— No niin, mitä sinä tahdot?

Rosa vastasi nöyrästi:

— Anteeksi… Christophe… Tulin tänne… minä toin sinulle…

Christophe näki jotain Rosan kädessä.

— Katso, sanoi Rosa ojentaen tuon esineen Christophelle. Minä pyysin Bertholdilta itselleni jotakin muistoksi hänestä. Ajattelin, että se olisi sinulle ehkä mieleen…

Se oli pieni, hopeoitu lasinpala, taskukuvastin, josta Sabina oli katsellut itseään usein tuntikausia, ei niin paljon kiemaillakseen kuin ajanvietoksi. Christophe tempasi kuvastimen itselleen, tarttui käteen, joka hänelle sitä ojensi:

— Oh, Resi!… äännähti hän.

Häntä järkytti Rosan hyvyys ja hänen oman vääryytensä tunne. Kiihkeästi ja nopeasti hän laskeusi polvilleen Rosan eteen ja suuteli hänen kättään:

— Anteeksi… anteeksi… sanoi hän.

Rosa ei ensin ymmärtänyt; mutta sitten hän käsitti liiankin hyvin; hän punastui, hän vapisi, hän puhkesi itkuun. Hän ymmärsi Christophen tahtovan sanoa:

"Anteeksi, että teen väärin… anteeksi, etten sinua rakasta… anteeksi, etten voi… en voi sinua rakastaa, etten koskaan sinua tule rakastamaan!…"

Rosa ei vetänyt kättänsä pois: hän tiesi, että sitä ei Christophe suudellessaan ajatellut. Ja poski Rosan kättä vasten itki Christophe kuumia kyyneleitä, tietäen tytön näkevän hänen ajatuksensa: hän oli katkeran surullinen, ettei soinut häntä rakastaa, vaan tuotti hänelle kärsimystä.

Niin he seisoivat hämärässä huoneessa, itkien kumpikin.

Viimein veti Rosa kätensä pois. Christophe mutisi yhä:

— Anteeksi!…

Rosa asetti lempeästi kätensä Christophen pään päälle. Christophe nousi ylös. He suutelivat toisiaan vaieten, he tunsivat huulillaan kyyneleittensä kirpeän maun.

— Me olemme ystäviä aina, virkkoi Christophe aivan hiljaa.

Rosa nyökkäsi päätänsä ja lähti pois, liian suruisena voidakseen puhua.

He ajattelivat, miten tukala on maailma: sitä, joka rakastaa, ei toinen rakasta. Jota rakastetaan, ei itse rakasta. Jota rakastaa ja on rakastettu, erotetaan kerran rakkaastansa… Jokainen kärsii. Ja tuottaa kärsimyksiä toiselle. Ja onnettomin ei ole aina se, joka kärsii.

Christophe alkoi kammota kotiaan. Hän ei voinut enää siellä elää. Hän ei voinut nähdä vastapäätä olevia ikkunoita ilman uutimia, huoneistoa tyhjänä.

Hänelle tuli katkerampikin tuska. Eulerin ukko vuokrasi kiireen kaupalla pohjakerroksen uudelle asukkaalle. Eräänä päivänä näki Christophe Sabinan kamarissa vieraita henkilöitä. Uusi elämä pyyhki sieltä kadoksiin hävinneen elämän jäljet.

Christophen oli mahdotonta jäädä enää asuntoonsa. Hän vietti kaiket päivät ulkosalla; hän ei palannut sinne ennenkuin yöllä, jolloin hän ei voinut enää mitään nähdä. Nyt alkoi hän samoilla uudestaan maaseudulla. Hänen askeleensa veivät hänet aivan väkisin Bertholdin talolle. Mutta hän ei mennyt siellä sisään, hän ei uskaltanut sitä lähestyä, hän kiersi sitä kauempaa. Hän oli löytänyt erään kukkulan laella paikan, josta saattoi nähdä tuon talon, koko tasangon ja virran: se oli hänen kävelyittensä tavallinen päämäärä. Sieltä katseli hän joen mutkia, ja silloin pysähtyvät hänen silmänsä aina noihin raitoihin, joiden alla hän oli nähnyt kuoleman varjon väikkyvän Sabinan kasvoilla. Sieltä erotti hän ne kaksi ikkunaa, joiden takana he olivat valvoneet yön, kumpikin kamarissaan, aivan vieretysten, niin lähellä toisiaan, ja kuitenkin niin kaukana, ainoastaan ovi välillä, — ikuisuuden ovi. Sieltä hän silmäili myöskin kirkkomaata. Hän ei mitenkään voinut mennä sinne: lapsesta asti oli hän inhonnut noita mätämäkiä ja kieltäytynyt liittämästä niihin rakastamiensa olentojen kuvia. Mutta täältä korkealta ja kaukaa katsottuna ei tuossa pienessä kuolleitten kedossa ollut mitään synkkää? se oli rauhallinen, se nukkui auringonpaisteessa… Nukkua!… Sabina rakasti unta! Tuolla ei mikään häntä häirinnyt. Kukot vastasivat kiekuen toisilleen yli peltojen. Bertholdin talosta kuului myllyn jyrinää, kaakatusta takapihalta, leikkiväin lasten huutoja. Hän näki Sabinan pikku tyttären, näki hänen juoksevan, erotti hänen naurunsakin toisten lasten äänistä. Kerran väijyskeli hän tyttöä talon portilla, mäen vieruun leikatun aidan vartta kiertävän tien mutkassa; Christophe tempaisi tytön kiinni, kun tyttö juoksi ohitse, ja syleili häntä vimmatusti. Lapsi pelästyi ja alkoi itkeä. Hän oli Christophen jo melkein unohtanut. Christophe kysyi:

— Onko täällä hyvä olla?

— On, täällä on hauskaa…

— Et tahdo takaisin kaupunkiin?

— En.

Christophe päästi hänet irti. Tuo lapsen välinpitämättömyys teki hänet lohduttomaksi. Sabina-raukka!… Tyttö oli kuitenkin hän, hiukan hänen kaltaisensa… mutta niin hiukan. Lapsi ei muistuttanut äitiään; hän oli asunut hänessä, mutta oli säilyttänyt kadonneesta olennosta tuskin heikon tuoksun tuolta mystilliseltä olinajaltaan: eräitä vaihteluita äänessä, tavan mytistää hieman huuliaan, kallistaa päätänsä. Muu osa hänestä oli kokonaan toista olentoa; ja tuo Sabinaan sekoittunut olento oli Christophesta vastenmielinen, vaikkei hän sitä itselleen tunnustanut. Ainoastaan itsessään löysi Christophe Sabinan kuvan. Kaikkialle se häntä seurasi; mutta hän ei tuntenut todella olevansa hänen kanssaan muulloin kuin ollessaan yksin. Missään ei Sabina ollut häntä lähempänä kuin tuossa rauhan paikassa, tuolla kukkulalla, kaukana katseilta, keskellä kotiseutuaan, joka oli täynnä hänen muistoaan. Hän kulki penikulmat sinne, hän kiipesi sen rinnettä juosten ja jyskyttävin sydämin, aivan kuin lemmenkohtaukseen: sitä se tosiaan olikin. Perille saavuttuaan heittäytyi hän maahan, — samaan maahan, jossa hänen ruumiinsa nyt lepäsi; — hän sulki silmänsä: ja Sabina täytti hänet. Christophe ei nähnyt hänen piirteitään, ei kuullut hänen ääntänsä: sitä hänen ei tarvinnutkaan; Sabina tuli häneen itseensä, otti hänet, hän omisti Sabinan. Tässä kiihkoisessa näkyjen tilassa ei hän tiennyt, mitä ympärillä tapahtui, hän ei tiennyt mitään, paitsi sen, että hän oli hänen kanssansa.

Sellaista ei kestänyt pitkän aikaa. — Totta puhuen ei hän ollut siinä täysin rehellinen, muuta kuin yhden kerran. Seuraavana päivänä jo yhtyi siihen hänen tahtonsakin. Ja siitä alkaen koetti Christophe turhaan palauttaa entistä haltioitumistaan. Silloin vasta keksi hän vaatia sielustaan esille varmaa muotoa ja selviä kasvoja Sabinasta: siihen saakka ei hän ollut sitä ajatellutkaan. Se onnistui häneltä joskus, välähdyksittäin, ja hän oli siitä ylen iloissaan. Mutta se tapahtuikin vasta pimeän ja pitkän odottamisen avulla.

"Sabina-raukka! ajatteli hän; he unohtavat sinut kaikki, ei ole ketään muita kuin minä, joka sinua rakastaisi ja säilyttäisi sinut ikuisesti, oi kallis aarteeni! Sinä olet minulla, minä pidän sinut, minä en anna sinun kadota…"

Christophe puhui näin siksi, että Sabina jo paraikaa katosi häneltä: karkasi hänen ajatuksistaan niinkuin vesi sormien välitse. Christophe tuli yhä uskollisesti kohtauspaikalle. Hän tahtoi ajatella Sabinaa, ja hän sulki silmänsä. Mutta sattui, että hän joskus puolen tunnin, kokonaisen tai parinkin tunnin päästä huomasi, ettei hän ollut ajatellut mitään. Laakson erilaiset äänet, myllyn sulkuluukkujen kohina, kahden kukkulalla syövän vuohen tiukujen kilinä, tuulen suhina hoikissa pikku puissa, joiden varjossa Christophe loikoi, kaikki ne äänet imeytyivät hänen huokoiseen ja pehmeään ajatukseensa kuin meri sieneen. Hän suuttui ajatuksilleen: ne koettivat totella häntä ja kiintyä kadonneeseen kuvaan, johon hän tahtoi elämänsä kytkeä; mutta ajatukset hervahtivat jälleen väsyneinä ja tuskallisina kokoon, ja sitten ne antautuivat helpotuksen huokauksella uudestaan tunnelmien uneliaan virran vietäviksi.

Hän karisti tuon horteen pois itsestään. Hän samosi metsiä, maita, sinne tänne, etsiskellen Sabinaa. Hän haki häntä kuvastimesta, jossa Sabinan hymy oli väikkynyt. Hän haki häntä virran rannalta, jonka vedessä hänen kätensä olivat kastuneet. Mutta kuvastin ja vesi antoivat hänelle takaisin ainoastaan oman heijastuksensa. Raju kävely, raikas ilma, väkevästi sykkivä veri herättivät hänessä säveleitä. Hän tahtoi pettää itseään:

— Oi Sabina!… huokasi hän.

Hän omisti hänelle laulujaan, hän aikoi herättää musiikissaan jälleen eloon rakkautensa ja tuskansa… Kyllä niinkin: rakkaus ja tuska heräsivät eloon; mutta Sabina-raukka ei päässyt niissä osilleen. Rakkaus ja tuska katsoivat kohti tulevaisuutta, eivät menneisyyteen. Christophe ei voinut mitään nuoruudelleen. Elämän mahla kuohahti hänessä uudella vimmalla. Suru, katumus, puhdas ja kiihkeä rakkaus, tukahutetut himot lisäsivät hänen kuumeensa rajuutta. Surusta huolimatta sykki hänen sydämensä iloisessa ja väkivaltaisessa tahdissa; hänen vauhkat laulunsa ponnahtelivat juopuneissa mitoissa: kaikki juhli elämää, yksin surukin otti juhlariemuisen muodon. Christophe oli liian rehellinen kuvitellakseen kauan aivan mahdottomia; hän alkoi halveksia itseään. Mutta elämä tempasi hänet mukaansa; ja surullisena, sielu kuoleman ja ruumis elämän omana hän heittäytyi uudestisyntyvän voimansa valtaan, elämisen juovuttavaan ja järjettömään iloon, jota tuska, sääli, epätoivo, auttamattomasti kadotetun jättämät haavat, kaikki kuoleman kidutukset eivät voi väkevissä muuta kuin kiihdyttää, iskien heidän kupeisiinsa raivoisin kannuksin.

Christophe tiesi muuten, että hänellä oli sielunsa pohjimmissa perukoissa tavoittamaton, loukkaamaton turvapaikka, jonne Sabinan varjo oli kätketty. Elämän virta ei saisi sitä paikaltaan temmatuksi. Kullakin ihmisellä on syvyydessään aivan kuin pieni kalmisto niitä varten, joita hän on kerran rakastanut. Siellä he nukkuvat vuosikausia, mikään ei heitä häiritse. Mutta tulee joskus päivä, — sen jokainen tietää, — jolloin hauta aukeaa. Kuolleet astuvat esiin kammioistaan, ja hymyilevät vaalennein huulin — rakkain vieläkin, — rakastaneelle, sille naiselle, miehelle, jonka rinnassa heidän muistonsa lepää niinkuin lapsi äitinsä kohdussa nukkuen.

III.

AADA.

Sateisen kesän jälkeen tuli säteilevä syksy. Puutarhoissa paisuivat hedelmät oksissaan. Punaiset omenat kiiltelivät kuin norsunluu-pallot. Muutamat puut pukeutuivat jo kiireesti loistavaan loppukesän asuunsa: tulen väriä, hedelmäin, kypsyneen meluunin, oranssin, sitruunan, väriä; keittiön herkkujen, ruskeaksi käristetyn lihan tuntua. Hallavat liekit syttyivät kaikkialla metsissä; ja niityiltä kohosivat kuultavain myrkkyliljain punaiset liekit.

Christophe kulki alas erään kukkulan rinnettä. Oli sunnuntain iltapuoli. Hän käveli suurin askelin, melkein juosten, mäki kiidätti häntä. Hän lauloi erästä sävelmää, jonka tahti oli iskeytynyt hänen päähänsä jo kävelyretken alussa. Punaisena, rinta paljaana hän kulki, heilutellen käsiään ja pyöritellen silmiään kuin hullu, kunnes hän yhtäkkiä tien kulmassa huomasi joutuneensa erään kookkaan, vaaleaverisen tytön eteen, joka oli kiivennyt aitamuurille ja riipoi sieltä kaikin voimin paksua puunoksaa ja popsi siitä halukkaasti pieniä, sinertäviä luumuja. He ällistyivät molemmat yhtä paljon. Tyttö katsoi häneen peljästyneenä, suu täynnä hedelmiä; sitten hän purskahti nauruun. Christophe nauroi myöskin. Tyttö oli huvittava nähdä, hänen pyöreitä kasvojaan ympäröivät kellertävät kiharat, jotka kuulsivat niiden kehänä kuin auringon autere; hänen poskensa olivat täyteläiset ja punaiset, silmät leveät ja siniset, nenä isonlainen ja nenäkkään pysty, suu pieni ja hyvin punainen, hampaat valkeat, niistä kulmahampaat lujat ja eteenpäin pistävät, leuka herkkusuun, ja koko hänen uhkuva olemuksensa iso ja lihava, kaunis- ja vankkatekoinen. Christophe huusi hänelle:

— Hyvää ruokahalua!

Ja hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta tyttö kutsui häntä takaisin:

— Kuulkaa, hyvä herra! Ettekö olisi kohtelias? Auttaisitte minut alas.
Minä en pääse…

Christophe tuli takaisin ja kysyi, kuinka hän sitten oli päässyt ylös.

— Kynsilläni… Ylös on aina helppo päästä…

— Varsinkin, kun makeat marjat houkuttelevat tuolla päänne päällä…

— Niin… Mutta kun on syönyt, niin rohkeus pettää. Ei keksikään paluutietä.

Christophe katseli häneen tutkivasti. Hän sanoi:

— Siellähän on hyvä olla. Olkaa siinä vaan! Minä tulen teitä katsomaan huomenna. Hyvästi!

Mutta Christophe ei kuitenkaan lähtenyt, vaan seisoi siinä tytön alapuolella.

Tyttö oli pelkäävinään, ja rukoili sievän nyrpeänä, ettei herra häntä jättäisi. He katselivat toisiaan naureskellen. Ja tyttö sanoi, osoittaen oksaa, josta hän piti kiinni:

— Tahdotteko tekin?

Kunnioitus toisten omaisuutta kohtaan ei ollut kehittynyt Christophessa siitämöihin kuin hän oli samoillut Oton kanssa: hän myöntyi siis heti. Tyttö nakkeli huvikseen Christophea luumuilla.

Ja kun Christophe oli saatavansa syönyt, sanoi tyttö:

— No nyt!…

Christophe antoi koiruuksissaan hänen yhä odottaa. Tyttö tuli muurin harjalla kärsimättömäksi. Viimein sanoi Christophe:

— Antaa tulla! ja avasi hänelle sylinsä. Mutta juuri hyppäämäisillään muutti tyttö mieltään:

— Odottakaahan! Täytyy ensin ottaa muonaa matkalle?

Hän riuhtoi kaikkein kauneimmat luumut, mitä käsiinsä sai, ja täytti niillä liiviröijynsä pullistuvan poven:

— Varokaa! Älkää litsatko niitä! Christophen teki melkein mieli tehdä se.

Tyttö painui muurilla kumaraan ja hyppäsi Christophen syliin. Vaikka Christophe oli vankka poika, niin hän taipui painon alla ja oli kaatua tytön kanssa selälleen. He olivat samankokoiset. Heidän kasvonsa koskivat toisiinsa; Christophe suuteli hänen kosteita ja luumunmehun sokeroimia huuliaan, ja tyttö vastasi kursailematta hänen muiskuunsa.

— Minnekä te menette? kysyi Christophe.

— En tiedä.

— Oletteko te täällä yksin?

— En. Minulla on tovereita. Mutta eksyin joukosta… Hohoi! huusi hän yhtäkkiä kaikin voimin.

Ei kuulunut vastausta.

Tyttö ei siitä sen enempää välittänyt. He alkoivat nyt kävellä, minne vaan, suoraan eteenpäin.

— Entä minnekäs te menette? kysyi tyttö.

— En tiedä minäkään.

— Se sopii. Mennään sitten yhdessä.

Tyttö otti luumuja liiviensä rakosesta ja alkoi popsia niitä.

— Te syötte itsenne kipeäksi, sanoi Christophe.

— En sittenkään. Minä syön kaiket päivät. Liivien raosta näki
Christophe paidan.

— Nyt ne ovat ihan lämpimiä, sanoi tyttö.

— Ihankohan?

Tyttö antoi hänelle nauraen luumun. Christophe söi sen. Tyttö katsoi häneen syrjäsilmällä, imeskellen hedelmiä kuin lapsi. Christophe ei oikein tiennyt, miten seikkailu päättyisi. Eikä tyttökään sitä aavistanut. Hän odotti.

— Hohoi! huudettiin metsästä.

— Hohoi! vastasi tyttö… Ah, tuolla ne ovat, sanoi hän Christophelle; se ei ole paha.

Hän ajatteli päinvastoin: siis, että se oli paha. Mutta sanaa ei ole annettu naiselle sitä varten, että hän puhuisi, mitä ajattelee. Jumalan kiitos. Sillä muuten olisi siveys hukassa maailmassa.

Äänet lähestyivät… Tytön ystävät tulisivat tuossa paikassa maantielle. Tyttö ponnahti yhdellä hypyllä yli maantien ojan, kiipesi sen takana olevaa rinnettä ja piiloutui puiden taakse. Christophe katseli ällistyneenä hänen menoaan, tyttö viittasi tiukasti häntä tulemaan perästään. Christophe seurasi häntä. Toinen painui yhä syvemmälle metsään.

— Hohoi! huikahutti tyttö uudestaan, kun he joutuivat melkoisen kauas… On hyvä, että he minua etsivät, selitti hän Christophelle.

Muut olivat pysähtyneet maantielle ja kuuntelivat, mistä ääni tuli; ja he vastasivat ja tunkeusivat myöskin metsään. Mutta tyttö ei heitä odottanut. Hän teki huviksensa suuria mutkia, oikealle, vasemmalle. Toiset huusivat häntä tikahtuakseen. Hän antoi heidän huutaa, sitten meni hän itse huutamaan aivan päinvastaiselle suunnalle. Viimein toiset väsyivät, ja tietäen, että parhain keino saada hänet seuraan oli olla häntä etsimättä, huusivat he:

— Hyvästi sitten!

Ja he lähtivät laulaen pois.

Tyttö vimmastui siitä, etteivät toiset hänestä välittäneet. Hän oli tosin koettanut päästä heistä erilleen; mutta hän ei suvainnut, että he jättivät hänet noin helposti. Christophe oli nolo: tämä piilosillaolo tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, oli hänestä kuivanlaista leikkiä; eikä hän suinkaan aikonut käyttää hyväkseen heidän yksinäisyyttään, eikä tyttökään sitä aikonut: kiukuissaan hän unohti Christophen.

— Oh, tämä on jo liikaa, sanoi tyttö iskien yhteen käsiään; että he jättävät minut tänne!

Mutta, sanoi Christophe, itsehän te sitä tahdoitte.

— Enkä tahtonut.

— Tehän menitte heitä pakoon.

— Jos menin heitä pakoon, se ei kuulu heihin. Heidän täytyy minua etsiä. Ja miten olisi käynyt, jos olisin eksynyt…

Ja tyttö heltyi jo surkuttelemaan itseään, miten sitten olisi käynyt… jos olisi käynyt päinvastoin kuin kävi.

— Oh, kyllä nyt heidät läksytän, uhkasi hän. Ja hän lähti menemään suurin askelin pitkin tietä.

Siinä menossa hän muisti Christophen, ja katsoi häneen uudestaan: Mutta nyt oli jo liian myöhäistä, tyttö purskahti nauruun. Pikku pahahenki, joka oli tullut hetki sitten häneen, oli jo mennyt pois. Odottaessaan uuden tuloa katseli hän nyt Christopheen välinpitämättömin silmin. Ja sitäpaitsi hänellä oli nälkä. Vatsa huomautti hänelle, että oli aika saada illallista; hänellä oli kiire yhtyä ravintolassa ystäviinsä. Hän otti Christophea käsipuolesta ja nojautui siihen koko painollaan, voihkaili ja sanoi olevansa uuvuksissa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä vetämästä Christophea perästään pitkin rinnettä alas, juosten, huutaen ja nauraen kuin hullu.

He alkoivat jutella yhtä ja toista. Tyttö sai kuulla, kuka Christophe oli; hän ei tuntenut Christophen nimeä maineelta eikä näyttänyt pitävän hänen muusikon virkaansa juuri kuin keskinkertaisessa arvossa. Christophe sai tietää, että tyttö oli puotineitinä eräässä muotiliikkeessä Kaiserstrassen varrella, (se oli kaupungin hienoin katu); hänen nimensä oli Adelheid, — ystävien kesken Aada. Hänen huviretki-toverinsa olivat eräitä hänen ystäviään, joilla oli toimi samassa liikkeessä kuin hänelläkin, ja sitäpaitsi oli mukana kaksi oikein kunnon nuortamiestä: toinen heistä oli virkailijana Weillerin pankissa ja toinen eräässä suuressa kangaskaupassa. He olivat lähteneet nauttimaan sunnuntaivapaudestaan; olivat päättäneet syödä päivällistä Hauki-nimisessä ravintolassa, josta oli kaunis näköala Rheinille päin, ja palata sitten kaupunkiin laivalla.

Muu seurue oli jo ravintolassa, kun he saapuivat sinne. Aada ei unohtanut kiukutella ystävilleen; hän haukkui heitä, että he olivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan, ja esitteli sitten heille Christophen, sanoen, että tämä herra oli hänet pelastanut. He eivät olleet millänsäkään hänen ruikutuksistaan; mutta Christophen he tunsivat, pankkivirkailija maineelta, ja konttoristi sanoi kuulleensa eräitä hänen säveltämiään kappaleita, — (hänestä oli tarpeen hyräillä heti niistä eräitä kohtia.) Ja seurueen kunnioitus Christophea kohtaan teki vaikutuksensa Aadaan, ja sitä enemmän se seikka, että Myrrha, eräs toinen nuori neiti, kiiruhti hankkimaan herra Hof-Musikus Krafftin suopeutta. Myrrha, — (hänen nimensä oli oikeastaan Hansi, eli Johanna), — oli ruskeaverinen, hänen silmänsä olivat värittömät, otsa luiseva, hiukset lujaan vedetyt, kasvot hiukan kiinalaismalliset, ilmeeltään sirrottavat; mutta muuten hän oli älykkään vilkas eikä vailla viehätystä, kilin-kuonoineen, kullanhohtavine, öljynkiiltävine hipiöineen. Kaikki pyysivät Christophea kunnioittamaan läsnäolollaan heidän ateriaansa.

Christophe ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa kekkereissä; ja kaikki kukkuroivat hänet kohteliaisuuksilla, ja nuo kaksi naikkosta, jotka olivat keskenään hyviä ystävättäriä, koettivat varastaa häntä toisiltaan. Kumpikin he pyrkivät häntä hakkailemaan: Myrrha jäykän juhlallisena, mutta silmät ovelina, hangaten hänen jalkaansa pöydän alla, — Aada aivan julkeasti, antaen kauniiden silmiensä säteillä, kauniin suunsa hymyillä; upean ulkonäkönsä kaikilla keinoilla. Tällainen melkoisen epähieno kiemailu sai Christophen noloksi ja rauhattomaksi. Nuo rohkeat tytöt olivat hänelle aivan uutuuksia, sillä tähän saakka oli hän elänyt pelkästään kotoisten sulottomien olentojen seurassa. Myrrha oli hänestä mieltäkiinnittävä; hän aavisti, että hän oli älykkäämpi kuin Aada; mutta hänen liehivä käytöksensä ja kaksimielinen hymynsä vaikuttivat häneen samalla sekä vetävästi ja luotaan lykkäävästi. Myrrha ei voinut kestää kilpailussa sen elämän ja ilon säteilyn rinnalla, joka Aadasta lähti; ja Myrrha tiesi sen sangen hyvin. Kun hän näki, että hän oli asiansa menettänyt, ei hän enää koettanutkaan, vaan painui itseensä ja hymyili yhä edelleen, ja odotti kärsivällisesti vuoroaan. Aada huomasi jääneensä voittajaksi taistelutanterelle, ja silloin ei hän enää yrittänyt näytellä etujaan; hän oli ryhtynyt tähän kiemailuun etupäässä ystävättärensä kiusalla, hän oli onnistunut siinä, ja oli nyt tyytyväinen. Mutta se leikki oli tempaissut mukaansa hänet itsensäkin. Hän näki Christophen silmissä sytyttämänsä intohimon; ja se intohimo leimautti hänet itsensäkin tuleen. Hän vaikeni, hän jätti joutavat veikistelyt: he katselivat toisiaan hiljaa; he tunsivat huulillaan vielä äskeisen suudelman maun. Silloin tällöin yhtyivät he puuskittain ja hälisevästi toisten retkeilijäin ilveisiin; sitten he vaipuivat jälleen mykkyyteensä, ja katselivat toisiinsa salaa. Viimein he eivät enää katselleetkaan; tuntui aivan kuin he olisivat pelänneet paljastavansa itsensä. Omissa mietteissään he hautoivat kaipuitaan.

Kun ateria loppui, päätti seurue lähteä. Matkaa oli laivalaiturille kaksi kilometriä, metsän halki. Aada nousi ensimmäisenä ylös, ja Christophe seurasi häntä. He odottivat kuistilla, kun toiset pukeutuivat päällysvaatteisiinsa, — seisoivat mitään virkkamatta, vieretysten, sankassa usvassa, jonka läpi tuskin kuulsi portilta ainoa lyhty, mitä ravintolassa oli sytytetty. — Myrrha viivytteli sisässä kuvastimen edessä.

Aada tarttui Christophen käteen ja veti hänet talon seinäviertä pitkin puutarhaan päin, varjoon. He pistäysivät piiloon, erään parvekkeen alle, jonka reunoilta riippui verhona alas villiviini. Raskas pimeys ympäröi heidät. He eivät nähneet edes toisiaan. Tuuli häilytti kuusten latvoja. Christophe tunsi Adan lämpöisten sormien puristavan hänen sormiaan ja kietoutuvan niihin, ja tunsi Aadan povella värisevän heliotroopin tuoksun.

Yhtäkkiä veti Ada häntä puoleensa; Christophen suu osui Aadan tukkaan, jonka usva oli kostuttanut, hän suuteli Aadan silmiä, kulmia, sieraimia, ja hänen täyteläisiä poskipäitään, hänen suupieltään, etsien, löytäen huulet ja takertuen niihin.

Muut olivat lähteneet. Huudettiin:

— Aada!…

He eivät hievahtaneet, he tuskin hengittivät, he pusersivat huuliaan toistensa huuliin ja vartaloitaan toisiinsa. He kuulivat Myrrhan sanovan:

— He lähtivät jo edeltä.

Tuttavien äänet haipuivat pimeään. He puristivat toisiaan rajummin; ympärillä hiljaista, kiihkeä mutina tukehtui heidän huulilleen.

Jonkin kylän kello löi kaukana. He tempautuivat irti syleilystään, heidän täytyi nyt nopeasti juosta laiturille. Sanaakaan virkkamatta lähtivät he menemään, käsivarret toistensa vyötäröillä, sormet sormissa kiinni, astuen samaan tahtiin, — lyhyin, nopein ja päättäväisin askelin niinkuin Aada. Maantiellä ei ollut kulkijoita, missään ei elävää olentoa, he eivät nähneet kymmentä askelta eteenpäin. He menivät kirkkaina ja varmoina armaaseen pimeään. Kertaakaan eivät heidän jalkansa kompastuneet kiviin. Koska he olivat myöhästyneet, lähtivät he oikotietä. Polku, joka vei jonkun aikaa viinitarhain keskellä alaspäin, alkoi jälleen kohota ja kiemurteli pitkissä mutkissa erään kummun rinnettä. He kuulivat usvassa joen kohinan ja tulevan laivan kumeat siipien roiskeet. He poikkesivat tieltä ja juoksivat peltojen yli. Viimein he pääsivät Rheinin rantaan, mutta olivat vielä sangen kaukana laiturilta. Heidän rauhansa ei siitä laisinkaan muuttunut. Aadalta oli koko illan väsymys unohtunut. Heistä tuntui kuin olisivat he voineet kävellä koko yön, näin, hiljaisia ruohikoita, häilyvissä usvissa, jotka olivat täällä virran rannalla kosteampia ja sakeampia, valkeassa kuutamossa. Höyrylaivan sireeni ulvoi, näkymätön hirviö loittoni raskaasti. He nauroivat ja sanoivat:

— Me mennään seuraavalla laivalla. Rannan somerolla sohahtelivat laivan jättämät vastalaineet lauhkeasti heidän jalkoihinsa. Laiturilta sanottiin heille:

— Viimeinen laiva lähti jo.

Christophen sydän jyskytti. Aadan käsi puristi kiivaammin toverinsa käsivartta:

— Pyh, meneepähän jokin huomenna, sanoi hän.

Jonkun askeleen päässä kuulsi hämärästi pylvääseen kiinnitetty lyhty, usvan valokehä ympärillään, pengermällä, virran rannalla. Hiukan etempänä muutamia valaistuja ikkunoita, pieni majatalo.

He menivät pikku puutarhaan. Hiekka narisi heidän askeltensa alla. Pimeässä hapuillen löysivät he portaat. Majatalossa alettiin jo sammuttaa lamppuja, kun he tulivat, Aada kysyi huonetta, Christophe käsipuolessaan. Kamari, johon heidät vietiin, oli puutarhaan päin. Christophe näki, kun hän kumartui katselemaan ulos ikkunasta, joen fosforisen hohteen ja lyhdyn silmän; lyhdyn lasiin lensivät ja murskausivat isosiipiset hyttyset. Ovi painui kiinni. Aada seisoi sängyn vieressä, hymyillen. Christophe ei uskaltanut katsoa häneen. Eikä myöskään Aada katsonut Christopheen, mutta seurasi ripsiensä raosta jokaista hänen liikettään. Permanto narisi joka askeleella. Talossa kuului pieninkin hiiskahdus. He istahtivat sänkyyn, ja syleilivät toisiaan vaieten.

Lekuttava lyhdyn kuulto puutarhassa on sammunut. Kaikki on sammunut…

Yö… Pohjaton syvyys… Ei valoa, ei tietoa… Olemassaoloa vaan. Olemisen voima, outo ja kalvava. Kaikkivaltias ilo. Raivoava ilo. Ilo, joka nielee olemuksen niinkuin avaruus kiven. Himon pyörre, se sieppaa ajatuksen kuiluunsa. Järjetön, juovuttava sokeain ja päihtyneitten maailmoiden Laki, maailmoiden, jotka kiertävät yössä…

On yö… Heidän hengityksensä sulaa yhdeksi… Kahden toisiinsa raukeavan ruumiin kultainen lämpö, pohjaton horros, siihen he molemmat syöksyivät… yö, johon sisältyvät monet yöt, hetkiä, jotka ovat vuosisatoja, sekunteja, jotka ovat kuolema… Yhteisiä unia, suljetuin luomin hiiskuttuja sanoja, suloisia ja salavihkaisia kosketuksia paljain jaloin, jotka etsivät toisiaan puoliunessa, kyyneleitä ja naurua, autuutta rakastaa toisiaan kaiken tyhjyydestä, jakaa yhdessä unen tyhjyys; kiehuvia kuvia, jotka häilyvät aivoissa, kiihkeästi pauhaavan yön harha-aistimuksia… Rhein liplattaa talon seinävieressä, lahden poukamassa; kauempaa kuuluvat sen laineiden äänet aallonmurtajan luota kuin hietikkoon lankeava sadekuuro. Laivan lauttasilta ratisee ja uikahtelee veden paineesta. Ketjut, joilla se on rantaan kiinnitetty, höltyvät ja niiden kuluneet rautaniveleet kilahtelevat. Virran ääni kohoaa, se täyttää kamarin. Vuode on ikäänkuin venhe. Heitä viedään yhdessä, vieretysten, huimaavaa virtaa, — tyhjyyden päällä, niinkuin leijailevia lintuja. Yö tulee yhä mustemmaksi, syvyys syvemmäksi. He pusertuvat rajummin toisiaan vasten. Aada itkee, Christophen tietoisuus katoaa, he vaipuvat molemmat yön aaltojen alle…

Yö… Kuolema… — Miksi enää nousta eloon?…

Sarastuksen heikko valo sipuu kosteita ruutuja. Elämän tuike syttyy hervonneissa ruumiissa. Christophe herää. Aadan silmät katselevat häntä. Heidän päänsä lepäävät samalla pielustalla. Heidän käsivartensa kietovat toisiaan. Huulet koskevat toisiinsa. Kokonainen elämä kulkee muutamassa minutissa; auringonpaiste, suuruuden, tyyneyden päivät…

"Missä olen? Ja olenko minä kaksi? Olenko minä vielä olemassa? En tunne olemustani. Äärettömyys minut ympäröi; minun sieluni on kuin mahtavan kuvapatsaan: levein, tyynin silmin, täynnä jumalaista rauhaa…"

He uupuvat jälleen unen vuosisataiseen helmaan. Ja sarastuksen kotoiset äänet, kaukaisten kellojen soitto, ohitsekulkeva venhe, kaksi vettätippuvaa airoa, maantieltä kuuluvat askeleet hivelevät ja hyväilevät häiritsemättä heidän nukahtanutta onneaan, muistuttaen heille, että he elävät ja antaen heidän siitä nauttia…

Ikkunan editse pärskytellen kulkeva höyrylaiva tempaisi Christophen valveille hänen horteestaan. He olivat päättäneet lähteä täältä kello seitsemän, ennättääkseen ajoissa kaupunkiin tavallisiin toimiinsa. Christophe supatti:

— Kuulitko?

Aada ei avannut silmiään, hän hymyili, hän kurotti huuliaan, hän koetti syleillä Christophea, sitten antoi hän päänsä hervahtaa Christophen olkapäätä vasten… Ikkunaruutujen takana näkyi väikkyvän valkeaa taivasta vasten laivan savutorvi, tyhjä komentosilta, ja mustaa, tupruavaa sauhua. Christophe vaipui uudestaan horteeseen…

Meni tunti Christophen huomaamatta. Kuullessaan kellon lyövän, ponnahti hän hämmästyneenä ylös:

— Aada! sanoi hän hiljaa ystävättärensä korvaan. No, nouse nyt, toisti hän. Kello on jo kahdeksan.

Aadan silmät olivat yhä kiinni, hän rypisti ärtyneenä kulmakarvojaan ja suutaan.

— Oh, anna minun nukkua! sanoi hän.

Ja irtautuen Christophen käsistä ja huokaisten uupumuksesta hän käänsi
Christophelle selkänsä ja nukkui toiselle kupeelleen.

Christophe loikoi hänen vieressään. Yhtätasainen lämpö vieri heidän kummankin ruumiissa. Christophe alkoi uneksia. Hänen verensä virtasi levein ja rauhallisin lainein. Hänen kirkkaat aistinsa ottivat pienimmätkin vaikutukset vastaan vapaasti, raikkaasti. Hän nautti voimastaan ja nuoruudestaan. Hän tunsi tietämättänsä olevansa mies. Hän hymyili onnellensa, hän tunsi olevansa yksin: yksin, niinkuin hän oli aina ollut, yksinäisempi ehkä kuin ennen, mutta aivan suruton, jumalaisen yksinäinen. Ei kuumetta enää. Ei varjoja. Luonto sai avoimena heijastua hänen päilyvään sieluunsa. Loikoen selällään, kasvot ikkunaan päin, tähystellen valoisien usvain läpi säteilevään ilmaan hän hymyili:

— Ah, hyvä on elää!…

Elää!… Venhe kulki ohitse… Hän ajatteli yhtäkkiä niitä, jotka eivät enää eläneet, erästä venhettä, jossa he olivat olleet yhdessä, he, Christophe ja — hän — … Hän?… Ei tuo, joka nukkuu hänen vieressään. Vaan hän, ainoa, rakastettu, pikku vainaja-raukka. — Mutta mitä tuo tuossa sitten on? Kuinka hän on tuossa? Miten ovat he tulleet tähän huoneeseen, tähän vuoteeseen? Christophe katselee häntä, hän ei häntä tunne: hän on vieras; eilisaamuna ei vielä Aadaa hänelle ollut olemassa. Mitä hän Aadasta tietää? — Hän tietää, ettei Aada suinkaan ole älykäs, tietää, ettei hän ole hyvä. Tietää, ettei hän ole kauniskaan tällä hetkellä: hänen kalpeiksi valahtaneet ja unesta pöhöttyneet kasvonsa ja hänen matala otsansa, hänen suunsa, joka hengittää, on unessa auki, hänen paisuneet ja törröttävät huulensa, jotka ovat kuin kuolleen kalan. Christophe tietää, ettei hän häntä rakasta. Ja kirpeä tuska viiltää hänen lävitseen, kun hän ajattelee, että hän on suudellut noita vieraita huulia, aivan ensi hetkellä; että hän on ottanut tuon kauniin, välinpitämättömän ruumiin, jo ensimmäisenä yönä sen päivän jälkeen, jolloin he tapasivat toisensa; — ja että hän oli nähnyt erään toisen olennon elävän ja kuolevan lähellään uskaltamatta koskaan sivellä hiljaa hänen tukkaansa, saamatta enää koskaan tuta hänen olemuksensa suloista tuoksua, olennon, jota hän rakasti. Siitä olennosta ei ollut enää mitään. Kaikki on kadonnut. Maa on häneltä kaikki riistänyt. Hän ei ole vainajaa varjellut…

Ja kun Christophe nyt kumartui aavistuksettoman nukkujan puoleen ja eritteli hänen piirteitään, katseli häntä pahoin silmin, niin tunsi Aada hänen katseensa. Hän tuli rauhattomaksi, kun näki Christophen tarkastelevan itseään, hän ponnisti tahtonsa ja sai avatuksi raskaat luomensa ja hymyili; ja hän virkkoi epämääräisellä äänellä, kuin heräävä lapsi:

— Älä katso minua, minä olen ruma… Aada hervahti jälleen voittamattomaan uneen, hymyili vielä, sopersi:

— Oh, minua niin… nukuttaa!… Ja unet veivät hänet mukanaan.

Christophe ei voinut olla nauramatta; hän suuteli hellästi Aadan huulia ja lapsimaista nenää. Sitten katseli hän vielä hetken tuota kookasta nukkuvaa pikkutyttöä, nousi istualleen ja harppasi hänen ruumiinsa ylitse hiljaa pois vuoteesta. Aada huokaisi ikäänkuin helpotuksesta, kun Christophe lähti, ja oikaisihe makaamaan pitkin pituuttaan, poikittain leveässä sängyssä. Christophe varoi häntä herättämästä ja pukeutui kovin hiljaa, vaikka se olikin tarpeetonta; ja kun hän tuli valmiiksi, istahti hän tuolille ikkunan ääreen ja katseli usvaista ja huuruavaa jokea, joka kieri aivan kuin jäisenä. Ja hän vaipui horrosmaiseen unelmaan, jossa väikkyi haikean pastoraalin säveleitä.

Välistä avasi Aada silmiään, tirkisteli Christopheen, ei näyttänyt heti aivan häntä tuntevan, hymyili hänelle, ja siirtyi unesta toiseen. Hän kysyi Christophelta, mitä kello oli.

— Neljännestä vaille yhdeksän. Aada aprikoi unen horteessaan:

— Mitä se… neljännestä vaille yhdeksän?

Puoli kymmenen hän venyttelihe, huokaisi ja sanoi, että hän nousee ylös.

Kello tuli kymmenen, ennenkuin hän liikahtikaan. Hän suututtelihe:

— Taas kello!… Aina se… aika menee…

Christophe nauroi ja tuli istumaan sängyn reunalle hänen luokseen. Aada kietoi kätensä hänen kaulaansa, ja kertoi hänelle, mitä unia hän oli nähnyt. Christophe ei kuunnellut liioin ja keskeytti silloin tällöin hellällä sanasella, mutta Aada pyysi häntä olemaan hiljaa, ja jatkoi sangen vakavana, ikäänkuin mitäkin ylen tärkeitä asioita:

— Hän oli ollut juhlapäivällisillä: siellä oli suurherttua; Myrrha oli, ihan totta, New Foundlandin koira… ei, ei, hän oli kähärävillainen lammas ja tarjoili pöydässä… Aada oli keksinyt keinon, miten kohota maasta ylös, kävellä, tanssia, loikoa ilmassa. Kuulehan nyt: se oli aivan yksinkertaista: ei tarvinnut muuta kuin… niin ja noin…; ja siinä se.

Christophe naureskeli hänelle. Myöskin Aada nauroi, hiukan närkästyneenä, että Christophe nauroi. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi Christophelle:

— Ah, sinä et mitään ymmärrä!…

He nauttivat aamiaisensa vuoteella, söivät yhteisellä lusikalla samasta vadista.

Aada nousi viimein ylös; hän heitti yltään peitot, solautti kauniit, komeat, valkeat jalkansa ja kaunismuotoiset, lihavat säärensä sängystä ja laskeutui seisomaan sängynmatolle. Sitten hän istahti hiukan henkäistäkseen ja katseli jalkateriään. Viimein hän löi käsiään yhteen ja käski Christophea menemään ulos, ja kun Christophe ei hätäillyt, tarttui hän häntä olkapäihin ja työnsi ulos ovesta ja väänsi sen lukkoon.

Kun Aada sitten oli kelpo tavalla kuhnaillut, katsellut ja venytellyt jokaista kaunista jäsentänsä, lauleskellut peseytyessään kokonaisen hempeätunteisen Liedin, jossa oli neljätoista värssyä, heittänyt vettä ikkunaan Christophen kasvoja kohti, sillä Christophe naputti siellä ruutuun, ja temmaissut lähdettäessä puutarhasta viimeisen ruusun, menivät he laivaan. Usva ei ollut vielä haihtunut; mutta aurinko säteili sen läpi; leijuttiin kautta maitomaisen-vaalean valon. Aada istui Christophen kanssa laivan perällä, unisen ja äreän näköisenä, kiukutteli, että valo pisti häntä silmiin, että hänen päätänsä särkee koko päivän. Ja kun Christophe ei käsittänyt näitä vaikerruksia vakavasti, painautui Aada mököttämään. Hänen luomensa olivat tuskin auki, ja hän oli huvittavan arvokkaan näköinen, niinkuin lapset herätessään. Mutta kun seuraavalla laiturilla muuan hieno vallasnainen tuli ja istuutui lähelle häntä, niin hän kirkastui heti ja koetti puhella Christophelle tunnelmallisesti ja sivistyneesti. Hän puhutteli nyt Christophea juhlallisen jäykästi sanalla "te". Christophe aprikoi, mitä Aada sanoisi kauppansa omistajattarelle, kun oli nyt näin myöhästynyt. Aada ei ollut siitä millänsäkään.

— Turhia, tämä ei ole ensi kertaa.

— Mitenkä niin?…

— Että olen myöhästynyt, vastasi Aada kysymyksestä harmissaan.

Christophe ei uskaltanut kysyä syytä, miksi Aada oli sillä tavoin ennen myöhästynyt.

— Mitä sinä nyt sanot hänelle?

— Että äitini tuli kipeäksi… kuoli… mitä vaan!

Christophea vaivasi, että Aada jutteli niin keveästi.

— Minä en tahtoisi, että sinä valehtelet.

Aada närkästyi.

— Ensinnäkin, minä en valehtele koskaan… Ja toiseksi, enhän voi hänelle sanoa, että…

Christophe kysyi puoleksi kujeillen, puoleksi vakavasti:

— Ja miksi et?

Aada nauroi, hän kohautti hartioitaan ja sanoi, että Christophe oli hävytön ja huonosti kasvatettu; ja ettei hän ollut ottanut häntä holhoojakseen.

— Eikö minulla siihen ole oikeutta?

— Ei suinkaan.

— Sen jälkeen, mitä on tapahtunut?

— Ei ole tapahtunut mitään.

Aada katsoi häneen nauraen, uhittelevasti; ja vaikka Aada sanoi sen leikillä, niin pahempi oli, että Aada olisi voinut hyvinkin sanoa samaa vakavasti (sen Christophe tunsi), ja myöskin uskoa sanoihinsa. Mutta jokin hauska muisto ilahutti nyt varmaan Aadaa: sillä hän purskahti nauruun, katseli Christopheen ja syleili häntä rajusti, välittämättä muista matkustajista, jotka eivät muuten näyttäneet sitä yhtään kummastelevankaan.

Christophe oli nyt mukana kaikilla noiden puoti-neitien ja kauppa-apulaisherrain huviretkillä. Heidän matala henkensä ei häntä juuri miellyttänyt, ja koettipa hän päästä heistä matkalla erilleenkin, mutta Aada ei tahtonut enää lähteä metsiin, pelkästään omituisen, aina vastahakoisen luonteensa tähden. Kun satoi tai kun ei jostakin muusta syystä menty kaupungin ulkopuolelle, vei Christophe Aadan museoihin tai Thiergarteniin, eläintarhaan; sillä Aada tahtoi näyttäytyä hänen seurassaan. Aada oli halunnut Christophen kanssaan kirkkoonkin, mutta Christophe oli niin ylen suora, ettei hän tahtonut astua jalkaansakaan kirkkoon, hän ei kerran enää uskonut — (hän oli luopunut jollakin tekosyyllä urkurin toimestaankin); ja kuitenkin oli hän jäänyt tietämättänsä niin uskonnolliseksi, ettei hän voinut pitää Aadan ehdotusta muuna kuin pyhän asian herjauksena.

Illoin hän meni Aadan luokse. Siellä tapasi hän tavallisesti myöskin Myrrhan, joka asui samassa talossa. Myrrha ei kantanut hänelle kaunaa, vaan ojensi hänelle hyväilevän ja pehmeän kätensä, jutteli kaikenlaisista keveistä ja vähäpätöisistä asioista, ja väistyi muuten arkatuntoisesti syrjään. Koskaan nuo kaksi naista eivät olleet näyttäneet paremmilta ystävyksiltä kuin sen jälkeen, kun heillä oli vähimmän syytä sitä olla; he olivat nykyään aina yhdessä, Aadalla ei ollut mitään salaisuuksia, joita hän ei olisi kohta kertonut Myrrhalle; Myrrha kuunteli hartaasti: ne tuntuivat huvittavan heitä molempia yhtä paljon. Christophella oli kyllä ikävä, silloin kun hän oli kolmantena noiden tyttösten seurassa. Kuitenkin herätti hänen mielenkiintoaan heidän ystävyytensä, heidän huvittavan merkilliset puheenpartensa, heidän käytöksensä vapaus ja varsinkin Myrrhan näkemyksen karkeus hänen puhuessaan maailmasta (ja kuitenkin puhui Myrrha kauniimmin Christophen ollessa läsnä kuin hänen ollessaan seurasta poissa; mutta Aadahan kertoi sitten perästäpäin Christophelle Myrrhan sanat). Niin, häntä ihmetytti tyttöjen julkea ja hölläsuinen uteliaisuus, joka kohdistui aina joutavanpäiväisiin tai aistillisiin asioihin, koko tuo kaksimielinen ja hieman eläimellinen ilmapiiri, vaikka se kiusasikin häntä kauheasti. Mielenkiintoon oli syynä se, ettei hän vielä sitä ennen ollut sellaista tuntenut. Hän joutui aivan hämilleen kuullessaan noiden pikku elukkain pakinoita: aina vaan juttua vaatteista ja muusta joutavasta; aina he jaarittelivat ja nauroivat järjettömästi, ja heidän silmänsä kiilsivät ilosta, kun he saivat jonkun hulivili-seikkailun päästä kiinni. Christophe oli tyytyväinen, kun Myrrha lähti pois. Nuo kaksi naikkosta olivat yhdessä kuin jokin vieras maa, jonka kieltä Christophe ei osannut. Mahdotonta saada siinä kuuluville omaa ääntänsä: he eivät huolineet kuunnellakaan, he välittivät muukalaisesta viisi!

Kahden kesken Aadan kanssa puhuivat he kyllä yhä edelleen eri kieltä, mutta ainakin he koettivat ymmärtää toisiaan. Totta puhuen ymmärsi Christophe Aadaa sitä vähemmän, kuta enemmän hän häntä ymmärsi. Aada oli ensimmäinen nainen, jonka Christophe tunsi. Sillä joskin poloinen Sabina oli ollut olemassa, ei Christophe ollut tiennyt hänestä mitään: Sabina oli jäänyt hänen sydämensä unelmaksi. Aada auttoi häntä saamaan hukatun ajan takaisin. Christophe koetti puolestaan ratkaista naisellisuuden arvoitusta — joka on ehkä arvoitus ainoastaan niille, jotka etsivät siitä järkeä.

Aadalla ei ollut laisinkaan älyllisyyttä: se oli hänen pienin vikansa; Christophe olisi jättänyt sen silleen, jos Aada itse olisi sen tehnyt. Mutta vaikka Aadan mieltä kiinnittivät yksinomaan tyhjänpäiväisyydet, vaati hän saada ymmärrellä myöskin älyllisiä asioita; ja hän tuomitsi kaikkea varmoin mielipitein. Hän puhui musiikista, hän selitteli Christophelle asioita, jotka Christophe ymmärsi tuhannen kertaa paremmin kuin hän, hän laati jyrkkiä hyväksymis- ja hylkäysmääritelmiä. Turha oli koettaa saada häntä toisenlaiseen vakaumukseen; hänellä olivat omat vaatimuksensa ja herkät tunteensa kaikkeen nähden; hän osasi mahtailla, oli itsepäinen, turhamainen; hän ei tahtonut, — ei voinut ymmärtää mitään. Miksi ei Aada edes suostunut koettamaan ymmärtää mitään! Kuinka paljon enemmän Christophe olisi häntä rakastanut, jos hän olisi tyytynyt olemaan sitä, mitä oli, kaikkine avuineen ja vikoineen.

Todellisuudessa ei Aada välittänyt liioin mistään ajattelemisesta. Hän välitti syömisestä, juomisesta, lauluista, tanssista, huutamisesta, nauramisesta, nukkumisesta; hän tahtoi olla onnellinen; ja sekin olisi ollut hyvä, jos hän olisi edes siinä onnistunut. Mutta vaikka hänellä oli kykyä juuri siihen, vaikka hän oli herkkusuu, laiska, aistillinen, avosydämisen itsekäs, mikä samalla sekä suututti että huvitti Christophea, parilla sanalla: vaikka hänellä olivat melkein kaikki ne paheet, jotka tekevät omistajansa elämän miellyttäväksi ja onnelliseksi, joskaan eivät hänen ystäviensä elämää — (ja eikö sitäpaitsi onnellisen ihmisen kasvot säteile onnea kaikkiin niihinkin, jotka häntä lähestyvät, varsinkin, jos hän on kaunis?) — niin, vaikka Aadalla olivat näin monet edellytykset olla tyytyväinen elämäänsä ja itseensä, ei hänellä ollut älyä olla sitäkään. Tuo kaunis ja voimakas tyttö, raikas, hilpeä ja terveen näköinen tyttö, jossa ilo oli ylitsekuohuva ja jonka ruokahalu oli hirveä, hän oli huolissaan terveydestään. Hän vaikeroitsi heikkouttaan, ja söi kuin neljä miestä. Hän ruikutteli kaikkea: hän ei jaksanut enää kulkea laahustaenkaan, hän ei voinut hengittää, hänen päätänsä särki, hänen jalkojaan kolotti, hänellä oli vaiva silmissä, vatsassa, sielussa. Hän pelkäsi kaikenlaista, hän oli hassusti taikauskoinen, näki enteitä joka paikassa; ruokapöydässä olivat veitset ja haarukat ristissä, vieraitten lukumäärä oli paha, suola-astia kaatui: silloin tarvittiin kokonainen jono menoja, että tuleva onnettomuus olisi saatu karkoitetuksi. Kävelyretkillä hän luki varikset, eikä hän jättänyt tarkastamatta, mihin ilmansuuntaan ne lensivät; hän tutki tuskissaan tietä edessään, ja hän huokaili, kun näki aamulla matkansa varrella hämähäkin: silloin tahtoi hän kääntyä takaisin; jos mieli jatkaa kävelyä, ei, auttanut muu kuin vakuuttaa, että päivä oli jo ehtoopuolella, joten enne oli muuttunut pahasta hyväksi. Aada pelkäsi uniaan: hän jutteli niitä Christophelle pitkästi; hän mietiskeli tuntikausia jotakin yksityiskohtaa, jos oli sen unohtanut; hän ei säästänyt Christophea uniensa kiusasta, vaan kertoi ne kaikki: jonon järjettömiä kuvia, joissa kiehui kummallisia häitä, vainajia, ompelijattaria, ruhtinaita, hullunkurisuuksia ja joskus rivouttakin. Christophen täytyi niitä kuunnella ja lausua niistä mielipiteensäkin. Joskus tekivät nuo tolkuttomat kuvat Aadan moniksi päiviksi synkäksi. Hänestä oli maailman järjestys huono, hän näki asiat ja ihmiset karkeassa valossa. Hän runteli Christophea valitusvirsillään. Turhaan oli Christophe jättänyt ärtyisät pikkuporvarinsa, Aadassa löysi hän sen ikuisen vihollisensa, joka oli: "ein trauriger ungriechischer Hypochondrist."

Yhtäkkiä, keskellä jöröjä juonittelujaan valtasi Aadan jälleen ilo, remuava, liioiteltu ilo. Siihen ei ollut enemmän syytä kuin äskeiseen pahaan tuuleenkaan: aiheettomia naurunpuuskia, joista ei mitenkään tahtonut tulla loppua, juoksua yli peltojen, hulluttelua, lapsen leikittelyä, halua tehdä tyhmyyksiä, pelmuttaa multia, kaivella likaisia esineitä, etsiä elukoita, hämähäkkejä, muurahaisia, matoja, ärsyttää niitä, kiusata niitä, syöttää niitä toisillaan: lintuja kissalla, matoja kanoilla, hämähäkkejä muurahaisilla, — tahtomatta sillä kuitenkaan tehdä pahaa, aivan viattomasta pahuudenvaistosta, uteliaisuuden ja joutilaisuuden vuoksi. Se ilo oli väsymätöntä halua jankata tyhmyyksiä, toistaa viisikymmentä kertaa sanoja, joissa ei ollut mitään järkeä, ärsyttää, kiusata, häiritä, saada toinen suunniltaan. Entä sitten hänen kiemailunsa, kun vaan joku, — kuka tahansa, — tuli tiellä vastaan. Heti puheli Aada vilkkaammin, nauroi, elämöi, veti suunsa irvistykseen, koetti saada itsensä huomatuksi, ja hän käveli keinotekoisen tahdikkaasti. Silloin Christophe aivan kauhistui, että Aada rupeaisi puhumaan jälleen vakavia asioita. — Ja sitä ei Aada jättänytkään tekemättä. Hän muuttui nyt sentimentaaliksi. Siinä oli hän kohtuuton, niinkuin kaikessa muussakin; hän purki tunteitaan kiihkeällä melulla. Se kiusasi Christophea, hänen teki mieli Aadaa lyödä. Christophe ei voinut antaa Aadalle mitään vähemmin anteeksi kuin sitä, ettei Aada ollut rehellinen. Christophe ei vielä tiennyt, että suoruus on yhtä harvinainen lahja kuin äly ja kauneuskin ja ettei sitä voi vääryyttä tekemättä kaikilta vaatia. Christophe ei kärsinyt valhetta; ja Aada antoi hänelle sitä niin että riitti. Aada valhetteli alinomaan, rauhallisesti, vasten ilmeisintäkin totuutta. Hänen oli hämmästyttävän helppo unohtaa kaikki, mikä hänestä ei ollut mieleistä, — ja myöskin se, mikä häntä oli miellyttänyt, — niinkuin aina sellaisilla naisilla, jotka elävät päivästä päivään.

Ja kaikesta tästä huolimatta he kuitenkin rakastivat koko sydämestään toisiaan. Aadan rakkaus oli yhtä vilpitön kuin Christophenkin. Vaikka se tunne ei perustunutkaan älylliseen mielistymiseen, oli se silti aivan totta; se ei millään tavoin ollut alhaista aistillisuutta. Se oli kaunista, nuorta rakkautta; ja niin aistillista kuin se olikin, ei siinä ollut mitään matalaa, sillä kaikki siinä oli nuorta; Christophe oli naiivi, melkeinpä siveä, nautinnon viattoman hehkun pesemä. Vaikka Aada ei ollut aivan yhtä tiedoton kuin Christophe, oli hänellä vielä kuitenkin nuoren sydämen ja ruumiin jumalainen etuoikeus: tuo aistien tuoreus, kirkas ja vilkas kuin puro, joka tuntuu melkein puhtaudelta ja jota mikään ei voi korvata. Joskin hän tavallisessa elämässään oli itsekäs, keskinkertainen, epärehellinen, niin teki rakkaus hänet koruttomaksi, totiseksi, melkeinpä hyväksikin: hän alkoi jo ymmärtää, minkä ilon ihminen saattaa löytää itsensä unohtamisessa toisen hyväksi. Sellaisin hetkin katseli Christophe häntä hurmautuneena: ja silloin olisi hän tahtonut kuolla Aadan puolesta. Kuka voi kertoa, mitä kaikkea kuviteltua hupaisaa ja liikuttavaa rakastavan sielun rakkaus sisältää! Christophen luonnollista rakkauden harhakuvitelmaa lisäsi satakertaiseksi hänen synnynnäinen taiteellinen kuvittelu-voimansa. Aadan hymy avasi hänelle joskus merkitykseltään pohjattomia syvyyksiä; jokin tunteellinen sana oli hänelle todistus, että Aadan sydän oli hyvä. Hän rakasti Aadassa kaikkea, mikä kaikkeudessa oli hyvää ja kaunista. Hän kutsui häntä nimillä: oma itseni, sieluni, olemukseni. He itkivät yhdessä rakkaudesta.

Heitä ei yhdistänyt ainoastaan huvi, vaan muistojen ja unelmien määrittelemätön runous. — Heidänkö unelmiensa? Vai niidenkö olentojen, jotka olivat rakastaneet toisiaan ennen heitä, jotka olivat olleet ennen heitä… heissä…?… He säilyttivät itsessään, sitä sanomatta, sitä ehkä tietämättäkään, niiden ensimäisten hetkien lumouksen, jolloin he olivat kohdanneet toisensa metsässä, niiden ensimmäisten päivien ja ensimäisten öitten hurman, jotka he olivat viettäneet yhdessä, silloisen uinunnan toistensa sylissä, liikkumatta, ajatuksettomina, hukkuneina vaikenevan rakkauden ja ilon tulvaan. Näiden tunteiden, kuvain, mykkäin ajatusten esiinloihtiminen sai heidät nykyäänkin, heitä hipaistessaan, kalpenemaan salaa ja sulamaan hekkumasta, ympäröi heidät aivan kuin mehiläisten hyrisevä parvi. Hehkuvaa ja hellää valoa… Sydän raukenee ja vaikenee liian suuren suloisuuden painosta. Kevään auringon ensi säteissä lepäävän maan hiljaisuutta, kuumeista kaipuuta, mystillistä ja uupuvaa hymyä… Kahden nuoren ruumiin raikas rakkaus on huhtikuinen aamu. Se menee ohitse kuin se kuukausi. Sydämen nuoruus on auringon aamuinen ateria.

Mikään ei ollut enemmän omiaan lujittamaan Christophen ja Aadan lemmensiteitä kuin tapa, jolla maailma sitä suhdetta arvosteli.

Jo heidän ensimmäistä kohtaustansa seuranneena päivänä sai koko kortteli tietää asian. Aada ei millään tavoin salannut seikkailua, hän ylpeili voitollaan. Christophe olisi mielellään toivonut hienotunteisempaa vaiteliaisuutta, mutta hän tunsi ihmisten uteliaisuuden ärsyttävän häntä, ja kun hän ei tahtonut näyttää karttavansa Aadaa, saattoi hän itsensä hänen kanssaan julkiseen huutoon. Koko pikkukaupunki juorusi. Christophen orkesteritoverit onnittelivat kujeilevasti häntä, mutta heille hän ei vastannut, sillä hän ei sallinut suinkaan muiden sekaantua asioihinsa. Linnassa moitittiin, ettei hänellä ollut omanarvon tuntoa. Porvaristo tuomitsi hänen käytöstään ankarasti. Hän menetti soittotuntinsa, eräissä perheissä. Toisissa jälleen pitivät äidit velvollisuutenaan olla vastedes itse läsnä tyttärensä soitto-harjoituksissa, he epäilivät Christophea aivan kuin hän olisi aikonut ryöstää heiltä nuo kalliit tyttöset. Vallasneidit eivät olleet muka mistään tietävinään. Luonnollisesti tiesivät he kaikki; ja samalla kun he kohtelivat Christophea hänen huonon makunsa tähden ylen kylmästi, paloivat he kiihkosta saada kuulla vielä lisää yksityiskohtia. Christophe oli enää suosittu ainoastaan pikku liikemiesten ja kauppa-apulaisten joukossa; mutta sitä suosiota ei kauan riittänyt: häntä ärsytti sekä toisten hyväksyminen että toisten paheksuminen; ja kun hän ei voinut mitään paheksujia vastaan, piti hän huolen siitä, ettei hänellä ollut hyväksyjöitäkään: se ei tietysti ollut vaikeaakaan. Hän oli loukkautunut yleisön julkeista loruista.

Kiihtyneimmät olivat hänelle Justus Euler ja Vogelien perhe. Christophen paha käytös tuntui heistä personalliselta solvaukselta. Ja kuitenkaan eivät he olleet tehneet häneen nähden mitään vakavia suunnitelmia: he epäilivät hänenlaisiaan taiteilijaluonteita, — varsinkin rouva Vogel. Mutta kun he olivat yleensä katkeraluontoisia ja aina taipuisia luulemaan itseään kohtalon vainoamiksi, niin uskottelivat he nyt itselleen halunneensa Christophen ja Rosan avioliittoa, uskottelivat heti, kun olivat varmat, ettei siitä avioliitosta tulisi mitään: se oli heistä taas heidän tavallisen kovan onnensa ilmaus. Logiikan vaatimusten mukaan ei Christophen olisi nyt pitänyt olla syypää heidän pettymykseensä, jos kerran kova onni oli siihen vikana; mutta Vogeleilla oli logiikkana aina se, joka salli heidän parhaiten löytää syitä valitukseen. He ajattelivat siis, ettei Christophe käyttäytynyt huonosti pelkästään omaksi huvikseen, vaan nimenomaan loukatakseen heitä. Sitäpaitsi olivat heidän siveelliset tunteensa tosiaan tästä asiasta kauhuissaan. He olivat sangen uskonnollisia, moraalisia, täydellisillä perhehyveillä varustettuja ihmisiä, ja lihansynti oli heille siis häpeällisintä kaikista, se oli suurin, melkeinpä ainoa synti, siksi, että se on ainoa, jota heidänlaistensa tarvitsee itsessään peljätä, — (onhan näet selvää, etteivät kunnon ihmiset koskaan joudu kiusaukseen varastaa tai murhata). — Niinpä tuntuikin Christophe heistä perinpohjin turmeltuneelta, ja heidän käytöksensä häntä kohtaan muuttui kokonaan. He tekeytyivät hänet nähdessään jääkylmiksi, ja kääntyivät katsomaan muualle, kun hän tuli vastaan. Christophe, joka ei laisinkaan kaivannut päästä pakinoihin heidän kanssaan, kohautti vain hartioitaan moiselle teeskentelylle. Hän ei ollut muka huomaavinaankaan Amalia Vogelin ärsyttävää epäkohteliaisuutta, Rosan äitiä, joka teki kaikkensa joutuakseen hänen kanssaan sananvaihtoon, vaikka olikin häntä halveksivasti karttavinaan; Amalia tahtoi päästä sanomaan hänelle, mitä hänellä oli sydämellään.

Christophen tunteisiin koski ainoastaan Rosan käytös. Nuori tyttö tuomitsi häntä ankarammin kuin kaikki muut hänen omaisensa. Ei siitä syystä, että tämä Christophen uusi rakastuminen hävitti hänen mielestään viimeisetkin toiveet, että Christophe rakastaisi kerran häntä: Rosa tiesi kyllä jo ennestään, ettei hänellä ollut minkäänlaisia toiveita — (samalla kun hän kumminkin ehkä yhä vain toivoi… sillä hän toivoi aina!). — Mutta hän oli luonut Christophesta itselleen epäjumalan, ja tuo epäjumala luhistui nyt korkeudestaan. Se oli tuskista katkerin… julmempi tuska hänen viattomalle sydämelleen kuin olla Christophen halveksima ja unohtama. Hän oli kasvatettu ankarasti, ahtaan moraalin kehissä, moraalin, johon hän uskoi intohimoisesti; ja se, mitä hän nyt kuuli Christophesta, ei tehnyt häntä pelkästään lohduttomaksi, vaan se iljetti häntä. Hän oli kärsinyt jo silloin, kun Christophe oli rakastunut Sabinaan; hän oli jo silloin alkanut kadottaa eräitä kuvitelmiaan sankaristaan: että Christophe saattoi rakastaa niin keskinkertaista sielua kuin Sabinaa, tuntui hänestä selittämättömältä ja sangen vähän kunniaa tuottavalta. Mutta ainakin se rakkaus oli puhdasta, eikä Sabina siinä mitenkään alentanut. Viimein oli kuolema vetänyt kaikki varjoonsa ja pyhittänyt kaikki… Mutta että Christophe kohta sen jälkeen rakasti toista, — ja minkälaista toista! — Se oli matalaa, se oli vihattavaa! Rosa ikäänkuin otti puolustaakseen vainajaa Christophea vastaan. Hän ei antanut Christophelle anteeksi Sabinan unhottamista… Oi, Christophe ajatteli sitä asiaa enemmän kuin Rosa, mutta Rosa ei saattanut aavistaa, että voimakkaassa sydämessä saattaa olla yhtaikaa tilaa kahdelle rakkauden tunteelle; hän ei luullut, että ihminen voi olla uskollinen menneelle uhraamatta silti nykyhetkeä. Rosa oli puhdas ja kylmä, eikä hänellä ollut aavistusta elämästä eikä Christophesta; kaiken piti hänestä olla puhdasta, ahdasta, velvollisuuden alaista, niinkuin hän itsekin. Kun hän oli koko sielunelämältään ja olennoltaan vaatimaton, oli hänellä yksi ainoa ylpeyden esine: se oli puhtaus; hän vaati sitä itseltään ja muilta. Että Christophe oli tällä tavoin alentunut, sitä ei hän antanut hänelle anteeksi, ei ollut antava milloinkaan.

Christophe halusi puhella hänen kanssaan, ellei juuri selvittääkseenkään asiaa hänelle. (Mitä hän olisi voinut sanoa siitä ahtaan moraaliselle ja yksinkertaiselle pikku tytölle?) — Christophe olisi tahtonut vakuuttaa, että hän oli hänen ystävänsä, että hän vaati Rosaa kunnioittamaan häntä, että hänellä oli siihen pyhästi täysi oikeus. Hän olisi tahtonut estää Rosaa loittonemasta järjettömillä syillä luotaan. — Mutta Rosa pakeni häntä, ankarana ja vaieten; ja Christophe tunsi, että Rosa häntä halveksi.

Christophe suri sitä ja oli siitä vihoissaan. Hän tunsi, ettei hän ansainnut sellaista halveksimista; ja kuitenkin hän lopuksi joutui siitä suunniltaan: hän luuli olevansa syyllinen. Katkerimmat tunnonvaivansa sai hän ajatellessaan Sabinaa. Hän kiusasi itseään.

— Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista? Kuinka minä voin olla näin?…

Mutta hän ei jaksanut vastustaa virtaa, joka vei häntä mukanaan. Hän ajatteli nyt, että elämä yleensä on luonteeltaan rikollinen; ja hän sulki silmänsä, ettei olisi sitä nähnyt, ja tahtoi elää. Hänessä oli niin valtava kaipuu elää, olla onnellinen, rakastaa, uskoa!… Ei, hänen rakkaudessaan ei ollut mitään halveksittavaa. Hän tiesi, ettei hän Aadaa rakastaessaan saattanut olla liioin järkevä, älykäs tai edes onnellinenkaan; mutta oliko se nyt mikään pahe? Jos vaikka oletti — (Christophe koetti olettaa sellaistakin), ettei Aadan siveellinen arvo ollut kovin suuri, niin oliko hänen oma rakkautensa Aadaa kohtaan kuitenkaan epäpuhdas? Rakkaus on rakastavassa, eikä siinä olennossa, jota hän rakastaa. Sen arvo on rakastavassa ihmisessä itsessään, rakkaudessa. Kaikki on puhdasta puhtaissa. Kaikki on puhdasta väkevissä ja niissä, jotka ovat terveitä. Rakkaus, joka puettaa eräät linnut kaikkein kauneimmilla väreillään, kohottaa kunniallisista sieluista esille niiden jaloimmat ominaisuudet. Kaipuu, joka vaatii olemaan näyttämättä toiselle mitään muuta kuin sitä, mikä näyttäjän arvoon sopii, saa aikaan sen, ettei ihminen pidä mistään muista ajatuksista ja teoista kuin niistä, jotka ovat sopusoinnussa rakkauden luoman kauniin kuvan kanssa. Ja nuoruuden kylpy, jossa sielu silloin peseikse, voiman ja riemun pyhä säteily ovat kauniita ja vaikutuksiltaan terveellisiä ja tekevät sydämet suuremmiksi.

Christophea katkeroitti, etteivät hänen ystävänsä ymmärtäneet häntä oikein. Mutta raskainta oli, että hänen äitinsäkin alkoi huolestua.

Tuo kunnon nainen ei yhtynyt suinkaan luonnostaan Vogelien ahtaihin periaatteihin. Hän oli nähnyt liian läheltä todelliset surut koettaakseen keksiä suruja lisää. Hän oli nöyrä, elämän murtama, oli saanut siltä vähän iloja ja niitä vielä vähemmän pyytänyt; hän otti alistuen tulevaiset vastaan, koettamattakaan niitä ymmärtää; hän puolestaan olisi tarkoin varonut ryhtyä tuomitsemaan ja sensuroimaan toisia: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta siihen. Hän arvioi itseään liian typeräksikin väittämään, että muut olivat väärässä, joskin ajattelivat toisin kuin hän; ja hänestä olisi ollut naurettavaa vaatia muita noudattamaan hänen moraalinsa ja uskonsa järkkymättömiä sääntöjä. Muuten olivat hänen moraalinsa ja uskonsakin aivan vaiston asioita: ollen itse hurskas ja puhdas sulki hän silmänsä toisten käytökseltä, niinkuin ainakin rahvaan ihminen, sillä sellaiset ovat eräitä heikkouksia kohtaan anteeksiantavaisia. Se ominaisuus olikin ennen ollut hänen appensa, Jean-Michelin nurkumisen syynä: Louisa ei muka tarpeeksi eroittanut toisistaan kunnon ihmisiä ja niitä, jotka eivät sitä olleet: hän ei kursaillut kaduilla tai torilla pysähtyä puristamaan jonkun korttelissa hyvin tunnetun kevytluontoisen tytön kättä ja puhumaan hänen kanssaan ystävällisesti, vaikka muiden kunniallisten naisten ei sopinut olla moista näkevinäänkään. Louisa jätti Jumalan asiaksi eroittaa pahan hyvästä ja rangaista tai antaa anteeksi. Hän ei vaatinut muilta kuin hieman tuota hellää suopeutta, joka on niin tarpeellinen elämän helpoittamiseksi ihmisten kesken. Hyvyys oli hänelle tärkeintä. Mutta Vogelien taloon muutettuansa ryhdyttiin häntä muokkaamaan toisenlaiseksi. Ja tuon perheen halventava henki sai hänet uhrikseen sitä helpommin, koska hän oli silloin niin masentunut ja voimaton vastarintaan. Amalia anasti hänet valtaansa; ja kun hän ja Louisa istuivat aamusta iltaan kahden tehden käsitöitä ja Amalia sai puhua hänelle aivan yksinään, niin tuli passiiviselle ja murtuneelle Louisalle vähitellen hänen tahtomattaan tapa tuomita ja arvostella kaikkea. Rouva Vogel ei nyt jättänyt sanomatta hänelle, mitä hän Christophen käytöksestä arveli. Louisan tyyneys ärsytti häntä. Hänestä oli säädytöntä, että Louisa välitti niin vähän seikasta, joka sai heidät kaikki muut suunniltaan; hän ei tyyntynyt, ennen kuin onnistui saamaan Louisan aivan sekaisin. Christophe huomasi sen. Louisa ei tohtinut häntä moittia; mutta joka päivä antoi Louisa kuitenkin arkoja, rauhattomia, itsepäisiä huomautuksia; ja kun Christophe vastasi niihin kärsimättömästi ja rajusti, niin ei Louisa tosin virkkanut niihin mitään, mutta Christophe näki yhä vain huolen äitinsä silmistä; ja joskus huomasi hän kotiin palatessaan, että äiti oli itkenyt. Hän tunsi liian hyvin äitinsä, joten hän oli varma, ettei moinen levottomuus johtunut hänestä itsestään. — Ja hän tiesi, mistä päin se oli sukuisin.

Christophe päätti tehdä siitä lopun. Kun Louisa ei eräänä iltana voinut enää pidättää kyyneleitään, vaan nousi pöydän äärestä kesken ateriaa sanomatta Christophelle, mikä häntä vaivasi, lähti Christophe alakertaan, harpaten neljä porrasaskelmaa kerrallaan, ja kolkutti Vogelien oveen. Hän kiehui vihasta. Hän ei ollut suuttunut ainoastaan siitä, miten rouva Vogel käsitteli hänen äitiään; hänen oli kostettava myöskin se, mitä Amalia oli ajanut Rosan päähän häntä vastaan, Amalian rettelöt Sabinaa vastaan, kaikki, mitä hänen oli täytynyt kärsiä kuukausia Amalian puolelta. Monta kuukautta oli Christophe kantanut yhä lisääntyvää kaunan kuormaa, josta hän nyt tahtoi kiireesti päästä.

Hän ryntäsi rouva Vogelin luokse ja kysyi häneltä, äänellä, joka koetti olla tyyni, mutta vapisi raivosta, mitä rouva oli hänen äidilleen kertonut, koska äiti oli sellaisessa tilassa.

Amalia otti sen kovin pahakseen: hän vastasi, että hän sai puhua, mitä tahtoi, ettei hänen tarvinnut tehdä käytöksestään tiliä kenellekään, ei ainakaan Christophelle. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen purki Amalia nyt jo kauan valmistamansa puheen ja lisäsi, että jos Louisa oli onneton, ei Christophen tarvinnut etsiä siihen syytä muualta kuin omasta käytöksestään, joka oli hänelle häpeäksi ja kaikista muista skandaali.

Christophe odotti vain hyökkäystä karatakseen puolestaan kimppuun. Hän huusi kuohahtaen, ettei hänen käytöksensä liikuttanut ketään muita, ja että hän välitti vähät, miellyttikö se rouva Vogelia vai ei; että jos rouvalla oli siinä valittamista, valittakoon hänelle itselleen; että rouva saa huoletta sanoa hänelle, mitä tahtoi, se ei koskenut Christopheen sen enempää kuin tuulen tohina; mutta äidilleen hän kielsi rouvaa puhumasta mitään (ymmärsikö rouva sen?), hän kielsi; ja oli raukkamaista kiusata sillä tavoin vanhaa, sairasta naista!

Rouva Vogelilta pääsi vähän väliä kiivas huudahdus. Koskaan ei kukaan ollut uskaltanut puhua hänelle tähän tapaan. Hän sanoi, ettei hän antaisi poikanulikan opettaa itseään, — vieläpä omassa talossaan. — Hän kohteli Christophea loukkaavasti.

Kuullessaan kiivaan sanavaihdon tulivat toisetkin perheen jäsenet huoneeseen, — paitsi Vogel, joka karttoi kaikkea, mikä saattoi häiritä hänen terveyttään. Eulerin ukko, jonka suuttunut Amalia otti todistajakseen, pyysi Christophea ankarasti säästämään vasta huomautuksiaan ja jättämään käyntinsä heillä. Hän sanoi, ettei Christophen tarvinnut opettaa hänelle, mitä heidän oli tehtävä, sillä he tekivät velvollisuutensa, ja tekisivät sen aina.

Christophe julisti, että hän lähtee, eikä astu heidän luoksensa enää jalkaansa. Hän ei lähtenyt, kuitenkaan, ennenkuin oli keventänyt sydämensä kaikesta, mitä hänellä oli heille vielä sanottavaa tuosta erinomaisesta Velvollisuudesta, josta oli viime aikoina tullut hänen persoonallinen vihollisensa. Hän sanoi, että sellainen Velvollisuus voi saada hänet rakastamaan suorastaan pahetta. Juuri heidänlaisensa ihmiset masensivat kaiken hyvän, sovittaen sitä käytäntöön sellaisella tavalla, että hyvä tuli inhoittavaksi. He olivat syynä siihen viehätykseen, joka meihin on usein vastakohdan vaikutuksesta kylläkin kunnottomilla, mutta muuten rakastettavilla ja iloisilla ihmisillä. On velvollisuus-sanan alentamista liittää se kaikkiin aivan joutavanpäiväisiin pikku askareihin, asioihin, jotka eivät merkitse mitään, ja sellaisella jäykällä ankaruudella ja pöyhkeydellä, että se synkensi ja myrkytti koko elämän. Velvollisuus on poikkeustapaukselleen asia: sitä täytyy säästää todellisia uhrautumishetkiä varten, eikä peitellä sillä nimellä omaa pahaa tuultaan ja halua olla epämiellyttävä muille. Se, että itse on typeryytensä tai onnettomuutensa tähden surullinen, ei oikeuta tahtomaan, että kaikki olisivat samanlaisia, ja vaatimaan muilta sairas-järjestystä. Ensimmäinen ihmisen hyveistä on ilo. Hyveen kasvot olkoot onnelliset, vapaat, pelottomat. Ihmisen, joka tekee hyvää, täytyy miellyttää myöskin itseään. Mutta tuo vaadittu iänikuinen velvollisuus, tuo koulumaisterin tyrannia, tuo mariseva äänensävy, joutavat saivartelut, äreä ja lapsellinen nalkutus, metelöiminen, sulouden puute, koko tuollainen elämä, josta kaikki viehätys, kaikki kohteliaisuus, rauha on riistetty, moinen viheliäinen pessimismi, joka ei jätä vetämättä esiin mitään, mikä voi tehdä olemassaolon vielä köyhemmäksi kuin se on, ja pöyhkeä älyttömyys, jollaisesta on mukavampi halveksia muita kuin ymmärtää heitä, koko moinen porvarismoraali, jossa ei ole suuruutta, ei onnea, ei kauneutta: kaikki mainittu on vihattavaa ja vahingollista: se saa näyttämään paheen inhimillisemmältä kuin hyveen.

Näin ajatteli Christophe; ja halussaan loukata sitä, joka oli häntä loukannut, ei hän huomannut, että hän arvosteli yhtä väärin kuin nekin ihmiset, joista hän puhui.

Totta kyllä nuo ihmis-raukat olivat melkein sellaisia kuin minä hän heidät näki. Mutta se ei ollut heidän oma vikansa: se oli heidän epäkiitollisen kohtalonsa, joka oli tehnyt heidän muotonsa, heidän käytöksensä ja hedelmättömät ajatuksensa. He olivat vioittuneet kurjuuden käsissä: ei sellaisen suuren kurjuuden, joka yhdellä iskulla tappaa tahi luo uudeksi, — vaan alinomaa uudistuvan pahan onnen, pikku kurjuuden, joka vuotaa pisara pisaralta ensimmäisestä päivästä viimeiseen saakka… Miten surullista! Sillä näiden rosoisten kuorten alla piili kuitenkin varastossa runsaita aarteita suoruutta, hyvyyttä, hiljaista sankaruutta!… Kokonaisen kansan voima, koko tulevaisuuden parhain mehu.

Christophe ei ollut väärässä ajatellessaan, että velvollisuus on poikkeustapaukselleen asia. Mutta rakkaus on sitä myöskin. Kaikki on poikkeuksellista. Kaikki, joka, on jonkin arvoista, ei tiedä pahempaa vihollista kuin ne seikat, jotka ovat — ei suinkaan jotain pahaa (sillä paheellakin on oma merkityksensä), vaan tavanomaisiksi tulleita. Sielun suurin surma on ajan kulutus.

Aada alkoi kyllästyä. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs osatakseen uudistaa rakkauttaan syventymällä sellaiseen rehevään luonteeseen kuin Christophen oli. Hänen aistillisuutensa ja turhamaisuutensa olivat puristaneet rakkaudestaan kaiken ilon, mitä se hänelle voi antaa. Hänelle ei jäänyt jäljelle mitään muuta kuin hän itse. Hänellä oli sama salainen vaisto kuin monilla muillakin sellaisilla naisilla, hyvilläkin, ja useilla sellaisilla älykkäilläkin miehillä, jotka eivät luo jotain hengen töitä, lapsia, elämän toimintaa, — mitä tahansa: elämää, — ja joissa kuitenkin on niin paljon elämää, etteivät he jaksa kestää hyödyttömyyttään apaattisina ja hiljaa alistuen. Sellaiset luonteet tahtoisivat näet, että muutkin olisivat yhtä hyödyttömiä kuin he. Ja he tekevät parhaansa saadakseen heidät samanlaisiksi kuin he itse ovat. Joskus tekevät he sen tahtomattaan; ja kun he huomaavat itsessään tuon rikollisen halun, karkoittavat he sen itsellensä suuttuneina mielestään. Mutta tavallisesti suosivat he sitä ominaisuuttaan; ja he ryhtyvät voimainsa mukaan, — toiset vaatimattomasti ja pienessä, tuttavallisessa piirissään, — toiset suuressa mitassa ja yleisön näyttämöillä, — hävittämään kaikkea, mikä elää, mikä rakastaa elämää, mikä ansaitsee saada elää. Arvostelu, joka ryhtyy itsepintaisesti kiskomaan mataliksi suurten miesten hahmoja ja suuria ajatuksia, — ja tyttö, jonka huvi on tehdä rakastajiaan halvoiksi, — ovat molemmat samanlaisia vahingollisia tyhmyreitä. — Mutta viimeksimainittu laji heitä on viehkeämpi.

Aada olisi siis tahtonut vääristää hiukan Christophen tervettä luonnetta nöyryyttääkseen häntä. Totta puhuen ei hänellä siihen ollut voimaa. Sellaiseen turmelemiseenkin olisi tarvittu enemmän älyä. Aada tunsi sen; ja se, ettei hänen rakkautensa voinut tehdä Christophelle mitään pahaa, oli hänen kanssansa suurimpia, salaisia syitä häntä vastaan. Aada ei tunnustanut itselleen, että hän halusi tehdä sen Christophelle; hän ei ehkä olisi sitä tehnytkään, jos olisi sen voinut tehdä. Mutta hänestä oli sietämätöntä, ettei hän voinut sitä. Jos naiselle ei jätä kuvittelua, että hänellä on ehdoton hyvää tai pahaa tekevä valta mieheen, joka häntä rakastaa, niin osoittaa mies hänelle sillä rakkautensa puutetta ja syöksee naisen ehdottomasti koettelemaan valtansa suuruutta. Christophe ei osannut tätä varoa. Kun Aada kysyi häneltä leikillään: