sinä kai tarkoitat. Tiedätkö mitä, vanha ystävä, hän tuli minun luokseni. Hän on oikea pieni noita, itse auringon jumalatar. Hän on lumonnut minut, hän on hypnotiseerannut minut."
"Oletko sinä vieläkin täydellisesti hänen lumonsa vallassa?"
"En! — Tänään olen hiukan herännyt", vastasi Jack hajamielisenä.
"Ja pian", virkkoi Taro, "valveudut sinä vielä enemmän. Ja silloin — silloin on hänen vuoronsa herätä."
"Ei", sanoi Jack painavasti ja katkerat muistot tunkeutuivat jälleen hänen mieleensä. "Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Hän vain teeskentelee, että hänellä muka olisi sydän —."
"Mitä sinä oikeastaan tarkotat?"
"Yksinkertaisesti sitä, että me olemme molemmat vain näytelleet: minä itselleni ja hän minulle. Hän on kuitenkin kahden viime kuukauden aikana koettanut vakuuttaa minulle tunteittensa vilpittömyyttä, ja minä olen tuudittanut itseni luottamaan häneen. Ja juuri kun minä pääsin täyteen varmuuteen hänestä, havaitsin kauhukseni, että hän aikoi jättää minut!"
"Hänellä tuntuu olevan enemmän järkeä kuin monella muulla", virkkoi
Taro. "Hänellä on nähtävästi enemmän arvostelukykyä kuin sydäntä."
"Niinpä luultavasti", oli Jack valmis myöntämään ajatellessaan kaikkia niitä rahamääriä, jotka Yuki oli häneltä houkutellut.
"Entä sinä?" kysyi Taro. "Oletko sinä tyytyväinen tähän asian käänteeseen?"
"Täydellisesti", nauroi Jack teeskennellyn huolettomasti, mikä seikka johti Taron arvelut harhaan, hän kun luonnostaan oli herkkäuskoinen. "Kysymyksessä ei ollutkaan yhdistyminen koko elinajaksi", lisäsi Jack.
Tämä vastaus oli Taro Burtonille sangen vastenmielinen, se kun soti hänen kunniantuntoaan ja moraaliaan vastaan, ja sitäpaitsi tuntui hänestä ikävältä kuulla sellaista parhaan ystävänsä suusta. Hän muuttikin keskustelun aihetta ja alkoi puhua omaisistaan. Hän tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä heidän luokseen, ja hän aikoikin senvuoksi viipyä Tokiossa ainoastaan yhden päivän. Hän oli saapunut aikaisemmin kuin häntä oli odotettu, ja hän paloi halusta saada nähdä sisarensa ja äitinsä — nämä kaksi olentoa olivat hänelle ainoat koko maailmassa. Jack tunsi itsensä pettyneeksi, sillä hän oli toivonut saavansa pitää ystävänsä luonaan useita päiviä. Taro suostui kuitenkin sinä päivänä syömään päivällistä hänen kotonaan, saadakseen tutustua hänen "auringonjumalattareensa".
* * * * *
Taro vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, jonka sisustusta Jack piti täydellisesti japanilaisena, vaan joka kuitenkin, lukuunottamatta verhoja, mattoja ja maljakkoja, oli kauttaaltaan amerikalainen. Jack riensi yläkerrokseen ilmoittamaan vaimolleen ystävän saapumisesta ja pyytämään häntä tulemaan alas vierasta tervehtimään.
Yuki puki parhaillaan ylleen hienointa asuaan. Palvelijatar oli harjannut hänen tukkansa aivan kiiltäväksi. Hänen miehensä oli jo kauan sitten kieltänyt häntä tätä tarkotusta varten käyttämästä öljyä, jonka vuoksi hiuksilla, jotka kauniisti kiersivät hänen korviensa ja niskansa yli, nyt oli luonnollinen, kastanjanruskea värinsä. Yuki ei myöskään saanut käyttää mitään maaleja poskiinsa eikä huuliinsa; senkin oli hänen miehensä kieltänyt. Hän oli tällä hetkellä kuin jossain sadussa esiintyvä auringonjumalatar; hänen silmänsä paloivat halusta saada esiintyä sille äsken saapuneelle vieraalle oikein hienona, ja hänen poskipäillään hohti ruusuinen punerrus. Miehensä mielestä oli hän aivan vastustamaton, ja hän tempasi hänet syliinsä ja kantoi alas rappusia. Tällä tavoin tulivat he vastaanottohuoneeseen — nuori nainen punehtuneena ja koettaen riistäytyä irti.
Taro Burton seisoi ikkunan vieressä. Ystävänsä iloisuudesta huolimatta oli hän jokseenkin vakava. Kun Jack oli laskenut pienen vaimonsa lattialle, otti Taro muutaman askelen häntä kohti sekä japanilaisen tavan mukaan kumarsi syvään ja kohteliaasti.
Yuki suoristautui, oikoi rypistyneen kimononsa poimuja ja katsoi hetkisen alas.
"Yuki, se on minun ystäväni mr Burton."
Yuki vavahti merkillisesti, nosti päänsä, ja kun hänen ja Taron katseet yhtyivät, astuivat he kumpikin askelen taaksepäin ja heidän silmissään leimahti tavaton kauhun ilme.
Taron kasvot olivat kuoleman kalpeat ja hän jäi seisomaan hiljaa ja liikkumatta, ikäänkuin siihen paikkaan naulittuna. Yuki vaipui alas lattialle itkien ja vavisten.
Jack kääntyi ensin Taron ja sitten Yukin puoleen, joka kyyryissään nyyhkytti raivoisasti. Sitten ryömi Yuki polvillaan Taron luokse, vaan tämä, joka nyt näytti saaneen takaisin liikuntokykynsä, astui jälleen muutamia askeleita taaksepäin.
Hän näytti sillä hetkellä ikäänkuin vanhentuneen ja koetti irroittaa säikähtynyttä katsettaan Yukista.
Silloin kuului Jackin kauhua todistava huudahdus:
"Burton, mitä tämä on?"
Äkkiä Yuki nousi, riensi Taron luokse sekä nyyhkien ja rukoilevalla äänellä lausui hänelle muutamia sanoja japaniksi. Mutta Taro pysyi kylmänä. Jack tempasi vaimonsa väkivallalla pois hänen luotaan.
"Burton, vanha, rakas ystävä, mitä tämä merkitsee, mitä?"
Taro työnsi hänet luotaan.
"Hänhän on minun sisareni! Voi jumalani!"
Jack Bigelow tunsi sillä silmänräpäyksellä ikäänkuin elämä olisi kadonnut hänestä. Hän sai käsiinsä tuolin, jolle hän vaipui menehtyneenä.
Tätä seurasi kammottava hiljaisuus, jonka katkaisi nuoren tytön äkillinen, korvia vihlova nauru. Jack peitti kasvonsa käsillään.
Burton teki liikkeen ikäänkuin lyödäkseen sisartaan, joka ei väistynyt, vaan enemmän nojautui hänen puoleensa — ja hänen kolkko ja terävä naurunsa vaimeni vähitellen, viimein loppuen hillittömään nyyhkinään.
Yuki ojensi molemmat kätensä ja sanoi hiljaa: "Sayonara!" Huoneessa vallitsi kuoleman hiljaisuus, mutta kaiku kuulosti toistavan: "Sayonara — Sayonara", joka ei merkitse ainoastaan: hyvästi, vaan tuon toivottoman lauseen: hyvästi ainiaaksi!
* * * * *
Jack ja Taro jäivät kahden, vaan kumpikaan ei keskeyttänyt kamalaa hiljaisuutta. Palvelijattaren saapuminen herätti heidät ajatuksistaan. Oli alkanut hämärtää, ja hän sytytti lampun.
Jack nousi hitaasti. Hän lähestyi ystäväänsä, joka istui kuolon kalpeana ja kivettyneenä.
"Hyvä jumala! Burton, anna minulle anteeksi!" lausui hän särkyneellä äänellä. "Minä olen rehellinen mies ja toimin oikeudenmukaisesti! Hänhän on minun vaimoni ja kaikkeni koko maailmassa. Jos vain sinä tahdot, annamme vihkiä itsemme vielä kerran, ja minä vannon kaiken sen nimessä, mitä minulle on pyhintä, että aina suojelen häntä ja kohtelen häntä samalla rakkaudella ja kunnioituksella kuin ketä naista tahansa, joka olisi minun vaimoni."
"Se sinun täytyykin tehdä", vastasi Taro heikolla ja väsyneellä äänellä, lisäten: "Mutta missä hän on?"
"Niin, missä hän on?" toisti Jack pelästyneenä. He olivat unohtaneet, että Yuki oli sanonut hyvästi ja mennyt. Jack pelästyi tavattomasti ja Taro joutui aivan suunniltaan.
"Meidän täytyy heti ryhtyä etsimään häntä", lausui Jack.
He huusivat häntä nimeltä ja hakivat häntä talon joka kolkasta, he menivät lyhtyinensä alas puutarhaan ja etsiskelivät häntä puitten varjojen takaa, mutta häntä he eivät nähneet. He kuulivat vain syystuulen tohinan mäntyjen latvoissa, ja heidän mielensä täytti raskas painostus ja syvä murhe.
"Hänen on täytynyt mennä kotiin", virkkoi Jack.
"Meidän tulee siis heti kiiruhtaa sinne", sanoi Taro.
"Burton, vanha, rakas ystävä, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Luota minuun! Tunnethan minut tarpeeksi!"
Taro pysähtyi ja mitteli häntä katsein, jotka todistivat vihaa ja tuskaa. He eivät puhuneet enää ystävyyden kieltä. Jack luki hänen silmistään kovan ja järkähtämättömän tuomion.
"Niin, muuten —" lausui Taro, ensin katkaisten lauseen, vaan jatkaen sitten kylmästi ja soinnuttomasti: "muuten minä tapan sinut."
XIII
Sisaren uhri.
Jack Bigelowin muulloin niin loistavat ja iloiset kasvot todistivat nyt kalvavaa tuskaa ja epätoivoa. Hän oli niin hermostunut, että hän saattoi tuskin minuutin aikaa pysyä hiljaa. Hän asteli rautatievaunussa edestakaisin, ja kun hän joskus hetkiseksi istahti, tapahtui se vain siksi, että hän sai silmäillä onnetonta ja kärsivää ystäväänsä. Taro näytti rauhallisemmalta, mutta Jack tiesi, että tuon itsehillinnän takana kyti hehku, joka tarvitsi vain pienen tuulen väreen leimahtaakseen hävittäväksi ilmiliekiksi.
Vihdoinkin he olivat perillä. Jack oli siis nyt toisen kerran tuossa pienessä kaupungissa. Kuu eivätkä lähdet valaisseet tietä, jota he astelivat, ja pilvistä putoili lumensekaista sadetta. Sanaakaan lausumatta he jättivät rautatievaunun ja yhtä vaiteliaina kulkivat sille palatsille, jonka Jack oli nähnyt jo aikaisemmin. Puutarhan ruosteinen veräjä narisi heidän astuessaan sisään ja nähdessään edessään tuon rapistuneen, vanhan rakennuksen, suurine parvekkeineen ja kaltevine kattoineen. Puutarhan keskellä oli pieni lammikko, joka sai vetensä jostain näkymättömästä lähteestä, ja josta vesi taas laski kiemurtelevana purona kauempana olevaan lahdelmaan. Lammen rannalla oli pieni vene sekä keskelle oli laitettu kaunis leikkisaari.
Vasta siinä Taro pysähtyi ja tuijottaessaan lammen kirkkaaseen pintaan todisti hänen katseensa rajatonta kauhua. Mitkä muistot mahtoivatkaan tällöin tunkeutua hänen mieleensä? Hän näytti aivan kuin olevan tukehtumaisillaan. Siinä ympäristössä olivat hän ja Yuki yhdessä kasvaneet. Pikku vene, pikku saari — molemmat olivat samat kuin ennen. Mikään ei ollut muuttunut — ainoastaan Yuki. Hänen huuliltaan kuului tuskallinen valitus.
Taro oli sisartaan seitsemän vuotta vanhempi, ja heidän välinsä oli aivan harvinaisen hellä. Kansallisuutensa vuoksi he olivat kasvaneet erillään toisista lapsista. Japanilaiset lapset olivat nauraneet heidän hiuksilleen ja silmilleen, jotka olivat samallaiset kuin Kirishitaneilla [kristitty]. Taro oli saanut taistella taistelunsa yksikseen. Hänestä kehittyi umpimielinen ja mietiskelevä poika, jolla oli tulinen ja kiihkeä luonne, ja joka hylkäsi jokaisen ystävyyssuhteen kotinsa ulkopuolella.
Saadessaan pienen sisaren oli hänen ilonsa aivan rajaton, ja hän tunsi sitä kohtaan mitä suurinta rakkautta, samaa, mitä hän itse niin jakamattomasti sai osakseen äidiltään. "Lumihiutale" syntyi silloin kun heidän englantilainen isänsä viimeisiä hetkiään makasi sairasvuoteella. Tuo pieni liekki leimahti palamaan samalla hetkellä, kun isän elämän tuli sammui ja häipyi suureen, hiljaiseen pimeyteen. Omatsu, heidän äitinsä, suri niin syvästi miehensä kuolemaa, että Yukin syntyminen häntä enemmän kiusasi kuin riemastutti. Taro oli kantanut siskonsa temppeliin ja hänen keksintöään oli myös nimi "Lumihiutale" (Yuki), sillä tämä oli syntynyt sellaisena päivänä, jolloin maa oli valkoisen lumen peitossa. Samaan aikaan oli myöskin huomattu hallaa, mikä muuten on perin harvinainen vieras siinä osassa maata. Yuki muistuttikin hyvin paljon lumihiutaletta, sillä hän oli pehmyt, valkea ja puhtoinen.
Mitenkä saattoikaan olla mahdollista, että kun hän nyt vuosien perästä saapui tälle paikalle, mistä hänellä oli kaikkein rakkaimmat muistonsa — niin, mitenkä olikaan mahdollista, että hänen, nähdessään jälleen nuo tutut paikat, täytyi tuntea mitä syvintä surua ja katkeruutta? Yuki oli ollut se kannus, joka oli pakottanut häntä pyrkimään eteenpäin — Yuki oli ollut hänelle kaikki kaikessa, koko hänen maailmansa!
Taro muisti, mitenkä heillä oli ollut tapana soudella pikku veneellä, ja mitenkä Yuki, tuo pieni "itsevaltiatar" oli istunut tuhdolla hänen edessään sekä kuunnellut hartaudella ja säkenöivin silmin hänen kertomustaan kalastajapoika Urashimasta ja tämän morsiamesta, joka oli lohikäärme-kuningattaren tytär. Ja kun hän oli lopettanut — ehkä sadannen kerran — oli Yukilla ollut tapana sanoa: "Kuulehan, Tarosama, minä olen prinsessa ja sinä kalastajapoika. Me soudamme sillä merellä, missä ei kesä koskaan kuole!" Ja hauskuttaakseen häntä oli hän kertonut siskolleen satuja toisensa perään, samalla kun he soutelivat sinne ja tänne aina siksi, kunnes aurinko alkoi laskeutua länteen ja heidän pieni äitinsä kutsui heitä tulemaan sisään.
Yksitoikkoisesti rapisi sade vihmoessaan lammen rantoja, ja veden pinta väreili hiljaa ja surumielisesti. Taro valitti jälleen ääneensä.
Koputettuaan eräälle suurelle ovelle ilmestyi sisältä muuan mieshenkilö, joka madame Omatsua kysyttäissä vastasi äreästi, että hän jo oli mennyt levolle.
Se ei merkinnyt mitään. Hänen tuli herättää hänet. Taro oli saanut takaisin puhekykynsä, ja hän antoi palvelijalle niin varmat määräykset, että tämä syöksyi suinpäin niitä täyttämään. He odottivat hetkisen yön hiljaisuudessa, vaan talosta ei kuulunut ääntäkään. Taro kolkutti oveen uudelleen, jolloin eräässä ikkunassa sytytettiin heikko valo ja palvelija pisti esiin päänsä. Hän pyysi heitä olemaan kärsivällisiä. Hän avaisi muutaman sekunnin päästä. Hän saapuikin pian, aukasi oven ja meni heidän edellään sisään takaperin ja yhtä mittaa syvään kumartaen, sillä talon emäntä oli käskenyt olemaan äärimmäisen kohtelias kaikille muukalaisille.
"Menkää emäntänne luokse ja sanokaa hänelle, että hänen poikansa tahtoo häntä heti tavata!"
Oitis tämän jälkeen kuului shojin takaa kohinaa. Taro näki silmät, jotka vetäytyivät pois erään pikku ikkunan luota, ja samassa astui muuan naishenkilö sisään. Äidinrakkaus olisi pitänyt pakottaa hänet heti heittäytymään poikansa syliin, sillä hänhän ei ollut nähnyt esikoistaan viiteen vuoteen; mutta minkälaiset hänen tunteensa lienevätkin olleet, peitti hän kaikki purkaukset huomatessaan poikansa seurassa vieraan, ylhäisen ulkomaalaisen, jonka nähden hänen täytyi esiintyä vissillä arvokkuudella. Nainen kumarsi hienosti kerta toisensa perään ja lopuksi heittäytyi pitkälleen lattialle. Taro ryntäsi esiin ja nosti hänet ylös.
Nainen oli hyvin kaunis, lempeän näköinen ja miellyttävä. Hänen kapeat kasvonsa olivat aivan siloiset — ikäänkuin nuoren tytön — sillä japanittaret vanhentuvat hitaasti. Oli vaikeata uskoa, että hän oli tuon nuoren miehen äiti — miehen, joka parhaillaan piteli häntä käsivarsillaan ja tuijotti häneen ankarin, tutkivin silmin.
"Missä on sisareni Yuki?" kysyi hän käheästi.
"Yukiko?" Madame Omatsu hymyili pyhimyksellisen uskottavasti. Yuki oli jo ehtinyt mennä nukkumaan. Ehkä hänen poikansa tahtoisi olla hyvä ja odottaa huomenaamuun. Ja äiti kysyi häneltä — kunnianarvoiselta pojaltaan ja perilliseltään — miten hän jaksoi ja oliko hän terve? Sitten alkoi äiti hyväillä rakastettua esikoistaan. Hän siveli Taron tukkaa ja nousi varpailleen ylettyäkseen suutelemaan häntä. Hän koetteli hänen vaatteitaan ja hymyili tyytyväisesti senvuoksi, että ne olivat samallaiset, jollaisia hänen miesvainajansakin oli käyttänyt. Mutta Taron kasvot synkkenivät synkkenemistään, eikä hänellä ollut halua vastaanottaa äidin hyväilyjä, vielä vähemmän vastata niihin, ennenkuin hän oli saanut selvän Yukista.
"Lähetä hakemaan häntä!" virkkoi Taro lyhyesti.
Lähettääkö häntä hakemaan? Oh, madame Omatsu pyysi jalolta pojaltaan kymmenen miljoonaa kertaa anteeksi, ettei hän ollut ehtinyt täysin selittää asian laitaa. Yuki oli todellakin mennyt levolle, vaan se ei ollut tapahtunut heidän omassa, tavattoman vaatimattomassa kodissaan Tyttö oli vierailulla muutaman ystävänsä luona.
Taro irrotti äitinsä kädet omistaan ja onnettomuutta ennustavin, leimuavin silmin työnsi hän hänet luotaan.
"Missä?"
"Missäkö? Ei kaukana kotoa — ehkä muutaman riisikentän matkan päässä."
"Missä talossa? Mitkä ovat niiden ihmisten nimet?"
Madame Omatsu kalpeni hiukan. Hänen silmänsä menivät melkein umpeen ja hänen huulensa vavahtelivat, mutta hän koetti vieläkin kierrellä.
"Ihmistenkö nimet?" Hän ei oikein muistanut, vaan jos hänen poikansa tahtoisi olla hyvä ja odottaa huomiseen — silloin hän varmaan voisi ilmoittaa heidän nimensä.
"Voi", huudahti hänen poikansa mielettömänä ja karkeasti, "sinä petät minua, sinä valhettelet. Minä tahdon tietää kaikki. Minulla on siihen oikeus, sillä minä olen hänen laillinen holhoojansa. Minun täytyy heti saada hänet tavata."
Madame Omatsu koetti vieläkin kierrellä; hän oli hyvin liikutettu, vaan kuitenkaan hän ei itkenyt. Vieläpä hän hieman naurahti. Jackin mielestä se muistutti Yukia, ja hän tunsi viiltävää tuskaa. Heikosti valaistussa huoneessa oli äiti hyvin Yukin näköinen — tosin pienempi ja hennompi kuin tämä, joka oli uhkea kuin ruusu ja ruumiiltaan terve ja kukoistava.
Taro puhutteli häntä terävästi ja soimaavasti, vaan äiti vastasi hiljaa, lempeästi, nöyrästi ja lohduttavasti. Jack tunsi syvää sääliä häntä kohtaan. Äkkiä työnsi Taro hänet äärimmäisen epätoivoisena vielä kauemmaksi luotaan. Hänen kärsivällisyytensä näkyi olevan aivan lopussa.
"En voi saada mitään selvää Yukista", sanoi hän Jackille englanninkielellä. Sen jälkeen kääntyi hän uudelleen äitinsä puoleen.
"Kuule nyt, mitä minä sanon sinulle!" alotti hän. "Sinä olet minun äitini, ja sellaisena minä kunnioitan sinua, mutta sinä et saa pettää minua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, että sisareni on mennyt naimisiin erään amerikalaisen kanssa — tiedän, miten hän on mennyt avioliittoon, jos sinä yleensä voit sellaista yhtymää ollenkaan kutsua avioliitoksi. He eivät itse pidä sitä sellaisena, ja se sinun täytyy tietää. Äiti, minä kysyn sinulta, mitä sinä siitä avioliitosta tiedät? Sellaistahan ei ole voinut tapahtua sinun tietämättäsi?"
Äiti näytti aivan murtuneelta. Kaikki oli kadotettu, koska Taro kerran tiesi näin paljon. Hän vaipui poikansa jalkoihin — ja jälleen muistui Jackin mieleen hänen vaimonsa.
Taro nosti hänet ylös — ei epäystävällisesti — ja koetti malttaa mieltään.
"Minä pyydän, puhu minulle totta", rukoili hän.
"Se tapahtui sinun tähtesi", vastasi äiti puoliääneen japaninkielellä. "Minä tahdoin niin, minä, sinun äitisi tahdoin sitä, ja sisaresi noudatti pyyntöäni. Poikani, se oli vain halpa uhri."
"Uhri! Mitä sinä tarkotat?" huusi Taro.
"Niin, meillä ei ollut rahaa kustantaa sinun opintojasi amerikalaisessa yliopistossa, ja kun sinä tahdoit palata kotiin, silloin oli meillä vielä vaikeampi pulma edessämme."
Hän jatkoi kertomustaan japaninkielellä, aina väliin keskeyttäen. Sen jälkeen kun Taro oli matkustanut Amerikaan he olivat menettäneet pienen omaisuutensa, vaan eivät tahtoneet siitä hänelle mitään ilmoittaa, peläten, ettei hän, jos hän saisi tietää, miten köyhiksi he olivat tulleet, enää jäisi opiskelemaan sinne amerikalaiseen yliopistoon. Talo oli hänen, sitä he eivät voineet myydä. Heidän muutamat riisikenttänsä olivat tuottaneet huonoja satoja; heidän tulonsa olivat pienentyneet pienentymistään. Heidän täytyi erottaa palvelijoita toinen toisensa perään, kunnes jäljellä oli vain muutamia, ja nämä kieltäytyivät ottamasta vastaan mitään palkkaa. Hekin kokosivat rahaa mistä vain saivat ja lähettivät ne hänelle. Se oli kyllä kovaa, mutta niin suuresti he kaikki häntä rakastivat.
Äitinsä tietämättä kävi Yuki joka päivä Tokiossa opettelemassa esiintymään geishana; ja lopuksi oli hän itse keksinyt lauluja ja tansseja, joilla hän pian ansaitsi paljon rahaa eräässä hienossa teehuoneessa Tokiossa.
Näin oli heillä nyt melkoisen paljon tuloja, ja jonkun aikaa saattoivat he lähettää hänelle enemmänkin rahaa kuin mitä oli määrä. Senjälkeen pyysi Taro matkarahoja. Oh, he olivat vain heikkoja naisia! Koska he olivat lähettäneet hänelle kaikki rahansa, ei heille ollut jäänyt yhtään mitään, ja silloin — silloin rupesivat nakodat ahdistelemaan Yukia ja tekivät hänelle houkuttelevia tarjouksia. Tyttö ei kuitenkaan ottanut niitä huomioonsa, sillä hän ei ollut vielä edes naima-iässä — hän oli vasta kuudentoista vuotias. Vasta sitten kun heidän pulansa oli aivan huutava, alkoi hän kuunnella äidin ja nakodain ehdotuksia. He vakuuttivat hänelle, miten edullista olisi, jos hän menisi naimisiin, ja kun veli toisensa perään yhä vaativammin pyysi matkarahoja, antoi Yuki viimein suostumuksensa.
Kun tyttö oli tehnyt päätöksensä koettivat äiti ja nakodat yhdessä etsiä hänelle sopivaa miestä. He onnistuivatkin tavattoman hyvin, sillä Yuki pääsi naimisiin erään ulkomaalaisen kanssa, joka oli harvinaisen rikas ja luonteeltaan sangen ystävällinen, vaan joka kuitenkin luultavasti pian jättäisi hänet, mikä seikka muuten Omatsun mielestä oli varsin toivottava.
Siinä kaikki, mitä äidillä oli kerrottavaa. Hän rukoili nöyrästi kunnianarvoisalta pojaltaan anteeksiantoa.
Taro oli kuunnellut hänen kertomustaan henkeään pidättäen. Hänen kalpeat kasvonsa olivat kamalasta tuskasta vääntyneet, hänen kätensä kouristuivat suonenvedontapaisesti ristiin ja koko hänen olentonsa vapisi rajusti. Hän koetti koota hämmentyneitä ajatuksiaan ja kerta toisensa perään hän puristi hehkuvaa otsaansa.
"Tämä on kauheata", virkkoi hän Jackille äänellä, joka kuulosti vieraalta ja kovasti ponnistetulta. "Minun — minun tähteni on pikku sisareni myynyt itsensä. Sen hän on tehnyt valmistaakseen minulle mukavuutta ja hyvinvointia! Lumihiutale — uhrautunut minun vuokseni, ja minä en ole tietänyt siitä mitään! Minulla ei ole ollut pienintäkään aavistusta niistä vaikeuksista, joita he olivat saaneet kokea. Voi — voi, olisinhan minä voinut iloisin mielin ja nuorin voimin tehdä täällä työtä heidän hyväkseen! Miksi koko taakka joutui pienen siskoni harteille — pienen, hennon siskoni? Mutta niin se on ollut aina. Tässä maassa ei naisella ole mitään oikeuksia."
Syvästi murheellisena kuunteli Jack hänen katkeraa ja epätoivoista mielenpurkaustaan.
"Eikö äitisi ole ilmoittanut, missä Yuki tällä hetkellä on?"
Taro oli aivan unohtanut, että he olivat juuri häntä etsimässä. Äidin kertomus oli hänet saanut unohtamaan sen. Taro oli kokonaan pysähtynyt hautomaan raskaita ajatuksiaan kaikista niistä kuukausista Yukin elämässä, mitkä tämä oli uhrannut hänen hyväkseen. Jackin kysymys herätti hänet jälleen tajuntaan ja tuhannet synkät aavistukset täyttivät hänen mielensä.
"Niin, missä on Yuki?" kysyi hän kiihkeästi.
Yuki oli viettänyt muutamia päiviä miehensä luona, mutta madame Omatsu odotti häntä kotiin millä hetkellä tahansa, ja sen jälkeen tyttö ei enää koskaan palaisi tuon ulkomaalaisen luokse.
Taron silmät leimusivat tulta. Yuki ei ollut tullut takaisin. Hänen olisi jo pitänyt olla siellä! Oh — hän tiesi vallan hyvin, mitä oli tapahtunut. Hänen siskonsa oli varmaan tehnyt itsemurhan. Tällaisessa tapauksessa oli japanilaisella tytöllä aina tapana ottaa itsensä hengiltä. Yukilla virtasi sankariverta suonissaan. Hän ei epäröisi hetkeäkään.
Hän kääntyi äkkiä ystävänsä puoleen. Kaiken sen raivoisan tuskan, minkä sisaren uhrautuminen ja katoaminen oli synnyttänyt hänessä, tahtoi hän nyt purkaa Jackille. Taro horjahti, ja ennenkuin Jack ehti rientää avuksi, kaatui hän pitkälleen lattialle, loukaten otsansa suureen nojatuoliin, joka aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Jackin kohottaessa tunnottomaksi tulleen miehen päätä, näki hän, kuinka veri virtasi suuresta haavasta hänen vasemman silmänsä yläpuolella.
Koko talon valtasi kiire ja levottomuus. Kaikkialta kuului pelästyneitä kuiskauksia ja nyyhkytyksiä — ja kaiken yli äidin epätoivoinen valitus.
XIV
Taistelu yön hiljaisuudessa.
Päivät ja yöt hoidettiin sairasta nuorukaista mitä huolellisimmin ja aina istuttiin hänen vuoteensa ääressä. Hän heittelehti edestakaisin väliin hiljaa ja katkonaisesti valittaen, ja ainoa sana, mitä kaikesta siitä voitiin erottaa, oli hänen sisarensa nimi.
Hiljaa ja hellästi hiveli äiti hänen kuumeista otsaansa ja hänen vapisevia käsiään, joiden punoittavaa hehkua hän koetti kylmin sivellyksin lievittää. Äidin kasvot olivat kalpeat ja kärsivät, syvät, tummat juovat ilmestyivät hänen silmiensä alle ja mustassa tukassaan hohti jo jokunen hopeasäie; mutta koskaan ei hän — ensimäisen yön tuskan ja surun jälkeen — antanut enää murheelleen näkyväistä valtaa, sillä hän tiesi, että jos hän sen tekisi, ei hän voisi hoitaa rakastamaansa poikaa. Hän kielsi itseltään kaiken levon unen ja istui yötä päivää vuoteen vieressä. Heidän palvelijattarensa pyysi häntä joskus menemään levolle, mutta hän vain pudisti päätään ja istui poikansa vieressä valppain, kyynelettömin silmin. Hänkö lepäämään? Kun Taro heittelehti edestakaisin kuumehoureissa! Ei! Vasta sitten hänkin hieman levähtäisi, kun jumalat suovat hänen pojalleen rauhaa ja helpotusta.
Liikuttavasti hän hymyili silloinkin, kun nuori amerikalainen vaativin sanoin koetti houkutella häntä hetkeksi nukkumaan.
"Antakaa minun valvoa teidän sijastanne", pyysi Jack. "Hänhän on rakas minullekin."
Mutta äiti ei vastannut sanaakaan, istui vaan liikkumattomana sairasvuoteen ääressä.
Jack Bigelow palasi takaisin Tokioon ja alkoi innokkaasti etsiä kadonnutta vaimoaan. Kaupungin koko poliisivoima pantiin liikkeelle ja rahoja ei säästetty. Sitä nakodaa, joka oli välittänyt avioliiton, kuulusteltiin ankarasti, mutta hän ei voinut antaa mitään tietoja. Myöskin teehuoneen omistaja vannoi valan, ettei Yuki ollut palannut hänen luokseen, ja valitti äänekkäästi sitä aineellista tappiota, mikä häntä sen johdosta oli kohdannut. Jonkun verran lohdutti häntä kuitenkin se melkoinen rahasumma, minkä Jack hänelle työnsi.
Vielä viidentenä päivänä Yukin katoamisen jälkeen oli tuo salaperäinen arvoitus ratkaisematta. Suuri palkinto luvattiin sille, joka voisi antaa kadonneesta jotain tietoa. Poliisi piti varmana sitä, että Yuki oleskeli Tokiossa, ja Jack antoi etsiä kaikki kaupungin mahdolliset ja mahdottomat loukot, mutta turhaan. Yksi luuli nähneensä erään nuoren tytön, jonka tuntomerkit suuresti muistuttivat Yukia, menneen teehuoneeseen samana iltana, kun Yuki oli kadonnut; toinen vakuutti hänen myyneen kukkia torilla; ja kolmas vannoi Yukin menneen erääseen saksalaiseen laivaan ulkomaalaisen herrasmiehen seurassa. Viimeksi mainitun tiedon antaja oli huomiostaan täysin varma, sillä kysymyksessä oleva tyttö oli ollut japanilainen, mutta hänellä oli siniset silmät ja ruskea tukka. Jokainen uusi tiedonanto oli kuitenkin aina poikkeuksetta väärä.
Väsyneenä ja sielultaan sairaana palasi Jack Bigelow takaisin Yukin kotiin. Muuan palvelija ilmoitti hänelle sen iloisen tiedon, että sairas nyt oli jonkunverran rauhallisempi. Aivokuume oli hiukan asettunut, ja potilas oli vaipunut vahvistavaan uneen. Väsynyt kun hän oli kaikkien turhien ponnistelujen jälkeen, koski tämä hyvä sanoma tavattomasti nuoren miehen hermoihin. Hän vaipui eräälle tuolille ja peitti kasvonsa käsillään, mutta vaikka hän itse olikin suuresti levon tarpeessa, tuli hän heti ajatelleeksi sairaan äitiä, ja hän tiedusteli levottomana, miten on madame Omatsun laita. Oliko tämä ollenkaan levännyt?
Ei, hän oli edelleen paikallaan poikansa vuoteen vieressä, ja he pelkäsivät, että elleivät he saisi häntä houkutelluksi nukahtamaan, hän varmaan sairastuisi.
Hitain ja väsynein askelin astui Jack ylös rappusia, naputti hiljaa shojille ja astui sen jälkeen sairaan huoneeseen.
Taro makasi selällään suuressa, englantilaisessa sängyssä valkoisen peitteen alla.
"Teidän täytyy levähtää", kuiskasi Jack tuolle pienelle naiselle, joka oli polvistunut vuoteen viereen.
Tämä vain pudisti päätään.
"Minä pyydän, tehkää se", rukoili Jack. Mutta vaikkei nainen ymmärtänytkään hänen sanojaan, ymmärsi hän kuitenkin, mitä hän tarkotti, ja hän kieltäytyi itsepintaisesti noudattamasta kehotusta.
"Tulkaa", virkkoi hän ystävällisesti, laskien käden hänen olkapäälleen. "Hänhän nukkuu nyt niin rauhallisesti. Se tekee hänelle oikein hyvää, mutta te itse tulette niin väsyneeksi ja heikoksi, ettette enää hänen herättyään jaksakaan ryhtyä häntä hoitamaan."
Hän väitti kuitenkin, että hänen voimansa olivat sangen hyvät, ja ettei hän mitenkään tahtonut jättää poikaansa. Jack kumartui hänen puoleensa ja koetti lempeästi pakottaa häntä nousemaan, vaan se ei onnistunut.
Hän huomasi kuitenkin, että Omatsun oli vaikeata pitää auki väsyneitä silmiään. "Hän kyllä pian nukahtaa", tuumi Jack itsekseen, istahti sitten hänen viereensä ja painoi hänen väsyneen päänsä käsivarrelleen. Nainen ei vastustellut, vaan katsoi kiitollisena hänen rehellisiin, sinisiin silmiinsä, huokasi ja antoi päänsä vaipua hänen rintaansa vasten. Huoneessa oli hiljaista, rouva Omatsu nukahti, mutta unissaan hän silloin tällöin huokasi raskaasti.
Jack katseli huoneessa makaavaa olentoa. Harmaassa iltahämärässä saivat sairaan kasvot tavattoman pöyristyttävän leiman. Jack vavahti ja käänsi pois päänsä. Pieni nainen hänen käsivarrellaan tuntui raskaammalta ja raskaammalta.
"Hän levähtää paremmin, jos hän saa olla pitkällään", ajatteli Jack ja kantoi hänet viereiseen huoneeseen, missä hän varovaisesti asetti hänet sohvalle. Sitten otti hän sytytetyn lampun, vei sen sairaan huoneeseen, asetti sen erääseen nurkkaan lähelle vuodetta ja sulki ikkunaluukut. Sen jälkeen lähestyi hän vuodetta ja tarkasteli surullisena siinä makaavaa nuorukaista. Taro liikahti, peitteen päällä lepäävä käsi puristui suonenvedon tapaisesti nyrkkiin ja hänen kasvonsa muuttuivat kauhistuttaviksi. Hän äänteli tuskallisesti. Jack arveli, että nukkujaa kiusasi hirveä painajainen, joka ryösti häneltä unen suoman virkistyksen.
Ja niin olikin laita. Taro taisteli kuumehoureissa. Hän luuli näkevänsä pienen sisarensa polvillaan sänkynsä vieressä hyväilemässä ja rauhoittamassa häntä. Ja hän luuli vihdoinkin saavansa lepoa ja rauhaa. Mutta voi — juuri kun hän oli vaipumassa suloiseen uneen — näki hän pimeässä tumman olennon, joka lähestyi Yukia, kumartui hänen puoleensa, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja piti häntä vankina hellittämättömässä syleilyssä. Yuki puolustautui ja taisteli vastaan, ensin rajusti ja sitten heikosti, ja lopuksi herkesi hän kokonaan ponnistelemasta, ollen siinä hiljaa ja kalpeana. Tumma olento nosti hänet ylös ja kantoi pois. Vähän ajan perästä saapui olento takaisin ja Taro tunsi hänen hengityksensä kasvoillaan. Mies kumartui hänen puoleensa, ja pimeästä huolimatta tunsi hän hänet ystäväkseen Jack Bigelowiksi! Hän koetti tarttua häneen, heittäytyä hänen ylitseen, iskeä ja surmata hänet, mutta joku näkymätön voima pidätti häntä niin, ettei hän voinut liikuttaa jäsentäkään. Hän ei voinut liikuttaa sormeaan eikä silmäluontaankaan, ja koko ajan hän tunsi ystävänsä hengityksen, joka tunkeutui sisään hänen sieramiinsa ja tahtoi tukehuttaa hänet!
Jack katseli levottomana, minkälaista tuskaa Taro näytti kärsivän, ja hän kumartui hänen puoleensa korjaamaan tyynyä, että sairaan kävisi helpommaksi hengittää. Mutta kun hän koetti korjata nukkuvan asentoa, syöksähti veri Taron päähän, ja hän heräsi äkkiä horrostilastaan. Jack näki mielipuolisuuden hehkun noissa silmissä, jotka kamalina tuijottivat häneen. Raivostuneena ryntäsi sairas vuoteestaan ja heittäytyi Jackin päälle niin voimakkaasti, että he molemmat vaipuivat lattialle. Taro joutui hänen päälleen.
"Sainpa sinut käsiini — petturi — viettelijä —!" huusi hän, tarttuen käsillään Jackia kurkusta.
Hyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että Jack aivan hämmentyi. Pian hän huomasi, miten voimaton hän oli puolustamaan itseään. Hän havaitsi olevansa mielipuolen vallassa, jonka ruumiillisen voiman hän hyvin tunsi. Ei ollut ajattelemistakaan koettaa riistäytyä irti. Ainoa keino pelastumiseen oli tekeytyä tiedottomaksi. Mutta vaikeata oli kestää Taron hillitöntä puristamista. Väliin kuristi mielipuoli kovasti, väliin hän ikäänkuin hyväili kaulaa, väliin pisteli ja puserteli, kunnes hän taas tarttui siihen molemmin käsin. Hän leikki hänen kanssaan! Jack ei liikahtanut. Hän sulki silmänsä ja rukoili voimaa kestämään tuon kamalan hyökkäyksen.
"Mitä sinä olet tehnyt hänelle?" kuuluivat käheät kuiskaukset hänen korvaansa. "Minne sinä olet vienyt hänet? Haa, sinä vaikenet! Nyt olenkin saanut sinut vaikenemaan iäksi! Nyt olet kylmä, nyt et enää voi hengittää, et myöskään hymyillä etkä nauraa hänelle. Et ainakaan silloin, kun minä näin kuristan kurkkuasi. Kerran olit sinä minun ystäväni, ja minä rakastin sinua. Mutta nyt — nyt minä tapan sinut! Niin, minä tapan sinut näin — näin!"
Jack tunsi itsensä yhä väsyneemmäksi ja heikommaksi. Hänen päällänsä makaava olento tuijotti häneen kamalasti, ja siinä samassa hän melkein kadotti tuntonsa. Äkkiä hän oli kuulevinansa jonkun henkilön syöksyvän huoneeseen. Hän eroitti naisen kirkaisun, jota seurasi kamala nauru. Sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.
Herättyään tajuntaansa hän huomasi makaavansa vuoteessa. Muuan nainen oli kumartuneena hänen puoleensa, valellen kylmällä vedellä hänen ohimoitaan ja hyväillen häntä hellästi. Se nainen oli aivan Yukin näköinen ja hänen kosketuksensa tuntuivat samanlaisilta kuin Yukin, kun tämä kerran hänen ollessaan tilapäisesti sairas, oli häntä hoidellut ja hyväillyt. Tämä nainen ei kuitenkaan ollut Yuki; se oli hänen äitinsä. Hän oli herännyt sairaan huoneesta kuuluneeseen meluun, rynnännyt sisään ja nähnyt koko tuon kamalan kohtauksen. Japanilaiset naiset ovat yleensä urhoollisia; he voivat valittamatta kärsiä suuria ruumiillisia tuskia, eivätkä pelkää henkeään. Hän päästi vihlovan kirkaisun herättääkseen palvelusväen ja sitten koetti hän pienillä voimillaan saada miehet eroon toisistaan. Ensin oli Taro nauranut hänelle ja tehnyt vastarintaa, vaan kun hän oli huomannut hänen valkoiset kasvonsa irroitti hän äkkiä ja horjahti taaksepäin, tullen samassa järkiinsä jälleen.
Madame Omatsun huutoon heränneet palvelijat olivat rientäneet huoneeseen. Ystävällisesti ja sävyisästi johtivat he takaisin vuoteeseen sairaan nuorukaisen, joka nyt oli heikko ja taipuvainen kuin pieni lapsi.
Jack oli saanut arveluttavia vammoja. Tapaus sinänsä oli järkyttänyt hänen mieltään niin suuresti, että hänen täytyi maata vuoteessa useita vuorokausia. Lohduttavan enkelin tavoin oleskeli rouva Omatsu milloin toisen, milloin toisen sairaan vuoteen ääressä. Hän kutsui Jackiakin pojakseen ja olikin häntä kohtaan kuin todellinen äiti, joka ei koskaan lähestynyt häntä hellästi suutelematta hänen käsiään.
XV
Lupaus.
Syksyinen, surumielinen maisema oli nyt pukeutunut kirkkaimpiin väreihin, punaiseen ja keltaiseen. Joulukuussa oli lunta ja hallaa, mitkä molemmat yleensä siihen aikaan ovat Japanissa harvinaisia, sillä joulukuu ei siellä ole mikään kylmä kuukausi. — Perheenemännät olivat vilkkaassa touhussa. Ulos asetettiin uudet riisikorsimatot ja kaikki nurkat ja komerot tomutettiin ja puhdistettiin, sillä japanilaiset valmistuvat jo kuukautta ennen ottamaan vastaan uudenvuoden juhlaa. Koko maa oli ikäänkuin herännyt uuteen eloon tämän tärkeän juhlan edellä.
Burtonin perheen asuma palatsi oli kuitenkin kaikelle tuolle hyörinälle täydellinen vastakohta. Siellä ei avattu ainoatakaan ikkunaa eikä ovea, mistä pilkekään uuden vuoden auringosta olisi päässyt sisään.
Kepeinä mutta tummina olivat kuoleman varjot saartaneet Burtonien palatsin. Siellä vallitsi ainainen, raskas painostus ja siellä liikuttiin hiljaa ja aavemaisesti. Jostain kaukaa kuuluivat heikot iltakellon kajahdukset, joiden suruisa kaiku suuresti muistutti kuolonkellojen ääntä. Tuuli suhisi ja huokaili, ja kaikki henkiolennot lauloivat palatsin ympärillä haikeita murhelauluja.
Yön lähestyessä heräsi kuoleva nuorukainen tajuntaansa ja silmäili ympärilleen väsynein, mutta kirkkain katsein — kohosipa heikko hymyilykin, tosin surumielinen, hänen sinertäville huulilleen. Alhaalta kuuluivat hänen korviinsa hiljaiset, valittavat äänet. Ne muutamat vanhat palvelijat, jotka olivat tulleet toimeensa jo ennen Taron syntymää ja jääneet paikalleen perheen onnettomuudenkin jälkeen, olivat nimittäin kokoontuneet yhdessä murehtimaan ja itkemään talon ainoan pohjan kohta koittavaa kuolinhetkeä.
Huoneen nurkassa olevalla pienellä alttarilla oli sureva äiti polvillaan. Hänen huulensa eivät liikkuneet, vaan hänen palavista silmistään saattoi päättää, että hän rukoili armoa jumalilta. Vuoteen viereen oli kumartunut Jack Bigelow, kasvot käsiin kätkettyinä. Luultavasti hänkin rukoili oman kansansa Jumalaa — sitä ainoata ja totista!
"Burton", virkkoi hän, huomatessaan sairaan liikahtavan, "sinulla on minulle jotain sanottavaa!" — Hän pyyhki hikipisarat ystävänsä otsalta.
"Sisareni — ", alkoi Taro hiljaa ja vaivalloisesti.
"Vaimoni —" kuiskasi toinen särkyneellä äänellä, ja kun Tarolla näytti olevan vaikeata puhua enempää, pani Jack suunsa aivan hänen korvansa kohdalle.
"Burton, meidän surumme on yhteinen! Kaiken sen nimessä, mitä minulle on pyhää, minä vannon, etten lopeta etsiskelyjäni ennenkuin olen löytänyt Yukin. Mitään ei säästetä, ei vaivoja eikä rahaa. Minä en suo itselleni pienintäkään lepoa ennenkuin olen löytänyt hänet. Jumalan nimessä! Minä lupaan hyvittää kaiken sen vääryyden, mitä olen tehnyt sinulle sekä sinun — ja minun —!"
Taron suuret, kuumeista tulta liekkivät silmät tuijottivat Jackiin herkeämättä. Hänen pitkä, laiha kätensä vapisi, kun hän koetti nostaa sitä. Sanaakaan sanomatta tarttui hän Jackia kädestä, ja tämä käsitti hyvin tuon mykän ilmaisun. Se todisti, että Taro nyt uskoi ja luotti häneen. Ja Jack piti sairaan kättä omassaan siksi, kunnes se kylmeni ja jäykkeni.
Minne oli muuttanut eur-aasialaisen sielu? Tekikö se todellakin pitkän ja harhailevan retkensä äitinsä esi-isien Meidon luokse, tai oliko se jo isänsä Jumalan, kolmiyhteisen, totisen ja ainoan Jumalan istuimen edessä, missä hänet asetettaisiin tilille teoistaan maan päällä?
* * * * *
Äänettömin, horjuvin askelin poistui pieni äiti alttarin luota. Hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat ja kun hän saapui laihat kätensä eteenpäin kohotettuina, muistutti hän ihmistä, joka äkkiä oli tullut sokeaksi.
Hänen lähestyessään tunsi Jack Bigelow vihlovaa tuskaa. Hän irrotti Taron käden omastaan ja kääntyi tulijan puoleen, peittäen samalla vainajan hänen näkyvistään. Vallitsevassa salaperäisessä hämärässä muistutti äiti enemmän henkiolentoa kuin ihmistä, sillä hän oli pukeutunut sellaiseen valkoiseen pukuun, jollaiseen Japanissa tavallisesti vain kuolleet verhotaan.
Esi-isäinsä muinaisella sankaruudella oli Omatsu valmistunut suorittamaan yhdessä poikansa kanssa tuon pitkän matkan kauas iäisyyteen. Surullisessa epätoivossaan oli tämä japanilainen nainen muodostanut itselleen kuitenkin sellaisen käsityksen, etteivät jumalat mahdollisesti ottaisikaan häntä poikansa kanssa vastaan senvuoksi, että viimemainittu oli antanut sielunsa aivan vieraalle jumalalle. Hän oli valmistautunut sellaisenkin tapauksen varalle. Ja siinä hän nyt seisoi heikkona ja horjuvana, samalla kun tuo pitkä, vaaleatukkainen ulkomaalainen katseli häneen osaaottavasti sinisillä silmillään, jotka olivat samallaiset kuin oli ollut hänen miehelläänkin.
Madame Omatsu tahtoi sanoa jotain. Ja ponnistusten jälkeen sai hän hiljaa kuiskatuksi:
"Anota? [Sinäkö?]" Ja hän jatkoi vielä: "Suvaitkaa vastata, tahdotteko jotain?"
"Äiti!" huudahti Jack. "Rakas, rakas äiti!"
* * * * *
Taron hautajaisissa sai Jack Bigelow tutustua vaimonsa omaisiin. Hän ei ollut voinut aavistaakaan sellaista sukulaisten paljoutta. Heitä saapui joka puolelta maata, serkkuja, setiä, tätejä, vieläpä vanha isoäiti ja iso-isäkin, joista ensinmainittu oli jo aivan vanhuuden heikko ja sokea. Kaikki nämä asettuivat pitkään riviin ja itkivät todellisia tai teeskenneltyjä kyyneleitä sekä mutisivat rukouksia vainajan sielun hyväksi.
Muutamat heistä olivat rikkaita, korkea-arvoisia ja huomatuita henkilöitä Japanissa; he olivat kohteliaita ja hyväntahtoisia ja näyttivät saapuneen vain muodon vuoksi ja kunnioittaakseen surevaa äitiä. Suurin osa heistä oli kuitenkin entistä, syrjäytettyä ylhäisöä, joka kuitenkin käyttäytyi arvokkaasti, jopa ylpeästikin.
Kaikki katselivat Jackia totisin, epäilevin silmin, mikä on ominaista yläluokan japanilaisille. He eivät kuitenkaan ilmaisseet mitään hämmästystä tai mielipahaa hänen läsnäolonsa johdosta. Kukaan ei nimittäin edes tietänyt, missä suhteessa hän oli Burtonin perheeseen; he luulivat häntä vain Taro-vainajan ystäväksi. Mutta pingotetussa ja hermostuneessa mielentilassaan luuli Jack, että kaikki alinomaa tuijottivat häneen ja pitivät häntä vastenmielisenä vieraana, jonka he tiesivät olevan syyn perheen onnettomuuteen.
Kun hautajaiset olivat ohi ja sukulaiset ja tuttavat hajaantuneet kukin taholleen — kun hän nyt oli vain kahden Omatsun kanssa, valtasi hänet tavaton hermostuminen ja ahdistus. Suuressa palatsissa vallitseva hiljaisuus ja yksinäisyys painostivat häntä. Hän olisi melkein mieluummin kuunnellut palvelijain iso-äänistä valitusta — mutta sekin oli lakannut ja häipynyt vainajan kera olemattomiin. Nyt oli autiota ja kuoleman hiljaista kuin haudassa.
Omatsukin, joka sankarillisella kärsivällisyydellä oli kestänyt nuo surun päivät, oli nyt, kun kaikki oli ohi, aivan lamautunut ja epätoivoinen. Hänen koko olentonsa vapisi, ja kun Jack lähestyi ja lohdutteli häntä, heittäytyi hän tämän käsivarsille ja itki kuin pieni lapsi. Jack koetti lausua rohkaisevia sanoja, vaan kyyneleet tukahuttivat hänenkin äänensä.
Huonolla japaninkielellä — sitä oli Yuki hänelle opettanut — koetti hän saada Omatsulle selväksi, että tästä lähtien olisi hänen elämänsä tehtävä suojella häntä ja pitää hänestä huolta aivankuin omasta äidistään. Vaikkei hän ollutkaan sen arvoinen, tahtoi hän kuitenkin parhaansa mukaan täyttää hänen kuolleen poikansa paikan. Sen jälkeen kertoi hän Tarolle antamastaan lupauksesta, että hän etsisi Yukia siksi kunnes hän viimein löytäisi hänet ja sitten tekisi hän Yukin hyvin onnelliseksi. Tahtoisiko Omatsu seurata häntä?
Tämä tahtoikin ehdottomasti lähteä hänen mukaansa, vaan ei kuitenkaan voinutkaan täyttää aikomustaan. Hänen terveytensä, joka aina oli ollut vankka, oli nyt kuitenkin murtunut, ja Jack saattoi hänet hänen vanhempainsa luokse. Ennen lähtöään kustansi hän heille kaikki sellaiset tarpeet ja mukavuudet, mitkä mahdollisesti saattoivat olla heille tarpeen hänen poissaolonsa aikana.
* * * * *
Tuo vanha, harmaa palatsi, joka talvisen maiseman keskellä näytti niin pelottavalta, oli nyt aivan autio ja tyhjä. Naapurit silmäilivät sitä epäilevin katsein, ikäänkuin se olisi ollut joku peikkojen asunto. Heillä oli hämärät aavistukset siitä murhenäytelmästä, mikä oli näytelty sen lukittujen porttien takana.
Jack jätti palatsin viimeisenä. Omatsu oli pyytänyt häntä pitämään huolta, että talo tuli huolellisesti lukituksi ja että hän maksaisi palvelijoille palkat. Kun kaikki tämä oli suoritettu ja hän lähti talosta hämmästyi hän suuresti, huomatessaan portin ulkopuolelle kokoontuneen väkijoukon, joka uteliaana seurasi jokaista hänen liikettään ja juoruili melkein äänekkäästi. Hänen kulkiessaan ohi he kuitenkin kunnioittavasti vaikenivat. Tuo komeavartaloinen ulkomaalainen, joka oli ottanut puolisonsa heidän keskuudestaan, oli nyt yksinomaan heidän huomionsa esineenä, ja pyörein, ihmettelevin silmin tarkastelivat he häntä niin läheltä kuin mahdollista ja seurasivat häntä aina asemalle saakka. Pari kertaa oli hän aikeissa kääntyä ja pyytää heitä poistumaan, vaan hän pidätti itsensä, hyvin ymmärtäen, miten kummalliselta hän mahtoi heidän silmissään näyttää.
Asemalla kumarsi hän heille vakavana, ja hänen kumarrukseensa vastattiin kohteliaasti ja kunnioittavasti. Näin harvinaisella ja merkillisellä tavalla jätti tuo vaaleatukkainen barbaari kaupungin.
Vielä vuosi sitten hän oli ollut iloinen ja suruton nuorukainen. Nyt hän oli vakava mies, jonka sielua ahdisti raskas painostus, ja jolla oli pyhä tehtävä edessään. Ja sitäpaitsi asui hänen sydämessään tavaton tyhjyys — tyhjyys, jonka hän tahtoi täyttää. Hän ei enää koskaan tulisi entiselleen, ei milloinkaan elämän puu hänelle kukkisi enää, ellei hän löytäisi sydämensä kadotettua haltiatarta - löytäisi auringonjumalatartaan.