Järjen sanoja sodasta: Englantilaisen "kapinoitsijan" arvostelua

JÄRJEN SANOJA SODASTA

Englantilaisen "kapinoitsijan" arvostelua

Kirj.

BERNARD SHAW

Suom. Toivo Wallenius

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

"Puhjetkoon europpalainen sota — kenties sota kolmiliiton ja kolmisopimusvaltain välillä, jota niin moni englantilainen ja saksalainen sanomalehtimies ja politikoitsija ajattelee rikollisen kevytmielisesti. Jos taistelijat osoittautuvat tasaväkisiksi, niin se voi ensimmäisten taistelujen jälkeen kyteä edelleen kolmekymmentä vuotta. Minkä verran on Lontoossa tai Manchesterissa tai Chemnitzissä tai Bremenissä tai Milanossa väestöä sen päättyessä?"

("The Great Society", kirj. Graham Wallas, kesäk. 1914.)

Nyt on koittanut aika rohkaista mielensä ja ryhtyä puhumaan ja kirjoittamaan sodasta järkevästi. Ensinnä jo sen herättämä kammokin huumasi ajattelevimmat meistä; ja nytkin saattavat ainoastaan ne, jotka eivät ole suoranaisessa kosketuksessa tämän järkyttävän mullistuksen kanssa tai joille se ei ole tuottanut suuria kärsimyksiä, ajatella sitä järkevästi tai kuulla toisten keskustelevan siitä kylmäverisesti. Mitä ajattelemattomiin tulee, niin en uskaltaisi edes vihjatakaan sellaista, että he olivat alkuviikkoina säikähtyneet aivan suunniltaan; sillä tiedän liiankin hyvin, ettei brittiläinen siviilihenkilö salli epäiltävän ehdotonta rohkeuttaan: vain kokeneille sotilaille ja muukalaisille on heikkoutta todistava pelko luvallinen. Mutta varmasti he olivat — sanoisinko: hiukan kuohuksissa? He tunsivat tuona juhlallisena hetkenä, että Englanti oli hukassa, jos yksi ainoa petturi heidän keskuudessaan päästäisi kaiken maailman kuuluville totuuden jostakin asiasta. Minulle se oli vaarallista aikaa. Minä en pidä hevillä kieltäni kurissa: ja synnynnäinen draamallinen taipumukseni ja näytelmäkirjailijan ammattitottumus estävät minua tarkastelemasta asiaa yksipuolisesti, vaikka mukavimpana tuloksena kaikinpuolisesta tarkastelusta onkin joutuisa "lynkkaus". Sitä paitsi aion siihen asti, kunnes home-rule herää nykyisestä valekuolleisuudestaan, säilyttää irlantilais-oikeuteni arvostella Englantia jossain määrin syrjäisenä kuin muukalainen ja hiukan pahanilkisen halukkaana riistämään siltä omahyväisyyden. Lordi Kitchener teki tuonoin erehdyksen nuhdellessaan irlantilaisia vapaaehtoisia siitä, etteivät nämä rientäneet ripeämmin puolustamaan "maatansa". Toistaiseksi he eivät tunne sitä vielä maaksensa. Hänen olisi pitänyt pyytää, että he saapuisivat kuten ennenkin auttamaan vanhaa Englanti raukkaa kovassa kamppailussa. Silloin hän olisi puhunut oikein.

Tunnustettuani näin vilpittömästi puolueellisuuteni, jonka voitte ottaa huomioon kuten ampujakin tuulen vaikutuksen, esitän mielipiteeni oikeassa arvossaan. Niistä on jonkin verran hyötyä; sillä kuinka suuresti lienenkin ennakkoluulojen tai ilkeyden sokaisema, eivät minun ennakkoluuloni tässä kysymyksessä kuitenkaan ole samoja kuin ne, jotka sokaisevat brittiläisen isänmaanystävän, ja sen vuoksi uskon melkoisen varmasti näkeväni sellaista, mikä ei vielä ole osunut hänen silmiinsä.

Kaikkein ensinnä en käsitä tätä sotaa sellaiseksi tilanteeksi, joka on sulattanut hallitukset ja kansat täydelliseksi ja samanmieliseksi yhteisyydeksi ikäänkuin yhteistä vihollista vastaan. Näen Englannin kansan yhdistyneen inhoamaan ja uhmaamaan preussilaisen junkerismin katsantokantoja ja toimia. Ja näen Saksan kansan kuohuvan pohjiaan myöten samallaisesta vastenmielisyydestä englantilaista junkerismia kohtaan ja suuttuneena meidän ilmeisestä petoksestamme ja kaksimielisyydestämme, kun kävimme sen kimppuun hetkellä, jolloin sitä uhkasi äärimmäinen vaara Ranskan ja Venäjän taholta. Näen, että molemmin puolin junkkarit ja militaristit ovat narranneet kansakunnat — valitettavasti ei kokonaan vastoin niiden tahtoa! — kohdistamaan toisiinsa sen vimman, mikä niiden olisi pitänyt säästää tuhotakseen junkerismin ja militarismin omassa maassaan. Ja näen Englannin ja Saksan junkkarien ja militaristien ahneesti tarttuvan tilaisuuteen, jota he ovat turhaan ikävöineet monet vuodet, tilaisuuteen murskata toinen toisensa ja tehdä omasta harvainvallastaan maailmaa hallitsevan sotilasvallan. Epäilemättä olisi tämän traagillisen väärinkäsityksen sankarillisin parannuskeino sellainen menettely, että molemmat armeijat ampuisivat upseerinsa ja palaisivat kotiin korjatakseen maalla satonsa ja pannakseen kaupungeissa toimeen vallankumouksen. Ja vaikka tämä ei olekaan nykyään käytännöllinen ratkaisu, niin se on silti vilpittömästi mainittava, koska se tai jokin sentapainen menettely on aina mahdollinen voitetussa asevelvollisuusarmeijassa, jos johtajat kannustavat sitä ponnistamaan yli ihmisvoimien, kun sen silmät avautuvat huomaamaan, että naapureitaan murhatessaan se puree poikki nenänsä tehdäkseen kiusaa kasvoilleen, puhumattakaan siitä että se sitoo militarismin ja junkerismin sietämätöntä iestä yhä lujemmin omaan niskaansa. Mutta nyt ei ole mitään mahdollisuutta — tai, kuten meikäläiset junkkarit sanoisivat, mitään vaaraa — että meidän sotilaamme antautuisivat niin hillittöminä terveen järjen valtaan. He ovat astuneet sotapalvelukseen vapaaehtoisesti; he eivät ole joutuneet häviölle eivätkä luultavasti joudukaan; heidän liikenneyhteytensä ovat koskemattomia ja ateriansa kohtalaisen säännöllisiä; he ovat yhtä taistelunhaluisia kuin upseeritkin; ja Preussia vastaan taistellessaan he vastustavat harkitumpaa, tietoisempaa, tyrannimaisempaa, mieskohtaisesti julkeampaa ja vaarallisempaa militarismia kuin heidän omansa on. Mutta myöskin vapaaehtoisella ammatti-armeijalla on kuten siviilihenkilöilläkin raja, jota pitemmälle verotusta, vararikkoisuutta, kieltäymyksiä, kauhuja ja häiriöitä ei voi ulottaa aiheuttamatta vallankumousta tai yhteiskunnallista hajaannusta, jotka ovat vieläkin tuhoisampia kuin alistuminen voittajan valtaan. Mainitsen kaiken tämän, en herättääkseni kevytmielisesti vastenmielisyyttä, vaan siitä syystä että sotilashenkilöt puhuvat nyt tästä sodasta ikäänkuin se muodostuisi pysyväiseksi ilmiöksi. Luullakseni he unohtavat tällöin, että nykyaikaisten sotatoimien aiheuttama kulutus on paljoa suurempi kuin koskaan ennen verrattuna siihen kaikkein korkeimpaan tuotantomäärään, mikä on mahdollinen sota-ajan rajoitusten vallitessa.

TUOMIOPÄIVÄ.

Toivoaksemme ei sodan loputtua Europan asioita ratkaise ryhmä miekankalistajia, jotka istuvat maahan kaadetun rummun ympärillä kukistetussa Berliinissä tai Wienissä, vaan jonkinlainen kongressi, jossa ovat edustettuina kaikki vallat (niiden joukossa ehdottomasti myöskin Amerikan Yhdysvallat). Aavistan meitä uhkaavan sellaisen vaaran, että tämä kongressi tuottaa meille suuren yllätyksen ja me taasen aiheutamme tarpeettomia ja kohtuuttomia vaikeuksia esiintymällä siinä Loukatun Viattomuuden edustajina. Siinä osassa ei meitä hyväksytä. Sellainen kongressi on varmaankin pitävä meitä maailman riidanhaluisimpana kansana preussilaisten jälkeen (jos se tekee edes tätäkään poikkeusta). Olen aivan selvillä siitä, että tämä ennustus herättää melkoista kummastusta ja suuttumusta ylevämielisemmissä (hochnäsig, sanoisivat saksalaiset) lukijoistani. Sallittakoon minun sen vuoksi lieventää sitä käsittelemällä hiukan laajemmin junkerismi- ja militarismi-kysymystä yleensä sekä sitä kirjallista propagandaa Englannin ja Potsdamin välisestä sodasta, jota on aivan avoimesti harjoitettu kummallakin puolella viimeksi kuluneiden neljänkymmenen vuoden aikana. Pyydän lukijoitani säilyttämään kärsivällisyytensä tämän kiusallisen toimituksen kestäessä. Jos se käy sietämättömäksi, niin he voivat laskea tämän lehden kädestään ja huojentaa mieltään sanomalla parikymmentä kertaa Kaiseria Attilaksi ja Keir Hardie'a kavaltajaksi. Toivottavasti he ovat sitten kylliksi virkistyneet aloittaakseen uudestansa. Sillä saksalaisia ei vahingoiteta soimaamalla Kaiseria tai Keir Hardie'a tai minua; mutta meillä on varmasti hyötyä saadessamme selvemmän käsityksen valtiollisesta tilanteesta. Sitä paitsi en usko, että aito englantilainen on sisimmässä sydämessään ihastunut Loukatun Viattomuuden osaan sen enempää kuin minäkään. Hän omaksuu sen vain siitä syystä, että sanotaan hänen arvonsa vaativan sitä.

JUNKKAREITA ON KAIKKIALLA.

Mitä on junkkari? Onko hän saksalainen upseeri, iältään kolmenkolmattavuotias, tavoiltaan röyhkeä ja tottunut iskemään miekallaan kuoliaaksi viattomia siviilihenkilöitä? Toisinaan, mutta ei laisinkaan yksinomaan sitä tai mitään sentapaista. Turvautukaamme sanakirjaan.

Junker = nuori aatelismies; junkkari, herranen; maalaispatruuna, maalaisaatelinen. Junkerherrschaft = junkkariherruus, maanomistaja-valta. Junkerleben = maalaisaatelisen elämä; (kuv. ) hilpeä elämä. Junkerpartei = maalaisaateli-puolue. Junkerwirtschaft = maalaisaateli-puolueen toiminta.

Näemme siis, ettei junkkari ole suinkaan erikoisesti ominainen Preussille. Me voimme väittää kasvattavamme tästä lajista niin täydellisiä muotoja, ettei Saksalla voi olla toiveitakaan päästä konsanaan parempiin tuloksiin. Sir Edward Grey on junkkari ylimmästä hiustupsusta aina varpaidensa kärkiin asti; ja Sir Edward on hurmaava ihminen ja aivan kykenemätön iskemään hengiltä edes vastustuspuolueen etupenkin miestä tai ilmoittamaan saksalaiselle, että aikoo ammuttaa tämän. Lordi Cromer on junkkari. Winston Churchill on omituinen ja jotensakin miellyttävä yhdistelmä junkkaria ja jänkkiä: hänen suora saksalaisvastainen taistelunhalunsa on suunnattomassa määrin suositumpi kuin hänen hurskastelevien virkaveljiensä siveysloruilu. Hän on omahyväinen ja hilpeä junkkari, kuten lordi Curzon on pöyhkeä junkkari. Tarpeetonta on jatkaa luetteloa. Näillä saarilla on junkkareita suoraan sanoen kaikkialla.

Perin vaikeata on kenenkään, joka ei ole junkkari tai onnistunut asianajaja, päästä Englannin ministeristöön, samantekevää mikä puolue kulloinkin on vallalla, tai välttää eroa, kun me alamme pärisyttää rumpua. Ulkomaanministeriö on junkkariklubi. Meidän Vallitsevat luokkamme ovat suurimmalta osaltaan junkkareista muodostuneita: kaikki, jotka eivät ole junkkareita, ovat roskaväkeä ja saavat kiittää asemastaan yksinomaan jonkinlaista kyvykkäisyyttä, enimmäkseen kykyä ansaita rahaa. Ja tietenkin on myöskin Kaiser junkkari, joskaan ei niin aitosininen kuin kruununprinssi eikä laisinkaan niin itsevaltainen kuin Sir Edward Grey, joka mielipidettämme tiedustamatta lähettää meidät sotaan virkkamalla sanan jollekulle lähettiläälle ja lupaa kynänvedollaan meidän varamme ulkomaalaisille liittolaisilleen.

MITÄ ON MILITARISTI?

Kun nyt tiedämme, mikä junkkari on, niin tarkastakaamme militaristia. Militaristi on henkilö, joka uskoo, että kaikki todellinen valta on valtaa surmata ja että Sallimus on suurten sotajoukkojen puolella. Nykypäivien kaikkein kuuluisin militaristi on kenraali Friedrich von Bernhardi, joka tästä maineestaan saa kiittää meidän intoamme ostaa hänen kirjojaan ja toistaa hänen sanojaan. Mutta me emme voi sallia kenraalin pääsevän omien kirjailijaimme edelle militaristisen propagandan suorittajana. Olen kyllin vanha muistaakseni, kuinka tämän perin vanhan propagandan saksalais-vastainen vaihe alkoi Englannissa. Ranskalais-saksalainen sota 1870-1871 jätti Europan kovin hämmästyneeksi. Siihen asti ei kukaan ollut pelännyt Preussia, vaikka kaikki pelkäsivätkin hiukan Ranskaa; ja me pidimme yllä "puskurivaltioita" itsemme ja Venäjän välillä idässä. Tosin Saksa oli voittanut Tanskan; mutta olihan Tanska pieni valtio, ja Ibsenin suureksi suuttumukseksi jättivät ne, joiden olisi pitänyt sitä auttaa, sen pulaan hädän hetkellä. Saksa oli voittanut myöskin Itävallan; mutta jokainen näyttää pystyvän voittamaan Itävallan, vaikka ei kukaan näytäkään pystyvän käsittämään, etteivät tappiot merkitse niin paljoa kuin militaristit arvelevat, sillä Itävalta on tätä nykyä yhtä tärkeä valtio kuin konsanaan ennen. Äkkiä Saksa iski Ranskan suin päin tomuun käyttämällä niin hyvin järjestettyä sotakuntoisuutta, ettei siihen mennessä kenelläkään ollut aavistustakaan moisesta. Europassa ei ollut ainoatakaan valtiota, joka ei olisi sanonut itselleen: "Hyvä jumala! miten kävisi, jos se hyökkäisi meidän kimppuumme?" Me täällä Englannissa ajattelimme vanhanaikaista armeijaamme ja vanhanaikaista ylipäällikköämme George Rangeria ja sotaministeriötämme ja sen Itämaisen sodan ajoilta periytynyttä tylsyyttä; ja me tutisimme housuissamme. Mutta emme olleet sellaisia hölmöjä, että olisimme jättäneet asian sikseen. Pian julkaisimme ensimmäisen lehden bernhardilais-kirjallisuutta: erään anonymisen kirjasen nimeltä Dorkingin taistelu. Se ei ollut ensimmäinen sivu englantilaista militaristi-kirjallisuutta: tarvitsee vain palata siihen purkaukseen sodan ihannoimista, joka ilmeni typerän Krimin sodan airuena, tavatakseen Marsille kohotettuja ylistyslauluja, jotka olisivat saaneet Treitschken punastumaan (ja ehkä saivatkin); mutta se oli ensimmäinen sivu, jossa esitettiin luonnollisena seikkana, että Englannin luonnollinen vihollinen oli Saksa eikä Ranska tai Venäjä. Dorkingin taistelu meni suuremmoisesti kaupaksi, ja sen tekijästä vilisi mitä hurjimpia arvailuja. Ja sen loppumoraalina oli: "Aseisiin, muutoin saksalaiset piirittävät Lontoota, kuten he ovat piirittäneet Pariisia!" Siitä ajasta alkaen aina nykypäiviin asti ei Englannissa ole koskaan lakattu harjoittamasta propagandaa Saksaa vastaan tähdätyn sodan puolesta. Dorkingin taistelun antamaa esimerkkiä noudattivat sanomalehdistössä ja aikakauskirjoissa julkaistut kirjoitelmat. Myöhemmin tuli jingokuume (sivumennen sanoen venäläisvastainen, mutta älkäämme puhuko siitä juuri tällä haavaa), Steadin Totuus laivastosta, kanaalitunnelipuuhan raukeneminen, Rudyard Kipling, Lordi Roberts, laivastoliitto, imperialistisen ulkoasiainministerin ilmestyminen vapaamieliseen ministeristöön, Wellsin Ilmasota (joka sietää varsin hyvin tulla uudelleen luetuksi juuri tätä nykyä) sekä dreadnoughtit. Kaikessa tässä kiihtymyksessä oli vihollisena, näytelmän roistona, valkoisena vaarana Preussi miljoonine asevelvollisineen. Alussa, Dorkingin taistelun edustamassa vaiheessa, oli sävy pääasiallisesti puolustusta tarkoittava. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin Kaiser rupesi jäljittelemään meidän armaadapolitiikkaamme rakennuttamalla suuren laivaston, muuttui saksalais-vastainen kiihotus julkisesti hyökkääväksi; ja huuto, että joko Saksan tai meidän laivastomme oli upottava ja että Englannin ja Saksan välillä täytyi vielä jonakin päivänä syttyä sota, herkesi nopeasti olemasta militaristiemme leirissä vain pelkkää huutoa ja muuttui heille todelliseksi aksiomiksi. Ja mitä meikäläiset militaristit sanoivat, sitä toistivat junkkarimme ja sitä varten meidän junkkarivaltiomiehemme toimivat. Selonteon siitä, kuinka he juonittelivat saartaakseen Saksan ja Itävallan englantilais-ranskalais-venäläisen yhtymän keskelle, saa lukea The Hibbert Journal'in lokakuun numerosta 1914, missä sen esittää sotilaallisen suorasukaisesti ja ylvään peittelemättä mies, joka kykenee näkemään asioita vain omalta kannaltaan, nimittäin Lordi Roberts. Puhuttuaan tuota tavanmukaista hölynpölyä Nietzschestä tekijä esittää siinä myöskin kuvan brittiläisistä hallintoviranomaisista "kantamassa valkoisen rodun taakkaa", nuorista miehistä, jotka "juuri lukioista suoriutuneina palavat halusta pitää yllä brittiläisen valtakunnan yleviä traditsioita jokaisessa uudessa alusmaassa, mikä joutuu huolenpitomme alaiseksi", "meidän sopivaisuudestamme esiintyä vallitsevana rotuna", "siitä suuresta tehtävästä, minkä Sallimus on meille antanut", "siitä voitonvarmuudesta, joka ei ole koskaan meitä jättänyt", meidän tehtävästämme "ottaa valvontamme alaiseksi viidesosan maan pinnasta ja huolehdittavaksemme joka viidennen maailman asujamista". Mutta ei vihjaustakaan siihen suuntaan, että maailman asujamet mahdollisesti kykenevät pitämään huolta itsestään. Eikä edes sivumennenkään johdeta mieleen, kun on kysymys tuosta valkoisen rodun taakasta, etteivät ihmiset suinkaan ole yksinomaan mustia Brittiläisen valtakunnan ulkopuolella tai edes Saksan valtakunnan sisäpuolellakaan. Vain tuota pyhää yksinkertaisuutta, joka kerskailee "Englannin ylväästä asemasta", "meidän hallintomme sympaattisuudesta, suvaitsevaisuudesta, viisaudesta ja suopeudesta" idän mailla (kuten selvästi ilmenee, huomauttanee Kaiser purevasti, Delhin kapinoitsijain tuomiossa), ja tuosta ritarillisesta tunteesta, että meidän pyhin velvollisuutemme on pelastaa maailma sellaisesta kamalasta onnettomuudesta, että sitä hallitsisivat konsanaan ketkään muut kuin nuo nuoret miehet, jotka ovat vast'ikään suoriutuneet Britannian lukioista. Muutettakoon sanat Britannia ja brittiläinen Saksaksi ja saksalaisiksi, niin Kaiser merkitsee innostuneena nimensä tämän kyhäelmän alle. Se kuvaa hänen ajatuskantaansa, hänen suhtautumistaan sanasta sanaan.

PATA KATTILAA SOIMAA.

Suvaitkaa nyt huomata, etten väitä tätä kiihotusta järjettömäksi. Omasta puolestani olen kannattanut aina hirvittävää aseistautumista ja pilkannut sitä käsitystä, ettei meillä, jotka vuosittain tuhlaamme satoja miljoonia tyhjäntoimittajille, olisi hyvinkin varaa korottaa armeijan ja laivaston aiheuttamat kustannukset kahden-, kolmen-, neljänkertaisiksi. Olen puolustanut sitä mielipidettä, että jokainen ihminen olisi pakotettava palvelemaan maatansa sekä sodassa että rauhassa. Tyhjäntoimittajat ja tuhlarit eivät omaksuneet innostuneina minun kantaani, sillä he käsittivät hämärästi minun tarkoittavan kustannuksia suoritettaviksi heidän taskustaan ja aikovan käyttää myönnytystä, ettei rikkauden pitäisi vapauttaa ihmistä sotapalveluksesta, kuvaamaan sitä, kuinka typerää oli sallia niiden vapauttaa hänet siviilipalveluksesta. Sen vuoksi minun täytyy uudelleen vakuuttaa samaa, jotta ei kukaan olettaisi minun tuomitsevan niitä, joiden toimia tässä kuvaan. Periaatteessa he olivat usein kauhean väärässä, mutta käytännössä varsin oikeassa. Mutta nyt heidän on pysyttävä tykkiensä ääressä, kun nuo tykit laukeavat. Heidän ei kannata tekeytyä viattomiksi radikaalisiksi rauhanystäviksi, ja tarpeetonta on heidän väittää, että militarismipropaganda, joka väitti sotaa Englannin ja Saksan välillä välttämättömäksi, on preussilaista julkeutta, josta Kaiseria on ankarasti rangaistava. Se ei ole oikein, se ei ole totta eikä gentlemannin kaltaista. Me sen aloitimme; ja jos he tulivat vastaan puolitiehen, kuten he tekivätkin, niin meidän asiamme ei ole moittia heitä siitä. Kun saksalaiset miekankalistajat joivat "koittavan päivän" maljan, niin he kohottivat maljan sille päivälle, josta meikäläiset laivastoliittolais-toitottajat ensinnä olivat sanoneet, että "sen täytyy koittaa". Älkäämme siis enää jatkako hölynpölyämme preussilaisesta sudesta ja brittiläisestä karitsasta, preussilaisesta Machiavellista ja englantilaisesta evankelistasta. Me emme voi vuosikausia karjua, että nämä pojat ovat oikein verikoiran rotua, ja sitten äkkiä tekeytyä gaselleiksi. Se ei käy päinsä. Kun Europpa ja Amerikka laativat sopimuksen, joka päättää tämän jutun (sillä se koskee Amerikkaa aivan yhtä paljon kuin meitäkin), niin ne eivät käsitä meitä salakavalan tyrannin ja hurjan sotamieslauman viattomiksi uhreiksi. Niiden on koetettava keksiä keino, miten nämä kaksi auttamattoman riidanhaluista ja parantumattoman pöyhkeilevää kansaa, jotka ovat ärisseet toisilleen neljänkymmenen vuoden ajan karvat pörrössä ja hampaat irvissä ja nyt kieriskelevät pitkin ja poikin hampaat toinen toisensa kurkkuun tarrautuneina, miten ne saataisiin kesytetyiksi toimimaan maailmanrauhan luotettavina vartijakoirina. Minua surettaa hävittää se sädekehän saartama pyhimyskuva, jonka brittiläinen jingo-sanomalehtimies parhaillaan näkee kuvastimeen katsoessaan; mutta se on tehtävä, jos mielimme käyttäytyä järkevästi lähestyvänä tilinteon päivänä.

Ja nyt takaisin Friedrich von Bernhardiin.

KENRAALI VON BERNHARDI.

Monen muun sotilas-kirjailijain lailla on myöskin Friedrich erittäin sopiva lukea; ja hän pitää yllä Bismarcktraditsion hyvää ja pelottavaa puolta: toisin sanoen, hän ei ole mikään humbuugintekijä. Hän katsoo tosiasioita suoraan silmiin, hän ei petä itseään eikä lukijoitaan; ja jos hänen olisi tarjottava valeita — minkä hän epäilemättä tekisi yhtä paksusti kuin yksikään brittiläinen, ranskalainen tai venäläinen upseeri, jos hänen isänmaansa turvallisuus olisi vaarassa — niin hän tietäisi valehtelevansa. Tämä viimeksi mainittu seikka todistaa meidän mielestämme perin huonoa makua, ellei suoraan sanoen turmeltuneisuuttakin.

Tosin hän tunnustaa Fredrik Suuren oivalliseksi esimerkiksi sodan ja maailmanpolitiikan alalla. Mutta sulimmat kiitoksensa hän varaa tässä asiassa Englannille. Juuri meidän ulkomaanpolitiikastamme hän sanoo oppineensa sen, mitä meikäläiset sanomalehtimiehet tuomitsevat "öykkärin, materialistin, karkeita ihanteita palvovan ihmisen opiksi, opiksi joka saarnaa pirullista pahuutta." Hän omaksuu vilpittömästi tuon opin meiltä (ikäänkuin meikäläiset rehelliset sekapää-raukat olisivat koskaan kehittäneet mitään niin älyllistä kuin oikea oppisuunta on) eikä nuhtele meitä muusta kuin siitä, että olemme sallineet Yhdysvaltain lujittaa yhtenäisyyttään ja käydä meille vaarallisiksi, vaikka olisimme voineet jakaa ne kannattamalla etelävaltioita sisällis-sodassa. Hän osoittaa mitä selvimmällä tavalla, että ellei Saksa murskaa Englantia, niin Englanti murskaa Saksan hyökkäämällä kimppuun sellaisella hetkellä, jolloin se on epäedullisessa asemassa. Lyhyesti sanoen: hän ennustaa, että me, hänen suuret opettajansa reaalipolitiikassa, menettelemme juuri siten, kuin junkkarimme nyt ovat pakottaneet meidät tekemään. Kyllä asia on sellainen, että juuri me olemme toteuttaneet Bernhardin ohjelman ja Saksa on lyönyt sen laimin. Hän neuvoi Saksaa tekemään liiton Italian, Itävallan, Turkin ja Amerikan kanssa, ennenkuin se ryhtyisi kukistamaan ensin Ranskaa, sitten Englantia. Mutta kukaan ei ole profeetta omassa maassaan; ja Saksa on antanut pusertaa itsensä Ranskan ja Venäjän väliin liittolaisenaan vain Itävalta ja suonut siten otollisen tilaisuuden englantilaisille junkkareille. Nämä ovat tarttuneet siihen täsmällisyydellä, jonka pitäisi miellyttää von Bernhardia, vaikkapa tämä tunnustus tapahtuukin hänen isänmaansa kustannuksella. Kaiser ei tahtonut myöntää, että he olivat terävämpiä junkkareita kuin hänen omansa. Se oli hänelle ikävä, vieläpä raivostuttavakin yllätys. Hän teki kaiken, mitä keisari saattoi tehdä sietämättömään häpeään alistumatta, saadakseen heidät pidättämään verikoiransa loitolla ja antamaan hänen selviytyä kahdesta pelottavasta vihollisestaan. Mutta he nauroivat Fredrik Suuren naurua ja syöksivät kaikki meidän voimamme häntä vastaan, kuten hän olisi Bernhardin periaatteiden mukaan saattanut tehdä meille, jos olisi tavannut meidät yhtä epäedullisessa asemassa, Virallisesti tämä sota on junkkarin taistelua junkkaria vastaan, militaristin taistelua militaristia vastaan; ja meidän on siitä suoriuduttava, ei tekopyhinä teeskentelijöitä vastustaen, vaan kynsin ja hampain kamppaillen.

MILITARISTISTA LYHYTNÄKÖISYYTTÄ.

Epävirallisesti katsoen on asian laita aivan toisellainen. Demokratian, eipä edes sosiaalidemokratiankaan, vaikka se onkin yhtä vihamielinen brittiläisiä kuin saksalaisia junkkareita kohtaan ja käsittää varsin hyvin nykyaikaisen sodan vanhentuneisuuden ja äärettömän typeryyden, ei tarvitse olla kokonaan innostumatta taistelusta, joka voi tuottaa sille suurempaa hyötyä kuin sen valtiollisille vastustajille. Sillä Bernhardi Loistava ja meidän omat perin tylsät militaristimme ovat yhtä mielettömiä: sota ei saa aikaan mitään kaikesta siitä, minkä vuoksi he ovat siihen syöksyneet. On paljoa luultavampaa, että se saa aikaan juuri sellaista, mitä he eniten pelkäävät ja paheksuvat: se on itse asiassa jo pakottanut heidät juuri sellaiseen järjestykseen, jonka kukistamiseksi he perustivat anti-sosialisti-liiton. Osoittaaksemme, kuinka mielettömiä he ovat, sallittakoon meidän olettaa, että sota toteuttaa heidän läntisen ohjelmansa viimeiseen pykälään asti. Otaksukaamme, että Ranska lähtee sodasta voitollisena, onnellisena ja mainehikkaana, valloitettuaan takaisin Elsassin ja Lothringin, saatuaan Rheimsin tuomiokirkon korjatuksi parhaimpaan nykyaikaiseen afäärityyliin ja suunnaton sotakorvaus taskussaan! Olettakaamme, että me hinaamme Saksan laivaston Portsmouthiin ja jätämme Hohenzollernin kuvaannollisesti virumaan Romanovin kantapään alle ja todellisuudessa asumaan mukavassa huvilassa Chislehurstissa, seudun kaikkien teekutsujen sankarina ja sen kaikkien urheilukilpailujen palkintotuomarina! No niin, huutavat militaristit, otaksukaa kaikin mokomin sellaista: voisimmeko kaivata mitään sen parempaa? Mutta minullapa sattuu olemaan verraten vilkas mielikuvitus, eikä se suostu millään ehdolla pysähtymään tähän mukavaan kohtaan. Minun täytyy otaksua yhä edelleen. Otaksukaamme, että Ranska, jonka sotilaallinen maine on vielä kerran kohonnut napoleonisen korkealle, käyttää sotakorvauksensa rakentaakseen voittamattoman armaadan, voimakkaamman ja meitä lähempänä sijaitsevan kuin saksalainen laivasto, jota nyt olemme ryhtyneet hävittämään! Otaksukaamme, että Sir Edward Grey esittää vastalauseensa ja monsieur Delcasse vastaa: "Venäjä ja Ranska ovat nöyryyttäneet yhden valtakunta-öykkärin ja ovat valmiit nöyryyttämään toisenkin. En ole unohtanut Fashodaa. Estäkää meitä, jos voitte; tai jos haluttaa, niin etsikää apua Saksalta, jonka olemme murskanneet ja riisuneet aseista!" Mitä hyötyä on silloin kaikesta tästä verenvuodatuksesta, kun tuo vanha tilanne toistuu pahemmassa muodossa, kun meillä on vihollinen lähempänä rantojamme ja maallenousu paljoa mahdollisempi, kun vihollista on terästämässä "luonnollisen vihollisuuden" traditsio ja Waterloon tahra on pestävä pois aivan samoin kuin nyt Sedanin? Jo sylilapsenkin pitäisi kyetä käsittämään, että tuo typerä ajatus hellittää meitä ahdistavaa sotilaallista painostusta murskaamalla tämä tai tuo erikoinen valta on ihan samaa, kuin koettaisimme muuttaa valtameren painostusta nostamalla sangollisen vettä Pohjanmerestä ja kaatamalla sen Biskaijan lahteen.

Jätän ehdoin tahdoin olettamatta, mitä voitollinen Venäjä saattaisi tehdä. Mutta Puolan ja Suomen ylevämielinen vapauttaminen sen omalla kustannuksella ja Bosnian ja Herzegovinan vapahtaminen Itävallan kustannuksella voisi helposti nostattaa hermostuneiden militaristiemme mieleen, että Venäjän saattaisi vallata intohimoinen halu vapauttaa India ja Egypti, ja lisäksi muistuttaa sille, että me olimme Japanin liittolaisia niihin aikoihin, jolloin Venäjä nöyryytettiin Mandshuriassa. Niin että teidän tasapaino-probleminne Aasiassa käy suunnattomassa määrin vaikeammaksi, jos Saksa heitetään pois venäläisvastaiselta vaakalaudalta ja murskataan muruiksi. Yksinpä Pohjois-Afrikassakin — mutta riittää jo. Paistinpannusta voi raivata itselleen tien, mutta vain tuleen. Parasta on ottaa vaarin Nietzschen urheasta neuvosta ja pitää kunnianasianaan "elää vaarallisesti". Historia osoittaa, että usein se on paras keino elää kauan.

MITÄÄN OPPIMATTA — KAIKKI UNOHTAEN.

Mutta sallikaa minun tutkia tuota militaristien teoriaa, ei otaksumien varaan piiloutuvan tulevaisuuden, vaan täyttyneen ja peruuttamattoman menneisyyden avulla. Onko totta, että kansakuntien täytyy voittaa tai tuhoutua ja että sotainen valloitus merkitsee hyvinvointia ja valtaa voittajalle ja häviötä voitetulle? Olen jo ohimennen vihjannut siihen tosiasiaan, että Itävalta on joutunut tuon tuostakin tappiolle: sen on voittanut Ranska, Italia, Saksa, melkein jok'ikinen maa, joka on arvellut kannattavan käydä sen kimppuun; ja kuitenkin se on tätä nykyä yksi suurvalloista, ja voittamaton Saksa on etsinyt sen liittoa. Saksa voitti Ranskan 1870 niin perinpohjaisesti, että se tuntui mahdottomalta; ja kuitenkin on Ranska siitä pitäen laajentanut aluettaan, sillä välin kuin Saksa anoo yhä vielä turhaan tilaa auringossa. Venäjän voitti Japani Mandshuriassa niin täydellisesti, ettei kukaan voine sen koommin väittää Lännen luonnollisesti olevan sotilaallisessa suhteessa itää etevämmän; ja kuitenkin juuri Venäjän herättämä pelko on saattanut Saksan tekemään nykyisen epätoivoisen rynnistyksensä Ranskaa vastaan; ja juuri Venäjän liittoon perustuvat Ranskan ja Englannin toiveet lopullisesta menestyksestä. Me itse tunnustamme, ettei se sotakuntoisuus, jolla olemme niin suuresti hämmästyttäneet saksalaisia, suinkaan aiheudu Waterloosta ja Inkermannista, vaan siitä läksytyksestä, minkä saimme buureilta, jotka olisivat luultavasti tuottaneet meille häviön, jos olisimme olleet jotakuinkin heidän kokoisiaan. Kreikka on äskettäin niittänyt sotamainetta saatuaan muutamia vuosia varemmin surkeasti selkäänsä turkkilaisilta. Helppoa olisi lisätä esimerkkien lukua poimimalla niitä kaukaisemmasta historiasta: niinpä ne toistuvat tappiot, joita meidän sotajoukkomme kärsivät seitsemännentoista vuosisadan lopulla taistellessaan tasapainosodassa Luxembourgin johtamia ranskalaisia vastaan, muuttivat Englannin asemaa hämmästyttävän vähän, tuskinpa laisinkaan, niiden vaikutus oli melkein sama kuin myöhemmin Marlborough'n johdolla saavutettujen voittojen. Ja näitä silmällä pitäen on aivan nurinkurinen se militaristi-teoriasta saatu johtopäätös, että valtiot, jotka nykyään eivät merkitse mitään sotilaallisina valtoina, eivät yleensä voi merkitä yhtään mitään. Monako näyttää olevan Europan onnellisin ja menestyksellisin valtio.

Lyhyesti sanoen militarismi on kaikkein typerimpiä niistä vale-tieteistä, joita viime vuosisata-puolisko on synnyttänyt niin runsaasti ja joille on yhteistä se ominaisuus, että ne tympäisevät kaikkia terveitä sieluja ja menettävät kokonaan tasapainonsa inhimillisen kokemuksen ilmeisten tosiasiain rinnalla. Todellisen käytännön nojalla uskaltaa laatia vain sellaisen säännön, että sodat, joiden tarkoituksena on ylläpitää tai järkyttää valtioiden välistä tasapainosuhdetta ja joita pintapuoliset ihmiset sanovat tasapainosodiksi, perusteelliset sitä vastoin kateellisuuden sodiksi, eivät koskaan saa aikaan haluttua rauhallista ja lujaa tasapainoa. Ne saattavat keventää riidanhalua, tuottaa kaunaa tuntevalle tyydytystä, lauhduttaa loukattua kansallisylpeyttä, kartuttaa tai laimentaa sotaista mainetta; mutta siinä onkin kaikki. Ja syynä on, kuten myöhemmin aion perin ratkaisevasti osoittaa, se että kansakunta voi todellisesti ruhjoa toisen vain yhdellä tapaa; ja se on sellainen tapa, ettei yksikään sivistynyt kansakunta uskalla edes pohtiakaan sitä.

OLEMMEKO ME TEKOPYHIÄ.

Ja nyt siirryn yleisistä huomioista nykyisen tapauksen valtiolliseen historiaan, mikä on välttämätöntä voidakseni tehdä siveellisen asemamme selväksi. Mutta jotta en menettäisi kaikkea luottamusta sen hämmästyttävän yhteensopeutumattomuuden vuoksi, mikä ilmenee meikäläisten valtiomiesten tunnetun persoonallisen luonteen ja heidän virallisesti edustamiensa toimenpiteiden välillä, minun täytyy ensiksi lausua sana englantilaisen valtiomiestoiminnan omituisesta psykologiasta, ei vain englantilaisten lukijaini hyväksi (jotka eivät tiedä sitä omituiseksi, kuten eivät myöskään tiedä vedellä olevan mitään makua, koska heillä on sitä aina suussaan), vaan vedotakseni laajemman maailman suopeuteen.

Kuinka epäoikeutetulta asia meistä tuntuneekin, niin tiedämme joka tapauksessa ulkomailla, yksinpä sielläkin, missä meihin suhtaudutaan mitä ystävällisimmin, vallitsevan sellaisen käsityksen, että meidän oivallisia ominaisuuksiamme heikentää parantumaton tekopyhyys. Ranskalle me olemme aina olleet Petollinen Albion. Saksassa pidettäisiin tuota nimitystä nykyään aivan liian imartelevana. Victor Hugon mukaan on syynä siihen, miksi Mitta mitasta on suhteellisesti vähän suosittu Shakespearen näytelmistä, se seikka että tekopyhän Angelon luonne on liian tarkka dramatisoima meidän kansallisluonteestamme. Pecksniffiä [Muuan henkilö Dickensin romaanissa "Martin Chuzzlewitt"; suurta jaloutta teeskentelevä, todellisuudessa itsekäs tekopyhä. — Suom.] ei pidetä Amerikassa niin poikkeuksellisena englantilais-gentlemanina kuin täällä Englannissa.

Tätä mainetta emme ole saaneet suotta. Maailmalla ei ole suurempaa syytä leimata Englantia juuri tällä tekopyhyyden paheella kuin esim. Ranskaa; eikä maailma kuitenkaan esitä Tartuffea tyypilliseksi ranskalaiseksi, kuten se esittää Angelon ja Pecksniffin tyypillisiksi englantilaisiksi. Me voimme panna vastalauseemme yhtä suuttuneina kuin preussilaiset sotamiehet väittävät valheelliseksi tuota yhtä yleistä käsitystä, että he ovat hurjia rosvoja ja tunnottomia ryöstäjiä; mutta siinä on sittenkin jotain totta. Jos arvostelette englantilaista valtiomiestä hänen tietoisten tarkoitustensa, vakuutustensa ja persoonallisen olemuksensa mukaan, niin huomaatte hänet useasti rakastettavaksi, vilpittömäksi, inhimilliseksi ja tarkoin totuutta rakastavaksi mieheksi. Jos arvostelette häntä, kuten muukalaisen on tehtävä, yksinomaan niiden virallisten toimenpiteiden mukaan, joista hän on vastuunalainen ja joita hänen on puolustettava alahuoneessa puolueensa edun vuoksi, niin teidän on monesti pakko tehdä se johtopäätös, että tämä arvon herra on pahempi kuin Cesare Borgia ja kenraali von Bernhardi yhteen lyötyinä ja ulkoasioissa todellinen Bismarck kaikessa muussa paitsi siinä, että häneltä puuttuu taitoa komentaa, suorasukaista selvää järkeä ja kykyä vapautua kaikista harhaluuloista oman valtiotaitonsa laatuun ja päämäärään nähden. Ja ne vakinaiset virkamiehet, joiden käsiin hän on joutunut, ansaitsevat luultavasti nekin kaiken tämän ja vielä vähän lisäksikin. Siten syntyy tuo hämmästyttävä vastakohta, jossa toisella puolen on berliiniläisten sanomalehtien makiavellimainen Sir Edward Grey ja toisella puolen se rakastettava ja yleiseen suosittu Sir Edward Grey, jonka me tunnemme. Täällä Englannissa me olemme valmiit astumaan mihin maailmankongressiin tahansa ja sanomaan: "Tiedämme Sir Edward Greyn rehelliseksi englantilaiseksi gentlemaniksi, joka tarkoitti hyvää todellisena patrioottina ja rauhanystävänä; olemme aivan varmat siitä, että hän menetteli oikein ja kohtuullisesti; emmekä me halua kuunnella sellaista hölynpölyä, joka väittää toista." Kongressi vastaa: "Sir Edward Greystä emme tunne muuta kuin sen, mitä hän on tehnyt; ja koska hänen tekonsa on aivan päivänselvä, sillä onhan hän itse tehnyt selkoa koko jutusta, niin meidän täytyy pitää Englanti vastuunalaisena hänen käytöksestään; silti uskomme teidän vakuutuksianne — vaikka asia onkin meille samantekevä — ettei hänen käytöksensä johdu missään suhteessa hänen luonteestaan."

MEIDÄN ÄLYLLINEN LAISKUUTEMME.

Tämä tilanne paljastaa meille sen yleisen totuuden — olen jo kuluttanut melkoisen osan elämääni koettaen saada englantilaiset tajuamaan sitä — että meitä vaivaa turmiollinen älyllinen laiskuus, surkeana perintönä niiltä ajoilta, jolloin monopolimme kivihiili- ja rantamarkkinoilla soi meille tilaisuuden tulla rikkaiksi ja mahtaviksi sen enempää ajattelematta tai tietämättä keinoja: laiskuus, joka on käymässä meille perin vaaralliseksi nyt, jolloin monopolimme on menetetty tai saanut väistyä uusien koneellisen voiman lähteiden tieltä. Me tulimme rikkaiksi tavoittelemalla vaistomaisesti omaa välitöntä etuamme, s.o. luonnollisen lapsellisen itsekkyyden avulla; ja milloin vain heräsi kysymys siitä, oliko meillä oikeutta kaikkeen tähän, niin oli varsin helppoa saada se vaikenemaan kaikenkaltaisella mukiinmenevällä lörpöttelyllä (jos se nimittäin miellytti meitä eikä aiheuttanut vaivaa tai uhrauksia), jota pappimme tarjosivat 70 punnan vuosipalkasta tai sanomalehtimiehemme kymmenestä pennistä riviltä tai liike-elämän moralistit, joilla oli omia etuja valvottavina. Lopulta muutuimme paksupäisiksi, menetimme kaiken älyllisen tietoisuuden siitä, mitä oikeastaan teimme, ja sen kera kaiken objektiivisen itsekritiikin kyvyn. Ja sen lisäksi kasasimme itsellemme aika varaston hurskaita sanontatapoja, jotka eivät ainoastaan tyydyttäneet meidän turmeltunutta ja puolittain turtunutta omaatuntoamme, vaan vielä saattoivat meidät tuntemaan, että oli aivan tavattoman epägentlemanimaista ja valtiollisesti vaarallista koetella näitä hurskaita sanontatapoja omaan käytökseen sovellettuina. Me kehitimme Lutherin opin uskon vanhurskauttamisesta järjettömän pitkälle uskomalla, että niin kauan kuin ihminen sanoo sitä, minkä olemme päättäneet hyväksyä oikeaksi, ei ole vähintäkään väliä, mitä hän todellisuudessa tekee. Oikeastaan emme käsitä selvästi, miksi tarvitsee ollenkaan ottaa pohdittavaksi kysymystä moraalista, ellei ole jotain epäiltävää puhdistettavana. Siirtykäämme yleisestä erikoistapauksiin. Kuvatessani niiden diplomaattisten neuvottelujen kehitystä, joiden avulla ulkoasiain-ministeriömme onnistui lopulta päättää tilinsä Saksan kanssa militaristiselta kannalta katsoen suotuisimmalla hetkellä, minun täytyy esittää meidän ulkoasiain-ministerimme käyttäytymässä melkein samaan tapaan, kuin me syytämme Kaiserin käyttäytyneen. Ja kuitenkin hän on minun mielestäni peräti rehellinen gentleman, "äärimmilleen hämmästynyt"; hän tarkoitti hyvää, kammoksui viime hetkessä sodan kauhuja, tarrautui siihen toivoon, että saisi taivutetuksi jokaisen pysymään järkevänä, jos asianosaiset vain saapuisivat juttelemaan hänen kanssaan samaten kuin silloin, kun suurvallat saatiin pidätetyiksi Balkanin sodasta; mutta hän on aivan toivottoman köyhä positiivisesta politiikasta ja sen vuoksi kykenemätön vastustamaan niitä, jotka olivat käyneet käsiksi positiivisiin asioihin.

Ei teidän myöskään pidä hetkeäkään kuvitella, että minä pidän tietoista Sir Edward Greytä Othellona ja alatietoista Jagona. Olen sitä mieltä, että ulkoasiain-ministeriö, jossa Sir Edward on oikeastaan vain otsikkokoristeena, halusi harkitusti ja tietoisesti ryhtyä tuohon monasti siirrettyyn militaristisotaan Saksaa vastaan aivan samoin kuin amiraliteettikin; ja siinä on jo lausuttu melkoisen paljo. Ellei Sir Edward Grey tietänyt mitä tahtoi, niin Winston Churchill ei ainakaan ollut niin ymmällään. Hän ei ollut mikään "isti", vaan kannatti peittelemättä sitä yleistä käsitystä, että jos miestä uhataan, niin hänen pitää iskeä, ellei häntä pelota. Jos asiain johto olisi ollut hänen käsissään, niin mahdollisesti hän olisi voinut estää sodan (ja siten tuottaa itselleen ja brittiläiselle yleisölle suuren pettymyksen) pelottamalla keisaria. Nyt hän oli järjestänyt Ranskan ja Englannin laivastojen yhteistoiminnan, paloi taistelunhalusta ja saattoi varmaankin vain vaivoin hillitä itseään riisumasta julkisesti takkiaan, sillä välin kuin Asquith ja Sir Edward Grey esittivät maalle vakuutuksiaan, joiden johdosta yleisö erehtyi käsittämään, ettei meillä ollut velvollisuutta ryhtyä sotaan ja ettemme luultavasti ryhtyisikään siihen sen enempää kuin ennenkään. Mutta vaikka Sir Edward ei poistanutkaan väärinkäsitystä, niin luulen hänen kuitenkin ryhtyneen sotaan junkkari-liberaalin (sellaisiakin kentaureja on olemassa) raskain sydämin eikä suinkaan junkkarijingon ylimielisyydellä.

Nyt voin, tekemättä Sir Edward Greylle enempää vääryyttä kuin sen hituisen, mitä ei voi välttää, ryhtyä esittämään tarinaa diplomaattisista neuvotteluista sellaisina kuin ne näyttävät kongressista, joka minun otaksumani mukaan järjestää ne ehdot, minkä mukaan Europan on määrä iät kaiket elää suuremmassa tai vähemmässä määrin onnellisena.

SODAN DIPLOMAATTINEN HISTORIA.

Todistuskappaleena siitä, kuinka meikäläiset ulkoasiain-ministeriön junkkaridiplomaatit saattoivat meidät sotaan, on Valkoinen kirja, Sekalaista N:o 6 (1914), joka sisältää europpalaisia selkkauksia käsittelevää kirjeenvaihtoa ja on sittemmin julkaistu uudelleen erään myöhemmän Valkoisen kirjan yhteydessä. Näistä useasti siteeratuista ja harvoin luetuista asiakirjoista näemme, kuinka kaikkien kansakuntien junkkarit, ne miehet, jotka vuosikausia ovat hokeneet "sen täytyy tulla" ja vaatineet Englannissa asevelvollisuutta ja suurempiin yrityksiin pystyviä sotajoukkoja, hiukan hätkähtävät huomatessaan yht'äkkiä, että nyt se on tullut. He ryntäilevät ulkoasiain-ministeriöstä lähetystöön ja lähetystöstä palatsiin vikisten: "Tämä on hirveätä. Ettekö voi estää sitä? Koettakaa nyt olla järkeviä. Ajatelkaahan seurauksia", j.n.e. Yksi ainoa heidän joukossaan säilyttää päänsä selvänä ja katselee tosiasioita suoraan silmiin. Tämä mies on Sasonov, Venäjän ulkoasiain-ministeri. Hän koettaa kaiken aikaa saada Sir Edward Greytä ottamaan miehekkäästi vastaan sen, mitä ei voi välttää. Hän toistaa toistamistaan: "Tiedätte varsin hyvin, että teidän on mahdotonta estää Europpaa sodasta. Tiedätte, että sopimus pakottaa teidät taistelemaan Saksaa vastaan, jos Saksa käy Ranskan kimppuun. Tiedätte, että olette jo valmistautuneet taisteluun; että Britannian armeijaa komentaa jo ranskalais-brittiläinen sotaneuvosto, että teidän on mahdotonta peräytyä kunnialla. Tiedätte, että tuo Itävallan vanhus, joka olisi jo vuosia sitten katsottu yli-ikäiseksi, jos olisi ollut veronkantaja, on päättänyt ryhtyä sotaan Serbiaa vastaan ja lähetti tuon typerän neljänkymmenen kahdeksan tunnin ulttimaattumin, kun me olimme kaikki maalla, jotta voisi ruveta taistelemaan, ennenkuin ennättäisimme takaisin pitämään häntä kurissa. Tiedätte, että hänellä on takanaan Wienin jingo-roskaväki. Tiedätte, että jos hän ryhtyy sotaan, niin Venäjän on mobilisoitava. Tiedätte, että Ranskan on yhdyttävä meihin, kuten teidänkin Ranskaan. Tiedätte, että sillä haavaa kuin me mobilisoimme, on Saksalla, tuon vanhan miehen liittolaisella, vain yksi epätoivoinen voiton mahdollisuus, nimittäin lyödä meidän liittolaisemme Ranska miljoonainsa loistavalla hyökkäyksellä ja pyyhältää sitten takaisin kohdatakseen meidät Veikselin luona. Tiedätte, ettei tätä voi estää muuten paitsi siten, että Saksa tekee Itävallalle vakavia huomautuksia ja vaatii Serbian kysymystä käsiteltäväksi kansainvälisessä tuomioistuimessa eikä sodassa. Tiedätte, ettei Saksa uskalla tehdä tätä, koska sen liitto Itävallan kanssa on turva Ranskan ja Venäjän välistä liittoa vastaan, ja ettei se missään tapauksessa halua tehdä sitä, koska Kaiserin asemassa olevasta henkilöstä on luonnollisesti varsin vastenmielistä sallia edesvastuuttomien vallankumouksellisten murhata kuninkaallisia henkilöitä eikä hän voi arkkiherttuan murhan jälkeen ajatella kyllin pahaa Serbiasta. Meillä on vain yksi ainoa mahdollisuus välttää tuhon päivää; perin vähäinen se on, mutta kannattaa kuitenkin koettaa. Te torjuitte sodan Algeciras-kriisissä ja sitten taas Agadir-kriisissä ilmoittamalla, että aioitte ryhtyä taisteluun. Koettakaahan uudestaan. Kaiser on jäykkäniskainen siitä syystä, ettei usko teidän rupeavan taistelemaan tällä kertaa. No niin, todistakaa hänelle, että aiotte. Hän joutuu silloin niin hirvittävän ylivallan alaiseksi, ettei kenties uskalla moisesta hinnasta tukea Itävallan Serbialle antamaa ulttimaattumia. Ja jos Itävalta tulee täten pakoitetuksi menettelemään oikeudellisesti Serbiaan nähden, niin me venäläiset tyydymme, eikä silloin synny sotaa."

Sir Edward ei kyennyt ymmärtämään tätä. Hän on vapaamielisen hallituksen jäsen maassa, missä sellaisella miehellä ei ole mitään valtiollista uraa, joka ei aseta oman puolueensa valtaa kaikkien muiden näkökohtien edelle. Mitä olisivatkaan The Daily News ja The Manchester Guardian sanoneet, jos hän olisi Bismarckin tapaan muitta mutkitta huomauttanut: "Jos sota kerran syttyy, niin ei Englannin ja Preussin välistä vanhaa riitaa ratkaista lähettiläiden teekutsuissa ja areiopageissa, vaan verellä ja raudalla." Turhaan toisti Sasonov: "Mutta jos kerran aiotte taistella, kuten hyvin tiedätte tekevänne, miksi ette sano sitä?" Koska Sir Edward oli Sir Edward eikä Winston Churchill tai Lloyd George, ei hän voinut myöntää aikovansa taistella. Päin vastoin hän vakuutti meille, ettei hänellä ollut mitään velvollisuutta ryhtyä taistelemaan. Hän vakuutti Saksalle, ettei hänellä ollut vähintäkään vakavaa aikomusta ryhtyä taistelemaan. Ja koska Saksa oli varma siitä, että se voisi Itävallan avulla murskata Ranskan toisella kädellä ja Venäjän toisella kädellä, jos Englanti vain pysyisi loitolla, se antoi Itävallan heittää tulitikun ruutikellariin.

PATTERI PALJASTUU.

Silloin ulkoasiain-ministeriö, joka aina toimii rakastettavan ja suositun, mutta sekavan välineensä Sir Edwardin kautta, paljasti junkkari-militaristisen patterinsa. Hän ilmoitti äkkiä, että Englannin oli otettava osaa sotaan, vaikka ei sanonutkaan sitä vielä Englannin kansalle, koska diplomaattisten perimätapojen mukaan on sopimatonta ilmoittaa sille mitään, ennenkuin käy liian myöhäiseksi vastustaa asiaa. Mutta hän sanoi sen Saksan lähettiläälle. Hengenvaaralliseen satimeen joutuneena koetti prinssi Lichnovsky epätoivoisena säilyttää rauhaa Saksan ja Suur-Britannian välillä. Lupaisimmeko säästää Saksan, jos Belgia jätettäisiin loukkaamattomaksi? Emme. Tahtoisimmeko ilmoittaa, millä ehdoilla säästäisimme Saksan? Emme. Entä jos Saksa lupaisi, ettei se anastaisi Ranskalta alueita? Emme. Emmekö edes, vaikka he lupaisivat olla koskematta Ranskan siirtomaihin? Emme. Eikö sitten ollut mitään pelastuskeinoa? Sir Edward oli vilpitön. Hän myönsi, että oli olemassa vain yksi mahdollisuus: yleinen mielipide vapaamielisten keskuudessa ei kenties hyväksyisi sotaa, ellei Belgian puolueettomuutta loukattaisi. Ja hän varustausi tämän mahdollisuuden varalta toimittamalla Englannin sotaan päivää varemmin kuin antoi parlamentille tiedon asiasta.

Kaikki tämä on kerrottu diplomatian kielellä Valkoisen kirjan riveillä tai rivien välissä. Tämä kieli ei ole niin suorasukaista kuin minun kieleni; mutta ratkaisevassa kohdassa se on kyllin selvää. Sasonovin sävy on kohteliaan diplomaattista N:o 6:ssa, mutta N:o 17:ssä hän päästää kielensä valloilleen. "En usko, että Saksa toden teolla haluaa sotaa; mutta sen kannan määrää teidän kantanne. Jos asetutte lujasti Ranskan ja Venäjän puolelle, ei synny sotaa. Jos nyt luovutte niistä, niin tulee vuotamaan verivirtoja, ja lopulta teidät pakotetaan kuitenkin sotaan." Hän oli aivan oikeassa; mutta hän ei käsittänyt, että juuri sotaa meidän junkkarimme halusivatkin. He eivät uskaltaneet ilmaista sitä itselleen; eivätkä he luonnollisesti uskaltaneet ilmaista sitä hänellekään. Ja kenties hän harrasti itsekin sotaa niin voimakkaasti, ettei pahoitellut rehellisen neuvonsa hylkäämistä. Hajoittaa Itävallan keisarikunta ja hankkia Venäjälle Kaakkois-Europan slaavilaisten keskuudessa kaliifin valta, samalla kuin Preussi lyötäisiin Ranskan sekä Venäjän vanhan vihollisen ja Preussin vanhan liittolaisen Englannin avulla, se ajatus houkutteli niin voimakkaasti, että Sasonov osoittausi kaikkein todellisimmaksi ihmisystäväksi koko diplomaattisessa maailmassa pystyessään vastustamaan sitä niinkin suuressa määrin, että näytti Sir Edward Greylle vilpittömästi ainoan mahdollisuuden estää sitä.

NUMERO 123.

Ratkaiseva sananvaihto Sir Edward Greyn ja prinssi Lichnovskyn välillä on esitetty kuuluisassa N:o 123:ssa. Minun ei tarvitse sen enempää kuin kenenkään muunkaan vakavan henkilön välittää tuosta verraten lapsellisesta yrityksestä vähentää N:o 123:n merkitystä sillä perusteella, että prinssi oli vain rakastettava pölkkypää, joka ei todellisuudessa edustanut pirullista hallitsijaansa. Aivan kiistämätöntä on, että sen keskustelun jälkeen ei prinssi Lichnovsky voinut tehdä muuta kuin ilmoittaa Kaiserille, että saatuaan lopultakin hänet pälkääseen eivät sopimusvallat aikoneet päästää häntä vapaaksi millään ehdolla ja että nyt oli kysymys ratkaisevasta taistelusta Suur-Britannian ja Saksan välillä. Silloin Kaiser sanoi: "Me olemme saksalaisia. Jumala auttakoon meitä!" Kun joukko narrimaisia ylioppilaita saapui hänen ikkunainsa edustalle hurraamaan sodalle, kehotti hän heitä lähtemään kirkkoihin rukoilemaan. Hänen tsaarille lähettämänsä sähkösanomat (joita ei julkaistu meidän sinisessä kirjassa, mikä oli lievimmin sanoen epäritarillista) olivat sävyltään arvokkaita ja pateettisia. Ja kun saksalaiset, lainaten rivin siltä runoilijalta, josta he käyttävät nimitystä "unser Shakespeare", sanoivat: "Tarttukoot aseisiin kaikki ilmansuunnat, niin me lyömme ne", oli tämä romanttis-militaristiselta kannalta suuremmoista. Junkkarien johtamat miehet ovat sittemmin tehneet, minkä ovat voineet, osoittaakseen tämän kerskauksen oikeaksi. Mutta siitä tosiasiasta ei päästä minnekään, että he olivat pyytäneet sitä. Heidän junkkarinsa olivat meikäläisten tavoin juoneet sen päivän maljan; eivätkä he olisi antaneet meidän valita sitä ärsytettyään meitä niin monta vuotta. Ja juuri sen vuoksi Sir Edwardilla oli tarjottavana suuri yllätys, kun hän lopulta tunnusti asian parlamentille.

KUINKA MAA OTTI SEN VASTAAN.

Samalla haavaa kuin hän sanoi, ettemme voineet "pysyä syrjässä käsivarret ristissä" katsellen, kuinka ystäväämme ja naapuriamme Ranskaa "pommitettiin ja piestiin", nousi koko maa hänelle suosiotaan paukuttamaan. Ulkoasiainministeriön epäluottamus yleistä mielipidettä kohtaan, englantilais-ranskalaisen sotasuunnitelman salaaminen, entente'n piilottaminen "kveekkarin hattuun", Englannin yleisön ja Kaiserin petkuttaminen samalla tekosyyllä, kaikki tämä oli ollut kerrassaan tarpeetonta ja epäsuosittua, kuten useimmat niistä keksinnöistä, joita diplomaatit pitävät älykkäinä ja makiavellimaisina. Englannin yleisö oli kaiken aikaa seisonut Winston Churchillin takana. Se oli tahtonut Sir Edwardia tekemään juuri samoin kuin Sasonovkin tahtoi ja kuten minä The Daily News'in palstoilla ehdotin tehtäväksi yhdeksän kuukautta sitten, nimittäin aseistautumaan hampaita myöten välittämättä kustannuksista, jotka eivät olisi tuntuneet meistä enempää kuin kirpunpurema, ja ilmoittamaan Saksalle, että jos se koskisi Ranskaan sormellaankaan, niin liittyisimme Ranskaan lyödäksemme sen häviölle; samalla olisimme lohdutukseksi moisesta uhkauksesta vakuuttaneet, että tekisimme aivan samoin Ranskalle, jos se kevytmielisesti rikkoisi rauhan käymällä Saksan kimppuun. Ei yksikään epävirallinen englantilainen, joka oli leipänsä arvoinen, halunnut honottaa tekohurskaasti meidän rauhanrakkaudestamme ja kunnioituksestamme sopimuksia kohtaan, tuskallisen velvollisuuden juhlallisesta täyttämisestä ja muusta senkaltaisesta kuvottavasta sekoituksesta koulumestarin lörpötystä, kylälehtien hölynpölyä ja kinematografi-melodraamaa, johon meidät uhattiin hukuttaa. Me olimme täysin valmiit iskemään Kaiseria päähän opettaaksemme hänelle, että jos hän aikoi tallata jalkoihinsa Europan, lukien mukaan uuden ystävämme Ranskan ja karskin pikku Belgian, niin hän ei ollut ottanut lukuun vanhaa Englantia. Ja tätä taistelunhaluista, mutta täysin suorasukaista ja inhimillistä kantaa ei kansakunnan tarvinnut laisinkaan puolustella, sillä se ei tietänyt, että me yllätimme Kaiserin tukalassa asemassa tai että ranskalais-venäläinen liitto oli uhannut rauhaa aivan yhtä suuressa määrin kuin itävaltalais-saksalainenkin. Mutta ulkoasiain-ministeriö tiesi sen varsin hyvin ja alkoi sen vuoksi suurissa määrin valmistella tarpeettomia, typeriä ja jotensakin tympäiseviä puolusteluja. Kansakunnalla oli puhdas omatunto, se ei ollut ensinkään vikapää hyökkäävään strategiaan: ulkoasiain-ministeriöllä oli kädet veressä, mutta se ei halunnut päästää asiata julkisuuteen. Siitä johtuivat sen saarnat.

H. G. WELLS KOHOTTAA MAANSA LIPUN.

Ratkaisevalla hetkellä ryhtyi H.G. Wells puhumaan kansakunnan äänellä. Kun hän kohdisti raivonsa sähköpurkauksena "tuohon marssivaan mielettömyyteen Europan sydämessä", niin hän toi ilmi vuosikausia tukahutettuna kyteneen kapinan sitä öykkärimäisyyttä ja ylimielisyyttä ja kerskailua vastaan, joka sanoo itseään vereksi ja raudaksi ja panssaroiduksi nyrkiksi ja Jumalaksi ja omaksitunnoksi ja yleensä kaikeksi, mikä kuuluu suuremmoiselta. Nietzschen tavoin meitä "ravittiin" kansanvaltaisten sanomalehtimiesten vankilarangaistuksilla majesteetinloukkauksesta, Kaiserin esi-isillä ja hänen tehtävällään ja hänen evankeliumillaan alistumisesta ja kuuliaisuudesta, kun oli kysymys köyhistä, ja kaksintaistelun lieventämästä auktoriteetista, kun oli kysymys rikkaista. Maailma oli käynyt ärtyisäksi ja halusi kiihkeästi, että ne, jotka miekkaa kalistelevat, hukkukoot miekkaan. Ei kukaan välittänyt rahtuistakaan sopimuksista: meidän jotka olimme nähneet Berliinin sopimuksen ratkeavan, kun Itävalta 1909 julkeasti valtasi Bosnian ja Herzegovinan, meidän ei tosiaankaan kannattanut puhua sopimusten pyhyydestä, joskaan eivät ulkoasiain-ministeriöiden paperikorit olleetkaan täynnä revittyjä "paperinpaloja", mikä muutoin oli hyvä asia; sillä kenraali von Bernhardin olettamus, että olosuhteet muuttavat sopimukset, ei ole Machiavellilta lainattu, se on lakikirjoista saatu typeryys. Katujen mies ei ymmärtänyt paljoa, tuskinpa rahtuistakaan Serbiasta tai Venäjästä tai yleensä niistä korteista, joilla diplomaatit pelasivat alituista "mustaa Pekkaansa". Meitä ärsytti aivan sietämättömästi preussilainen militarismi ja sen tapa halveksia meitä ja ihmiskunnan onnea ja selvää järkeä; ja niin me nousimme kapinaan ja kävimme sen kimppuun. Me olemme lähteneet liikkeelle nujertaaksemme Kaiserin aivan samoin kuin lähdimme nujertamaan Mahdin. Wells ei maininnut laisinkaan sopimusta. Hän sanoi vain: "Tuolla on hirviö, jota kaikki vapautta rakastavat ihmiset vihaavat; ja lopultakin me ryhdymme taistelemaan sitä vastaan." Ja diplomaatteihin kyllästyneenä sanoi yleisö: "Tepä sanoitte jotakin!" Me emme pysähtyneet kysymään omiltatunnoiltamme, onko preussilainen olettamus, että sivistyneen maailman herruus kuuluu saksalaiselle kulttuurille, todellakin omahyväisempi kuin englantilainen olettamus, että merien herruus kuuluu Britannian kaupalle. Ja turvallisina saarelaisina me olimme yhtä kykenemättömiä kuin ennenkin huomaamaan sitä hirvittävää sotilaallista vaaraa, mikä koitui Saksalle maantieteellisestä asemastaan, kun sillä oli Ranska ja Englanti länsirintamallaan ja Venäjä itärintamallaan: kaikki kolme liittyneinä tuhotakseen sen; ja kuinka järjetöntä oli pyytää Saksaa odottamaan murto-osa sekuntia, ennenkuin se hyökkäsi läntisen vihollisensa kimppuun, kun se ei kerran voinut saada mitään varmoja lupauksia läntisen vihollisensa tarkoituksista. "Me olemme nyt pakkotilassa, eikä pakko tunne mitään lakeja", sanoi valtakunnan kansleri valtiopäiville. "Se on meille kysymys elämästä ja kuolemasta", sanoi Saksan ulkoasiain-ministeri meidän lähettiläällemme Berliinissä, kun tämä oli äkkiä osoittanut harvinaista harrastusta Lontoon-sopimusta kohtaan, joka oli v:lta 1839 säilynyt vielä loukkaamattomana monen myöhemmän samankaltaisen "paperinpalasen" rippeen joukossa.

Meidän lähettiläämme tuntuu olleen sitä mieltä, ettei tarvinnut pitää niin suurta kiirettä. Voivathan saksalaiset marssia Ranskaan Verdunin ja Toulin välisen linnoitusvyöhykkeen kautta, jos he eivät todellakaan malttaneet odottaa muutamaa päivää siltä varalta, että Sir Edward Greyn vakuuttava puhe ja viehättävä luonne saisi Venäjän pehmenemään ja Itävallan vakuutetuksi rikoksestaan. Tällöin valtakunnan kansleri, joka ei ole aivan täydellinen enkeli, kysyi, olimmeko ottaneet lukuun, mitä maksoi asettua elämänsä puolesta taistelevan valtakunnan tielle (sillä nämä militaristiset valtiomiehet uskovat täydellä todella, että kansakunnan voi surmata tykinlaukauksilla). Se oli uhkaus; ja koska me emme välittäneet yhtään Saksan vaarasta emmekä suvainneet uhkauksia vallalta, joka meillä nyt oli käsissämme, niin sai rasva jäädä tuleen liekehtimään hurjemmin kuin konsanaan ennen. Vain yksi lopputulos oli mahdollinen, kun mieltenkuohu, kansallinen itsekkyys ja molemminpuolinen tietämättömyys tuolla tavoin iskivät yhteen.

ASQUITHIN ARKALUONTOINEN ASEMA.

Tämä tuntui suuremmoiselta tilaisuudelta hallituksen asettua kansakunnan etunenään. Mutta minun muistini mukaan ei Englannin hallitus ole kertaakaan ymmärtänyt kansaa. Uskollisena Gladstonen ajan perimätavoille (mikä, ohimennen sanoen, ei juuri ole oikeudenmukaista Gladstonea kohtaan), ettei vapaamielisen pääministerin pitäisi tietää mitään ulkopolitiikasta, vielä vähemmän välittää siitä, ja rauhallisen tunteettomana kansan mielenpurkautuman todelliselle luonteelle palautui Asquith takaisin vuoteen 1839, omaksuen lakimiehen näkökannan Belgian puolueettomuuden loukkauksesta. Hän vakuutti meille, ettei kukaan olisi voinut tehdä rauhan hyväksi enempää kuin Sir Edward Grey, vaikka hyökkäys Kaiserin nujertamiseksi olikin kaikkein suosituin teko, mihin Sir Edward oli konsanaan ryhtynyt.

Sitä paitsi oli olemassa toinenkin pulma. Vaikka Asquith uskookin ylevän varmasti olevansa vapaamielinen valtiomies, niin toden teolla hän on varsin suuressa määrin sitä, mitä Kaiser olisi ollut, jos hän olisi ollut Yorkshiresta ja lakimies sen sijaan, että nyt on vain puoleksi englantilainen ja toiseksi puoleksi Hohenzollern ja voideltu keisari kantapäihinsä asti. Mikäli on kysymys kansanvapauksista, ei historia tee mitään eroa Asquithin ja Metternichin välillä. Hänen on pysyttävä Belgian turvallisella akatemiallisella pohjalla siitä varsin ilmeisestä syystä, että jos hän alkaisi puhua siitä, kuinka Kaiser sulkee vankilaan kansanvaltaisia sanomalehdentoimittajia ja agitaattoreita j.n.e., niin tämän juhlallisen asennon turmelisivat heti huudot sellaiset kuin: "Mitä sanotte Denshawaista?" — "Mitä maksaa Tom Man?" — "Äänioikeus naisille!" — "Oletteko käynyt hiljattain Indiassa?" — "Tehkää McKennasta Kaiser!" — "Rakas vanha Herbert Gladstone!" j.n.e. Suora totuus on se, että militaristeja lukuun ottamatta Saksa on käytännössä monessa suhteessa kansanvaltaisempi kuin Englanti: ovatpa Kaiserin omat junkkarit julkisesti solvaisseet häntä pelkuriksi siitä syystä, ettei hän vedä vertoja Asquithille, kun on kysymys esiintyä tyynen välinpitämättömänä vapaamielisiin periaatteisiin nähden ja tuiki tietämättömänä työtä tekevien luokkain sympatioista, mielipiteistä ja harrastuksista.

Asquithin oli myöskin käännettävä yleinen huomio pois siitä tosiasiasta, että kolme hänen hallituksensa jäsentä, kaikki epäämättömästi ja ilmeisesti patriootteja ja älyllisesti rehellisiä, siirtyi sodanjulistuksen tapahtuessa suoraa päätä yksityiselämään. Yksi heistä, John Burns, teki tällöin suunnattoman persoonallisen uhrauksen, ja hän on siitä pitäen säilyttänyt tuikean äänettömyyden, joka on paljoa kaunopuheisempi kuin se kuuluisa puhe, minkä Saksa keksi hänen kunniakseen. Yleensä ei uskota, että näihin kolmeen valtiomieheen vaikutti kiihtymys Belgian puolueettomuuden loukkauksen vuoksi.

Hallitukselle oli ylimalkaan mahdotonta tarttua suuremmoiseen tilaisuuteen ja asettua johtamaan kansallista liikettä, jonka Sir Edward Greyn sodanjulistus nostatti; yksinkertaisena syynä oli se, ettei hallitus edusta kansaa ja on sympatioiltaan yhtä suuressa määrin junkkarihallitus kuin Kaiserinkin hallitus. Asquith ei voi ymmärtää sen enempää kuin Sir Edwardkaan sitä seikkaa, että me tahdomme aivan yksinkertaisesti tehdä lopun potsdamilaisuudesta sekä kotona että muualla. Varmaankin molemmat pitävät Potsdamia varsin hienona ja kadehdittavana laitoksena ja tahtovat, että Englanti veisi voiton Potsdamistakin ja ottaisi merien herruuden yksinoikeudekseen. Me, niin minä käsitän asian, tahdomme taata sen merien herruuden, joka on ihmiskunnan yhteinen perintö, vähäisimmällekin valtiolle ja alhaisimmalle kalastajalle, joka elatukseensa nähden on riippuvainen merestä. Tahdomme, että Pohjanmeri on yhtä turvallinen jokaiselle, sekä englantilaiselle että saksalaiselle, kuin Portland Place.

VASTASYYTÖKSIEN TARPEELLISUUS.

Ja nyt joku, joka toivoo, etten olisi sanonut kaikkea tätä (hän kun on luultavasti puhunut hirvittävää pötyä Belgiasta viimeisen kuukauden ajan), kysyy varmaankin: "Miksi kaikki nämä vastasyytökset? Mikä on tehty, on tehty. Eikö nyt ole jokaisen englantilaisen velvollisuus tukahuttaa kaikkinainen erimielisyys yhteisen vaaran uhatessa?" j.n.e. Kaikkiin moisiin rukouksiin tulla säästetyksi niin kauhealta asialta kuin totuudelta minun täytyy vastata, että historian muodostavat pääasiallisesti vastasyytökset ja että minä kirjoitan historiaa, koska tarkka tapahtumain tuntemus ei ole vain tuiki tarpeen voidaksemme käyttäytyä jotenkuten järkevästi Europan edessä, kun välttämätön tilinteon päivä koittaa, vaan sillä on myöskin käytännöllistä merkitystä siihen vaaralliseen ja suoranaiseen tehtävään nähden, mikä meillä on edessämme; sillä nythän meidän on pyydettävä kansakunnalta sotamiehiä ja suunnattomia rahasummia. Sen on ratkaistava kysymys, onko tuossa pyynnössä vedottava peittelemättä meidän vapaudenrakkauteemme ja traditsioomme, jonka mukaan Englanti on maailman vapauden suojelija, eikä huonoihin lakeihin vanhentuneista sopimuksista, kaikellaiseen lorupuheeseen Kaiserin pirullisesta luonteesta ja rauhaarakastavan Englannin loukattuun sopivaisuuden tuntoon tai muuhun sentapaiseen hölynpölyyn, mikä on monet kuukaudet kuvottanut John Bullia. Epäilemättä oli melkein mikä hyvänsä puolustettavissa alussa, kun me kaikki puristimme lujasti toistemme käsiä ja kehotimme toisiamme olemaan pelkäämättä. Mutta nyt on aika rohkaista mielensä, tunnustella lihaksiaan, käsittää voimamme ja urheutemme arvo ja lausua totuus häpeämättä, rohkeiden ja lujaluontoisten miesten lailla, koettamatta päästä vastuunalaisuudesta ikäänkuin mitkäkin ulkoasiain-ministeriön juonen viralliset puolustelijat.

MITÄ SAKSAN OLISI PITÄNYT TEHDÄ.

Koska halveksin arvostelijoita, jotka johtavat ihmiset harhaan kykenemättä saattamaan heitä oikeaan, tahdon ensiksi, ennenkuin jatkan meidän virallisen asemamme arvostelua, tehdä hallitukselle ja ulkoasiain-ministeriölle sen palveluksen, että määrään heille oikean virallisen aseman; sillä myönnän, että yleisön kanta on liian kypsymätön virallisesti käytettäväksi, vaikka se sellaisenaan onkin terve. Tämä oikea virallinen kanta on löydettävissä vain tarkastamalla, mitä Saksan olisi pitänyt tehdä ja mitä se olisi voinut tehdä, ellei se olisi ollut meikäläisten junkkarien lailla niin suuressa määrin militaristi-mielettömyyden sokaisema ja militaristi-paniikin valtaama, että "sillä ei ollut aikaa lausua paholaiselle hyvää huomenta". Asia on varsin yksinkertainen: sen olisi pitänyt uskoa länsirajansa turvallisuus Länsi-Europan ja Amerikan yleiselle mielipiteelle ja taistella Venäjää vastaan, jos sen kimppuun käytiin, välittämättä sen enempää selkänsä suojelemisesta. Militaristien teorian mukaan olisimme me, Ranska ja Englanti, hyökänneet viipymättä sen kimppuun takaapäin; mutta militaristinen teoria saattaa kannattajansa pulaan juuri sen vuoksi, että se olettaa Europan shakkilaudaksi. Europpa ei ole mikään shakkilauta, vaan väkirikas mannermaa, missä vain ani harvat ihmiset ovat antautuneet sotilaallista shakkia pelaamaan; ja myöskin noilla harvoilla on otettavana huomioon monta seikkaa eikä vain vastustajan kuninkaan valtaaminen. Ensinnäkin olisi Englannin käynyt mahdottomaksi hyökätä Saksan kimppuun moisissa olosuhteissa, ja jos Ranska olisi tehnyt siten, ei Englanti olisi auttanut sitä; mahdollisesti olisi vielä yleinen mielipide pakottanut Englannin sekaantumaan asiaan julkaisemalla yhteisen vastalauseen Amerikan kanssa tai ehkäpä asevoiminkin suojelemaan Saksaa, jos sitä ahdistettaisiin tuhoisasti kahdelta taholta. Yksinpä meidän militaristeillamme ja diplomaateillammekin olisi ollut syitä sellaiseen sekaantumiseen. Hyökkäävä ranskalais-venäläinen hegemonia, jos se saisi Saksan muserretuksi, olisi meille aivan yhtä vastenmielinen kuin Saksan ylivalta. Täten Saksa olisi pahimmassa tapauksessa joutunut taistelemaan Venäjää ja Ranskaa vastaan puolellaan kaikkien muiden valtojen sympatiat ja mahdollisuus saada aktiivista apua muutamilta, varsinkin niiltä, jotka ovat sen tavoin vihamielisellä kannalla Venäjän hallitukseen nähden. Ellei Ranska olisi käynyt sen kimppuun — ja vaikka olenkin yhtä tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista kuin Sir Edward Grey suvaitsee aivan tyytyväisenä olla, niin en voi ymmärtää, kuinka Ranskan hallitus olisi voinut puolustaa oman kansansa edessä hirvittävän vaarallista hyökkäystä Saksaa vastaan, jos Venäjä olisi ollut hyökkäävänä puolena — silloin Saksa olisi joutunut oikeudenmukaiseen asemaan taistelussaan Venäjää vastaan. Mutta ei edes taistelu Venäjänkään kanssa ollut välttämätön. Serbialle annettu ultimaattumi oli hassahtavan ukon typeryyksiä, pahempi rikos kuin salamurha, joka sen aiheutti. Ei ole mitään syytä epäillä Sir Maurice Bunsenin viestissä esitettyä johtopäätöstä, että siitä olisi voitu selviytyä ja että Venäjä ja Itävalta olisivat huomanneet parhaaksi jättää taistelun sikseen ja sopia asiasta. Kortit viittasivat todellakin rauhaan, ja pyrkiminen siihen olisi ollut vain tervettä peliä.