Useinkin juovuttivat häntä tällä tavoin sangen keskinkertaiset sävellykset. Niiden kirjoittajat olivat olleet poloisia mitättömyyksiä, jotka eivät olleet ajatelleet muuta kuin ansaita hiukan rahaa tai täyttää kuvitelmilla elämänsä tyhjyyttä, kooten nuotteja yhteen tunnettujen ohjeiden mukaan, tahi kaikkia sääntöjä vastaan, — ollakseen omintakeisia. Mutta sävelissä, vaikka niitä olisi käsitellyt narri, on sellainen elämän voima, että ne voivat päästää koruttomassa sielussa riehumaan oikeita myrskyjä. Ja ehkäpä ovat unet, joita narrin vaikutus meihin tartuttaa, salaperäisempiä ja vapaampia kuin mahtavan hengen meihin puhaltamat ja väkivallalla sysäämät kuvat; sillä tarkoitukseton liike ja ajatukseton pakina eivät häiritse sieluamme sen omissa näkemyksissä…
Niin istui poika nurkassa, unohdettuna ja unohtaen, pianon takana, kunnes hän tunsi yhtäkkiä jalkojansa pitkin juoksevan aivan kuin muurahaisia: niiden puutuvan. Ja silloin hän huomasi, että hän oli vain pikku poika, jonka kynnet olivat mustat ja joka hieroi nenäänsä valkeaksi rapattuun seinään ja piti jalkojaan käsissään.
Sinä päivänä, jolloin Melchior oli varpaillaan huoneeseen tullen yllättänyt pojan hänelle liian korkean pianon ääressä, oli hän tarkastanut hetken häntä; ja sitten oli hänen päähänsä pälkähtänyt loistava ajatus: "Pieni ihmelapsi!… Kuinka en tullut tätä ennen ajatelleeksi. Mikä onnenpotku perheelle!…" Tosin hän uskoi, ettei tuosta nulikasta tulisi muuta kuin pikku tollo, kuten hänen äitinsäkin oli. Mutta se ei maksanut enää vaivaa ajatella. Tästä paisuisi kuitenkin onni. Hän kuljettaisi poikaa pitkin Saksaa, ehkäpä ulkomaillakin. "Se olisi iloista elämää, ja sitäpaitsi jaloa." — Melchior ei jättänyt koskaan hakematta teoistaan salattua jaloutta; ja harvoin hän oli sen löytämättä, kun oli hiukan miettinyt.
Hän oli niin vahva vakuutuksessaan, että hän asetti kohta illallisen jälkeen, kun tuskin viimeinen suupala oli nielty, lapsen uudestaan pianon ääreen ja pakotti hänet kertaamaan päivän läksyä, kunnes Christophen silmät menivät väsymyksestä aivan umpeen. Sama tehtiin seuraavana päivänä kolme kertaa. Ja samoin ylihuomenna. Ja joka päivä siitä alkaen. Christophe väsyi pian; hän ikävystyi kuollakseen; viimein ei hän sitä enää sietänyt, hän koetti nousta vastarintaan. Eihän tässä, mitä hänellä teetettiin, ollut mitään mieltä; oli ainoastaan saatava sormensa juoksemaan näppäimillä niin nopeasti kuin suinkin, oli väännettävä peukaloa tai kiusattava taipuisaksi neljättä sormea, joka tökötti kömpelönä kahden naapurinsa välissä. Se särki hermoja; eikä siinä ollut mitään kaunista. Kadonneet olivat nyt kaikki lumoavat kaiut, taikavoimalla kiehtovat hirviöt, äärettömät unelmien maailmat, joita hän oli hetken saanut aavistaa… Sävelaskelikot ja harjoitukset seurasivat toinen toistaan, kuivina, yksitoikkoisina, hengettöminä, köyhempinä kuin ateriakeskustelut, jotka olivat aina samanlaisia, koskivat aina ruokaa, niin, samaa ruokaa. Poika alkoi kuulla isänsä opetusta hajamielisesti. Hän sai ankaria toria, ja jatkoi sitten vastenmielin. Ravistuksia ei tarvinnut kauan odottaa: hän vastasi niihin pahatuulisuudella. Ja kaiken päällisiksi kuuli hän Melchiorin eräänä iltana puhuvan viereisessä huoneessa suunnitelmistaan. Häntä aiottiin siis näyttää kuin opetettua elukkaa, ja sentähden kiusattiin häntä koko päivä tällä tavoin, pakotettiin hakkaamaan noita norsunluu-palasia! Hänellä ei ollut enää aikaa käydä edes rakkaan virtansa luona. Mistä syystä häntä niin leppymättömästi kidutettiin? — Hän oli suuttunut, loukkautunut ylpeytensä ja vapautensa tallaamisesta. Hän päätti, ettei hän enää soittaisi, tai soittaisi ainakin niin huonosti kuin mahdollista, että isältä lähtisi se halu. Siitä tulisi kyllä ankara ottelu; mutta täytyihän uhrata jotain vapautensa puolesta.
Seuraavalla tunnilla hän koetti toteuttaa aiettaan. Hän ryhtyi lyömään vääriin näppäimiin ja soittamaan epäsointuja oikein järjesteellisesti. Melchior torui, sitten hän karjui; ja sitten alkoi tuiskuta iskuja. Hänellä oli paksu viivotin. Joka kerta, kun Christophe otti väärän äänen, löi hän lasta sormille ja ärjyi samalla hänen korvaansa niin, että rumpukalvo oli haljeta. Christophen suu vääntyi kivusta; hän puri huuliaan, ettei olisi itkenyt, ja jatkoi stooalaisen kärsivällisyydellä väärinsoittoaan, kohottaen hartiansa päänsä suojaksi joka kerta, kun tunsi saavansa iskun. Mutta se menetelmä oli huono, sen hän pian näki. Melchior oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja vannoskeli, että vaikka heidän pitäisi istua siinä kaksi päivää ja yötä, ei hän antaisi armoa ennenkuin Christophe oli soittanut oikein joka nuotin. Sitäpaitsi Christophe oli liian perinpohjainen väärinsoitossaan, ja Melchior alkoi epäillä viekkautta, kun hän joka näppäyksellä näki pikku käden laskeutuvan raskaasti määrästään syrjään, selvästikin aivan tahallisesti. Viivottimen iskut lisääntyivät nyt toisen verran. Christophen sormissa ei ollut enää tuntoa, hän itki surkeasti, itsekseen: vetäen nenäänsä ja niellen nyyhkytyksiään ja kyyneleitään. Hän ymmärsi, ettei tämä keino mitään auttaisi ja että hänen täytyi tehdä epätoivoinen päätös. Hän lakkasi soittamasta ja sanoi uljaasti, vavisten jo etukäteen myrskyä, joka nyt purkausi:
— Isä, minä en tahdo enää soittaa.
Melchior kiehahti.
— Mitä, mitä sinä sanot!… huusi hän. Hän pudisti poikaa käsivarresta niin kovasti, että se oli mennä sijoiltaan. Christophe vapisi yhä kovemmin, kohotti kyynärpäänsä varjellakseen itseään iskuilta ja jatkoi:
— Minä en tahdo enää soittaa. Sillä minä en ensinnäkään tahdo, että minua piestään, ja sitten…
Hän ei saanut lausettaan loppuun. Hirveä korvapuusti tukki häneltä melkein hengen kurkkuun. Melchior karjui:
— Ahaa, sinä et tahdo, että sinua piestään? Vai et tahdo?…
Iskuja tuiskusi. Christophe kirkui läpi nyyhkytystensä:
— Ja sitten… minä en pidä musiikista!… Minä en pidä musiikista!…
Hän vetäysi alas tuoliltaan. Melchior tempaisi hänet rajusti siihen takaisin ja iski hänen ranteitaan pianon reunaan ja huusi:
— Sinä soitat!
Ja Christophe huusi:
— En, en, minä en soita!
Melchiorin ei auttanut muu kuin antaa myöten. Pieksettyään poikaa hän tyrkkäsi hänet ulos ovesta, sanoen hänelle, ettei hän saisi ruokaa koko päivänä, niin, ei koko kuukautena, ennenkuin hän oli oppinut soittamaan jok'ainoan harjoituksen aivan puhtaasti. Hän lennätti pojan ulos potkaisten häntä takapuoleen ja paiskasi oven kiinni.
Christophe näki olevansa portailla, likaisilla ja pimeillä, seisovansa niiden lahonneella lauta-askelmalla. Rikkonaisesta pienen ikkunan ruudusta kävi viima; kosteus kihosi seinistä. Christophe istuutui likaiselle portaalle; hänen sydäntään kiehutti viha ja mielenliikutus. Aivan hiljaa sadatteli hän isäänsä:
— Nauta, se sinä olet! Raavas… raaka hölmö… niin, hirviö, hirviö olet!… Ja minä vihaan, vihaan sinua… Oh, minä tahtoisin, että sinä olisit kuollut, että olisit kuollut!
Hänen rintansa vapisi tuskasta. Hän katseli toivottomana tahmaisia portaita, hämähäkin verkkoa, jota tuuli heilutteli särkyneen ruudun nurkassa. Hän tunsi olevansa yksin, hyljätty onnettomuudessaan. Hän katseli sitten porraskaiteen säleitä… Jos hän heittäytyisi tuonne alas?… Tai ulos ikkunasta?… Niin, tappaisi itsensä rangaistukseksi heille? Silloin saisivat he vasta omantunnon vaivan! Hän oli kuulevinaan oman ruumiinsa putoavan alas portaiden juureen. Ovi niiden yläpäässä aukesi nopeasti. Hätääntyneet, tuskaiset huudot kuuluivat: "Hän on pudonnut alas!" Portaita juostiin niin että kolisi. Hänen isänsä, hänen äitinsä heittäytyivät itkien syleilemään hänen ruumistaan. Äiti nyyhkytteli: "Se on sinun syysi. Sinä se hänet tapoit." Isä huitoi käsiään, heittäytyi polvilleen, iski päätänsä kaiteeseen ja huusi: "Minä olen surkea raukka, surkea raukka!" — Tämä näytelmä lievitti Christophen tuskaa. Hänen tuli melkeinpä sääli noita itkijöitään; mutta sitten hän ajatteli, että se oli heille parhaiksi, ja hän nautti kostostaan…
Kun hän oli päässyt tarinansa loppuun, huomasi hän olevansa portaiden yläpäässä, pimeässä; hän vilkaisi vielä kerran alas, eikä hänellä nyt enää ollut laisinkaan halua heittäytyä sinne. Häntä oikein pöyristikin, ja hän siirtyi kaiteen luota loitommaksi, peljäten, että hän voisi sinne pudota. Silloin vasta hän tunsi olevansa auttamattomasti vanki, aivan kuin lintu-raukka häkissä, ainaiseksi sinne suljettu, tietämättä muuta pelastuskeinoa kuin murskata päänsä ja tehdä itselleen jotain hyvin pahaa. Hän itki, itki; ja hän hieroi silmiään pienillä, likaisilla käsillään, niin että hänen kasvonsa olivat pian aivan töhräiset. Ja itkiessäänkin hän katseli lähistöllään olevia esineitä; se oli jo hiukan ajanrattoa. Hän lakkasi nyyhkyttämästä, katsellakseen nyt hämähäkin hommia, joka oli hiukan liikahtanut paikaltaan. Sitten alkoi hän uudestaan itkeä, mutta ei niin vahvalla vakaumuksella kuin äsken. Hän kuunteli omia nyyhkytyksiään, ja jatkoi yhä tuota konemaista yrinäänsä, tietämättä enää oikein, mitä varten hän sitä teki. Pian nousi hän ylös; ikkuna veti häntä puoleensa. Hän asettui ikkunalaudalle, varovasti, aivan kulmaan, ja tähysteli syrjästä hämähäkkiä, joka oli hänestä samalla sekä mieltäkiinnittävä ja inhoittava.
Rhein virtasi siellä alhaalla, talon juuressa. Portaitten ikkunalla voi istua aivan kuin ripustettuna joen päälle, niinkuin liikkuvaan taivaaseen. Christophe ei ollut koskaan jättänyt katselematta virtaa pitkän aikaa, kun hän kapsutteli alas portaita; mutta koskaan ei hän ollut vielä nähnyt sitä sellaisena kuin tänään. Suru tekee aistit teräviksi; on kuin kaikki syöpyisi tarkemmin silmiin, kun itku on huuhtonut niistä pois entisten muistojen kuluneet jäljet. Joki oli nyt lapsesta ikäänkuin elävä olento, — selittämätön olento, mutta paljon mahtavampi kuin kaikki muut, mitä hän tunsi. Christophe kumartui ikkunaan nähdäkseen paremmin; hän painoi suunsa ruutuun ja nenänsä siihen litteäksi. Minne hän meni? Mitä hän tahtoi? Hän oli vapaa, varma tiestään… Mikään ei voinut häntä pysäyttää. Olipa mikä aika tahansa, päivä tai yö, satoi tai paistoi aurinko, olipa talossa suru tai ilo, hän jatkoi vain matkaansa; ja tunsi, että kaikki oli hänelle yhdentekevää, ettei hänellä ollut huolta ja että hän nautti voimastaan. Miten onnellista olisi olla sellainen kuin hän, juosta ohi niittyjen, alitse piilipuiden oksain, sivuitse kiiluvain piikivien ja rapisevan hiekan, eikä huolia mistään, ei tuntea mitään pakkoa, olla vapaa!…
Poika katseli ja kuunteli kiihkeästi; hänestä tuntui kuin olisi virta ottanut hänet mukaansa, kuin he olisivat vierineet yhdessä… Kun hän sulki silmänsä, näki hän värejä: sinistä, vihreää, keltaista, punaista, ja ohi kiitäviä suuria varjoja, ja auringon läikkiä… Nyt kuvat tarkistuvat. Kas tuossa on laaja keto, kaislikkoa, viljavainioita, jotka lainehtivat, tuoreelta ruoholta ja mintulta tuoksuvassa tuulessa. Kukkia joka puolella, ruiskukkia, unikoita ja orvokkeja. Miten kaunista! Miten ilma on suloinen! Miten hupaisaa mahtaa olla heittäytyä tuohon tuuheaan ja pehmeään heinikkoon!… Christophe tuntee olonsa iloiseksi ja päässään hienon huumauksen, aivan kuin juhlapäivinä, jolloin isä on kaatanut hänen suureen lasiinsa tilkan Rheinin viiniä… — Joki juoksee… Näky on muuttunut… Nyt taipuvat puitten oksat virran kalvoa kohti; niiden hammaslaitaiset lehdet pistävät veteen kuin pienet kädet, ne vapisevat ja kääntyvät laineiden painosta. Kylä puitten varjossa kuvastuu pintaan. Kirkkomaan sypressit ja ristit kuultavat valkean muurin yläpuolelta, jota virta huuhtoo. Ja sitten tulee kallioita, jono vuoria, viinitarhoja niiden rinteillä, pieni kuusimetsä, ja luhistuneita linnanraunioita… — Ja jälleen tasankoja, viljavainioita, lintuja, auringonpaistetta.
Virran vihreä vesivyöry liikkuu eteenpäin, yhtenäisenä kuin yksi ainoa ajatus, laineettomana, melkein vireitä vailla, kiiltelevin ja möyhein pyörtein, Christophe ei näe sitä enää; hän on sulkenut silmänsä aivan umpeen, kuullakseen paremmin. Tuo ainainen kohu täyttää hänet ja huimaa hänen päätään; hänen sieluaan vetää tähän iankaikkiseen ja valtavaan unelmaan, joka matkaa tietämättömiä kohti. Veden telmävästä syvyydestä ponnahtaa ylös kiivaita sointuja tulisen riemuisassa rytmissä. Ja pitkin näitä rytmejä nousee säveleitä, aivan kuin viinirypäle kiertää säleikköä pitkin: hopeisia pianon sointusarjoja, valittavia viulun ja pehmoisesti pyöristettyjä huilun ääniä… Maisemat ovat kadonneet. Virta on kadonnut. Kummallinen, hellä ja hämärätuntuinen ilma hänet ympäröi. Christophen sydän värisee suloista rauhattomuutta. Mitä hän nyt näkeekään? Ah, kuinka viehkeitä olentoja!… — Nuori tyttö, ruskein kiharoin, kutsuu häntä, riutuen ja ilveillen… Nuori poikanen kalpein kasvoin ja sinisin silmin katselee häntä alakuloisesti… Sitten taas toisia hymyileviä silmiä, — uteliaita ja yllyttäviä, joiden katse saa hänet punastumaan, — alttiita ja tuskallisia, aivan kuin koiran lempeä katse, — ja käskeviä silmiä, ja kärsiviä silmiä… Entä tuo nainen, kalman-kalpea, tukka musta ja suu yhteen purtu; silmät näyttävät anastavan melkein puolet kasvoja ja kiintyvät häneen niin väkivaltaisesti, että häneen koskee… Ja viimein kaikkein rakkaimmat kasvot, jotka hymyilevät hänelle kirkkain, harmain silmin, suu hiukan auki, pienet hampaat kiiltävät. Ah, sitä kaunista hymyä, lempeää ja rakastavaa! Se sulattaa sydämen hellyydestä, se tuntuu niin hyvältä, sitä täytyy rakastaa. Vielä, vielä! Hymyile minulle vielä! Älä mene pois!… — Oi, nyt se katosi! Mutta se jättää sydämeen kuvaamattoman sulon. Siinä ei ole enää mitään pahaa, ei mitään surullista, siinä ei ole yhtään mitään… Ei muuta kuin häilyvä uni, kirkkaat säveleet, jotka värisevät auringon säteissä kuin kultaiset langat kauniina kesäpäivänä. — Mitä nuo ohi liidelleet ovat? Mitä ne kuvat, jotka täyttävät lapsen surullisella ja suloisella levottomuudella? Hän ei ollut koskaan ennen niitä nähnyt; ja kuitenkin hän ne tuntee; hän tunsi ne entuudestaan. Mistä ne tulevat? Mistä? Olemassaolon hämärästä syvyydestä? Ovatko ne sitä, joka oli… vai sitä, joka tulee…?
Nyt kaikki haipuu, kaikki muodot sulautuvat pois. — Viimeisen kerran näkyy, aivan kuin usvaharson takaa, kuten katselisi sitä hyvin korkealta, sen yläpuolelta, tulvilleen paisunut virta, peittäen vainiot, vierien mahtavana, hiljaa, melkein liikkumatonna. Ja kaukana, kaukana, aivan kuin teräsviiru ilmanrannalla, suunnaton ulappa, veden värisevä viiru, — Meri. Virta juoksee sitä kohti. Meri näyttää rientävän sitä vastaan. Se vetää sen itseensä, virta katoaa siihen… — Musiikki kieppuu, kauniit tanssirytmit leijuvat huumaavina; kaikki tempautuu mukaan niiden voittoretken pyörteeseen… Vapautunut sielu liitää avaruutta kuin pääskysten lento, kun ne ilmasta juopuneina halkovat taivasta kimein viserryksin… Ääretöntä iloa! Mitään ei enää ole!… Oi onnen rajattomuus!…
— — —
Tunnit olivat vierineet, ilta oli tullut, portaat pimentyneet. Virran kalvoon muodostelivat sadepisarat ympyröitä, joita pyörteet veivät karkeloiden mukanaan. Joskus kellui äänettömästi ohitse puunoksa tahi tummia kaarnan kappaleita. Hämähäkki, murhamies, oli peräytynyt pimeimpään koloonsa saaliista kylläisenä. — Ja pikku Christophe nojaili yhä luukun reunaan, kalpein, likaisiksi tuhrituin kasvoin, jotka säteilivät onnesta. Hän nukkui.
III.
Itäisen ilmankaarien kaiken nähnyt oon usein aamunkoissa ruskottavan…
Dante, Kiirastuli, XXX.
Christophen oli viimein täytynyt taipua. Hänen sankarillisesta ja sitkeästä vastarinnastaan huolimatta olivat isän iskut voittaneet pojan huonon halun. Kolme tuntia joka aamu ja kolme joka ilta täytyi Christophen istua kidutuskoneen ääressä. Tarkkaamisen ja ikävystymisen hermostuttamana, suuret tipahtelevat kyynelkarpalot poskillaan ja pitkin nenää liikutteli hän valkeilla ja mustilla näppäimillä pieniä, punaisia käsiään, jotka olivat usein kuin vilusta jäykät, niin pelkäsi hän alinomaa uhkaavaa viivotinta, joka iski niihin, jos tuli pieninkin erehdys, ja opettajan ääntä, joka oli hänestä vieläkin kamalampi kuin lyönnit.
Melchior ajatteli, että Christophe vihasi musiikkia. Lapsi teki kuitenkin työtä sellaisella vimmalla, ettei se voinut johtua ainoastaan siitä, että hän pelkäsi isäänsä. Eräät isoisän sanat olivat tehneet poikaan syvän vaikutuksen. Kun vanhus oli nähnyt pojanpoikansa itkevän, sanoi hän hänelle vakavasti, kuten hän aina poikaa puhutteli, että kannatti kyllä hiukan kärsiä sen taiteen puolesta, joka on kauneinta ja jalointa, mitä ihmisille on lohduksi ja kunniaksi annettu. Christophe oli isoisälle kiitollinen siitä, että hän puhutteli häntä kuten aikuista miestä, ja häntä liikuttivat nuo pohjaltaan yksinkertaiset sanat, jotka olivat niin täydellisesti sopusoinnussa hänen lapsellisen kärsivällisyytensä ja heräävän ylpeytensä kanssa.
Mutta paremmin kuin mitkään selittelyt saattoivat eräitten musikaalisten hetkien syvästi tunnelmalliset muistot Christophen koko elämäkseen taiteen orjaksi vasten hänen tahtoaankin, tuon vihatun taiteen, jota vastaan hän oli turhaan koettanut nousta kapinaan.
Kaupungissa oli, niinkuin Saksassa kaikkialla, teatteri, jossa näyteltiin oopperoita, koomillisia oopperoita, operetteja, draamoja, huvinäytelmiä ja ilveilyjä, kaikkea, mitä voitiin näytellä, kaikenlaatuisia ja -tyylisiä kappaleita. Siellä näyteltiin kolme kertaa viikossa, kello kuudesta yhdeksään illalla. Jean-Michel vanhus ei lyönyt laimin ainoaakaan näytäntöiltaa, ja katseli kaikkea yhtä suurella hartaudella. Kerran otti hän pienen pojanpoikansa mukaansa teatteriin. Jo monta päivää ennen oli hän kertonut hänelle pitkästi ja tarkoin näytelmän aiheen. Christophe ei ollut ymmärtänyt mitään; mutta hänen mieleensä oli jäänyt, että siinä tapahtuisi kauheita asioita; ja palaen innosta sitä nähdä hän samalla sitä pelkäsi kovasti, vaikkei uskaltanut pelkoaan tunnustaa. Hän tiesi, että kappaleessa oli ukonilma, ja hän kauhisteli, että ehkäpä ukkonen iskisi häneen; hän tiesi, että siinä oli taistelukohtaus, eikä hän ollut aivan huoleton, ettei häntä siinä tapettaisi. Näytäntöpäivän edellisenä iltana kärsi hän vuoteessaan totista tuskaa; ja seuraavana päivänä hän melkein toivoi, ettei isoisä voisikaan jostakin syystä päästä häntä noutamaan. Mutta kun määräaika läheni eikä isoisää kuulunut, tuli hän suorastaan lohduttomaksi ja vilkui joka hetki ulos ikkunasta. Viimein vanhus ilmestyi, ja he lähtivät yhdessä teatteriin. Sydän jyskytti Christophen rinnassa; hänen kielensä oli kuiva, eikä hän voinut virkkaa sanaakaan.
He saapuivat tuohon salaperäiseen rakennukseen, josta aikuiset kotona olivat niin usein puhelleet. Ovella tapasi Jean-Michel tuttavia, eikä pienokainen, joka piti lujasti ukkia kädestä, ettei vain olisi ihmisjoukossa häntä hukannut, ymmärtänyt, kuinka he voivat pakinoida rauhassa ja nauraa tällaisella hetkellä.
Isoisä asettui tavalliselle paikalleen, ensimäiselle tuoliriville orkesterin taakse. Hän nojautui kaidetta vasten ja alkoi heti kontrabasson kanssa loppumattomat pakinat. Hän oli siellä omassa ilmakehässään; siellä kuunneltiin hänen sanojaan, koska hän oli tunnustettu musiikkimies; ja hän käytti sitä hyväkseen: voipa sanoa, että hän käytti sitä väärinkin. Christophen oli mahdoton kuunnella mitään. Hänen sielunsa oli aivan sekaisin jännityksestä, katsomosta, joka häikäisi häntä, yleisön tungoksesta, joka teki hänet kauhean araksi. Hän ei tohtinut kääntää päätänsä, hän luuli, että kaikki katselivat häntä.
Hän pyöritteli puolitajuttomana pikku hattuaan käsissään; ja hän tuijotti pyörein silmin esirippuun, jonka takana nuo taikanäyt piilivät.
Viimein kajahti kolme lyöntiä. Isoisä niisti nenäänsä, veti taskustaan tekstikirjan, jota hän aina tarkoin seurasi, jopa siinä määrin, että unohti, mitä näyttämöllä tapahtui; ja orkesteri ryhtyi soittamaan. Ensimäisten sointujen kajahtaessa tunsi Christophe rauhoittuvansa. Tuossa sävelten maailmassa hän oli aivan kuin kotonaan; ja siitä hetkestä alkaen oli kaikki hänestä täysin luonnollista, vaikka näytelmä oli melkoisen eriskummainen.
Esirippu oli nostettu näyttämään paperiset puut ja eläviä olentoja, jotka eivät olleet paljon luonnollisempia kuin nekään. Poikanen katseli mykkänä ihastuksesta; mutta kummastunut hän ei ollut, vaikka näyteltävä tapahtuikin satujen Itämailla, josta hänellä ei enää ollut aavistustakaan. Runoelma oli yhtä ainoaa mahdottomuuksien kudosta, jossa ei löytynyt kunnollista kohtaa. Christophe ei ymmärtänyt hölynpölyä. Häneltä sekaantui kaikki, hän sotki henkilöt keskenään, nyki isoisää takinhihasta tehden hänelle ylen hulluja kysymyksiä, joista näki, ettei hän ollut käsittänyt mitään. Ja kuitenkaan ei hänellä ollut ikävä, vaan hän seurasi intohimoisen tarkkaavasti. Mielettömän tekstikirjan ohelle kyhäsi hän oman keksimänsä romaanin, jolla ei ollut mitään yhteyttä näytelmän kanssa; joka hetki riitelivät tapahtumat hänen sommitelmaansa vastaan, ja hänen täytyi niitä muutella; mutta siitä ei poikanen ollut milläänkään. Hän oli valinnut itselleen määrätyt henkilöt joukosta, joka risteili näyttämöllä erilaatuiset huudot huulillaan, ja hän seurasi nyt henki kurkussa niiden kohtaloita, joille hän oli suonut suosionsa. Varsinkin liikutti häntä muuan, ei enää kovin nuori naishenkilö, jolla oli pitkä, hohtavan keltainen tukka, suunnattoman leveiksi piirretyt silmät ja joka kulki paljain jaloin. Näyttämöasetuksen hirvittävät epätodellisuudet eivät ällistyttäneet häntä laisinkaan. Hänen muuten min tarkat lapsensilmänsä eivät huomanneet paksuvatsaisten ja kömpelöiden näyttelijäin hullunkurista rumuutta, ruumiiltaan huonomuotoisia kuorolaulajattaria, jotka oli asetettu pituuteen katsomatta sekaisin kahteen riviin, hölmöjä kädenliikkeitä, kirkumisesta vääntyneitä kasvoja, takkuisia peruukkeja, tenorin korkeita kantapäitä ja hänen kauniin ystävättärensä monivärisillä liiduilla tatuoituja kasvoja. Christophe oli aivan kuin rakastunut, jota intohimo estää näkemästä lempensä esinettä sellaisena kuin hän on. Lapsille ominainen ihmeellinen kuvitteluvoima pysäytti kaikki epämiellyttävät vaikutteet keskellä tietä ja muutti ne kauniiksi.
Varsinkin musiikki teki suorastaan ihmeitä. Se ympäröi esineet utuisella ilmapiirillä, jossa kaikki tuli kauniiksi, yleväksi ja kaivattavaksi. Se herätti sielussa kiihkeän halun rakastaa, ja samalla se tarjosi sille kaikkialta rakkauden aavekuvia, täyttäen tyhjyyden, jonka se itse oli luonut. Pikku Christophe oli liikutuksesta päästä pyörällä. Tuli sanoja, eleitä, säveleitä, jotka saivat hänet aivan ymmälle; hän ei uskaltanut enää nostaa silmiään, hän ei tiennyt, oliko se hyvää vai pahaa, hän vuorotellen punastui ja kalpeni; hiki helmeili joskus hänen otsallaan; ja hän vapisi pelosta, että ympärillä olevat ihmiset huomaisivat hänen mielenliikutuksensa. Kun viimein tulivat välttämättömät murhekohtaukset, jotka iskevät oopperain neljännessä näytöksessä rakastavaisiin antaakseen tenorille ja primadonnalle tilaisuuden näyttää huutolahjojaan, tuntui pojasta kuin hän olisi ollut tukehtua; kurkkua pakotti niinkuin hän olisi vilustunut; hän puristeli kaulaansa käsillään, hän ei saanut sylkeään enää niellyksi; hänen rintansa kuohui kyyneleitä; hänen kätensä ja jalkansa olivat jääkylmät. Onneksi oli isoisä melkein yhtä liikutettu. Hän nautti teatterista viattomasti kuin lapsi. Traagillisissa paikoissa hän ryiskeli salatakseen liikutustaan; mutta Christophe huomasi sen kyllä; ja hän oli siitä hyvillään. Oli hirveän kuuma, Christophe oli nääntyä väsymyksestä; ja paikka oli kovin epämukava istua. Mutta hän ajatteli ainoastaan: "Onkohan vielä paljon jäljellä? Kun se vain nyt ei loppuisi!" Ja yhtäkkiä: kaikki loppui, pojan ymmärtämättä, miksi. Esirippu laskeutui, ihmiset nousivat ylös, lumous oli kadonnut.
Yöllä tulivat he yhdessä kotiin, nuo kaksi lasta, vanhus ja poika. Mikä ihana yö! Miten rauhallinen kuutamo! He olivat vaiti, kumpikin mietiskellen muistojaan. Viimein vanhus sanoi:
— No, oletko tyytyväinen, poikaseni?
Christophe ei voinut vastata; hän oli vielä aivan arka järkytyksestä, hän ei tahtonut puhua, sillä siten hän olisi karkoittanut lumouksen; hänen täytyi pakottaa itseään voidakseen kuiskata hiljaa ja syvään huokaisten:
— Oi, olen!
Vanhus hymyili. Hetken päästä hän jatkoi:
— Ymmärrätkö nyt, miten ihana on musiikkimiehen ammatti? Luoda tuollaisia olentoja, noita ihmeellisiä näytelmiä, onko mitään kunniakkaampaa? Silloin on ihminen jumala maan päällä.
Poikanen ällistyi. Mitä, ihminenkö tuon kaiken oli tehnyt? Sitä ei hän ollut uneksinutkaan! Hänestä melkein tuntui, että se oli syntynyt itsestään, että se oli luonnon työtä. Ihminenkö, musiikkimies, jollainen hänestä kerran tulisi! Ah, päästä niin pitkälle, vain päiväksi, yhdeksi ainoaksi päiväksi! Ja sitten… sitten, saisi tulla mitä hyvänsä! Kuolisi vaikka, jos täytyisi! Christophe kysyi:
— Ukki, kuka tämän on tehnyt?
Isoisä puhui Frans-Maria Hasslerista, nuoresta saksalaisesta säveltäjästä, joka asui Berlinissä ja jonka hän aikoinaan oli tavannut. Christophe kuunteli pelkkänä korvana. Yhtäkkiä hän kysyi:
— Entä sinä, ukki? Vanhus hätkähti.
— Mitä niin? vastasi hän.
— Oletko sinäkin tehnyt tällaista?
— Kyllä, olen, vastasi vanhus nyreällä äänellä. Hän vaikeni; ja jonkun askelen päästä hän huokaisi raskaasti. Sehän oli hänen elämänsä katkerimpia suruja. Hän oli aina halunnut kirjoittaa näyttämöä varten; mutta inspiratsiooni oli hänet aina pettänyt. Hänen papereissaan oli valmiinakin muutamia hänen sommittelemiaan näytöksiä; mutta hän luotti niin vähän niiden arvoon, ettei hän ollut koskaan uskaltanut vetää niitä kenenkään arvosteltavaksi.
He eivät puhelleet enää sanaakaan, kunnes tulivat kotiin. Yöllä ei kumpikaan heistä nukkunut. Vanhus tunsi tuskan itseään ahdistelevan. Hän oli ottanut raamattunsa saadakseen siitä lohdutusta. — Christophe kertasi vuoteessa kaikki illan tapahtumat; hän muisti pienimmätkin yksityisseikat, ja paljasjalkainen nainen ilmestyi hänelle yhä uudestaan. Kun hän oli nukahtamaisillaan, kajahti hänen korvissaan joku sävel, aivan yhtä selvästi kuin jos orkesteri olisi sen soittanut; hänen koko ruumiinsa hätkähteli; hän kohosi kyynäräisilleen pieluksensa varaan, aivot juovuksissa musiikista, ja hän ajatteli: "Kerran minäkin sävellän samoin. Oh, osaankohan minä koskaan sellaista tehdä?"
Siitä hetkestä oli hänellä enää ainoastaan yksi toivomus: päästä teatteriin; ja hän ryhtyi työhön sitä tulisemmalla innolla, kun luvattiin palkita hänen ahkeruuttaan teatteriin pääsyllä. Hän ei ajatellut enää mitään muuta kuin sitä: puolen viikkoa hän muisteli viimeistä teatteri-iltaa, ja toisen puolen viikkoa ajatteli hän seuraavaa näytelmää. Hänen päähänsä pälkähti pelko, että hän voisi sairastua teatteri-päivänä, ja se sai hänet tuntemaan samalla kertaa kolmen, neljän eri taudin oireita. Toivottuna päivänä ei hän syönyt enää päivällistä, hän maleksi sinne tänne kuin vaivattu sielu, hän meni katsomaan kelloa senkin seitsemän kertaa, hänestä ei ilta tuntunut kuunaan tulevan; viimein ei hän enää sitä kestänyt, hän läksi teatteriin tuntia ennen lippuluukun avaamista, peljäten, että ei saisi enää paikkaa. Mutta kun hän istui ensimäisenä tyhjässä katsomossa, tuli uusi huolen syy. Isoisä oli kertonut, että kun yleisöä ei pari kertaa ollut tarpeeksi, olivat näyttelijät nähneet parhaaksi peruuttaa näytännön ja antaneet pilettirahat takaisin. Christophe vilkui tulevia, hän luki heidät, hän ajatteli: "Kolmekolmatta, neljäkolmatta, viisikolmatta… oi, se ei riitä… niitä ei tule kylliksi." Ja kun hän näki jonkun arvohenkilön tulevan aitioonsa tai orkesteripaikoille, niin hänen mielensä keventyi; hän sanoi itsekseen: "Tuota ne eivät uskalla pyytää lähtemään pois. Tuon tähden ne varmaan näyttelevät." — Mutta vieläkään ei hän ollut aivan vakuutettu; hän ei rauhoittunut ennenkuin soittajat asettuivat paikoilleen. Ja sittenkin pelkäsi hän vielä, että ilmoitettaisiin viimeisellä hetkellä ja esiripun kohotessa, kuten äskettäin eräänä iltana, että näyteltäisiin toinen kappale aiotun asemesta. Hän tirkisteli penillä ilveksensilmillä kontrabasson nuottitelineihin, nähdäkseen oliko hänen nuottivihkossaan luvatun oopperan otsikko. Ja vaikka hän näki, että se oli, niin parin minuutin päästä hän tirkisteli uudestaan, saadakseen varman selon, ettei hän ollut katsoessaan erehtynyt. — Kapellimestari ei ollut vielä tullut. Varmaan hän oli sairastunut. — Esiripun takana kuljeksittiin, sieltä kuului häliseviä ääniä ja kiirehtiviä askeleita. Oli varmaan sattunut jokin tapaturma, jokin onnettomuus? — Nyt syntyi jälleen hiljaisuus. Kapellimestari seisoi paikallaan. Kaikki näytti olevan valmista… Mutta ei aloitettu! Mutta mikä sitten nyt oli esteenä? — Hän aivan kuohui kärsimättömyyttä. — Viimein kuului merkki. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää. Orkesteri viritti preludion; ja muutaman tunnin Christophe leijui sitten autuudessa, jota häiritsi pelkästään tieto, että se pian loppuisi.
Joku aika sen jälkeen kiihoitti eräs musikaalinen tapaus vielä enemmän Christophen mielikuvitusta. Frans-Maria Hassler, ensimäisen Christophen kuuleman oopperan tekijä, oli tuleva kaupunkiin. Hän aikoi antaa siellä sävellyskonsertin. Koko kaupunki touhusi. Nuoren mestarin teoksista väiteltiin kiivaasti koko Saksassa; ja kahteen viikkoon eivät ihmiset jutelleet paljon mistään muusta kuin hänestä. Asia muuttui kahta tärkeämmäksi, kun hän sitten itse saapui. Melchiorin ja vanhan Jean-Michelin ystävät levittivät yhtä mittaa uutisia; ja he toivat ylen liioiteltuja tietoja säveltäjän elämäntavoista ja omituisuuksista. Poikanen kuunteli näitä kertomuksia kiihkeän tarkkaavasti. Ajatus, että suurmies oli tässä kaupungissa, että hän hengitti samaa ilmaa kuin hänkin ja kulki samoja katuja, se sai Christophen sanattomaksi hurmauksesta. Hän eli nyt pelkästään toivossa saada hänet nähdä.
Hassler asui suurherttuan palatsissa, jonne hänet oli kutsuttu vieraaksi. Hän kävi kaupungilla ainoastaan teatterissa harjoituksissa, jonne Christophe ei päässyt, ja kun säveltäjä oli hyvin veltto, niin ajoi hän tavallisesti herttuan vaunuilla. Christophella oli siis sangen vähän tilaisuutta ihailla häntä, eikä hänen onnistunut muuta kuin nähdä kerran ohimennen hänen turkisviittansa vaunujen perukassa, vaikka poika seisoi tuntikaudet kadulla, hosuen ja sysien jaloillaan oikealle ja vasemmalle, eteensä ja taaksensa, että olisi saanut tai voinut säilyttää paikan uteliaitten eturivissä. Häntä lohdutti se, että voi viettää puolet päivää tähystellen niihin linnan ikkunoihin, joiden sanottiin kuuluvan mestarin huoneistoon. Tavallisesti ei hän nähnyt muuta kuin suljetut ikkunaluukut; sillä Hassler nousi ylös myöhään, ja hänen ikkunansa olivat kiinni melkein koko aamupäivän. Siitä johtui, että asiantuntijat kertoivat, ettei Hassler sietänyt päivän valoa, vaan eli alituisessa pimeydessä.
Viimeinkin sai Christophe lähestyä sankariaan. Oli konserttipäivä. Koko kaupunki oli tilaisuudessa. Herttua ja hänen hovinsa istuivat suuressa hovin aitiossa, jonka päällä ilmassa oli kruunu, kahden pulleaposkisen ja pyöreäjalkaisen enkelin kantamana. Teatteri oli verhottu loistoasuun. Näyttämö oli koristettu tammen oksilla ja kukkivilla laakereilla. Kaikki vähänkin mainittavat musiikkimiehet olivat pitäneet kunnia-asianaan hankkia itselleen tehtävän orkesterissa. Melchior soitti siellä viulua, ja Jean-Michel johti kuoroja.
Kun Hassler ilmestyi, kaikui joka taholta ihailun huuto, ja naiset nousivat ylös nähdäkseen paremmin. Christophe ahmi häntä silmillään. Hasslerin kasvot olivat nuoret ja hienot, mutta jo hiukan pöhöttyneet ja hervahtaneet; otsa oli käynyt lahdelmille; päälaella huomasi vaaleita, kiharaisia hiuksia liian aikaisen kaljuuden keskellä. Sinisten silmien katse oli hämärä. Hänellä oli pienet, vaaleat viikset ja ilmeikäs suu, joka oli harvoin levollinen, sillä sitä värähyttelivät tuhannet, melkein huomaamattomat nykäykset. Hän oli kookas, ja hänen asentonsa huono, ei arkuudesta, vaan väsymyksestä tai ikävystymisestä. Hän johti orkesteria oikukkaan notkeasti, koko suurella, keikkuvalla ruumiillaan, joka notkuili aivan kuin hänen musiikkinsa, vuoroin hyväilevin, vuoroin kulmikkain liikkein. Näki, että hän oli suunnattoman hermostunut; ja hänen sävellyksensä olivat täydellinen kuva hänestä itsestään. Moinen hapuileva ja puuskapäinen elämänkiihko herätti orkesterin sen tavallisesta tylsyydentilasta. Christophe läähätti; vaikka hän pelkäsikin kääntävänsä ihmisten katseita puoleensa, oli hänen mahdoton pysyä aivan paikoillaan; hän liikahteli, hän nousi ylös, ja musiikki täristi häntä niin ankarasti ja odottamatta, että hänen oli pakko heilutella päätään, käsiään ja jalkojaan, suureksi haitaksi vieressä istuville, jotka suojelivat itseään tuolta tyrkkijältä miten parhaiten, voivat. Muuten oli koko yleisö haltiotilassa, paremminkin säveltäjän menestyksen kuin hänen teostensa häikäisemänä. Lopuksi nousi oikea kättentaputusten ja hyvähuutojen myrsky, johon orkesterin torvet saksalaiseen tapaan yhtyivät tervehtien voittajaa riemufanfaareilla. Christophe värisi ylpeydestä, aivan kuin tuota kunnioitusta olisi osoitettu hänelle. Hän nautti nähdessään Hasslerin kasvojen hohtavan lapsellista tyytyväisyyttä. Naiset heittelivät kukkia, herrat heiluttivat hattujaan; ja koko yleisö tungeksi lavaa kohti. Kaikki tahtoivat puristaa mestarin kättä. Christophe näki erään ihailijattaren painavan tuon käden huulilleen, ja toisen sieppaavan ja vievän nenäliinan, jonka Hassler oli jättänyt nuottitelineelle. Christophe tahtoi hänkin päästä lavan luo, vaikkei tiennyt oikein, miksi; sillä jos hän olisi tällä hetkellä joutunut Hasslerin läheisyyteen, olisi hän heti liikutuksesta ja peloissaan paennut. Mutta nyt puski hän kuin pässi kaikin voimin päällään hameita ja jalkoja, jotka eroittivat hänet Hasslerista. — Hän oli liian pieni. Hän ei päässyt perille.
Onneksi tuli isoisä ulko-ovella hänen luokseen ja vei hänet mukaansa serenaadiin, joka pidettiin Hasslerin kunniaksi. Oli yö, ja soihdut hulmusivat. Kaikki orkesterin soittajat olivat siellä. Ei puhuttu mistään muusta kuin äsken kuulluista ihmeellisistä teoksista. Tultiin palatsin edustalle ja asetuttiin äänettömästi ikkunan alle. Oltiin muka hyvin salaperäisiä, vaikka koko maailma tiesi, Hassler yhtä hyvin kuin muutkin, mitä oli tekeillä. Kauniin yön hiljaisuudessa alettiin soittaa Hasslerin kuuluisimpia kappaleita. Hän ilmestyi ikkunaan suurherttuan seurassa, ja heidän kunniakseen hurrattiin. He tervehtivät, kumpikin. Muuan palvelija tuli herttuan puolesta pyytämään soittajia sisään. He menivät salien läpi, joiden seinät olivat verhotut maalauksilla: ne esittivät alastomia miehiä kypärit päässä; niiden iho oli punainen ja liikkeet uhkaavat; taivas oli täynnä paksuja, pesusienten tapaisia pilviä. Siellä oli myöskin marmorisia miehiä ja naisia, joilla oli peltivyöt. Matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita kuulunut; ja viimein tultiin suurimpaan saliin, jossa oli kirkasta kuin keskellä päivää ja jossa pöydät notkuivat hienojen juomain ja herkkujen painosta.
Suurherttua oli tilaisuudessa, mutta Christophe ei nähnyt häntä: hän ei voinut katsella muita kuin Hassleria. Hassler tuli soittajia vastaan, hän kiitti heitä; hän tapaili sanoja, sotkeutui lauseissaan, ja selvisi kiipelistä hullunkurisella ärähdyksellä, joka sai kaikki nauramaan. Asetuttiin aterialle, Hassler kääntyi erikoisesti neljän, viiden musiikkimiehen puoleen. Hän lausui erittäin, isoisälle muutamia imartelevia sanoja; hän muisti, että Jean-Michel oli ollut hänen teostensa ensimäisiä esittäjiä; ja hän sanoi usein kuulleensa hänen ansioistaan eräältä ystävältä, joka oli ollut isoisän oppilas. Isoisä aivan ratkesi kiitoksiin; hän vastasi niin suunnattomilla ylistyksillä, että Christophea hävetti, niin suuresti kuin hän Hassleria jumaloikin; mutta Hasslerista näyttivät ne kehut olevan sangen mieluisia ja luonnollisia. Viimein isoisä, joka oli sekaantunut sanakuohuunsa, otti Christophea kädestä ja esitteli hänet Hasslerille. Hassler hymyili Christophelle ja taputti huolettomasti hänen päätään; ja kun hän sai kuulla, että poika rakasti musiikkia ja ettei hän ollut nukkunut moneen yöhön odottaessaan nähdä säveltäjää, otti hän Christophen syliinsä ja kyseli häneltä kaikenlaista. Christophe oli punainen ja aivan mykkä liikutuksesta eikä uskaltanut katsella Hassleria. Hassler otti häntä leuasta ja nosti väkisin hänen naamaansa. Christophe päätti nyt tohtia ja katsoi: Hasslerin silmät oli hyvät ja nauravat; myöskin Christophe alkoi nauraa. Sitten tunsi hän itsensä niin onnelliseksi, niin suunnattoman onnelliseksi jumaloidun suurmiehensä sylissä, että purskahti itkuun. Hassleria liikutti moinen vilpitön rakkaus; hän tuli yhä hellemmäksi, hän syleili poikasta ja puheli hänelle äidillisen lempeästi. Ja samalla laski hän lystikästä pilaa ja kujeili saadakseen Christophen nauramaan; eikä poika voinut olla nauramatta kesken kyyneleitäänkin. Pian tuli hän aivan tuttavalliseksi ja vastasi Hasslerille kursailematta; ja hän alkoi itsestään supatella Hasslerin korvaan omia pikku suunnitelmiaan, aivan kuin he olisivat olleet vanhoja ystäviä: että hän aikoi sellaiseksi säveltäjäksi kuin Hassler, sepittää kauniita kappaleita kuin Hassler; tulla suureksi. Christophe, joka tavallisesti oli niin arka, puhui nyt avomielisesti, hän ei tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli jonkinlaisessa haltiotilassa. Hassler nauroi hänen pakinoilleen. Hän virkkoi:
— Kun sinä tulet suureksi, kun sinusta tulee hyvä säveltäjä, täytyy sinun käydä luonani Berlinissä. Minä teen sinusta jotakin.
Christophe oli liian hurmautunut vastatakseen. Hassler kiusoitteli häntä:
— Ahaa, sinä et tahdo?
Christophe nyökkäsi innokkaasti päätänsä, viisi, kuusi kertaa, että hän tahtoo.
— Jaha, se on siis sovittu?
Christophe alkoi uudestaan nyökkäillä.
— No, kaulaa minua siitä edes?
Christophe kietaisi kätensä kaikin voimin Hasslerin kaulaan.
— Älä, peijakas, sinähän kastelet minut! Päästä, niistä nenäsi!
Hassler nauroi, hän niisti itse häpeilevän ja onnellisen pojan nenän. Hän laski hänet lattialle, otti häntä kädestä, vei pöydän luo, täytti hänen taskunsa sokerileivoksilla ja jätti hänet sanoen: — Näkemiin sitten? Muistakin, mitä minulle olet luvannut.
Christophe oli suunnattoman onnellinen. Koko muusta maailmasta ei hän tällä hetkellä tiennyt. Hän ei huomannut enää mitään, mitä sinä iltana tapahtui; hän seurasi rakastuneesti kaikkia Hasslerin kasvojen ilmeitä ja liikkeitä. Ja eräät sanat syöpyivät erikoisesti hänen mieleensä; Hassler kohotti lasiaan; hän puhui, ja hänen kasvonsa olivat yhtäkkiä tulleet koviksi. Hän sanoi:
— Tällaisten päivien ilo älköön saako meitä unohtamaan vihollisiamme. Vihollisia ei pidä koskaan unohtaa. Heistä ei ole johtunut, ettei meitä ole murskattu. Meistä ei ole johtuva, etteivät he ehkä tule murskatuiksi. Siksi minä nyt kohotan lasini, sanoakseni, että löytyy ihmisiä, joiden terveydeksi… me emme juo!
Kaikki taputtivat käsiään ja nauroivat tälle merkilliselle maljapuheelle; ja Hassler nauroi niinkuin muutkin, ja tuli jälleen hyvälle tuulelle Mutta Christophe oli hämillään. Vaikkei hän mitenkään olisi tohtinut arvostella sankarinsa tekoja, ei häntä miellyttänyt, että hän ajatteli rumia asioita tällaisena iltana, jolloin siellä olisi pitänyt olla vain iloisia kasvoja, valoisia ajatuksia. Mutta Christophe ei käsittänyt täysin, mitä hän tunsi; ja ilon ylenpalttisuus karkoitti pian sen tunteen, samoin kuin pikku tilkka sampanjaa, jota hän sai maistaa isoisän lasista.
Kotimatkalla isoisä puhui lakkaamatta itsekseen: ylistykset, joita hän oli saanut Hasslerilta, saivat hänet suunniltaan. Hän huudahteli, että Hassler oli nero, jollaisia ei synny kuin yksi vuosisadassa. Christophe vaikeni, sulkien sydämeensä rakkauden huumauksensa: Hän oli syleillyt häntä, Hän oli pitänyt häntä sylissään. Kuinka hyvä Hän oli! Kuinka suuri Hän oli!
— Ah, ajatteli poikanen maatessaan pikku sängyssään ja syleillen kiihkeästi pielustansa, — minä tahtoisin kuolla, kuolla hänen puolestansa!
Loistava lentotähti, joka oli kulkenut yhden illan pikkukaupungin taivaalla, vaikutti ratkaisevasti Christophen sielunkehitykseen. Koko lapsuuden ajan oli se elävänä mallina, jota Christophen silmät tähtäsivät; ja hänen esimerkkiään noudattaen päätti tuo kuusi-vuotias pikku mies säveltää hänkin. Totta puhuen oli hän tehnyt sitä tietämättään jo kauan sitten; hän ei ollut odottanut säveltääkseen tietoisuutta, että hän sävelsi.
Kaikki on musikaaliselle sielulle musiikkia. Kaikki, mikä värähtelee, liikkuu, vapisee, sykkii, kesän aurinkoiset päivät, yöt, jolloin tuuli vinkuu, valovirrat, säkenöivät tähdet, ukkonen, lintujen laulu, hyönteisten surina, puitten humina, rakkaat tai vihatut äänet, kotilieden tuttu suhina, kaikki narahtavasta ovesta yön hetkillä suonissa sykähtävään vereen asti, — kaikki, mikä on, on musiikkia: ei muuta kuin osata sitä kuulla. Koko tämä musiikki soi Christophessa. Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän tunsi, muuttui musiikiksi hänen sitä huomaamatta. Hän oli kuin mehiläispesä täynnä surisevia asukkaita. Mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän itse vähemmän kuin muut.
Niinkuin aina lapset, hän hyräili lakkaamatta. Joka aika päivästä, tekipä hän mitä tahansa; — kävellessään kadulla, hypellessään toisella jalalla; — maatessaan vatsallaan permannolla isoisän luona, pää käsien nojassa, syventyneenä katselemaan kuvia kirjasta; — istuskellessaan jakkaralla keittiön pimeimmässä nurkassa, uneksien mitään ajattelematta illan hämärässä; — aina kuului hänen pienen suusoittimensa yksitoikkoinen sumina, joko hän sitten hyrisi suu kiinni ja posket pullollaan tai päristi huulet pitkällä. Sitä kesti tuntikausia, hän ei siihen väsynyt. Hänen äitinsä ei tahtonut siitä välittää; mutta sitten hän tuli yhtäkkiä kärsimättömäksi ja käski kiivaasti hänen olla hiljaa.
Kun hän sai tarpeekseen tästä melkein horrosmaisesta tilasta, tuli hänelle halu liikuskella ja pitää ääntä. Silloin hän keksi musiikkia, jota hän lauloi kohti kurkkua. Hän rustasi lauluja elämän kaikkia eri tapauksia varten. Hänellä oli laulunsa sillä aamuhetkellä, jolloin hän huiskutteli kuin ankanpoika vettä pesuvadissaan. Hänellä oli oma laulunsa noustessaan pianotuolille, tuon kiusankoneen ääreen, — ja varsinkin, kun hän laskeutui siltä pois: — se oli paljon komeampi kuin ensinmainittu. — Yksi sävel oli tehty sen hetken varalle, jolloin äiti kantoi keittovadin pöytään: — hän marssi silloin edeltä soittaen fanfaareja. — Hän esitti itselleen voittomarsseja lähtiessään juhlallisesti ruokasalista makuuhuoneeseensa. Joskus järjesti hän näissä tilaisuuksissa juhlakulkueita pikku veljiensä kanssa, kaikki kolme kulkivat vakavina perätysten; ja kullakin oli oma marssinsa. — Mutta Christophe pidätti itselleen täydellä oikeudella kauneimman. Kukin sävelmä oli määrätty ankarasti omaan tarkoitukseensa; eikä Christophe olisi millään muotoa niitä sekoittanut. Kaikki muut olisivat voineet erehtyä; mutta hän huomasi pienimmänkin vivahduksen ylen tarkasti.
Eräänä päivänä hän käveli isoisän kamarissa, pää kenossa ja vatsa pystyssä, lyöden tahtia kantapäillään, kiersi yhtämittaa ympäri permantoa, niin että melkein alkoi pyörryttää, ja lauloi jotakin sävellystään. Vanhus ajoi partaansa, mutta keskeytti nyt yhtäkkiä toimensa ja katsoi häneen naama aivan saippuassa ja sanoi:
— Mitä sinä siinä laulat, poika?
Christophe vastasi, ettei hän tiennyt.
— Ala alusta! sanoi Jean-Michel.
Christophe koetteli: mutta nyt hän ei saanut päästä kiinni. Ylpeänä isoisän huomiosta tahtoi hän näyttää kaunista ääntään ja esitti omalla tavallaan jotain suurta ooppera-aariaa. Mutta sitä ei vanhus laisinkaan tahtonut. Jean-Michel ei virkkanut mitään eikä ollut enää asiasta välittävinään. Mutta hän jätti oman huoneensa oven raolleen, kun poikanen leikki yksinään viereisessä huoneessa.
Joku päivä myöhemmin näytteli Christophe jonkinlaista musikaalista ilveilyä, jonka hän oli kyhännyt teatterimuistojensa rippeistä; hän oli asettanut tuolit katselijoiksi piiriin ympärilleen; ja hän teki erään menuetin säestyksellä kumarrusaskeleita Beethovenin kuvan edessä, joka riippui seinällä pöydän yläpuolella; sangen vakavana, kuten oli nähnyt muiden esittävän. Yhtäkkiä keskellä erästä hyppy-pyöräystä näki hän puoliavoimen oven kynnyksellä isoisän katselemassa häntä. Christophe ajatteli, että ukki pilkkasi häntä: hän häpesi kovasti ja pysähtyi heti; ja hän juoksi ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vastaan, aivan kuin siellä ulkona olisi ollut jotain hyvin tärkeää katselemista. Mutta vanhus ei sanonut mitään: hän tuli pojan luo ja syleili häntä, ja Christophe näki selvästi, että ukki oli tyytyväinen. Christophen pikku itserakkaus ei lyönyt laimin muokata edelleen tätä aihetta: hän oli kyllin ovela älytäkseen, että häntä ihailtiin: mutta hän ei tiennyt tarkoin, mitä isoisä oli pitänyt hänessä suurimmassa arvossa: hänen lahjojaan dramaattisena kirjailijana, säveltäjänä, laulajana vai tanssijana. Hän itse arveli syyksi viimemainitun taipumuksia; sillä niissä hän oli miestä mielestään.
Viikko myöhemmin, kun hän oli jo kaiken unohtanut, sanoi isoisä hänelle salaperäisen näköisenä, että hänellä oli Christophelle jotain näyttämistä. Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon, otti siitä nuottivihkon, aukaisi sen pianotelineelle ja pyysi poikaa soittamaan. Christophe oli hyvin utelias ja soitti nuotit, niin hyvin kuin osasi, sillä ne oli kirjoitettu käsin, isoisän suurella käsialalla, erikoisen selvästi juuri tätä tilaisuutta varten. Otsikot oli koristettu koukeroilla ja kiemuroilla. — Hetken päästä kysyi isoisä, joka istui Christophen vieressä ja käänsi hänelle lehteä, mikä kappale tämä oli. Christophe oli liian kiintynyt työhönsä huomatakseen, mitä hän soitti; hän vastasi, ettei hän sitä tiennyt.
— Olehan nyt tarkkaavainen. Etkö tunne tuota kohtaa?
Kyllä Christophe luuli sen tuntevansa; mutta hän ei tiennyt, missä hän oli sen kuullut. — Isoisä nauroi:
— Muistelehan. Christophe pudisti päätänsä.
— En minä muista.
Totta puhuen pälkähti hänen päähänsä eräs ajatus, hänestä tuntui niinkuin nämä soinnut… Mutta ei, se ei ollut mahdollista!… Hän ei uskaltanut… Hän ei tahtonut niitä tuntea:
— Ukki, en minä muista. Christophe punastui.
— Mutta, pikku tyhmyri, etkö huomaa, että nämähän ovat sinun aarioitasi.
Christophe oli kyllä siitä jo varma; mutta kuullessaan sen sanottavan, hänen sydämensä aivan hätkähti.
— Oi, ukki!…
Vanhus selitteli hänelle ilosta säteillen koko vihkon:
— Kas tuossa: Aaria. Tätä lauloit sinä tiistaina, kun loioit vatsallasi permannolla. — Marssi. Tätä minä pyysin sinua alkamaan alusta menneellä viikolla, tätä, jota sinä et enää keksinyt. — Menuetti. Tätä sinä tanssit nojatuolini edessä… Katsopas nyt.
Päällyslehteen oli kirjoitettu komeilla gootilaisilla kirjaimilla:
LAPSUUDEN ILOT: ARIA, MINUETTO, WALTZER, E MARCIA. OP. I, SÄVELSI JEAN-CRISTOPHE KRAFFT.
Christophea aivan häikäisi. Hänen nimensä tuon kauniin otsakkeen alla, suuressa nuottivihkossa, hänen sävellyksensä!… Hän ei voinut vielä kuin änkyttää: — "Oi, ukki, ukki!…"
Vanhus veti pojan luokseen. Christophe heittäytyi hänen syliinsä ja piiloitti päänsä Jean-Michelin kainaloon. Hän oli punainen ilosta. Vanhus oli ehkä vieläkin onnellisempi kuin Christophe. Hän jatkoi äänellä, jota hän koetti saada välinpitämättömäksi, sillä hän tunsi, että liikutus saisi hänet valtaansa:
— Tietysti minä lisäsin siihen säestyksen, ja soinnutukset laulun luonteen mukaan, ja sitäpaitsi… — (ukko ryiskeli) — ja sitäpaitsi minä lisäsin menuettiin erään trion, siksi, että… että… se on tavallista; ja minä luulen… luulen tosiaan, että se ei pahenna.
Vanhus soitti trionsa. — Christophe oli hyvin ylpeä, kun sai olla isoisän kanssa yksissä töissä.
— Mutta sittenhän, ukki, täytyy sinunkin nimesi olla vihkossa.
— Se ei maksa vaivaa. Kenenkään ei tarvitse saada sitä tietää paitsi sinun. Mutta sitten… — (nyt vapisi vanhuksen ääni) — sitten, kerran, kun minua ei enää ole, siitä muistat isoisääsi, eikö niin? Ethän sinä häntä unohda?
Vanhus-raukka ei tunnustanut, ettei hän ollut jaksanut vastustaa viatonta viettelystä pistää eräs onnettomista sävellyksistään pojanpoikansa työhön, jonka hän aavisti elävän kauemmin hänen teoksiaan; mutta hänen halunsa päästä osalliseksi tuohon kuviteltuun kunniaan oli melkoisen vaatimatonta ja sangen liikuttavaa laatua, sillä hän tyytyi ainoastaan jättämään nimettömänä jälkimaailmalle sirpaleen omia ajatuksiaan, ettei olisi aivan kokonaan kadonnut ihmisten sielusta. — Christophe heltyi kovin ja suuteli suutelemistaan ukin kasvoja. Vanhus tuli myöskin yhä liikutetummaksi ja silitteli hänen tukkaansa.
— Niinhän, että sinä muistat? Kerran, kun sinusta tulee oivallinen musiikkimies, suuri taiteilija, joka on kunniaksi suvulleen, taiteelleen ja isänmaalleen, kun sinusta tulee kuuluisa, niin sinä muistat, että sinun vanha ukkisi se aavisti ensiksi lahjasi, että hän ennusti, mitä sinusta tulee?
Vanhukselle tuli omaa ääntänsä kuullessaan vedet silmiin. Mutta hän ei tahtonut näyttää tällä tavoin heikkouttaan. Hän sai yskäkohtauksen, tekeytyi tuiman näköiseksi ja lähetti pojan pois luotaan ja lukitsi käsikirjoituksen talteen laatikkoonsa.
Christophe palasi kotiin aivan päästä pyörällä ilosta. Kivet tanssivat hänen ympärillään. Vastaanotto, jonka hän sai vanhemmiltaan, jäähdytti hiukan hänen intoaan. Kun hän tietysti kiiruhti kertomaan heille ylpeänä säveltäjän urotyötään, pääsi heiltä suuttumuksen hälinä. Äiti laski pilaa hänen kustannuksellaan, Melchior julisti, että ukko oli hullu ja että hänen olisi paljon parempi vaalia terveyttään kuin työntää pojan päähän hassutuksia; mitä Christopheen tuli, hänen piti olla hyvä ja jättää mielestään moiset tyhmyydet, istua heti paikalla pianon ääreen ja soittaa harjoituksia neljä tuntia. Hänen täytyi ensin koettaa edes oppia puhtaasti soittamaan; säveltämään hän kyllä vielä kerkiäisi, sitten, kun hänellä ei olisi parempaa tekemistä.
Asia ei ollut siten kuin näistä Melchiorin älykkäistä sanoista olisi voinut luulla, nimittäin, että isä olisi halunnut suojella lastaan liian aikaisen ylpeyden vaaralliselta huumaukselta. Hän oli aivan pian osoittava päinvastaista. Koska hän ei itse koskaan ollut pystynyt ilmaisemaan mitään aatosta sävelillä ja koska hän ei ollut tuntenut siihen edes pienintäkään halua, oli hän tottunut virtuoosin typeryydessään pitämään säveltämistä jonkinlaisena toisen luokan vaatimuksena, jolle ainoastaan esitystaide antoi arvon. Hän ei tosin ollut tunteeton innostukselle, jota suuret säveltäjät, kuten esimerkiksi Hassler, ihmisissä herättivät; hän piti näitä kunnianosoituksia sellaisessa arvossa kuin aina kaikkea menestystä, — ja oli pohjaltaan hiukan kateellinenkin, — sillä hänestä tuntui kuin olisi ne suosionosoitukset ryöstetty häneltä; mutta hän tiesi kokemuksesta, että suurien virtuoosien menestys on useinkin yhtä hälisevä kuin säveltäjienkin ja että se on sitäpaitsi persoonallisempi ja rikkaampi miellyttävistä ja imartelevista seurauksista. Hän teeskenteli kunnioittavansa syvästi suuria musiikkineroja; mutta hänelle tuotti suurta huvia kertoa heistä naurettavia elämäntarinoita, jotka antoivat heidän älystään ja tavoistaan epäilyttävän kuvan. Hän asetti virtuoosin taiteilija-asteikon ylimmälle pykälälle; sillä, sanoi hän, onhan tunnettua, että kieli on ihmisruumiin jaloin jäsen; ja mitä olisi ajatus ilman sanojaa Mitä olisi musiikki ilman esitystaituria?
Mikä näihin Christophen saamiin oikaisuihin lieneekin ollut syynä, ne eivät kuitenkaan olleet hyödyttömiä, sillä ne palauttivat pojan päähän jälleen järjen, jonka isoisän ylistykset olivat vähällä häneltä riistää. Eivätkä ne vielä olleet edes riittäviäkään. Sillä Christophe piti isoisää paljoa älykkäämpänä kuin isäänsä; ja joskin hän nyt nurisematta asettui pianon ääreen, ei hän tehnyt sitä niin paljon totellakseen, kuin saadakseen uneksia rauhassa, niinkuin hänen oli tapana sill'aikaa kuin hänen sormensa hyppelivät konemaisesti näppäimillä. Kesken iankaikkisia harjoituksiaankin kuuli hän sisällään ylpeän äänen toistavan alinomaa: "Minä olen säveltäjä, suuri säveltäjä."
Siitä päivästä alkaen ryhtyi hän säveltämään, koska hän kerran oli säveltäjä. Ennenkuin hän vielä osasi kirjoittaa kirjaimia, intoutui hän tuhraamaan nuotteja ja kaaria paperinpalasille, joita hän repi kotikirjanpito-vihkoista. Mutta ponnistuksesta keksiä, mitä hän ajatteli, ja ilmaistakseen sen nuoteilla, johtui, ettei hän ajatellut enää mitään muuta kuin ehkä sitä, että hän tahtoi jotakin ajatella. Siitä huolimatta koetteli hän itsepintaisesti kyhätä musiikkilauselmia; ja kun hän oli todellakin musikaalinen, onnistui hän, miten onnistui, vaikkei tuloksissa ollutkaan mitään sisältöä. Silloin hän riemuissaan riensi viemään niitä isoisälle, joka nyt itki ilosta, — hän itki nykyään vanhetessaan sangen helposti, — ja julisti, että ne olivat suurenmoisia.
Christophe oli tulla täten aivan pilatuksi. Onneksi pelasti hänet hänen luonnollinen terve järkensä, ja erään miehen avulla, joka ei ollut suinkaan luullut saavansa vaikuttaa kehenkään ja joka maailman silmissä oli kaukana terveen järjen esikuvasta. — Hän oli Louisan veli.
Hän oli pienikokoinen kuin sisarensakin, hintelä, kivuloinen ja hiukan kumaraselkäinen. Kukaan ei tarkoin tiennyt hänen ikäänsä; luultavastikaan ei hän ollut yli neljänkymmenen; mutta hän näytti hyvinkin viisikymmenvuotiaalta, jopa vanhemmaltakin. Hänellä oli pieni, ryppyinen, punertava naama, lempeät, siniset, ylen vaaleat silmät, aivan kuin hiukan lakastuneet lemmikit. Kun hän otti pois hatun päästään, jota hän piti siinä halusta kaikkialla, sillä hän pelkäsi vetoa, niin näkyi pieni, kalju, ruusunpunertava ja suippokärkinen kallo, joka oli aina Christophen ja hänen veljiensä ilon esineenä. He eivät väsyneet ilveilemästä sen kustannuksella, he kysyivät häneltä, minne hän oli hukannut tukkansa ja uhkasivat antaa hänelle köniin, sillä Melchiorin kömpelöt sutkaukset yllyttivät heitä. Eno nauroi itse ensimäisenä ja kesti leikin kärsivällisesti. Hän oli ammatiltaan pikku kulkukauppias; hän kiersi kylästä kylään kantaen seljässään suurta kääröä, jossa oli vaikka mitä: mausteaineita, kirjoituspaperia, namusia, nenäliinoja, kaulahuiveja, jalkineita, säilykkeitä, almanakkoja, viisuja ja rohtoja. Monta kertaa oli häntä koetettu saada asettumaan paikoilleen, ostaa hänelle myyntivarasto, perustaa sekatavarakauppa. Mutta hän ei voinut sellaisessa viihtyä: jonakin yönä hän nousi ylös, pisti avaimen ovensa alle ja lähti maleksimaan kääröineen. Saattoi mennä viikkoja, eikä häntä näkynyt. Sitten hän ilmestyi jälleen: jonakin iltana kuultiin raapustelua eteisen ovelta; ovi aukesi raolleen ja siitä pistihe sisälle pieni, kalju pää, kohteliaasti paljastettuna, lempeine silmineen ja kaino hymy huulilla. Hän sanoi: "Hyvää iltaa koko joukolle", kuivasi huolellisesti jalkansa ennenkuin tuli sisään, antoi kättä jokaiselle vanhimmasta alkaen ja meni sitten istumaan kamarin kaikkein vaatimattomimpaan nurkkaan. Siellä hän sytytti piippunsa, kallistui kumaraan ja odotti tyynenä tavallisten sutkauksien raekuuroa. Krafftit, sekä isoisä että isä, kohtelivat häntä ilkeänkurisen halveksivasti. Moinen epäsikiö oli heistä naurettava; ja heidän ylpeyttään loukkasi huonoasuisen reppurin sukulaisuus. He antoivat hänen sen kalliisti maksaa; mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, hän oli heitä kohtaan kovin kunnioittava, mikä seikka teki heidät aseettomiksi, varsinkin vanhuksen, joka oli varsin herkkä muiden kohteliaisuuksille. He tyytyivät syytämään hänen niskaansa kömpelöitä sutkauksia, jotka saivat usein Louisan poskille nousemaan kiivaan punan. Viimemainittu oli tottunut vastustamatta taipumaan, tuntien Krafftien älyllisen ylemmyyden, eikä hän epäillyt, ettei hänen miehensä ja appensa olleet oikeassa; mutta hän rakasti hellästi veljeään, ja veli jälleen jumaloi hiljaisesti häntä. He olivat kumpikin yksinäisiä ja viimeisiä koko suvusta, ja molemmat nöyriä, elämän vähäpätöisiksi tekemiä ja murskaamia; keskinäinen sääli ja yhteiset salaa kestetyt kärsimykset yhdistivät heitä toisiinsa alakuloisella sulolla. Krafftien keskuudessa, noiden vankkojen, häliseväin, raakaa voimaa paisuvain miesten, jotka näyttivät olevan luodut elämää ja iloista elämää varten, ymmärsivät nämä sisarukset toisiaan, nämä heikot ja hyväntahtoiset olennot, jotka olivat niin sanoaksemme kehysten ulkopuolella, ulkopuolella elämän tai siitä syrjässä, ja he säälivät toisiaan sitä koskaan sanallakaan ilmaisematta.
Christophe, kevytmielisen julmana kuin lapsi ainakin, ei jättänyt yhtymättä isän ja isoisän halveksumiseen tuota pikku kulkukauppiasta kohtaan. Hän huvitteli hänellä kuin jollakin hassulla esineellä; hän kiusasi enoa typerillä päähänpistoilla, jotka uhri kärsi aina yhtä rauhallisesti. Christophe piti hänestä kuitenkin tietämättään. Hän rakasti häntä niinkuin mukavaa lelua, jota saa mukiloida, miten tahtoo; hän rakasti häntä myöskin siksi, että enolla oli tullessaan aina hänelle joitakin hyviä tuomisia; makeisia, jokin kuva, jokin hauska keksintö. Tuon pienen miehen kotiin paluu oli lapsille ilon hetki; sillä hänellä oli aina heille varattu jokin yllätys. Niin köyhä kuin hän olikin, oli hänellä rahaa tuoda heille jokaiselle jokin pikku muisto; eikä hän koskaan unohtanut yhdenkään perheenjäsenen nimi- tai syntymäpäivää. Sellaisina juhlapäivinä nähtiin hänen täsmällisesti tulevan vieraaksi, ja hän veti taskustaan jonkin ystävällisen, huolellisesti valitun lahjan. Siihen oltiin niin totuttu, että tuskin muistettiin häntä kiittääkään: se tuntui aivan luonnolliselta; ja hänelle näytti riittävän palkinnoksi ilo saada lahjansa antaa. Mutta Christophe, joka ei yleensä nukkunut hyvin ja joka öisin kertasi ajatuksissaan päivän tapahtumia, johtui välistä ajattelemaan, että eno oli kuitenkin kovin hyvä; ja hänelle tuli silloin omituisia kiitollisuuden puuskia tuota mies-parkaa kohtaan; mutta kun päivä koitti, ei hän niitä tunteitaan ilmaissutkaan, vaan mietti, miten nyt kujeilla hänen kustannuksellaan. Hän oli muuten vielä liian pieni antaakseen hyvyydelle sille tulevaa arvoa, lasten kielessä on sanoilla hyvä ja tuhma melkein sama merkitys; Gottfried-eno näytti olevan siitä väitteestä oivallinen esimerkki.
Eräänä iltana, kun Melchior oli sanonut syövänsä kaupungilla ja Louisa nukutteli kahta pienintä lasta, jäi Gottfried yksin saliin ja meni sitten ulos ja istuutui joen rannalle aivan lähelle rakennusta. Christophe lähti joutessaan hänen perästään; ja kuten tavallista alkoi hän ärsytellä enoa, hypellen hänen ympärillään niinkuin pieni koiranpentu, kunnes hän viimein hengästyi ja pötkähti ruohikkoon hänen jalkoihinsa. Hän kellotti vatsallaan ja painoi nenäänsä ruohoon. Kun läähätys salli, mietti hän taas jotain uutta tuhmuutta sanoakseen enolle; hän keksikin, ja huudahti sen enolle väänneskellen naurusta, naama yhä maata vasten. Ei kuulunut vastausta. Hiljaisuus hämmästytti Christophea, hän kehotti päätänsä ja aikoi toistaa sukkeluutensa. Hänen katseensa kohtasi silloin Gottfriedin kasvot, joita päivän viimeiset säteet valaisivat, auringon riutuessa kultaisiin usviin. Sanat takertuivat Christophen kurkkuun, sillä Gottfried hymyili, suu hiukan auki; hänen kärsivät kasvonsa olivat kuvaamattoman surulliset ja vakavat. Christophe nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja alkoi katsella häntä. Ilta hämärtyi; Gottfriedin kasvot hälventyivät vähitellen näkyvistä. Vallitsi syvä hiljaisuus. Christopheen tarttui nyt vuorostaan salaperäinen tunnelma, joka heijastui Gottfriedin kasvoilla. Hän vaipui epämääräisen tunnelman valtaan. Maailma oli varjossa. Taivas hohti; tähdet alkoivat tuikkia, yksi toisensa jälkeen. Joen pikku laineet solahtelivat rantaan. Lapsi joutui ikäänkuin horteeseen; hän pureskeli jotain kortta; katselematta juuri mitään; sirkka sirisi hänen lähellään. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut nukkua. — Yhtäkkiä alkoi Gottfried pimeässä laulaa. Hän lauloi heikolla, verhotulla, aivan kuin sisältä tulevalla äänellä; sitä ei olisi kuullut kahdenkymmenen askeleen päähän. Mutta siinä henki liikuttavaa totuutta, olisi voinut sanoa että laulaja puhui ääneen, ja että noiden sointujen läpi saattoi nähdä aina hänen sydämensä pohjaan kuin kuultavan veden. Koskaan ei Christophe ollut kuullut kenenkään laulavan niin. Ja koskaan ei hän ollut kuullut sellaista laulua. Verkkaan, yksinkertaisesti, lapsellisena kulki sävel, hitain, surullisin, hiukan yksitoikkoisin askelin, kiiruhtamatta laisinkaan, — vaieten tuontuostakin pitkäksi aikaa, — lähtien jälleen vaeltamaan, ajattelematta päämääräänsä ja haipuen yöhön. Se tuli ikäänkuin jostakin hyvin kaukaa ja meni jonnekin tietymättömiin. Sen lempeä rauha oli täynnä tuskallista levottomuutta; sen näennäisen tyyneyden alla nukkui vuosisatain ahdistus. Christophe pidätti hengitystään, hän ei tohtinut hievahtaa, häntä liikutus aivan jääti. Kun laulu loppui, laahautui hän Gottfriedin luo, ja hätä kurkussa hän sanoi:
— Eno…
Gottfried ei vastannut.
— Eno, toisti lapsi, nousten käsin Gottfriedin polvea vasten ja painaen siihen leukansa.
Gottfriedin lempeä ääni vastasi:
— No, lapsukainen…
— Mitä se oli, eno? Sano, mitä sinä lauloit?
— Sitä en tiedä.
— Sano, mitä se oli!
— Enhän tiedä. Se on jokin laulu.
— Onko se sinun tekemäsi?
— Ei; minunko tekemäni! Jopahan sitten!… Se on vanha laulu.
— Kuka sen on tehnyt?
— Sitä ei tiedetä.
— Ja milloin tehty?
— Ei tiedetä…
— Kun sinä olit pieni?
— Ennenkuin minä olin maailmassa, ennenkuin minun isäni, isäni isä, isäni isoisä olivat… Se on ollut aina.
— Merkillistä! Siitä ei kukaan ole minulle puhunut.
Christophe mietti hetkisen:
— Eno, osaatko sinä muita lauluja?
— Kyllä.
— Laula sitten toinen laulu.
— Minkä tähden toinen? Yksi riittää. Ihminen laulaa, kun tarvitsee laulaa, kun täytyy laulaa. Ei saa laulaa huvitellakseen.
— Mutta kun tahtoo tehdä musiikkia?
— Tämä ei ole musiikkia.
Poikanen tuli miettiväksi. Hän ei oikein ymmärtänyt. Kuitenkaan ei hän pyytänyt selitystä: totta kyllä, tämä ei ollut musiikkia, tuollaista tavallista musiikkia. Hän jatkoi:
— Eno, oletko sinä niitä tehnyt?
— Mitä?
— Lauluja.
— Laulujako? Oh, kuinka minä niitä olisin tehnyt? Sellaista ei tehdä.
Lapsi jatkoi kuitenkin itsepäisen loogillisesti:
— Mutta, eno, kerranhan ne kuitenkin on tehty… Gottfried pudisti yhä vain päätänsä:
— Ne ovat olleet aina. Lapsi kuulusteli yhä vain:
— Mutta, eno, voihan tehdä toisia, uusia lauluja?
— Ja miksikä tehdä? Niitä on kaikkea varten. Toiset soveltuvat silloin, kun olet surullinen, toiset, kun olet iloinen; toiset, kun olet väsynyt ja ajattelet kotia, joka on kaukana; kun halveksit itseäsi siksi, kun olet vaivainen syntinen ja maan mato; kun sinun tekee mielesi itkeä sentähden, että ihmiset eivät ole olleet sinulle hyviä; ja kun sydämesi iloitsee, koska aurinko paistaa ja näet Jumalan taivaan, hänen, joka on aina hyvä ja näyttää sinulle hymyilevän… Niin, on lauluja kaikkea, kaikkea varten. Minkä tähden tekisinkään uusia?
— Ollaksesi suuri mies, vastasi poika, jonka pää oli täynnä isoisän opetuksia ja lapsellisia unelmia.
Gottfried naurahti lempeästi. Christophe kysäisi hiukan närkästyen:
— Miksi sinä naurat?
Gottfried vastasi:
— Oh, minähän en ole mitään.
Ja hän taputti poikaa päälaelle ja kysyi:
— Sinä tahdot siis tulla suureksi mieheksi?
— Niin tahdon, vastasi Christophe ylpeänä. Hän luuli, että Gottfried ihailisi nyt häntä. Mutta Gottfried vastasi:
— Mistä syystä?
Christophe aivan ällistyi. Hän mietti päänsä puhki ja virkkoi:
— Tehdäkseni kauniita lauluja.
Gottfried naurahti uudestaan ja sanoi:
— Sinä tahdot tehdä lauluja ollaksesi suuri mies; ja tahdot olla suuri mies tehdäksesi lauluja. Sinähän olet kuin koira, joka pyörii tavoitellen häntäänsä.
Christophe pahastui kovin. Muulloin ei hän olisi suvainnut, että eno, jonka kustannuksella hän aina ilveili, olisi ilveillyt puolestaan hänen kustannuksellaan; eikä hän sitäpaitsi ollut aavistanut, että Gottfried kykeni älyllään pistämään hänet pussiin. Hän mietti jotain väitettä tai nenäkästä vastausta, mutta ei keksinyt. Gottfried jatkoi:
— Vaikka sinä olisit niin suuri, että ylettäisit täältä Koblenziin, niin et osaisi silti tehdä yhtään laulua. Christophe intti vastaan:
— Mutta kun tahdon tehdä!…
— Kuta enemmän tahdot, sitä vähemmän osaat. Osatakseen tehdä lauluja niinkuin nuo, kuuntelepas…
Kuu oli noussut pyöreänä ja loistavana vainioitten takaa. Keveä, hopean hohtava utu hiipi pitkin maan pintaa ja veden kiiltävää kalvoa. Sammakot kurahtelivat, ja niityltä kuului lehtikonnain kimeän huilun sävel. Sirkkain terävä tremolo aivan kuin vastasi tähtien värinään. Tuuli kahahteli hiljaa leppien lehdissä. Joen yläjuoksun varrelta kukkuloilta soi satakielen hentoinen sävel.
— Mitä sinun tarvitsee laulaa? huokaisi Gottfried, vaiettuaan pitkän aikaa. — (Ei olisi voinut päättää, puhuiko hän itselleen vai Christophelle.) — Eivätkö nuo laula paremmin kuin sinä koskaan osaisit?
Christophe oli monta kertaa kuullut nämä öiset äänet, ja hän rakasti niitä. Mutta koskaan ei hän ollut tajunnut niitä sellaisina kuin nyt. Tosiaan: mitä varten tarvitsi laulaa?… Hän tunsi hellyyden ja surun paisuttavan sydäntään. Hän olisi tahtonut syleillä virtaa, niittyjä, taivasta, rakkaita pikku tähtiä. Hän tunsi rakastavansa Gottfried-enoa, joka nyt näytti hänestä paremmalta, kauniimmalta kaikkia muita ihmisiä. Hän ajatteli, miten väärin hän oli enoa arvioinut; ja hän luuli enon olevan suruissaan siitä, että hän oli arvostellut häntä huonosti. Hänen tuntonsa soimasi häntä ankarasti. Häntä halutti huudahtaa enolle: "Eno, älä ole enää pahoillasi, minä en ole enää häijy; anna minulle anteeksi, minä pidän sinusta!" Mutta hän ei uskaltanut. — Ja yhtäkkiä hän heittäytyi Gottfriedin syliin; mutta se lause ei tahtonut päästä hänen kurkustaan; hän supisi vain monta kertaa: "Minä pidän kovasti sinusta!" ja hän syleili häntä kiihkeästi. Gottfried ällistyi ja tuli liikutetuksi ja toisti: "No, mitä nyt, mitä nyt?" ja hyväili poikaa. Sitten hän nousi ylös, otti Christophea kädestä ja sanoi: "Nyt meidän täytyy mennä kotiin." Christophe tuli surulliseksi ja ajatteli, ettei eno ollut häntä ymmärtänyt. Mutta kun he pääsivät lähelle taloa, sanoi Gottfried hänelle: "Jonakin toisena iltana, jos tahdot, menemme uudestaan kuulemaan Jumalan musiikkia, ja minä laulan sinulle toisia lauluja." Ja kun Christophe syleili ylen kiitollisena häntä ja sanoi hänelle hyvää yötä, huomasikin hän, että eno oli hänet ymmärtänyt. Siitä alkaen lähtivät he usein yhdessä kävelylle; he kulkivat äänettöminä pitkin joen rantaa tai vainioiden poikki. Gottfried poltti piippuaan, ja Christophe piti häntä kädestä, hiukan peljäten tummuvia varjoja. He istahtivat ruohikkoon; ja kun he olivat hetken olleet vaiti, puhui Gottfried hänelle tähdistä ja pilvistä; hän opetti Christophea tuntemaan maan ja ilman ja veden henkäykset, hämärissä lentävän, matelevan, hyppelevän, uivan ja kuhisevan pikku maailman laulut, huudot ja äänet, ja sadetta tai kaunista ilmaa ennustavat merkit, kaikki yön sinfonian lukemattomat soittimet. Joskus Gottfried lauloi, surullisia tai iloisia lauluja, mutta aina samantapaisia; ja aina Christophe tuli niitä kuullessaan jollakin tavoin rauhattomaksi. Mutta koskaan ei hän laulanut muuta kuin yhden laulun kunakin iltana; ja Christophe oli huomannut, ettei hän mielellään laulanut silloin, kun häntä pyydettiin; sen täytyi johtua itsestään, silloin, kun hän itse halusi. Joskus sai odottaa kauan, aivan vaiti; ja juuri, kun Christophe ajatteli: "Ei hän tänä iltana laulakaan…", silloin Gottfried alkoi laulaa.
Eräänä iltana ei Gottfried tosiaan laulanut, ja silloin pälkähti Christophen päähän esittää hänelle eräs omia sävellyksiään, joista hänelle oli ollut niin paljon vaivaa ja joista hän oli niin ylpeä; hän tahtoi näyttää, minkälainen taiteilija hän oli. Gottfried kuunteli häntä tyynesti; sitten hän virkkoi:
— Christophe-raukka, miten rumaa tuo oli! Se solvasi Christophea niin pahoin, ettei hän keksinyt, mitä vastata. Gottfried jatkoi sääliväisesti: