MILITARISMIN AKILLESKANTAPÄÄ.
Sen sijaan Saksa karahti Ranskan kurkkuun, ja tunkeutumalla Belgiaan se antoi meille militaristiemme haluaman syyn käydä sen kimppuun kansakunnan täysin myötätunnoin. Minkä vuoksi se teki tämän typeryyden? Ei suinkaan kenraali von Bernhardin neuvojen vaikutuksesta. Päin vastoin, hän oli nimenomaan varoittanut sitä joutumasta Venäjän ja ranskalais-brittiläisen yhdistelmän väliin, ennenkuin se oli muodostanut vastapainoliiton Amerikan, Italian ja Turkin kanssa. Eikä hän suinkaan ole rohkaissut sitä uskomaan, että Englanti säästäisi Saksaa: päin vastoin, hän ei saattanut kylliksi ihailla sitä salakavalaa häikäilemättömyyttä, jota Englanti osoittaa vaaniessaan tilaisuuttaan ja syöksyessään vihollisensa kimppuun, kun tämä on lyöty maahan. (Se mies parka ei tietänyt, kuinka suuresti hän ylisteli meidän kykyämme harjoittaa reaalipolitiikkaa!) Mutta hän ei ottanut huomioon uskontonsa turmiollista perusheikkoutta, nim. sitä, että koska junkkari-militarismi päästää esille vain hölmöjä ja keikareita ja tukahuttaa kaikki aito realistit ikäänkuin nämä olisivat käärmeitä, niin kriisin sattuessa käy aina ilmi, että "hölmöt eivät pysty omaan hölmötyöhönsä". Kaiser ja hänen ministerinsä sotkivat asiansa aivan hirvittävällä tavalla. He olivat Bernhardin kiihdyttämiä, mutta eivät ymmärtäneet häntä. Hänen imartelunsa he nielivät, mutta hänen sotataitonsa ja varoituksensa jäivät käsittämättä. He tiesivät, että kun koitti aika asettua ranskalais-venäläistä liittoa vastaan, silloin heidän oli tehtävä suuremmoinen hyökkäys Ranskan kimppuun ja pyyhkäistävä sen nappulat pois isolta shakkilaudalta, ennenkuin Venäjä sai aikaa mobilisoida; ja sitten oli palattava murskaamaan Venäjä jättäen Englannin valloitus toiseen aikaan. Tätä enempää ei heidän päähänsä voinut mahtua yhdellä kertaa; ja he olivat auttamattoman kykenemättömiä ottamaan selkoa siitä, olivatko toiset Bernhardin vaatimista ehdoista toteutettavissa, tai koulupoikamaisen mielikuvituksensa kiihdyttäminä muistamaan, oliko hän yleensä asettanutkaan mitään vaatimuksia. Ja niin he tekivät hyökkäyksensä ja saattoivat itsensä siveellisesti väärään joka kohdassa, tehden sitä paitsi voiton saavuttamisen inhimillisesti mahdottomaksi sotilaallisessa suhteessa. Juuri sellainen on militarismin nemesis: militaristi joutuu suureen peliin, jota hän ei typeryytensä vuoksi kykene pelaamaan menestyksellä. Espanjan Filip yritti sitä 300 vuotta takaperin; ja se rappiotila, mihin hän tällöin saattoi maansa, on jatkunut tähän päivään saakka. Hän oli niin typerä, että vaikka luulikin olevansa Jumalan valitsema välikappale (yhtä varma toivottoman typeryyden merkki ihmisessä, joka ei voi käsittää jokaisen toisen olevan yhtä suuressa määrin saman vallan välikappale, kuin takeena viisaudesta ja suopeudesta ihmisessä, joka kunnioittaa naapuriaan kuten itseäänkin), koetti hän kuitenkin kamppailla Drakea vastaan sellaisin olettamuksin, että tykki oli ase, jota ei yksikään todellinen ritari ja hyvä katolilainen voinut alentua käsittelemään. Ludvig XIV yritti uudestaan kaksi vuosisataa sitten, ja ollen kevytmielisempi houkkio hän sai selkäänsä Marlborough'lta ja lähetti poikansa pojanpojan valtaistuimelta mestauslavalle. Napoleon koetti sitä sata vuotta takaperin. Hän oli vaarallisempi, koska hänessä oli suunnatonta persoonallista kykyä ja teknillistä sotataitoa; ja hän aloitti Ranskan vallankumouksen loistavin suosituskirjein. Kaikki tämä vei hänet espanjalaista tekopyhää ja ranskalaista keikaria pitemmälle; mutta hänkin liitti itseensä hölmöjä ja roistoja ja päätyi voitettuna St. Helenan saarelle tyydytettyään kahdenkymmenen vuoden aikana idioottien kunnian- ja verenhimoa, pidettyään sotaa "suurena pelinä" ja kenttää, jolle oli ylt'yleensä siroiteltu ruumiita, "kauniina näkynä". Lyhyesti sanoen, hän oli hölmöille ihan yhtä suuri magneetti kuin toisetkin, mutta paljoa kykenevämpi.
MEIDÄN OMA OIKEA ASEMAMME.
Nyt nousee kysymys, mihin asemaan saattoi meidän hallituksemme tämä mielettömän teorian tulos ja Potsdamin kykenemättömyys soveltaa sitä käytäntöön. Se jätti aivan selvästi lännen vastuunalaisen poliisin asemaan. Europassa ei ollut ketään muuta, joka olisi ollut kyllin voimakas pannakseen "hullun koiran" kahleisiin. Belgian ja Hollannin, Norjan sekä Ruotsin, Tanskan ja Sveitsin ei juuri saattanut odottaa ottavan tätä velvollisuutta kantaakseen, vaikka Norjalla ja Ruotsilla ei olisikaan hyvää syytä venäläis-vastaiseen kantaansa eivätkä hollantilaiset kapitalistit olisi puolittain varmoja siitä, että heidän kauppamenestyksensä olisi suurempi Saksan kuin kotimaisen hallinnon alaisena. Kukaan ei väittäne, että Espanja olisi voinut tehdä jotain; ja mitä Italiaan tulee, niin oli epätietoista, eikö se pitänyt itseään yhä vielä kolmiliiton jäsenenä. Joko siis Englanti tai ei kukaan. Englannin pidättäytyminen syöksymästä melskeeseen kaikkine voimineen olisi ollut mahdotonta jokaiselta näkökannalta katsoen. Kansanvaltaiselta kannalta katsoen tämä olisi merkinnyt sen vaatimuksen hyväksymistä, jonka esitaistelijaksi Potsdam oli itsensä tehnyt hyökkäämällä Ranskan tasavallan kimppuun: me olisimme hyväksyneet junkkariluokan vaatimuksen saada järjestää maailman olot militaristiseen suuntaan joukkojen hengen ja ruumiin kustannuksella. Kansainvälisen sosialismin kannalta katsoen se olisi merkinnyt sen äärimmäis-kansallisen mielipiteen hyväksymistä, että muiden maiden asukkaat olisivat samantekevää, vaikka he viiltävätkin kurkun puhki toisiltaan. Meikäläiset militaristi-junkkarit huusivat: "Jos sallimme Saksan voittaa Ranskan, niin seuraavalla kerralla on meidän vuoromme!" Romanttiset junkkarimme lisäsivät: "Ja se onkin meille parahiksi! Kukapa säälisikään meitä sen hetken koittaessa, jos meitä nyt jänistää?" Yksinpä sellaistenkin älymiesten, jotka inhoavat sotaa ja pitävät sitä sellaisenaan häpeänä niin suurena, etteivät edes kaikki laakeritkaan kykene peittämään sen Kaininmerkkiä, täytyi myöntää, että poliisivelvollisuus on välttämätön ja että sellaista sotaa vastaan oli sodittava, johon saksalaiset ovat ryhtyneet hyökätessään Ranskan kimppuun yrittääkseen aivan ilmeisesti asettaa tykki-hegemonian kansakuntien ystävällisen kanssakäynnin sijaan. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Vaikka ulkoasiainministeriö olisi ollut Kansainvälinen sosialistitoimisto, vaikka Sir Edward Grey olisi ollut Jaures, vaikka Ramsay McDonald olisi ollut pääministeri, vaikka Venäjä olisi ollut Saksan eikä meidän liittolainen, niin tulos olisi silti ollut sama: meidän olisi täytynyt paljastaa miekkamme ja murskata Potsdam, kuten olemme murskanneet ja meidän aina täytyykin murskata Filip, Ludvig, Napoleon ja koko heidän sukunsa.
Syy, joka pakotti meidät ryhtymään sotaan, on siis niin pätevä kuin yksikään casus belli voinee konsaan olla. Itse asiassa juuri sen kaksinainen tasavaltainen ja sotilaallinen luonne tekee sen aivan liian päteväksi; sillä se antaa meikäläisille tilaisuuden vaatia sen kokonaan omaksi asiakseen ja vääntää sen vale-laillisilla puolustuksilla, jotka turmelevat yhdeksän kymmenesosaa meidän arvostamme, koska sotilaalliset ja oikeudelliset syyt tekevät tuskin kymmenettä osaa koko määrästä: suoraan sanoen, ne eivät olisi sellaisinaan riittäneet oikeuttamaan edes yhden ainoan pommerilaisen krenatöörin surmaa. Tarkastakaamme esimerkiksi sitä sotilaallista näkökohtaa, että meidän on ryhdyttävä taisteluun Potsdamia vastaan, koska seuraavalla kerralla on meidän vuoromme, jos Kaiser nyt pääsee voitolle. No niin: emmekö aina ole valmiit taistelemaan, kun meidän vuoromme koittaa? Jos tapahtuisi se kerrassaan uskomaton seikka, että Saksa, olkoon kuinka voitokas tahansa, asettaisi kansalleen saman miespolven aikana kaksi niin hirvittävää vaatimusta kuin sota aina aiheuttaa, niin miksi emme luottaisi laivastoomme, voitettujen myötätuntoon ja Amerikan ja Europan yleisen mielipiteen kannatukseen, kun meidän vuoromme tulee, ellei tällä kertaa ole kysymys muusta kuin tappion ja voiton erotuksesta sotaretkessä, joka muussa suhteessa on aivan samantekevä? Ellei maailman onni kärsi Englannin tappiosta enempää kuin Saksan tappiosta, niin kuka välittää siitä, joudummeko me tappiolle vai emmekö? Jos olemme vain osanottajia varustuskilpailussa ja luodeilla suoritetuissa Olympian-kisoissa tai syyttäjiä teknillisessä kansainvälisen lain tapauksessa, niin on aivan samantekevää, joudummeko häviölle vai emmekö, koska siitä ei koidu vahinkoa muille kuin itsellemme — eikä edes itsellemmekään, ellemme ota huomioon kansallista turhamielisyyttämme. Vasta Europan elämän poliisivalvojina me olemme tärkeitä ja voimme lähettää miehemme juoksuhautoihin vakuutettuina siitä, että he taistelevat arvokkaan asian puolesta. Lyhyesti sanoen: junkkari-asia ei ole penninkään arvoinen; kansanvallan, sosialismin, kansainvälisyyden asia on kaiken sen arvoinen, mitä se uhkaa maksaa.
SAKSALAISET PUOLUSTAUTUVAT MEIDÄN SYYTÖKSIÄMME VASTAAN.
Mitä vastaavat saksalaiset tähän? Tai oikeammin: mitä saksalaiset vastaisivat siihen, jos heidän virallisilla militaristeillaan ja kaiseristeillaan olisi älyä keksiä vaikuttava vastaus? Epäilemättä he sanoisivat, että meidän sosiaali-demokraattiset tunnustuksemme ovat kyllä kaikki perin oivallisia, mutta me olemme omaksuneet sen kannan epäilyttävän äkkiä ja äskettäin. He huomauttaisivat, että hengenvaaraan joutuneen kansakunnan on hiukan vaikeata uskoa olemassaolonsa riippuvaksi muukalaisesta yleisestä mielipiteestä, jota ensiksikään eivät ole koskaan tuoneet ilmi ne henkilöt, jotka todellisuudessa määräävät Englannin ulkopolitiikan, ja joka toiseksi on kokonaan vieras heidän tunnetuille mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen. He kysyisivät syytä siihen, minkä vuoksi me — sen sijaan että teimme sopimuksen Ranskan ja Venäjän kanssa ja kieltäydyimme ilmaisemasta Saksalle sen tarkoitusperästä muuta kuin että emme sitoutuneet pysymään puolueettomina, jos ranskalais-venäläinen yhtymä kävi Saksan kimppuun — emme sanoneet suoraan 1912 (jolloin Saksa esitti meille kysymyksen peittelemättä) ja jälleen viime heinäkuussa (kuri Sasonov vaati meitä niin voimakkaasti näyttämään korttimme), että jos Saksa hyökkäisi Ranskan kimppuun, niin me ryhtyisimme sotaan edellistä vastaan, joko Venäjän kanssa tai ilman sitä, vaikka tiesimme varsin hyvin, että hyökkäys Ranskaa vastaan Belgian kautta kuuluisi Saksan ohjelmaan, jos vaara Venäjän taholta kävisi uhkaavaksi. He huomauttaisivat, että jos meidän oma ulkoasiain-ministerimme julkisesti väitti olevansa kokonaan tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista, niin saksalaisen oli vaikea uskoa niiden olevan täysin sopivia julkaistaviksi. Lyhyesti sanoen, he selittäisivät: "Jos olitte ennen tätä tapausta niin tavattoman viisaita ja hyvää tarkoittavia, miksi eivät teidän ulkoasiain-ministerinne ja lähettiläänne Berliinissä ja Wienissä ja Pietarissa — suokaa anteeksi, Petrogradissa — kehottaneet meitä pysymään rauhassa ja luottamaan länsimaiden yleiseen mielipiteeseen? Miksi he kieltäytyivät antamasta meille mitään lupauksia paitsi sen vihamielisen vakuutuksen, että Englanti toimisi yhdessä Ranskan kanssa meitä vastaan Pohjanmerellä, ja tekivät meille täysin selväksi, että teidän politiikkanne oli junkkaripolittiikka ihan yhtä suuressa määrin kuin meidän omammekin ja ettei meillä ollut mitään toivottavaa teidän suopeudeltanne? Mitä todisteita oli meillä siitä, että te pelasitte muuta kuin tätä meidän omaa militaristi-shakkiamme, jota nyt niin hurskaina tuomitsette, mutta jota ei kukaan teistä, paitsi kourallinen sosialisteja, joita halveksitte, ja syndikalisteja, jotka telkeette vankilaan, ole vuosikausiin vastustanut, vaikka se onkin ollut puheena kaikkialla militaristienne saksalaisvastaisissa ohjelmissa ja sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa? Ovatko teidän sosiaali-demokraattiset periaatteenne vilpittömiä, vai ovatko ne vain tikari, jota salaatte hihassa iskeäksenne sen takaa päin meihin, kun kaksi hirvittävintä vihollistamme koettaa murskata meidät? Jos näin on laita, niin missä on silloin teidän siveellinen ylemmyytenne, senkin hurskastelijat? Ellei, miksi ette silloin — toistamme sen vieläkin — tehneet niitä tunnetuiksi kautta koko maailman, sen sijaan että valmistitte älyttömällä vaikenemisellanne meille salaväijytyksen?"
Käsittääkseni ei tähän voi vastata muuten kuin tunnustamalla suoraan, että me emme tietäneet, mitä tahdoimme; että pääsimme siitä selville vasta sitten, kun Saksan hyökkäys Ranskan kimppuun pakotti meidät lopultakin tekemään päätöksen; että vaikka epäilemättä täysi selvyys ja pitkällinen ounastus meidän puoleltamme olisikin ollut peräti paikallaan, niin silti voi monella syyllä puolustaa politiikkaa, joka kieltää kahlaamasta virran poikki, ennenkuin on sille saapunut; että meidän täytyy joka tapauksessa jyrkästi kieltäytyä tunnustamasta, että olemme muita alttiimmat menettelemään väärin, kun olosuhteet viimein pakottavat meidät ajattelemaan ja toimimaan. Samoin: että keskustelu on turha saksalaisten oman asian tähden; sillä olettivatpa saksalaiset meidän olevan häikäilemättömiä militaristeja tai tunnollisia demokraatteja, heidän oli kuitenkin päädyttävä samaan johtopäätökseen, nim. siihen, että me hyökkäisimme heidän kimppuunsa, jos he ahdistaisivat Ranskaa; niin muodoin täytyi heidän olettamuksensa, että emme sekaantuisi leikkiin, perustua siihen uskoon, että olemme suoraan sanoen "halveksittavia", jommoisista erehdyksistä ihmiset saavat aina maksaa tässä matoisessa maailmassa.
Yleensä voimme varsin hyvin kerskailemalla preussilaisten tapaan selviytyä tuosta keskustelusta, jos vain pystymme pitämään puoliamme sotatantereella. Mutta preussilaistapa ei juuri tyydytä omaatuntoa. Sillä seikalla, etteivät meikäläiset diplomaatit kyenneet keksimään Saksalle oikeata tietä, ei Saksa voi puolustaa kykenemättömyyttään löytää itse sitä. Eipä siltä, että tämä olisi ollut enemmän sen asia kuin meidän: se oli europpalainen kysymys ja olisi ollut ratkaistava kaikkien lähettiläiden ja ulkoasiain-ministerien yhteisin neuvoin. Mutta se oli, lievimmin sanoen, yhtä suuressa määrin Saksan asia kuin kenenkään muun ja tavattoman tärkeä sille: "kysymys elämästä ja kuolemasta", kuten valtakunnan kansleri ajatteli. Mutta meidän ei kannata väittää olevamme Saksaa siveellisesti ylempänä. Meille se oli kysymys monen englantilaisen elämästä ja kuolemasta; ja nämä englantilaiset ovat kuolleet siitä syystä, että meikäläiset diplomaatit olivat yhtä sokeita kuin preussilaiset. Sota on tuottanut tappion salakähmäiselle junkkaridiplomatialle, meikäläiselle yhtä hyvin kuin vihollisellekin. Niiden meistä, joiden täytyy vielä kuolla, on saatava innostusta, ei kuuliaisuudesta diplomaatteja kohtaan, vaan menneiden aikojen katusulkujen sosialisti-sankarin tavoin "ihmissuvun solidarisuuden" tunnosta. Ja jos hän ostaa verellään voiton tuolle pyhälle asialle, niin myönnän, ettemme juuri voisi sallia ulkoasiain-ministeriön ripustaa martyyripalmunlehväänsä sotaministeriön lieden reunukselle.
ENSIMMÄINEN RANGAISTUS PETOLLISUUDESTA.
Ulkoasiain-ministeriö voi sentään ainakin muuttaa kantaansa ja asettua kannattamaan hyvää asiaa, sen sijaan että alentaa sitä saivartelevilla puolusteluillaan. Sillä katsokaahan, mikä on ollut ensimmäinen tulos tuosta Belgian-hölynpölystä! Se aiheutti sen välttämättömän johtopäätöksen, että kun viimeinenkin saksalainen oli karkoitettu Belgian maaperältä, silloin rauhaarakastava Englanti, suoritettuaan vastahakoisen tehtävänsä tässä järkyttävässä sodassa, vetäytyisi tyynesti erilleen kamppailusta ja jättäisi liittoutuneiden tehtäväksi selvittää asiat Potsdamin kanssa. Asquithin Mansion Housessa pitämän puheen jälkeen liittoutuneet vaativatkin täydellä syyllä meitä hyväksymään juhlallisen sopimuksen, jonka mukaan kaikkien oli pysyttävä yhdessä aina sodan loppuun asti. Tämän johdosta on tehty surkean laiha yritys osoittaa, että epäluotettava asianosainen olikin Ranska, jonka Kaiser muka koetti lahjomalla saada erilleen. Muuta ei voi sanoa kuin että sellaisille henkilöille voi syöttää mitä tahansa, jotka uskovat, että yksikään hallitus Ranskassa uskaltaisi nyt tarjota Ranskan kansalle rauhan hinnaksi muuta kuin Elsassia ja Lothringia tai että toistaiseksi voittamaton ja todellakin mestarillisesti etenevä Kaiser (kuten silloin näytti) uskaltaisi tarjota Ranskalle sellaista maksua. Tietysti meidän oli hyväksyttävä vaatimus; mutta ellei pääministerin oma menneisyys olisi estänyt häntä asettumasta kansan suosimalle kannalle, niin meidän ei olisi epäilty mahdollisesti vetäytyvän pelistä, kun tekopyhyytemme vaatimukset olivat tulleet tyydytetyiksi. Hän olisi tietänyt, että me emme puolusta sopimusta, joka sattumalta on jäänyt Pariisin, Praagin, Berliinin ja kaikenkaltaisen ja -aikaisten sopimusten rippeiden joukkoon ainoana europpalaisena sopimuksena, mikä tähän asti on säilynyt ilmeiseltä loukkaukselta: me kannatamme sotaa sen vuoksi, että siinä vastustetaan sotaa, sotilaspakotusta, mielivaltaa, öykkärimäsyyttä, raakaa voimaa, sotilaslakia, luokkaröyhkeyttä, sitä, mitä rouva Fawcett nimitti järjettömäksi pirullisuudeksi (jonka johdosta sanomalehdet puolustellen selittivät, että hän, ollen nainen, oli tietysti tarkoittanut muukalaisten eikä Englannin sotaa). Muistaen, mitä itse olemme sanoneet ja tehneet, voivat muutamat meistä epäillä, tokko saatana pystyy heittämään ulos saatanan, mutta vaikka tehtävä ei ole juuri langenneelle enkelille kuuluva, niin antakaamme hänen kuitenkin yrittää.
AVOIN MAKSUOSOITUS.
Havaitkaa sillä välin, kuinka Idän diplomatia jälleen voittaa meidät viekkaudellaan suoranaisena tuloksena tästä sopimuksien aiheuttamasta pahaonnisesta tekopyhyyden purkauksesta. Jokainen on sanomistaan sanonut, että tämä sota on hirvittävin, mitä milloinkaan on käyty. Ei kukaan ole sanonut, että tämä uusi sopimus on hirvittävin avoin maksuosoitus, mikä meidän milloinkaan on täytynyt kirjoittaa sen vuoksi, että parlamentin enemmistöpuolue on tahtonut saavuttaa tehokkaan siveellisen asennon. Tosin J.A. Hobson käsitti tilanteen heti ja hänen sallittiin päästää nurkastaan vähäinen pahaenteinen vaakahdus; mutta kuuluiko sitä varoittavaa torventoitotusta, jonka olisi pitänyt törähtää kautta koko sanomalehdistön? Ajatelkaahan, mitä avoin maksuosoitus merkitsee. Ranska voi kenties tyytyä siihen, että saa sen nojalla takaisin Elsassin ja Lothringin. Meidän täytyy tyytyä muutamiin kaistaleisiin Saksan siirtokuntia ja mestaruuteen raskaspainoisten sarjassa. Mutta Venäjä? milloin on se sanova: "Seis! Riittää jo!" Entä jos se ei tyydykään vain Puolaan, vaan vaatii vielä Itä-Preussiakin? Entä jos se tahtoo saada Konstantinopolin päästäkseen sen kautta jäätymättömien merien yhteyteen ja lisäksi vaatii Itävallan hajoamista? Entä jos siinä herääkin suuremmoinen ajatus vallata koko Preussi, jossa asiassa kansatieteellisillä kartoittajilla, militaristisilla mielipuolilla ja panslavistisilla suuruudenhulluilla onkin jotain sanottavaa? Se saattaa olla järkevää järjestystä, mutta siinä on jo liikaa. Ja se seikka, että me olemme joutuneet siihen parlamentin tietämättä, keskusteluitta, varoituksitta, kenenkään vetoamatta yleiseen mielipiteeseen tai vaatimatta demokratian vahvistusta, pelkästään Sir Edward Greyn kynänvedon kautta viiden viikon kuluttua siitä kuin hän oli samalla tavalla toimittanut meidät kauhistavaan yleiseuroppalaiseen sotaan, se osoittaa, kuinka täydellisesti ulkoasiain-ministeriö on luopunut kaikista yrityksistä esiintyä vähemmän itsevaltaisena kuin Kaiser itse. Se vain tarjoo avoimen valtakirjan liittoutuneiden armeijoille virkkamatta kansakunnalle sanaakaan, ennenkuin maksuosoitus on kirjoitettu. Muuta rajoitusta ei tällä velvoituksella ole kuin varmuus siitä, että maksuosoitus joutuu protestiin samalla hetkellä, jolloin sen nojalla nostetaan liian suuria summia. Ja siitä voi koitua täysin puolustettava syy uuteen sotaan itse liittolaisten kesken. Missään tapauksessa ei mikään sopimus voi pelastaa kutakin liittoutunutta karkeasta todellisuudesta alistua ja maksaa häviölle jouduttuaan, joko sitten toiset ovat tappiosta osallisia tai eivät. Enkö sanonut, että sitä parempi, kuta pikemmin teemme itsellemme selviksi rauhanehdot, jotta tietäisimme, minkä vuoksi taistelemme ja kuinka pitkälle meidän on mentävä? Sen sijaan me allekirjoitamme naurettavan "paperinpalan" säästääksemme itseämme sietämättömän väsyttävältä ajattelulta.
BELGIA EUROPAN VALTOJEN RISTIINNAULITSEMANA.
Ja nyt, ennenkuin jätän kysymyksen Belgiasta: mitä olemme tehneet Belgian hyväksi? Olemmeko pelastaneet sen joutumasta vihollisen valtaan? Asetimmeko sen rinnalle puoli miljoonaa miestä, kun vyöry pyyhälsi sen ylitse? Vai pysyimmekö turvallisina omassa maassamme ylistäen sen sankarillisuutta kirjoituksissa, joiden onnistui herättää sellainen käsitys, että belgialainen soturi on noin neljän jalan mittainen, mutta tavattoman karski kokoisekseen? Kun belgialainen soturi huusi: "Missä ovat englantilaiset?" niin oli vastauksena "ison huoneen suuruinen määrä ainetta", jonka saksalainen piiritystykki lennätti ilmaan ja joka murskasi hänet maahan, jota meidän ei ollut onnistunut pelastaa sodan pahimmilta kauhuilta. Me emme ole suojelleet Belgiaa; Belgia on suojellut meitä joutuen siitä hyvästä Saksan valtaan. Nyt pyhä velvollisuus vaatii meitä karkoittamaan saksalaiset Belgiasta. Siihen mennessä voisimme ainakin pelastaa sen pakolaiset yksityisen armeliaisuuden oikullisuudesta myöntämällä anteliaasti avustusta yleisistä varoista. Meidän ei tarvitse tyrkyttää sille rahaa lainaksi; Saksan kapitalistit tekevät sen mitä suurimmalla mielihyvällä, kun sota on päättynyt. Luullakseni hallitus käsittää tämän nyt, sillä huomaan sen esittävän sellaisen myöhäisviisauden, ettei meidän lainastamme tarvitse maksaa korkoa. Kun nyt alamme nähdä, mihin todella olemme joutuneet, mitä käytännöllisiä opetuksia voimme siitä saada?
SALAPERÄISYYDEN AIHEUTTAMA VALMISTUMATTOMUUS.
Ensinnäkin sen, että itsevaltainen ulkomaanpolitiikkamme, jossa ulkoasiain-ministeri on aina junkkari ja ryhtyy sotaan ja päättää sodan kysymättä neuvoa kansakunnalta tai uskomatta asiaa sille tai edes pidättymättä pettämästä sitä tarkoituksiinsa nähden, aiheuttaa ehdottomasti sellaisen tuhoisan tuloksen, että ryhdytään sotaan olematta siihen valmiita. Suunnitellaan sotia, joihin tarvitaan suunnattomia hyökkäysarmeijoita, harjaantuneita ja sotaan varustettuja. Mutta koska sellaisia valmistuksia ei voi salata yleisöltä, niin ne lykätään siksi, kunnes sota on toden teolla julistettu ja aloitettu, vaikka seurauksena olisikin sellainen hirvittävä vaara, että meidän vähäinen rauhanarmeijamme joutuisi tuhotuksi, kuten oli käymäisillään Monsin ja Cambrain luona. Ammattimiehet sanovat, että jalkamiehen valmistamiseen kuluu neljä ja ratsumiehen valmistamiseen kuusi kuukautta. Ja me hankimme armeijan, joka kykenee taistelemaan Saksan joukkoja vastaan, julistamalla Saksalle sodan ihan kuin meillä jo olisi sellainen armeija ja luottamalla sitten siihen, että tästä aiheutuva kauhea vaara saa meidät miehissä astumaan riveihin vapaaehtoisesti tai pakosta (mikä on vielä parempi seikka junkkarien kannalta katsoen). Minusta tuntuu siltä, että kansakunnan, joka sietää moisia järjettömiä menetelmiä ja suunnattomia vaaroja, täytyy ennen pitkää hukkua pelkästä mielettömyydestä. Ja kaikki tuo on silkkaa taikauskoa: Edward I:n aikaiset menetelmät tahdotaan säilyttää voimassa Yrjö V:n hallitusaikana. Sen vuoksi ehdotan sodasta otettavaksi kaikkein ensinnä sen opin, että ulkoasiain-ministeri alennetaan tavallisen pääministerin tai vaikkapa perustuslaillisen hallitsijan tasalle, niin ettei hän voi ampua ainoatakaan laukausta tai kirjoittaa sopimuksia alahuoneen valtuuttamatta, vaan on pakotettu suorittamaan diplomaattiset toimenpiteensä kaiken kansan nähden; ja nykyisen säännöksen sijaan, jonka mukaan diplomaattiseen palvelukseen antautuvalta vaaditaan ainakin 400 punnan yksityiset vuositulot, laaditaan uusi määräys, että ainakin toisen puolen diplomaattikunnasta on oltava henkilöitä, jotka eivät ole koskaan aterioineet sen korkeampien isäntien kuin vaatimattomien asiainajajain tai lääkärien päivällispöydässä.
Näitä ehdottaessani en suinkaan unohda, ettei ole helppoa keksiä tehokasta keinoa diplomatian hillitsemiseksi ja että meidän diplomaateillemme on yhtä tärkeätä kuin konsanaan ennen suuri luonne ja luokka-epäitsekkyys (mikä nykyään on mahdoton täyttää). Tiedän hyvin, että diplomaattista toimintaa harjoitetaan nykyään ei vain virallisin kirjeenvaihdoin, joka on tarkoitettu mahdollisesti julkaistavaksi ja joutuu tarkastuksen alaiseksi, mikä on jossain määrin vastuunalaista tarkastusta, vaan myöskin yksityisin kirjein, joita ei itse kuninkaallakaan ole oikeutta lukea. Tiedän, että yksinpä Yhdysvalloissakin, missä sopimukset ja sodanjulistukset kuuluvat parlamentin tehtäviin, presidentti voi siitä huolimatta aiheuttaa tilanteen, jossa kongressilla, samaten kuin meidän alahuoneellammekin tätä nykyä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin julistaa sota. Mutta vaikka täydellinen turvallisuus onkin mahdoton saavuttaa, ei siitä suinkaan seuraa, ettei olisi ryhdyttävä varokeinoihin tai ettei kansanvaltainen traditsio olisi turvallisempi kuin feodaalinen traditsio. Paljoa vakavampia epäilyksiä tuottaa joukkojen alttius joutua sotakuumeen valtaan ja tuo hirvittävän vaarallinen jokapäiväinen tulva halpoja sanomalehtiä; sillä näihin kirjoittavat nimettömät miehet ja naiset, joiden häpeällisen alhainen palkka on takeena heidän tietämättömyydestään ja nöyryydestään taloudellisen johdon edessä; mutta viimeksi mainittua hallitsee taasen varakas luokka, joka ei ainoastaan liehittele sotilassäätyä yhteiskunnallisista syistä, vaan jolle sota tuottaa suoranaisia etujakin suomalla tilaisuuden korottaa rahan arvoa, ja rahahan on ainoa kauppatavara, mitä varakkaalla luokalla on myytävänä. Mutta minä en kykene laisinkaan huomaamaan, että meikäläiset junkkarit ovat vähemmän alttiita sanomalehdistön vaikutukselle kuin alkeiskoulujen kasvattama yleisö. Päin vastoin, meikäläiset demokraatit ovat luotettavampia kuin plutokraatit, ja ne kuumehoureet, joita meikäläiset junkkarit sota-aikana lähettävät sanomalehtiin ilmaiseksi, olisivat kalliita, jos niistä maksettaisiin puoli pennyä riviltä. Rahaylimystö haluaa sotaa, koska se tarjoaa palkintoja plutokratialle: sosialismi haluaa rauhaa, koska sen palvelemat edut ovat kansainvälisiä. Koska sosialistinen puoli on kansanvaltainen puoli, niin meidän olisi parasta tehdä diplomatiamme kansanvaltaiseksi, jos haluamme rauhaa.
RAUHANEHDOT SODAN PITUUDEN LUONNOLLISET RAJAT.
Puhukaamme nyt rauhanehdoista. On jo aika ottaa tämä kysymys käsiteltäväksi; sillä lordi Kitchenerin käsitys, että meidän on valmistuttava vuosikausien sotaan, kuten teimme sata vuotta sitten, on soturille sopiva, mutta ei järkevä. Luonnollisesti meille on fyysillisesti mahdollista kaivaa kaksikymmentä vuotta juoksuhautoja ja ammuskella saksalaisia joukkoja ja työntää Saksan armeijoja takaisin, milloin ne eivät työnnä meitä, sillä välin kuin vanhat naiset nyhtävät turnipseja ja kaitsevat vuohia tulivyöhyykkeessä, jonka poikki soturit juoksevat turvaa etsien. Mutta meillä ei ole varaa pidättää yksi miljoona miestä, jotka ovat suoriutuneet ankarasta ruumiillisesta tarkastuksesta, useat vuodet isyyden toimista, ellei aikomuksemme ole kasvattaa seuraava sukupolvi vähemmistä, joilla on huonot silmät, visvaiset suonet, mädät hampaat ja sisälmykset epäkunnossa. Soturit eivät ajattele näitä asioita, mutta järkevien siviilihenkilöiden on tehtävä se. Ja yksinpä sotilaatkin tietävät, ettei ampumatarpeita voi valmistaa niin nopeasti kuin kuluttaa, eikä ihmisiä ja hevosia saata synnyttää yhtä nopeasti kuin ne voi surmata koneiston avulla. Olisi tosiaankin hyvä, etteivät sanomalehtemme kirjoittaisi kymmenen tuuman pommeista, vaan 1,000 punnan pommeista, ja että sotilassoittokunnat toisinaan kajahuttaisivat kansallislaulun ja brabançonnen ja marseljeesin lopuksi vanhan tutun säkeistön: "Kyllä rahaa lentää saa, kymmentuumainen kun paukahtaa." Helppoa on moittia Norman Angelia ja Blochia siitä, että he esittävät niin synkkiä ajatuksia sodan aiheuttamista kuluista; ja H.G. Wells on kerrassaan oikeassa huomauttaessaan sen seikan, ettei sota kannata taloudellisesti, olevan sille suureksi ansioksi, koska ei mikään korkea ihmistoiminta kannata koskaan taloudellisesti. Mutta nykyaikainen sota ei kannata edes itsessään. Meidän miehet ovat jo syytäneet lyijyä peräytyviä saksalaisia vastaan, joilla ei ollut lyijyä jäljellä takaisin syydettäväksi; ja jos jatkamme loppumattomiin, niin ennemmin tai myöhemmin meidän on ryhdyttävä ratkaisemaan tätä asiaa nyrkeillämme ja onniteltava itseämme siitä, että Georges Carpentier ja tykkimies Wells [kaksi kuuluisaa nyrkkeilijää. Suom.] ovat molemmat meidän puolellamme. Tämä sota päättyy, kun Saksa tarjoo sovinnon kättä, mikä tapahtuu aikoja ennen kuin se on äärimmilleen nääntynyt, mutta ei suinkaan ennen kuin me olemme itsekin tyytyväisiä päästessämme lepäämään. Kansakunnat ovat mehiläisten kaltaisia: ne eivät voi surmata muutoin kuin oman henkensä hinnalla.
SANKARIMIELTEN KANTA.
Kysymys ehdoista on aiheuttava hurjan riidan. Yleisen mielipiteemme äärimmillä laidoilla meillä on kahdenlaisia temperamentteja. Ensinnäkin meikäläiset gentlemanit, urheilijat, uskalikot, ylväät ritarit. Näiden mielestä on kerrassaan inhottavaa ja raukkamaista parjata vihollista, kun hän on pystyssä, potkia häntä, milloin joku toinen on iskenyt hänet maahan, puhkaista häneltä silmät, leikata kieli, hakata poikki oikea käsi ja ryöstää häneltä kaikki rahat. Nämä urhot sanovat: "Ei riitä, että kykenemme tänään taistelemaan Saksaa vastaan. Me voimme taistella sitä vastaan joka päivä ja milloin tahansa. Tulkoon vain uudestaan ja yhä uudestaan. Me voimme taistella kolme yhtä vastaan; ja jos tulee kymmenen yhtä vastaan, kuten Monsin luona, niin me taistelemme peräytyen ja karkoitamme vihollisen jälleen takaisin, kun olemme uuvuttaneet sen oman painomme tasalle. Ellei sen laivasto halua lähteä liikkeelle taistelemaan siitä syystä, että meillä on liian paljo aluksia, niin lähetämme kaikki, mitä meillä on liikaa, takaisin Portsmouthiin ja annamme urhoollisinten ja parhaiden voittaa." Näin puhuvat urhot, ja niin otaksutaan (joskin erehdyttävästi) myöskin Draken käyneen armaadan kimppuun.
PELKURIEN HÄPEÄLLINEN KANTA.
Mutta kaikki me emme ole ylväitä ritareita. Toisella laidalla on ihmisiä, jotka vaativat ryöstöä ja kostoa, tahtovat vihollista nöyryytettäväksi ja kidutettavaksi, tuomitsevat yhdellä palstalla raivostuneina preussilaiset kokonaisten kylien murhapolttajiksi ja joukkoteloittajiksi ja toisella riemuitsevat venäläisten menetellessä samoin; vaativat, että saksalaisia sotavankeja on kohdeltava pahantekijöinä, kuvaavat meikäläisiä indialais-joukkoja hurjiksi murhamiehiksi, koska kernaasti soisivat vihollisilleen sellaisen kohtalon, minkä tunnemme Indian kapinan ajoilta; kirkuvat, että Kaiser on lähetettävä Pirunsaarelle, koska St. Helena on hänelle liian hyvä, ja selittävät, että Saksa on runneltava ja poljettava tomuun niin perinpohjin, ettei se voi vuosisataan nostaa päätään. Käyttäkäämme näistä ihmisistä heidän omaa lempinimitystään ja sanokaamme heitä hunneiksi silläkin uhalla, että teemme vääryyttä todellisille hunneille. Ja lähettäkäämme heitä juoksuhautoihin niin monta kuin suinkin saamme houkutelluiksi lähtemään, siinä toivossa että ennen pitkää tapaamme heidän nimensä tietymättömiin kadonneiden joukossa. Mutta koska he pysyttelevät mieluummin omalla maaperällämme, niin heidät on otettava lukuun lopputiliä tehtäessä. Mutta silloin he eivät merkitse suuria. Useimmat heistä ovat aika lailla häpeissään siitä, mitä sanoivat noina kolmena, neljänä ensimmäisenä viikkona; ja useimmat niistä, jotka eivät ole, häpeävät tuoda kaunansa julkisesti esiin.
AFÄÄRIKANTA.
Paljoa enemmän merkitsevät tässä asiassa kummankin äärimmäisyyden välillä olevat ainekset. Ensinnäkin meidän pääjoukkomme, liikemiehet, joiden mielestä ritarillisuus ei kannata ja suuttumus on lapsellista, mutta jotka eivät voi käsittää, miksi emme pakottaisi Saksaa suorittamaan vahingonkorvausta ja hankkimaan meille varoja, jotta City saataisiin jälleen käyntiin. He unohtavat, että kun Ranska teki näin v:n 1871 jälkeen Berliinille, niin Berliini pääsi niin ankaraan vauhtiin, että ryntäsi päistikkaa suunnattomaan taloudelliseen onnettomuuteen, sillä välin kuin Ranskan talonpoika, joka oli hankkinut pääoman vanhasta sukastaan, menestyi koroilla vähemmän elinvoimaisten luokkain kustannuksella. Onnettomuudeksi on Saksa aloittanut tämänkaltaisen ryöstön omalla esimerkillään. Preussilaiset kenraalit ovat Napoleonin marsalkkain tavoin olleet aina julkeita rosvoja; kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan perimätapoja noudattaen he pakottavat kaupungit lahjomalla pelastamaan itsensä ryöstöstä ja hävityksestä, vieläpä majoituksestakin ja ovat aivan kykenemättömiä jäljittelemään jalomielisyydessä suurta Condéta (vai oliko se Turenne?), joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään kaupungin tarjoamaa maksua sillä perusteella, ettei ollut aikonut marssia sen kautta. Raivoa, joka Blücherin valtasi, kun Wellington ei sallinut hänen ryöstää Pariisia, ja hänen huudahdustaan "Mikä kaupunki siinä olisikaan ryöstää!" (tarkoittaen tällöin Lontoota) pidetään yhä vielä soturille varsin luonnollisena. Ja niitä veroja, joita preussilaiset kenraalit äskettäin ovat kiristäneet valtaamiltaan Belgian ja Ranskan kaupungeilta, täytynee kai pitää lunnaina eikä tavallisena rikollisena rosvouksena. Mutta vaikka täten luovutaankin vaatimasta rangaistusta rosvouksesta, niin eivät saksalaiset juuri voine valittaa, jos heiltä itseltään otetaan lunnaita, kun sotaonni kääntyy heille vastaiseksi. Liegen, Lillen ja Antverpenin täytyy saada rahansa takaisin korkoineen; ja Rheimsillä on esitettävänä suuri rakennuslasku. Mutta meidän itsemme pitäisi tarkoin pidättyä kiristyksestä. Meidän ei pitäisi myydä vertamme eikä armoamme. Jos myymme jompaakumpaa näistä, niin olemme sotarosvoja yhtä hyvin kuin Blücherkin.
Eikä meidän pidä erehtyä tahrimaan käsiämme vaatimalla muka kostoksi korvausta. Se mies, joka ajattelee, että edes kaikki Saksan rahat voisivat sovittaa yhden ainoan brittiläisen rumpalipojan hengen, olisi ammuttava pelkästään ilmaistaksemme sen tunteen, että hän on arvoton elämään. Me asetamme alttiiksi henkemme kuten saksalaiset omansa; ja vain tässä aivan erikoisessa rahassa meidän olisi maksettava tai otettava vastaan maksu. Meidän ei suinkaan pitäisi sanoa Kaiserille sodan päätyttyä: "Roisto, sinä et voi koskaan korvata Louvainin kirjastoa tai Rheimsin veistokuvia; ja siitä seuraa loogillisesti, että sinun on tyhjennettävä taskusi meidän taskuihimme." Paljoa parempi on sanoa: "Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!" Jos emme voi kohota tälle tasolle, jos meidän on tahrittava kätemme ryöstöllä, niin sanokaamme sitä ainakin ryöstöksi, mutta älkäämme saastuttako kieltämme ja sieluamme antamalla sille hienoja nimityksiä.
TUHON SAARNAAJAT.
Sitten meillä on militaristimme, jotka tahtovat saada Saksan "vuotamaan verensä kuiviin", silpoa ja runnella sen, niin ettei se voi koskaan enää tehdä sitä toistamiseen. No niin, se on varsin yksinkertaista, jos olette kyllin suuressa määrin militaristi tehdäksenne sen. Suunnattoman velkakuorman kasaaminen Saksan kannettavaksi ei tuota sitä tulosta. Sen laivaston hinaaminen Portsmouthiin tai upottaminen ei tuota sitä tulosta. Maakuntien ja siirtokuntien anastaminen ei tuota sitä tulosta. Tehokas keino on paljoa yksinkertaisempi ja käytännöllisempi. Mikä on tehnyt Saksan niin pelottavaksi tässä sodassa? Ilmeisesti sen suunnaton ylivoima miesluvussa. Juuri sen avulla meidät työnnettiin takaisin melkein Pariisin porteille asti. Järjestys, valmius, kuudentoista tuuman haupitsit auttoivat osaltaan; mutta meidät oli hautaamaisillaan juuri "tykinruoan" runsaus. Cambrain ja Le Cateaun luona brittiläinen soturi surmasi surmaamistaan, kunnes kivääri oli käynyt liian kuumaksi pidellä ja hänen kätensä herpoutui murhaajan-kouristuksesta; mutta yhä tuli vain uusia esille.
MIKSI EI TAPETTAISI SAKSATTARIA?
Siinä problemissa ei ole mitään hämärää. Nuo saksalaiset voitiin surmata yhdessä silmänräpäyksessä, mutta syntyäkseen he olivat vaatineet naiselta kolmen neljännesvuoden työn ja teurastettaviksi kypsyäkseen kahdeksantoista vuoden ajan. Muuta ei tarvitse tehdä kuin tappaa 75 prosenttia kaikissa Saksan naisista, jotka ovat 60 vuotta nuorempia. Silloin voimme jättää Saksalle sekä laivaston että rahat ja sanoa "Pidä hyvänäsi." Miksi ei kannattaisi koettaa, jos kerran aiotte ruveta siksi, mitä nimitätte nietzscheläiseksi yli-ihmiseksi? Sota ei ole mikään tunneasia. Muutamat sanomalehdistämme valittavat, että saksalaiset surmaavat haavoitettuja ja ampuvat kenttäsairaaloita ja Punaisen ristin ambulansseja. Samat sanomalehdet julkaisevat palstamäärin vahingoniloisia selontekoja siitä, etteivät meidän haavoittuneemme välitä vähääkään nykyaikaisista ampumahaavoista, vaan toivovat pääsevänsä takaisin rintamaan viikon kuluttua; minun mielestäni ei voisi suoranaisemmin kehottaa saksalaisia surmaamaan haavoittuneita. Mutta naisen tappaminen ei ole pelkurimaisempaa kuin haavoittuneen miehen surmaaminen. Ja on olemassa vain yksi ainoa syy, minkä vuoksi on rikollisempaa surmata nainen kuin mies ja miksi naisia on säästettävä ja suojeltava miesten antautuessa alttiiksi. Syynä on se, että naisten tuhoutuminen on yhteiskunnan tuho. Miehet ovat verraten merkityksettömiä; surmatkaa 90 prosenttia Saksan miehistä, niin jäljellä olevat 10 prosenttia voivat kansoittaa maan uudelleen. Mutta jos surmaatte naiset, niin delenda est Carthago. Mutta juuri näin toivovat meikäläiset militaristit Saksalle käyvän. Sen vuoksi syy, joka estää surmaamasta naisia, pakottaa tässä tapauksessa juuri ryhtymään siihen. Miksi ei? Militaristiselta katsantokannalta, jonka mukaan vihollinen on tehtävä taisteluun kykenemättömäksi, ei ole mikään vastaus mahdollinen. Jos tahdotte tehdä hänet taisteluun kykenemättömäksi, niin siinä on keino ja ainoa tehokas keino. Meidän ei todellakaan pidä sanoa Kaiseria ja von Bernhardia tuon tarunomaisen Nietzschen oppilaiksi, kun he joko eivät ole huomanneet tai kammoavat moista räikeätä "biologista välttämättömyyttä". Pari vikisevää hurskasta sentimentalistia, jos suvaitsette. Mutta yli-ihmisiä! Lorua! Oi, sanomalehti-veljeni, jos teidän täytyy parjata preussilaisia, niin sanokaa heitä keikarien kaitsemiksi lampaiksi, sanokaa heitä ratsastaviksi kerjäläisiksi, sanokaa heitä makkaransyöjiksi, kuvatkaa heidät hyvään vanhaan englantilaistapaan silmälasit nenällä, villahuivi kaulassa, nukkavieru päällystakki möhömahan suojaksi napitettuna, puhaltamassa kontrabassoa kiertelevässä soittokunnassa. Mutta älkää käyttäkö heidän kunniakseen yli-ihmisen sankarinimeä tai julistako suuremmoisiksi konnantöiksi ja Miltonin Luciferille ominaisiksi sellaisia tavallisia väkivallan ja himon tekoja, joita voi suorittaa mikä juopunut heittiö tahansa poliisin ollessa loitolla ja joille ei mikään moninkertaistuttaminen voi tuottaa suurempaa arvoa. Mitä Nietzscheen tulee (joka puolalaisena vihasi Preussia ja sai samalla mitalla takaisin), niin sanokaapa, milloin hän kehotti saksalaisia alistumaan siihen, että heitä ajaisivat miljoonittain teurastettaviksi kuin lampaita nuoret pölkkypäät, jotka, ollen enimmäkseen kykenemättömiä itse lukemaan kymmentä lausetta filosofisesta tutkielmasta vaipumatta heti uneen, antavat yhtä oppimattomien sanomalehtimiesten vakuuttaa, että hän saavutti suuren maineensa sepittämällä halpahintaista evankeliumia öykkäreille? Näin meidän kesken sanoen olemme mekin sivistymätöntä kansaa; mutta pitäkäämme ainakin kielemme kurissa asioista, joita emme ymmärrä, ja varokaamme sanomasta koko Europalle, että englantilaisten luulon mukaan Parsifalin säveltäjä oli militaristipreussilainen (hän oli maanpakoon karkoitettu vallankumouksellinen), että Nietzsche oli Wagnerin oppilas (Nietsczhe piti enemmän ranskalaisen Bizet'n musiikista), ja että Kaiser on Nietzschen oppilas (tämä olisi voinut nauraa ylenkatseellisesti hänen lapselliselle hurskaudelleen).
YKSINKERTAINEN VASTAUS.
Nietzsche olisi varmasti hyväksynyt sen ehdotuksen, että meidän on surmattava Saksan naiset, jos tarkoitamme täyttä totta puhuessamme Saksan tuhoamisesta. Mutta hän olisi myöskin vastannut minun kysymykseeni "Miksi ei?" mitä ei yksikään piintynyt militaristi kykene tekemään. Tämän vastauksen antamiseen ei tarvita mitään filosofia. Ensimmäinen tavallinen antimilitaristi, jonka tapaatte, sanoo teille, että se olisi liian hirveätä, että elämä kävisi sietämättömäksi, jos ihmiset tekisivät sellaista. Ja hän olisi aivan oikeassa; niin että säästäkää meitä kuulemasta sen enempää maahan kaatuneen vihollisen polkemisesta, jotta hän ei kykene nousemaan kokonaiseen vuosisataan. Mahdollisesti emme pysty vastustamaan kiusausta, vaan ryöstämme Saksaa suuremmassa tai vähemmässä määrin, jos sen voitamme. Me harjoitamme jo tarmokkaasti merirosvousta varastaen saksalaisia laivoja ja myyden niitä tuomioistuimiemme välityksellä, sen sijaan että rehellisesti pidättäisimme ne sodan loppuun. Kun alahuoneessa nousee herroja ilmoittamaan, että he ovat saksalaisille velkaa, mutta eivät aio maksaa näitä rahoja, niin voi täydellä syyllä odottaa, että kansassa esiintyy voimakas vaatimus puoltamaan ryöstöä. Sota ei lopultakaan ole muuta kuin vihollisen alistamista järjestetyn murhan, ryöstön ja merirosvouksen alaiseksi; enkä laisinkaan epäile, että tavallinen englantilainen sanoo minulle samoin kuin Falstaff Pistoolille, kun oli kysymys hänen osuudestaan varastetun viuhkan hintaan nähden: "Luuletko sinä, että minä panen sieluni vaaraan ilmaiseksi?" Johon minä vastaan: "Ellette voi vastustaa rosvouksen tuottamaa kiusausta, niin menetelkää vilpittömästi ja tietäkää olevanne puolittain isänmaanystävä, puolittain sotarosvo; mutta älkää puhuko pötyä vihollisen tekemisestä kyvyttömäksi. Cromwell koetti sitä keinoa Irlannissa. Hänen olisi sen sijaan pitänyt koettaa Home rulea. Ja mitä ei Cromwell voinut tehdä Irlannissa, sitä emme voi tehdä Saksalle."
JÄRKEVÄT IHMISET.
Lopulta meillä on jäljellä ainoa mielipide, josta on vähänkään toivoa sivistykselle: tarkoitan niitä ihmisiä, jotka eivät välitä ritarillisuudesta, kostosta, ryöstöstä, ylpeydestä, pelosta, kunniasta tai mistään muusta patriotismin vastenmielisestä ilmauksesta, vaan harkitsevat kysymystä, kuinka voitaisiin järjestää Europan kartta ja muodostaa sen valtiolliset olot sellaisiksi, ettei tämä inhottava rikos ja järkyttävä harmi, yleiseuroppalainen sota, enää hevillä uudistuisi. Kartta on varsin tärkeä; sillä ne avoimet haavat, jotka ovat lopultakin ruvenneet märkimään ja puhjenneet, kiusattuaan maailmaa vuosikausia, ne syntyivät muutettaessa Elsassin ja Lothringin sekä Bosnian ja Herzegovinan väriä kartalla. Ja uutta karttaa laadittaessa ei ole otettava huomioon valloituksia, vaan niiden ihmisten mielipide, joita se suoranaisesti koskee. Muuan Europan rikottuja sopimuksia, joista on viime aikoina puhuttu paljoa harvemmin kuin Belgian sopimuksesta, on Pragin sopimus, jonka mukaan olisi pitänyt toimittaa kansanäänestys Schlesvigin ja Holsteinin kansallisuudesta. Tätä kansanäänestystä ei ole koskaan pantu toimeen. Mahdollisesti se on nyt tehtävä monen muun kansanäänestyksen ohella, ennenkuin tämä sota on ratkaistu.
SAKSAN YHTEYS SÄILYTETTÄVÄ.
Mutta sallittakoon minun tässä varoittaa niitä, jotka toivovat Saksan hajoavan, että heidän toivonsa on turha. Eteläsaksalaiset, jotka ovat maailman ystävällisimpiä, luotettavimpia ihmisiä (mikäli minä tunnen maailmaa), inhoavat preussilaisia paljoa syvemmin kuin me; mutta he tietävät, että yhdistyneen Saksan osana he ovat arvossapidettyjä ja voimakkaita ja että he olivat heikkoja ja halveksittuja ja vähäpätöisiä erityisinä kuningaskuntina. Saksa pysyy koossa. Epäilemättä saksalaiset sanovat täydellä syyllä preussilaiselle harjoituskersantille ja hänen isännälleen Hohenzollernille: "Kylläpä te olette laittaneet aika sopan kaiken sen jälkeen, mitä olemme teidän puoleltanne sietäneet, koska luulimme, että voisitte tehdä meidät voittamattomiksi. Luulimme, että jos olittekin ankaroita herroja, niin olitte joka tapauksessa hyviä krenatöörejä; mutta nyt nuo reimat pikku belgialaiset ja venäläiset, jotka saivat selkäänsä japanilaisilta, ja englantilaiset, jotka suoriutuivat niin huonosti kourallisesta buurilaistalonpoikia, tappelevat ja järjestävät aivan yhtä hyvin kuin tekin. Koska ranskalaiset ja englantilaiset ovat järjestyneet tasavallaksi ja peräti rajoitetuksi yksinvallaksi, niin mepä tahdomme koettaa, miten sellainen hallitusmuoto soveltuu meille." Mutta he eivät rupea hajoittamaan valtakuntaa; päinvastoin, on paljoa luultavampaa, että he laajentavat saksalaista yhteiskuntaansa liittämällä siihen saksalaisen osan Itävaltaa. Ja koska tästä aiheutuisi kysymys, kumpi olisi kukkona orrella, Habsburg vaiko Hohenzollern, niin asia ratkaistaisiin yksinkertaisimmin siten, että he vapautuisivat kummastakin ja siirtyisivät ennemmin tai myöhemmin ratkaisevan askeleen kansanvaltais-tasavaltaiseen hallitusmuotoon, mihin Europpa on ilmeisesti pyrkimässä. Tosin kuninkuudella on erinäiset etunsa, kun se on rajoitettu ja siihen liittyy esikoisuuden rajoittama ylimystö ja sitä kontrolloi valtiollisesti yhteinen kansa, johon kuuluvat kaikki muut paitsi ylimysperheiden vanhimmat pojat, joten aatelisluokan eristäytyminen saksalaiseen tapaan käy mahdottomaksi. Sellainen yksinvalta varsinkin kun hallitsijana on nainen, kuten nykyään Hollannissa ja kuningatar Viktorian aikana Englannissa, on mukiinmenevä sijake muodolliselle tasavallalle vanhoissa sivistysmaissa, joissa vallitsee piintyneet monarkkiset traditsiot, vaikka se onkin luonnoton uusissa ja pääasiallisesti kansanvaltaisissa valtioissa. Joka tapauksessa on ajateltavissa, että liittoutuneet länsivallat saattaisivat vaatia sen tapaista hallitusmuotoa otettavaksi käytäntöön Saksassa ja Itävallassa jonkinlaisena takeena; sillä vaikka se ei miellyttäisikään Venäjää, niin eivät eräät Venäjänkään vaatimuksista miellytä meitä; ja tässä asiassa täytyy harjoittaa jonkinlaista vaihtokauppaa.
VIERAIDEN SEKAANTUMINEN.
Jääkäämme hetkeksi tarkastamaan tätä mahdollisuutta. Ensinnäkin on hyväksyttävä välttämättömäksi ehdoksi, että sivistyneet kansakunnat eivät voi suostua ottamaan vastaan ulkoapäin määrättyä hallitusmuotoa, jos tämän järjestelyn tarkoituksena on rauha ja pysyväisyys. Jos voitollinen Saksa koettaisi pakottaa Ranskaa ja Englantia omaksumaan Preussin hallitusmuodon, niin ne alistuisivat siihen samalla tapaa kuin Irlanti alistui Dublinin linnan valtaan, mikä ei suinkaan, lievimmin sanoen, jäisi tuhatvuotiseksi järjestelyksi. Vaikka olemmekin täysin vakuutetut siitä, että meidän hallintomme Indiassa on paljoa parempi kuin konsanaan kansallinen indialainen hallitus voisi olla, niin varmaa on, että se pysyy keinotekoisena, epävarmana ja alituiseen uhattuna valtiollisena rakenteena aina siihen asti, kunnes se muuttuu yhtä vapaaehtoiseksi kuin Australian parlamentillinen hallitus ja on tullut sitä mukaa sovelletuksi. Siitä huolimatta ei meidän tarvitse mennä toiseen äärimmäisyyteen ja tehdä sellaista johtopäätöstä, että hallitusmuodon täytyy soveltua maalle niin tarkoin, että sen pitää olla mitan mukaan kotitekoinen. Europalla on varastossa valmiita hallitusmuotoja, sekä yksinvaltaisia että tasavaltaisia, jotka sopivat varsin mukavasti jokaiselle Länsi-Europan kansakunnalle. Meillä on nykyään aika lailla harmia niistä lukuisista saksalaisista, jotka siitä huolimatta, että heidän oma maansa ja hallitusmuotonsa on vähemmän kuin päivänmatkan päässä, asettuvat tänne ja naivat englannittaria tuntematta laisinkaan meidän hallitusmuotoamme sietämättömäksi. Englantilaiset eivät väsy koskaan esittämään, että he "menestyvät paremmin ulkomailla" (ja itse asiassa he usein menestyvätkin) ja että Preussin menettelytavat ovat paljoa sukkelampia kuin Paddingtonin. Sen vuoksi on varsin mahdollista, että jos sopivaa hallitusmuotoa eivät ehdottaisi voittajat, vaan kansainvälinen kongressi, jolla ei ole valvottavina muita etuja kuin rauhan edut, niin se tuntuisi varsin mieluisalta kansakunnasta, joka on kauttaaltaan kyllästynyt tyranneihinsa.
LÄÄKÄRI, PARANNA ITSESI.
Mutta kongressi, joka ottaisi tehtäväkseen Saksan vapauttamisen, ei varmaankaan pysähtyisi siihen. Jos kutsumme kongressin vaatimaan Saksan hallitusmuodon kansanvaltaisemmaksi tekemistä, niin meidän on suostuttava tekemään omammekin kansanvaltaisemmaksi. Jos lähetämme Kaiserin St. Helenaan, niin meidän on lähetettävä sinne myöskin Sir Edward Grey. Sillä jos me kaikki rauhan aamuna rupeamme taas suunnittelemaan toistemme tuhoa ulkoasiain-ministeriöidemme salakammioissa, niin että parlamentista ja vapaista kansanvaltaisista laitoksista huolimatta ulkoasiain-ministeri saattaa minä hetkenä hyvänsä astua ulkoasiain-ministeriöstä alahuoneeseen ja sanoa: "Sovin eilen Cocagnen lähettilään kanssa siitä, että Englannin on ryhdyttävä hänen maansa kanssa sotaan Brobdinnagia vastaan; äänestäkää siis minulle pari sataa miljoonaa ja sitten tiehenne juoksuhautoihin," silloin olemme ihan yhtä pitkällä kuin ennenkin, mikäli on kysymys sodan saattamisesta loppuun. Kongressi on varmastikin vaativa meitä lupaamaan, että jos laisinkaan heristämme panssaroitua nyrkkiä, meidän on tehtävä se julkisesti, ja että vaikka saammekin pitää miekkamme valmiina (sallittakoon minun ohimennen huomauttaa, että aseiden riisuminen on hölynpölyä; tämän kokemuksen jälkeen ei kukaan rupea riisumaan aseitaan), niin paljastakoot sen kansakunnan edustajat, vaan eivät junkkaridiplomaatit, jotka halveksivat kansakuntaa ja epäilevät sitä ja ovat jo vuosikausia harjoittaneet sotavehkeilyä sen selän takana. Luultavasti se paheksuu sitäkin, että sen paljastavat kansakunnan edustajat, ennenkuin tapaus on alistettu maailman edustajain ratkaistavaksi. Se on todellista maailmanpolitiikkaa.
ITÄ ON ITÄ JA LÄNSI ON LÄNSI.
Tapahtukoon kauempana idässä mitä tahansa, Englannin, Ranskan ja Saksan olisi joka tapauksessa sitouduttuva pitämään yllä Länsi-Europan sisäistä rauhaa ja tuomittava ehdottomasti kaikki liitot ja sitoumukset, jotka velvoittavat niitä liittymään tämän yhdistelmän ulkopuolella olevaan valtaan sotatarkoituksissa, olipa sitten kysymys puolustuksesta tai hyökkäyksistä, jotka ovat kohdistetut siihen kuuluvaan valtaan. Meidän on päästävä siitä luonnottomasta tilanteesta, joka aiheutti nykyisen sodan. Ranska teki liiton Venäjän kanssa puolustukseksi Saksaa vastaan. Saksa teki liiton Itävallan kanssa puolustukseksi Venäjää vastaan. Englanti yhtyi ranskalais-venäläiseen liittoon puolustautuakseen Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Seurauksena oli, että Saksa sekaantui Venäjän ja Itävallan väliseen riitaan. Ranskan kanssa sillä ei ollut mitään riitaa ja Venäjänkin kanssa vain vähäpätöistä erimielisyyttä, mutta sen oli siitä huolimatta pakko hyökätä Ranskan kimppuun tehdäkseen sen voimattomaksi, ennenkuin se ennättäisi iskeä Saksaa takaapäin, kun Saksa taisteli Ranskan liittolaista Venäjää vastaan. Ja tämä hyökkäys Ranskaa vastaan pakotti Englannin liittolaisensa Ranskan avuksi. Ei yksikään näistä kolmesta kansakunnasta halunnut taistella (ottamatta lukuun pikkuruisia junkkarimilitaristi-ryhmiä); sillä Englannilla ei ollut mitään voitettavana, Saksalla taas oli kaikki kadotettavana, Ranska oli luopunut toiveistaan saada Elsass-Lothringin kostetuksi eikä varmaankaan olisi uskaltanut antautua sotaan sen tähden. Mutta koska Venäjä, jolla oli melkoisen paljo voitettavana ja menetettävänä vain sotaista kunniaa, joutui Itävallan kanssa riitaan Serbiasta, sai se kaikki kolme läntistä ystävystä ja naapuria vuodattamaan "verivirtoja" toistensa kurkusta, mikä on hirvittävää järjettömyyttä. Viisikymmentä vuotta sitten olisi ajatus, että Englanti auttaisi Venäjää ja Japania tuhoamaan Saksan, näyttänyt yhtä suuressa määrin itsemurhalta kuin jos Kanada auttaisi apaasheja tuhoamaan Pohjois-Amerikan Yhdysvallat; ja vaikka me nyt ajattelemmekin paljoa paremmin japanilaisista (ja myöskin, sivumennen sanoen, apaasheista), niin ei se saa meitä suopeammiksi miestä kohtaan, joka polttaa poroksi oman katunsa sen vuoksi, että ihailee Jokohaman rakennustaidetta, varsinkin kun tuli leviää ennen pitkää Rheimsin tuomiokirkkoon. On jo kyllin paha, että olemme kavaltaneet itämaisen Persian itämaiselle Venäjälle (saamatta mitään vaivojemme palkaksi); mutta kun lisäksi uhrataan länsimainen Saksa, niin me hiomme veistä oman länsimaisen kurkkumme varalle. Venäjän hallitus on julkinen vihollinen kaikelle vapaudelle, mistä me kerskailemme. Kaarle I:n onnistumaton yritys vangituttaa viisi alahuoneen jäsentä, jotka eivät olleet samaa mieltä kuin hän itse, on täällä vanhan ajan historiaa: se tapahtui 272 vuotta takaperin; mutta tsaarin onnistunut yritys vangituttaa kolmekymmentä kuusi duuman jäsentä ja rangaista heitä kuin vaarallisia rikollisia on nykyajan tapahtumia. Venäjän hallituksen toimesta sattuu päivittäin sellaisia seikkoja, että ihmisiä, joiden pahimpana rikoksena on se, että pitävät Daily News'ia hengenheimolaisenaan, ripustetaan hirteen, ruoskitaan tai lähetetään Siperiaan; niin että ennen vuotta 1906 yksin The Times'inkin artikkelit sellaisista tapahtumista kuin Bobrikovin ja suuriruhtinaan murhasta olivat vain kohteliaita parafraaseja ajatuksesta "se oli hänelle parahiksi". Sallittakoon minun kysyä, miksi meikäläiset lehdet ovat sen jälkeen lakanneet esittämästä esimerkkejä Venäjän ylenkatseesta niitä valtiollisia periaatteita kohtaan, joita meidän otaksutaan puoltavan. Vastaus on yksinkertainen. V:sta 1906 alkaen me rupesimme lainaamaan Venäjälle rahaa ja Venäjä rupesi ilmoittamaan The Times'issa. Siitä pitäen se on saanut piestä ja hirttää H.G. Wellsejään ja Lloyd Georgejaan tusinoittain, ilman että meidän plutokraattinen sanomalehdistömme on sanallakaan paheksunut sitä, kunhan vain korot suoritetaan täsmällisesti. Venäjän on ottanut hoiviinsa kosmopoliittisen kapitaalin avara armeliaisuus, ainoa armeliaisuus, joka ei ala kotinurkista.
VENÄLÄISET VENÄLÄISET JA HEIDÄN PREUSSILAISET TSAARINSA.
Ja nyt minun on tehtävä tiliä niille persoonallisille ystävilleni, jotka ovat joko venäläisiä tai Venäjän kansan sielunelämän tuntijoita. Selitän täten Sasha Krapotkinille ja Cunninghame Grahamille, että rakastan sydämestäni heidän Venäjäänsä, sitä Venäjää, joka on luonut Tolstoin ja Turgenjevin ja Dostojevskin ja Gorkin ja Tshehovin, Moskovan Taideteatterin ja Drury Lanen baletin, Peter Krapotkinin ja kaikki nuo suuret ihmisystävät, suuret taiteilijat ja viehättävät ihmiset, joita juuri heidän pohjois-saksalaiset tsaarinsa karkoittavat maanpakoon ja sulkevat vankiloihin ja pieksevät ja yleensä voimiensa mukaan koettavat tukahuttaa ja tuhota. Venäläisen Venäjän vuoksi olen valmis tekemään mahdollisimman suuria myönnytyksiä preussilaisen Venäjän hyväksi. Tunnustan, että nihilistit, niin paljon kuin heitä rakastimmekin, olivat turhanpäiväisiä romanttisia ihmisiä, jotka eivät olisi saaneet mitään aikaan, jos Aleksanteri II olisi luopunut valtaistuimestaan ja tarjonnut heille tilaisuuden hallita Venäjää, sen sijaan että vainosi heitä ja sai lopulta heittää henkensä heidän pommistaan. Myönnän, että suomalaisten esiintymistä venäläisiä kohtaan kuvaavat yhtä sietämättömäksi sekä ruotsalaiset että venäläiset sekä ettemme ole koskaan kallistaneet korvaamme venäläisten huomautuksille tässä asiassa. Olen valmis tunnustamaan oikeaksi Gilbert Murrayn huomautuksen, että kansanvalta on viime aikoina edistynyt Venäjällä enemmän kuin missään muualla Europassa, vaikka mieleeni muistuvatkin menneet ajat, jolloin sosialistit, saavuttaen 20 ääntä eräissä yleisvaaleissa ja 40 seuraavissa, saattoivat väittää, että tämä 100 prosentin lisäys oli suunnattoman paljoa suurempi niitä vaivaista kahta tai kolmea prosenttia, jota parempaa tulosta unionistit tai liberaalit eivät voineet saada. Olen valmis unohtamaan, kuinka lyhyt aika on kulunut siitä, jolloin Sir Henry Campbell-Bannerman sanoi: "Duuma on kuollut: kauan eläköön duuma!" ja jolloin me kieltäydyimme sallimasta tsaarin nousta maihin Englannissa, vaikka hänen aluksensa oli jalkaportaan päässä meidän rannastamme, missä tilaisuudessa minä itse huomautin Trafalgarin aukiolle kerääntyneelle väkijoukolle Englannin ja Venäjän välisestä Persian jakoa koskevasta sopimuksesta, sillä välin kuin pääkaupunkimme poliisi riisti tsaaria loukkaavia englantilaisia sanomalehtiä myyjien käsistä ja repi ne rikki aivan kasakkain tapaan. Minä nautin suunnattomasti venäläisestä taiteesta; havaitsen Venäjällä vallitsevan hengen, joka on luonnollinen vastalääke potsdamilaisuudelle; ja pidän aivan vilpittömästi useimmista venäläisistä, joita tunnen. Saattaisin varsin hyvin moittia Kaiseria siitä, että hän sotii näiden hurmaavien ihmisten Venäjää vastaan, aivan samoin kuin omaksi tyydytyksekseni ajattelen, että juuri tällä haavaa monikin saksalainen saattaa kysyä häneltä, kuinka hän voi lennättää shrapnelleja Bernard Shaw'n ja Cunninghame Grahamin Englantia vastaan. Mahdollisesti ei historia anna sitä hänelle anteeksi; mutta tällä haavaa on käytännöllistä merkitystä vain sillä seikalla, että hän tekee niin ja epäilemättä lukee Englannin petollisuuden meidän teostemme saavuttaman suosion viaksi. Ja kuten meidän on otettava Kaiser sellaisena kuin hän meistä näyttää eikä Hohenzollern-legendan ihannoimana, samoin on minun otettava tsaari sellaisena, miltä hän minusta näyttää. Taistellessamme Kaiseria vastaan me emme vastusta Bachia ja Wagneria ja Straussia, joille olemme vastikään antautuneet miekan iskutta Queen's Hallin taistelussa, vaan kaikkia niitä Saksan voimia, jotka tuottivat vaikeuksia Wagnerille ja Straussille. Ja taistellessamme tsaarin puolesta me emme auta Tolstoita ja Gorkia, vaan niitä voimia, joita vastaan Tolstoi saarnasi kaiken elämänsä ja jotka olisivat tuhonneet hänet, ellei hän olisi itsekin ollut arvossa pidetty junkkari yhtä hyvin kuin vallankumouksellinen kristitty. Ja jos epäilenkin, tuntuisiko tsaarista mukavalta olla jäsenenä kansanvaltaisessa rauhanliitossa, en suinkaan epäile Krapotkinin hyvää tarkoitusta: uhmaan Krapotkinin keisarillisen vanginvartijan ansioluetteloa ja pidän kiinni siitä ylväästä tosiasiasta, että Englanti on ainoa maa koko Europassa (vieden tässä suhteessa voiton yksin Ranskastakin), missä Krapotkinin on sallittu elää vapaana miehenä, missä hänen syntymäpäiväänsä on juhlittu julkisin kokouksin kautta koko maan ja hänen kirjoituksensa on mielihyvällä julkaistu parhaissa aikakauskirjoissa. Totta puhuen pidän juuri Krapotkinin vuoksi tsaaria henkilönä, jolla on jossain määrin toisellaiset mielipiteet kuin presidentti Wilsonilla, ja vihaan kuin paholaista sitä häpeällistä sortovaltaa, jonka otsakekoristeena hän on. Ja tiedän, että suoraan sanoen kaikki epäitsekkäät ja ajattelevat meikäläiset sodan kannattajat ovat peräti pahoillaan Venäjän liiton vuoksi. Joka tapauksessa käsittelisin tämän tilanteen tosiasioita kevytmielisesti koettaessani olla huomaamatta, että jos Europan kaikkein perinpohjaisin itsevaltius, jolla on käytettävänään ehtymätön armeija voittamattomassa maassa, saavuttaisi sotaista menestystä taistellessaan Europan pelätyintä sotilasvaltiota vastaan, niin siinä voisi herätä pyrkimyksiä, jotka olisivat paljoa vaarallisempia länsimaiselle vapaudelle ja ihmiskunnan onnelle kuin ne, joiden turhuuden Saksa nyt saa huomata häirittyään niillä itseään ja kaikkia muita neljänkymmenen vuoden ajan. Kun Venäjän puolesta on sanottu kaikki, minkä voi sanoa, jää jäljelle se tosiasia, että väkivalloin venäläistytetty saksalainen maakunta olisi aivan samallainen avoin haava Europan ruumiissa kuin Elsass-Lothring, Puola, Makedonia tai Irlanti. Hyödytöntä on haaveilla takeista; jos Venäjä ryhtyisi hallitsemaan kansanvaltaisesti, ei se voisi täyttää lupaustaan: paremmin se onnistuisi primitiiviseen kommunismiin turvautumalla. Olkoon sen kaupunkilaisväestö vaan yhtä kypsynyt kansanvaltaisuuteen kuin meidän omammekin (valitettavasti ei se merkitse vielä paljoa); mutta talonpoikien suunnaton enemmistö, jolle tsaari on persoonallinen Jumala, on vielä pitkät ajat eteenpäin tekevä hänen virkavaltaisuutensa vastustamattomaksi. Venäläiseen sivistykseen verrattuna on Saksan ja Itävallan sivistys meidän omaamme, siitä ei voi päästä minnekään. Perustuslaillinen Puolan kuninkuus ja jonkinlainen kaliifinvalta slaavien keskuudessa uudelleen järjestetyssä Kaakkois-Europassa sekä pääsy jäätymättömälle merelle, mikä on Venäjän yleinen inhimillinen oikeus — puhuttakoon kuinka paljo tahansa vallan tasapainosta ja Indian avaimesta ja muusta sellaisesta — kaikki tämä täytyy Venäjän saada palkkioksi osuudestaan tässä sodassa, vaikkapa meidän sitten olisi muutettava Konstantinopoli kansainväliseksi saadaksemme sen aikaan. Mutta ei voi kyllin vilpittömästi jo alun pitäen sanoa, että jokainen yritys järjestää Europan asiat nykyiselle perusteelle, s.o. saartamalla Saksa ja siihen liitetty saksalainen Itävalta Venäjän ja läntisten valtioiden yhdistelmän avulla, hajoisi palasiksi oman sisäisen luonnottomuutensa vuoksi, aivan samoin kuin se on jo räjähtänyt mitä tuhoisimmalla tavalla oman epävakaisuutensa tähden. Siihen asti kuin Venäjä muuttuu kansanvaltaisten valtioiden liittokunnaksi ja tsaari on joko korotettu perinnöllisen presidentin kunniakkaaseen asemaan tai sitten kokonaan poistettu, täytyy rauhanliigan itäisenä rajana olla ruotsalaisen, saksalaisen ja italialaisen sivistyksen itärajan; ja Puolan täytyy erottaa siitä Venäjä, jonka sivistys on aivan erilainen ja toistaiseksi mahdoton yhdistää edellisiin ja jonka ystävyyttä emme voisi omaksua millään muilla ehdoilla, koska lähempi liitto tuottaisi sille yhtä paljon haittaa kuin meillekin.
PÄÄOMAN SIIRTYMINEN MAASTA.
Mutta tässä minun on terotettava jokaisen asianomaisen mieleen, ettei ankarin vastarinta suinkaan tule vallan tasapainon kannattajain puolelta, kun vaaditaan katkaistaviksi nämä luonnottomat liitot, jotka länsi ja itä, kansanvalta ja itsevalta, kahdeskymmenes vuosisata ja pimeät vuosisadat ovat solmineet keskenään. Ne eivät ole todellisuudessa tasapaino-liittoja; päin vastoin, ne pyrkivät toimittamaan suunnattoman ylivallan idälle lännen kustannuksella ja militaristiselle itsevaltiudelle kansanvallan kustannuksella. Ne ovat pohjaltaan aivan epäisänmaallisia, yksinpä täysin tunnottomiakin liikemaailman tuotteita; ja tasapaino-teoriat ovat vain meidän diplomaattiemme yrityksiä salata yksityisen ahneuden toimenpiteet yhteishyvän naamiolla. Tämä ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, jolloin minun on ollut pakko väittää, että suurimpana vaaranamme ulkopolitiikan alalla on pääoman pyrkimys kaikota pois sivistyksen yhteydestä: toinen vierii alamäkeä helvettiin yhtä luonnollisesti kuin toinen ponnistelee ylämäkeä Taivaalliseen kaupunkiin. Englantilaisen sallitaan hankkia toimeentulo itselleen ja perheelleen vain sillä ehdolla, että hän elättää myöskin kapitalistia ja tämän seuralaisia. Ja hän huomaa yhä suuremmassa määrin, että nämä seuralaiset eivät ole englantilaisia, vaan venäläisiä, etelä-amerikkalaisia, kaffereita, persialaisia tai keltaisia tai mustia raakalaisia, jotka ovat aseistetut hänen tuhokseen (puhumattakaan preussilaisten ja itävaltalaisten kohtalosta), ja että meikäläisten diplomaattien solmiamat liitot tarkoittavat yhä vähemmän kansakunnan turvallisuutta tai vallan tasapainoa tai muita yleisiä asioita ja yhä enemmän kapitalisteille suotuisia tilaisuuksia saada suurta voittoa orjatyöstä. Esimerkiksi englantilais-venäläinen liitto ei ole mikään kansallinen sopimus: se on memorandum kauppasopimuksesta, joka määrää, mitkä osat Persiaa jäävät venäläisten, mitkä taasen englantilaisten kapitalistien käytettäviksi; kapitalistit, jotka aina vastustavat valtion sekaantumista asioihin kansan eduksi, kannattavat sitä näet erittäin innokkaasti, milloin on kysymys lakkolaisten lannistamisesta kotimaassa ja muukalaisten kilpailijana pidättämisestä heidän laitumiltaan ulkomailla. Ja nyt kävi niin kummallisesti, että kun valtio oli täten hankkinut meikäläisille kapitalisteille tilaisuuden käyttää hyväkseen erinäisiä Persian osia ja ottanut heidän hyväkseen suojellakseen Venäjälle jätetyn osan parlamentaarisia vapauksia, huomasivatkin nämä kapitalistit, että lorujen lopuksi oli kaikkein edullisinta lainata Venäjälle rahaa, jotta se voisi hyötyä Persiasta, ja helpottaa sen toimia sallimalla venäläisten tuhota Persian parlamentti siitä huolimatta, että itse kehotimme sitä pysymään lujana kannallaan. Ranskan kapitalistit olivat jo kauan varemmin pakottaneet Ranskan liittoon Venäjän kanssa, mutta Ranskan tasavalta voi puolustautua sillä, että se tarvitsi liittolaisen saksalais-vaaraa vastaan. Sen luonnollinen liittolainen oli tässä tapauksessa Englanti; mutta koska Englannissa ei ollut tarjoaa markkinoita sen rahoille, ajoivat sen pohatat maansa Venäjän liittolaiseksi. Ja juuri tuo liitto eikä suinkaan liitto Englannin kanssa on pelottanut Saksaa siinä määrin, että se on hyökännyt Ranskan kimppuun ja syössyt Europan kauheaan sotaan. Luonnollinen liitto Englannin kanssa ehkäisi kahdesti sodan, nim. Algeciras- ja Agadir-kriiseissä, jolloin Sir Edward Grey sanoi pelottomana, että me suojelisimme Ranskaa, ja ryhtyi ensimmäisiin toimenpiteisiin Ranskan ja Englannin maa- ja merivoimien yhteistä käyttöä varten. Miksi me peräydyimme tuosta lujasta asemasta viime heinäkuussa ja siten saatoimme Saksan tekemään sellaisen laskuvirheen meidän puolueettomuuteemme nojaten, sitä en suinkaan tiedä. Minun todisteluilleni riittää se seikka, että kykenimme pitämään yllä tasapainoa Ranskan ja Saksan välillä, mutta emme enää pystyneetkään samaan tehtävään, kun oli kysymys Saksasta ja Venäjästä, ja että Venäjä joutui mukaan länsimaiden asioihin, kun venäläisiä lainoja sijoitettiin Ranskaan ja Englantiin. Meidän olisi kannattanut kymmentä kertaa paremmin lahjoittaa Venäjälle kaikki, mitä me itse ja Ranska olemme lainanneet sille, sen sijaan että nyt saamme suorittaa europpalaisen sodan kustannukset. Mutta mikä on mennyttä, on mennyttä. Selitän vain, minkä vuoksi ranskalaiset sanomalehdet, kun Ranskan rahat joutuivat Venäjälle, havaitsivat Venäjän kansan mitä mielenkiintoisimmaksi kansaksi ja sen hallituksen — sopivalla tavalla ymmärrettynä — hämmästyttävän vapaamieliseksi hallitukseksi, ja minkä vuoksi Englannin sanomalehdistö, kun Englannin rahat joutuivat Venäjälle, aikoi yhtäkkiä kallistua kreikkalais-katolisuuteen ja pahoitteli Stolypinin epävirallista teloitusta yhtä syvästi kuin ennen oli riemuinnut Bobrikovin joutuessa saman kohtalon alaiseksi. Tuloksena kaikesta tästä on se, että länsimainen sivistys harjoittaa tätä nykyä uutterasti itsemurhaa oikein koneiden avulla ja tuottaa laumoittain aasialaisia ja afrikkalaisia auttamaan teurastuksessa, ei typerien kapitalistien hyväksi, joita nyt joutuu tukuittain perikatoon, vaan murskatakseen Itävallan valtakunnan Venäjän ja Itä-Europan slaavilaisten hyväksi. Tämä saattaa olla kylläkin suotava asia, mutta sen olisivat voineet ja saaneet tehdä itäiset vallat keskenään, tarvitsematta raadella Belgiaa ja Saksaa ja Ranskaa ja Englantia sen johdosta.