PUNAINEN LIPPU JA MUSTA LIPPU.
Uskotteko nyt lopultakin, oi typerät brittiläiset, saksalaiset ja ranskalaiset patriootit, mitä sosialistit ovat teille sanoneet jo monet vuodet, nim. että teidän Union Jackinne ja trikolorinne ja Keisarilliset kotkanne ("missä raato on, sinne kotkat kokoontuvat") ovat vain leluja, jotka huvittavat teitä, ja että maailmassa on tästä pitäen oleva vain kaksi todellista lippua, kansanvaltaisen sosialismin punainen lippu ja kapitalismin musta lippu, Jumalan lippu ja Mammonan lippu? Mitä maallista tai taivaallista hyvää tulee siitä, että narri ampuu toisen narrin? Päivänselvää on, että jos annamme käsitellä kapitaaliamme yksityisen ihmisen itsekkyyden mukaan, niin hän lähettää sen sinne, missä palkat ovat alhaiset ja työläiset orjuudessa ja nöyriä, toisin sanoen, niin monen sadan peninkulman päähän kuin mahdollista sivistyksen ammattijärjestöistä ja ammattijärjestöjen säätämistä palkoista ja eduskuntien työläispuolueista. Ja Saksa syöksee maailman sotaan siitä syystä, että saisi tilaisuuden tuottaa itselleen häpeää muutamista kumiplantaasheista, joita sen puhujat ja sanomalehtimiehet runollisesti nimittävät "paikaksi auringossa". Kun noudatatte sosialistien neuvoa pitäen pääomanne tarkoin kansallisen kontrollin alaisena ja säästäen shrapnellinne tuhlareille, jotka eivät vain omalta osaltaan riistää varoja maansa teollisuuden palveluksesta, vaan tahtovat tehdä myöskin lapsistaan ja lastensa lapsista itsensä kaltaisia joutavia tuhlareita, silloin huomaatte, ettei meidän pääomastamme joudu penniäkään ulkomaille, niin kauan kuin Britanniassa on yksikään slummi puhdistettavana ja uudelleen rakennettavana tai yksikään nälkäinen, repaleinen ja oppimaton brittiläislapsi ravittavana, vaatetettavana ja opetettavana.
RAUHAN LIITTO.
Mutta lännessä en huomaa mitään voittamatonta estettä rauhansopimukselle laajimmassa merkityksessä. Tämä sota on tasoittanut tietä, jos saan käyttää sanaa "tasoittaa" kuvatakseni menettelyä, jossa tapaa niin vähän kohteliaisuutta ja niin paljo shrapnelleja. Saksa on nyt oppinut — ja tämä opetus oli ilmeisesti tarpeen, vaikka se olisikin ollut päivänselvä järkevästi hallitulle kansalle — että rynnäkköihin ja ammuntaan jouduttaessa se menettää viipymättä kaikki korkean sivistyksensä suomat edut, koska Ranska ja Englanti, olivatpa ne sitten sivistyneitä tai sivistymättömiä, voivat rynnätä ja ampua yhtä hyvin tai paremminkin kuin se; ja jos käydään käsiksi pistimiin ja miekkoihin, niin näiden puoliraakalaiset turko- ja gurkha-orjat pystyvät hakkaamaan Preussin kaartin kappaleiksi siitä huolimatta, että Wagnerin musiikki vie ehdottomasti voiton heidän musiikistaan. Ottakaamme sitten Ranska käsiteltäväksi. Se ei uneksikaan voivansa taistella Saksaa ja Englantia vastaan omin neuvoin. Eikä Englanti voisi taistella Ranskaa ja Saksaa vastaan tekemättä uhrausta, joka olisi yhtä tuhoisa kuin järjetönkin. Siis meillä on tarpeelliset alkuehdot rauhanliiton luomiseksi näiden kolmen maan kesken; sillä jos yksi niistä rikkoisi sen, voisivat molemmat toiset saada sen katumaan tekoaan, ja moisissa olosuhteissa ei se luultavasti rikkoisikaan sitä. Jos nykyinen sota päättyy siten, että ranskalaiset valloittavat takaisin Elsassin ja Lothringin, niin sellainen liitto tulee vielä paljoa pysyväisempi; eipä silti, että Ranska voi pelkän valloituksen nojalla saada oikeutta pitää kumpaakaan maakuntaa vastoin niiden omaa tahtoa (mikä voitaisiin saada selville kansanäänestyksellä), mutta silloin olisi helppo jakaa sotakunnia Ranskan ja Saksan kesken, kun Ranska olisi voittanut takaisin laakerinsa ja opettanut Saksan antamaan vastustajalleen arvoa, hävittämättä kuitenkaan muistoa Saksan voittokulusta v. 1870. Ja jos sodan tuloksena olisi vielä sekin, että Saksan valtakunta järjestettäisiin uudelleen kansanvaltaiseksi ja Englannin kansa saisi maansa ulkomaanpolitiikan kansanvaltaisen valvonnan alaiseksi, niin tämä yhdistelmä kävisi suunnattoman paljoa helpommaksi ja lujemmaksi, puhumattakaan siitä, että se tulisi Amerikan yleisen tunteen mukaiseksi, mikä on tärkeätä liiton turvallisuuden ja arvon vuoksi.
PIKKUVALTIOIDEN ASEMA.
Sota on jo suuresti lisännyt erään tekijän arvoa, jota rauhanliitto tarvitsee avukseen. Pienemmät valtiot: Hollanti, Belgia, Sveitsi ja Skandinavian vallat, olisivat oman turvallisuutensa vuoksi liittyneet siihen milloin tahansa viimeksi kuluneiden neljänkymmenen vuoden aikana, jos sellaista olisi ollut olemassa, ja siten toteuttaneet Houston Chamberlainin unelman protestanttisesta pohjasta niin todelliseksi kuin sellainen unelma konsanaan voi tulla. Mutta sen taistelun jälkeen, minkä Belgia on äskettäin suorittanut, voivat pikkuvaltiot liittyä siihen varmoina siitä, että niitä kohdellaan melkoisella arvonannolla sotilaallisina tekijöinä; sillä Belgia voi nyt väittää pelastaneensa Europan omin voimin. Saksa on saanut tehdä sen varsin ikävän huomion, että vaikka iso mies kykeneekin voittamaan pienen miehen, niin voittaja saattaa kuitenkin joutua katumaan rauhan rikkomista, jos tuo pieni mies taistelee oikein tarmonsa takaa. Eipä edes suurvaltainkaan taisteluissa ole voitto vielä, mikäli tähän asti on taisteltu, aina kallistunut suurten armeijain puolelle. Jos Kaiserilla olisi ollut pari miljoonaa miestä vähemmän, niin hän olisi kenties käyttänyt niitä huolellisemmin ja suoriutunut paremmin.
Silti en suinkaan kannata pikkuvaltioita sellaisinaan, ja vastustan jyrkästi sitä mielipidettä, että me olisimme missään suhteessa velvolliset ryhtymään harhaileviksi ritareiksi puoltaen niitä suurilta. Ne ovat enimmäkseen joko parantumattoman sotaisia itse, kuten Montenegro, tai pysyviä kiusauksia suurvalloille, kuten Bosnia ja Herzegovina. Ne tekevät rajat moninkertaisiksi, mistä on vain harmia, ja lisäävät vain kieliä, jotka ovat tuottaneet sekaannusta Baabelin tornin ajoilta asti. Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ja Etelä-Amerikan hajavaltojen jyrkkä vastakohtaisuus tässä suhteessa on rauhanystävien kannalta katsoen pätevä syy puoltaa pohjan yhtenäisyyttä. Suuria valtiollisia yhtymiä voi vastustaa vain sen syyn nojalla, että ne muodostavat tavattoman vaarallisia itsevaltiuksia. Mutta toisiinsa liittyneinä kansanvaltaisina ryhminä ne ovat maailman parhaita naapureita. Federatiivinen kansanvaltainen Venäjä olisi yhtä luotettava virkaveli kuin Amerikka; federatiivinen kansanvaltainen Saksa olisi yhtä miellyttävä seuralainen kuin Sveitsi.
BELGIAN VAATIMUKSET.
Mitä tulee Belgian erikoistapaukseen, ovat sen vaatimukset uudessa järjestelyssä yksinkertaiset. Jos teemme rauhan pudistamatta Belgiaa kokonaan saksalaisista, joudumme joko tappiolle tai häpeään. Ja sellaiseen hyvitykseen, minkä rahallinen korvaus voi tuottaa Belgialle, ei ole velvollinen vain Saksa, vaan myöskin Britannia, Ranska ja Venäjä. Belgia on joutunut puristuksiin allianssin ja ententen väliin, juuri nämä kaksi Europan rauhan uhkaa tuottivat tuhon päivän; ja koska Belgian sankarillinen vastarinta oli ententelle eduksi allianssia vastaan, niin on myöskin entente kaikkein suurimmassa määrin velvollinen korvaamaan vahinkoja, jotka ovat korvattavissa.
ASEIDEN RIISUMINEN.
Yllä mainittua asioiden järjestelyä tullaan vastustamaan monelta taholta, m.m. pasifistien leirissä. Muutamat kompastuvat vielä tuohon vanhaan harhaluuloon, jota nimitetään aseista riisumiseksi. He luulevat, että tässä on kysymys tykistä. He ovat väärässä; tykki merkitsee varsin paljon, kun sota syttyy, mutta sodan ja tykin takana on aina mies. Ja jos tuo mies todenteolla tarkoittaa maailmanrauhaa pysyväiseksi, niin hän varaa itselleen pyssyn suojellakseen sitä. Rauhanliitolla tulee olla ensiluokkaiset varusteet, muutoin sotaliitto tekee siitä pian lihamuhennosta. Se ajatus, että kaikki aseet jätetään pahaa tarkoittaville ihmisille, ei kelpaa mihinkään. Teoreettisesti meidän pitäisi hävittää kaikki varusteemme. Mutta koska me, Brittiläinen valtakunta, emme millään ehdolla suostu hävittämään puolustusvarusteitamme ja koska meillä ei ole vähäisintäkään aikomusta riisua aseitamme, vaan rakennamme edelleen tykin tykistä ja sotalaivan sotalaivasta rinnan parhaiden ystäviemme kanssa, jos vain pelkäämme joutuvamme heikomman asemaan, niin emme myöskään voi ruveta vaatimaan, että toiset vallat tekevät, mitä emme itse tahdo tehdä. Meidän tehtävänämme ei ole heikontaa itseämme tai ketään muuta, vaan järjestää sotilaallinen mahti vastapainoksi sodalle. Ja tämä käy päinsä vain yhdistämällä kaikkien kansakuntien intohimoiset pasifistit aseelliseksi voimaksi, vaan ei suinkaan kirouksia ja vastalauseita ja joulukortteja esittävien aseettomien avulla.
AMERIKAN ESIMERKKI.
Missä määrin käy mahdolliseksi vapauttaa nämä kansalliset varustelut kansallisen kontrollin alta, sitä ei vielä voi sanoa. Amerikka, joka on yhtä suuressa määrin kapitalismin demoralisoima kuin mekin, mutta paljoa vapaampi militarismista nyt, kun eversti Roosevelt on menettänyt sijansa etupenkillä, Amerikka on jo luvannut useille Europan valtioille, ettei ryhdy sotaan niitä vastaan, ennenkuin riidanalainen asia on ollut vuoden ajan kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltävänä. Maailmassa ei ole eikä luultavasti tulekaan olemaan ainoatakaan sotilasmahtia, joka olisi kyllin voimakas estääkseen Amerikkaa kohtelemasta näitä sopimuksia, kuten Saksa on kohdellut v:n 1839 sopimusta, joka takasi Belgian puolueettomuuden. Sen vuoksi militaristit julistavatkin, etteivät nämä sopimukset ole edes sen paperin arvoisia, joille ne on kirjoitettu. Mutta he voisivat yhtä hyvin sanoa, että koska on olemassa rikoksia, joita ihmiset voivat rankaisematta tehdä umpimähkäisen rikoslakimme vuoksi, niin ihmiset tekevät niitä aina. Epäilemättä kansakunnat tekevät, mitä niiden etu vaatii. Mutta koska jokaisessa kansassa on joukko suuriäänisiä, siveellisesti vajavaisia hölmöjä, jotka eivät voi älytä, että kansakunnille on suunnattomassa määrin edullisinta luoda ja pitää yllä kansainvälistä luottamusta ja suojella omia vekseleitään yhtä tunnollisesti kuin nuo siveellisesti vajavaiset hölmöt maksavat typerät pelivelkansa ja taistelevat hulluja kaksintaistelujaan, niin käsittääkseni ei meidän pidä luopua kaikista muista kansainvälisistä takeista kuin haupitseista. Johan itse preussilaisetkin militaristit parjaavat meitä siitä, että olemme tehneet juuri niin kuin heidän omat militaristi-saarnaajansa olettivat meidän luonnollisesti tekevän, nim. olemme hyökänneet Preussin kimppuun välittämättä europpalaisen sivistyksen eduista, kun yllätimme sen epäedullisessa asemassa Ranskan ja Venäjän välissä. Mutta meitä olisi hävettänyt tehdä niin, ellei se olisi — olettamalla, ettei sellaista seikkaa kuin häpeätä (= omaatuntoa) ollut olemassakaan — pelästyneenä hyökännyt Ranskan ja Belgian kimppuun, jolloin häpeän tunto vaati meitä viipymättä puolustamaan niitä. Tätä idioottimaista ominaisuutta olla välittämättä ihmissielun korkeimmista luovista voimista, joiden puserruksetta ei sivistyksen kutomus — kenties kaikkein vähimmän juuri saksalainen sivistys — voisi pysyä koossa ainoatakaan päivää, pitäisi todellakin käsitellä Europan mielisairashoitoloissa eikä taistelutantereilla.
Me voisimme kaikki varsin hyvin aloittaa siten, että Amerikan lailla lupaisimme Haagin tuomioistuimelle olla tarttumatta aseisiin mistään syystä, joka on ollut sovintolautakunnan harkittavana vähemmän kuin vuoden ajan, ja kohdella jokaista läntistä valtaa, joka kieltäytyy antamasta tätä lupausta, vierottuna ja epäluotettavana jäsenenä Europan klubissa. Sellaisen lupauksen rikkominen olisi samaa kuin maantierosvous; ja maantierosvouksen ehkäisemisen tarpeellisuudesta ei kannata edes keskustellakaan.
TURVALLISUUDEN VIRVATULI.
Otettakoon huomioon, etten ehdota mitään ehdottoman turvallisuuden takeita. Koska en sairasta delirium tremensiä, voin elää ilman sitä. Turvallisuus on epäilemättä militaristien houkuttelevin syötti, kun on pyydystettävä pelkurien ääniä. Mutta heidän menettelytapansa tekee turvallisuuden mahdottomaksi. He ryhtyivät turvaamaan Egyptin englantilaisia kuvitellulta islamin kapinalta Denshawai-julmuuksien avulla, ja tämän vuoksi ei kukaan ole uskaltanut ehdottaa, että luottaisimme tässä taistelussa Egyptin armeijaan, vaikka India, saatuaan kuulla Keir Hardielta ja Ramsay Macdonaldilta Englannissa olevan todellisia anti-militaristeja, jotka pitävät indialaisia kanssaihmisinään, liittyykin meidän puolellemme taistelemaan preussilaisia junkkareita vastaan. Meidän täytyy aina sietää jossain määrin vaaran uhkaa; eikä meidän pitäisi koskaan käydä kauppaa kuoleman pelolla eikä unohtaa, ettei tämä kurjin kaikista kaupoista ole siitä huolimatta suurinta raukkamaisuutta, koska sen voivat aina kullata romantiikalla ja sankariudella ja juhlallisella kansallisella velvollisuudella ja isänmaanrakkaudella ja muulla sen tapaisella henkilöt, joiden pintapuolinen kirjallinen ja oratorinen kyky peittää pohjattoman kuilun mitä surkeinta mielettömyyttä.
AINOA TODELLINEN VAARA.
Ainoa vaara, mikä meitä on uhkaamassa ja jota ei voi torjua muuten kuin kohottamalla yleisesti ihmisluonnetta kansanvaltaisten hyveiden avulla, johtuu siitä, että keksitään aseita, jotka kykenevät tuhoamaan sivistyksen nopeammin kuin me kasvatamme ihmisiä, joiden voi uskoa käyttävän niitä viisaasti. Nykyään me käsittelemme niitä lasten lailla. Lapset ovat perin sieviä, perin herttaisia, perin helliä olentoja (toisinaan), ja lapsi voi valmistaa nitroglyseriiniä tai nitrogenikloriidia yhtä hyvin kuin mieskin, jos sen opettaa sellaiseen. Meillä on kyllin älyä jättää se opettamatta; mutta me opetamme sen täysikasvuisille lapsille. Me liitämme tuohon vaaralliseen teknilliseen opastukseen juhlallisen siveellisen opetuksen, jossa näiden kuninkaiden ja kapitalistien käyttämäin voimien kaikkein tuhoisin käyttö leimataan sankarillisuudeksi, isänmaanrakkaudeksi, kunniaksi j.n.e. On aivan paikallaan ampua Kaiseria tykeillä siitä hyvästä, että hän tekee näin; mutta niin me teemme itsekin. Sen vuoksi on epäämättömästi mahdollista, että tuloksena on pirullinen aaltoliike, joka kohottaa sivistyksen ajoittain tasolle, millä keksitään räjähdysaineita kyllin voimakkaita tuhoamaan se, ja sitten painaa sen takaisin aloittamaan uudestaan muutamien nälkiintyneiden ja perikatoon joutuneiden eloonjääneiden avulla. H.G. Wells ja Anatole France ovat kuvanneet tätä tulosta kaunokirjallisuudessa, enkä minäkään voi evätä sen mahdollisuutta. Sillä elleivät Englanti ja Saksa voi juhlia saapumistaan korkeimmalle sivistyskannalle, mikä konsanaan on saavutettu, paremmalla tavalla kuin ryhtymällä räjähdyttämään toisiaan palasiksi, niin näyttäisi siltä, että puolueettomien valtioiden rauha ei olekaan tuloksena niiden korkeammasta sivistyksestä, vaan heikommasta aseistautumista. Ja täytyy myöntää, ettei tulevaisuus näytä erikoisen toivorikkaalta, kun huomaamme, ettei tämä suinkaan lisää yhteiskunnallista valppautta ja kannusta kiivaampaan valtiolliseen arvosteluun, vaan päin vastoin synnyttää sellaisen olettamuksen, että kaikki perustuslailliset takeet ovat lakkautettavat sodan loppuun asti ja jokainen typerä tyranninen pakkokeino, kuten sanomalehdistön valvonta, sotalaki y.m.s., alkaa vaikuttaa hyvää eikä pahaa samassa tuokiossa kuin ihmiset ryhtyvät murhaamaan toisiaan. Ainoana lohdutuksena on se, että sivistys on ennenkin suoriutunut varsin tuhoisista sodista, enimmäkseen siitä syystä että ne ovat aiheuttaneet tuloksia, jotka eivät ole laisinkaan kuuluneet sotaan ryhtyneiden tarkoituksiin, vieläpä ovat olleet aivan päinvastaisia heidän aikeilleen. Esimerkiksi 1870 lienee Napoleon III tuskin tarkoittanut sitä, että hän syöstäisiin valtaistuimelta ja pakotettaisiin jälleen lähtemään maanpakoon Englantiin; ei myöskään Bismarck tähdännyt tasavaltaisuuden uudistumista Ranskassa eikä englantilais-ranskalais-venäläisen liiton muodostumista Preussia vastaan. Nykyisestä sodasta voi koitua monta hyvää asiaa, jos kukaan suoriutuu siitä hengissä jäädäkseen nauttimaan niistä.
KIRKKO JA SOTA.
Ja nyt, missä on meidän yhteiskunnassamme elin, jonka tehtävänä olisi alinomaa muistuttaa meille, että, kuten Lassalle sanoi, "miekka ei ole koskaan oikeassa", ja todeta hänen kanssaan kammolla, että "valhe on Europan valtoja?" Me emme ole yhdessäkään varemmassa sodassa keksineet niin purevaa ivaa, että olemme sulkeneet osakepörssin, vaan emme kirkkoa. Pakanat olivat loogillisempia, he sulkivat rauhan temppelin paljastaessaan miekkansa. Me muutamme rauhantemppelimme viipymättä sodantemppeleiksi, ja meidän pappimme ovat kaikkein sodanhaluisimpia jäseniä koko seurakunnassa. Rohkenen vakuuttaa, että tämän synnyttämä skandaalin tunne on paljoa syvempi ja yleisempi kuin kirkko luulee, varsinkin työläisten keskuudessa, joilla on taipumusta käsittää uskonto vakavasti tai muussa tapauksessa hyljätä se ja arvostella sitä läheisesti. Kun ensimmäinen laukaus saa piispan hylkäämään Kristuksen palvelemisen ja keräämään seurakuntansa Marsin alttarin ympärille, niin hänen menettelynsä saattaa olla isänmaallista, välttämätöntä, miehekästä, oikeata; mutta se ei oikeuta häntä luulottelemaan, ettei ole tapahtunut mitään muutosta ja että Kristus on itse asiassa Mars. Me menettelisimme suoremmin — ja ajan pitkään se hyödyttäisi kirkkoa parhaiten — jos sulkisimme kristityt kirkkomme samalla hetkellä kuin sota julistetaan ja avaisimme ne vasta sitten, kun rauhansopimus on vahvistettu. Epäilemättä tämä tuntuisi monesta suuremmalta kieltäymykseltä kuin vaihtorahan, hevosten, automobiilien ja pikajunien puute ja muut sodan aiheuttamat proosalliset epämukavuudet. Mutta olisiko se pahempaa kuin uskon menettäminen ja sielussa herännyt kammo, kun näemme kansakuntien rukoilevan yhteiseltä isältään apua hakatessaan ja pistäessään ja räjähdyttäessään toisiaan palasiksi ja kirkon järjestävän tätä hirvittävää paradoksia sen sijaan että vastustaisi sitä? Tekisikö se vähemmän ateisteja vaiko enemmän? Ateismi ei ole mikään yksinkertainen homogeninen ilmiö. On olemassa nuorekas ateismi, josta jokainen kyvykäs nykyaikainen sielu alkaa, ateismi, joka puhdistaa sielun taikauskosta ja kauhuista ja orjamaisuudesta ja halpamaisesta tinkimisestä ja tekopyhyydestä ja päästää sisään taivaan kirkkauden. Ja on olemassa epätoivon ja pessimismin ateismi, tuo synkkä huuto "nyt tiedän, ettei ole Jumalaa", jonka niin moni meistä päästää tätä nykyä nähdessään näkönsä ja kuulonsa menettäneitä runneltuja raajarikkoja, jotka kerran olivat reippaita, ihailtavia, rakastettavia miehiä, ja pappeja siunaamassa sotaa ja kykenemättömiä vanhuksia yllyttämässä nuoria miehiä siihen. Mitä on kirkolla nykyisessä suhtautumisessaan esitettävänä moista pimeyttä vastaan muuta kuin se omituinen, mutta kammottava tosiasia, että on olemassa karkearakenteisempia ihmisiä, joihin nuo hirvittävät onnettomuudet vaikuttavat aivan päinvastaisella tavalla, koska ne tuntuvat olevan lähtöisin mahdista, joka on ilkeydessään niin valtava, että sitä täytyy palvoa, koska se on voimakas? Jos kaikki Europan kirkot sulkisivat ovensa siihen asti kuin rummut herkeävät pärisemästä, niin ne muistuttaisivat mitä voimakkaimmalla tavalla, että vaikka sotainen maine onkin kuuluisa ja vanha kunnia, ei se kuitenkaan ole Jumalan lopullista kunniaa.
Mutta koska tiedän varsin hyvin, etteivät kirkot ryhdy mihinkään sellaiseen, ei minun auta omaksua sävyä, joka voisi eräissä lukijoissa herättää ajatuksen, että toivon muutamien korkeasti kunnioitettujen ystävien lailla rauhan sivistystä voitavan rakentaa niiden laajojen kirkollisten järjestelmäin raunioille, jotka eivät ole vielä koskaan kyenneet lausumaan totuutta, koska niiden on ollut pakko puhua köyhille näiden tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden mukaan ja rikkaille näiden vallan mukaan. Jos tahdomme edes näön vuoksi puhua järkevästi tässä kohdassa, niin meidän on kaikkein ensimmäiseksi huomattava, että tässä sodassa taistelulinjat kulkevat kaikkien valtiollisten ja uskonnollisten rajaviivojen poikitse, ottamatta lukuun sosialistisen tulevaisuutemme ja kommersialistisen menneisyytemme välistä rajaa. Materialistinen Ranska, metafyysillinen Saksa, sekapäinen Englanti ja bysanttilainen Venäjä saavat muodostaa sotilaallisia yhtymiä mielin määrin; mutta ristiretkeä ne eivät missään tapauksessa voi muodostaa, ja historia on naurava kaikille yrityksille esittää tätä sotaa meidän junkkareillemme ja punatakeillemme filosofisessa tai valtiollisessa tai uskonnollisessa suhteessa korkeammaksi ja merkityksellisemmäksi kuin aivan yksinkertaiseksi alkuperäiseksi tappelunhaluksi. Kuinka kauas ulottuvat tämän sodan seuraukset lienevätkin, me täällä Englannissa taistelemme osoittaaksemme preussilaisille, ettei heidän kannata sortaa meitä tai naapureitamme, jos voimme sitä estää; ja jos he ovat kyllin typeriä tehdäkseen taistelukyvystä sivistyksen mittakaavan, niin me saatamme pelata sitä peliä yhtä tuhoisasti kuin hekin. Se on yksinkertaista, se on totta ja kaikkein hauskin ja innostavin peruste, jonka avulla voi kerätä rekryyttejä. Se tulistuttaa verta ja suoristaa selkää yhtä tehokkaasti ja joutuisasti kuin tekopyhyys ja mahtipontisuus ja humbuugi katkeroittavat ja masentavat. Mutta se ei auta meitä pitemmälle kuin taistelun loppuun. Me emme voi jatkaa taistelua iät kaiket tai edes kovinkaan kauan, ajatelkoon lordi Kitchener mitä tahansa; ja tulkoon ratkaisu minkälainen hyvänsä, asianosaisten täytyy taistelun päätyttyä turvautua jälleen siviiliviisauteensa ja valtiolliseen kaukonäköisyyteensä voidakseen järjestää ne ehdot, joiden perustalla meidän on määrä elää tästä lähtien onnellisesti yhdessä. Kansakuntien pysyväisen kanssakäymisen käytännöllisiä ehtoja ei käy laatiminen pistimellä, joka ei saa aikaan muuta kuin muhennosta niistä, jotka luottavat siihen. Kuten jo olen selittänyt, ne ovat löydettävissä siten, että nykyisten militarististen kuningaskuntien sijaan tulee järjestelmä kansanvaltaisia valtioita, joiden rajat määrätään saman kielen ja uskonnon sekä samojen tapojen mukaan; milloin laajuus tekee ne valtiollisesti kömpelöiksi, ne ryhmitetään federatiivisiksi yhdysvalloiksi, ja sodasta niitä suojelee kansainvälinen sosialismi, ainoa perusta, jolla etujen identtisyys kaikkien työntekijäin kesken pysyy aina selvänä.
JAURES'N KUOLEMA.
Kaikkein suurin onnettomuus, minkä sota on aiheuttanut, on ollut Jaures'n kuolema, sillä hän merkitsi Ranskalle ja Europalle enemmän kuin kymmenen armeijakuntaa ja sata arkkiherttuaa. Ehdotin kerran painolakia, joka olisi voinut pelastaa hänet. Sen mukaan olisi jokaisessa artikkelissa, mikä julkaistiin sanomalehdessä, mainittava ei ainoastaan kirjoittajan nimi ja osoite, vaan myöskin se summa, mikä hänelle suoritetaan avustuksesta. Jos se kurja hölmö, joka murhasi Jaures'n, olisi tietänyt, että ne kolmivuotista asevelvollisuutta käsittelevät arvottomat artikkelit, joita hän oli lukenut, eivät olleet Ranskan avunhuutoja, vaan ne oli raapustanut joku oppimaton poloinen, joka halusi ansaita kolme francia, niin hän olisi tuskin uhrannut omaa henkeään riistääkseen elämän suurimmalta valtiomieheltä, minkä hänen maansa on synnyttänyt jälkeen Mirabeaun aikojen. Tuskin lienee liian paljo sanoa, että tämä kamala murha ja se hirvittävä sota, joka melkein pimensi senkin kaameuden, on nälkiintyneen sanomalehtimiehen kostoa yhteiskunnalle niin typerälle, että vaikka se ei sallikaan ihmisen täyttää hampaita, ellei hänellä ole siihen toimeen hyväksyttyjä edellytyksiä, se sallii jokaisen, olipa hän kuinka vaivainen, tietämätön, oppimaton ja typerä tahansa, täyttää sen aivot vaivautumatta edes ottamaan selkoa hänen nimestään. Milloin yleensä sekaannumme hänen ja hänen nylkijäinsä toimintaan, niin teemme sen määräämällä sensoreita estämään häntä kertomasta, ei valheita, kuinka ilkeitä ja vaarallisia ne lienevätkin ulkomailla omalle kansallemme, vaan totuutta.
Sosialismi on menettänyt johtajansa mannermaalla; mutta se on luja ja edustava pääkohdaltansa: se vihaa sotaa, ja se näkee selvästi, että sotaa käyvät aina työläiset, joilla ei ole mitään riitaa keskenään, vaan päin vastoin korkein yhteinen harrastus. Se vastustaa alituiseen pääoman vaarallista maasta vientiä tekemällä sen käytön kotosalla yhä tarpeellisemmaksi. Se tietää, että sota on romanttiselta puoleltaan "kuninkaiden urheilua", ja arvelee, että meidän olisi parasta vapautua kuninkaista, elleivät he saata tappaa aikaansa kansanvaltaisemmilla huvituksilla. Se toteaa sen tosiasian, että vaikka sanomalehdet huutavat meille, että nämä taistelut satojen peninkulmien rintamilla, missä kaatuneita on enemmän kuin taistelijoita menneiden aikojen sotaretkillä, ovat historian suurimpia, kyllästyttävät nämä koneteurastukset meitä niin hirvittävästi, että meitä hävettää kiittämättömyytemme sotureitamme kohtaan, kun emme enää kykene tuntemaan heihin nähden samaten kuin ennen verraten vähäpätöisistä kauheuksista sellaisista kuin Wateloo tai Inkermann ja Balaklava. Se ei unohda koskaan, että niin kauan kuin korkeampi opetus, kulttuuri, ulkomaanmatkat, maailmantuntemus, lyhyesti sanoen kaikki edellytykset tuntea ulkomaisia asioita ja äänestää älykkäästi, ovat rajoitetut yhden vähäisen luokan etuoikeudeksi ja suuret joukot ovat jätetyt köyhyyteen, ahtauteen ja tietämättömyyteen, niin kauan täytyy tuon vähäisen luokan hankkia suurten joukkojen kannatusta sodilleen julkaisemalla liehitteleviä julistuksia kansallisista hyveistä ja kiukkuisia purkauksia vihollisen roistomaisuuksista, lisäten tarpeen tullen tietoisia valheita ja vainoten tarmokkaasti kaikkia yrityksiä kertoa epämukavia totuuksia. Tässä ei ole aikomus syyttää junkkaria hirviöksi. Tietämättömiä on hallittava heidän tietämättömyytensä mukaan. Papin on keksittävä heille valeihmeitä; tiedemiehen on tarjottava taikaparannuskeinoja, lakimiehen on voitettava heidän lausuntonsa sofismeilla, väärällä paatoksella ja vetoamalla heidän ennakkoluuloihinsa; armeijan ja laivaston on huikaistava heidät juhlakulkueilla ja soittokunnilla, jylisevillä yhteislaukauksilla ja romanttisilla tarinoilla; kuninkaan on eristäydyttävä ihmiskunnasta ja muututtava epäjumalaksi. Siitä ei pääse mihinkään, niin kauan kuin sellaisia luokkia on olemassa. Muhamed, rohkein profeetta, joka konsanaan on heittänyt Jumalan yksiyden ja kaikkivaltiuden pantiksi hurjalle soturiheimolle, joka palvoi kiviään yhtä hartaasti kuin me palvomme herttuoita ja miljoonapohatoita, ei voinut hallita sitä uskonnollisella totuudella, vaan oli pakotettu turvautumaan järkyttäviin kuvauksiin helvetistä ja tuomiopäivästä, jotka hän keksi sitä tarkoitusta varten. Mitä muuta hän voi tehdä, ellei tahtonut jättää kansaansa turmion omaksi? Jos diplomatialla on sellainen aksiomi, ettei ihmisille pidä kertoa totuutta, ei se johdu laisinkaan siitä, että esim. Sir Edward Grey on mieskohtaisesti taipuvainen valehtelemaan; se on välttämättömyys, joka johtuu siitä, että ihmiset eivät kykene käsittämään totuutta.
Tämä asiain tila olisi aivan paikallaan, jos hallitsevat luokat todella harrastaisivat hallittavien parasta ja pettäisivät niitä niiden oman edun vuoksi. Mutta sitä ne eivät suinkaan tee. Epäilemättä ne käyttävät toisessa sijassa valtaansa pitääkseen pystyssä maata, jossa niillä on niin mahtava ja mukava asema; mutta ensi sijassa niiden tarkoituksena on säilyttää tämä asema köyhien lailliseksi järjestetyn ryöstön avulla. Ja sitä varten he liittyisivät Saksan junkkareihin Saksan ja Englannin työläisluokkaa vastaan yhtä auliisti kuin Bismarck auttoi Thiersiä kukistamaan Pariisin kommunin. Ja vaikka näin ei olisikaan laita, niin ei mikään saisi työläisluokkaa vakuutetuksi siitä, että ne, jotka nylkevät sitä säälimättä liikealalla, olisivat hienotunteisempia yleisissä asioissa, varsinkin kun on kysymyksessä sota, jonka avulla rikkaat ihmiset voivat ansaita paljon rahaa. Meidän sotilassäädyllämme on paljon suoranaista etua sodasta; mutta se tuottaa ainakin mieskohtaista vaaraa ja kärsimyksiä ja tappioita sen jäsenille. Mutta kapitalisti, jolla on osakkeita räjähdysaineissa ja tykeissä ja sotamiesten saappaissa, ei joudu minkään vaaraan tai kärsimysten alaiseksi. Voitto merkitsee Europan kapitalisteille, että he ensiksikin voivat määrätä viholliselle suunnattoman sotaveron ja sitten lainata hänelle rahaa sen suorittamiseksi; mutta työläisluokka saa tuottaa ja maksaa sekä pääoman että korot.
Niin kauan kuin asiat ovat sillä kannalla, on meillä myöskin oleva sotia ja salakähmäistä ja valheellista diplomatiaa. Ja tämä on yksi monista syistä rakentaa valtio tasaisemmille tuloille, koska ilman sitä on yhteiskunnallisen aseman ja yleisen kulttuurin yhtäläisyys mahdotonta. Kansanvalta ilman tasa-arvoisuutta on paljoa vaarallisempi petos kuin suora harvainvalta ja itsevalta. Ja ilman kansanvaltaa ei kannata toivoa rauhaa eikä meidän kannata vakuuttaa itsellemme, että sivistyksen pyhyys on suojeleva sitä enemmän kuin Rheimsin tuomiokirkon pyhyys on suojellut sitä, ei hunneilta ja vandaaleilta, vaan sivistyneiltä saksalaisilta gentlemaneilta.
MAINEEN KOHTALO.
Meillä on edessämme problemi, miten kommersialismi itse saatettaisiin vararikkoon. Meidän on voitettava Saksa, ei sen vuoksi että militaristien hallusinatsiot ja meidän oma epäröintimme pakotti Saksan ryhtymään tähän sille niin epätoivoiseen sotaan hetkellä, joka oli sille niin epäedullinen, vaan siitä syystä, että se on ruvennut ajamaan sellaista oppia, että sotainen voima on kansallisen suuruuden pohja ja perusta ja sotaisa valloitus menetelmä, jonka avulla korkeimman kulttuurin saavuttanut kansakunta voi pakottaa naapurinsa omaksumaan tuon kulttuurin. Syynä siihen, miksi olen suvainnut sanoa kenraali von Bernhardia mielipuoleksi, on se, että hän määrittelee tarkalleen tämän sotilaallisen ylivallan ehdot huomaamatta, että se, mitä hän tekee, on deductio ad absurdum. Sillä hän selittää teoreetikkona minkä Napoleon huomasi käytännössä, että militaristi-otteen ihmisten mielikuvituksessa voi säilyttää vain ravitsemalla heitä alituiseen vereksellä kunnialla. Täytyy siirtyä menestyksestä toiseen; ken epäonnistuu, hän menettää kaiken, sillä kaiken perustana on voima voittaa, jonka vuoksi ihmiset ovat alistuneet tyranniaan ja kestäneet kärsimyksiä ja suorittaneet sotatoimien aiheuttamat kustannukset. Napoleon voitti voittamistaan ja kuitenkin, voitettuaan useammissa taisteluissa kuin hulluinkaan preussilainen voi konsanaan toivoa omalta osaltaan, täytyi hänen jatkaa taisteluitaan, ikäänkuin ei olisi koskaan voittanut mitään. Tyhjennettyään kaikki mahdollisuudet hänen täytyi yrittää mahdottomia ja lähteä Moskovaan. Hän epäonnistui; ja siitä pitäen hänen olisi ollut parempi olla filadelfialainen kveekkari kuin Marengon, Austerlitzin, Jenan ja Wagramin voittaja. Siitä aamusta, jolloin hän seisoi Leipzigin ulkopuolella viheltäen "Marlborough hän sotaan kulki", sillä välin kuin hänen lyöty armeijansa veti viimeisiään joessa tai pakeni luotituiskussa vihollista, jonka kenraaleilla ei ollut kymmenettäkään osaa hänen maineestaan, ei ennättänyt kulua kovinkaan pitkää aikaa, kun jo tapaamme hänen postirengin valepuvussa kyyristelevän masentuneena vaunun oven suojassa, sillä välin kuin Ranskan kansa, jonka hän oli neljännesvuosisadan aikana ahtanut täyteen kunniaa, etsiskeli häntä repiäkseen hänet palasiksi. Menestys oli tehnyt hänestä kaikkien muiden maiden paitsi Ranskan vihollisen; hänen tappionsa teki hänestä koko ihmissuvun vihollisen. Ja sen vuoksi Europpa lopulta nousi ja murskasi hänet, vaikka Englannin hallitus, joka hyötyi tästä työstä, sorti kansaansa kolmenkymmenen vuoden ajan paljoa raskaammin kuin Napoleon olisi sitä sortanut, ja sen liittolaiset asettivat hänen sijaansa Ranskan valtaistuimelle velton tyrannin, joka ei ollut kelvollinen päästämään hänen kengänpaulojaan. Ei mikään voi lopullisesti pelastaa militarismia. Vaikka nerokin antautuu sille polulle, niin sen loppuna on sittenkin tuho. Kun pelkkä pöyhkeys antautuu sille, on loppu aivan sama, vaikka siihen voi johtua paljoa äkillisemmin ja turmiollisemmin.
PÄÄKOHDAT TOISTETTUINA.
1. Sotaa on jatkettava pontevasti, ei siinä tarkoituksessa että Saksan armeija saataisiin lopulta murskatuksi englantilais-ranskalaisen yhtymän ja Venäjän miljoonain välissä, vaan jotta englantilais-ranskalainen yhtymä saisi yksinään todetuksi sotaisan etevämmyytensä. Voitto, jota ei kävisi saavuttaminen ilman Venäjän apua, olisi tappioksi Länsi-Europan vapaamielisyydelle: Saksan tappiota emme aiheuttaisi me, vaan militaristinen itsevaltius, joka on pahempi kuin sen oma. Uhraamalla Preussin Puolan ja Itävallan valtakunnan slaavilaiset osat voisivat Saksa ja Itävalta tyydyttää Venäjän ja sulautua yhdeksi ainoaksi, saksalaiseksi valtakunnaksi, joka voisi sitten pitää kurissa Ranskan ja Englannin saatuaan todetuksi, että ne eivät kykene voittamaan sitä ilman Venäjän apua. Voimme varsin hyvin sallia Venäjän valloittaa Itävallan, jos se kykenee sen tekemään; se on Venäjän luonnollinen osa tässä yrityksessä. Mutta jos me molemmat emme voi Venäjän avutta voittaa Potsdamia tai ainakin pitää sitä niin kovassa pinteessä, että se käsittää olevan mahdotonta kukistaa meidät, silloin meidän täytyy yksinkertaisesti antaa Saksalle perää ja luottaa Amerikan liittoon saadaksemme pitää paikkamme auringossa.
2. Me emme voi tuhota ja tehdä kykenemättömäksi Saksaa, kuinka perinpohjaisesti sen voitammekin, koska sen saatamme tehdä vain surmaamalla naiset, ja hyödytöntä on teeskennellä, että me pystymme sellaisiin konnantöihin. Yksinpä taloudellistenkin vaikeuksien aiheuttaminen ryhtymällä sotarosvoukseen tuottaisi meille vain tappioita, koska Saksa on meidän kauppa-asiakkaitamme ja niitä naapureita, joiden luona useimmiten käymme. Meidän on, jos voimme, karkoitettava se Belgiasta. Ranska karkoittakoon sen Elsassista ja Lothringista. Venäjä karkoittakoon sen Puolasta. Avatessaan tulen se tiesi, että pelissä oli otettava lukuun nämä mahdollisuudet; ja meidän velvollisuutemme on tukea Ranskaa ja Venäjää, kunnes ne on voitettu tai menetetty, ellei tasaväkisyys muuta koko sodankäyntitapaa järjettömyydeksi. Myöskin Itävalta tiesi, että sen slaavilaiset osat olivat pelipanoksia. Voittamalla nämä panokset saavat liittoutuneet Kaiserin heräämään unesta, jossa Preussi esiintyy kirkon päämiehenä Pyhässä saksalaisessa valtakunnassa, ja he opettavat häntä kunnioittamaan meitä. Mutta kun se on kerran suoritettu, silloin emme saa antaa sotatoveriemme tehdä kaikkea taasen turhaksi alentavilla nöyryytyksillä ja pakotuksilla, jotka eivät voisi vakavasti runnella Saksaa ja saattaisivat meidän välillemme pahaa verta kokonaisen sukupolven ajaksi meidän omaksi epämukavuudeksemme, onnettomuudeksemme, häpeäksemme ja tappioksemme. Meidän ja Ranskan on elettävä Saksan yhteydessä sodan jälkeen; ja kuta pikemmin päätämme tehdä sen jalomielisesti, sitä parempi. Taistelun jälkeen ei maailmassa saa olla kaunaa; sillä ellei Ranskan, Saksan ja Englannin välillä vallitse rauha, ei voi olla puhettakaan maailmanrauhasta.
3. Kun tämä sota on päättynyt, on kaikkien sotivien virallisesti hävitettävä sota luonteen kouluna ja hyveen kasvattajana. On kyllä aivan totta, että huonosti kasvatettuja ja porsasmaisia kansoja voivat herättää tilaansa ja kohtaloansa tarkastamaan vain maanjäristykset, rutot, nälänhädät, pyrstötähdet, jättimäiset haaksirikot ja hävittävät sodat, aivan samoin kuin on totta, että neekeripäälliköt eivät saavuta arvonantoa, elleivät poltata neitoja elävältä mökkipalatsiensa edustalla, ja tatarilais-khaanit havaitsevat katkotuista päistä rakennetun pyramiidin yksinkertaiseksi keinoksi herättää alamaisissaan sopivan käsityksen heidän jumalallisesta oikeudestaan hallita heitä. Iivana Hirmuinen sai epäilemättä alamaisensa varsin vakavalle mielelle, ja typerät ihmiset ovat alttiit uskomaan, että tämänkaltainen kauhun jähmettämä vakavuus on hyvettä. Sitä se ei ole. Jokainen henkilö, joka ryhtyisi ehdoin tahdoin synnyttämään keinotekoisia maanjäristyksiä, upottamaan laivoja ja panemaan liikkeelle kulkutauteja tuottaakseen maanmiehilleen siveellistä mielenylennystä, joutuisi varsin pian oikeuden eteen. Ne, jotka suunnittelevat sotia samaa tarkoitusperää varten, pitäisi yhtä järkähtämättä toimittaa tyrmään tai mielipuolihoitolaan. Kansakunnan, joka on niin alentunut, että tarvitsee herätäkseen niin alhaisia kiihdykkeitä kuin kauhua, voi huoletta tuhota, joko sen sitten tekevät preussilaiset sotaherrat tai joku muu, joka on kyllin typerä tuhlatakseen siihen ruutia sen sijaan että jättäisi sen hukkumaan omaan arvottomuuteensa.
4. Keskusteluissa ei Englannin eikä Saksan pidä vaatia itselleen mitään siveellistä ylemmyyttä. Molemmat kilpailivat vuosikausia aseistautumisessa. Molemmat harjoittivat ja harjoittavat yhä vielä kirjallista ja oratorista provokatsionia. Molemmat väittivät olevansa "ruhtinaallista rotua", jolla oli jumalallinen oikeus vallita toisia. Molemmat osoittivat suurta yhteiskunnallista ja valtiollista huomaavaisuutta puolueille ja yksilöille, jotka julkisesti sanoivat, että sodan täytyi tulla. Molemmat tekivät liittoja lisätäkseen voimiaan tämän sodan varalta. Syytös Saksaa vastaan Belgian puolueettomuuden loukkaamisesta ei ole siveellisesti arvokas Englannille: a) koska Englanti on sallinut Venäjän loukata Pariisin sopimusta (loukkaamalla Mustanmeren puolueettomuutta ja sulkemalla Batumin vapaan sataman) ja Itävallan julkeasti rikkoa Berliinin sopimuksen (valtaamalla Bosnian ja Herzegovinan) tarttumatta aseisiin tai parantamatta tätä loukkausta millään tavalla; b) koska olemme täysin tunnustaneet, että olisimme joka tapauksessa ryhtyneet sotaan Ranskan puolustukseksi, joko sitten saksalaiset saapuivat Belgian kautta tai eivät, ja kieltäydyimme antamasta Saksan lähettiläälle vakuutusta, että jäisimme puolueettomiksi, jos saksalaiset uhraisivat sotilaallisen edun ja luopuisivat hyökkäyksestään Belgian kautta, jotta eivät joutuisi sotaan meidän kanssamme; c) koska Ranskan ja Englannin lupaus kunnioittaa Belgian puolueettomuutta on siveellisessä suhteessa aivan illusorinen, kun ottaa huomioon sen tosiasian, että Ranska ja Englanti olisivat voittaneet suunnattomasti ja Saksa menettänyt vastaavassa määrässä, jos se olisi rajoittanut hyökkäyksensä Ranskaa vastaan yksinomaan lujasti linnoitetulle Saksan ja Ranskan väliselle rajalle; ja koska Ranska ja Englanti tiesivät, että belgialaiset kutsuisivat ne maahansa, jos saksalaiset hyökkäisivät siihen, ei Belgian puolueettomuutta ollut todellisuudessa olemassakaan, mikäli on kysymys Ranskasta ja Englannista; d) koska kaikki sopimukset ovat voimassa vain rebus sic stantibus ja se asiain tila, joka oli vallalla Lontoon sopimusta tehtäessä (1839), oli siitä pitäen muuttunut niin paljon (Belgiata ei uhkaa enää Ranska, jota vastaan sopimus oli tähdätty, ja se on esim. hankkinut tärkeitä siirtomaita), vieläpä siinä määrin, ettei Gladstone voinut luottaa siihen 1870, vaan turvautui erikoiseen tilapäiseen sopimukseen, joka ei ole enää voimassa, on myöskin v:n 1839 sopimuksen teknillinen pätevyys perin epäiltävä; e) jos se on pätevä, ei sen rikkominen ole mikään sodan syy, elleivät asianomaiset katso sopivaksi tehdä sitä sellaiseksi omien syidensä nojalla; ja f) koska Saksan kansallinen vaara, johon valtakunnan kansleri vetosi puheessaan, kun hän ripeästi, mutta peittelemättä heitti syrjään juuri mainitun teknillisen kohdan ja myönsi kansainvälisen lain tulleen loukatuksi, oli Venäjän mobilisatsion johdosta militaristien mielestä niin suuri, että meidän tai minkään muunkaan militarismin riivaaman valtion on mahdotonta olla varmoja, vielä vähemmän saada toisia vakuutetuiksi siitä, että olisimme samallaisessa hädässä olleet sen tunnollisempia.
Täytyy myöntää, ettei mikään voi lieventää sitä suunnattoman törkeätä tosiasiaa, että syytön maa on joutunut hirveästi hävitetyksi sen vuoksi, että sen syylliset naapurit muodostivat kaksi räjähtävää yhtymää toisiaan vastaan, kun niiden olisi pitänyt tuottaa Europalle pysyvä rauha. Mutta siten on loukattu korkeampaa lakia kuin sellaisia, joita merkitään diplomaattien paperinpalasille; ja kun joudutaan tuomiolle, silloin ei ihmiskunnan vihastunut omatunto kuuntele sanottavan kärsivällisesti sellaisia puolustuksia kuin "tuo toinen aloitti".
5. Militarismia ei ole käsiteltävä erikoisesti Preussille ominaisena tautina. Se on yleinen Englannissa; ja Ranskassa se on aiheuttanut maan suurimman valtiomiehen murhan. Me olemme kaikki olleet menneisyydessä yhtä syyllisiä. Vuosikausia on oletettu, että militaristipuolue on gentlemanien puolue. Sen vastustajia on ivattu ja vainottu Englannissa, hirtetty, piesty tai karkoitettu maanpakoon Venäjällä ja suljettu vankilaan Ranskassa; heitä on sanottu pettureiksi, pelkureiksi y.m.s., heitä on suljettu vankilaan "huonosta mausta" ja kapinallisuudesta. Lyhyesti sanoen, militarismi, joka ei ole muuta kuin valtioanarkismia, on kehitetty niin pitkälle, että sitä on jäljitellyt vastapainoksi muodostunut kansanomainen anarkismi, ja se on purkautunut europpalaiseksi sodaksi, koska Europan kommersialistiset hallitukset eivät uskoneet, että mitään nykyaikaista valtiota voitaisiin tehokkaasti ohjata korkeampien näkökohtien mukaan kuin sellaisten, joita edustaa lordi Robertsin "tahto voittaa", Kaiserin panssaroidun nyrkin paino ja pörssien edut. Ellemme ole kaikki valmiit vastustamaan miltarismia kotona niin hyvin kuin ulkomailla, kestää vihollisuuksien taukoaminen vain siihen asti, kunnes sotijat ovat toipuneet uupumuksestaan.
6. Meidän olisi parasta myöntää, että sodankäyntiin nähden ei meillä ole mitään luotettavia todistuksia siitä, että saksalaiset ovat suorittaneet pahempia tai muita julmuuksia kuin sellaisia, mitkä tunnustetaan sodassa välttämättömiksi tai joita liittoutuneet hyväksyvät sotatoimenpiteisiin kuuluviksi. Tekemällä kaupungeista "esimerkkejä" ja ottamalla vastuunalaisuudesta vapaita kansalaisia panttivangeiksi ja ampumalla heitä varoitukseksi aseellisille siviilihenkilöille, joiden toimia he eivät mitenkään voineet valvoa, ovat saksalaiset epäilemättä kehittäneet nämä tavat terrorismi-tasolle, jota on vaikea erottaa rauhallisen väestön tahallisesta murhaamisesta. Mutta koska liittolaiset eivät ole tuominneet moisia tapoja eivätkä ole itsekään lakanneet säälimättä käyttämästä niitä joutuessaan tekemisiin vuoristolaisten ja fellahien ja araapialaisten kanssa (puhumattakaan Venäjän hallituksen tunnetusta kotoisesta terrorismista), niin he eivät myöskään voi väittää olevansa inhimillisesti korkeammalla kannalla. Sen vuoksi pata vain tuhlaa aikaa moittiessaan kattilaa mustaksi. Kun saksalaiset kylvivät Pohjanmereen miinojaan, me nostimme kovan huudon, mutta pian sen jälkeen seurasimme heidän esimerkkiään. Kysymys Rheimsin tuomiokirkosta luhistui myöskin maahan yhtä täydellisesti kuin melkoinen osa itse rakennustakin, kun todettiin ranskalaisten sijoittaneen katolle tähystäjiä. Joko he tekivät sen tai eivät, niin kaikki sota-asiain tuntijat ovat selvillä siitä, että upseeri, joka jättäisi käyttämättä tuomiokirkon kattoa tällä tapaa, tai vihollisupseeri, joka epäröisi pommittaa täten käytettyä tuomiokirkkoa, joutuisi sotaoikeuden eteen jokaisessa armeijassa. Tuomiokirkolle sattunutta vahinkoa on siis siedettävä Sallimuksen voimakkaana viittauksena siitä, että vaikka meillä voikin olla loistavia sotia ja loistavia tuomiokirkkoja, niin molempia ei voi olla samalla haavaa.
7. Loppujen lopuksi meidän on muistettava, että ellei tämä sota tee loppua sodasta länsimailla, niin tämänpäiväiset liittolaisemme voivat olla huomenna vihollisiamme, kuten ne eilenkin olivat, ja tämänpäiväiset vihollisemme huomenna liittolaisiamme, kuten eilenkin olivat, niin että jos tarkoitamme vain sotilaallisen tasapainon uudistamista, me suunnittelemme varsin luultavasti omaa tuhoamme. Meidän on käytettävä sotaa antaaksemme surmaniskun keskiaikaiselle diplomatialle, keskiaikaiselle itsevaltiudelle ja pääoman anarkistiselle maasta viennille, ja meidän on saatettava sen päättyminen vakuuttamaan maailmalle, että kansanvalta on voittamaton ja militarismi ruostunut miekka, joka katkeaa käteen. Meidän täytyy vapauttaa soturimme ja antaa heille kodit, joiden puolesta kannattaa taistella. Ja meidän on riisuttava yltämme vanhurskauden likaiset repaleet ja taisteltava miesten lailla, joilla on voitettavana kaikki, yksin hyvä nimikin; meidän on innostettava ja rohkaistava mieltämme määrätyin ylevin tarkoitusperin kestämään kaikki se, mikä meidän on maksettava todistaaksemme, ettei sota voi meitä voittaa ja että sillä, joka uskaltaa vedota omaantuntoomme, ei ole mitään toivottavissa kauhulta.
(Kirjoitettu syksyllä 1914.)