Mutta hänessä oli vielä muitakin puutteita, joita vastaan hän ei voinut senkään vertaa. Mitä tehdä rumuudelleen? Sillä ruma hän oli, sitä ei hän enää epäillyt. Se onnettomuus oli ilmestynyt yhtäkkiä varmana hänen eteensä, kun hän eräänä päivänä katseli itseään kuvastimesta; ja se oli kuin ukkosen isku! Luonnollisesti hän vielä liioittelikin puutettaan: hän näki nenänsä kymmentä kertaa pitempänä kuin se oli, se anasti hänen mielestään koko kasvot; hän ei uskaltanut itseään enää näyttää, hän olisi tahtonut kuolla. Mutta nuoruudella on sellainen toivon voima, että nämä lohduttomuuden puuskat eivät kestäneet laisinkaan kauan; hän kuvitteli pian itselleen, että hän oli erehtynyt; hän koetti uskoa ja onnistuikin joskus arvioimaan nenänsä aivan tavalliseksi ja melkeinpä siromuotoiseksi. Vaisto neuvoi häntä sitten käyttelemään, joskin hyvin kömpelösti, kaunistuksekseen eräitä lapsellisen ovelia keinoja: eräänlaista hiuskampausta, joka antoi otsan paremmin näkyä eikä huutanut niin pahoin julki kasvojen epäsuhtaisuutta. Siinä ei ollut minkäänlaista kiemailua; rakkauden ajatuskaan ei ollut vielä vilahtanut hänen päässään, tai oli se siinä tiedottomasti. Hän ei pyytänyt paljoa: ei mitään muuta kuin hieman ystävyyttä; ja tuota vähäistä ei Christophe nyt näyttänyt olevan halukas hänelle suomaan! Rosasta tuntui, että hän olisi ollut iki-onnellinen, jos Christophe olisi ainoastaan tahtonut toivottaa hänelle ystävällisesti ja kiltisti hyvää päivää tai hyvää iltaa, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Christophen katse oli tavallisesti niin kova, niin kylmä! Se suorastaan hyyti tyttöä. Christophe ei sanonut hänelle mitään pahaa; Rosa olisi rakastanut enemmän soimauksia kuin tuota kauheaa vaikenemista.

Eräänä iltana istui Christophe soittaen pianonsa ääressä. Hän oli valinnut asumuksekseen pienen ullakkokomeron, aivan ylimmäisen koko talossa, jotta olisi saanut olla paremmin rauhassa. Rosa kuunteli alemmassa kerroksessa, kuunteli heltyvin tuntein. Hän piti musiikista, vaikka hänen makunsa oli huono, sillä sitä hän ei ollut koskaan kasvattanut. Niin kauan kuin äiti oli huoneessa, pysyi Rosa kamarin nurkassa, kumartuneena ompeluksensa puoleen; ja hän näytti kiintyneen pelkästään työhönsä; mutta hänen sielunsa olikin siirtynyt säveliin, jotka kaikuivat ylhäältä ja joista hän ei tahtonut yhtään ainoata hukata. Heti, kun Amalia hänen ilokseen lähti huoneesta sanoen juoksevansa pikimmiltään jonnekin naapurin luo, ponnahti Rosa ylös, heitti työnsä ja hiipi sykkivin sydämin hiljaa ylös Christophen ullakkokamarin ovelle. Hän pidätti hengitystään ja painoi korvansa ovea vasten. Siinä hän seisoi, kunnes Amalia tuli takaisin alas kotiin. Rosa lähti nyt varpaillaan paikaltansa ja koetti olla kolisematta; mutta koska hän ei ollut liioin notkea ja kun hän sitäpaitsi hätiköi aina, niin ei hän voinut milloinkaan kulkea kompastumatta portaissa. Ja kerran, kun hän jälleen kuunteli mainitulla tavalla, kumarassa Christophen oven takana ja poski lukkoa vasten, menetti hän tasapainonsa ja jysähytti kaatuessaan oveen otsansa. Hän säikähti niin, että hänen hengityksensä katkesi. Pianon ääni vaikeni heti: Rosalla ei ollut voimaa lähteä pakoon. Hän nousi ylös maasta, mutta samassa ovi aukesi. Christophe näki hänet, iski häneen raivostuneen katseen ja työnsi sitten sanaakaan sanomatta hänet tylysti syrjään, meni vimmoissaan alas, meni ulos. Hän tuli kotiin vasta päivälliselle, eikä välittänyt yhtään Rosan lohduttomista silmäyksistä, jotka rukoilivat häneltä anteeksi: oli niinkuin tyttöä ei olisi ollut hänelle olemassa; ja moneen viikkoon ei Christophe sitten soittanut kertaakaan. Rosa vuodatti salaa viljavia kyyneleitä; kukaan ei sitä huomannut, kukaan ei tullut häntä ajatelleeksi. Hän rukoili kiihkeästi Jumalaa… Minkä tähden? Hän ei sitä tiennyt. Hän olisi tahtonut uskoa surujaan jollekin. Hän oli varma, että Christophe inhosi häntä.

Ja kuitenkin hän yhä toivoi. Christophen tarvitsi näyttää hänelle ainoastaan pilkahduksen mielenkiintoa, hänen tarvitsi vain näyttää kuuntelevan, mitä Rosa sanoi, puristaa hänen kättänsä hiukan ystävällisemmin kuin tavallisesti…

Jotkut omaisten varomattomat sanat saivat kiihdytetyksi Rosan mielikuvituksen ja syöksivät sen petolliselle tolalle.

Kaikki perheen jäsenet olivat Christophea kohtaan kovin suopeita. Tuo vankka, seitsentoistavuotias poika, vakava ja yksinäinen, jolla oli niin ankara käsitys velvollisuuksistaan, herätti heissä kaikissa jonkinlaista kunnioitusta. Hänen pahantuulen puuskansa, hänen itsepäinen vaiteliaisuutensa, hänen silloin tällöin synkät kasvonsa ja äkkipikainen käytöksensä eivät pystyneet siinä talossa ketään hämmästyttämään. Ei edes rouva Vogel, joka piti kaikkia taiteilijoita tyhjäntoimittajina, tohtinut moittia Christophea suoranaisesti hyökkäävällä tavalla, vaikka näki hänen viettävän tuntikausia illoin ullakkoikkunansa ääressä, tuijotellen naakkoihin, liikkumatta, katsellen kumarassa pihalle, kunnes tuli yö. Sillä Amalia tiesi, että Christophe antoi koko muun osan päivää nääntymykseen saakka tunteja; ja hän säästeli Christophea, — niinkuin toisetkin, — vielä jostain erikoisestakin syystä, josta kukaan ei virkkanut mitään, mutta jonka kaikki tiesivät.

Rosa oli huomannut vanhempiensa vilkaisevan toisiinsa ja supattelevan salaperäisesti keskenään, kun hän jutteli Christophen kanssa. Ensin ei Rosa tullut sitä sen enempää ajatelleeksi. Sitten kasvoi hänen uteliaisuutensa, ja hän tunsi sydämessään jonkinlaista liikutusta; hän paloi halusta tietää, mitä vanhemmat puhuivat, mutta hän ei olisi uskaltanut sitä kysyä.

Kun hän eräänä iltana oli noussut puutarhassa penkille päästääkseen solmusta nuoran, joka oli vedetty kahden puun väliin liinavaatteiden kuivaamista varten, nojausi hän maahan hypätessään Christophen olkapäähän. Samassa huomasi Rosa isoisänsä ja isänsä katseet, kun miehet istuivat talon seinustalla piippujaan poltellen: he vilkaisivat nopeasti toisiinsa; ja Justus Euler sanoi Vogelille:

— Heistä tulee kaunis pari.

Vogel huomasi tytön kuuntelevan ja nykäisi vanhusta kyynärpäällään; ja silloin Euler salasi ajatuksensa hyvin sukkelasti, — (ainakin hän luuli olevansa sukkela), — hymähtämällä: "Hm! Hm!" mutta niin kaikuvasti, että se olisi voinut kummastuttaa pitkänkin matkan päästä. Christophe seisoi häneen selin eikä huomannut mitään; mutta Rosan mieli meni siitä niin mullinmallin, ettei hän osannut enää oikein hypätäkään, vaan niukahutti jalkansa. Hän olisi kaatunut maahan, ellei Christophe olisi pitänyt häntä pystyssä, sadatellen sielussaan tytön iänikuista kömpelyyttä. Rosa loukkasi jalkansa sangen pahoin; mutta hän ei näyttänyt tuskaansa, hän tuskin sitä muistikaan, hän uneksi vain tuota äsken kuulemaansa. Hän pakeni huoneeseensa; jokainen askel vihloi häntä, hän oli aivan jäykkä koettaessaan salata, ettei hänen kipuaan huomattaisi. Hänet oli vallannut suloinen huumaus kuin suuri laine. Hän lysähti istumaan tuolille sänkynsä jalkopäähän ja painoi kasvonsa vuoteen peitteihin. Hänen poskiaan poltti; hänellä hohtivat kyyneleet silmissä, ja hän nauroi. Hän oli häpeissään, hän olisi tahtonut kätkeytyä maankohtuun, hän ei jaksanut kohdistaa ajatuksiaan mihinkään määrättyyn; hänen ohimosuonensa tykyttivät, hänen nilkkansa sai hänet hytkähtelemään tuskasta, hän oli jonkinlaisen horroksen ja kuumeen vallassa. Hän kuuli hämärästi äänet ulkoa, kadulla leikkivien lasten huudot; ja isoisän sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan; häntä väristytti, hän nauroi hiljaa, hän punastui, kasvot työnnettyinä untuvapielukseen, hän rukoili, hän kiitti, hän kaipasi kiihkeästi, hän pelkäsi, — hän rakasti.

Äiti huusi häntä. Rosa koetti nousta ylös. Ensi askelella tunsi hän niin sietämätöntä kipua, että hän oli vähällä pyörtyä; hänen päässään vilisi. Hän luuli kuolevansa, hän olisi tahtonut kuolla, ja samallaikaa hän tahtoi elää olemuksensa koko voimalla, elää luvattua onnea varten. Äiti tuli viimein huoneeseen, ja koko talo häivytettiin touhuun. Rosa sai toria niinkuin aina, hänen jalkansa pantiin siteisiin, hän itse vuoteeseen, ja hän turtui ruumiillisen tuskansa ja sisällisen ilonsa sekavaan kuohuun. Suloinen yö… Tuon armaan illan pienimmätkin muistot olivat hänelle pyhät. Hän ei ajatellut Christophea, hän ei tiennyt, mitä hän ajatteli. Hän oli onnellinen.

Seuraavana päivänä tuli Christophe tiedustelemaan, miten hän voi, sillä hän luuli olevansa jossakin määrin syyllinen tapaturmaan; ja ensi kertaa oli hän nyt Rosalle näennäisesti hellä. Rosan valtasi syvä kiitollisuus, hän siunasi onnettomuuttaan. Hän olisi tahtonut kärsiä koko elämänsä saadakseen tuntea koko elämänsä tällaista iloa. — Rosan täytyi pysyä vuoteessa liikkumatta monta päivää; hän vietti ne seulomalla isoisän sanoja, ja pohtimalla niitä; sillä myöskin epäilys oli jo tullut. Oliko isoisä sanonut:

— Heistä tulee…

Vaiko:

— Heistä tulisi…

Mutta olihan mahdollista, ettei hän ollut sanonutkaan mitään sellaista? — Ei, hän oli sanonut, siitä oli Rosa varma… Mutta, eivätkö he sitten nähneet, että hän oli ruma ja että Christophe ei voinut häntä kärsiä?… Oi, oli niin suloista toivoa! Rosan onnistuikin viimein uskoa, että hän oli itse erehtynyt, ettei hän ollut niin ruma, kuin hän itse luuli; hän nousi tuolille koettaen nähdä kuvastimeen, joka riippui häntä vastapäätä; hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. Kuitenkin kaikitenkin, isoisä ja isä olivat parempia arvostelijoita kuin hän: eihän ihminen voi arvostella itseään… Taivaan Jumala! Jos se olisi mahdollista!… Jos, sittenkin… jos, vaikkei Rosa sitä luullut, jos… jos hän olisikin sievä!… Ehkäpä hän sitäpaitsi liioitteli luullessaan Christophen tunteita aivan kylmiksi, vaikka Christophe kyllä näytti hyvin vähän suopealta? Varmaan ei Christophe olisi onnettomuuden jälkeisenä päivänä ollut hänestä huolissaan, jos olisi ollut hänestä aivan välinpitämätön; ei, vaikka entiset merkit puhuivatkin toista; Christophe ei tosin sitten enää tiedustellut hänen vointiaan; mutta Rosa keksi hänelle puolustuksia: Christophella oli niin paljon muuta tehtävää; kuinka olisi hän ennättänyt ajatella häntä? Ei saa tuomita taiteilijaa niinkuin muita ihmisiä.

Vaikka Rosan toiveet olivat vähäiset, ei hän kuitenkaan voinut olla sittemmin odottamatta kiihkeästi sykkivin sydämin Christophelta suopeaa sanaa, kun Christophe milloin meni hänen ohitseen. Yksi ainoa sana vain, yksi ainoa katse… Rosan mielikuvitus piti huolen lopusta. Rakkaus tarvitsee alussa niin vähän ravintoa! Riittää nähdä toisensa, hipaista ohi mennessä toisiinsa; sellainen unelmien voima pursuaa sielusta näillä alkuhetkillä, että se melkein yksinään pystyy luomaan rakkautensa; tyhjänpäiväinen seikka kohottaa sielun haltiotilaan, jossa ihminen myöhemmin tuskin enää tuntee itseään, silloin, kun rakkaus on tullut vaativammaksi ja sikäli saanut tyydytyksensä ja omistanut halujensa esineen. Rosa eli ruumiineen sieluineen, kenenkään siitä mitään tietämättä, romaania, joka oli kokonaan hänen oma sepittämänsä: Christophe rakasti häntä salaa eikä uskaltanut hänelle sitä sanoa, varmaan arkuudesta tai jostakin muusta käsittämättömästä, romaanimaisesta ja romantisesta syystä, joka viehätti tämän pienen sentimentaalin kanasen mielikuvitusta. Rosa rakenteli sen rakkauden perustalle loppumattomia tarinoita, joissa ei ollut pontta, ei perää: hän tiesi sen kyllä, mutta ei tahtonut sitä tietää; hän valehteli hekumakseen päivät pitkät, istuen kumartuneena ompeluksensa puoleen. Siinä unohti hän puhumisenkin: koko sanatulva oli peräytynyt takaisin hänen sisäänsä, aivan kuin yhtäkkiä maan alle katoava joki. Mutta siellä kätkössä se otti vahinkonsa kaksinkerroin takaisin. Minkälaista pakinain ja sanattomien keskusteluiden mässäystä, vaikkei sitä kukaan kuullut paitsi Rosa itse! Joskus näkivät muut hänen liikuttavan huuliaan, aivan kuin sellaisen kirjanlukijan, jonka tarvitsee lukiessaan supista hiljaa tavut ymmärtääkseen sisältöä.

Noista unista herättyään oli Rosa aina onnellinen ja suruinen. Hän tiesi hyvin, ettei totuus ollut sellainen, kuin hän oli sitä itselleen kuvitellut; mutta siitä jäi häneen onnen heijastus, ja hän ryhtyi jälleen suuremmalla luottamuksella elämään. Hän ei ollut vielä toivoton, ettei voisi Christophea voittaa.

Ja hän ryhtyi toimeen sitä itselleen tunnustamatta. Hehkuvan tunteen luomalla varmalla vaistolla osasikin tuo yksinkertainen ja kömpelö tyttö ensi tavoittelulla keksiä tien, joka saattoi viedä hänen ystävänsä sydämeen. Rosa ei kääntynyt suoraan Christophen puoleen. Mutta heti, kun hän parani ja voi jälleen ravata talossa, hän lähenteli Louisaa. Pienimmänkin verukkeen käytti hän hyväkseen. Hän keksi tuhansia tapoja autella Louisaa. Kun Rosa lähti kaupungille, ei hän koskaan jättänyt ottamatta Louisan asioita toimittaakseen; hän säästi Louisalta monet torijuoksut, tingiskelyt kauppiaiden kanssa, hän nouti hänelle vettä pihakaivosta, hän kävi käsiksi hänen kodinhoitoonsa, hän pesi ikkunat, hän luuttusi lattiat, vaikka Louisa intti vastaan, sillä häntä hävetti, ettei hän muka yksin täyttänyt tehtäviään; mutta hän oli niin väsynyt, ettei hänellä ollut voimaa jyrkästi estää toista itseään auttamasta. Christophe oli poissa kotoa kaiken päivää. Louisa tunsi itsensä hylätyksi, ja hellän ja touhuavan tyttösen seura teki hänelle hyvää. Rosa suorastaan asettui hänen luokseen majailemaan. Hän toi vuokralaisten asuntoon työnsä, ja hän ja Louisa pakinoivat siinä keskenään. Tyttö koetti kömpelön ovelasti kääntää puheen Christopheen. Kuulla hänestä puhuttavan, kuulla ainoastaan hänen nimensä teki hänet onnelliseksi; hänen kätensä vapisivat, hän ei voinut nostaa katsettaan työstä. Louisa hurmautui saadessaan pakinoida rakkaasta Christophestaan, ja hän kertoi Rosalle hänestä pieniä juttuja lapsuuden ajalta, vähäpätöisiä ja hiukkasen naurettaviakin; mutta ei tarvinnut pelätä, että Rosa olisi arvioinut ne sellaisiksi: hänelle toi kuvaamattoman ja liikuttavan ilon kuvitella Christophea pikkupoikana, tekemässä tyhmyyksiä ja pieniä kilttejä töitä; äidillinen hellyys, joka asuu kaikkien naisten sydämissä, yhtyi hänessä nyt suloisesti toiseen hellyyteen; hän nauroi täyttä suuta, ja hänen silmänsä olivat kosteat. Louisa oli liikutettu Rosan mielenkiinnosta Christophea kohtaan. Hän aavisti hämärästi, mitä tyttösen sydämessä liikkui; ja joskaan hän ei näyttänyt sitä huomanneensa, nautti hän siitä: sillä yksin kotiin jätettynä hän tunsi tuon sydämen arvon. Joskus keskeytti Louisa juttunsa katsellakseen Rosaa. Rosa kummastui hänen vaikenemistaan ja kohotti kasvonsa työstään. Louisa hymyili hänelle. Rosa heittäytyi hänen syliinsä intohimoisen kiihkeästi ja kätki kasvonsa Louisan rintaa vasten. Sitten alkoivat he jälleen askaroida ja pakista, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Kun Christophe illalla tuli kotiin, niin Louisa, joka oli Rosan huolenpidosta kiitollinen ja noudatti tytön pikku suunnitelmaa, kiitti kiittämästä päästyään nuorta naapuriaan. Christophe oli liikutettu Rosan hyvyydestä. Hän näki, miten hyvää Rosan seura teki äidille, sillä äidin kasvot muuttuivat yhä kirkkaammiksi; ja siitä kiitti Christophe Rosaa mitä lämpimimmin. Rosa sammalsi jotain vastaan ja juoksi pois salaten järkytystään; ja sellaisena näyttikin Rosa Christophesta kymmenen kertaa älykkäämmältä ja miellyttävämmältä, kuin jos hän olisi puhunut. Christophe katseli häntä jo hiukan suopeammin silmin, eikä hän salannut hämmästystään, kun huomasi tytössä ominaisuuksia, joita hän ei olisi voinut aavistaakaan. Rosa puolestaan näki tämän muutoksen Christophessa; hän huomasi suopeuden lisääntyvän ja ajatteli, että se suopeus opastaisi viimein rakkauteen. Hän heittäytyi entistä hartaammin unelmiinsa. Hän oli valmis uskomaan, niinkuin nuoruuden herkkäuskoisuudessa ainakin, että kaikki, mitä ihminen kiihkeästi toivoo, lopulta myöskin täyttyy. — Ja mitä järjetöntä hänen toivossaan muuten olikaan? Eikö Christophen olisi pitänyt olla herkempi kuin monen muun hänen hyvyydelleen, hänen hellälle kaipuulleen uhrata itsensä?

Mutta Christophe ei ajatellut Rosaa. Hän kunnioitti kyllä Rosaa: mutta mitään paikkaa ei Rosalla ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä oli aivan toisenlaista mietittävää nykyään. Christophe ei ollut enää Christophe. Hän ei enää tuntenut itseään. Valtava muutos lähestyi hänessä täyttymystään, muutos, joka oli lakaiseva kaiken tieltään pois ja mullistava hänet olemuksen juuriin saakka.

Christophe tunsi väsymystä ja äärimmäiseen saakka kiihtynyttä rauhattomuutta. Hänen ruumiinsa oli ilman mitään tiettävää syytä kuin murtunut, hänen päänsä raskas, silmissä, korvissa, kaikissa aisteissa huumaava juopumus. Hänen oli mahdoton kiinnittää ajatustaan mihinkään. Se hypähteli esineestä toiseen, aivan kuin väsyttävässä kuumeessa. Kaikenlaisten kuvain alinomainen liihoittelu hänen sielussaan pyörrytti häntä. Hän luuli sen ensin johtuvan kiivaasta työstä ja kevätpäivien hermoherpautumisesta. Mutta kevät meni, ja hänen vaivansa ainoastaan kasvoi.

Tämä oli sitä, jota runoilijat, koskettaessaan kaikkeen ainoastaan hienostelevalla kädellä, sanovat nuoruuden levottomuudeksi, enkelien sekaannukseksi, rakkauden kaipuun heräämiseksi nuoressa ruumiissa ja sydämessä. Aivankuin tällaiseen lapselliseen tyhjänpäiväisyyteen saisi sisältymään koko murtuvan, kuolevan ja joka suhteessa uudesti syntyvän ihmisolennon hirvittävän murroskauden, tuon kaikkien perustain mullistuksen, jonka nieluun olemus näyttää melkeinpä tuhoutuvan: usko, ajatus, toiminta, elämä kaikkineen; jossa kaikki luodaan uudestaan, tuskan ja riemun suonenvetoisissa väänteissä.

Koko hänen ruumiinsa ja sielunsa oli käymistilassa. Hän tarkkasi niitä jaksamatta taistella, samalla uteliaana ja inhoksuen. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui. Hänen koko olentonsa hajosi. Hän vietti kokonaiset päivät ahdistavassa horteessa. Työ oli hänelle kidutus. Yöllä oli hänen unensa painostavaa ja katkeilevaa, unet eriskummaisia, hirveitä, halujen purkauksia: eläimen sielu karjui hänessä. Tulenpolttavana, hien vallassa katseli hän kauhistuen itseään; hän koetti karistaa pois irstaat ja mielettömät ajatuksensa ja kyseli itseltään, oliko hän tullut hulluksi.

Päivä ei suojannut häntä älyttömän elukan ajatuksilta. Näissä sielunsa lätäköissä hän tunsi hiljalleen hukkuvansa: ei ollut mitään, josta pitää kiinni, ei mitään estettä eikä aitausta kaaosta vastaan. Kaikki hänen aseensa, kaikki hänen neljä linnoitustaan, jotka olivat niin korskeasti häntä ympäröineet ja turvanneet: Jumala, taide, ylpeys, siveellinen ryhti, kaikki luhistui, hajosi pieniksi muruiksi, erkani hänestä. Hän näki itsensä alastomaksi, sidotuksi, voimattomaksi tekemään ainoatakaan liikettä, makaavansa siinä kuin raato, jossa kuhisee matoja. Joskus hän kuohahti kapinaan: mutta mihin oli joutunut hänen tahtonsa, josta hän oli ollut niin ylpeä? Hän vetosi siihen turhaan, samoin kuin ihminen unessa ponnistaa voimiaan, tietäen näkevänsä unta ja tahtoen siitä herätä; siinä ei onnistu muuta kuin kierimään unesta toiseen, aivan kuin lyijymöhkä, ja tuntemaan kahlitun sielunsa tukehdustilan yhä näännyttävämmäksi. Viimein näki hän hiukan helpommaksi olla taistelematta. Hän teki sen päätöksensä tylsästi kohtaloonsa alistuen ja rohkeutensa menettäen. Hänen elämänsä virran säännöllinen juoksu oli häiritty. Milloin tunkeutui se hiljaa maanalaisiin onkaloihin, jonne se näytti ainaiseksi katoavan; milloin kuohahti se jälleen ilmoille jyrkällä voimalla. Päivien ketju oli murrettu. Keskellä tuntien ääretöntä tasankoa aukesi ammottavia kuiluja, joihin koko olemus suistui. Christophe seurasi koko tätä näytelmää aivan kuin jotakin vierasta. Kaikki asiat ja ihmiset, — hän itsekin, — muuttuivat hänelle vieraiksi. Hän kulki yhä edelleen, täytti tehtävänsä konemaisesti; hänestä tuntui, kuin hänen elämänsä koneisto voisi pysähtyä millä hetkellä tahansa: sen rattaat olivat vääristyneet. Pöydässä äitinsä ja talon isäntäväen kanssa, orkesterissa, keskellä soittajia ja yleisöä aukesi yhtäkkiä tyhjiö hänen aivoissaan: hän katseli ällistyneenä irvisteleviä kuvia, jotka häntä ympäröivät, eikä hän enää itseään käsittänyt. Hän kyseli itseltään:

— Mitä yhteyttä on noilla olennoilla ja…? Hän ei uskaltanut edes sanoa:

— … ja minulla.

Sillä hän ei tiennyt, oliko hän enää olemassakaan. Hän puhui, ja hänen äänensä tuntui hänestä tulevan ikäänkuin toisesta ruumiista. Hän liikkui, ja hän näki eleensä kaukaa, korkealta, — aivankuin jonkin tornin huipusta. Hän kohotti kätensä otsalleen, sekaisen näköisenä. Hän oli valmis melkeinpä mihin huimiin ja omituisiin tekoihin tahansa.

Niin kävi varsinkin silloin, kun hän oli enimmin ihmisten näkyvillä ja kun hän jo etukäteen oli päättänyt vartioida itseään. Esimerkiksi illoin linnassa tai hänen soittaessaan yleisölle. Hänet valtasi yhtäkkiä vastustamaton halu irvistellä jollakin tavoin, puhua mahdottomuuksia, nykäistä suurherttuaa nenästä tai potkaista jotakin vallasnaista takalistoon. Hän ponnisteli kerran kokonaisen illan orkesteria johtaessaan sellaista kummaa haluaan vastaan, että hän tahtoi riisuutua yleisön edessä alasti; ja siitä hetkestä, jolloin hän ryhtyi karkoittamaan pois tätä ajatusta, rupesi se häntä oikein kiusaamaan; hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei olisi antanut sille myötä. Päästyään tästä järjettömästä taistelusta hän kylpi hiessä ja hänen aivonsa olivat tyhjät. Hänestä tuli suorastaan hullu. Hänen tarvitsi ainoastaan ajatella, ettei sitä tai sitä saanut tehdä, niin jokin vaati häntä tekemään juuri sen, vaati päähänpinttymän hassulla sitkeydellä.

Niin oli hänen elämänsä uusien salattujen voimain ainaista ilmestymistä ja syöksymistä tyhjyyteen. Raivoisaa erämaan tuulta. Mistä se pyörre tuli? Mitä oli tämä hulluus? Mistä syvyyden kuilusta nousivat nuo himot, jotka väänsivät hänen jäseniään ja aivojaan? Hän oli kuin jousi, jota vimmattu käsi vetää vireeseen aina katkeamiseen saakka, — mitä tuntematonta maalia vartena — ja jonka se sitten hylkää pois aivan kuin kappaleen joutavaa puuta. Minkä oudon uhriksi hän oli joutunut? Hän ei uskaltanut syventyä sitä tutkimaan. Hän tunsi itsensä voitetuksi, nöyryytetyksi, ja hän karttoi katsoa tappiotaan vasten kasvoja. Hän oli väsynyt ja raukkamainen. Hän ymmärsi nyt itse ne ihmiset, joita hän oli ennen halveksinut: niitä, jotka eivät tahdo nähdä ilkeää totuutta. Näinä tyhjyyden hetkinä, muistaessaan, että aika vieri ja että hän oli jättänyt kaiken työn, näki hän tulevaisuutensa hukattuna ja hänen olentoaan hyyti kauhu. Mutta se ei kuitenkaan herättänyt häntä toimeen; ja hänen raukkamaisuutensa löysi nyt puolustuksen tyhjyyden toivottomassa myöntämisessä; hän nautti katkeraa hekumaa heittäytyessään sen toivottomuuden valtaan, aivan kuin mikä merenajokas virran vietäväksi. Mitä varten taistella? Ei ollut mitään, ei kaunista, ei hyvää, ei Jumalaa, ei elämää, ei minkäänmoista oliota. Kun hän kulki kadulla, katosi maa yhtäkkiä hänen jalkainsa alta; ei ollut perustaa, ei ilmaa, ei valoa, ei häntä itseään: ei ollut mitään. Hän oli kaatua, hänen päänsä veti häntä alas, hän oli suistua kasvoilleen; vaivoin, vasta viimeisellä hetkellä saattoi hän pysyä pystyssä. Hän ajatteli kuolevansa, yhtäkkiä, kuin salaman iskusta. Hän ajatteli, että hän oli kuollut…

Christophe loi uutta nahkaa. Christophe teki itselleen uutta sielua. Ja nähdessään entisen lapsuudenaikaisen kuluneen ja lakastuneen sielunsa putoavan yltään, ei hän aavistanut, että hänessä kasvoi sijaan uusi, nuorempi ja väkevämpi. Aivan niinkuin elämän kuluessa ruumis vaihtuu, niin vaihtuu sielukin; eikä muutos tapahdu aina hitaasti, päiväin juoksun mukaan: on kriisikausia, jolloin kaikki uudistuu yhdellä iskulla. Nuoruus vaihtaa sielua. Riisuttu entisyys kuolee. Kuolontuskan hetkillä olemuksemme luulee kaiken olevan lopussa. Ja kaikki alkaakin! Toinen elämä kuolee. Toinen on jo syntynyt.

Hän oli yksin huoneessaan, eräänä yönä, kyynäröisillään pöydän ääressä, jolla paloi kynttilä. Hän istui selin ikkunaan. Työtä hän ei tehnyt. Oli mennyt viikkoja, joiden pitkään hän ei ollut voinut tehdä työtä. Kaikki kiersi hänen päässään yhtenä pyörteenä. Hän oli ottanut aprikoidakseen kaikki yhtä aikaa: uskonnon, moraalin, taiteen, koko elämän. Ja tässä hänen ajatustensa kaikkea käsittävässä hajaannuksessa ei ollut mitään järjestystä, ei mitään metoodia, hän oli syöksynyt lukemaan sekavaa joukkoa jos jotakin, mitä hän vain oli sattumalta saanut käsiinsä isoisän eriskummaisesta taikka Vogelin kirjastosta: teoloogisia, tieteellisiä, filosoofisia kirjoja, usein vaillinaisiakin; niistä hän ei ymmärtänyt mitään, vaikka yritti saada tietää kaikki; hän ei jaksanut lukea loppuun yhtään ainoaa noista teoksista ja eksyi niiden seassa harhateille, loputtomiin haihatteluihin, jotka jättivät jälkeensä uupumuksen, kuoleman-raskaan surun.

Hänen aatoksensa vaipuivat tänä iltana uuvuttavaan horteeseen. Kaikki talossa nukkui. Hänen ikkunansa oli auki. Ei tuulen henkäystä pihalta. Sankat pilvet samensivat taivasta. Christophe näki kuin älytön kynttilänsä kuluvan loppuun tulistuneessa lokerossaan. Hän ei voinut mennä levolle. Hän ei ajatellut mitään. Hän tunsi tuon tyhjyyden nielun aukenevan aukenemistaan. Hän koetti olla näkemättä kuilua, joka veti häntä puoleensa; ja vasten tahtoaankin hän kumartui siihen kurkistamaan, hän tuijotti yön pohjaan. Tyhjyydessä liikkui kaaos, varjot kihisivät. Hänen lävitseen tunki ahdistus, hänen selkäänsä karmi, hänen pintaansa pöyristi, hän takertui kiinni pöytään, ettei olisi kaatunut. Hän odotti suonenvetoisessa ponnistuksessa jotain kertomatonta, jotain ihmettä, jotain jumalaa…

Yhtäkkiä kohahti hänen takanaan pihalla, aivan kuin aukeneva pato: tulvana virtaava sade, raskas sade, romisi leveänä ja suorana maahan. Liikkeetön ilma vavahti. Kuiva ja kovettunut maa helähti kuin kello. Ja valtava maan tuoksu, polttavan ja lämpöisen kuin villipedon, kukkien, hedelmäin ja rakkauteen syttyneen lihan tuoksu nousi ilmoihin vimman ja suloisen ilon vavahduksin. Christophe värisi näiden aistimusten kahleissa, olemus oli jännityksessä sisälmyksiinsä saakka. Hän vapisi… Verho halkesi kahtia. Sen takaa sinkosi esiin häikäisevä valo. Salaman hohteessa, yön syvyydessä, hän näki, että — hän oli Jumala. Jumala oli hänessä! Hän mursi kammionsa katon, murtautui puhki talon seinäin; Hän sai olemassaolon rajat ratisemaan; Hän täytti taivaan, kaikkeuden, tyhjyyden. Maailma ärjyi hänessä kuin kosken putous. Tämän luhistumisen kauhussa ja riemunkiihkossa myöskin Christophe luhistui, hänet vei pyörremyrsky, joka lakaisi ja ruhjoi luonnonlait niinkuin ruumenet. Hän ei saanut henkäystä keuhkoistaan, hän oli juopunut tästä Jumalaan syöksymisestä… Jumala-kuiluun! Jumala-nieluun! Olemisen roihuun! Elämän hirmumyrskyyn! Hulluuteen elää, — ilman määrää, hillittömästi, järjettömästi, — elämän raivosta!

Kun puuska haipui, raukesi hän sikeään, niin sikeään uneen, ettei hän ollut sillä tavoin nukkunut pitkiin aikoihin. Seuraavana aamuna herätessä pyörrytti hänen päätään; hänen ruumiinsa oli ruhjottu, aivan kuin hän olisi juonut. Mutta sydämen perukassa oli hänellä yhä heijastus tyhjästä ja valtavasta valosta, joka oli hänet eilisiltana murskannut maahan. Hän koetti sytyttää sitä uudestaan. Turhaan! Kuta enemmän hän sitä tavoitteli, sitä kiivaammin se häneltä pakeni. Siitä alkaen jännitti hän kaiken tarmonsa koettaakseen herättää eloon hetken harha-aistimuksia. Turha yritys. Haltiotila ei tullut laisinkaan tahdon käskystä.

Kuitenkaan ei tämä mystillisen hurmion puuska jäänyt ainoaksi; se toistui monta kertaa, mutta ei koskaan enää ensimäisen kiihkolla. Sellainen tuli aina hetkillä, jolloin Christophe sitä vähimmin odotti, lyhyillä hetkillä, niin lyhyillä ja äkillisillä, — tuskin ennätti kohottaa silmänsä tai ojentaa kätensä, — että aistimus oli jo kadonnut, ennenkuin hän ennätti ajatella, että se sitä oli; ja hän ihmetteli sitten, eikö hän ollut nähnyt unta. Yössä loimunneen tulipallon jälkeen oli se valonhohtavaa utua, pieniä, nopeita välkähdyksiä, joita silmä tuskin jaksoi ohimennen erottaa. Mutta niitä tuli uusia, yhä useammin; ne ympäröivät lopuksi Christophen ikuisen ja sekavan unen utukehällä, unen, johon hänen sielunsa haihtui. Kaikki, joka saattoi häntä tässä puolinaisessa harhanäkytilassa häiritä, ärsytti häntä. Mahdotonta työskennellä: hän ei sitä ajatellutkaan enää. Kaikki seura oli hänestä vihattavaa ja ennen kaikkea lähimpien seura, yksinpä äidinkin, koska sellainen muka vaati itselleen oikeuksia hänen sieluunsa.

Hän lähti pois kotoa, hänen tavakseen tuli viettää päiviään kaupungilla, hän ei tullut takaisin ennenkuin yöllä. Hän etsi metsien yksinäisyyttä, antautuakseen halunsa mukaan ja aivan kuin mielipuoli aivoihinsa syöpyneiden ajatusten vainon haltuun. Mutta puhdistavassa, vapaassa ilmassa, maan kosketuksessa tämä ajatusten vaino talttui, hänen ajatuksensa menettivät haamujen luonteen. Hänen kiihkotilansa ei suinkaan vähennyt, se päinvastoin kasvoi kaksin verroin; mutta se ei ollut enää vaarallista järjen juopumusta, se oli koko olemuksen tervettä juovuntaa: ruumiin ja sielun, jotka olivat hullut voimasta.

Hän näki uudestaan maailman, sellaisena, ettei hän koskaan ennen ollut niin nähnyt. Se oli uusi lapsuus. Tuntui kuin taikasana olisi lausunut: "Sesam, aukea!" Luonto loimusi riemua. Aurinko kiehui. Sula taivas virtasi kuin läpikuultava joki. Maa ähkyi ja höyrysi hekumaa. Kasvit, puut, hyönteiset, lukemattomat oliot olivat sen suuren elämän tulen kieliä, joka kohosi humisten ilmoihin. Kaikki huusi riemun suloudesta.

Ja tämä ilo oli hänen. Tämä voima oli hänen. Hän ei erottanut laisinkaan muita asioita. Siihen saakka, lapsuutensakin onnellisina päivinä, joina hän jo oli katsellut luontoa palavan ja hurmaantuneen uteliaasti, olivat nuo oliot näyttäneet hänestä pieniltä suljetuilta maailmoilta, peloittavilta tai hullunkurisilta, joilla ei ollut mitään yhteistä hänen kanssaan ja joita hän ei voinut ymmärtää. Oliko hän varma edes siitä, että ne tunsivat, että elivät? Ne olivat kuin kummallisia koneita; ja Christophe oli saattanut joskus julman tiedottomasti kuin lapsi ainakin paloitella hyönteisparkoja, ajattelematta, että ne kärsivät, — ainoastaan ilosta nähdä niiden hullunkurisesti vääntelehteviä jäseniä. Gottfried enon, joka oli tavallisesti niin tyyni, täytyi silloin joskus riistää suuttuneena hänen käsistään onneton kärpänen, jota hän rääkkäsi. Poikanen oli ensin koettanut vain naureskella; sitten oli hän puhjennut itkuun, enon liikutuksesta heltyneenä: hän alkoi ymmärtää, että hänen uhrinsa oli tosiaan olemassa aivan niinkuin hän itsekin, ja että hän oli tehnyt rikoksen. Mutta vaikka hän sittemmin ei tehnyt eläimille pahaa, ei hän tuntenut niitä kohtaan mitään kiintymystä; hän kulki niiden ohitse koettamatta tutkia, mitä niiden pikku koneistoissa liikkui; paremminkin pelkäsi hän ajatella sitä; se oli hänestä kuin mikä paha uni. — Ja nyt kaikki tämä valkeni. Noista hämäristä tuntemuksista tuli vuorostaan valon lähteitä.

Christophe makasi vatsallaan ruohikossa, jossa kuhisi pikku olentoja, hyönteisten ääntä hurisevain puitten varjossa, ja katseli muurahaisten kuumeista touhua, pitkäjalkaisia hämähäkkejä, jotka aivan kuin tanssivat kulkiessaan, ponnahtelevia heinäsirkkoja, jotka hyppäävät vinoon, raskaita ja kiiruhtavia maakiitäjiä, ja alastomia matoja, liukkaita ja punertavia, joiden nahka on joustava ja kirjavoitu valkeilla pilkuilla. Tai kuunteli hän kädet pään alla ja silmät kiinni näkymätöntä orkesteria, vimmastuneessa piirihypyssä ja auringon säteissä, tuoksuvassa kuusikossa hyrrääviä hyönteisiä, moskitokärpästen fanfaareja, ampiaisten urkuääniä, metsäkimalaisten parveilua, kun ne raikuvat kuin kellot puitten latvoissa; kuunteli heiluvain puitten jumalaista huminaa, tuulen henkäyksen suloista värinää oksissa, lainehtivain ruohikkojen hienoa kahinaa kuin veden viriä, joka vetää järven kirkkaan otsan vakoihin, kuin keveän hamosen kahinaa ja rakastetun askeleita, jotka lähestyvät, menevät ohitse ja haipuvat ilmoihin, kuulumattomiin.

Kaikki nämä äänet, nämä huudot kuuli hän itsessään. Pienimmästä suurimpaan saakka juoksi noissa olioissa elämän virta, se huuhtoi myöskin häntä. Siis oli hän yksi heistä, hän oli heidän vertansa, hän kuuli heidän ilojensa ja kärsimystensä veljellisen kaiun; heidän voimansa sekaantui hänen voimaansa kuin tulvehtivaan jokeen, jota tuhannet purot paisuttavat. Hän upottautui heihin. Hänen rintansa oli melkein haljeta liian runsaasta ilmasta, niin väkevästä, että se rikkoi olemuksen ikkunat ja kuohahti sisälle hänen sydämensä suljettuun ja tukehuttavaan majaan. Muutos oli liian äkillinen: nähtyään tyhjyyden kaikkialla, silloin, kun hän ei ollut huolehtinut muusta kuin omasta olemassaolostaan ja tuntenut sen pakenevan ja sulautuvan pois niinkuin sade, hän löysi nyt kaikkialla rajattoman ja mitattoman Olemassaolon, nyt, jolloin hän pyrki unohtamaan itsensä syntyäkseen uudesti kaikkeudessa. Hänestä tuntui kuin hän olisi noussut haudasta. Hän ui hekumallisesti elämässä, joka virtaa tulvillaan yli rantojensa; ja sen virran viemänä luuli hän olevansa täysin vapaa. Hän ei tiennyt, että hän oli sitä nyt vähemmän kuin koskaan ennen, ei tiennyt, ettei mikään olento ole vapaa, ettei itse kaikkeutta liikuttava lakikaan ole vapaa, että yksin kuolema — ehkä — vapauttaa.

Mutta toukka, joka pääsi tukehuttavasta kotelostaan, venyttelihe autuaan onnellisena uudessa verhossaan eikä ollut vielä ehtinyt tuntea uuden vankilansa rajoja.

Alkoi uusi päivien jakso. Kultaisia ja kuumeisia päiviä, mystillisiä ja lumottuja, aivan kuin silloin, kun hän oli lapsi ja teki huomioita toinen toisensa jälkeen ensi kertaa. Sarastuksesta hämärään saakka eli hän ainaisen ihmeen vallassa. Kaikki askareet olivat häneltä jääneet. Tunnollinen poika, joka ei vuosikausiin ollut edes sairaana lyönyt laimin ainoaakaan tuntiaan tai harjoituksia orkesterissa, haki nyt joka hetki pahoja verukkeita karatakseen pois työstä. Hän ei häikäillyt silloin valehdella. Siitä ei hänen tuntonsa moittinut häntä laisinkaan. Stoalaisen elämän periaatteet, joiden ikeeseen hän tähän saakka oli ilokseen tahtonsa alistanut: moraali, velvollisuus, ne eivät tuntuneet hänestä nykyään olevan totta, järkeä. Niiden hillitön hirmuvalta murskautui Luontoa vastaan. Terve, väkevä vapaa ihmisluonne, siinä ainoa hyve, hiiteen kaikki muut. Saattoi tosiaan nauraa säälistä nähdessään noita pieniä turhantarkkoja, älykkään viisauden tekemiä sääntöjä, joita maailma kaunistaa nimellä moraali ja joihin se luulee sulkeneensa elämän. Naurettavia myyränmättäitä, muurahaisten kansaa. Elämä kohotaikse ja palauttaa ne järkiinsä. Sen tarvitsee vain liihoittaa ohitse, ja kaikki on pyyhkäisty pois…

Christophe paisui niin voimaa, että hänelle tuli joskus halu hävittää, polttaa ja särkeä: purkaa hillittömillä ja mielettömillä teoilla voimaa, joka häntä tukahutti. Nämä puuskat päättyivät tavallisesti rajuihin mielenpurkauksiin: hän itki, hän heittelehti maassa, hän syleili maata, hän olisi tahtonut tunkea siihen hampaansa, kätensä, syödä sitä, sekautua siihen; hän vapisi kuumeesta ja himosta.

Kerran illalla käveli hän erään metsän reunaa. Hänen silmiään sokaisi valo, hänen päätänsä pyörrytti, hän oli sellaisessa kiihtymystilassa, jossa kaikki asiat ja oliot saivat uuden muodon. Illan sametin-pehmyt valo loi vielä lisää loihtuaan. Purppuraiset ja kultaiset säteet läikähtelivät puiden alla. Fosforisia välkähdyksiä näytti kimmahtelevan niityistä. Taivas oli hekumallinen ja suloinen kuin jotkin silmät. Läheisellä niityllä korjasi muuan tyttö heinää. Lyhyt hame yllään, paitahihaisillaan, kaula ja käsivarret paljaina hän karhitsi sitä ja kokosi sen rukoihin. Hänellä oli lyhyt nenä, leveät posket, pyöreä otsa, ja nenäliina hiusten verhona. Laskeva aurinko punasi hänen ihoaan, joka oli palanut ruskeaksi kuin savikuppi ja näytti imevän sisäänsä auringon viimeiset säteet.

Hän sai Christophen lumoukseen. Nojaten erästä pyökkiä vasten näki Christophe hänen tulevan metsän reunaa kohti, näki kiihkeän tarkkaavaisuuden vallassa. Kaikki muu oli kadonnut. Tyttö ei häntä ajatellutkaan. Sitten sattui hän kohottamaan välinpitämättömän katseensa: Christophe näki kovan-siniset silmät kelmeissä kasvoissa. Tyttö meni Christophen ohitse niin läheltä, että kun hän kumartui nyhtämään ruohoja, näkyi hiukan auenneen paidan alta valkeaa haiventa niskassa ja selässä. Kummallinen himo, joka Christophea paisutti, purkausi ilmi yhtäkkiä. Hän karkasi takaa tytön kimppuun, väänsi häntä kaulasta ja vyötäreiltä, käänsi hänen päänsä taaksepäin, pusersi suunsa hänen puoliavoimiin huuliinsa. Hän suuteli noita kuivia ja sierettyneitä huulia, iski suunsa hampaihin, ja ne purivat kiukuissaan häntä. Hänen kätensä tapailivat tytön kovapintaisia käsivarsia ja hänen hikeä valuvaa paitaansa. Tyttö otteli vastaan. Christophe pusersi häntä rajummin, hän olisi tahtonut hänet kuristaa. Tyttö riuhtautui irti, huusi, sylkäisi, pyyhki kädellään huuliaan ja haukkui hänet pahanpäiväisesti. Christophe oli päästänyt hänet menemään ja pakeni poikki ketojen minne sattui. Tyttö kivitteli häntä ja laukoi yhä hänen jälkeensä kokonaisen leterin riettaita nimityksiä. Christophe punastui; ei suinkaan juuri sen tähden, mitä tyttö hänestä ajattelisi ja muille sanoisi, vaan omain ajatustensa vuoksi. Tuo yhtäkkiä tullut tila, jolloin hän ei ollut tiennyt, mitä teki, kauhisti häntä. Mitä hän olikaan tehnyt? Mitä hän vielä oli tekevä? Se, mitä hän siitä saattoi käsittää, inhoitti häntä rajattomasti. Ja kuitenkin tuo inho vietteli häntä. Hän taisteli itseään vastaan, eikä hän tiennyt, millä puolella oikea Christophe oli. Silmitön voima pakotti häntä, hän pakeni sitä turhaan: se oli sama kuin paeta itseään. Mitä se voima hänestä vielä tekisi? Mitä tekisi se huomenna… tuossa paikassa… tuokiossa, joka menisi ainoastaan juostessa tämän kynnetyn pellon poikki, päästäkseen maantielle?… Pääsisikö hän sinne edes? Eikö hän pysähtyisi, lähtisi takaisin, ryntäisi tuon tytön perästä? Ja silloin?… Hän muisti juovuttavan vimman sekunnin, jolloin hän oli puristanut tyttöä kurkusta. Kaikki teot olivat mahdollisia. Kaikki teot kelpasivat. Rikoskin?… Kyllä: vaikka rikos… Sydämen sekasorto sai hänet läähättämään. Tielle päästyään hän pysähtyi henkäisemään sisäänsä ilmaa. Tyttö jutteli tuolla alhaalla erään toisen tytön kanssa, joka oli huudot kuullessaan juossut hätään; ja kädet puuskassa katselivat tytöt häntä ja nauroivat kohti kurkkua. Christophe meni kotiin. Hän sulkeutui huoneeseensa moneksi päivää, ei hievahtanutkaan sieltä, hän ei mennyt ulos; ei edes kaupungillekaan muuta kuin välttämättömästä pakosta. Hän karttoi peloissaan jokaista tilaisuutta, jolloin hän voi joutua kaupungin porttien ulkopuolelle ja lähteä samoamaan maalle: hän kammoi kohtaavansa siellä sen hulluuden puuskan, joka oli karannut hänen kimppuunsa aivan kuin tuulenpuuska ennen myrskyä. Hän luuli, että kaupungin muurit voivat hänet siitä suojella. Hän ei aavistanut, että vihollisen riittää päästämään sisään huomaamaton rakokin, joka on suljettujen ikkunaluukkujen välissä ja josta ainoastaan katse mahtuu pujahtamaan.

II.

SABINA.

Yhdessä Eulerien talon siivessä, toisella puolella pihaa asui pohjakerroksessa pikku tyttönsä kanssa eräs kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka oli muutama kuukausi sitten joutunut leskeksi. Rouva Sabina Fröhlich oli näet niinikään Eulerin ukon vuokralaisia. Hänen hallussaan oli kadulle päin oleva kauppa, ja pihanpuolella oli hänellä lisäksi kaksi kamaria, sekä sitäpaitsi ilonaan pieni puutarhankolkka, joka oli erotettu Eulerien puutarhasta yksinkertaisella ja muratin köynnöstämällä rautalanka-aidalla. Siellä tarhassa nähtiin rouvaa harvoin; hänen lapsensa huvittelihe siellä yksinään, aamusta iltaan, kaivellen hiekkakasaa; ja pieni puutarha rehoitti omassa vallassaan vanhan Justuksen suureksi mielipahaksi, sillä hän rakasti haravoituja käytäviä ja yleensä sievästi järjestettyä luontoa. Hän oli koettanut huomauttaa tuolle vuokralaiselleen siitä asiasta; mutta luultavasti juuri siitä syystä ei rouvaa sitten näkynytkään; eikä puutarha siitä hyötynyt mitään.

Rouva Fröhlichillä oli pieni sekatavarakauppa, jossa olisi voinut käydä vilkas liike, koska se oli hyvän kauppakadun varrella, aivan kaupungin sydämessä; mutta hän ei välittänyt siitä paljon enempää kuin puutarhastaankaan. Hän ei hoitanut itse edes talouttaan, kuten itseään kunnioittavan naisen olisi rouva Vogelin sanojen mukaan pitänyt tehdä, — varsinkin, ellei nainen ole sellaisessa varallisessa asemassa, että se sallii joutilaisuuden, jos ei juuri annakaan sitä anteeksi; rouva Fröhlich oli ottanut itselleen pienen, noin viisitoistavuotiaan palvelustytön, joka tuli aamuisin muutamaksi tunniksi järjestämään huoneita ja hoitamaan kauppaa, sillaikaa kuin nuori rouva loikoili veltosti vuoteessa tai kuhnusteli pukeutumishommissaan.

Christophe huomasi usein ikkunastaan, kuinka hän liikkui kamarissaan paljain jaloin, pitkässä paidassa, tai istui monesti tuntikausia kuvastimen edessä; sillä rouva oli niin huoleton, että unohti sulkea uutimensa; ja kun hän huomasi sen, oli hän niin välinpitämätön, ettei viitsinyt nousta laskemaan niitä alas. Christophe oli häveliäämpi kuin hän ja kääntyi pois ikkunansa äärestä, ettei olisi saattanut pukeutujaa hämille; mutta kiusaus oli liian suuri. Hiukan punastuen vilkaisi hän kuitenkin syrjästä noihin paljaisiin, laihanlaisiin käsivarsiin, jotka kohosivat raukeankaipaavasti avattua tukkaa kohti, vilkaisi rouvan käsiä, jotka liittyivät yhteen hänen kaulansa taakse ja unohtuivat siihen asentoon, kunnes ne puutuivat ja nainen antoi niiden hervahtaa alas. Christophe vakuutteli itselleen, että hän katseli vain epähuomiossa tätä mieluisaa näytelmää ja ettei se häirinnyt hänen musikaalisia tuumiskelujaan; mutta se tuntui hänestä mukavalta, ja viimein hän menetti yhtä paljon aikaa katsellessaan Sabinarouvaa kuin viimeksimainittukin menetti pukeutumiseensa. Ei silti, että tuo leski olisi ollut koketti: hän oli paremminkin ja ainakin tavallisesti ulkoasustaan vain välinpitämätön, eikä hän kohdistanut pukuunsa sellaista tunnontarkkaa huolta kuin Amalia tai Rosa. Jos hän juuttuikin pöytänsä ääreen pitkäksi aikaa, johtui se pelkästään laiskuudesta; aina, kun hän pisti kiinni neulan, täytyi hänen moisen ponnistuksen jälkeen levähtää, katsella kuvastimeen kärsivin elein. Iltapuolella päivääkään ei hän ollut vielä täysin pukeutunut.

Usein lähti palvelijatar pois, ennenkuin Sabina oli valmis; ja joku ostaja soitti kaupan ovikelloa. Leski antoi hänen soittaa ja huudella pari kolme kertaa, ennenkuin tuli nousseeksi ylös tuoliltaan. Hän ilmestyi kauppaan hymyillen, hätäilemättä, — etsi ostettavaa, jota häneltä pyydettiin kiirehtimättä ollenkaan, — ja jos hän ei sitä löytänyt hiukankin etsittyään tai jos hänen olisi täytynyt, kuten joskus sattui, hieman vaivata itseään sitä käsiinsä saadakseen: kantaa esimerkiksi hyllyportaat huoneen toisesta päästä toiseen, — niin sanoi rouva tyynesti, ettei hänellä sitä ollut; ja kun hän ei välittänyt vastakaan järjestää hiukan parempaan kuntoon kauppaansa tai hankkia tavaroita, joita puuttui, niin ostajat kyllästyivät ja menivät muualle. Aivan suuttumatta kyllä. Miten olisikaan voinut närkästellä tuollaiselle rakastettavalle olennolle, joka puhui suloisella äänellä eikä kiihtynyt mistään? Sanoipa hänelle mitä tahansa, hän oli aivan välinpitämätön; sen tunsi niin hyvin, että ne, jotka alkoivat valittaa, menettivät heti ryhtinsä eivätkä voineet jatkaa: he lähtivät matkaansa, vastaten hymyllä hänen viehättävään hymyynsä, mutta takaisin eivät he tulleet. Kaupan omistajatar ei siitä huolestunut. Hän hymyili yhä vain.

Hän oli nuoren firenzeläisnaisen näköinen. Kulmakarvat olivat korkeat ja kauniisti piirtyvät, silmät harmaat ja puoliavoimet, ripsien harsoamat. Alaluomi hiukan paisunut, sen juuressa keveä ryppy. Sievä pikku nenä kohosi kärjestään somassa kaaressa; toinen pikku kaari erotti sen ylähuulesta, joka kivertyi raollaan olevan suun päälle nyrpistyvin, veltoin ja hymyilevin ilmein. Alempi huuli oli hieman möyheä; kasvojen alapuoli pyöreä, ja sen ilme oli lapsellisen-vakava kuin Filippo Lippin madonnain. Hipiän väri oli hiukan samea, tukka vaaleanruskea, kiharat epäjärjestyksessä, ja niskatupsu oikeaa peijakkaan kuontaloa. Hänen ruumiinsa oli pienehkö, jäsenet hennot, liikkeet laiskat. Vaikkei hän kiinnittänytkään pukuunsa liioin huolta, — vaippa oli aina hiukan auki, koska siitä oli nappeja poissa, jalassa oli rumat, kuluneet kengät, ja muutenkin oli rouva näöltään hieman tuhruinen, — niin hurmasi hän miehiä nuorekkaalla siroudellaan ja suloudellaan, vaistomaisella maireudellaan. Kun hän meni hengittämään raitista ilmaa kaupan ovelle, katselivat ohitsekulkevat nuoret miehet häntä ilokseen; ja joskaan hän ei ollut heistä millänsäkään, ei häneltä jäänyt se huomaamatta. Hänen silmiinsä tuli silloin tuollainen kiitollinen ja iloinen ilme, jonka jokainen nainen saa tuntiessaan itseään suopeasti katseltavan. Hän näytti sanovan:

— Kiitän!… Vielä, vielä! Katselkaa vain!…

Mutta vaikka hänestä oli mieleistä miellyttää, koskaan ei hän viitsinyt tehdä pienintäkään yritystä miellyttääkseen.

Euler-Vogeleille hän oli ainainen häpeän ja harmin esine. Kaikki hänessä loukkasi heitä: hänen laiskuutensa, epäjärjestys hänen kodissaan, hänen huolimaton ulkoasunsa, hänen kohtelias välinpitämättömyytensä, jos he häntä jostakin huomauttivat, hänen iänikuinen hymynsä, hänen julkea tyyneytensä, jos puhuttiin hänen miehensä kuolemasta, hänen lapsensa heikot puolet, hänen huonot raha-asiansa; se, että jokapäiväisen elämän kaikenlaiset pienet ja suuret ikävyydet eivät laisinkaan voineet muuttaa hänen rakkaita tottumuksiaan; hänen ainainen vetelehtimisensä: kaikki hänessä heitä loukkasi; ja pahinta heistä oli, että hän siitä huolimatta miellytti. Sitä ei rouva Vogel voinut antaa hänelle anteeksi. Tuntuihan kuin Sabina olisi elänyt, näin ikäänkuin pilkalla ja väittääkseen epäpäteviksi kaikki vanhat totutut tavat, oikeat periaatteet, typerät velvollisuudet, työnteon ja ilon unohtamisen, touhun, metelin, kinastukset, vaikeroimiset, koko sen pyhän pessimismin, joka oli Eulerin perheen olemisen oikeutus niinkuin kaikkien muidenkin kunnon ihmisten ja joka teki heidän elämästään ennenaikaisen kiirastulen. Että nainen, joka ei tehnyt mitään, vaan vietti aamusta iltaan hyviä päiviä, tohti ärsyttää heitä hävyttömällä rauhallaan, sillaikaa kun he uursivat ja puursivat kuin kuritushuonevangit, — ja että maailma kaiken päällisiksi myönsi hänelle sen oikeuden, — sehän meni jo yli rajojensa, se vei rohkeuden kunnon ihmisiltä!… Onneksi oli maailmassa vielä, Jumalan kiitos, muutamia älykkäitäkin ihmisiä; rouva Vogel haki lohdutustaan heidän parissaan. Siinä piirissä vaihtoivat jäsenet keskenään joka päivä huomioita, joita he väliajalla olivat tehneet tuosta nuoresta leskestä, vaaniskellen häntä ikkunaverhojen takaa. Nämä jaarittelut olivat perheen ilona iltaisin istuttaessa yhdessä pöydän ääressä. Christophe kuunteli hajamielisenä. Hän oli niin tottunut näkemään Vogelien asettuvan naapuriensa tapaintuomareiksi, ettei tämä enää kiinnittänyt laisinkaan hänen huomiotaan. Sitäpaitsi ei hän tuntenut Sabinarouvasta vielä muuta kuin hänen niskansa ja paljaat käsivartensa, eivätkä ne, niin miellyttävät kuin ne olivatkin, sallineet hänen vielä luoda itselleen varmaa mielipidettä hänen persoonastaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa täynnä anteeksiantoa leskeä kohtaan; ja, niskuroimishalusta hän oli suopea Sabinalle varsinkin siksi, ettei Sabina miellyttänyt Vogelin rouvaa.

Päivällisen jälkeen, illalla, kun oli hyvin kuuma, ei voitu oleskella paahtavassa pihassa, jonne aurinko paistoi koko iltapuolen. Ainoa paikka koko talossa, jossa saattoi hiukan vilvoitella, oli kadun puoleinen kylki. Euler ja hänen vävynsä menivät joskus istumaan talon pääoven kynnykselle Louisan kanssa. Vogelin rouva ja Rosa eivät sinne tulleet muuta kuin tuokioksi: heitä estivät talouspuuhat; rouva Vogel oli ottanut kunnia-asiakseen näyttää selvästi, ettei hänellä ollut aikaa vetelehtiä; ja hän sanoi niin äänekkäästi, että kyllä kuultiin, että nuo tuollaiset, jotka istuivat siellä ovillaan haukottelemassa eivätkä panneet rikkaa ristiin, kävivät suorastaan hänen hermoilleen. Kun hän ei voinut pakottaa heitä työhön — (siitä hän oli tosiaan pahoillaan), — niin päätti hän olla heitä ollenkaan näkemättä, ja hän meni sisään ja ryhtyi raivoisaan työhön. Rosa piti velvollisuutena seurata hänen esimerkkiään. Euler ja Vogel vainusivat vetoa joka paikassa, ja pelkäsivät ulkona vilustuvansa ja nousivat pian takaisin sisään; he menivät aikaisin maata, ja olisivat luulleet tuhon perivän itsensä, jos olisivat vähänkin horjahtaneet elämäntavoistaan. Kello yhdeksästä illalla ei portailla ollut enää ketään muita kuin Louisa ja Christophe. Louisa vietti kaiket päivät kamarissaan; ja illoin vaati velvollisuus Christophea hänen mielestään olemaan äidin luona ulkona, milloin vain voi, pakottaakseen äidin saamaan hiukan raitista ilmaa. Yksin ei Louisa olisi koskaan tullut ulos: kadun meteli hirvitti häntä. Lapset juoksivat perätysten ja kirkuivat, Kaikki korttelin koirat vastasivat siihen huutoon haukunnalla. Kuului pianonsoittoa, hiukan kauempaa klarinetin ääni, ja eräältä läheiseltä kadulta kaikui läppäkornetti. Äänet hälisivät sekaisin. Ihmiset kulkivat edestakaisin ryhmissä talojensa edustalla. Louisa olisi mielestään ollut tuhon oma, jos hänet olisi jätetty yksin keskelle sellaista ruminaa ja räminää. Mutta poikansa vieressä oli se hänelle melkeinpä iloa. Meteli rauhoittui rauhoittumistaan. Lapset ja koirat menivät ensin maata. Ryhmät hajaantuivat. Ilma tuli puhtaammaksi. Hiljaisuus laskeutui kaduille. Louisa kertoi hennolla äänellään uutisia, joita oli kuullut Amalialta ja Rosalta. Ne eivät olleet hänestä kovinkaan mielenkiintoisia, mutta hän ei tiennyt, mistä muustakaan poikansa kanssa puhua, ja hänellä oli halu lähentyä häntä, puhua hänelle jotakin. Christophe tunsi sen, ja oli muka tarkasti seuraavinaan äidin juttuja; mutta oikeastaan ei hän kuunnellut. Hän herposi hämärään horteeseen ja muisteli päivän tapahtumia.

Eräänä iltana, kun he istuivat niin, — äidin pakistessa sillä tavoin, näki Christophe vieressä olevan kaupan oven aukeavan. Naishahmo tuli hiljaa ulos ja istahti katuportailleen. Hänen ja Louisan tuolin välillä oli vain joku askel. Nainen oli asettunut tummimpaan varjoon. Christophe ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunsi hänet. Hänen horroksensa hälveni heti. Ilma tuntui suloisemmalta. Louisa ei ollut huomannut Sabinan läsnäoloa, ja jatkoi hiljaisella äänellä tyyniä pakinoitaan. Christophe kuunteli nyt tarkemmin, ja hänelle tuli halu pistää niihin huomautuksiaan, puhua, puhella, ehkäpä ollakseen kuunneltukin. Pieni naisen hahmo istui liikahtamatta, hieman kuin lamaan vaipuneena, jalkaterät keveästi ristissä, kädet toistensa päällä polvilla. Hän katseli eteensä, ei näyttänyt kuulevan mitään. Louisaa alkoi nukuttaa. Hän meni sisään. Christophe sanoi haluavansa jäädä ulos vielä vähäksi aikaa.

Kello oli lähes kymmenen. Katu oli tyhjä. Viimeiset naapurit menivät yksi toisensa jälkeen sisään. Kuului kauppain ovien kolinaa, kun niitä suljettiin. Ruskossa kiiltävät ikkunat iskivät silmää ja sammuivat, pari niistä hohteli vielä: nyt kuoli niidenkin valo. Vallitsi hiljaisuus… Nuo kaksi ulosjäänyttä eivät katselleet toisiinsa, he pidättivät hengitystään, oli kuin he eivät olisi tienneet olevansa toistensa lähettyvillä. Kaukaa maalta tuli niitetyn heinän hajua ja eräältä läheiseltä parvekkeelta leukoijan tuoksua. Ilma oli liikkumaton. Linnunrata kaartui heidän päänsä päällä. Oikealla verenhohtava Jupiter. Erään savutorven kohdalla oli Otava alenemassa; kalpean-vihertävällä taivaalla loistivat tähdet niinkuin päivänkukat. Seurakunnan kirkossa löi kello yksitoista, sen soittoon vastasivat ympäriltä toisten kirkkojen äänet, kirkkaat tai sameat, ja kodeista seinäkellojen himmeät helähdykset tai käkikellojen käheä kukunta.

Istujat heräsivät yhtäkkiä unelmistaan, he nousivat yhtaikaa ylös. Ja aikoessaan mennä sisään tervehtivät he toisiaan päännyökkäyksellä, kumpikin oveltaan, puhumatta. Christophe nousi portaita ylös kamariinsa. Hän sytytti kynttilänsä, istahti pöytänsä ääreen, ja istui siinä kauan pää käsissä, ajattelematta mitään. Sitten hän huokaisi ja meni maata.

Seuraavana aamuna lähestyi hän ajatuksettomasti ja vaistomaisesti ikkunaa ja katsoi siitä Sabinan huoneeseen päin. Mutta siellä olivat uutimet nyt suljetut. Ne pysyivät kiinni koko aamupäivän; pysyivät kiinni siitä lähtien aina.

Christophe esitti seuraavana iltana äidilleen, että he menisivät jälleen istumaan ulos talon ovelle. Se tuli Christophelle tavaksi. Louisa iloitsi siitä: hän oli levoton, kun näki poikansa vetäytyvän kamariinsa heti päivällisen jälkeen, sulkevan ikkunansa ja sen ulkoluukutkin. — Pikku nainen ei myöskään jäänyt ilmestymättä totutulle paikalleen, ja istui siinä sitten kuin mykkä varjo. Hän ja Christophe tervehtivät toisiaan nopealla päännyökkäyksellä, eikä Louisa sitä huomannut. Christophe pakinoi äitinsä kanssa. Sabina hymyili pikku tytölleen, joka leikki kadulla; puoli yhdeksän tienoissa meni hän viemään tyttönsä maata ja tuli sitten hiljaa takaisin. Kun hän viipyi hiukan, peloitti Christophea jo, ettei hän enää palaisikaan. Hän kuunteli korva tarkkana ääniä sisältä, kuuli lapsen nauravan ja inttävän, ettei hän tahdo ruveta nukkumaan; sitten erotti hän Sabinan hameen kahinan, ennenkuin Sabina ilmestyi kauppansa kynnykselle. Silloin käänsi Christophe katseensa sieltäpäin pois, ja puheli vilkkaammalla äänellä äidilleen. Hänelle tuli joskus tuntu, että Sabina katseli häntä. Ja hänkin puolestaan heitti Sabinaan salavihkaisia katseita. Mutta koskaan eivät heidän silmänsä osuneet toisiinsa.

Pikku tyttö oli yhdyssiteenä heidän välillään. Hän juoksi kadulla toisten lasten kanssa, jotka kaikki keksivät ärsyttää huvikseen sävyisää koiraparkaa, joka torkkui kuono pitkin etukäpäliä; koira raotti punertavaa silmäänsä ja päästi viimein tuskastuneen urahduksen: silloin lapset hajaantuivat ja vinkaisivat pelosta ja ilosta. Pikku tyttö kirkui kimeästi, ja vilkui taakseen, aivan kuin häntä olisi ajettu takaa: hän juoksi ja heittäytyi Louisan helmoihin, ja Louisa nauroi hellästi. Hän piti lasta luonaan, kyseli häneltä sitä ja tätä; ja niin syntyi seurustelu Sabinan kanssa. Christophe ei ottanut siihen laisinkaan osaa, hän ei puhunut Sabinalle. Eikä Sabina myöskään hänelle. Aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta eivät olleet muka toisistaan tietävinään. Mutta Christophe ei menettänyt ainoaakaan hänen päänsä ylitse vaihdetuista sanoista. Hänen vaikenemisensa tuntui Louisasta vihamielisyyden ilmaukselta. Mutta Sabina ei arvostellut sitä niin, vaikka se tekikin hänet hiukan araksi, joten hän sekaantui hieman vastauksissaan. Silloin keksi hän tekosyyn mennä sisään.

Louisa vilustui ja pysyi kokonaisen viikon sisällä. Christophe ja Sabina jäivät ulos kahden. Ensi kerralla he sitä pelästyivät. Sabina tahtoi näyttää luontevammalta ja otti syliinsä pikku tyttönsä ja ahmi häntä suudelmilla. Christophe oli kiusautunut, eikä hän tiennyt, pitäisikö hänen olla yhä tiedoton siitä, mitä hänessä tapahtui. Se kävi vaikeaksi: vaikka he eivät vielä olleet vaihtaneet sanaakaan, oli tuttavuus jo tehty, Louisan avulla. Christophe koetti saada pari sanaa ulos kurkustaan, mutta ne äänet pysähtyivät keskelle tietä. Pikku tyttö auttoi heidät jälleen pulasta. Piilosille ruvetessaan pyöri hän Christophen tuolin ympärillä, ja Christophe otti hänet siinä kiinni ja syleili häntä. Christophe ei liioin rakastanut lapsia; mutta hän tunsi omituista suloa syleillessään juuri tätä. Tyttönen koetti riuhtautua irti, sillä hän oli innostunut leikkimään. Christophe ärsytteli häntä, hän puri Christophea käteen; Christophe päästi hänet luisumaan maahan. Sabina nauroi. He puhuivat tyttöön katsellen keskenään pari vähäpätöistä sanaa. Sitten koetti Christophe — (hän luuli sen nyt jo velvollisuudekseen) — alkaa pakinaa; mutta hänen sanavarastonsa ei ollut kovin runsas; eikä Sabina helpoittanut hänen tehtäväänsä: hän ainoastaan toisti, mitä Christophe oli sanonut:

— Tänä iltana oli niin kaunista.

— Aivan niin, tänä iltana oli ihmeen kaunista.

— Pihalla ei ollut raitista ilmaa.

— Niin, siellä oli tukahuttavaa.

Keskustelu tuli kiusalliseksi. Sabina käytti hyväkseen sitä seikkaa, että oli aika viedä tyttö sisään, ja poistui; eikä hän sitten enää näyttäytynyt.

Christophe pelkäsi, että hän tekisi ehkä samoin seuraavanakin iltana ja karttaisi joutumasta hänen pariinsa muulloin kuin Louisan ollessa läsnä. Mutta asia oli päinvastoin; ja huomenna koetti Sabina ryhtyä jälleen seurusteluun. Hän teki sen paremminkin pakosta kuin ilosta; tunsi, että hänelle tuotti suurta vaivaa löytää keskustelun aiheita ja että hänen pakinansa ikävystyttivät häntä itseäänkin: kysymykset ja vastaukset tulivat katkonaisina, keskellä ilkeää vaikenemista. Christophe muisti ensimmäiset hetket kahden kesken Oton kanssa; mutta Sabinan parissa kävivät puheenaiheet vieläkin niukemmiksi, eikä Sabina ollut yhtä malttavainen kuin Otto: kun hän näki yritystensä huonon menestyksen, ei hän enää koettanutkaan. Siitä olisi ollut liikaa vaivaa, hän ei siitä enää välittänyt. Sabina vaikeni, ja Christophe noudatti hänen esimerkkiään.

Yhtäkkiä tuli kaikki silloin taas niin suloiseksi. Pimeys muuttui jälleen rauhalliseksi, ja heidän sydämensä saivat takaisin ajatuksensa. Sabina kiikkui hiljaa tuolillaan ja uneksi. Christophe uneksi myöskin omalla tahollaan. He eivät puhuneet toisilleen mitään. Puolen tunnin päästä kiihtyi Christophe ihastelemaan, aivan kuin itsekseen puhuen, hiljaisella äänellä päihdyttävää tuoksua, jota tuuli toi mukanaan, lentäessään jostakin mansikkamaan ylitse. Sabina vastasi pari kolme sanaa. He vaikenivat molemmat jälleen. He nauttivat tällaisen epämääräisen hiljaisuuden sulosta, näistä merkityksettömistä sanoista. He vaipuivat samaan unelmaan, heidät täytti yhteinen ajatus; he eivät tienneet, mikä se oli, he eivät tunnustaneet sitä itsellensäkään. Kun kello löi yksitoista, erosivat he hymyillen.

Seuraavana päivänä eivät he enää koettaneetkaan solmia pakinaa: he tyytyivät eiliseen rakkaaseen hiljaisuuteen. Silloin tällöin riittivät jotkut harvat, lyhyet sanat vakuuttamaan heille, että he ajattelivat samoja asioita.

Sabina naurahti ja sanoi:

— Kuinka paljon parempi on, ettei pakota itseään puhumaan. Sellainen puhuminen tuntuu velvollisuudelta, ja se on niin ikävää.

— Ah! äännähti Christophe merkitsevästi, jos kaikki olisivat samaa mieltä kuin te.

He nauroivat kumpikin. He ajattelivat rouva Vogelia.

— Naisraukka! sanoi Sabina; kuinka hän on väsyttävä.

— Hän itse ei väsy koskaan, jatkoi Christophe harmistuneen näköisenä.

Sabina ilostui hänen kasvojensa ilmeestä ja sanoistaan.

— Teistä on se hauskaa? kysyi Christophe. Teille se kyllä onkin mukavaa. Te kun olette turvassa.

— Totta kyllä, virkkoi Sabina. Minä vetäydyn lukon taakse.

Sabina naurahti suloisesti, melkein hiljaa. Christophe kuunteli häntä hurmaantuneena, keskellä hiljaista yötä. Hän hengitti nauttien raitista ilmaa.

— Ah, miten ihanaa on vaieta! huudahti Christophe venytellen ruumistaan.

— Ja miten tarpeetonta puhua! vastasi Sabina.

— Niin, virkkoi Christophe, siten ymmärtää toista niin hyvin.

He vaipuivat jälleen vaikenemiseensa. Pimeys esti heitä näkemästä toisiaan. He hymyilivät kumpikin.

Kuitenkaan eivät he yhdessä ollessaan tienneet toisistaan mitään, vaikka tunsivat, — tai kuvittelivat tuntevansa, — asiat samalla tavalla. Sabina ei siitä ollut millänsäkään. Christophe oli uteliaampi. Eräänä iltana kysyi hän leskeltä:

— Pidättekö te musiikista?

— En, vastasi Sabina suoraan. Se on minusta ikävää, minä en siitä ymmärrä yhtään mitään.

Moinen rehellisyys hurmasi Christophea. Hän oli lopen kyllästynyt ihmisiin, jotka väittivät olevansa hullaantuneet musiikkiin ja olivat kuolla ikävästä, kun heidän piti sitä kuunnella: Christophesta tuntui nyt melkein hyvältä, ettei joku rakastanut musiikkia ja että hän tunnusti sen suoraan. Hän tiedusteli, lukiko Sabina.

— En. — Hänellä ei ensistäänkin ollut kirjoja.

Christophe tarjosi hänelle omiaan.

— Vakaviako kirjoja? kysyi Sabina rauhattomana.

— Ei vakavia, — ellei rouva tahtonut. Runoutta.

— Mutta nehän ovat vakavia kirjoja.

— Romaaneja sitten. Sabina nyrpisti suutaan.

— Eikö sellainen rouvaa viehättänyt?

— Kyllä, viehättihän; mutta ne olivat aina liian pitkiä; hän ei koskaan jaksanut lukea loppuun. Hän unohti alkupuolen; hän hyppäsi lukujen ylitse, eikä hän viimein ymmärtänyt mitään. Silloin heitti hän kirjan nurkkaan.

— Mainio todistus, miten sellainen teitä viehättää.

— Pyh, se on parhaiksi tarinoille, jotka eivät ole totta. — Hän säilytti harrastelunsa muuta varten kuin kirjoja.

— Teatteriako vartena

— Oh, eipä liioin.

— Eikö rouva siis käynyt teatterissa?

— Ei. Siellä oli liian kuuma. Ja siellä oli liian paljon väkeä. Kotona on mukavampaa. Valot koskevat silmiin ja näyttelijät ovat niin rumia.

Siitä oli Christophe yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta oli siellä teatterissa vielä muutakin: itse näytelmät.

— Kyllä, äännähti Sabina hajamielisesti. Mutta minulla ei ole siihen aikaa.

— Mitä te sitten teette aamusta iltaan? Sabina hymyili:

— Onhan sitä tekemistä!

— Aivan niin, virkkoi Christophe, teillähän on kauppanne.

— Oh, hymähti Sabina rauhallisesti, se ei tuota minulle suurta huolta.

— Tyttärenne vie siis teiltä kaiken aikanne?

— Oh, ei, tuoko piskuiseni! Hän on niin kiltti, hän huvittelee aivan yksin.

— Mutta mikä sitten?

Christophe pyysi anteeksi utelemistaan. Mutta se vain huvitti Sabinaa.

— On niin paljon, paljon, kaikenlaista!

— Mitä?

Rouva ei voinut sanoa. Oli, jos jotakin. Vaikka ei olisikaan ollut muuta kuin nousta vuoteelta, pukeutua, ajatella päivällistä, keittää se, syödä se, ajatella illallista, järjestää hiukan huonettaan… Siihen päivä jo loppui… Ja täytyihän olla vähän aikaa myöskin ollakseen tekemättä mitään…

— Eikö teille tule ikävä?

— Ei koskaan.

— Vaikka ette teekään mitään?

— Juuri silloin, kun en tee mitään. Minusta on päinvastoin ikävää tehdä jotain.

He katsoivat toisiinsa nauraen.

— Kuinka onnellinen olette! sanoi Christophe. Minä, minä en osaa olla tekemättä jotain.

— Näyttääpä, kuin osaisitte erinomaisesti.

— Olen viime päivinä oppinut.

— Opitte kyllä, kun aika tulee.

Christophen sydän oli rauhallinen ja levännyt, kun hän palasi kamariinsa Sabinan puheilta. Hänelle riitti ainoastaan nähdä Sabina. Hän sai levähtää nyt tuosta levottomasta, ärtyneestä, hermostuneen tuskallisesta mielentilasta, joka oli kiduttanut hänen sydäntään. Ei mitään kiusaavaa puhellessa Sabinan kanssa. Ei mitään häiritsevää hänestä uneksiessa. Hän ei uskaltanut sitä tunnustaa itselleen; mutta heti, kun hän joutui Sabinan läheisyyteen, tunsi hän itsensä valtaavan niin suloisen tylsyyden, että hän melkein nukahti. Öisin nukkui hän paremmin kuin oli koskaan ennen nukkunut.

Työstä palatessaan vilkaisi Christophe usein Sabinan kauppaan. Tapahtui harvoin, ettei hän Sabinaa silloin nähnyt. He tervehtivät hymyillen toisiaan. Joskus oli Sabina ovella ja he juttelivat muutaman sanan; tai raoitti Christophe ovea, huusi pikku tyttöä ja pisti hänen käteensä tötterön namusia.

Eräänä päivänä päätti Christophe mennä sisään. Hän väitti tarvitsevansa liivinnappeja. Sabina ryhtyi niitä etsimään; mutta hän ei löytänyt. Kaikki napit olivat sekaisin: mahdotonta löytää niistä sopivia. Sabina oli hiukan harmissaan, että Christophe näki tämän epäjärjestyksen. Christophea se huvitti, ja hän kumartui uteliaana katsomaan nappivarastoja.

— Älkää! äännähti Sabina koettaen peittää laatikoita käsillään; älkää katsoko, kaikki on nurin narin…

Sabina ryhtyi etsimään. Mutta Christophen läsnäolo kiusasi häntä. Hän tuskastui, ja sanoi lykäten laatikon kiinni:

— En minä nyt löydä. Menkää tuonne Liisin luo, toiselle kadulle, tässä lähellä. Hänellä niitä on varmasti, hänellä on kaikkea, mitä tarvitaan. Christophe nauroi moiselle liikeharrastukselle.

— Lähetättekö te hänelle tällä tavoin kaikki ostajanne?

— No, en tosiaan tee sitä ensi kertaa, vastasi Sabina iloisesti. Häntä hävetti kuitenkin hiukan.

— On niin ikävä järjestellä kaikkea, jatkoi Sabina. Minä lykkään sen päivästä päivään… Mutta huomenna minä sen varmasti teen.

— Tahdotteko, niin autan teitä? kysyi Christophe.

Sabina kielsi. Hän olisi kyllä halunnut siihen myöntyä, mutta hän ei uskaltanut juorujen vuoksi, ja sitäpaitsi se oli hänestä nöyryyttävää.

He pakisivat sitten edelleen.

— Entä ne napit? sanoi leski hetken päästä Christophelle. Ettekö menekään Liisin luo?

— En kuuna päivänä, vastasi Christophe. Odotan, kunnes ne teillä ovat järjestyksessä.

— Oh! äännähti Sabina, joka oli jo unohtanut viimeiset sanansa; älkää odottako niin kauan!

Tämä Sabinan sydämen ääni riemastutti Christophea. Christophe lähestyi laatikkoa, jonka Sabina oli sysännyt kiinni:

— Antakaa minun hakea, eikö niin?

Sabina juoksi hänen luokseen estämään:

— Ei, ei, älkää nyt, minä olen aivan varma, että minulla ei niitä ole…

— Lyönpä vetoa, että teillä on.

Ensimmäisellä yrityksellä veti Christophe riemuiten laatikosta yhden sellaisen napin, jota puuttui. Hän tarvitsi vielä toisia, ja aikoi kaivella nappikasaa; mutta Sabina tempaisi häneltä laatikon käsistä ja ryhtyi valitsemaan itse, sillä hänen itserakkautensa oli loukkautunut.

Päivä aleni. Sabina meni ikkunan ääreen. Christophe istahti jonkun askeleen päähän hänestä; pikku tyttö kiipesi hänen syliinsä. Christophe oli kuuntelevinaan tytön lavertelua, ja vastasi hajamielisesti hänelle. Hän katseli Sabinaa, joka tiesi hänen katselevan itseään ja kumartui valitsemaan nappeja laatikosta. Christophe huomasi hänen niskansa ja yläosan poskea. — Ja häneen katsellessaan näki hän, että Sabina punastui. Ja myöskin Christophe punastui.

Lapsi pakisi yhä. Kumpikaan heistä ei vastannut hänelle. Sabina ei hievahtanutkaan. Christophe ei nähnyt, mitä hän teki: hän oli varma, ettei Sabina tehnyt mitään, hän ei edes katsonut laatikkoon, jota hän piteli sylissään. Hiljaisuutta jatkui. Tyttönen luisui levottomana alas Christophen polvilta:

— Minkä tähden te ette sano mitään?

Sabina käännähti yhtäkkiä, ja kietaisi tytön syliinsä. Laatikko putosi permannolle, ja napit kierivät sinne tänne; tyttö päästi ilohuudon, hän tavoitteli nelinkontin nappeja, jotka juoksivat huonekalujen alle. Sabina meni takaisin ikkunan ääreen ja painoi kasvonsa ruutua vasten. Hän näytti kiintyneen katsomaan tarkoin jotakin kadulle.

— Hyvästi, sanoi Christophe järkkyneenä. Sabina ei liikauttanut päätänsäkään ja vastasi aivan hiljaa:

— Hyvästi.

Sunnuntaina, iltapäivällä jäi koko talo tyhjäksi. Kaikki menivät kirkkoon kuulemaan iltamessua. Sabina ei sinne koskaan mennyt. Christophe toruskeli kujeillaan häntä siitä, kerran, kun hän näki hänet istumassa pihaovensa edessä, pienessä puutarhassaan, kirkonkellojen huutaessa kohti kurkkua häntä tulemaan. Sabina vastasi samaan leikilliseen tapaan kuin oli kysyttykin ja sanoi, että ainoastaan päivämessu oli pakollinen; iltamessu ei sitä ollut, joten oli tarpeetonta, hiukan tunkeilevaakin mennä liiallisuuksiin hartaudessaan; ja Sabina ajatteli usein, että Jumala ei suinkaan ollut siitä hänelle vihoissaan, vaan että se paremminkin oli hänestä hyvä.

— Te luotte Jumalan oman muotonne mukaan, virkkoi Christophe.

— Sellainen olisi näet minusta hänen asemassaan ikävää, jatkoi Sabina vakuutetulla äänellä.

— Te ette tosiaan välittäisi paljoa maailmasta, jos olisitte hänen asemassaan.

— Ainoa, mitä siltä pyytäisin, olisi se, ettei se välittäisi minusta.

— Eikä maailma kulkisi ehkä silti sen pahemmin, virkkoi Christophe.

— Hyst! huudahti Sabina; tämähän on jumalatonta.

— Minusta ei ole jumalatonta, jos sanon, että Jumala kyllä siinä asiassa muistuttaa teitä. Olenpa varma, että hän on niistä sanoista imarreltu.

— Oletteko hiljaa! sanoi Sabina puolittain nauraen, puolittain suuttuen. Häntä alkoi peloittaa, että Jumala loukkaantuisi. Hän käänsi nopeasti puheen muualle.

— Ja sitäpaitsi, jatkoi hän, tämä on ainoa aika viikosta, jolloin saa rauhassa nauttia puutarhassa.

— Niin, virkkoi Christophe. He eivät ole nyt täällä. He katsahtivat toisiinsa.

— Kuinka hiljaista! äännähti Sabina. Ei ole tällaiseen tottunut… ei tiedä enää, missä onkaan…

— Oh! huudahti Christophe yhtäkkiä rajusti ja vihoissaan; joskus minun tekisi mieleni hänet kuristaa!

Ei tarvinnut selittää, ketä hän tarkoitti.

— Entäpä toiset? kysyi Sabina iloisesti.