V
Itä ja länsi yhtyvät.
Muutamia päiviä tämän jälkeen he menivät naimisiin. Ne olivat sangen vaatimattomat häät. Ei tarjottu muita virvokkeita kuin kupillinen teetä, eikä niissä, vastoin tavanmukaisia japanilaisia vihkimismenoja, ollut läsnä ketään sukulaisia eikä ystäviä. Saapuvilla ei ollut muita kuin nuori pari sekä Jackin palvelija, palvelijatar ja nakoda Ido. Yuki itse lauloi häälaulun.
He alkoivat aviollisen elämänsä sangen ihanalla ja luonnonkauniilla seudulla. Rakennus, joka sinänsä oli täydellinen taideteos, sijaitsi kummulla, jonka molemmanpuoleiset laaksoon viertävät rinteet uhkuivat vihertävää kasvullisuutta. Kauempana taivaanrannalla siinti moniharjainen vuoristo, jonka huippuja loistava auringon valo purpuroitsi.
Läheisyydessä virtasi hiljaa pienoinen puro, joka moninaisessa väriloisteessaan muistutti sateenkaarta, ja jonka pinnalla Jumalan luonnon kauniit maisemat väreilevinä toistuivat. Mitkään laineet eivät sen kirkkautta häirinneet, eivätkä kosket panneet sen vettä poreilemaan, eivät sielläkään kaukana, missä se laski Tokionlahden hyväilevien aaltojen helmaan.
Heidän korkealla sijaitsevasta kodistaan oli myöskin hurmaavan kaunis näköala yli koko kauniin Tokion, jonka valot aavemaisina leiskuivat, ja jonka kiemurtelevat kadut ja kujat ikäänkuin muodostivat suuren labyrintin. Ja koko ympäristö kukkuloineen, laaksoineen, niittyineen ja metsineen todisti tämän onnellisen seudun suurenmoista luonnon ihanuutta.
Kirsikka- ja luumupuiden oksat, jotka olivat täynnä punaisia ja valkoisia kukkia, keinuivat hiljaa leppoisassa, leudossa toukokuun tuulessa, joka vastuksitta sai kulettaa niiden hurmaavaa tuoksua, minkä levenemistä talvi niin mustasukkaisesti oli tähän saakka estellyt, vaan mikä nyt kirkkaassa ja raikkaassa ilmassa levitti ympärilleen kevään ja uudestasyntymisen tunnetta. Jos missään niin sellaisessa keskuksessa syntyy rakkaus kuumista, värähtelevistä aatoksista, jotka kylmän järjen ja vakavien huolien varoituksista huolimatta täyttävät ihmissielun sellaisella tunteiden laineikolla, jota vastaan eivät väkevimmätkään voimat mitään mahda.
Jack Bigelow tunsi itsensä samalla hämmentyneeksi ja juopuneeksi. Tyttöä kohtaan oli hän kuitenkin hyvä ja hellä, ja useita päiviä häiden jälkeen näytti tämäkin onnelliselta ja tyytyväiseltä. Mutta sitten hän äkkiä katosi, eikä Jack nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon.
Jack kaipasi häntä sanomattomasti. Hän odotti häntä maltittomasti ja tytön katoaminen sai hänet äärimmäisen rauhattomaksi. Lyhyen yhdessäolonsa aikana oli hän ehtinyt suuresti kiintyä tuohon leikkivään, hurmaavaan olentoon.
Viikon lopulla saapui hän jälleen takaisin ja ryhtyi toimittamaan taloustehtäviään, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei maininnut sanallakaan, missä hän oli ollut, eikä Jack myöskään tahtonut pakottaa häntä puhumaan.
Sen sijaan, että hän vähitellen olisi lähemmin tullut tuntemaan hänet, lisääntyi hänen hämmennyksensä lisääntymistään, sillä hän ei laisinkaan oppinut häntä ymmärtämään. Toisella hetkellä oli Yuki rakastava, teeskentelemätön ja luottavainen, toisella taas kummallinen ja arvoituksellinen. Milloin hän nauroi, lauloi ja tanssi iloisena ja suruttomana kuin pieni lapsi, milloin taas Jack oli varma siitä, että hän oli itkenyt, vaikka Yuki sen itsepintaisesti kielsi.
Eräänä päivänä kysyi Jack häneltä, miltä hänestä tuntuisi pukeutua amerikalaiseen pukuun. Tyttö jäljitteli häntä. Hän jäljitteli kaikkea ja kaikkia, lintujen viserryksestä aina palvelijaan ja palvelijattareen saakka.
"Tällaiselta minä näyttäisin", sanoi hän, ja kietaisi omeshinsa [omeshi = kimono] hullunkurisen muotoiseksi ja painoi päähänsä Jackin suuren kesähatun. Sen jälkeen hän nauroi sydämellisesti ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
"Te tahtoisi varmaan, että minä olisi amerikalainen tyttö?"
"Sinä olet pikku noita, Yuki-san", vastasi Jack.
"Minä tarvitsee uusi leninki", virkkoi tyttö ja ojensi pienen valkoisen kätensä. Jack rypisti silmäkulmiaan. Hän tuli aina pahalle tuulelle, kun Yuki pyysi häneltä rahaa. Kuitenkin täytti hän hänen pivonsa niillä hopearahoilla, jotka hänellä sattuivat olemaan taskuissaan, vaan heti kun tyttö oli lähtenyt hänen luotaan, jonka hän aina teki saatuaan rahaa, tunsi hän vastustamattoman halun ottaa ne häneltä takaisin. Jack kuuli hänen heleän naurunsa shojin läpi ja hän tiesi, että tyttö teki hänestä pilaa.
"Se johtuu kai hänen synnynnäisestä halustaan saada kauniita vaatteita ja rihkamaa", tuumi hän itsekseen. "Sehän piirre hänessä on oikeastaan vain pelkkää naisellisuutta."
Päivää jälkeen, kun Yuki istui häntä vastapäätä ja söi tavattoman pientä aamiaisannostaan, joka käsitti yhden luumun, pienen pienen kalan sekä kupillisen teetä, kertoi Jack hänelle salaperäisenä aikovansa lähteä kaupunkiin asioilleen.
Yuki lausui heti halunsa saada seurata häntä, se kun kuului hyvän ja nöyrän aviovaimon velvollisuuksiin.
Jack vastasi, että se oli aivan mahdotonta. Hänen asiansa oli niin salainen, ettei hän saattaisi kertoa sitä ennenkuin palattuaan.
Itsepintaisesti pyysi Yuki seurata häntä niinkuin orja herraansa, ja kun Jack vaan nauroi hänelle, rukoili hän niin kiihkeästi ja herttaisesti päästä mukaan, että miehen lopuksi täytyi kertoa hänelle koko se yllätys, jonka hän oli aikonut valmistaa hänelle. Yuki selitti silloin närkästyneenä, ettei hän liikkuisi tuumaakaan talosta ja että Jack saisi yksin toimittaa suurenmoiset asiansa! Senjälkeen lähti Jack Tokioon ja nuorekkaassa vallattomuudessaan osti hänelle sellaisen määrän silkkikankaita ja liinatavaroita, että niistä olisi tullut Yukille vähintäin viisikymmentä leninkiä.
Yuki osoitti hänelle mitä suurinta kiitollisuuttaan, mutta sanoi, ettei hän tietänyt, mitä hän tekisi niin tavattoman suurella määrällä koreuksia. Nuo hienot kankaat olivat liian kauniita ja kallisarvoisia verhotakseen hänen vähäpätöistä persoonaansa.
"Nyt", ajatteli Jack sisäisesti tyytyväisenä, "nyt oli tuo epämiellyttävä rahakysymys moniksi ajoiksi poistettu, sillä nyt hänellä oli kaikki, mitä hän saattoi toivoa ja vielä enemmän hän saisi. Minä kyllä pidän hänestä hyvää huolta, mutta siihen ei tarvita mitään imarteluja eikä mielistelyjä."
Muutaman päivän perästä saapui Yuki hänen luokseen aivan hengästyneenä ja hämmästyksissään. Joku oli varastanut häneltä nuo kalliit silkit ja kankaat, vaan sitä eivät suinkaan olleet tehneet tarjoilijatar eikä palvelija. Ei, ei! Se oli aivan mahdotonta. He olivat yksinkertaisia, jumalia pelkääväisiä ja kunniallisia ihmisiä. Mutta kuitenkin oli kaikki tavarat poissa. Minne ne olivat joutuneet, sitä hänen oli mahdoton aavistaa. Hän ei voinut käsittää, kuka ne oli varastanut. Jumalat olivat ehkä katsoneet hänen olentonsa liian vähäpätöiseksi ja halvaksi kantamaan niin upeita koristuksia. Olisi senvuoksi väärin ja tuloksetonta koettaa saada selvää kadonneista tavaroista. Jumalten tahto oli, ettei hän saanut pitää hänelle annettua lahjaa. Aivan varmaan olivat jumalat suuttuneet hänen liiallisesta turhamaisuudestaan. Niin, se oli ainoa selitys tähän hämärään tapahtumaan. Tietysti olivat jumalat vihaisia! Mitkä jumalat eivät sitä olisi? Oli synti ostaa niin paljon kalliita tavaroita yhdellä kertaa!
Yuki näytti hyvin murheelliselta, ja hänen miehensä, joka ihmetteli hänen suurta kaunopuheisuuttaan, jolla hän koetti tehdä varkaat viattomiksi, lohdutteli häntä lupaamalla ostaa hänelle kaksin verroin kalliita koreuksia.
"Ei, ei", vastasi Yuki hyvin totisena, "parempi antaa rahaa minulle. Minä tahtoo ostaa vain pikkuisen, pikkuisen kerrallaan — että jumalat olisivat tyytyväisiä."
VI
Seikkailijatar.
Jack Bigelow lepäsi hajamielisenä riippumatossa. Hän ei nukkunut, vaikka hän oli vetänyt hatun silmilleen. Hän oli täysin valveilla ja hyvin kiintynyt seuraamaan erästä pikku olentoa, joka istui matolla vähän matkan päässä hänestä. Jack oli useat kerrat pyytänyt häntä tulemaan lähemmäksi, vaan tämä ei tähän saakka ollut osoittanut pienintäkään halua noudattaa hänen kehotustaan. Hän huvitteli itseään poimimalla eräästä alasriippuvasta oksasta kirsimarjoja, jotka hän söi, heitellen sitten niiden kiviä eri tahoille. Hän vain jatkoi tuota omituista askaroimistaan ollenkaan välittämättä siitä äänestä, joka puhui hänelle.
"Täällä riippumatossa on sijaa meille kahdelle, Yuki. Juuri senvuoksi olen tilannut tämän näin suuren."
Yuki ei kuitenkaan herennyt leikittelystään, eikä suvainnut kunnioittaa häntä pienimmälläkään vastauksella; ainoastaan pieni sivukatse hänen sinisistä silmistään todisti hänen kuulleen, mitä hänelle oli sanottu.
"Miten on laitasi, Yuki? Miksi olet noin vaitelias?"
Ei vastausta.
"Kuulehan, mrs Bigelow, minä ihan varmaan tuon sinut tänne väkivallalla, ellet sinä tahdo totella herraasi ja miestäsi."
Yuki vilkaisi häneen epäilevästi, ja vieno hymyily muodosti pienet kuopat hänen poskilleen.
"Kas niin! Olehan iloinen, Yuki! Sinä olet niin kaunis, niin hurmaavan kaunis, ja hymyillessäsi aivan vastustamaton."
Yuki painoi kylmästi päänsä alas.
"Pitäisikö te siitä, jos minä aina hymyilisi?" kysyi hän.
"No, enpä tiedä", vastasi Jack, tirkistäen häneen salaa hatunreunansa alta. "Ajan pitkään se ehkä kävisi yksitoikkoiseksi."
"Juuri siksi minä ei hymyile tänään."
"Mitä sinä tarkotat?"
"Koko eilisen päivän minä naureskeli."
Jack hymyili.
"Muutahan mattosi vähän lähemmä, Yuki!" Hän osoitti hänelle paikan aivan riippumaton vieressä. "Minulla on sinulle jotain sanottavaa."
"Minun korvani ovat —"
"— aivan liian pienet voidaksesi kuulla niin pitkän matkan päähän", keskeytti Jack hänen lauseensa. "Tule nyt tänne!"
"Paljon kiitoksia", virkkoi Yuki arvokkaasti. "Minä istuu tässä erinomaisen hyvin. Minä ei tahdo olla niin lähellä teidän ylhäisyyttä."
"Miksikä et, jos saan luvan kysyä?"
"Miksikä? Hm! Minä tarkottaa minun olevan vain pieni, pieni orjatar."
"Sinä olet minun vaimoni, minun pikku, pikku lumoojattareni!"
"Vaimonneko? Oh, sitä minä ei tietänyt?" Hän oli ajattelevinaan sitä, mitä hän oli lausunut.
"Te olette siis pettänyt minut solmiessanne kanssani väärän avioliiton, hyvä rouva", selitti hänen miehensä.
"Se on nakodan syy."
"Mikä?"
"Että te sai minut vaimoksi ja" — hän lisäsi pitkäveteisesti — "palvelijattareksi."
"Vai niin, vai oli se nakodan syy! Tule siis tänne, pikku palvelijattareni! Palvelijattarien täytyy olla kuuliaisia."
"Ei, ei tuollaista pahaa isäntää kohtaan, joka suotta kiusaa", virkkoi Yuki pelottomasti nauraen. "Sitäpaitsi — palvelija isännästään kaukana istua täytyy."
"No, entä vaimo sitten?"
"Hm, pikku, pikku verran lähempänä." Yuki siirtyi noin tuuman mitan häntä lähemmäksi. "Vaimo vain pikku verran palvelijatarta parempi."
"Kuulepas, mrs Bigelow, sinä et täytä avioliittosopimustasi. Sinä olet vannonut rakastavasi, kunnioittavasi ja tottelevasi —"
Yuki purskahti lyhyeen, kovaan nauruun.
"Aivan varmaan, niin te vannoitte, rouvaseni!"
"Minä ei sitä tehnyt. Semmoista on vain vanha kristitty avioliitto."
Jack katsahti häneen kummastuneena.
"Mitä sinä tiedät kristittyjen avioliitosta?"
"Pikku, pikku verran."
"Tule tänne, Yuki!"
"Te ehkä pitää, jos minä laulaa!"
"Tule tänne luokseni!"
"Te ehkä pitää, jos minä tanssii? — Pikku, pikku kesätanssin?"
"Etkö kuule, Yuki, tule tänne! Mitä sinä tarkotat kesätanssilla?"
Samassa silmänräpäyksessä juoksi Yuki sisään huvilaan, vaan palasi pian. Hän oli pukenut ylleen punakeltaisen, liehuvan kimonon, ja rinnoilleen sekä hiuksiinsa oli hän kiinnittänyt tulipunaisia valmuja.
"Tämä on kesäistä auringonpaistetta", virkkoi hän, alkaen huojua edes ja takaisin. "Minä on auringon jumalatar ja te — te on musta, kylmä maa. Minä nousee ja lämmittää teitä säteillä." — Silmänräpäyksen ajan seisoi hän hiljaa, pää taaksepäin nojautuneena, samalla kun hymyily, joka sai näkyviin hänen kiiltävän valkoiset hampaansa, leikki hänen huulillaan, ja koko hänen olentonsa säteili viehkeyttä. Sitten hän alkoi tanssia. Hiljaa ja kevyesti leijaili hän sinne tänne. Kesäinen tuuli leikki ja ilakoi hänen kanssaan, hänen, pikku Yukin, jonka notkuva vartalo keinui ja taipui eri suuntiin, jonka kädet ja jalat tekivät jäljittelemättömän miellyttäviä liikkeitä, ja jonka kasvot loistivat kirkkaina ja suloisina.
"Sinä olet todellakin pieni nero", virkkoi Jack, kun Yuki oli lopettanut tanssinsa ja höyhenen lailla kevyesti vaipui hänen jalkojensa juureen.
"Se on totta", myönsi tämä veitikkamaisesti.
Jackia huvitti rajattomasti hänen itsetietoisuutensa. Hän heitti hattunsa Yukia kohti ja osui niin hyvin, että se lensi suoraan hänen päähänsä. Tämä ylisti hänen taitoaan, veti hatun alas silmilleen ja asettautui istumaan matolle. Jack nauroi hänelle ja oli mitä parhaimmalla tuulella. He olivat nyt olleet naimisissa kokonaisen kuukauden, ja koska Yuki ei ollut ollut poissa muutakuin tuon yhden ainoan kerran, alkoi Jack jo olla varma hänestä.
Yuki huomasi hänen olevan hyvällä tuulella ja päätti heti käyttää sitä hyväkseen. Hän otti hatun reunan hampaittensa väliin, matkitteli apinaa ja ryömi hänen luokseen, pyytäen palkkiota esityksestään. Jack ojensi pitkät käsivartensa häntä kohti, vaan hän osasi pysyttäytyä tarpeellisen välimatkan päässä, niin ettei hän saanut kiinni hänestä.
"Te pitää maksaa siitä kauniista näytöksestä, minkä minä teille antoi", virkkoi Yuki.
Jack heitti hänelle yhden seun.
Yuki irvisti sekä kysyi pettyneenä:
"Eikö enempää?"
Jack oli nyt huomannut hänen silmissään kiihkeän rahanhimon, ja hänen hyvä tuulensa katosi heti.
"Kuulehan, Yuki", virkkoi hän tyytymättömänä. "Sinä olet saanut tällä viikolla yli viisikymmentä dollaria. Minä en tietystikään kiellä sinulta rahoja, vaan minä en pidä, että sinä kaikissa mahdollisissa käänteissä koetat niitä houkutella minulta. Sinullahan ei ole mitään menoja, joten en käsitä, mihin sinä oikeastaan tarvitset niin paljon rahaa."
"Minä tarvitsee säästää", lausui Yuki salaperäisenä ja luuli sillä vastauksella hyvinkin puolustaneensa ahneuttaan.
"Miksi sinun täytyy säästää?"
"Siksi kuin kaikki muutkin säästää. Jonakin päivänä ei minä näekään niin paljon rahaa. Mitä minä silloin tekee? Siis minun täytyy säästää."
"Minähän olen mennyt naimisiin kanssasi. Sinulta ei koskaan saa puuttua mitään."
"Oh, te on mennyt naimisiin vain pikku, pikku ajaksi."
"Sinulla on todellakin hyvin kauniit ajatukset minusta, Yuki!"
"On, hyvin kauniit ajatukset", matki tämä.
"Sinun nimeesi on erääseen Tokion pankkiin sijoitettu niin suuri rahasumma, että se riittää sinulle koko elämäsi ajaksi. Jos minun täytyy jättää sinut joksikin aikaa, ei sinulta kuitenkaan puutu mitään."
"Mutta", virkkoi Yuki tuumivasti, "kun te jättää minut, niin minä on leski. Minä ei sitten enää ole naimisissa teidän kanssa. Sen vuoksi minä ei voi ottaa vastaan teidän rahoja." — Viimeiset sanat lausui hän suurenmoisen ylpeästi.
"Täytyy todellakin myöntää, että sinun ajatuksesi minun rahojeni käyttämisestä ovat hiukan merkilliset!"
"Kun te jättää minut —" alotti hän jälleen.
"Miksi sinä pidät varmana, että niinä jätän sinut?" keskeytti hänet
Jack. "Minulla ei ole ollenkaan sellaista aikomusta."
"Mitä te sanoo?" Yuki näytti aivan pelästyvän. "Tekö aikoo jäädä ainaiseksi minun luokseni?" — Hänen äänensä tulkitsi enemmän kauhua kuin iloa.
"Miksi en jäisi?" kysäsi Jack terävästi, katsellen häntä tutkivin silmäyksin.
"Milord", virkkoi hän nöyrästi, "minä ei tahdo kuulla sellaista. Se olisi väärin minulta. Te uhraisi liiaksi paljon minun tähden."
Jack ei ollut varma, tekikö Yuki hänestä pilaa vai eikö.
"Sinun ei tarvitse pelätä", virkkoi hän suuttuneena. "Minä en luultavasti jää tänne ainaiseksi." Sen sanottuaan käänsi hän hänelle selkänsä.
Äkkiä tunsi Jack hänen pienen kätensä koskettavan hänen kasvojaan. Yuki seisoi nyt aivan riippumaton vieressä. Jack oli edelleen tyytymätön ja suuttunut. Hän oli torkkuvinaan ja rypisti silmäkulmiaan. Hän tiesi hyvin, miltä Yuki sillä hetkellä näytti. Hän tiesi, että jos hän loisi katseensa häneen, olisi hänen vihansa siinä samassa ohi. Yuki aukaisi varovaisesti hänen silmänsä ja suuteli niitä kevyesti. Ja sitten kömpi hän hiljaa riippumattoon hänen viereensä, huolimatta siitä, ettei häntä autettu.
"Teidän armonne", kuiskasi hän, nojaten häneen ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa, "kuulkaa minua!"
"Minä kuulen."
Jack katsoi häneen pitkään, hymyili ja suuteli häntä. Yuki nauroi itsetietoisesti ja voitollisesti. Tämä sai Jackin vielä kerran rypistämään silmäkulmiaan, vaan tuo pieni lumoojatar suuteli rypyt pois ja houkutteli hymyn jälleen ilmestymään hänen huulilleen.
"Ylhäisyys on hyvä ja antaa anteeksi! Minä tahtoo istua teidän jalkojenne juuressa ja puhua teille."
"Etkö tahdo puhua tässä?"
"Tässä ei hyvä. Silmiä häikäisee. Ah, suvaitkaa minun mennä alas!" pyysi hän hartaasti. Vastahakoisesti antoi Jack hänen liukua alas. Yuki istuutui maahan aivan riippumaton viereen ja huokasi syvään.
"No, mitä sinulla on sanottavaa?"
"Minä tahtoo puhua niistä rahoista."
"No niin", virkkoi Jack väsyneesti, "tehkäämme siis kerta kaikkiaan loppu tuosta rahakysymyksestä. Se kiusaa minua sanomattomasti."
"Minä tahtoo tehdä tunnustus."
"Soo!"
"Minulla on seitsemäntoista veljeä ja sisarta", sanoi hän pitkään ja juhlallisesti.
"Mitä sinä sanot, Yuki?" — Jack oli vähällä pudota riippumatosta.
"Niin, seitsemäntoista!" Hän nyökäytti päätään surullisena.
"Missä he sitten kaikki asuvat?"
"Ah, he asuu siinä Tokion osassa, missä on kaikkien köyhien kodit."
"Entä isäsi ja äitisi?"
"Minun isä ja äiti on näin vanhat." Hän tahtoi havainnollisesti esittää heidän vanhuuttaan, ottaen hyvin kumarassa muutamia askeleita sekä yskien hiljaa.
"No, entä sitten?" kysäsi Jack äkisti.
"Minä antaa kaikki rahat isälle, äidille ja niille seitsemälletoista veljelle ja sisarelle. Se on kaikki, mitä he saa koko maailmassa."
"Mutta eikö kukaan heistä tee työtä? Eikö kukaan heistä ole naimisissa?
Mitenkä oikeastaan on kaikkien sinun sisaruksiesi laita?"
"He on kaikki liian nuoria tehdäkseen työtä tai mennäkseen naimisiin, teidän armonne."
"Ovatko he kaikki niin nuoria?"
"He on. Minä vanhin. Minä on kaksikymmentäkahdeksan — ei, minä on kolmekymmentä vuotias", selitti hän ylpeästi.
Jack oli hämmästynyt. Hänhän tiesi, että Yuki oli vielä aivan lapsi. Hän huomasi selvästi, että Yuki valhetteli hänelle. Ja sitä hän oli tehnyt ennenkin.
"Vaikka olisitkin kolmekymmenen vuotias, kuten väität, en kuitenkaan käsitä, mitenkä sinulla voi olla seitsemäntoista nuorempaa sisarusta."
Yuki näytti sangen hämmästyneeltä, vaan äkkiä virkkoi hän voitonriemuisena:
"Minun isällä on kaksi vaimoa."
Jack katseli häntä hetken aikaa tutkivasti. Yukin surulliset kasvot olivat todistavinaan, että hän muka oli puhunut totta, eikä Jack senvuoksi tahtonut voida pidättää nauruaan. Yuki oli todellakin taitava ja lystikäs pikku valhettelija!
"Tiedätkö, miksi sinua kutsuttaisiin minun kotimaassani?" kysyi Jack jokseenkin vakavana.
Hän pudisti päätään.
"Seikkailijattareksi."
"Se ei ikävä nimitys! — Minä tahtoisi asua teidän maassa — minä tahtoisi olla seikkailijatar!"
"No, mitenkä paljon sinä nyt sitten tahtoisit?"
Yuki oli laskevinaan sormillaan.
"Kaksikymmentäviisi dollaria", virkkoi hän viimein.
Jack antoi ne hänelle, ja hän kätki ne heti kimononsa alle. Nuori mies seurasi kiintyneenä hänen liikkeitään ja ihmetteli itsekseen, mihin kummaan hän mahtoikaan käyttää rahansa.
Äkkiä kysyi Yuki häneltä:
"Sanokaa, mitä maksaa matkustaa Amerikaan?"
"Se ei maksa paljon. Riippuu siitä, miten matkustaa. Noin neljä- tai viisisataa dollaria."
Yuki huokasi syvään. "Miten paljon sitten sieltä tänne?"
"Yhtä paljon."
Hän huokasi uudelleen. "Kuulkaa, hyvä, ystävällinen ylhäisyys, minä tahtoo matkustaa Amerikaan. Olkaa kiltti ja antakaa minulle niin paljon rahaa!"
"Minä itse vien sinut kerran sinne, Yuki."
Tämä ei näyttänyt olevan erikoisemman tyytyväinen tästä vastauksesta.
"Kiitos — niin — ehkä joskus." — Vähän aikaa mietittyään kysyi hän jälleen: "Sanokaa, eikö maksa yhtään enempi kuin neljä tai viisi sataa?"
"Niin paljon se suunnilleen maksaa, — ehkä mahdollisesti hiukan enemmän."
Nyt huokasi Yuki vielä syvempään, ja Jack huomasi selvästi, ettei se ollut teeskenneltyä.
* * * * *
Muutamia päiviä tämän jälkeen, kun hän sattumalta tuli tarkastelleeksi hänen kauniita pikku tavaroitaan, jotka yleensä huvittivat häntä suuresti, — Yuki oli ulkona poimimassa kukkia päivällispöytään — sattui hänen käteensä hänen pieni jalokivilippaansa. Kuten kaikkiin muihinkin hänen tavaroihinsa oli siihenkin suihkutettu hajuvettä. Hän kohotti lippaassa olevaa pientä tyynyä, jonka alla koruesineet olivat, ja silloin sai hän nähdä jotain, mikä häntä suuresti kummastutti. Siellä oli kokonainen pinkka seteleitä. Hän laski ne. Niitä ei ollut täyteen sataaviittäkymmentä dollaria. Hän laski sitten, miten paljon hän yhteensä oli antanut hänelle, ja se teki suunnilleen vain noin puolta enemmän kuin mitä lippaassa oli. Yuki oli siis kuitenkin ollut säästäväinen!
Mutta mitä tarkotusta varten hän oli säästänyt rahoja?
Hänen epäilyksensä heräsivät, ja vielä vähän aikaa etsiskeltyään löysi hän kaikki ne kallisarvoiset silkkikankaat, mitkä hän oli lahjoittanut hänelle — ja jotka Yuki oli ilmoittanut varastetuiksi — kokoon käärittyinä ja piilotettuina erääseen koriin.
VII
Vaimoni.
Jack Bigelow joutui aivan suunniltaan, kun hänen vaimonsa toisen kerran jätti hänet. Hän kaipasi häntä kovasti, vaikkakaan hän ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa, sillä hän oli samalla kertaa myös suuttunut hänelle.
Silloin kun Yuki ensimäisen kerran poistui hänen luotaan heti vihkimisen jälkeen, ei hän tuntenut niin syvää kaipausta kuin nyt, sillä silloin tämä ei vielä ollut hänelle yhtä välttämätön kuin nyt. Nyt he olivat jo olleet naimisissa kokonaista kaksi kuukautta, ja Yuki oli nyt osa hänen sielustaan. Hänen rakkautensa Yukiin ei ollut mitään ohi menevää, jollaiseksi hän ei voinut heidän suhdettaan enää kuvitellakaan, vaikka hän oikeutetussa vihassaan hänen käytöksensä johdosta sitä koettikin.
Yukin poissaollessa tuntui koko talo tyhjältä ja kolkolta. Minne hän vaan katseensa käänsikin muistuttivat kaikki häntä tuosta suloisesta olennosta. Tuolla oli pari hänen pieniä sandaalejaan, tuolla muutamia loistavia hiusneuloja, joita hänellä oli tapana käyttää, tuolla hänen kotoninsa, samiseninsa ja vähäinen rumpunsa. Vastaanottohuone, hänen oma huoneensa ja koko talo tuoksui Yukin mielihajuvettä, joka niin miellyttävästi vaikutti häneen.
Talossa vallitseva hiljaisuus kiusasi häntä tavattomasti. Heidän huvilassaan ei ollut paljon väkeä. Paitsi heitä itseään oli siellä vain palvelija ja palvelijatar, ja nyt, vaikka vain yksi talon asukkaista oli poissa, sai se aikaan merkillisen tyhjyyden. Nyt vasta hän tunsi selvästi, mitä Yuki hänelle todellakin oli. Jack oleili enimmäkseen ulkona, ja kun hän huonotuulisena ja hermostuneena pistäysi sisällä, toivoi hän aina Yukin ilmestyvän sieltä jostain piilopaikasta. Tämän tapana oli nimittäin leikitellä hänen kanssaan kätkeytymällä jonkin verhon taa, mistä hän sitten äkkiarvaamatta hypähti hänen luokseen.
Mutta kun ei häntä mistään löytynyt ja kun jo toisen päivän ilta oli tullut, alkoi hän pelätä, että Yuki oli jättänyt hänet ainaiseksi, ja hän tunsi rajatonta suuttumusta ja tavatonta epätoivoa.
Hänen vihansa muuttui katkeruudeksi. Yukilla ei ollut oikeutta jättää häntä tuolla tavoin ilman selityksiä. Hänhän ei tietänyt, minne hän oli mennyt ja mitä hänelle mahdollisesti oli voinut tapahtua! Ja pelko siitä, että hänen vaimonsa olisi joutunut jonkin onnettomuuden uhriksi, sai hänet aivan suunniltaan. Lakkaamatta tähysteli hän ulos talon verannalta ja parvekkeilta. Hän meni puutarhaan ja asteli siellä edestakaisin ilman rauhaa ja lepoa. Ja koko ajan hän tiesi, että Yuki yksin oli tämän kaiken aiheuttanut, ja hetki hetkeltä kasvoi hänen tuskansa.
Neljän päivän kuluttua Yuki palasi, hiipi hiljaa taloon ja pistäytyi omaan huoneeseensa. Jack oli kuullut hänen tulevan, vaan hän pidätti itseään kiirehtimästä heti hänen luokseen. Sen sijaan heittäytyi hän sohvalle, asettuen mukavaan ja välinpitämättömään asentoon, sekä ottaen jäykän, melkein luotaantyöntävän ilmeen.
Äkkiä kuuli hän hänen äänensä yläkerroksesta. Yuki lauloi, ja niin hillittyä ja hiljaista kuin hänen laulunsa olikin, vaikutti se häneen syvästi ja hurmasi häntä.
"Toko—ton—Yare—ron—ton—ton—!" lauloi Yuki. Sen jälkeen vallitsi hetken hiljaisuus. Hän tuntui odottavan, että Jack kutsuisi häntä, vaan tämä ei hiiskunutkaan. Jack oli todellakin hänelle hyvin, hyvin vihainen, eikä hän vaan niin vähällä leppynyt. Sitten alkoi Yuki ravistaa pikku rumpuaan. Jack tiesi vallan hyvin, mitä tuo melu tarkotti. Yuki koetti kaikin tavoin herättää hänen huomiotaan, vaan kun se ei onnistunut, ryntäsi hän alas kuin pyörretuuli sekä riensi suoraan hänen luokseen, iloisesti ja raikkaasti nauraen.
Jack ei kuitenkaan ollut hänestä valittavinaan, vaan istui hiljaa ja vakavana. Hän pysähtyi silloin äkkiä, herkesi nauramasta ja meluamasta, katsoen häntä pitkään ja tutkivasti. Sitten hän läheni häntä varovasti ja pää viistossa, mikä asento teki hänet sangen hullunkuriseksi ja suloiseksi.
"Te on varmaan minulle vihainen?"
Ei vastausta.
"Te on varmaan minulle hyvin vihainen, ylhäisyys?"
Ei vieläkään vastausta.
"Te on kai minuun kovin suuttunut, milord?"
Jack oli edelleenkin vaiti, heittäen häneen vain halveksivan katseen.
Yuki purskahti hillittömään, ilvehtivään nauruun.
"Oh! Te on kai hirveästi, hirveästi, hirveästi loukkaantunut, mr
Bigelow?"
"Se näyttää sinua todellakin tavattomasti huvittavan", virkkoi Jack ja kääntyi poispäin.
Yuki nauroi veitikkamaisesti.
"Oh, se onkin hauskaa."
"Mitä sinä tarkotat?" kysyi Jack terävästi.
"Kun te on vihainen. Oh! Te on kuin suuri ukkosilma." Hän lausui tuon sanan koomillisesti murtaen, houkutellakseen hänet nauramaan. Kun hän siinä kuitenkin erehtyi, muutti hän käytöstapaansa.
"Te on muuttunut!" Hän huokasi melkein tyytyväisenä.
Jack mutisi jotain.
"Nyt te näyttää jo hiukan kiltimmältä", virkkoi hän.
Jack nousi ja meni ikkunan luo. Hän käänsi selkänsä Yukiin ja vihelteli teeskennellyn iloisesti. Tämä lähestyi häntä arasti ja asettui hänen viereensä.
"Onko te iloinen, ylhäisyys, kun te näkee minut jälleen?"
"En", vastasi Jack lyhyesti.
Tämä lyhyt ja merkitsevä vastaus tuntui pelottavan häntä. Yuki ei sittenkään ollut oikein varma vaikutusvallastaan häneen.
"Tahtooko te minun lähtevän takaisin?" kysyi hän puoliääneen.
"Tahdon."
Yuki viipyi silmänräpäyksen ja sanoi sitten aivan hiljaa: "Ah-bah!"
(Hyvästi.)
Hän saattoi huomata, vaikkeikaan hän kääntynyt katsomaan, että Yuki hitaasti poistui huoneesta. Hän kuuli shojin vedettävän syrjään ja sitten taas takaisin paikalleen. Hän oli jälleen yksin! Silloin riensi hän hänen jälkeensä ja huusi kovaa hänen nimeään. Yuki tuli juosten takaisin ja syöksyi suoraan hänen syliinsä. Jack syleili häntä tulisesti. Hänen vihansa oli häipynyt olemattomiin. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä. Pelko hänen menettämisestään oli voittanut hänen ylpeytensä. Kun tuo pikku olento tahtoi irtautua hänestä, ei hän päästänyt häntä, vaan istuutui eräälle rappuselle ja piti häntä kauvan polvellaan. Yuki alkoi nauraa jälleen, työnsi huulensa pitkälle ja näytti suuresti ihmettelevän tuskallista ilmettä Jackin kasvoilla.
"Oh, jumalat!" huudahti Yuki. "Te on kuin vanha kiinalainen pappi!" Hän venytti pienet kasvonsa niin kapeiksi kuin mahdollista, väänsi kauniita silmiään, sekä lauloi muutamia juhlallisia säveleitä, siten lystikkäästi matkien pappien esiintymistä temppelissä.
Hänen miehensä pysyi kuitenkin totisena. Hänellä ei ollut halua nauraa
Yukin ilkeälle pilalle.
"Yuki", virkkoi hän, "sinun täytyy olla vakava ja kuunnella minua hetkinen."
"Minä kuulee, mr Juhlallinen — Äkäpussi!"
"Missä sinä olet ollut?"
"Vain pikku, pikku vierailulla?"
"Missä sinä olet ollut?" toisti hän itsepintaisesti.
"Minä — minä on sen unohtanut."
"Vastaa minulle!"
Hän oli tuumivinaan ja huoahti teeskennellysti.
"Minä pitää unohtamisesta", virkkoi hän.
"Mitä sinä sitten tahdot unohtaa?"
"Sen missä minä oli."
"Miksikä?"
"Se on niin surullista. Oh! Minä kävi vanhan isän ja äidin luona, jotka jo on yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden vanhat, ja minä tapasi myös kaikki ne seitsemäntoista veljeäni ja sisartani. Te kai kaipasi minua?" kysyi hän ja muutti samalla keskustelun aihetta, päästäkseen lähemmin selvittämästä, missä hän oli ollut.
"En", vastasi Jack, hänen valheestaan loukkaantuneena.
"Sitä ei minäkään luule!"
"Missä sinä olet ollut, Yuki?"
"Miksi te tahtoo sitä tietää, kun te ei kuitenkaan pidä minusta?"
"Olenko minä niin sanonut?"
"Te sanoo ei kaivanneensa minua."
"Minä en puhunut totta", vastasi Jack katkerasti. "Missä sinä olet ollut?"
"Vain kadun toisella puolella. Minä kävi tapaamassa vanhaa ystävää teehuoneella."
"Mutta sinähän juuri sanoit olleesi vanhempiesi ja sisarustesi luona."
Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän ristipuheestaan.
"Te sanoo ensin ei kaivanneensa minua, sitten te sanoo, että te valhetteli. Te sanoi suuren valheen, minä vain pikku, pikku valheen."
"Yuki, kuule minua! Jos sinä vielä kerran jätät minut sillä tavoin, ei sinun tarvitse enää koskaan palata."
"Eikö koskaan?"
"Minä tarkotin mitä sanoin."
"Mitä te sitten aikoo tehdä? Ottaako toinen vaimo?"
Jack työnsi hänet inhoten luotaan. Yuki naurahti hieman.
Nuori mies istui vähän matkan päähän hänestä ja kätki kasvonsa käsiinsä. Yuki katseli häntä vaiti silmänräpäyksen ajan, sitten hiipi hän hänen luokseen, veti pois hänen kätensä kasvoilta ja suuteli hänen huuliaan.
"Minä olen kaivannut sinua rajattomasti", lausui Jack kuiskaten.
Yuki näytti katuvaiselta.
"Minä on hyvin surullinen. Minä ei tietänyt teidän niin paljon pitävän tällaisesta pikku raukasta, ja on ehkä parempi, ettei minä enää tule takaisin."
"Miksi sinä sitten tulit?" kysyi Jack ystävällisesti.
"Minä ei voinut olla poissa", virkkoi Yuki. "Minun jalat kärsivät tuskaa, minun silmät olivat kipeät saadakseen nähdä teidät, minun kätet kaipasivat saada syleillä teitä."
Hän oli yhtäkkiä muuttunut totiseksi, melkein kaihomieliseksi.
Vähän ajan perästä virkkoi hän iloisemmin: "Minä toi teille mukanani jotain kaunista, milord."
"Mitä sitten, rakkaani?"
Jack tuskin uskalsi päästää hänet luotaan silmänräpäykseksikään.
"Kukkia", virkkoi hän, "kesäkukkia." Jack päästi hänet, ja hän palasi kädessään suuri kimppu azaleoja. "Ah", virkkoi hän, "kukat ovat kaikkein kauneinta maailmassa, ja nämä tässä ovat teille."
"Mistä sinä olet ne saanut, lemmittyni?" kysyi Jack tarttuen hänen käsiinsä ja vetäen hänet syliinsä kukkineen päivineen. Yuki oli hetken vaiti, sanoen sitten leikillisesti hymyillen:
"Kaunis japanilainen nuori herra ne antoi."
Jack tarttui kovasti hänen ranteisiinsa. "Mitä sinä sanot?" kysyi hän äkkinäisen mustasukkaisuuden valtaamana.
Yuki vetäytyi syrjään ja katseli surkeana punaisia viiruja ranteissaan.
"Eikö te häpeä?" kysyi Jack nuhtelevasti.
"Häpeän, häpeän!" Jack veti hänet jälleen luokseen ja suuteli hänen käsiään. "Sano minulle kaikki pikku, rakas Yukini! Minä pyydän, älä salaa minulta mitään!"
"Se japanilainen nuori herra tahtoo mennä naimisiin minun kanssa", selitti Yuki aivan rauhallisesti ja nauroi niin, että syvät kuopat syntyivät hänen poskiinsa, ikäänkuin hänestä olisi ollut hauskaa kertoa siitä asiasta, mutta samalla vääntyi hänen suunsa irvistykseen, mikä selvästi todisti, ettei hän tuosta kosijasta ollenkaan pitänyt.
"Oh, mitenkä hän minua ihailee!" lisäsi hän vilkkaasti.
"Mennä naimisiin! Mitä sinä tarkotat? Sinähän olet minun vaimoni."
"Niin, mutta hän ei sitä tiedä", virkkoi Yuki selittävästi. "Ja katsokaas, minähän tuon kaikki hänen kukkansa teille."
Jack tempasi kukat hänen käsistään ja heitti ne lattialle. Se koski
Yukiin kipeästi, sillä Japanissa ei sallita kukkia pideltävän pahoin.
Hän kumartui ja nosti ylös muutamia, jotka olivat parhaiten säilyneet.
Sitten hän huokasi, katsoi mieheensä, ja hänen silmänsä tulivat täyteen
kyyneleitä.
"Kukat kaikkein kauneinta maailmassa", virkkoi hän ja osoitti azaleoja, "niin kauniita, niin suloisia, niin puhtaita."
"Mutta minäpä tiedän yhden, joka on vielä suloisempi, ihanampi ja puhtaampi."
"Mikä sitten?" kysyi Yuki. Hänen kasvonsa säteilivät ja hänen silmistään loisti pohjaton, sininen kirkkaus.
"Minun pikku vaimoni", vastasi Jack hiljaa.
VIII
Yukin koti.
Yukin tietämättä kävi hänen miehensä joka päivä katsomassa hänen pienen jalokivilippaansa sisältöä. Setelipinkka suureni suurenemistaan, sillä nyt hän ei enää koskaan kieltäytynyt antamasta hänelle rahaa, kun hän niitä pyysi. Rahasumma oli näin kasvanut runsaasti. Viime kerralla laskiessaan rahoja huomasi Jack niiden nousevan yli neljänsadan dollarin. Hänelle pisti päähän antaa Yukille vielä sata dollaria, niin että rahasumma tekisi yhteensä viisisataa, ja sen hän tekikin seuraavana päivänä.
Yuki oli hänelle pyhästi luvannut, ettei enää koskaan ilman hänen lupaansa ja tietämättään lähtisi hänen luotaan ja olikin omantunnon mukaisesti pitänyt lupauksensa kokonaisen kuukauden ajan. Se oli onnellisin kuukausi Jackin koko elämässä, kuukausi, jolloin hänellä ei ollut ympärillään muuta kuin keskeymätöntä riemua ja auringonpaistetta.
Mutta päivää jälkeen, kuin hän oli antanut hänelle nuo sata dollaria, tuli Yuki hänen luokseen, pyytäen kovin nöyrästi lupaa päästä käymään vanhan isänsä ja äitinsä ja niiden seitsemäntoista sisaren ja veljen luona. Hän nimittäin edelleenkin pysyi tuossa valheessaan. Jack antoi hänelle kuitenkin kieltävän, melkein vihaisen vastauksen. Nuori aviomies oli nimittäin tullut niin itsekkääksi ja hemmotelluksi, ettei hän tahtonut enää hetkeäkään olla ilman pienen vaimonsa seuraa. Koko päivän hän rauhattomana vartioi häntä, peläten hänen hiipivän tiehensä. Ja kuinka olikaan, niin seuraavana päivänä, kun Yuki poistui hänen luotaan silmänräpäykseksi, huomasi hän hänen äkkiä lähtevän talosta. Jack otti hattunsa ja seurasi häntä pienen välimatkan päässä jälessä, niin ettei Yuki huomannut häntä.
Alkoi hämärtyä. Hiljaa, melkein hellästi pyyhkäisi pimeys vähitellen pois ne kullan keltaiset ja punaiset säteet, jotka aurinko oli jättänyt jälkeensä, ennenkuin se laskeutui kauaksi mereen ja katosi Tokionlahden viileisiin aaltoihin.
Yuki kiirehti nopein askelin Tokiota kohden. Kaupunki ei tosin ollut kaukana heidän kodistaan, mutta kuitenkin pelkäsi Jack ajatellessaan, että Yuki olisi yksin kulkenut tuota yksinäistä taivalta näin myöhään illalla. Hän päätti seurata häntä, olipa Yukin asia mikä tahansa ja aikoipa hän minne tahansa. Olihan Yuki hänen pikku vaimonsa, jota ei hän enää koskaan päästäisi luotaan, tuumi hän itsekseen.
Yuki näytti tuntevan tien hyvin eikä osoittanut minkäänlaista pelkoa tai epäilystä. Saavuttuaan Tokioon suuntasi hän askeleensa varmasti ja kiireisesti katuja pitkin Sheinbashin rautatienasemalle. He olivat nyt kulkeneet sangen pitkän taipaleen. Yuki näytti väsyneeltä ja hänen silmiensä ympärille olivat muodostuneet mustat renkaat. Hän meni suoraan pilettiluukulle, ostaen piletin erääseen muutaman penikulman päässä olevaan pieneen kaupunkiin.
Jack meni heti hänen jälkeensä luukulle, kysyen minne tuo nuori tyttö aikoi matkustaa, sekä osti piletin samaan kaupunkiin.
Sitten alkoi pitkä matka epämukavassa rautatievaunussa, missä ei ollut minkäänlaisia mukavuuksia, ei edes mahdollisuutta heittäytyä levolle. Yuki istuutui ikkunan viereen, pysyen aivan hiljaa ja tuijottaen ohi kiitäviin maisemiin. Vähän ajan kuluttua nojautui hän kuitenkin istuimen selkälautaa vasten, ja huolimatta junan ryskeestä ja tärinästä, vaipui hän lopuksi uneen.
Hänen miehensä muutti nyt hänen viereensä — niin lähelle, että hän olisi melkein voinut koskettaa häneen, minkä hän olisi hyvin mielellään tehnytkin, ellei hän olisi pelännyt häiritsevänsä tai säikähyttävänsä häntä.
Saavuttuaan perille heräsi Yuki siihen, että ovia paiskeltiin, vihellyspillin kimakkaan ääneen ja konduktöörien huutoon ja kirkunaan. Hän hypähti kiireesti ylös, kokosi tavaransa ja lähti junasta. Jack seurasi häntä edelleen.
Se oli pieni ja hyvin rakennettu kaupunki, missä nähtävästi asui ulkomaalaisia sekä korkeasti sivistyneitä japanilaisia, muodostaen siten miellyttävän vastakohdan Tokiolle väenpaljouksineen, loppumattomien kapeiden katujen muodostamine labyrintteineen, suurine kyltteineen sekä pauhaavine äänineen.
Yuki ei kulkenut kauas, ainoastaan pienen matkan päähän asemalta. Hän pysähtyi erään vanhanaikaisen, upean palatsin luona, joka nähtävästi kerran oli kuulunut joillekin maan aatelisille. Sekä talo että puutarha olivat huonosti hoidetut ja ränsistyneet. Ei näkynyt palvelijoita eikä itä-intialaisia taideteoksia. Puutarhan portilla pysähtyi Yuki silmänräpäykseksi nojautuen väsyneesti veräjää vastaan. Sitten hän aukaisi sen ja tuli pieneen puistokäytävään, joka johti talon pääkäytävälle. Siinä hän katosi.
Hänen miehensä seisoi hetkisen kuin maahan kiinnikasvaneena. Senjälkeen palasi hän hitaasti takaisin rautatienasemalle, osti piletin ja palasi Tokioon. Nyt oli hän varma siitä, että Yuki palaisi takaisin.
Ja sen tämä tekikin, ennenkuin oli kulunut täyteen kahta päivää. Tällä kertaa oli Jack hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Mitään kysymyksiä ei tehty, eikä Yuki myöskään suvainnut antaa mitään selityksiä. Hän oli vain kummallisen hiljainen ja nöyrä. Hänen entinen, hieman ilkamoiva ja hassunkurinen käytöksensä oli aivan kadonnut. Hän oli melkein kuin enkeli hellässä alistuvaisuudessaan ja siinä huolehtivaisessa tavassaan, jolla hän jälleen ryhtyi suorittamaan taloudellisia velvollisuuksiaan. Kerran huomasi Jack hänen itkeneen.
Sen Yuki kuitenkin kielsi ja tahtoi selittää saaneensa kyyneleet silmiinsä siitä, että oli sydämellisesti nauranut. Kerran kieltäytyi hän ottamasta vastaan niitä rahoja, joita Jack hänelle tarjosi — ja se oli ensimmäinen kerta, kun tällaista heidän avioliittonsa aikana tapahtui. Vieläpä kieltäytyi hän huolimasta tavallisia viikkorahojaankin. Jack tarkasti hänen pienen jalokivilippaansa ja huomasi kaikkien rahojen olevan poissa.
Hänen hellä ja myöntyväinen käytöksensä vahvisti Jackissa sitä luuloa, ettei hänen vaimonsa enää koskaan jättäisi häntä. Hän mainitsikin siitä hänelle, eikä Yuki sanonut sanaakaan vastaan, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.
Poikamaisella innolla ja itsepintaisuudella rukoili Jack hänen lupaamaan, ettei hän sitä enää koskaan tekisi.
"Sano minulle, ettet enää milloinkaan lähde luotani", pyysi hän.
"Ettenkö koskaan?" virkkoi Yuki melkein kysyvästi.
"Toista minun sanani", pyysi Jack. "Sano: Minä en koskaan, en koskaan, en koskaan jätä sinua."
"Oh, te tekee minusta pilaa", sanoi hän varmana siitä, että Jack sitä tekikin.
Mutta tämä ei hellittänyt, ennenkuin hän selvästi ja sana sanalta oli toistanut, että hän jäisi hänen luokseen siksi, kunnes kuolema heidät eroittaisi.
Eräänä päivänä huomasi Jack hänen innokkaasti askartelevan pienen kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen pieni kätensä liikkui nopeasti alaspäin paperin sivua hänen piirrellessään siihen maansa merkillisiä kirjaimia.
"Mitä sinä teet, Yuki? Sinähän näytät niin tärkeältä ja juhlalliselta, ikäänkuin olisit joku nais-Buddha."
Hän asetti imupaperin huolellisesti kirjeen päälle, vaan ei vastannut mitään. Sensijaan näytti hän sormiaan, jotka muste oli tahrannut. Jack asettui hänen viereensä ja suuteli hänen pieniä sormenpäitään.
"Kenelle sinä kirjoitat, pikku suttusormi?" kysyi hän.
"Kenellekö? Minä kirjoitan veljelleni."
"Veljellesi! Vai niin, sinulla on siis velikin. Entä missä hän on?"
Yuki oli hetkisen vaiti, ja Jack katseli häntä terävästi ja tutkien.
"Hän asuu Japanissa", vastasi Yuki viimein.
"Japani on suuri maa", huomautti hänen miehensä. "Sinun ilmoituksesi, että hän asuu Japanissa, ei paljoa merkitse, sillä täällä on monta paikkaa, missä voi asua. Eikö niin?"
"Japani on vain pikku, pikku maa", virkahti Yuki ja tahtoi vaihtaa puheenaihetta. "Amerika ehkä suuri, suuri maa, niin suuri kuin puoli maailmaa."
"No, ei sentään niin suuri", virkkoi hänen miehensä hymyillen.
"Niin, mutta kumminkin kuin neljäsosa maailmaa", selitti Yuki. "Mutta
Japani vain pikku, pikku pilkku kaikilla kauneilla kartoilla."
"Missä osassa Japania sinun veljesi asuu?"
"Pienessä, pienessä kaupungissa kaksisataa peninkulmaa Tokiosta pohjoiseen."
"Vai niin."
Jack tiesi, että Yuki oli puhunut totta.
"Miksei veljesi tule tervehtimään sinua?"
Kun hän kerran näin oli alkanut ristikuulustelunsa, jatkoi hän sitä itsepintaisesti edelleen.
"Hän ei tiedä, missä minä asuu", virkkoi Yuki.
"Eikö tiedä? Sehän merkillistä! Kuinka hän ei sitä tiedä?"
"Minä on pelännyt sanoa sitä."
"Pelännyt? Miksi?"
"Pelännyt, että hän hylkäisi minut."
"Miksi hän sen tekisi?"
Jackin mielenkiinto alkoi herätä. Hänen mielestään ei ollut hauskaa pakottaa häntä ilmaisemaan salaisuuksiaan. Hän odotti, että Yuki omasta tahdostaan osoittaisi luottamustaan häntä kohtaan. Mutta vastoin tahtoaankin sai uteliaisuus hänessä vallan.
"Miksi hän hylkäisi sinut?" toisti hän.
"Kun minä olen mennyt naimi—." Hän keskeytti lauseensa ja puristi kovin Jackin kättä, johon hän äsken oli molemmin käsin tarttunut, luoden samalla häneen katseen, josta ilmeni pyyntö, ettei hän kyselyjään jatkaisi.
"No", lausui Jack, "senvuoksiko, että sinä olet mennyt naimisiin?"
"Niin — teidän kanssanne", kuului vastaus.
"Oh", huudahti hän surullisena. Mutta heti sen jälkeen hän naurahti, kohautti olkapäitään ja nipisti häntä sormenpäästä.
"Mikäs minussa sitten on vikana? Enkö minä ole kylliksi hyvä?"
"Te on liian hyvä", selitti hän nöyrästi.
"Mitä siis saattaa sinun omaisillasi olla minua vastaan?"
"Kun te on barbaari", vastasi Yuki, mutta koetti heti hyvittää häntä, lisäten: "Barbaarit parhaimmat kaikista. Minä myöskin pikku verran barbaari. Minä saanut barbaarimaisen tukan ja rumat silmät."
"Se on kaunein tukka koko maailmassa", virkkoi Jack ja silitti hiljaa hänen hiuksiaan. "Älä ota sitä pahaksesi, lemmittyni. Älä näytä niin surulliselta. Eihän ole sinun syysi, etteivät omaisesi pidä minusta."
"Etteivätkö pitäisi", keskeytti Yuki ja näytti entistä murheellisemmalta. "Eivät he ole edes teitä nähneet."
"Mutta sinähän sanoit —"
"Minä vain arvotteli. En ole tohtinut sanoa veljelle. Ehkei hän pidä teistä, kun te on suuri, pitkä barbaari. On parempi, ettei sanoa hänelle."
"Mutta missä hän luulee sinun olleen koko tämän ajan?"
"Hänkö?" Yuki näytti tulleen aivan ymmälle. "Hän myöskin" jatkoi hän, "on poissa kotoa. Ehkä hän on nainut jonkun kauniin barbaari-ladyn. Sitä ei minä tiedä."
"Minä en ymmärrä sinua oikein", lausui hänen miehensä. "Mutta ole huoletta, Yuki. Ellei sinulle ole mieluista puhua tästä asiasta — ja näkyyhän selvästi, ettet tahdo mitään kertoa — niin ei minuakaan haluta sinua kiusata."
"Kiitos", virkkoi Yuki ja huokasi hiljaa.
* * * * *
Kun Jack eräänä päivänä aukasi Amerikasta saapunutta postiaan, putosi erään kirjeen sisältä nuoren, kauniin tytön valokuva. Yuki otti sen ylös ja tarkasteli sitä säikähtynein katsein ja vavahtelevin huulin. Hän tunsi silloin ensimäisen kerran mustasukkaisuutta. Joku nainen Jackin kotimaassa siis rakasti häntä. Sillä kukaan japanilainen tyttö ei lähetä kuvaansa kellekään muulle miehelle kuin rakastetulleen.
Yukin ensimäinen ajatus oli repiä se pirstaleiksi. Hän ei voinut kärsiä, että Jack sitä kuvaa katselisi. Ehkä se kuva vielä houkuttelisi barbaarin pois hänen luotaan, ajatteli Yuki mustasukkaisena. Hän ei kuitenkaan repinyt kuvaa, vaan säilytti sitä kimononsa hihassa kokonaisen viikon, ottaen sen esiin aina yksinään ollessaan ja verraten sitä omaan suloiseen muotoonsa kuvastimessa.
Hänen omatuntonsa tai ehkä paremmin hänen naisellinen uteliaisuutensa saada tietää, kuka tuo kilpailija oli, pakotti hänet lopuksi tekemään miehelleen nöyrän tunnustuksen. Tämä otti asian kovin iloiselta kannalta ja oli tavattoman onnellinen siitä, että Yuki oli osoittanut mustasukkaisuutta. Hän nautti nyt suunnattomasti, saatuaan todisteen Yukin rakkaudesta.
"Eikö hän ole miellyttävä?" kysyi Jack, osoittaen kuvaa ja suuteli sitä.
"Ei", vastasi Yuki nenäkkäästi. "Rumin tyttö koko suuressa maailmassa. Ja kantaa tuollaisia tyhmiä tavaroita pään päällä. Minä ei tiedä, onko se hattu vai mikä. Ovatko ne kukkia, lintuja vai mehiläisiä? Ja sitten mokomatkin silmät!"
"Se on minun sisareni", virkkoi Jack totisena. "Minusta tuntuu ikävältä, ettet sinä pidä hänestä, Yuki, sillä aivan varmaan tulee hän hyvin paljon pitämään sinusta."
Yukin äkillinen pahatuuli vaihtui syväksi tuskaksi.
"Voi, voi, voi, antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi!" huudahti hän langeten polvilleen. "Minä kaikkein tyhmin mousmé koko Japanissa. Hän kaikkein rakastettavin, herttaisin, kaunein tyttö koko suuressa maailmassa. Aivan teidän kaltaisenne, milord."
IX
Mikadon syntymäpäivä.
Lämpimät kesäpäivät olivat ohi. Syksyn lähestyessä väheni myöskin luonnon kauneus, mutta sittenkun ilma oli tullut viileämmäksi kävivät Jack ja hänen nuori vaimonsa usein kaupungissa, harhaillen Uyeno-puistossa sekä käyden chrysantemum-näyttelyssä, Shiba-temppelissä ja basaareissa. Eräänä päivänä tuli Jack vaimonsa luokse heiluttaen suurta hienonnäköistä paperipalasta. Se ei ollut enempää eikä vähempää kuin erään sangen ylhäisen japanilaisen lähettämä ranskankielinen kutsu Imperial-hotellissa pidettävään suurenmoiseen juhlaan. Se toimeenpantiin Mikadon syntymäpäivänä, ja prinssit ja prinsessat kunnioittaisivat sitä läsnäolollaan.
"Sinne me tietysti menemme", virkkoi Jack. "Se on sinullekin vaihtelua, ja minä tahdon sitäpaitsi esitellä sinut ystävilleni. Minä tapaan siellä joukon maamiehiäni."
Mutta Yuki vastusteli. Hän sanoi olevansa vain pieni ja yksinkertainen geisha-tyttö, joka ei ollenkaan sopisi moiseen ylhäiseen ja loistavaan piiriin.
Jack nuhteli häntä vakavasti, huomauttaen, ettei hän suinkaan ollut mikään mitätön geisha-tyttö. Hän oli päinvastoin hyvin tärkeä henkilö — hän oli hänen, Jackin vaimo!
Yuki myönsi kyllä, että hänen säätynsä oli tavattomasti kohonnut mentyään naimisiin Jackin kanssa, mutta hän oli elänyt niin erillään muusta maailmasta, että hän oli kokonaan unohtanut sen käytöstavan, jota vaadittiin korkeimman hienoston keskuudessa, jonne hän sitäpaitse ei koskaan ollut kuulunutkaan, koska hän oli yksinkertaisesta perheestä lähtenyt sivistymätön tyttö. Hän aivan varmaan käyttäytyisi siellä tyhmästi, niin että hänen miehensä ja kaikki vieraat saisivat hävetä hänen tähtensä, sillä hän ei ollenkaan tietänyt, minkälaisia tapoja sellaisessa juhlassa noudatettiin ja miten hänen pitäisi pukeutua.
Jack lausui, ettei Yuki saisi puhua kenenkään kanssa, eikä katsoakaan keheenkään muuhun kuin häneen. Muussa tapauksessa tekisi hän itsemurhan. Ja mitä hänen käyttäytymiseensä tulee, niin vakuutti Jack hänen siinä suoriutuvan sangen hyvin — hänhän oli niin rakastettava ja viehättävä — ja se oli tarpeeksi.
"Oh, te suuret barbaarit ette tätä asiaa ollenkaan ymmärrä", vastasi Yuki. "Mitä ajattelisivatkaan minusta kaikki japanilaiset prinssit, nuo tavattoman hienot merkillisyydet?"
"Että sinä olet mitä hurmaavin olento! Mitä he muuta voisivatkaan ajatella, elleivät ole umpisokeita. Eikä se sitäpaitsi yksinomaan ole mikään japanilainen juhla. Se pidetään europalaisessa hotellissa ja sinne saapuu paljon muutakin väkeä. Minä olen todellakin onnellinen siitä, että olen saanut kutsun, sillä tiedätkö, se merkitsee erikoista huomaavaisuutta."
"Te on niin ylhäinen", virkkoi Yuki ylpeänä.
"Mitä vielä! Se ei, luulenma, ole asiaan vaikuttanut. Katsohan, minulla on Amerikassa eräs hyvä ystävä — puoljapanilainen — ja luultavasti ystävyyssuhteeni vuoksi häneen minut on kutsuttu juhlaan."
"Oh! Se puoljapani on varmaan sangen korkea-arvoinen henkilö?"
"Hän on muutamien täkäläisten ylhäisien perheiden sukulainen, vaikka hän itse onkin köyhä."
"Niin", virkkoi Yuki äkkiä innostuen, "rahat eivät Japanissa paljon merkitse! Keillä täällä on rahaa? Ei suinkaan maan vanhimmilla perheillä, eikä hienoimmilla suvuilla! Rahaa on ainoastaan kauppiailla ja valtiomiehillä."
Jack kummasteli hänen yht'äkkistä tulisuuttaan. Häntä kummastutti myöskin se tuntemus, mikä Yukilla oli maan asemasta ja oloista. Mutta Yuki ei kuitenkaan ryhtynyt sen lähempään selvittelyyn; se kiusasi häntä, virkkoi hän.
"Entä juhla? Miten sen kanssa tehtäisiin?"
Ei, hän ei tahtonut seurata miestään sinne. Hänen täytyi mennä sinne yksinään kaikista niistä miljoonista syistä, mitkä Yuki toi esiin. Siellähän on kaikilla naisilla parisilaiset puvut. Miltä näyttäisikään, jos hän saapuisi sinne kimonossaan?
Jackia kummastutti edelleen. Kuinka hän tiesi, että naiset — japanittaret niihin luettuina - olivat sellaisissa juhlissa tavallisesti europalaisissa puvuissa? Yuki näytti tietävän sellaisista asioista enemmän kuin hän luulikaan. Hänelle kävi päivä päivältä yhä selvemmäksi, ettei hänen vaimonsa kuulunut mihinkään yksinkertaiseen perheeseen. Ja muisto siitä rapistuneesta palatsista tuossa pienessä, ylhäisön asumassa kaupungissa, jonne hän oli saattanut hänet, ja joka epäilemättä oli hänen kotinsa, antoi tukea hänen luulolleen. Niin, kun kaikki seikat otettiin huomioon — kuka hänen vaimonsa todellakin oli? Keitä olivat hänen sukulaisensa ja lähimmät omaisensa, ja miksi nämä eivät olleet käyneet hänen luonaan? Mitä merkitsikään se salaperäisyys, johon hän oli verhoutunut heti siitä saakka, kun he olivat toisiinsa tutustuneet? Ja nyt, kun hän ei enää epäillyt hänen rakkauttaan, miksi hänen ei ollut onnistunut voittaa hänen luottamustaan?
"Tahtoisin todellakin tietää, kuka sinä oikeastaan olet, pikku vaimoni?" virkkoi Jack äkkiä. "Minä en usko sinun kertomuksiisi sukulaisistasi, ja minä tiedän, ettet sinä ole mikään geisha-tyttö. Ethän Yuki?"
"En", vastasi tämä hiljaa.
"No, mutta sano siis minulle, keitä sinun sukulaisesi ovat. Onhan oikeus ja kohtuus, että saan tietää jotain heistä."
Yuki katsoi häneen totisena, mutta hänen kauneissa silmissään oli arka ja tuskallinen ilme, ja sitten alkoi hän soperrella jotain satua.
"Sukulaiseniko? Keitäkö he ovat? Minun esi-isät ovat tulleet kuusta. Minun sadat esi-isät ovat taistelleet leijonien tavoin ja voittaneet itselleen melkein puolet Japania — he ovat taistelleet päämiesten ja maan ylhäisten kanssa, ovat taistelleet keskenään. He on ollut ritareita, he on katkaisseet pään kaikilta, jotka on olleet heitä vastaan. Mutta vihastui jumalat suuresta verenvuodatuksesta. He minun esi-isiä rankaisi, he alensi ne samaan köyhyyteen kuin oli ollut se kunnianarvoisa kansa, jonka he oli hengiltä ottaneet. Paljon tuskaa, paljon surua sai huoneemme kärsiä. Kaikki ylhäisyys, kaikki ylpeily, kaikki komeilu ainiaaksi poissa. Kaikki, kaikki ympäri vaelsivat. He itkivät kuin hautajaisissa. Kukaan ei ollut onnellinen. Mahtavuuttaan ja rikkauttaan ei he takaisin saanut. Niinpä eräälläkin isällä oli suuri perhe kurjuutta näkemässä ja heidän joukossa tytär, kaunis kuin kuu, josta hänen sukunsa polveutui. Hän enemmän kuin muut itki. Oh, kaikki itki, itki, siksi kunnes silmänsä sammuivat.
"Jumalat alkoi surra. Yksi heistä eniten murehti. Hänkin oli kotoisin kuusta. Se jumala tuli alas Japaniin, synnytti paljon melua ja meni naimisiin sen vanhan esi-isän kauniin tyttären kanssa. Se kuun jumala on minun isä. Minä on puoliksi kuusta, puoliksi auringosta."
Yuki oli kaikessa tapauksessa luvannut hänelle tulla hänen kanssaan katsomaan sotaväen paraatia, mutta viime tingassa hän kuitenkin peruutti päätöksensä. Hän oli muka nähnyt sellaisen näytelmän monta, monta kertaa ennen. Hän oli sellaiseen väsynyt.
Jack vannoi, ettei hän lähtisi ilman häntä. Hän selitti, ettei mikään ollut mitään, ellei Yuki ollut hänen seurassaan. Nuori mies oli todellakin hyvin tyytymätön, mutta kuinka olikaan, kun Yuki oli aikansa liverrellyt hänelle ja hyväillyt häntä, oli hän yksinään matkalla juhlaan, ja häntä harmitti, ettei hän sittenkään ollut jäänyt kotiin.
Kadut olivat täpösen täynnä kirjavia väkijoukkoja. Jiurikishoja vilahteli siellä täällä, pienten ihmisten muodostamat ryhmät työntelivät toinen toisiaan, — pieniä miehiä, pieniä naisia, pieniä lapsia, pieniä kissoja ja koiria käveli ja juoksenteli toinen toistensa vieressä, ollen vaarassa joutua vaunujen alle, jotka nekin silloin tällöin olivat lähellä törmätä toisiaan vastaan. Liehuvia lippuja ja värikankaita lepatteli ja loisteli kaikkialla, ja koko kaupunki sykki juhlatunnelmaa.
Jack astui alas jiurikishastaan ja raivasi itselleen tien väkijoukkojen läpi juhlapaikalle. Hän saapui onnellisesti oikealle teltalle, joutuen pian innokkaaseen keskusteluun vanhojen ystäviensä ja tuttaviensa kanssa, kuten yleensä on tavallista, kun matkailijat tapaavat toisensa vieraassa maassa.
Saavuttuaan sotaväen paraatipaikalle, jossa jo oli sekä jalka- ja ratsuväki että tykistö, tuntui hänestä, kuin hän olisi äkkiä joutunut pois Japanista ja olisi jossain länsimaassa.
Sillä tuolla keisarillisella sotilasparaatilla ei ollut ollenkaan itämaista leimaa. Yhtä vähän huomasi itämaalaisuutta siinä meluavassa, kirjavassa väenpaljoudessa, jossa jokainen tahtoi voittaa toisensa arvossa ja ylhäisyydessä. Todellista japanilaista olivat vain varjot, lempeät lauhat tuulet, kaukaisten vuorten ja metsien aaltomaiset ääriviivat sekä puolikuut kansallislipuissa, joita liehui kaikkialla. Ja koska Jack oli kauan ollut eroitettuna muusta maailmasta, häikäisi tämä upeus ja säteily häntä tavattomasti. Kentällä oli seitsemäntuhatta miestä ja Mikadoa ympäröivät hänen kenraalinsa, henkivartijansa, ratsumiehensä ja lipunkantajansa; ja hän lähti sieltä jyrisevien hurraa-huutojen ja fanfaarien kaikuessa, jotka melkein tukahuttivat kansallishymnin säveleet, jota kaikki soittokunnat yht'aikaa soittivat.
Paraatin loputtua ei Jack lähtenytkään kotiin, vaikka hänen aikomuksensa oli heti palata. Muutamat hänen ystävänsä ja tuttavansa, jotka olivat tulleet Japaniin samalla laivalla kuin hänkin, veivät hänet juhlakulussa hotelliinsa, josta hän sitten lähti heidän kanssaan keisarillisiin kemuihin.
Oli jo myöhä yö hänen saapuessaan kotiin Yukin luokse. Vastaanottohuoneesta vilkkui heikko valo, ja hän ajatteli levottomana, olisikohan Yuki valvoen odotellut häntä. Saavuttuaan huoneeseen ei hän huomannut häntä heti, sillä liekki lampussa paloi pienenä, ja huonetta valaisi melkein enemmän harmaja aamusarastus. Astuessaan huoneen poikki törmäsi Jack häneen. Yuki oli nukahtanut lattialle. Hän lepäsi selällään kädet pään alla. Jack katseli häntä ja häntä hämmästytti Yukin nuoruus ja hentous. Hän oli melkein kuin väsynyt lapsi, joka oli nukahtanut leikkikalujensa ääreen. Vieressä olevalla pöydällä oli Jackia varten laitettu pieni illallinen, joka jo kuitenkin oli ehtinyt jäähtyä. Toisella puolella oli Yukin pieni rumpu ja samiseni, jolla hän nähtävästi oli koettanut lyhentää iltansa pitkiä hetkiä.
Jack tarkasteli häntä pitkän aikaa ja hänet valtasi syvä ja raskas yksinäisyyden tunne. Mistä johtuikaan se, ettei hänen ollut onnistunut rakentaa siltaa sen kuilun yli, joka oli heidän välillään. Hänestä tuntui aina, ikäänkuin ei Yuki olisikaan kokonaan hänen, ikäänkuin hän olisi vain vieras hänen talossaan, pieni, villi lintu, jonka hän oli pyydystänyt — ja vanginnut, vaikkakin tämä, kuten hän luuli, oli lentänyt hänen luokseen etsiäkseen turvaa. Tämä oli melkein samanlainen tapaus kuin kerran poikasena oli sattunut hänelle. Hän oli saanut kiinni pienen peipon, joka sitten turhaan päristeli siipiään ikkunaruutua vastaan. Hän oli sen ensin pelastanut ahdistajan kynsistä, vaan ei ollutkaan enää päästänyt sitä lentoon, ja hän muisti vielä varsin hyvin, miten se näytti kaipaavan vapauttaan.
Ajatus siitä, että hän vielä kerran voisi kadottaa Yukin, täytti hänet sellaisella tuskalla, että se melkein tuperrutti hänet. Hän laskeutui polvilleen, otti hänet käsivarsilleen, sekä kantoi hänet hellästi ja varovaisesti heidän huoneeseensa yläkerroksessa.
Seuraavana päivänä kysyi Yuki häneltä suruisena, oliko juhlassa ollut paljonkin häntä kauniimpia naisia. Oliko hänellä ollut hauskaa, ja mitenkä hän nyt senjälkeen viihtyisi ilman samanlaisia huvituksia? Miksi hän oli palannut takaisin hänen, niin mitättömän olennon luokse?
Ja Jack vastasi hänelle, ettei hän ollut koskaan kaivannut häntä niin paljon kuin juuri tuossa juhlassa. Hän vakuutti hänelle, että se päivä oli tuntunut hänestä kovin pitkältä, että hälinä, paraati, sotilasmusiikki, fanfaarit ja hurraa-huudot olivat kuulostaneet hänestä tyhjänpäiväisiltä, kun pikku Yuki ei ollut siellä tekemässä hänen iloaan todelliseksi. Jack kertoi hänelle vielä, että hänen oli täytynyt olla melkein epäkohtelias päästäkseen pois juhlasta niin aikaisin, että hän oli torunut jiurikisha-miehiä, kun nämä hänen mielestään ryömivät, sensijaan että heidän olisi pitänyt juosta, ja ettei hän ollut tuntenut itseään levolliseksi ja onnelliseksi ennenkuin oli astunut oman kynnyksen yli ja sulkenut hänet syliinsä.
Mutta hänen sanansa eivät kokonaan poistaneet levotonta ja surullista ilmettä Yukin kosteista silmistä.
"Eilen illalla", virkkoi hän, "minä särki pienen rannerenkaani. Se on huono enne!"
"Mitä siitä, minä ostan sinulle kokonaisen tusinan uusia", vastasi Jack.
"Tuhatkaan uutta rannerengasta ei voi tehdä sitä yhtä ehjäksi", virkkoi hän ja pudisti surullisena päätään. "Se on huono enne. Se on ehkä jumalten varoitus."
Mistä he häntä varoittaisivat? Sitä ei Yuki voinut sanoa, mutta hän oli kuullut kerrottavan, että sellaiset tapaukset olivat tavallisia ennen lemmensuruja. Ehkä Jack pian katoisi hänen luotaan. Ehkä hänkin, samoinkuin kalastajapoika Urashima jätti keijukaismorsiamensa palatakseen kansansa luokse, menisi pois ja jäisi iäksi synnyinmaahansa.